Kutri.net:in Blogi

Radio Novan Keitaalta tuli pari päivää sitten ulos lisää tammikuussa äänitettyjä haastatteluja. Tällä kertaa aiheena on “Suojaatko itseäsi läskipanssarilla“?

Viimeiset kaksi viikkoa menivät kuin yhdessä humahduksessa ensin nuhaisen vauvan kanssa valvoessa ja sitten Tampereen kirjamessumatkalla. Nyt takana on taas kolme hyvin nukuttua vuorokautta ja energiaa tuntuu riittävän vaihteeksi muuhunkin kuin vauvan hoitoon.

Vauvan nuhan ollessa pahimmillaan kärsin itsekin vuotavasta nenästä ja kurkkukivusta ja voimat olivat aika vähissä, koska sairastelun ja valvomisen lisäksi syömiset alkoivat jäädä vähiin. Minulla ei nimittäin ollut ruokahalua ja siipan ollessa töissä ei tullut laitettua ruokaakaan.

Lopulta päätin turvautua vanhaan selviytymiskeinoon eli valmiisiin proteiinipirtelöihin. Löysin kaikkien aikojen lempiproteiinijuomaani Muscle Milkiä kehutusta suomalaisesta nettikaupasta Mass.fi:stä. Kyseinen juoma sisältää proteiinin lisäksi hieman hiilareita ja nopeasti palavaa (?) rasvaa eli on pikemminkin ateriankorvike kuin puhdas proteiinijuoma. Ennen kaikkea se  maistuu hyvältä. Voin suositella varsinkin suklaan makua —  join sitä kahden vuoden ajan lähes joka päivä kyllästymättä siihen liikaa.

Vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että varsinkin raskaanaollessa ja imettäessä olisi parempi syödä ja juoda “tuoretta” ruokaa, tässä tilanteessa pidän tärkeämpänä sitä, että äiti saa edes jotain kohtuullisen laadukasta ravintoa, kuin että on kokonaan syömättä, koska ei jaksa tai ehdi tehdä itselleen edes voileipää tai lämmittää mikroruokaa.

Tänään kävimme vauvan kanssa neuvolalääkärillä. Pikku-ukko oli kasvanut melkein 8 cm pituutta ja painoakin on tullut kuukaudessa noin kilo lisää. Tuntuu jotenkin aivan käsittämättömältä, että koko tuo pieni ihminen rakentuu minun kehoni kautta tulleista (eli minun jossain vaiheessa syömistäni) rakennusaineista — tietysti lukuunottamatta sitä pientä siementä, jonka lapsen isä lahjoitti koko prosessin alussa…

Täytyy mennä taas imettämään ja seurustelemaan varsinaiseksi aurinkonaamaksi osoittautuneen pojan kanssa. On se kyllä niinkin, etten tiedä mitään niin sykähdyttävää kuin oman vauvan hampaaton hymy. Kutri.net:in päivitys jatkunee viimeistään kuun vaihteessa, kun mies jää vanhempainvaapaalle ja ottaa päävetovastuun vauvan hoidosta ja viihdyttämisestä.

Viime yönä tuli taas nukuttua paremmin ja tänään energiat olivat niinkin korkealla, että sain vihdoin ja viimein äänitettyä hiustenkuivaajan ääntä. Se toimi vauvan nukuttamisessa/rauhoittamisessa yhtä hyvin kuin oikea hiustenkuivaaja, kun soitin ääntä luuppina vauvan korvan juuressa tietokoneeltani.

Ääni nukuttaa vauvan silloin kun syötetty ja kuiviin vaihdettu vauva kitisee lähinnä yliväsymystä (eikä mahakipuja) ja muulloinkin yleensä vähintään rauhoittaa hänet, elleivät vatsanpurut ole liian kamalat tai nälkä liian kova.

Ajattelin laittaa äänen tänne vapaasti ladattavaksi siltä varalta että jollakulla toisellakin olisi sille käyttöä. Kyseessä on siis vain 8 sekunnin pätkä, jota soitin itse omalta koneeltani jatkuvalla saman kappaleen toistolla. Se on mp3-muodossa, joten sen voi polttaa myös cd-levylle ja soittaa sieltä jatkuvalla toistolla.

Fileen voi ladata Apple Macintosh -koneilla painamalla alt-näppäintä samalla kun klikkaat linkkiä  tai windows-koneilla klikkaamalla linkkiä hiiren oikealla painikkeella.

Kas tässä: hiustenkuivaaja.

Sinilintu varoitteli hiustenkuivaajasta ja tulipaloriskistä. Varmasti ihan aiheellinen varoitus univelkaiselle äidille, jonka muistin pituus on ehkä minuutin mittainen… Olen tietoinen tulipalovaarasta, siksi käytän hiustenkuivaajaa viileällä puhalluksella ja pidän sitä yleensä kädessä. Jos vauvan kitinä on yliväsymystä, silloin minuutti pari hurinaa riittää. Jos käytän hiustenkuivaajaa rauhoittamaan pupusta esimerkiksi sillä aikaa kun laitan kantoliinaa päälle, silloin kuivaaja on valvovan silmäni alla kovalla alustalla ja niin ettei mikään tuki sen ilmanottoa tai puhallusta. Olen myös miettinyt että voisin vain äänittää hiustenkuivaajanhurinaa ja soittaa sitä esimerkiksi tietokoneelta vauvan korvan juuressa, mutten sattuneesta syystä ole jaksanut.

–

Kuten pidentyneistä ja tiheämmin ilmestyvistä blogiposteista voinette päätellä, sain akuutit työt tehtyä. Sen lisäksi vyöhyketerapeutin näyttämä vauvahieronta yhdistettynä vauvan vessanpöntöllä kakattamiseen näyttää auttaneen ainakin pahimpiin mahavaivoihin, joten olen saanut taas nukuttua. Tiedä vaikka huomenna pääsisin jo taas päivittämään Kutri.net:iä.

Edellisen viestin kommenttiosuudessa nimimerkki PET kysyy isyydestä ja isän roolista vauvan elämässä. Olemme sopineet avomieheni kanssa että hän pysyy pois julkisuudesta ja etten siksi puhu juurikaan julkisesti hänestä ja hänen elämästään.

Voinen kuitenkin kertoa, että ei ole sattumaa, että juuri hän on lapseni isä. Meille oli alusta alkaen selvää, että menisimme synnyttämään Haikaranpesään, jossa isiltä vaaditaan erityistä aktiivisuutta. En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että esikoisemme hymyili ensimmäistä kertaa juuri isälleen. Enkä todellakaan olisi voinut maata ensimmäisiä viikkoja sängyssä vauvan kanssa, ellei lapsen isä olisi pitänyt huolta arkirumban pyörittämisestä aina ruoanlaitosta pyykin pesemiseen. Univelkanikin alkoi kertyä tosissaan vasta sen jälkeen kun lapsen isä joutui palaamaan töihin, jolloin minun tehtäväkseni jäi yökukkujastamme huolehtiminen — varsinkin kun voin nukkua vauvan kanssa päivälläkin.

Tulen itse perheestä ja suvusta, jossa isät ovat aktiivisesti osallistuneet niin synnytyksiin kuin lastenhoitoon. Niinpä minulle on ollut itsestäänselvää, että lapseni isällä on erittäin tärkeä rooli lapseni elämässä. Vanhempani menivät synnyttämään minut Riihimäelle vain ja ainoastaan siksi, että se oli ainoa alueella oleva sairaala, jossa isät saivat tuolloin osallistua synnytykseen. Valokuvien ja todistajalausuntojen perusteella eläinlääkäri-isäni hoiti minua ahkerasti jo pikkuvauvana ja kuljin pienestä saakka hänen mukanaan sairaskäynneillä. Nuo sairaskäyntireissut, joiden aikana saimme jutella isän kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, lukeutuvatkin parhaimpiin lapsuusmuistoihin.

Vastaavasti vanhin pikkuveljeni on mielestäni yksi parhaista isistä, jonka olen koskaan nähnyt — oman siippani lisäksi. Olenkin saanut häneltä suhteessa enemmän asiallisia ja hyödyllisiä lastenhoitoneuvoja kuin keneltäkään muulta — kuten “älä riko rutiineja”. Tämä ohje perustuu havaintoon, että jos pikkulapsen päivärutiini rikkoutuu, koko loppupäivä menee pipariksi. Neuvoa konkretisoi video kaksivuotiaasta, joka kiukutteli puoliltaöin väsyneenä, koska päiväunet olivat jääneet lyhyesti… Muilla veljilläni ei ole vielä lapsia, mutta olen varma, että hekin ovat loistavia isiä.

Juttelin äskettäin erään ystävättäreni kanssa virheellisestä ja ehkä ärsyttävästäkin myytistä, joka liikkuu isien (ja miksei äitienkin) keskuudessa. Sen mukaan “pikkuvauvalle äiti on kaikki kaikessa ja isä ei ole mitään”.

Tämä myytti on mielestäni hyvä esimerkki itseään toteuttavasta profetiasta. Jos isä uskoo ettei hän ole pikkuvauvalle yhtä tärkeä kuin äiti, hän ei ehkä ota niin aktiivisesti osaa vauvan hoitoon edes niissä tilanteissa, joissa hän voisi hoitaa vauvaa ihan siinä missä äitikin. Vastaavasti äidit saattavat “omia” vauvan ja eivätkä jaa vastuuta lastenhoidosta niin paljon kuin voisivat.

Isä voi alkaa ottaa aktiivisesti osaa lapsen elämään jo vauvan ollessa kohdussa juttelemalla mahalle, jolloin isän ääni tulee vauvalle (ainakin lähes) yhtä tutuksi kuin äidin ääni.

Heti syntymän jälkeen lapsi näyttää leimautuvan vanhempiinsa (ja vanhemmat lapsiinsa) varsinkin ihokontaktin kautta. Samalla vauva saa itselleen vanhempien bakteerikannan ja sitä kautta suojan tulevassa kasvuympäristössään olevia haitallisia bakteereita vastaan.

Eräs tuttuni, joka joutui synnyttämään esikoisensa keisarinleikkauksella, kertoi että sillä aikaa kun äiti oli heräämössä, kätilöt olivat laittaneet vauvan kenguruhoitoon isän ihoa vasten. Kun äiti muutamaa tuntia myöhemmin pääsi perheensä seuraan, vauva reagoi voimakkaammin isän ääneen mm. lopettamalla kitinän, kuin äidin ääneen. Vielä isompanakin lapsi esimerkiksi itsensä satutettuaan haki lohtua yhtä lailla isän kuin äidin luota. Siksi pidin itse huolen siitä että heti ensi-imetyksen jälkeen esikoisemme pääsi makaamaan ihokkain isän paljasta rintakehää vasten, sillä aikaa kun äiti kävi ensimmäistä kertaa vessassa.

Isä voi hoitaa puklauttamiset, vaipanvaihdot, pukemiset, riisumiset ja kylvettämiset ihan siinä missä äitikin. Esimerkiksi Kätilöopiston Haikaranpesässä isä kylvettää ja pukee vauvan ensimmäistä kertaa ja auttaa kätilöä vauvan mittaamisessa ja punnitsemisessa. Samoin kätilöt opettavat vaipanvaihdon kädestä pitäen nimenomaan isälle, äidin seuratessa (halutessaan) kauempaa vierestä.

Äidin tavoin isä voi kantaa  vatsakivuista kärsivää vauvaa sylissään tai kantoliinassa. Itse asiassa olemme huomanneet yliväsyneen ja mahdollisesti ylensyöneen vauvan rauhoittuvan paremmin isän sylissä kuin äidin maidontuoksussa, joka yllyttää ahtamaan lisää maitoa jo ylensyönnistä kipeään masuun. Vauvaamme hieronut vyöhyketerapeutti oli sitä mieltä, että usein rauhallisemmat isät saattavat olla jopa parempia hieromaan vauvojaan kuin imettämisen ja hormoniheilahtelujen stressaamat äidit.

Isä ei tietenkään voi imettää (tai periaatteessa kyllä voi, mutta harva mies lienee valmis siihen), mutta hän voi syöttää vauvalle pullosta äidinmaitoa tai vastiketta. Ihan pienille vauvoille ei suositella ymmärtääkseni pulloruokintaa siksi, etteivät vauvan imuhalut kärsisi, koska pullosta imeminen on helpompaa kuin rinnan imeminen. Onneksi oman maitovampyyrimme imuote on heti synnytyssalista alkaen ollut täydellinen eikä satunnainen pulloruokinta näytä hetkauttavan herraa mitenkään. Esimerkiksi tänään “elämäni miehet” olivat kahdestaan ennätykselliset neljä tuntia minun käydessäni Kirkkonummella synnytyksestä palauttavassa akupunktiossa, jonka aikana isä oli mm. ruokkinut poikansa kahdesti.

Toisin sanoen isä voi tehdä vauvan eteen käytännössä katsoen kaiken sen minkä äitikin. Ja oma kokemukseni on osoittanut, että kun isä osallistuu aktiivisesti vauvan elämään ihan ensihetkistä alkaen, vauva rauhoittuu isän sylissä samalla lailla kuin äidin kanssa  ja turvautuu isukkiin yhtä lailla kuin äitiinkin — ainakin silloin kun ei ole nälkäinen tai voi saada isältäkin maitoa.

Nimimerkki Lukija huolehti edellisen viestin kommenttiosastolla jaksamisestani, koska olin maininnut tekeväni jo töitä ja aloittavani opiskelut.

Siinä mielessä hänen huolensa oli täysin aiheellinen, että tiedostan itsekin niin kehoni kuin mieleni olevan lähes yhtä kovan rasituksen alla kuin syksynä 2005, jonka päätteeksi onnistuinkin hienosti polttamaan itseni loppuun.

Äitiys on ehdottomasti haastavin homma, jonka olen ottanut hoitaakseni — eikä siitä edes voi ottaa oikeasti lomaa. Vaikka joskus yön pimeinä tunteina vauvaa hyssytellessä mieleen on noussut ajatus: “jos olisin tiennyt…” , sydämeni ääni on päättänyt lauseen aina: “…olisin silti tehnyt tämän.”

Harva se päivä kiitänkin itseäni siitä, että käytin viimeiset kolme vuotta oman pään selvittämiseen ja kehon kuuntelemisen opetteluun. Jälkimmäinen sisältää myös eri tekniikoiden harjoittelun muun muassa stressin ja aggressioiden hallintaan. Äitiys on nimittäin pistänyt kaikki omaksumani (ja  kirjassani kuvaamani) opit tehotestiin.

Kuinka olla pelottelematta itseään mielikuvilla siitä, mitä kaikkea lapselleni voi tapahtua? Entä miten pysyä rentona ja rauhallisena kun olen umpiväsynyt ja vatsakipuinen vauva kitisee sitä enemmän, mitä hermostuneempi olen? Miten tietää mikä ristiriitaisista ohjeista on oikea juuri minun lapselleni? Entä tulla toimeen tavallista herkemmin pahoittuvan mielen kanssa? Saati olla stressaantumatta kun univelkaa kertyy, ruokailut tahtovat jäädä väliin imetys- ja kakkavaipparumban keskellä ja vastuu pienen ihmisen elämästä painaa?

Omasta mielestäni olen pärjännyt ainakin tähän asti olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Lähes jokaiseen päivään toki mahtuu ainakin yksi “apua, en mä osaa” -hetki, mutta onneksi myös aina “hei, täähän sujuu” ja “olen niin onnellinen/kiitollinen” -hetkiä.

Uskoisin tiedostavani loppuun palamisen riskin paremmin kuin kukaan muu. Siksi ihan ensimmäiset viikot synnytyksen jälkeen en kyllä tehnyt juuri muuta kuin makasin sängyssä vauvan kanssa tai korkeintaan matkustin lapsuudenkotiini makaamaan lisää sängyssä (tosin siellä usein ilman vauvaa, jota äitini hoiti sillä aikaa kun minä nukuin univelkaa pois). Vasta nyt olen alkanut harjoitella vauvan kanssa kaupungilla liikkumista ja ottaa reippaammin kantaa arkirutiineihin ja kyllä, myös työjuttuihin.

Olen edelleenkin nukkunut mahdollisimman usein vauvan nukkuessa ja ottanut kaikin puolin rauhallisesti. Siksi juuri ne muutamat kirjoitustehtävät, joita minulle oli taas ilmaantunut, ovat kestäneet päiviä tai viikkoja, vaikka ennen lasta olisin hoitanut ne muutamassa tunnissa tai korkeintaan yhdessä päivässä — ja siksi Kutri.net:in päivitys kestää. Kirjaakin olen markkinoinut vähemmän kuin esimerkiksi Sinä onnistut -kirjoja. En ole ottanut työjutuista tai Kutri.net:in päivittämisestä juurikaan stressiä. Päinvastoin: radiohaastattelut ovat olleet hauskaa vaihtelua vauva-arkeen ja kun olen päässyt kirjoittamisen makuun, eli käytännössä flow-kokemukseen, olen saanut työnteosta energiaa ja onnistumiskokemuksia.

Taiteen tohtorin opinnot puolestaan tarkoittavat näin opintojen alkuvaiheessa vain romanttisten komedioiden katselua imettäessä ja kerran kuukaudessa muutaman tunnin kestävää tutkijaseminaaria, joista ensimmäinen on vielä edessä.

Myönnän että välillä olen tuntenut itseni varsinaiseksi alisuoriutujaksi, kun kuulen mitä muut äidit ovat jo onnistuneet saamaan aikaan ensimmäisten viikkojen aikana: kestittäneet päivittäin vieraita itseleivotuilla piimäkakuilla, hoitaneet (tosin käytännön pakosta) 15 hevosen tallia, lukeneet lopputentteihin. Kukaan näistä äideistä ei edes palanut loppuun, saati muistele ensimmäisiä viikkoja esikoisensa kanssa kauhulla. Alemmuuskompleksin iskiessä muistutan kuitenkin itseäni siitä, että kuten käytännössä kaikilla elämän osa-alueilla, vertailu on turhaa. Tärkeitä on, että minä olen lapselleni juuri niin hyvä äiti kuin vain minä voin olla.

–

Helsingin Sanomien Laura Kangasluoma ei selvästikään ollut Minä onnistun -kirjan kohderyhmää, koska hän ei oppinut kirjasta mitään uutta. Hyvä niin — mitä enemmän Suomessa on ihmisiä, jotka osaavat jo rakastaa itseä, purkaa pahaa oloaan ja tehdä asioita, joista nauttivat, sitä parempi paikka tästä maailmasta tulee.

Totta kai huonot arvostelut harmittavat, varsinkin jos ne ovat valtalehdessä, mutta toivon että kirja löytää silti tiensä niiden käsiin, jotka vielä kamppailevat huonon itsetunnon, vääristyneen kehonkuvan, negatiivisten tunteiden, stressin, liian murehtimisen, itsesabotaasin tai esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kanssa. Saamani todella positiivinen lukijapalaute ja netistä löytämäni arviot puhuvat sen puolesta, että ainakin osa lukijoista on kokenut kirjan itselleen hyödylliseksi tai vähintäänkin viihdyttäväksi. Myös uudessa Evita-lehdessä oli positiivinen juttu kirjasta.

Olen löytänyt salaisen aseen mussukan nukuttamiseen — hiustenkuivaaja! Eli silloin kun lapsukainen on syötetty (moneen kertaan), vaihdettu kuiviin, ei selvästikään kärsi järjettömistä mahavaivoista (eli on juuri kakannut eikä itke kimeää kipuitkua ja väännä selkäänsä taaksepäin käärelle) vaan muuten vain kitisee pää nuokahdellen yliväsymystä, hiustenkuivaajan hurisuttaminen vauvan korvan juuressa saa ukkelin hiljenemään välittömästi ja unikin tulee yleensä 1-5 minuutin sisällä. Niinpä takana on kaksi Hyvää Yötä ™ ja äidinkin energiatasot ovat ihan uudella tasolla.

Niinpä olen saanut hieman töitä tehtyä ja aloin jo vakavasti harkita kunnon kuntoilun aloittamista nyt kun pahimmat synnytyksestä saadut “sotavammat” ovat parantuneet. Pakkasen takia en ole uskaltanut kuin käydä pikaisesti kantoliinaillen kaupassa, ja pari päivää sitten ostamat huippuhienot rattaat odottavat yhä suojaisempia säitä. Kuntosalille minua ei huolita takaisin ennen kuin synnytyksestä on kulunut kaksi kuukautta ja toisaalta lapsen isän töihin paluu rajoittaa sekin ilman lasta liikkumista. Niinpä jäljelle jää vain kotitreenit.

Treenivimmassa kaivoin esiin Madonnaa ja Gwyneth Paltrow:ta treenaavan Tracy Andersonin raskauden jälkeisen treenivideon. Ennen kuin aloin treenata, muistin kuitenkin kuulleeni pariinkin kertaan jotain vatsalihasten eriytymisestä raskauden aikana ja siitä, ettei vatsalihaksia saisi treenata ennen kuin rako on riittävän kapea. Pikainen googlaus todisti että näin tosiaan näyttäisi olevan — liian varhain aloitetut vatsalihastreenit saattavat johtaa raon pysyväksi jäämiseen ja vatsan pullotukseen tai ainakin raon pienenemisen hidastumiseen.

Itselläni on muutamia kehoon liittyviä asioita jotka inhottavat minua — yksi on selkärankaan koskeminen ja toinen navan (fyysinen) kaivelu. Myös vatsalihasten välisen raon kokeileminen pääsi nyt inhokkilistalle. Tein sen kuitenkin ja totesin, että ylhäällä rakoa on hieman reilut kaksi sormenleveyttä, alhaalla hieman vajaat kaksi sormenleveyttä — eli juuri sen verran, etten uskalla vielä aloittaa tuota Tracy Andersonin treeniohjelmaa, joka keskittyy nimenomaan vatsalihaksiin.

Keskisauman aukinaisuuden voi testata seuraavasti:

Mene selinmakuulle, polvet koukussa. Aseta sormet poikittain (eli hartioiden suuntaisesti) navan ala-tai yläpuolelle syvälle vatsaan. Laita toinen käsi niskan taakse. Tee pieni vatsarutistus eli nosta pää ja hieman hartioita maasta vatsalihaksia jännittäen. Jos vatsalihastesi väliin uppoaa kaksi tai useampi sormi, älä ala vielä treenata pitkiä vatsalihaksia. Jos niiden väliin mahtuu vain yksi sormi, voit aloittaa treenit.

Tässä englanninkielinen pdf-dokumentti aiheesta (kuvien kanssa).

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö voisi muuten treenata kehoani kuunnellen. Lantiopohjan lihastreenit aloitin jo sairaalassa ja syvien vatsalihasten treenaaminen on suorastaan suotavaa. Yksi tapa treenata niitä on maata selällään ja vetää vatsalihaksia sisään samalla tavalla kuin vetäisit niitä jos yrittäisit saada liian tiukat farkut jalkaan. Samoin yläkroppaa voi treenata käsipainojen tai jumppakumin avulla.

En myöskään keksi mitään syytä olla tekemättä peruskyykkyjä ja askelkyykkyjä ilman lisäpainoja, kunhan muistaa tukea kroppaa aktivoimalla syvät vatsalihakset treenin aikana. Tosin ensimmäisten viikkojen ajan ne, niin kuin hieman runsaampi kävelykin, tuntuivat ainakin minulla ikävänä paineena alapäässä.

Kävely olisi tosiaan todella hyväksi, kunhan vain säät lämpenisivät sen verran että uskaltautuisin pidemmälle lenkille lapsukaiseni kanssa. Nyt ainoaksi treenivaihtoehdoksi jää kevyt kotitreeni noita syviä vatsalihaksia tehden, venytellen ja ehkä tanssien tms. No, sekin on tietysti aika paljon siihen nähden, että monissa lähteissä suositellaan treenien aloittamista vasta kuuden viikon jälkeen — siis lantionpohjalihastreeniä lukuunottamatta. Itsellänihän on synnytyksestä vielä alle viisi viikkoa.

Tunteakseni itseni edes vähän tehokkaammaksi aloin tänään myös kirjata ylös syömisiäni — lähinnä kylläkin siksi, että epäilen syöneeni liian vähän tai ainakin hieman liian epämääräisesti näiden ensimmäisten viikkojen aikana. Epämääräinen syöminen tarkoittaa tässä tapauksessa etupäässä luomumaidolla, banaaneilla, manteleilla ja rusinoilla elämistä, kun mikään muu ei ole juuri maistunut.

Ainakin proteiininsaanti on ollut aivan liian vähäistä, niinpä aloin taas käyttää Fastin maustamatonta heraa. Fastin vain siksi, että se on ainoa maustamaton hera, joka löytyy lähimmästä luontaistuotekaupasta — keinomakeutusaineiden syöminen kun tuntuu pahalta vielä imetyksenkin aikana. Ja kyllä, se maistuu kammottavalta, mutta tässä kohtaa olen valmis tinkimään makunautinnosta.

Jos ensi yö menee yhtä hyvissä merkeissä, kuka tietää vaikka huomenna saisin jo taas enemmän artikkeleita päivitettyä tuonne Kutri.net:in puolelle…

Täällä päivät ovat menneet täysin yövalvomisista innostunutta maitovampyyria palvellessa ja siinä sivussa parhaani mukaan Minä onnistun -kirjaa markkinoidessa. Tulevan sunnuntain aamulehdessä pitäisi olla haastattelu kirjan tiimoilta ja toissapäivänä kävin mm. The Voicen vieraana. Haastattelusta löytyy kolme videopätkää The Voicen sivuilta:

• Hetkessä elämisestä
• Laihdutushysteriasta
• New Yorkista

Yritän saada kaksi pientä kirjoitusduunia tehtyä, jonka jälkeen voin taas päivittää sivustoa hyvällä omalla tunnolla. On kieltämättä ollut kärsivällisyyttä kehittävää huomata että ennen muutaman tunnin vieneiden juttujen kirjoittaminen vie nykyään päiväkausia pikku pupusen keskeyttäessä prosessin tuon tuostakin.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

Voit nyt kuunnella netissä pätkän Keidas-ohjelmaan antamastani haastattelusta, jossa puhun kehon kuuntelemisesta ja kärsimyksen turhuudesta,

Nimimerkki Heli kehoitti minua edellisen viestin kommenttiosastolla olemaan pitämättä kiirettä Kutri.net:in päivittämisen kanssa vauvan kustannuksella. Pelko pois — ei tulisi mieleenkään pistää mitään muuta suloisen pikkuherramme edelle. Eikä hän sitä sallisi muutenkaan — pojallamme ovat nimittäin sen verran komeat keuhkot, että jos äiti ei tajua työntää tissiä suuhun pelkän maiskuttelun perusteella, koko kortteli saa kuulla kunniansa…

Pikkuista imettäessä tulin katsoneeksi ties miltä kanavalta tulevaa jättivauvat-dokkaria (= elävä esimerkki imettävän äidin keskittymiskyvystä ja muistista). Siinä kerrottiin Ison Britannian isoimmista vauvoista. Tutkijoiden mukaan lasten jättiläismäisen koon taustalla saattaa olla äidin raskausdiabeteksen lisäksi äitien ahmima roskaruoka, johon vastasyntyneet olivat  synnyttyään addiktoituneet (?).

Jos vajaan kolme ja puolikiloisen ja 52-senttisen pitkäkinttuni kohdusta ulos kikertäminen oli jo ihan riittävän haastavaa, voin vain kuvitella miltä tuntuisi pukertaa pihalle 5,5-kiloinen ja 60-senttinen jättivauva, jonka yksi äideistä oli synnyttänyt alateitse, koska lääkärit olivat arvioineet vauvan koon väärin. Tai tarkemmin ajatellen: ehkä en sittenkään halua kuvitella sitä. Yleensähän noin isot ja sitä isommat vauvat keisarinleikataan — minkä voisin kuvitella tuottavan uusia haasteita, kun äiti ei saisi leikkauksen jälkeen nostaa mitään painavaa, saati 6-7-kiloista lastaan.

Ehkä koko dokkarista kiinnostavin mieleen jäänyt kommentti oli erään lääkärin kommentti siitä, että jos (ja ikävä kyllä kun) niin äitien kuin lasten koko kasvaa, se tulee asettamaan tulevaisuudessa äitien fysiikalle aivan uudenlaisia haasteita. Siitä tuli mieleen eräät koirarodut, jotka ovat jo nyt niin ylijalostettuja, että useimmiten pennut joudutaan ottamaan ulos emosta keisarinleikkauksella.

Dokkarissa surullisin tarina oli mielestäni todella huimasti ylipainoinen äiti, joka alkoi itkeä yhdessä ylipainoisen kaksoissiskonsa kanssa muistellessaan sitä, miten heitä oli aikanaan kiusattu koulussa ylipainonsa takia. Nyt hänen oma poikansa oli kaksivuotiaana kahdeksanvuotiaan kokoinen. Äiti sanoi toivovansa, että pojan aurinkoinen luonne ehkäisisi häntä joutumasta koulukiusauksen uhriksi. Pahoin pelkään että äidin toive on turha.

En usko että Suomessa tilanne on todellakaan yhtä paha kuin Briteissä ja toivon, ettei koskaan tulekaan olemaan. Totta kai mieli tekisi suositella todella pahasti ylipainoisille  äidille erittäin painokkaasti laihduttamista ja pelkkää roskaruokaa puputtaville äideille ruokaremonttia, ennen kuin he hankkiutuvat raskaaksi. Samaan aikaan ymmärrän hyvin miten arasta aiheesta on kyse. Halu tulla äidiksi voi olla niin voimakas, että lastenhankintaa ei järkisyin välttämättä pitkitetä. Toisaalta uskon, että jokainen äiti haluaa olla paras mahdollinen äiti omalle lapselleen, eikä tahallaan vaikeuta lapsensa elämää tai hankaloita tämän tulevaisuutta. Jos hän tekee niin, hän tekee niin tietämättömyyttään tai osaamattomuuttaan.

Kuka siis minä tai kukaan muukaan on sanomaan yhdellekään äidille, että tämä satuttaa lastaan omalla elämäntavallaan — varsinkin jos hän on itse perinyt elämäntavan omalta rakkaalta äidiltään? En kukaan. Voin vain tarjota tukea ja tietoa niille äideille, jotka sitä haluavat ottaa vastaan.

Ja tämä pätee mielestäni kaikkeen äitiyteen. Jos haluat tehdä (varsinkin tuoreelle) äidille palveluksen, älä mene neuvomaan häntä pyytämättä, vaikka hän toimisi mielestäsi ihan väärin. Luota siihen, että hän tekee jo parhaansa ja että hänellä on syynsä toimia niin kuin toimii. On paljon tärkeämpää, että hän tuntee itsensä päteväksi äidiksi kuin että hän tekee kaiken SINUN oppiesi mukaan. Onhan nimittäin mahdollista, ettei sinunkaan tapasi toimia ole ainoa oikea…