Miksi sinäkin olisit voinut antaa 5-vuotiaan hukkua

Viisivuotias lapsi hukkui ihmisiä täynnä olevassa uima-altaassa. Jos luulet että olisit toiminut toisin kuin muut uimarit, saatat olla väärässä.

Somessa jaetaan ahkerasti turvakameravideota uimahallissa hukkuneesta 5-vuotiaasta. En ole itse pystynyt katsomaan videota, mutta siinä kuulemma näkyy miten moni ui lapsen ohi puuttumatta asiaan.

Lapsi oli äidin kiellosta huolimatta mennyt aikuisten porealtaaseen sillä välin kun äiti oli ystävättärensä kanssa saunassa. Hän oli joutunut veden varaan, lyhyen räpiköinnin jälkeen hukkunut ja kellunut kasvot alaspäin vedessä minuuttikaupalla ilman, että kukaan lähellä olevista oli tehnyt mitään.

Lopulta joku oli tajunnut puuttua asiaan ja lapsi oli saatu elvytettyä. Hän on tiettävästi toipunut hyvin tapahtuneesta. Lapsen äiti sai ehdollisen vankeustuomion heitteillepanosta ja määrättiin maksamaan lapselleen korvauksia.

Miksi sivuutamme herkästi toisen hädän julkisella paikalla?

Joku jo pointtasi että varsinkin lapsen ns. hiljainen hukkumiskuolema on vaikea tunnistaa, koska sen uhri ei välttämättä räpiköi juuri lainkaan. Toinen totesi ettei lapsettomana tiedä miten lapset leikkivät vedessä.

Nämä tekijät voivat olla osasyynä siihen ettei lapsen hukkumista huomattu. Väitän kuitenkin eri tutkimusten ja aivan liian monen oikean elämän tragedian perusteella, että yksi syy siihen, ettei kukaan puuttunut asiaan on sivustaseuraaja-vääristymäksi (bystander effect) nimetty ihmismielen logiikkavirhe.

Jos mielemme voi olettaa, että joku muu voi puuttua johonkin ongelmaan, emme puutu siihen itse.

Jos uimarit olisivat olleet yksin uima-altaassa lapsen kanssa, he olisivat todennäköisesti puuttuneet paljon nopeammin tilanteeseen, vaikka eivät tietäisi miltä hukkuminen näyttää.

Tämä vääristymä pohjautuu ilmeisesti siihen, että tarkkailemme koko ajan alitajuisesti muiden ihmisten toimintaa ja sopeutamme automaattisesti oman toimintamme sen mukaiseksi.

Toisin sanoen jos kukaan ei näytä olevan moksiskaan siitä, että lapsi kelluu vedessä kasvot alaspäin, alitajuntamme ei välttämättä tuo asiaa tietoisuuteemme, sillä se olettaa, että kaikki on OK — sillä ”jos kyseessä olisi jokin ongelma, niin kai joku olisi jo tehnyt sille jotain.”

ARGH!

Ilmiön positiivinen puoli on se, että jos yksi ihminen tarttuu ongelmaan, muut lähtevät herkästi apuun.

Älä ole sivustaseuraaja

Sen jälkeen kun luin aikanaan sivustaseuraajavääristymästä, olen alkanut aktiivisesti bongata ongelmatilanteita, joihin puuttua — ja myös tarttua näkemiini ongelmiin.

Kiinnitän julkisilla paikoilla tietoisesti huomiota erityisesti lasten, eläinten ja vanhusten toimintaan.

Esimerkiksi olen uimahallissa tuijottanut tavallista pidempään sukeltavaa tuntematonta pikkupoikaa ja ollut valmiina pilaamaan hänen sukellusennätyksensä.

Jos näen kaupassa yksin olevan lapsen, pysähdyn seuraamaan hänen toimintaansa niin kauan että näen kenen aikuisen seurassa hän on.

Samoin kiinnitän huomiota julkisilla paikoilla makaaviin ihmisiin olivat he minkä ikäisiä tai näköisiä tahansa.

Esimerkiksi eräs puistossa pidetty käsikirjoituspalaveri oli mennä pilalle kun seurasin koko ajan syrjäsilmällä elottomalta vaikuttavaa naista joka oikeasti otti vain päiväunia nurmikolla.

Lähes aina ensimmäinen askel on kysyä ystävällisesti: ”hei, onko kaikki OK?”

Jos ei uskalla ottaa kontaktia tai tiedä mitä tehdä, voi soittaa hätänumeroon (eli Suomessa numeroon 112).

Kyllä, muiden asioihin puuttuminen tuntuu edelleenkin kiusalliselta, mutta jos huomaan arpovani puutunko asiaan vai en, muistutan itseäni tutuntutusta, joka kuoli sydänkohtaukseen puiston penkillä ja makasi siinä pitkään kuolleena vaikka ohi kulki paljon ihmisiä.

Useimmiten huoleni osoittautuu turhaksi, mutta se on mielestäni pieni haitta sen rinnalla, että jättäisin puuttumasta tilanteeseen, jossa joku on esimerkiksi hengenvaarassa.

Nyt kun luit tämän, et voi enää hyvällä omallatunnolla sulkea silmiäsi tilanteissa, joissa joku voi tarvita apuasi.

Sori.

Jaa tämä viesti eteenpäin niin autat muitakin tunnistamaan tämän vääristymän ja tarttumaan jatkossa hanakammin ongelmiin.

Muista:

”Jos sinä et puutu asiaan, kukaan ei puutu asiaan.”

 

Lue vielä tämä Kaksplussan erinomainen artikkeli hukkuvan (lapsen) tunnistamisesta.

Uusi todistusten käytösarviointi on pahimmillaan kamala ja vaarallinen

Saiko lapsesi todella kamalalta kuulostavan ja lannistavan käytösarvioinnin? Syynä on todennäköisesti uuden opetussuunnitelman mukaisen käytösarvioinnin todella tökerö toteutus.

Oma lapsi tuli kotiin ja toi todistuksen, joka oli oikein kiva. Tavoitteita oli saavutettu ja äidin poikana oli vähän vaikeuksia huolehtia omista ja koulun tavaroista, mutta se ei yllättänyt. Mieleni oli hyvä.

Sitten törmäsin eräässä keskustelussa joidenkin lasten saamiin vähemmän mairitteleviin arvioihin. Meinasin alkaa itkeä, kun kuvittelin miltä omasta pikkukoululaisesta, joka on yrittänyt parhaansa, tuntuisi kuulla vaikkapa tällainen tuomio:

”Oppilas käyttäytyy toisinaan epäkohteliaasti ja epäystävällisesti. Oppilaan on usein vaikea hyväksyä erilaisuutta.”

Arvaa huviksesi mitä kouluarvosanaa (4-10) tämä tyly kirjallinen arvio edustaa? (Vastaus lopussa.)

Tässä kauhein lukemani arvio vanhemman luvalla esimerkiksi — huomaa, että tässä on koko lapsen käytösarvio (eli ei ole mitään muuta osiota, jossa kehuttaisiin edistystä tai lapsen vahvuuksia).

Tämä mm. Hyvinkäällä käytetty uuden opetussuunnitelman mukainen  arvio ”Ihmisyyden kunnioittamisesta” on oikeasti ihan kamala ja kaikkea muuta kuin ihmisyyttä kunnoittava.

Osassa kouluissa käytetään tällaista vakiomuotoisiin lauseisiin perustuvaa arviointia. Joissain todistuksissa näkyy kaikki eri vaihtoehdot ja sitten on rasti ruutuun.

Toisissa kouluissa (esim. lapseni koulussa) listataan tavoitteet  (”Käyttäydyt tilanteeseen sopivalla tavalla”, ”Otat huomioon muut ihmiset ja ympäristön”) ja perään tulee joko ”kiitettävästi”, ”hyvin”, ”vaihtelevasti” tai ”heikosti”.

Joissain kouluissa opettajat ovat kirjoittaneet jokaisella lapselle omat henkilökohtaiset arviot, joissa on kivoja persoonallisia huomioita.

Eli uuden OPS:n ansiosta se, missä muodossa arvio annetaan, vaihtelee.

Miksi negatiiviseen keskittyvä arvio on vaarallinen?

Ihmismieli on sellainen, että jos sen huomio kiinnitetään johonkin, se alkaa etsiä todisteita sen puolesta.

Nyt kun lapsen huomio on kiinnitetty epäkohteliaaseen käytökseen, hän, opettaja ja vanhemmat alkavat kiinnittää helposti enemmän huomiota kaikkiin niihin kertoihin, kun lapsi käyttäytyy huonosti.

Pahimmillaan ihmismieli jopa ignoroi kaikki todisteet jotka eivät tue havaintoa. Eli voi käydä niin, ettei opettaja, oppilas ja vanhemmat enää huomaa niin helposti niitä hyviä hetkiä, kun lapsi käyttäytyy hyvin.

Muistellessaan kaikkia niitä kertoja, kun hän käyttäytyi huonosti, lapsi alkaa helposti itsekin uskoa, että hän on epäkohtelias eikä voi sietää erilaisuutta. Hyvää tarkoittava arvio muuttuu äkkiä itseään toteuttavaksi profetiaksi.

Jos lasta halutaan kannustaa toimimaan fiksummin, silloin arviossa pitäisi lukea näin:

Lapsi käyttäytyy useimmiten kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta käytöksessä on vielä parantamisen varaa. Oppilas osaa myös hyväksyä erilaisuutta, vaikka se on usein vaikeaa.

No minkä arvosanan lapsi olisi ennen vanhaan saanut näillä näytöillä? Tyydyttävän eli 7 (kyllä, seiskan). Mikä ei edes ole hirveän huono numero!

Tässä esimerkit lopuista arvioista tuossa kategoriassa ja omat ehdotukseni niiden parantamiseksi:

Kohtalainen – 6

Nykyversio:

Oppilas käyttäytyy usein epäkohteliaasti ja epäystävällisesti. Oppilaan on aina vaikea hyväksyä erilaisuutta.

Parannettu versio:

Oppilas osaa välillä käyttäytyä kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta tarvitsee apua käytöksen parantamiseen. Oppilaan pitää harjoitella vielä erilaisuuden hyväksymistä.

Välttävä – 5

Nykyversio:

Oppilas käyttäytyy epäkohteliaasti ja epäystävällisesti, joskus jopa aggressiivisesti. Oppilas suhtautuu kielteisesti erilaisuuteen.

Parannettu versio:

Oppilaan on opeteltava käyttäytymään kohteliaasti ja ystävällisesti ja omaksuttava parempia vihanhallintakeinoja. Oppilaalla on vielä oppimatta kuinka hyväksyä erilaisuutta.

Hylätty – 4

Nykyversio:

Oppilaan suhtautuminen toisiin on epäkunnioittavaa ja väkivaltaista.

Parannettu versio:

Oppilas ei ole vielä oppinut kuinka käyttäydytään kunnioittavasti ja hallitaan omaa aggressiivisuutta.

Käännä lapsesi todistus kannustavaan muotoon

Käsittelin tässä vain yhden osion — myös muut kirjalliset arviot ovat enemmän tai vähemmän lannistavia. Voit käydä katsomassa ne esimerkiksi täältä.

Jos lapsesi sai tällaisen todistuksen, olen siitä ihan hirvittävän pahoillani. Epäilemättä lapsellasi on vielä opittavaa ja kehityttävää ja jos arvio on kovin negatiivinen, silloin hän tarvitsee erityisen paljon tukea.

Huomaa myös, etteivät tylyt arviot olleet välttämättä tai lainkaan opettajan syytä vaan kertovat koulun tai kunnan käytännöstä soveltaa uuden OPS:n ohjeita.

Tältä vuodelta vahinko on jo tapahtunut, mutta sitä voi yrittää auttaa kääntämällä lapsille todistuksen arviot kannustavaan muotoon — vaikka ihan itse kirjoittamalla ne uusiksi.

Jos törmäät tällaisiin arviointeihin, ota itse tai kannusta arvioinnin saaneen lapsen vanhempia ottamaan yhteyttä opettajaan, koulun rehtoriin ja koulutoimenjohtajaan. Jos he eivät näe ongelmaasi, ota yhteyttä opetushallitukseen.

Myös Jonna-Emilia kirjoitti tästä samasta aiheesta ja omakohtaisemmasta näkökulmasta.

[Kuva on Frans Vandewallen ottama kuva Duomo Santa Maria del Fioresta ja esittää viimeistä tuomiota]

Jokainen terroristi on ollut joskus viaton vauva

Terrorismi on kauhea ja valitettava asia, joka perustuu hirvittävään väärinkäsitykseen. Tässä kirjoituksessa kerron terrorismin ja muiden ääri-ilmöiden syntymekanismista ja siitä, mitä sinä voit tehdä omassa arjessasi asian korjaamiseksi.

Tämän päivän teoriassa puhuin yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja terrorismista. Vasta sen jälkeen sain kuulla Manchesterissä tapahtuneesta itsemurhapommi-iskusta.

Olen juuri kuunnellut pari päivää arkkipiispa Desmond Tutun ja Dalai Laman keskusteluja The Book of Joy -äänikirjana. Molemmat herrat ovat nähneet elämänsä aikana paljon väkivaltaa, terorria ja terrorismia ja ottaneet aiheeseen kantaa.

Ehkä paras pointti heiltä on että:

Vihaa tekoa ja järjestelmää, joka ajaa ihmisen tilaan, jossa itsensä ja muiden tappaminen tuntuu hyvältä idealta — älä vihaa ihmistä, joka on harhautunut ajattelemaan että terrorismi on ainoa ratkaisu ja vielä erehtyy pitämään ajatuksiaan seuraamisen arvoisena.

Kuten videolla kerron, terrorismi perustuu vastakkainasetteluun.

Siihen perustuu myös käytännössä kaikki tarinat, markkinointi, urheilu, politiikka ja ryhmähenki.

Sankariksi voi tulla vain, jos on vastavoima, jota vastaan taistella.

Meillä ei voi olla tiimiä, ellei ole jotain ihmisjoukkoa, joka on tämän ryhmän ulkopuolella.

Meillä ei voi olla urheilukilpailuissa voittajaa, ellei ole häviäjiä.

Miksi ostaisin tämän tuotteen, jos se on täsmälleen sama kuin muut tuotteet?

Terrorismin takana on tarinoiden sota

Winning the Story Wars -kirja käsittelee sitä, miten markkinoijat, poliitikot ja muut vaikuttajat saavat huomiota ja kannatusta omalle idealleen tai tuotteelleen vastakkainasettelun kautta.

Trumpin, Teresa Mayn ja terroristi-iskujen täyttäessä otsikot tämä kirja on ollut erityisesti mielessäni.

Tarinoilla sodittaessa identifioidaan ensin vääryyksiä tekevä vastavoima eli pahis, jota vastaan sankari — tuote, tiimi tai ideologia — taistelee.

Tämä tapahtuu kätevästi esimerkiksi nostamalla esiin tunteisiin meneviä tarinoita yksilöistä, jotka ovat kärsineet pahiksen takia. Tai keksimällä yksinkertaisia ja leimaavia iskulauseita, jotka jäävät mieleen.

Pahiksen vaarallisuutta korostetaan, jotta kaikille tulee selväksi, että sitä vastaan pitää nousta — hinnalla millä hyvänsä.

Sen jälkeen tarjotaan yleisölle mahdollisuus samaistua sankariin — tai jopa tulla itse sankariksi — joka voi nousta pahista vastaan.

Korostamalla vihollisen kukistamisen tärkeyttä oikeutetaan uhraukset, joita sankari joutuu tekemään.

Torjunta tekee terroristiksi?

Käytännössä terrorismi lähtee liikkeelle siitä, että joku tuntee itsensä tavalla tai toisella ulkopuoliseksi. Sitten hän löytää ryhmän, johon hän kokee kuuluvansa — ryhmän, joka korostaa sitä, miten me olemme erilaisia kuin muut. Erilaisia, ja siksi väärinymmärrettyjä ja uhattuja.

Yhteinen vihollinen yhdistää, joten ryhmäläiset alkavat yhdessä lietsoa itsessään uskoa siihen, että heitä vastassa on jokin vahvempi, suurempi ja uhkaavampi vihollinen, jota vastaan on pakko taistella.

Yleensä terroristit ovat nuoria miehiä, joiden korkea testosteronitaso tekee kärsimättömäksi ja lisää taistelutahtoa. Samaan aikaan kun vielä kehittymätön otsalohko ei pysty hallitsemaan impulsseja tai auta näkemään harmaan sävyjä ja vaihtoehtoisia ratkaisumalleja.

Ei siis ole sattumaa, että monet nuorena radikaaleja ehdotuksia ja jopa tekoja tehneet vaikuttajat rauhoittuvat iän myötä korkeintaan vähän rohkeita lausuntoja antaviksi poliitikoiksi ja taustavaikuttajiksi (vrt. Vanhaa valtaamassa ollut Erkki Tuomioja).

Mitä enemmän ryhmään kohdistuu ulkopuolista painetta tai (usein kuviteltua) uhkaa, sitä vahvemmin ryhmän jäsenet kokevat, että heidän pitää ryhtyä vastarintaan.

Mitä vähemmän he kokevat tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi, sitä todemmalta heistä tuntuu, että konkreettinen toiminta ja väkivalta on ainoa tapa edistää heidän oikeana pitämäänsä asiaa.

Mitä terrorismille voi tehdä?

Ollaan nyt rehellisiä — terrorismi on todella paskamainen ongelma. Oikeustajumme huutaa, että jonkun pitää kärsiä kovin mahdollinen rangaistus teosta. Tekijän käsitykseen siitä mikä on oikein ja miten oikeutta pitää hakea, on usein hirvittävän vaikea samaistua.

Miten äärimmilleen kriisiytyneessä tilanteessa voisi lähteä etsimään ratkaisua, joka ei lisää vastakkainasettelua vaan jopa vähentää sitä?

Invisibilia-podcastin jaksossa ”Flip the Script” on konkreettinen esimerkki tanskalaisesta Aarhusin kaupungista, jossa ISIS-terroristiryhmään liittyviä tai liittymistä suunnittelevia nuoria miehiä saatiin muuttamaan mielensä ja palaamaan osaksi tanskalaisyhteisöä kuuntelemalla ja ymmärtämällä.

Kävi ilmi, että usein radikalisoituminen lähti liikkeelle jo vuosia ennen virallisia vaaran merkkejä. Esimerkiksi koulutunnilla järjestetystä väittelytehtävästä, jonka seurauksena pieni muslimipoika tuli väärinymmärretyksi ja tuomituksi ja myöhemmin kiusatuksi.

Kuuntelemalla nuoria miehiä tuomitsematta ja auttamalla heitä laittamaan elämänsä Tanskassa kuntoon, ryhmä poliiseja sai katkaistua kaupungin maahanmuuttajanuorten radikalisoitumisen.

Ennaltaehkäisy onkin parhaita keinoja vähentää terrorismia. Ennaltaehkäisy tarkoittaa avoimin mielin kuuntelua ja yhdistävien tekijöiden etsintää eriäväisyyksien korostamisen sijaan.

Tämä pätee kaikkiin tilanteisiin, joissa joku on ajatuksineen ja kokemuksineen ääripäässä — tilanteessa, jossa hän näkee kuilun itsensä tai ryhmänsä ja muun maailman välillä.

Kuinka pitää mieli avoimena vaikeina hetkinä?

Tiedän omasta kokemuksesta, että oman maailmankuvan vastaisen ajattelun kuuntelu on sairaan vaikeaa. Onneksi se ei ole täysin mahdotonta. Sen näkeminen, että jokainen meistä kokee vain oman ajattelunsa ja ettei kenekään meistä mitkään ajatukset ole universaaleja totuuksia, voi auttaa.

Tällaisina päivinä kun uutisvirta täytyy kauhukuvista ja mieli tekee lähteä vastahyökkäykseen, on parasta vetää henkeä ja muistaa, että kaikki ihmiset ovat joskus olleet viattomia vauvoja, joilla ei ole mitään tietoa oikeasta tai väärästä.

Sen jälkeen voi miettiä, miten paljon ihmisen pitää kokea olevansa väärinymmärretty, sorrettu, satutettu tai uhattu, että itsensä ja muiden surmaaminen pommilla voi tuntua hyvältä idealta.

Sen jälkeen on EHKÄ vähän helpompi tuomita teko ja tapahtumaketju, joka on johtanut tekoon ja ehkä jopa kokea surua sen vauvan puolesta, josta kasvoi terroristi.

Sen jälkeen voi  miettiä, mitä minä voin tehdä sen eteen, ettei yksikään vauva joudu kasvamaan ajatukseen, että hänen ainoa vaihtoehtonsa saavuttaa itselleen tärkeä päämäärä on tappaa toisia ihmisiä.

Ymmärrän, että tämä voi tuntua liian vaikealta. Ei haittaa. Jokin oma ajatuksesi näyttää nyt enemmän universaalilta totuudelta kuin vain ajatukselta.

Ehkä siinä tapauksessa voit keskittyä tuntemaan myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka menettivät rakkaansa yhden ihmisen hirvittävän ajatusharhan seurauksena. Ehkä voit löytää tapoja auttaa ja tukea iskun uhreja.

Haastan sinut myös kiinnittämään huomiota siihen, milloin itse syyllistyt nettikeskusteluissa vastakkainasettelun lisäämiseen. Edistätkö itse valinnoillasi tai puheillasi ”me vastaan muut” -ajattelua?

Tunnustan, että itse syyllistyn tähän aika-ajoin, varsinkin ADHD-keskusteluissa, joissa koen että tietämättömät ihmiset syrjivät ja tuomitsevat väärin perustein tarkkaavuushäiriöstä kärsiviä.

Mieti miten voit kohdatessasi muita kuunnella heitä paremmin.

Voisitko tuomitsemisen sijaan olla utelias — miten tämä ihminen kokee maailman ja miksi hän kokee sen niin eri tavalla kuin minä?

Mikä ajatus näyttää hänestä universaalilta totuudelta eikä vain ajatukselta?

Tällä videolla puhun vielä lisää terrorismin syntymekanismista.

[Kuva: Mindy Olsen P]

Sori, mutta tämä on nyt sitä oikeaa elämää

Uskotko että kohta elämä helpottaa? Tai se unelmien hyvä arki odottaa ihan kulman takana? Nämä ovat minullekin tuttuja ajatuksia ja valitettavasti valhetta. Lue miten voit ottaa ilon kuormittavastakin arjesta tässä ja nyt.

Tiedätkö sen fiiliksen, että ”kunhan selvitään [tästä vaikeasta vaiheesta], niin sitten helpottaa.” Ja sitten kun siitä ongelmasta on jotenkuten selvitty, päälle iskee uusi katastrofi — joskus jo ennen kuin edellinen on täysin ohi.

Minä tiedän, turhankin hyvin.

Nämä ovat niitä vuosia kun lapset on pieniä, töissä on kiire, rahat tiukilla ja kodissa aina jokin remppa- tai raivausprojekti kesken.

Nämä ovat niitä vuosia kun vähintään yhdellä meistä tai hoitopaikan lapsista on flunssa, migreeni, kuume, vatsatauti, korvatulehdus, vesirokko, heinänuha, unettomuutta, täitä, kihomatoja tai ebola.

Nämä ovat niitä vuosia kun voimat loppuu, muisti pätkii ja pinna palaa.

Nämä ovat niitä vuosia, joita jonain päivänä tulen vielä muistelemaan kaiholla.

OK, kaiholla muistelu voi johtua myös siitä, että yövalvomisten takia muistini on mennyt ja minulla on vain valemuistoja, jotka perustuvat valokuviin ja videoihin, joita olen ottanut ns. hyvinä hetkinä.

Missä olet, unelmaelämä?

Kun kaaos on kauheimmillaan, minusta tuntuu tositodelta, että ”tavallinen, hyvä arki” odottaa ihan kulman takana.

Ei odota. Siellä odottaa lisää kaaosta.

Se tavallinen, rauhallinen, hyvä arki, jossa asiat sujuvat päivästä toiseen omalla painollaan ja kaikki yllätykset ovat vain kivoja, on mielen luoma harha.

Sen aiheuttaa optimismivääristymä, jonka tarkoituksena on auttaa minua jaksamaan tämänkin ripulitaudin, takatalven, auton hajoamisen tai parisuhdekriisin läpi.

Tämä on hyvä hetki

Juttelin aiheesta minua kokeneemman äidin kanssa. Hän kertoi että on alkanut tietoisesti kiinnittää huomiota ”hyviin hetkiin”.

Aina kun hän huomaa että jokin hetki on sellainen, ettei kaikki tunnu kaatuvan niskaan, hän toteaa — mieluiten ääneen — ”tämä on hyvä hetki” tai ”tämä oli hyvä hetki”.

Strategia on nerokas, sillä mielemme on parempi kiinnittämään huomiota ikäviin kuin hyviin tapahtumia, että osaisi välttäisi jatkossa kipua tuottavia asioita.

Tietoinen hyvän hetken bongaaminen saa meidät myös kokemaan sen vahvemmin, jolloin se jää paremmin muistiin.

Hetki pitää bongata kun se on meneillään tai heti sen mentyä ohi, sillä illalla kun olet väsynyt, muistat todennäköisemmin päivän aikana kokemasi vastoinkäymiset ja kuormittavat tilanteet.

Luo lisää hyviä hetkiä

Toinen varsin kuormittavaa arkea elävä tuttavani on alkanut tietoisesti luoda päivään hyviä hetkiä. Hän lähtee joka työpäivä lounasaikaan kävelemään työpaikan vieressä olevaan metsäiseen puistoon.

Luonnonystävänä hän kiinnittää kävellessään huomiota aina johonkin, joka ilahduttaa tai hämmästyttää. Samalla hän saa luonnossa oleilun tutkitusti tuomat hyödyt: paremman keskittymiskyvyn ja vahvemman kehon puolustusjärjestelmän.

Nyt kun kevät on vihdoin täällä, minä menen monta kertaa päivän aikana puutarhaan pyörimään ilman agendaa ihan vain siksi, että maan ruoputtaminen ja kasvien ihailu tuntuu niin hyvältä.

Helsingissä asuessa menin aina kun mahdollista yksin kahvilaan kirjoittamaan, jolloin sain nauttia niin työnteosta, hyvästä kahvista kuin hipsterikahvilan nuorekkaasta tunnelmasta.

Arvokkaampi arki arvoilla

Se, että arki on haastavaa, ei välttämättä ole huono asia. Eräs mielemme monista vääristymistä saa meidät arvostamaan enemmän asioita, joiden eteen näemme vaivaa, kuin asioita, jotka saamme ilmaiseksi tai ilman ponnistelua.

Siksi vanhat ihmiset fiilistelevät usein aikoja, jolloin he joutuivat kamppailemaan kaikkein eniten.

”Olihan se rankkaa aikaa kun meillä oli viisi alle kouluikäistä lasta, rakennettiin omakotitaloa, opiskeltiin yliopistossa ja käytiin kumpikin töissä — mutta oli se myös todella hienoa aikaa.”

Voimme aktiivisesti auttaa itseämme näkemään tämän elämänvaiheen jo nyt merkittävänä, inspiroivana ja self help -termein ”voimaannuttavana”.

Tämä käy The Upside of Stress -kirjan kirjoittaneen Kelly McGonigalin mukaan helposti tunnistamalla miten omat arvot näkyvät arjessa. Jo yksi 10 minuutin kirjoitussessio arvoista ja arjesta voi tsägällä muuttaa koko elämäsi.

Voit tunnistaa arvosi esimerkiksi katsomalla Facebook-seinääsi tai ihan vain miettimällä mikä on sinulle tärkeää ja arvokasta.

Miten tämän päivän tai viime viikon raskaimmilta tuntuneet rutiinit, valinnat ja vastoinkäymiset tarjosivat mahdollisuuden toteuttaa omia arvojasi?

Luuletko että juuri sinä valvot yöllä itkevän vauvan kanssa koska puolisosi joutuu heräämään aikaisin töihin? Ei, vaan valvoit, koska hyvä parisuhde ja vanhemmuus on sinulle tärkeää. Haluat antaa lapsellesi turvaa ja olla puolisosi tukena.

Luuletko että raadat kiireisessä työssä niska limassa, koska sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa? Ei, vaan koska arvostat palkan tuomaa taloudellista turvaa ja ansaitset mieluummin elantosi kuin olet yhteiskunnan elätettävänä.

Luuletko että kökit lapsen harrastuspaikalla räntäsateessa äitienpäivänä, koska joku idiootti päätti järjestää silloin tärkeän turnauksen? Ei, vaan koska arvostat taitoja, jotka lapsesi oppii harrastuksen parissa ja haluat näyttää lapsellesi, että tuet hänen kiinnostuksen kohteitaan.

Joo, aluksi oman arjen vastoinkäymisten tarkastelu arvojen näkökulmasta tuntui minustakin väkisin vääntämiseltä ja pakkopositiivisuudelta, mutta noin viikkoa myöhemmin voin kertoa sen muuttaneen elämääni yllättävillä ja hämmentävillä tavoilla paremmaksi. Suosittelen!

Tämä on nyt elämääsi

Kuten alussa totesin — ei ole olemassa mitään vaihtoehtoista elämää, jonka missaat tai joka odottaa sinua. Tämä on nyt sitä ihan oikeaa elämää — ainoaa elämää, joka sinulla on.

Jonain päivänä ikävöit näitä aikoja. Jonain päivänä tämä elämä on ohi.

Mikset siis nauttisi tästä elämästä niin hyvine kuin haastavine hetkineen täysin sydämin, vielä kun voit?

P.s. Jos sait jotain huikeita oivalluksia siitä, miten haastavat kotihommat oikeasti ovat oiva tilaisuus toteuttaa omia arvojasi, pliis inspiroi minua ja muita kertomalla havainnoistasi kommenttiosiolla!

Saisinpa jostain taikasauvan, jolla muuttaa muita

Haluaisin taikasauvan, jota heilauttamalla voisin muuttaa muita — ja ehkä itseäni. Tässä juttua muutoksen vaikeudesta ja mitä sille voi tehdä.

Haluaisin ihan hulluna taikasauvan, jota heilauttamalla voisin muuttaa muita.

Esim. olisiko vähän mahtavaa, jos saisin yhdellä huitaisulla läheisen edes harkitsemaan tupakanpolton lopettamista. Tai toisen läheisen aloittamaan terveellisemmät elämäntavat. Tai ystävän näkemään miten hän on sössimässä lupaavan uuden parisuhteen.

Ollapa taikasauva, jolla saisin surun murtaman tutun täyttymään helpotuksella ja ilolla. Itsepetoksessa elävän tyypin näkemään totuuden itsestään ja tilanteesta. Vihaisen läheisen antamaan minulle typerät mokani anteeksi.

Voi olla, että jos minulla olisi sellainen taikasauva, saattaisin käyttää sitä itseenikin.

Simsalabim! — Illalla ajoissa nukkuminen tuntuisi maailman parhaalta idealta.

Alagazam! — Rakastaisin minimalistista sisustusta ja siistiä kotia.

Ananasakäämä! — En enää ikinä saisi huutoraivareita kun toinen ei suostu muuttumaan.

Olisipa se mahtavaa.

Ennen vanhaan olisin ehkä yrittänyt keksiä tähän jonkin hienon näkökulman tyyliin ”on hyvä ettemme voi muuttaa toisia koska silloin voimme kasvaa yhdessä plää plää plää”, mutta nyt ei jaksa.

Sen sijaan keskityn hyväksymään sen, että jos oman ajattelun muuttaminen väkisin vääntäen on ihan sairaan vaikeaa, niin toisen muuttaminen on täysin mahdotonta.

Ihmiseläin kun on rakennettu niin, että mikään ulkopuolinen asia voi yksin pakottaa sitä ajattelemaan tai tuntemaan tietyllä tavalla.

Ei, vaikka välillä tuntuu tosi todelta, että toiset pakottavat minut tuntemaan huolta tai ärsyyntymään, kun he eivät muuta ajatteluaan tai toimintaansa.

Kiitti v***sti oma mieli!

Nigerialaishuijarit, pyramidimarkkinoijat ja salasanoja kalastelevat hakkerit jää kyllä kakkoseksi omalle mielelleni.

Harva se päivä mieleni höynäyttää minut syyttämään kurjasta olostani muita ihmisiä. Uskomaan todeksi ajatuksen että ”en voi rakastaa toista täysin sydämin ennen kuin hän muuttaa käytöksensä”.

Tai pitämään faktana että, ”jos en koko ajan murehdi läheiseni puolesta, olen tunnekylmä ja kamala ihminen”.

Tai olettamaan, että ”jos en jatkuvasti nalkuta, raivoa tai loukkaannu toisen käytöksestä, se ei ikinä muuta sitä”.

Hahahahahaaa! Kuuletko mieli, miten nauran sinulle (katkerasti)?

Sori, mutta ei se niin mene.

Kuinka kestää ettei läheinen muutu

Okei, leikitään hetki, että olen oikeassa. Että emme voi muuttaa läheisiämme vastoin heidän tahtoaan. Miten pystyn elämään ihmisen kanssa, jonka toiminta näyttää ahdistavan, ärsyttävän tai pelottavan minua?

Niin, missä sanotaan että minun on pakko jakaa arkeni ja elämäni hänen kanssaan? Se, että pesäerosta voi seurata todella ikäviä käytännön ongelmia ei sinällään estä minua lähtemästä. Jään, koska jollain tasolla lasken jäämisen paremmaksi tai vähemmän huonoksi vaihtoehdoksi kuin lähtemisen.

Jos päätän jäädä, minun ei onneksi ole pakko olla koko ajan paskana toisen typeristä ratkaisuista.

Jos haluan rakastaa häntä täysin sydämin, minun ei tarvitse odottaa, että hän muuttuu. Riittää, että annan itselleni luvan rakastaa häntä täysin sydämin tässä ja nyt. Voi olla, että joskus hän vielä muuttaa käytöstään. Voi olla että ei. Mutta ainakin sain kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan joka päivä.

Jos haluan olla empaattinen ja ihana ihminen, annan toiselle armoa. Ymmärrän, että yhtä vähän kuin minä voin pakottaa toista muuttumaan, hän itse pystyy pakottamaan itsensä muutokseen, jos hänen mielensä ei ole siihen vielä valmis.

Näen, että samalla lailla kun minulla on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun, muutosvastaisen läheiseni mieleen voi hetkellä millä hyvänsä juolahtaa uusi, parempi ajatus, joka saa hänet muuttamaan mieltään. Sitä odotellessa voin antaa itseni kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan.

Jos haluan tukea toisen muutosta, ymmärrän, että silloin kun olemme ahdistuneita, stressaantuneita, peloissamme ja häpeissämme, ajattelumme laskee villipedon tasolle. Kapasiteettimme löytää uusia vastauksia ja toimivia ratkaisuja on käytännössä nolla.

Muistan, että itsekin olen saanut parhaat oivallukset ja uudet ideat silloin, kun mieleni on levollinen ja tyyni. Näen, että vaikka en voi pakottaa läheistäni ahdistumaan, niin nalkutus, tylytys ja huutoraivarit harvemmin lisäävät rakkautta ja rauhaa ihmissuhteissa.

Niinpä voin keskittyä hengittämään oman ketutuksen, ahdistuksen, stressin, ärtymyksen ja pelon läpi, kunnes olen taas siinä tilassa, jossa voin antaa itselleni luvan rakastaa toista täysin sydämin — sellaisena kuin hän on.

Ja sillä hetkellä kun hoksaan, miten se tapahtuu, se tuntuu taikatempulta — ilman mitään taikasauvaa.

Eikö mennytkään niin kuin Strömsössä?

Ihannemaailmassa toisen rakastaminen ehdoitta ja täysin sydämin on yhtä helppoa kuin inspiroivan sitaatin eteenpäin jakaminen Facebookissa.

Oikeassa elämässä se edellyttää, että mieleni on tyyni ja vakaa.

KENENKÄÄN mieli ei ole koko ajan tyyni ja vakaa. Jopa Dalai Lama myöntää välillä suuttuvansa.

Jos Dalai Lama menettää malttinsa, meidän vähemmän hengellisten ei tarvitse ihmetellä, jos emme koko ajan koe ääretöntä rakkautta ja kiitollisuutta.

Riittää, että sillä hetkellä kun mielemme on vakaa ja tyyni, annamme itsemme kokea täyttä rakkautta. Se on myös paras hetki miettiä käytännön ratkaisuja mahdollisiin käytännön ongelmiin, joita läheisen tavoista ja tottumuksista seuraa.

Tein muutama päivä sitten Facebookiin Päivän teorian samasta aiheesta. Voit katsoa sen täällä.

Näkevätkö vauva.fi:n AV-mammat Sami Minkkisen läpi?

Parisuhdebloggaaja Sami Minkkisen eroilmoitus johti somekohun. Johtuiko paheksunta kateudesta vai sittenkin jostain ihan muusta? Omiin kokemuksiin perustuva tilitys aiheesta.

Kuuntelin tänään aamulla radiosta parisuhdebloggaaja Sami Minkkisen haastattelua uunituoreesta avioerostaan. Heppu kertoi rakastuneensa niin tulisesti johonkuhun, että haastattelun mukaan oli ”viikon, kaksi” harkittuaan päättänyt erota vaimostaan, jonka kanssa hänellä on pari kuukautta vanha vauva.

(HUOM! Parisuhdebloggaaja Sami Minkkinen on eri mies kuin NLP/hypnotisoija Sami Minkkinen.)

Jostain syystä herra päätti tehdä asiasta samantien julkisen. Ensin hän kertoi erosta suositussa blogissaan ja sen jälkeen antoi eri medioille aiheesta haastatteluja. Tästä seurasi valtava palauteryöppy niin Samin omilla Facebook-sivuilla kuin netin eri keskustelupalstoilla.

Pikaisen ja täysin mutupohaisen arvion mukaan noin 75 % tuomitsi, ihmetteli tai kyseenalaisti Samin toimintaa.

Aamun haastattelussa Sami ja juontajat selittivät Samin seuraajien voimakasta reaktiota mm. sillä, että kritisoijat pelkäävät tunnustaa itselleen, että ero olisi heidänkin kohdallaan oikea ratkaisu. Onko näin?

Minä valehtelin itselleni

Olen ollut julkisuudessa ja pyörinyt netin keskustelupalstoilla 1990-luvun lopusta alkaen. Vuosien varrella olen saanut todella paljon kaikenlaista kritiikkiä. Olen myös torjunut valtaosan kritiikistä ajatellen, että ”osuin arkaan kohtaan” tai ”tämä tyyppi on minulle vain kateellinen” tai ”hän on vain alhaisessa mielentilassa”.

Jep jep.

No, olen edelleen sitä mieltä, että aina kun joku kirjoittaa erityisen kärkevän ja alatyylisen kirjoituksen, hän todennäköisesti käy ns. ylikierroksilla. Tiedän itsekin, että jos olen kiihtynyt, sanon kovemmin ja rumemmin, kuin mitä normaalisti sanoisin.

Mutta kun olen vuosia myöhemmin lukenut uusiksi kriittisiä kommenteja, joita minusta on kirjoitettu vaikkapa 5–10 vuotta sitten, olen joutunut häpeäkseni tunnustamaan, että monet kommenteista osuivat oikeaan.

Esimerkiksi vuosia ennen kuin itse tiesin, että minulla on ADHD ja tunne-elämän säätelyongelmia, tyypit joita en ole tietääkseni koskaan tavannut, pointtasivat asian vauva.fi:n AV-palstalla. Argh!

Yritän nykyään suhtautua avoimemmin mielin kaikenlaiseen kritiikkiin omaa toimintaani kohtaan — tuli se sitten anonyymeiltä tyypeiltä netistä tai omilta läheisiltäni. Voin kertoa että se on välillä TODELLA VAIKEAA.

Ainakin osin vaikeus selittyy sillä, että ihmismieli on ”ohjelmoitu” hakemaan todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta. Samaan aikaan mielemme sulkee pois argumentit, jotka voisivat horjuttaa uskomuksiamme. Mm. kirja Mistakes Were Made But Not by Me on täynnä jäätäviä esimerkkejä aiheesta.

Mistä tiedän pettäväni itseäni

Minun mieleni on erikoishyvä vedättämään minua. Se keksii ihania selityksiä ja huippupäteviä oikeutuksia jollain mittarilla mitattuna väärälle tai typerälle toiminnalleni.

Tässä on eräitä tunnusmerkkejä, joista tsägällä bongaan huijaavani taas itseäni:

1. Selittely, todistelu ja puolustelu

Mitä enemmän selittelen, todistelen ja puolustelen jotain valintaani tai toimintaani, sitä varmemmin valehtelen itselleni. Siinä vaiheessa kun mieleeni nousee lauseita tyyliin ”se on vaan kateellinen”, ”tämä on oikein koska x, y ja z” tai ”tämä on oikeasti hänen parhaakseen” olen tukevasti itsepetoksen puolella.

2. Syyttäminen

Mitä enemmän syytän muita ymmärtämättömyydestä, itsekkyydestä, julmuudesta tai pahansuopuudesta, sitä varmemmin olen juuri itse toimimassa itsekkäästi, julmasti ja ajattelemattomasti. Tämän asian myöntäminen on minulle ehdottomasti vaikeinta.

3. Puolustelevien kommenttien hakeminen

Jos huomaan googlaavani faktoja ja esimerkkejä, jotka tukevat näkökantaani ja jättäväni väliin kommentteja, jotka puhuvat sitä vastaan, olen taas kovaa kyytiä menossa metsään.

”Oikeassa elämässä” saman ilmiön voin (ainakin jälkikäteen) bongata siitä, että puhun valinnastani vain ihmisille, joiden uskon puolustavan päätöstäni ja välttelen ihmisiä, jotka voisivat esittää jonkinlaista kritiikkiä.

4. Paineen tunne

Mitä voimakkaampaa tai pakkomielteisempää painetta tunnen tehdä isoja tai äkkivääriä ratkaisuja, sitä varmemmin olen itsepetoksen sokaisema.

Tieto siitä, että olen neurologialtani keskivertoa impulsiivisempi, epävakaampi ja voimakkaampia tunteita kokeva, on auttanut jossain määrin ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiin.

Voimakas tunnetila kuten innostus, kiima, huuma, toivo, rakastuminen, pelko, epätoivo tai viha ei ole merkki oikeasta ratkaisusta — se on merkki siitä, että sympaattinen hermostoni on aktivoitunut eli olen ”taistele tai pakene (tai pane)” -tilassa.

Tässä tilassa ajatteluni muuttuu ”eläimellisemmäksi” ja kapasiteettini nähdä suuria kokonaisuuksia ja tekojeni seurauksia heikkenee dramaattisesti.

5. Metallinen, kireä ja kimeä äänensävy

Kun valehtelemme, kehomme sympaattinen hermosto aktivoituu eli kehomme menee ns. hälytystilaan. Tai kääntäen: kun kehomme on hälytystilassa, valehtelemme herkemmin.

Hälytystila saa mm. äänihuulemme kiristymään, mikä ilmenee kireänä ja kimeänä tai käheänä äänensävynä. Tunnistan usein oman valehteluni vasta kun kuulen oman ääneni. Kuulostan silloin samalla tavalla imelän muoviselta kuin miltä oma äitini kuulostaa valehdellessaan itselleen.

Miksi Sami Minkkinen (ehkä) valehtelee itselleen

Tämän aamun haastattelua kuunnellessani ajattelin moneen otteeseen miehen kuulostavan juuri samalta, kuin miltä itse olen kuulostanut oman impulsiivisen idiotismini jälkeen. Samat selitykset rohkeudesta ja omien tunteiden seuraamisesta. Sama uhrihenkinen suhtautuminen kritiikkiin.

Olin tunnistavinani myös minulle tutun tarpeen hakea oikeutusta ja ymmärrystä omalle typeryydelleni julkisuudessa. Olen melko varma että minäkin olen joskus vedonnut ”velvollisuuteen kertoa totuus” julkisuudessa ihmisille, joista suurinta osaa en ole koskaan edes tavannut. Auts!

Samia kuunneltuani tajusin yhtäkkiä, miten loukkaavaa exiä kohtaan on hehkuttaa uutta rakkautta mediassa. Kyllä — vasta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin. Anteeksi.

Minä en tunne Sami Minkkistä enkä tiedä mitään muuta hänen parisuhteestaan ja elämästään kuin mitä olen tämän kohun myötä kuullut tai lukenut.

On ihan täysin mahdollista, että valehtelen taas itselleni, kun luulen kuulevani hänen äänessään ja selityksissään ihan helvetillistä itsepetosta. Ainakin haastattelun kuunneltuani tajusin miten olen TAAS KERRAN kieltäytynyt näkemästä eräitä ikäviä totuuksia omassa elämässäni. Prkl.

Niin tai näin — tässä vinkkini sinulle, Sami:

Joskus kovakin kritiikki voi osua oikeaan, vaikka sitä ei millään haluaisi uskoa todeksi.

Sori.

P.S. Radiotoimittaja ei muuten sanonut että olet jättänyt pienen lapsesi vaan että olet jättänyt pienen lapsesi ÄIDIN — suosittelen kuuntelemaan haastattelun uudestaan ja miettimään miksi kuulit kyseisen kohdan väärin

[Kuva: Oscar Keys]

Jätä se sika, ansaitse parempaa (JSSAP)

Eräässä seuraamassani keskusteluryhmässä nousi kommenttimyrsky, kun pienten lasten äiti kertoi viimeisen vuoden aikana parisuhteessaan olleista ongelmista, jotka olivat lopulta huipentuneet puolison tökeröön kommenttiin.

Kommentin kirjoittaja ei kertonut millaisessa yhteydessä kommentti oli tullut esiin eikä edes referoinut puolisoaan sanasta sanaan. Hän kertoi miten kommentti oli satuttanut ja pyysi vertaistukea.

Ja sitähän satoi — reilussa kolmessa päivässä kommentteja tuli yli 200 kappaletta. Silmämääräisesti arvioiden yli puolessa tarjottiin tasan tarkkaan yhtä ratkaisua, joka voidaan tiivistää vauva.fi:stä tuttuun lyhenteeseen:

JSSAP

”Jätä se sika, ansaitset parempaa.”

ANTEEKSI MITÄ?

Jep jep, ollapa niin hyvä parisuhdeasiantuntija, että yhden ainoan tunnekuohussa kirjoitetun somekommentin jälkeen tietäisin faktana että ero on ainoa ratkaisu.

EIIIIII!

Ymmärrän, että erokehotusten jakajilla on hyvä tarkoitus: osoittaa tukensa kanssasisarelle, jolle on sanottu rumasti.

Tällainen tuki kääntyy kuitenkin helposti itseään vastaan.

Mitä jos alkuperäinen kommentoija oli ymmärtänyt puolisonsa väärin tai tulkinnut hänen sanomisensa dramaattisemmin kuin mitä puoliso tarkoitti? Tätä tapahtuu koko ajan parisuhteissa, varsinkin silloin kun keskustelut käydään väsyneinä, ahdistuneina tai stressaantuneina.

Mitä jos kommentin kirjoittaja unohti tunnekuohun vallassa listata kaikki ne asiat, jotka parisuhteessa vielä toimivat tai ovat suorastaan hyvin? Kommenttia kirjoittaessa parisuhde ehkä näytti hänestä toivottomalta, mutta kun hänen mielensä taas tyyntyy, parisuhde ei välttämättä tunnu yhtään niin paskalta.

Tai mitä jos todellinen ongelma on jokin muu, kuin minkä puoliso nimesi tai jonka nainen kertoi kommentissa olevan ongelma? Entä jos se onkin ongelma, joka voi ratketa ihan puhumalla tai vaikka vain laatuaikaa ottamalla?

Asetu hetkeksi alkuperäisen viestin kirjoittajan asemaan.

Olet väsynyt pienen lapsen äiti. On myöhäinen ilta. Sinulla on superpaha mieli kumppanin kommentista. Haluat saada ymmärrystä pahalle mielellesi ja kirjoitat nettiin tilitysviestin jossa pyydät vertaistukea.

Menet nukkumaan. Aamulla heräät ja kirkkain aivoin alat nähdä tilanteen uudessa valossa. Puoliso ehkä sanoi rumasti, mutta ainakin hän on vaihtanut autoosi kesärenkaat. Tai hän pyytää anteeksi sanojaan ja selittää ettei oikeasti tarkoittanut niin. Ehkä illalla väsyneenä keskustellessa tulitte kumpikin sanoneeksi tylymmin kuin mitä tarkoititte.

Ehkä käytte pirteänä paremman keskustelun, jonka päätteeksi tajuatte rakastavanne toisianne. Ehkä löydätte uusia toimintamalleja, jotka tyydyttävät molempia. Ehkä päätätte yrittää vielä ja mennä parisuhdeterapiaan.

Kuvittele että sen jälkeen menet lukemaan kommentit, jotka olet saanut yön ja aamun aikana. Ensimmäiset kymmenen kommenttia suosittelevat pikaista eroa.

”JSSAP” ”Jätä se.” ”Paska jätkä. Heittäisin pihalle”. ”Eroaisin heti.” Juokse.” ”Jos arvostat itseäsi tai ajattelet lapsesi parasta, heitä pellolle moinen ääliö.”

SHIIIIT…

Hetkeä aikaisemmin tunsit olosi hyväksi ja uskoit että parisuhteesi on pelastettavissa. Mitä pidemmälle viestejä luet, sitä kauheammaksi olosi tulee. Oletko ihan hirveä idiootti kun olet valmis vielä yrittämään? Oletko aliarvioinut puolison rikoksen suuruuden? Jos muut eroavat tämän takia, niin miksi et sinä.

Vaikka minä olen tottunut kuuntelemaan omaa sisäistä viisauttani ja sivuuttamaan muiden mielipiteet vain ajatuksina, niin silti sadannen ”jätä se” -viestin kohdalla voisi käydä mielessä, että olenko tyhmä kun haluan vielä yrittää.

Jos olisin tässä tilanteessa muistuttaisin itselleni, että: KUKAAN KOMMENTOIJISTA EI TIEDÄ KOKO TOTUUTTA minusta, puolisostani ja parisuhteestani.

Edes minä en tiedä koko totuutta puolisostani ja parisuhteestani, koska en ole ajatustenlukija. Kun ajatteluni taso on laskenut väsymyksen, kiihtymyksen, pelon, ahdistuksen tai stressin takia näen tavallistakin huonommin missä oikeasti mennään.

Mitä yritän muistaa ennen kuin ehdotan eroa

Ystävieni kertoessa ikäviä asioista puolisoistaan ja parisuhteistaan, yritän muistaa, ettei heidän totuutensa ole koko totuus.

Yritän muistaa, että kertoessaan ongelmistaan he pohjimmiltaan hakevat sitä mitä me kaikki haluamme: että tunnistan, tunnustan ja hyväksyn heidän tunteensa.

Että sanon heille että heillä saa olla paha mieli. Että on OK olla vihainen ja pettynyt.

Sitä he haluavat — lupaa tuntea mitä tuntevat — eivät tuomitsemista ja puutteelliseen tietoon perustuvia patenttiratkaisuja.

Yritän muistaa, että kun heillä on paha mieli, he näkevät itsensä, kumppaninsa ja parisuhteensa eri tavoin kun silloin, kun heidän mielensä on tyyntynyt ja olonsa rauhallinen tai jopa rakkaudellinen.

Yritän muistaa, että meillä jokaisella on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun ja kyky löytää vastauksia ja ratkaisuja tällaisiin ongelmiin.

Siksi minun ei tarvitse päättää ystävieni puolesta — he ovat täysin kykeneviä päättämään omasta puolestaan. Ja vaikka en aina ymmärrä heidän päätöksiään, olen silti aina heidän puolellaan ja tukenaan — myös silloin kun heidän päätöksensä osoittautuvat vääräksi.

Jos he pyytävät minulta neuvoa, yritän keskittyä kertomaan omista kokemuksistani ja havainnoistani (”ulospäin tuo näyttää siltä että…”) ilman että sanon että ”tämä on ainoa oikea ratkaisu tässä tilanteessa”.

Aina en onnistu. Kun huomaan mokani, pyydän anteeksi, korjaan mikä on korjattavissa ja yritän ensi kerralla olla tarkempi.

Jos voin toivoa jotain, niin toivon, että seuraavan kerran kun mielesi tekee suositella jollekulle eroa — varsinkin vain yhden nettikirjoituksen perusteella — vedä henkeä, tunnista vastuusi ja kerro että ymmärrät että toisella on paha mieli.

Kerro jos olet itse kokenut samaa ja miltä se sinusta tuntui. Ehkä kerro mitä itse teit ja mitä nyt ajattelet päätöksestäsi.

Ja sen jälkeen anna toiselle lupa päättää itse omasta puolestaan mitä hän tekee omassa tilanteessaan.

Kiitos!

Tässä Facebookiin tekemässäni Päivän teoriassa puhun lisää siitä mitä  oikeasti haemme kun kerromme muille ongelmista.

[Kuva oli Fabianin ottama].