Ahmimishäiriö eli pakonomainen ahmimisoireyhtymä

eli BED eli Binge Eating Disorder

Lihoa voi monista syistä: elämäntavan muutoksen myötä, raskauden, liikunnan vähenemisen ja ikääntymisen takia. Joku on ehkä jo kotoa omaksunut epäterveelliset ruokailutottumukset, eikä siksi tiedä, kuinka karistaa ylipainokilot ja pysyä normaalipainoisena.

Osa ylipainoisista on kuitenkin lihonut siksi, että kärsii pakonomaisesta ahmimisoireyhtymästä. Ahmimiskohtaukset muistuttavat bulimikkojen ahmimiskohtauksia, mutta eivät pääty oksentamiseen tai ulostuslääkkeillä aikaansaatuun ripuliin.

Joillakin liian tiukka laihdutuskuuri saattaa laukaista ahmimishäiriön, mutta tavallisemmin ahmimishäiriön takana on monimutkaisia psykologisia ongelmia.

Yhdysvaltalaisen National Institute of Diabetes & Digestive & Kidney Dieases:in (Kansallinen diabetes, ruoansulatus- ja munuais-sairaus instituutin) mukaan ahmimishäiriön tunnusmerkistöön kuuluu:

• Tunne siitä, ettei syöminen ei ole hallinnassa
• Sellaisten ruokamäärien syöminen, joita muut pitäisivät poikkeuksellisen isoina.
• Huomattavasti nopeampi syömistahti ahmimiskohtausten aikana kuin normaalisti syödessä.
• Niin kauan syöminen, että on epämukavan täynnä.
• Suurien ruokamäärien syöminen, vaikkei ole oikeastaan edes nälkäinen.
• Yksinsyöminen, koska syöty ruokamäärä hävettää
• Inhon, masennuksen ja syyllisyyden tunteet ylensyönnin jälkeen.

Seuraava teksti on oma suomennokseni ja lyhennykseni International Journal of Obesityssä julkaistusta artikkelista: Binge eating disorder: a review (AE Dingemans, MJ Bruna, and EF van Furth, Robert-Fleury Stichting, National Centre for Eating Disorders, Leidschendam, The Netherlands. International Journal of Obesity (2002) 26, 299­307), jonka voi löytää Nature Publishing Groupin sivuilta. Ko. tutkimuksesta löytyy myös lähteet tutkimuksiin, joihin seuraavassa tekstissä viitataan

En ole edelleenkään koulutukseltani lääkäri tai vastaava, ja vaikka englannin kielentaitoni on hyvä, olen saattanut kääntää tai tulkita jotain väärin. Siksi suosittelenkin, että jos osaat englantia ja aihe kiinnostaa, luet alkuperäisen tekstin. Kohdissa, joissa en ole ollut varma termin merkityksestä tai olen käyttänyt suurempaa vapautta sen suomentamisessa selkokielelle, olen laittanut sulkeisiin englanninkielisen termin.

"Katsaus ahmimishäiriöön

Ahmimishäiriötä ei ole vielä lisätty virallisiin tautiluokituksiin, mutta päivittäisessä lääkärintyössä diagnoosi näyttää olevan yleisesti hyväksytty. Ahmimishäiriöstä kärsivillä henkilöillä on samanlaisia ahmimiskohtauksia kuin bulimia nervosasta kärsivillä henkilöillä, mutta toisin kuin jälkimmäiset, he eivät harrasta kompensoivia toimintoja. Vaikka BED:in diagnoosi on luotu ylipainoisia ajatellen, ylipaino ei ole kriteeri. Tämä kirjoitus antaa yleiskuvan taudin oireista, syistä, kulusta, hoidosta jne. BED näyttää olevan erittäin yleinen laihdutushoitoa hakevien henkilöiden keskuudessa (1.3-30.1 %). Tutkimukset, joissa on verrattu ahmimishäiriötä, bulimiaa ja ylipainoisuutta, osoittavat, että ahmimishäiriöisten "häiriintyneisyys" (psychopathology) on jossain bulimikkojen korkean "häiriintyneisyystason" ja pelkästään ylipainoisten matalan "häiriintyneisyystason" välimaastossa. BED:in tunnusmerkit näyttävät muistuttavan enemmän bulimian tunnusmerkkejä kuin pelkän ylipainoisuuden tunnusmerkkejä.

Ahmimishäiriön yleisyyttä on tutkittu vasta suhteellisen vähän. Eniten on tutkittu ahmimishäiriöisiä, jotka ovat hakeutuneet ylipainon takia hoitoon.
BED liittyy ylipainoisuuteen ja muuttuvaan painoon. Lisäksi BED näyttää olevan sitä yleisempi, mitä pahemmin ylipainoisista henkilöistä on kyse.

BED:in puhkeamiseen liittyvät tekijät näyttävät olevan samoja kuin psykiatrisissa oireyhtymissä yleensä sekä niissä, jotka lisäävät riskiä ylipainoisuuteen.

BED potilaiden perhetaustasta tiedetään vain vähän. Eräässä tutkimuksessa BED:istä kärsivät ihmiset kuvasivat perheympäristönsä vähemmän tukea antaviksi ja yhtenäisiksi ja vähemmän taipuvaisiksi (engendering) suoraan ja avoimeen tunteiden ilmaisuihin kuin terveistä henkilöistä koostuvan verrokkiryhmän jäsenet.

Siinä missä bulimikot aloittavat usein laihduttamisen ennen ahmimiskohtausten puhkeamista, monet BED potilaat aloittavat ahmimisen ennen laihduttamista. Laihduttaminen näyttää liittyvät ahmimishäiriön kehitykseen, mutta tutkimukset eivät puhu sen puolesta, että laihduttaminen olisi aina avaintekijä ahmimisoireyhtymässä, kuten se on bulimiassa. Ahmimisoireistä kärsivät laihduttavat sen takia, että ahmivat -- ts. eivät ahmi siksi että laihduttavat.

Henkilöillä, jotka alkavat ahmia ennen kuin yrittävät laihduttaa, ahmiminen näyttää olevan ensisijainen syy lihomiseen. Ylipaino näyttää tutkimusten mukaan kertyvän vuosia ahmimishäiriön puhkeamisen jälkeen. Ahmimishäiriöiset lihovat todennäköisesti nuorempina kuin muut ylipainoiset ja käyttävät enemmän aikaa yrittäessään turhaan pudottaa painoa.

Verrattaessa ylipainoisia ilman ahmimishäiriötä ja ahmimishäiriöstä kärsiviä ylipainoisia, ahmimishäiriöstä kärsivillä on heikompi itsetunto ja enemmän taipumusta masennukseen kuin muilla ylipainoisilla. Heillä on myös muita enemmän psykiatrisia häiriöitä, varsinkin tunne-elämän (affective) ja persoonallisuushäiriöitä.

Ahmimishäiriöstä kärsivät kertovat usein itse kärsivänsä ruokailutottumusten hallitsemattomuudesta, (dietary disinhibition), ylettömästä huolehtimisesta ulkomuodosta ja laihuudesta sekä vaikeudesta tulkita elimistön kylläisyyteen ja nälkään liittyviä merkkejä. He pitävät itseään ylipainoisempina ja rasvaprosenttiaan korkeampana kuin samanpainoiset ylipainoiset, jotka eivät kärsi ahmimishäiriöstä.

Lisäksi ahmimishäiriöstä kärsivillä on taipumusta reagoida negatiivisesti muiden tekemiin, (yli)painoasioihin liittyviin huomioihin. (Furthermore, subjects with BED have a tendency to experience negative affect in response to perceived evaluation by others of weight-related behaviour.)

Kaksi eri tutkimusta on selvittänyt BED:istä kärsivien syömiä ruokamääriä. Ylipainoiset ahmimishäiriöiset syövät enemmän kuin pelkästä ylipainosta kärsivät henkilöt, myös sellaisina päivinä, kun he eivät ahmi. Ahmimishäiriöstä kärsivät kuluttivat enemmän jälkiruoka-tyyppisiä herkkuja ja snacksejä ja näin ollen myös enemmän rasvaa ja vähemmän proteiinia, kuin muut ylipainoiset.

Sekä ahmimishäiriöiset että tavalliset ylipainoiset näyttävät tutkimusten mukaan syövän sitä enemmän, mitä lihavampia he ovat, mutta ahmimishäiriöisten psykologisten ongelmien määrä ja vaikeustaso näytti olevan enemmän yhteydessä ahmimiskohtausten määrään ja rajuuteen kuin ylipainoon. Lisäksi ylipainoiset ahmimishäiriöiset näyttävät olevan vanhempia kuin normaalipainoiset ahmimishäiriöiset, mikä viittaa siihen, että ahmimishäiriö todellakin voi johtaa lihomiseen ja ylipainoon.

Bulimikkoihin verrattuna ahmimishäiriöiset ovat kuitenkin vähemmän huolissaan syömistavoistaan ja painostaan ja tuntevat vähemmän syyllisyyttä ylipainostaan. Lisäksi he ovat bulimikkoja vähemmän kiinnostuneita ruokailutottumuksistaan, parempia tunnistamaan sisäisiä tilojaan, sosiaalisesti sopeutuvaisempia ja parempia ylläpitämään ihmissuhteita. Heillä on myös bulimiasta kärsiviä parempi kokonaismielipide itsestään.

Siitä huolimatta, että ahmimishäiriöiset näyttävät pärjäävän jonkinverran bulimiasta kärsiviä paremmin, heidän kliinisissä ja psykologisissa oireissaan (esim. psykiatriset oireet, ahmimiskohtausten tiheys ja impulsiivisuus) ei näyttäisi juurikaan olevan eroa. Monissa muissa muuttujissa ahimimisryhmäläiset näyttivät kuitenkin suurempaa ristiriitaisuutta.

Erään tutkimuksen mukaan ahmimishäiriöiset ahmivat kerralla bulimikkoja vähemmän. Toisen tutkimuksen mukaan ahmimishäiriöiset näyttävät ahmivan vähemmän hiilihydraattia ja sokeria sisältäviä tuotteita kuin bulimiasta kärsivät, vaikka ahmittu kokonaisenergiamäärä olisikin sama.

Näin ollen näyttäisikin siltä, että ahmimishäiriöiset sijoittuvat käytökseltään jonnekin normaalien ylipainoisten ja bulimiasta kärsivien välimaastoon, mutta kuitenkin lähemmäs bulimikkoja kuin normaaleja ylipainoisia.

Jos ahmimishäiriöstä kärsivä ylipainoinen yritetään saada pelkästään laihtumaan ja keskitytään ainoastaan kalorimäärän hallintaan, ruokavalion muuttamiseen vähärasvaiseksi ja liikunnan lisäämiseen ja unohdetaan kokonaan kiinnittää huomiota ahmimisen takana oleviin syihin sekä ylipainoon liittyviin sosiaalisiin ongelmiin, ahmimishäiriö paitsi jatkuu, myös saattaa pahentua.

Painonhallintaohjelmat eivät näytä juurikaan vähentävän ylipainoisten henkilöiden ahmimishäiriöitä.

Kongnitiivis-Behavioristinen ("älyllis-käytöksellinen") tapa lähestyä ja yrittää ratkaista ahmimishäiriötä on kolmivaiheinen ohjelma, jossa:
1. Selvitetään ahmimishäiriön taustalla olevat syyt.
2. Korvataan ahmiminen tasapainoisella säännöllisen syömisen rutiinilla. Tässä vaiheessa painotetaan säännöllistä syömistä ja vaihtoehtoista käytöstä, mutta samalla laajennetaan huomiota myös muihin laihduttamisen muotoihin, huoleen ulkonäöstä ja painosta sekä muihin tavallisempiin kognitiivisiin häiriöihin.
3. Pyritään varmistamaan, että kehitys jatkuu myös tulevaisuudessa.

Toinen tapa lähteä käsittelemään ahmimishäiriötä on tohtori Klermanin ja hänen kolleegoidensa kehittämä IPT (interpersonal therapy, ihmissuhdeterapia). Se perustuu ajatukseen siitä, että psykiatriset häiriöt ovat tiiviissä yhteydessä häiriöihin sosiaalisessa toiminnassa, mikä puolestaan johtaa (syömis)häiriöiden syntyyn ja jatkuvuuteen. IPT sisältää pitkälle kehitettyjä hoitostrategioita, tekniikoita ja terapeuttista lähestymistapaa ongelmanratkaisuun neljällä eri sosiaalisella alueella: murhe/epäonnistumiset (grief), ihmissuhderiidat (interpersonal disputes), roolien muuttamiset (role transitions) ja puutteet ihmissuhteissa (interpersonal deficits). IPT sopii erityisen hyvin ahmimishäiriöistä kärsiville, koska se opettaa:
1) Tarvittavat taidot tyydyttävien ihmissuhteiden kehittämiseen ja ylläpitoon.
2) Ahmimista tehokkaammat (ja terveemmät) tavat selviytyä sosiaalisista ja ihmissuhdeongelmista.

Psykologinen hoito (eli terapia) näyttää ylipäätään vähentävän ahmimishäiriötä. Kahdessa tutkimuksessa psykologinen hoito yhdistettiin laihdutusohjelmaan. Tutkimustulosten mukaan parhaimmat tulokset saatiin, kun ahmimishäiriö hoidettiin ennen laihdutuksen aloittamista.

Eräässä tutkimuksessa yritettiin hoitaa IPT:llä (ihmissuhdeterapialla) henkilöitä, jotka eivät olleet lopettaneet ahmimista saatuaan 12 viikkoa kognitiivis-behavioristista terapiaa. Näitä henkilöitä ei edes IPT pystynyt auttamaan. Lievempiin ahmimishäiriöihin sen sijaan näyttää auttavan jopa omatoiminen kognitiivis-behavioristinen terapia.

Erilaisia lääkkeitä on myös kokeiltu helpottamaan ahimimishäiriötä. Serotoniinin tarpeeseen vaikuttavista aineista (serotonine reuptake inhibitors):
- Fluoxetine vähensi ahmitun ruoan määrää, muttei vaikuttanut ahmimiskohtausten tiheyteen. Näin ollen voidaan olettaa, että fluoxetine vaikuttaa kylläisyyden tunteeseen, ei nälkään.
- Fluvoxamine vähensi ahmimiskohtauksen tiheyttä ja vähensi yleisesti oireiden vakavuutta (? Clinical global impression, CGI, severity scores)
- Sertraline näytti olevan tehokas ja hyvin siedetty, joskin ko. ainetta käyttäneeseen tutkimukseen osallistui vähän ihmisiä.

Ruokahalua vähentäviin serotoniinia tehostavia ominaisuuksia sisältävistä aineista D-fenfluramine vähensi ahmimishäiriöiden taajuutta ylipainoisilla ahmimishäiriöisillä naisilla, mutta ei vähentänyt heidän painoaan.

Silmiinpistävä ominaisuus kaikissa näissä lääkeainetutkimuksissa on korkea placebo-efekti. Jokainen tutkimus alkoi yksittäis-sokko aloitusvaiheella, joka kesti 1-4 viikkoa. Tämän aloitusjakson jälkeen 42-44 % potilaista eivät enää täyttäneet täysin virallisia BED-kriteereitä. Kaikkien tutkimusten varsinaisessa tutkimusvaiheessa tutkittavat aineet näyttivät olevan tehokkaampia kuin verrokkiryhmälle annetut placebo-aineet, mutta aineiden vaikutus ei ollut pitkäaikaista. Vastaavasti lääkkeet eivät vähentäneet painoa. Tutkimusten ongelmana oli vähäiset osallistujamäärät ja lyhyt kesto.

Tutkimukset, joissa on seurattu ahmimishäiriön kehittymistä, näyttäisivät puhuvan sen puolesta, että hoitoyritykset eivät useinkaan auta ahmimishäiriötä vaan saattavat jopa pahentavaa sitä. Esim. erään tutkimuksen mukaan 5 vuoden päästä 90 % tutkimukseen otetuista ahmimishäiriöisistä ei enää täyttänyt täysin virallisia ahmimishäiriön määritelmiä, vaikka vain 8 % näistä ahmimishäiriöisistä oli yritetty hoitaa. Toisaalta koko tutkimusjoukko lihoi entisestään viiden vuoden aikana. Yksi selitys hoidon tehottomuuteen BED:issä on se, että henkilöt, jotka hakeutuvat lääketieteelliseen hoitoon ahmimishäiriöinsä takia, kärsivät vakavammasta häiriöstä kuin valtaosa ahmimishäiriöisistä, jotka voivat siis parantua "itsestään".

Ahmimishäiriö näyttää jakautuvan tasaisesti sukupuolien välillä, joskin naiset hekavat miehiä helpommin apua ongelmaansa.

Ahmimishäiriössä erityisen ongelmallista on se, että ahmimiskohtaukset ja lihominen saavat BED:istä kärsivän tuntemaan häpeää ja halveksimaan itseään, jolloin pakonomainen ahmiminen jatkuu ja pahimmillaan lisääntyy, jolloin henkilö tuntee lisää häpeää ja inhoaa itseään entistä enemmän jne.

-----

Omia traumojasi voit lähteä kartoittamaan vaikkapa laatimallani traumanetsintäohjeella tai hypnoosilla.

Ahmatin rehelliset kotisivut ahmimisesta.