Kirjoitin tämän jutun keväällä 2003 rohkaisemaan muita heikosta itsetunnosta kärsiviä. Sittemmin oma itsetuntoni on vahvistunut entisestään. Ratkaisevaa kehitykselle on ollut se, että opin kuuntelemaan enemmän omaa kehoani ja vähemmän muiden mielipiteitä (tai mitä kuvittelin muiden itsestäni ajattelevan).

Oma tarinani osoittaa, että itsetuntoa on mahdollista parantaa. Itselläni tähän pisteeseen pääseminen vei lähes kuusi vuotta -- helmi-maaliskuusta 1998 tammikuuhun 2004. Aika voi kuulostaa pitkältä, mutta koska se oli jatkuvaa kehitystä, se ei tuntunut niin pitkältä.

MINUN ITSETUNTONI TARINANI

Olipa kerran Kutri, jolla oli heikko itsetunto...

Okei, mä kirjoitin tämän tarinan ensin kolmannessa persoonassa, koska arvattavasti joku "ihana" ihminen käyttää tätäkin juttua vittuillakseen mulle elleissä tai vastaavissa. No, nyt sitten otin järjen käteen -- kolmannessa persoonassa kirjoitettu juttu ei kosketa teitä, joita sen kuuluukin koskettaa samalla tavalla kuin ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu juttu ja oikeasti on ihan sama mitä joku ilkeämielinen ihminen musta ajattelee ja sanoo.

Eli kyllä, olen kärsinyt heikosta itsetunnosta vuosikausia ja kyllä, olen pääsemässä siitä vihdoin ja viimein eroon!
x

Synnyin (lopulta) viisilapsisen perheen esikoiseksi. Olin todistajalausuntojen mukaan pienenä kiltti, aurinkoinen, reipas ja tyytyväinen pikkutyttö -- isoäitini mukaan "urhea lapsi". Sisarukseni syntyivät melko nopeaan tahtiin jälkeeni ja minua vain vuosi ja kymmenen kuukautta nuorempi veli ei ollut ihan niin reipas ja iloinen (lähes kaikissa lapsuudenkuvissa broidilla on silmät kosteina kun taas mä hymyilen kuin hangon keksi... :-) ja mua kolme ja puoli vuotta nuorempi pikkusisko, no, oli pieni. Äiti on kertonut myöhemmin, että silloin harvoin, kun mä vähän kiukuttelin, äiti ajatteli, että "mitä Kutri nyt kiukuttelee, iso tyttö" -- vasta myöhemmin äiti tuli ajatelleeksi, että mä olin silloin kolme -- siis ihan pikkulapsi vielä. No, myöhemmin hypnoosissa olen tajunnut, että jollain kierolla tavalla mä kuvittelin silloin, että mussa on jotain vialla, kun vanhemmat eivät anna mulle niin paljon huomiota kuin sisaruksille ja yritin vastineeksi sitten olla entistä kiltimpi ja herttaisempi --> jolloin sain entistä vähemmän huomiota. Kierre oli valmis.

Koko lapsuus on täynnä muistoja, joissa mä annan periksi "isona tyttönä" -- esim. annan suklaapatukkani yllättäen saapuneelle veljen pienemmälle kaverille ettei se jää ilman (äidin toivomuksesta). Samoin kuin muistoja, joissa mut sysätään vieraaseen ympäristöön (esim. päiväkotiin päiväksi vierailulle), jossa mä en osaa ollenkaan käyttäytyä (kun olen saanut kasvaa kotona ihan "vapaasti").

Koulun alku tarkoitti yhdeksänvuotisen helvetin alkua. Mä yritin epätoivoisesti miellyttää kaikkia ja sain huomata, että ihmiset eivät arvosta ihmistä, joka ei arvosta itseään. Ihminen, joka anelee ystävyyttä ja rakkautta ei sitä saa. Ei, hän joutuu kiusanteon ja hyljeksinnän kohteeksi. No, jonkun asian huomaaminen ei tarkoita sitä, että sen ymmärtäisi sydämessään. Epätoivoisen miellyttämisenhaluni sain jollain lailla kuriin vasta yli 20 vuotta myöhemmin...

Peruskoulussa onnistuin tietysti ihastumaan niihin kundeihin, jotka olivat kaikkein sadistisimpia -- esim. kun ensi ihastukseni sai kuulla ihastuksestani, hän tuli antamaan mulle litsarin ja käski mun olla olematta ihastunut siihen. No, kyllä se ihastus aika pian sen jälkeen laantuikin... :-) Eli ihastus palkittiin suoralla halveksunnalla.

Asiaa ei tietenkään auttanut se, että yläasteelle siirryttäessä aloin lihoa ja naama alkoi kukkia finneistä ja musta tuli entistäkin kömpelömpi. Mua oli kiusattu ala-asteella, mutta yläasteella kiusaamisesta tuli entistä ilkeämpää ja raa'empaa. Lintsasin (vanhempien luvalla) niin paljon koulusta, että joka vuosi olin sillä rajalla, että jos olisin lintsannut enemmän, en olisi päässyt luokalta. Samaan aikaan mun koenumerot olivat kuitenkin kymppejä ja ysejä (= vanhempien ehto sille, ettei mun tarvinnut mennä paskimpina päivinä kouluun). Ai niin ja lisäksi mun vanhemmat olivat juuri silloin eroamassa, mikä tarkoitti sitä, että mä jouduin kantamaan entistä enemmän vastuuta sisaruksistani.

Ysillä sain ekan koulusta saadun bestiksen (ykkösbestikseni asui ja asuu edelleen noin 400 km päässä ja on sukua). Olin niin onnesta soikeana, että roikuin hulluna ystävässäni kiinni sittenkin, kun hän alkoi kyllästyä muhun ja mun huonoon itsetuntoon (epäilemättä valitin koko ajan omia heikkouksiani, vaikkakaan en muista tehneeni niin). Ystävyyssuhde päättyi ikävästi ysin päättäjäisissä, kun (siitä päivästä alkaen) ex-bestis piti multa salaa bileet. Eipä juurikaan kohentanut itsetuntoa... :-)

No, lukion ekalle siirryttäessä olin aika masentunut ja yksinäinen. Kun pari mimmiä tuli kertomaan vaihto-oppilasvuoden ihanuudesta ja siitä, kuinka "siellä saa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä", olin myyty. Vaihto-oppilasvuosi Itävallassa oli monella tapaa käänteentekevä. Pääsin perheeseen, jossa sain (tai jouduin) olemaan ekaa kertaa lapsi -- omassa perheessäni olin tottunut kantamaan jatkuvasti vastuuta. Sain ekan poikaystäväni (osin vahingossa, alkoholilla OLI osuutta asiaan :-) -- jälkeenpäin olemme hänen kanssaan naureskelleet, että olin todellinen Jekyll/Hyde -tyttöystävä. Hyvinä päivinä aivan ihana, mutta huonoina päivinä, kun Jeesuskaan ei olisi saanut mua vakuuttuuneeksi siitä, että joku voisi mua rakastaa, täysi hirviö. Sain myös paljon hyviä ja ihania ystäviä, joilla tulee ikuisesti olemaan paikka mun sydämessä. Vaihto-oppilasvuosi kohotti itsetuntoani siinäkin mielessä, että huomasin selviäväni vieraassa maassa vieraalla kielellä.

Suomeen palattuani vietin villiä abivuotta ja onnistuin törmäämään miehiin, jotka eivät todellakaan kunnioittaneet tai rakastaneet mua.

Sitten törmäsin ensimmäiseen aviomieheeni, joka oli mua paljon vanhempi ja rakastui "ihanaan luonnollisuuteeni". Hän halusi kouluttaa musta täydellisen vaimon (ja siis sanoi tämän ihan ääneen). Olin aluksi kovastikin mukana leikissä -- oli tavallaan helpottavaakin, että joku sanoi ääneen mitä vikoja mussa oli ja mitä pitäisi tehdä ollakseen parempi. Niin ja vielä USKOI, että musta voisi tulla parempi -- hiljaisempi, hillitympi, siistimpi, säästeliäämpi, vaatimattomampi jne. Kaikki siis ominaisuuksia, joita multa ei luonnostaan löydy. Uskon hänen tarkoittaneen mua "kouluttaessaan" parastani, vaikka jatkuva riittämättömyyden tunne tuhosi taas itsetuntoani. Muutaman vuoden yritin hulluna mahtua mulle asetettuun rooliin, mutta häämatka Thaimaaseen ja siellä tapahtunut onnettomuus muutti kaiken. Eksyimme liian kauas asutuksesta ilman vettä -- koska en kehdannut alkaa valittaa ja kapinoida ajoissa. Ilman paikalle sattuneita kalastajia, mun luurankoni lojuisi todennäköisesti yhä kaukaisella kukkulalla meren äärellä, kuivan piikkikasviston keskellä.

Tapahtuma ja sen tajuaminen, että elämä voi päättyä milloin vain, työnsi mut syvään apatiaan. Olin sihteeriopistossa opiskelemassa sihteeriksi ja edelliskesänä olin päätynyt töihin firmaan, jossa pomo yritti kaikin tavoin kouluttaa musta unelmasihteeriä puuttumalla kaikkeen mun kävelytyylistä (klompsuttelin kun olisi pitänyt sipsutella) ja meikistä (liian vähän) alkaen.

Lopulta kolme kuukautta häämatkan jälkeen hain ja lopulta pääsin kouluun, johon mun lahjakkuuteni paremmin soveltui. Samantien pääsin alan duuneihinkin käsiksi. Aviomiehen kanssa tuli erimielisyyksiä eräästä tontista, jonka minä halusin ja hän vain väitti haluavansa. Kun mies perui viime hetkellä tonttikaupat, otin lainaa ja ostin haluamani tontin itselleni, vaikka hirvitti. Oli sellainen fiilis, ettei halunnut haaskata enää yhtään elämäänsä. Päädyin ekaa kertaa Painonvartijoihin ja onnistuin laihduttamaan kymmenen kiloa kolmessa kuukaudessa. Parisuhde oli tuolloin perseestä (meillä ei mm. ollut enää miehen aloitteesta -- vai pitäisikö sanoa aloitteettomuudesta -- seksielämää) ja pisteillä kurinlalaisesti kituuttaminen toi perverssiä nautintoa.

Tähän väliin on pakko kertoa mun itsetunnon kannalta merkittävä kokemus uudesta koulusta. Meidän ensimmäinen kurssi oli viralliselta nimeltään improvisaatio, mutta hyvin nopeasti kurssi sai lempinimekseen "iloisen itsensä häpäisemisen kurssi", sillä kurssin vetäjä, improvisaatioon erikoistunut näyttelijä, muisti hokea joka välissä oppilaille, kuinka meidän pitäisi unohtaa itsensä ja iloisesti häpäistä itsensä. "Se on voittaja, joka uskaltaa häpäistä itsensä." Kurssin alussa olin kauhuissani -- mä en kyennyt ajattelemaan mitään muuta, kuin miltä mun valtaisa perseeni näyttäisi eri improvisaatioliikkeissä ja mitä jos hän mokaisin itseni jotenkin uusien opiskelukavereidensa silmissä. Vähitellen opettajan aivopesu alkoi kuitenkin purra ja hetkittäin mä jopa kykenin unohtamaan itseni ja nauttimaan luovasta pelleilystä yhdessä muiden kurssilaisten kanssa.

Vielä nykyäänkin jos mua alkaa hirvittää joku sosiaalinen tilanne, mä ajattelen vain iloista itseni häpäisemistä ja yritän ottaa tilanteet haasteina. Jo yrittäminen riittää tekemään musta voittajan!

Lopulta tonttikaupoista lähtenyt epäluottamus ja ristiriita miehen odotusten ja mun jälleen esiin pyrkivän luonteen välillä kasvoi niin isoksi, että päätin ottaa avioeron. Päätös oli todella vaikea, koska sekä vanhempani että toiset isovanhempani olivat päätyneet aikanaan eroon ja olin mielessäni ajatellut, että mä näyttäisin niille ja sisaruksilleni esimerkkiä siitä, miten avioliitossa onnistutaan.

No, otin siisavioeron ja suunnittelin, että sen jälkeen en menisi enää yhteenkään sukukokoukseen. Yllättäen sain kuitenkin huomata, että mun etukäteen pelkäämäni häpeä ei ollutkaan niin kammottavaa kuin olin pelännyt. Päinvastoin: Mun läheiset ja sukulaiset olivat suorastaan ymmärtäväisiä -- ja (ainakin väittivät) jo pitkään nähneensä, ettei suhde ollut tasapainoinen. Niin ja vakuuttivat, että erottuani mä vaikutin jotenkin elämäniloisemmalta ja onnellisemmalta. Ja kyllä musta siltä tuntuikin, kuin valtava taakka olisi otettu pois harteilta.

Havainto sai mut miettimään, mitä muita asioita mä olinkaan mahtanut pelätä ja olisivatko asiat OIKEASTI olleet niin pahoja/pelottavia kuin mä olin ajatellut. Toisin sanoen: olinko mä turhaan jättänyt jotain asioita tekemättä, koska olin pelännyt niiden olevan vaativampia kuin ne itse asiassa olisivat olleet? Mä yritin yhä useammin uskaltaa myöntää olevani väärässä, jos mä olin väärässä ja myöntää mokanneeni, jos mä olin mokannut -- sen sijaan että olisin etsinyt syytä ja virhettä aina muista ja yrittänyt viimeiseen asti selittää asiat mun kannalta parhain päin. Yllättäen jengi alkoi suhtautua muhun positiivisemmin ja mokat/oman tyhmyyden sai käytännössä aina anteeksi, kun myönsi ne suoraan. Mokaaminen ja oman virheen tai tietämättömyyden myöntäminen tekee ihmisten silmissä musta inhimillisemmän ja saa ne tuntemaan myötätuntoa. Toisaalta jengi näyttää arvostavan sitä, joka uskaltaa myöntää mokanneensa. No okei, on myös tyyppejä, jotka haluavat löytää kaikesta mun tekemisestä jotain vikaa (onneksi enemmän täällä Internetissä kuin "oikeassa elämässä"). Aluksi sellaisten kohtaaminen masensi ja lannisti, mutta nykyään musta on alkanut tuntua, että NIILLA täytyy olla jotain ongelmia itsetuntonsa kanssa, jos toisten tekemiset herättää niissä niin suunnatonta vihaa ja pahantahtoisuutta.

Turhan pian eron jälkeen mä aloin deittailla aivan ihanaa miestä, johon olin ollut ihastunut jo kauan, mutta joka oli torjunut mut todella tylysti moneen kertaan (epäileville tiedoksi: erotessani en ollut useampaan kuukauteen enää ollut puheväleissä ko. henkilön kanssa, joten hän ei siis ollut missään määrin eroni syy :-).

Hyvin pian mä aloin oireilla uudessa suhteessa -- yritin hysteerisesti miellyttää, siis siinä määrin, että mun sisarukseni alkoivat huomautella asiasta -- vaikkei mies vaatinut multa mitään -- ja lopulta, kun mies lähti työmatkalle, pienimuotoisen hermoromahduksen. Mä menin terapeutille, joka sai mut tajuamaan ainakin järjellä, että KYLLÄ, mä todellakin voisin olla arvokas ja rakastettava ihminen ja että mun edellinen suhde, jossa mua oli vaadittu muuttumaan kelvatakseni, ei ollut ollut aikuinen suhde. Järjellä ymmärtäminen ei ole kuitenkaan sama asia kuin jonkun asian sisäistäminen. Niinä päivinä, kun mä olin pirteä, hyvin syönyt ja muuten hyvinvoiva, mä MELKEIN kykenin uskomaan, että mä olin rakastettava ihan sellaisenani. Niinä päivinä mä päätin, että lopettaisin "jees-tyttöilyn", ainakin työasioissa. No, päätös oli varsinkin aluksi helpompi tehdä kuin pitää, mutta vähitellen mä huomasin, ettei oman mielipiteensä ääneen sanomisesta seurannut mitään pahaa vaan päinvastoin mun ajaukseni olivat (ainakin välillä) oikeasti muistakin sanomisen arvoisia.

Reilu vuosi sen jälkeen, kun me oltiin alettu seurustella, mun uusi mieheni kosi mua ja mä sanoin tietysti tahdon! :-) Kuusi viikkoa myöhemmin me mentiin naimisiin pienimuotoisesti ystävien kesken. Mä olin onnistunut laihduttamaan välillä lihomani kilot veke ja olin hoikempi kuin koskaan. Mä olin edennyt todella hyvin urallani. Meillä oli aivan ihana häämatka. Kaikki näytti olevan tosi jees. Huom! NÄYTTI.

Sitten mä jouduin kilpailemaan samasta työpaikasta yhden mun kolleegani kanssa, joka on todella kaunis ja herttainen ja ihana ja on työskennellyt mallina. Se on niin mukava, että edes mustimpina hetkinäni mä en ole kyennyt vihaamaan sitä vaan olen avuttomana ihaillut sitä ja tuntenut itseni todella rumaksi, kömpelöksi ja paskaksi sen rinnalla. No, mulla oli moninkertaisesti enemmän työkokemusta, mutta jokin mun päässäni meni siten vinksalleen, että mä olin varma, että se saisi duunin ihan vaan siksi, että olisi niin ihana ja mahtava (loppujen lopuksi mä vedin paperini pois ja duunin sai nainen, joka oli meitä molempia paljon kokeneempi). Mä masennuin todella pahasti, mutta samalla tajusin, että nyt oli jotain pielessä ja pahasti! Ja että vika oli nimenomaan mun korvien välissä. Mä hakeuduin äidin ehdotuksesta hypnoosiin ja siellä tajusin just sen, miten kaikki mun traumani ja heikko itsetuntoni palasi takaisin lapsuuteen ja siihen, miten mä olin tulkinnut väärin silloisen tilanteen ja luullut, että vika oli mussa, kun mä en saannut vanhemmilta yhtä paljon huomiota kuin sisarukset. Sen tajuaminen ei parantanut salamana mun itsetuntoa, mutta helpotti vähän ja auttoi laittamaan asiat jonkinlaiseen perspektiiviin.

Vähitellen, siitä lähtien, myös mun naisellinen itsetuntoni alkoi parantua. Ammatillinen itsetunto oli jo muuten parantunut duuneissa tapahtuneiden menestysten kanssa. Mä päätin pistää vihdoin ja viimein kroppani kuntoon, etten voisi syyttää ainakaan sitä enää mistään ja sitä projektia mä nyt olen sitten toteuttamassa.

Nykyään mä uskon käytännössä koko ajan, että mä olen oikeasti ihana ja rakastettava ihminen ja että mun mieheni rakastaa mua sellaisena kuin mä olen. Totta kai välillä tulee päiviä kun kaikki on huonosti ja mä tunnen olevani maailman isoin luuseri, mutta niitä päiviä on enää todella harvassa.

Kyllä mun sydäntäni vähän kylmää, kun mä ajattelen kaikkia niitä vuosia, kun mä kuvittelin, että mä olin huono ja että kukaan ei voisi mua rakastaa. Musta on ihmeellistä, että mä olen päässyt siitä tilasta tähän tilaan, mutta samalla käy mielessä, että mitä jos jokin asia olisi mennyt toisin ja mun itsetuntoni ei olisikaan parantunut? Siis nyt olo on sellainen, kuin olisi alasti rämpinyt hyisessä suossa vuosikausia ja nyt olisi päässyt lämpimän takkatulen ääreen lämpimien vällyjen väliin rakastetun ihmisen syliin. Välillä kropan läpi vain käy kylmä säväys, kun muistaa millaista siellä suossa on ja toivoo, ettei enää ikinä joudu kokemaan mitään sellaista...

Etusivu > Psyyke > Itsetunto > Kutrin tarina