Oletko psykopaatti jos et syyllistä itseäsi?

Kävin tänä aamuna puhumassa YLE Radio 1:ssä Sari ”Huono äiti” Helinin ja Heimo Langinvainion kanssa syyllisyydestä.

Yksi asia jota sivusimme, mutta johon emme ehtineet paneutua on se, että psykopaatit eivät tiettävästi koe syyllisyyttä.

Jos olen ymmärtänyt oikein, psykopaattien, sosiopaattien ja narsistien ongelmana on se, etteivät he koe koskaan tekevänsä yhtään mitään väärin. He näkevät (muiden mielestä) julmimmatkin tekonsa jotenkin oikeutettuina.

Olisi kiinnostavaa tietää kuinka moni psykiatrisessa mielentilatutkimuksessa ”-paatiksi” tai narsistiksi todettu henkilö itse asiassa koki hetkellisen syyllisyyden tunteen, mutta sen sijaan että olisi ottanut vastuun teoistaan, selitti sen oikeutetuksi.

Olisiko syyllisyydentunnetta hyödyllisempää kiinnittää huomiota siihen, otammeko vastuun virheistämme? Tai siihen miten yritämme korjata muille ja itsellemme aiheuttamaamme vahinkoa — jos ei muuta niin pyytämällä anteeksi?

Syyllistätkö itseäsi turhaan?

Minusta näyttää siltä, että joskus luulemme että ”itsestään” mieleen juolahtava ajatus ”tein väärin” on sama asia kuin aktiivisesti itsensä syyllistäminen.

Jokainen joka on ollut useita kymmeniä minuutteja — tai pahimmillaan tuntikausia — syyllisyyden tunteen vallassa, on syyllistynyt (!) itsensä syyllistämiseen. Itsensä syyllistäminen käy kätevästi kelaamalla kerta toisensa jälkeen mielessään tekemäänsä virhettä, kuvittelemalla miten toiset paheksuvat virheen tekemistä, haukkumalla itseään pataluhaksi ja suunnittelemalla itsensä rankaisemista.

Saatamme luulla, että mikäli emme lietso ja kasvata syyllisyydentunnettamme, olemme psykopaatteja — tai ainakin matkalla sellaiseksi.

Kun sanon etten tunne enää syyllisyyttä, tarkoitan sillä nimenomaan sitä, etten aktiivisesti yritä syyllistää itseäni virheistäni tai tekemättömistä asioista.

Kyllä minulle edelleenkin juolahtaa usein mieleen ajatuksia siitä, mitä tein jollain mittarilla väärin tai mitä olisin voinut tehdä paremmin.

Jos olen alhaisessa mielentilassa, ajatukseen liittyy usein syyllisyydentunne. Jos olen korkeassa mielentilassa, ajatukseen liittyy halu pyytää anteeksi ja korjata virheet.

Tätä nykyä syyllisen ajatuksen huomattuani pistän sen aiheen muistiin ja päätän tsekata mitä asialle voi tehdä sitten kun mielialani nousee.

Ennen vanhaan käytin itseni syyllistämistä hyvityksenä siitä, etten viitsi tai halua toimia oikein. Eli jollain tasolla ajattelin esim. että on OK olla hoitamatta jotain kauan roikkunutta asiaa, kunhan vain koen asiasta syyllisyyttä.

Vielä useammin yritin painostaa itseäni syyllisyydentunteella toimimaan toisin. Ajattelin kierosti, että ”jos vain koen oikein hirvittävää tuskaa, teen tämän tylsältä, vaikealta tai muuten epämiellyttävältä tuntuvan asian.”

Tätä nykyä skippaan syyllistämisvaiheen ja mietin mielentilan noustua että a) tarvitseeko asiaa tehdä, b) onko minulla mitään resursseja tehdä sitä ja c) miten oikein toimimisesta voisi tehdä niin helppoa, hauskaa ja kiinnostavaa ettemme malta olla tekemättä sitä.

Jos asiaa ei tarvitse tai voi tehdä tai korjata, miksi ihmeessä kokisin siitä sen enempää syyllisyyttä?

Puhuin äsken äitini kanssa aiheesta, ja hän toi esiin tärkeän pointin, joka ei ollut juolahtanut mieleeni: syyllisyydestä käsin toimiminen johtaa helposti uusiin virheisiin.

Lapsiaan netissä surffaillessaan laiminlyönyt äiti saattaa hyvitellä huonoa omaatuntoaan antamalla lapsille epäterveellisiä herkkuja tai antamalla näiden pelata pidempään tietokonepelejä kuin olisi hyväksi. Vaikka fiksumpaa olisi laittaa tietokone kiinni, syöttää lapsille kunnon ruokaa ja viedä nämä puistoon leikkimään.

Perheen yhteisiä rahoja törsännyt saattaa ostaa kumppanille ”jotain kivaa” lievittääkseen huonoa omaatuntoaan — sen sijaan että palauttaisi ostokset, lopettaisi shoppailun ja miettisi mistä tienaisi rahat takaisin.

Vaimoaan raivokohtauksen vallassa pahoinpidellyt saattaa hyvitellä tätä koruilla tai matkoilla vaikka olisi hirvittävän paljon tärkeämpää lähteä selvittämään miten hän voi jatkossa toimia fiksummin raivokohtauksen iskiessä.

Voisitko sinä lopettaa turhan itsesi syyllistämisen ja käyttää siitä säästyneen ajan ja energian aiheuttamiesi vahinkojen korjaamiseen, tekemättömien asioiden hoitamiseen tai ihan vain elämästä nauttimiseen?

Kuuntele haastatteluni täällä.

syyllisyys22

Haluatko lopettaa turhan stressaamisen, murehtimisen ja itsesi syyllistämisen? Liity kutri.net:in VIP-jäseneksi!

Miksi ymmärrämme toisiamme väärin, 1. osa

Olen joutunut kuukauden aikana pari kertaa tilanteeseen, jossa kaksi ihmistä joista kummastakin pidän, ovat ajautuneet Twitterissä kiihkeään nokkapokkaan.

Väittelyä sivusta seuratessa on tullut vahva fiilis, että osapuolet ymmärtävät toisiaan väärin. Jatkokeskustelut heidän kanssaan ovat vahvistaneet  havainnon oikeaksi.

Tämä kirjoitus aloittaa muutaman kirjoituksen sarjan, jossa avaan syitä, miksi minun mielestäni käsitämme toisiamme väärin — ja mitä voimme tehdä tällaisten väärinkäsitysten välttämiseksi.

Väitteletkö johtopäätöksistä ymmärtämättä toisen lähtökohtia?

Hyvin usein väittelyt tuntuvat jumittuvan jankkaamiseksi siksi, että väittelyiden osapuolet päätyvät perustelemaan omaa johtopäätöstään ilman että ymmärtävät tai ainakaan hyväksyvät toisen lähtökohtaa.

Koska on riski, että olen itse ymmärtänyt jotain väärin, eräs twitterissä käyty väittely toimii ainoastaan seuraavan esimerkin innoittajana.

Kuvitellaan että kaksi ihmistä lähtee väittelemään siitä, pitäisikö valtion tukea aloittelevia yrittäjiä samalla tavalla kuin vaikkapa työttömiä.

Henkilö A:sta on väärin, että nykyinen tukijärjestelmämme tukee enemmän työttömänä kotona makaamista kuin itsensä työllistämistä yrittämällä.

Tämä ilmenee hänen mielestään esimerkiksi siten, että jos työtön ryhtyy yrittäjäksi, hän menettää tukensa ja voi joutua taloudelliseen ahdinkoon jos homma ei suju suunnitelmien mukaan.

Hänestä on järjetöntä, että ihmiset makaavat tyhjän panttina kotona koska eivät saa töitä ja yrittäminen on liian riskaabelia. Siksi hän puhuu yrittäjien taloudellisen tukemisen puolesta oman yrittäjäuransa alun vaikeutta esimerkkinä käyttäen.

Henkilö B puolestaan lähtee siitä, että yrittämisen aloittamisen ei pidä olla liian helppoa.

Vaikka kaikki yrittämisen esteet karsittaisiin, yritystoiminnan luonteeseen kuuluvat riskit ja haasteet. Menestyminen edellyttää sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja ongelmanratkaisukykyä.

Korkeampi yrittämisen aloituskynnys karsii pois ne ihmiset, jotka eivät ole yrittäjäainesta. Jos henkilöstä on yrittäjäksi ja hänellä on riittävän hyvä idea, hän lähtee toteuttamaan sitä vaikkei saisi taloudellista tukea.

Ainakin teoriassa ajatus taloudellisesta riskistä pakottaa ihmiset miettimään onko heidän yritysidealleen riittävästi kysyntää. Jos idea ja tapa jolla se toteutetaan on riittävän hyvä, mitään riskiä ei käytännössä ole.

Uusien yrittäjien pitäisi tiedostaa tämä riski. Jos riskistä huolimatta päätät aloittaa yrittämisen, silloin vaikeuden valittaminen on energianhaaskausta.

Ymmärrän omasta näkökulmastani molemmat kannat.

Kyllä minustakin on järjetöntä, että jos ihmiselle ei löydy palkkatöitä, hänen on elääkseen oltava tekemättä mitään taloudellisesti tuottavaa.

Toisaalta näen miten turhan matala aloituskynnys voisi johtaa siihen, että ihmiset pistäisivät aikaa, energiaa ja rahaansa hankkeisiin, joista kukaan ei ole valmis maksamaan mitään edes teoriassa — saati käytännössä.

Miten väitellä fiksummin?

Tämä keskustelu olisi voinut olla hedelmällisempi, jos ensin olisi varmistettu että kummallakin on oikea tieto nykytilanteesta.

Miten paljon aloittava yrittäjä voi saada eri tahoilta taloudellista tukea? Miten yrittäjäksi ryhtyminen tosiasiallisesti vaikuttaa työttömyyskorvauksiin?

Sen jälkeen olisi kannattanut selvittää mitä kumpikin tarkoittaa yrittämisellä.

Puhuutko toinen yhden ihmisen työllistävistä mikroyrityksistä ja toinen yritystoiminnasta joka voi kasvaa miljoonabisnekseksi?

Sen jälkeen kun kummankin osapuolen näkökulma on selvä, asiasta olisi voitu keskustella vuorollaan kummankin näkökulmasta.

Eli esimerkiksi ensin olisi voitu käydä keskustelua siitä, onko hyvä juttu että ihmisen on kannattavampaa maata kotona tekemättä mitään kuin vaikkapa tehdä siinä sivussa pieniä työkeikkoja. Tai pyörittää pienimuotoista bisnestä, joka ei täysin ehkä kannata, mutta voisi vähentää työttömyystuen tarvetta vaikka puolella?

Sitten olisi voitu käydä keskustelua siitä, miten vedetään raja siihen ketä tuetaan ja miten paljon.

Voiko täysin kannattamattoman yritysidean omaava saada yhtä paljon rahaa kuin se, jonka yritysidea on takuuvarma hitti? Miten määritellään se, että tarvitseeko yrittäjä tukea?

Miten varmistetaan että tuetut yritysideat ovat riittävän hyviä? Tarvitaanko rahan sijaan jotain muuta tukea, kuten koulutusta?

Miten sinä voisit soveltaa tätä käytäntöön?

Oletko ajautunut jonkun kanssa väitellessäsi umpikujaan? Onko mahdollista että väittelette vähän eri asioista?

Mikä sinun lähtökohtasi on? Mikä toisen osapuolen lähtökohta on?

Mitkä ovat aiheeseen liittyvät faktat? Onko kumpikin teistä niistä tietoinen?

Jos toisen näkökulma on oikea, miten ratkaisisit ongelman siitä käsin? Miten saisit toisen miettimään asiaa myös sinun näkökulmastasi?

Onko olemassa jokin kolmas, vieläkin parempi näkökulma?

Miksi suutumme helpommin läheisillemme?

Pystytkö suhtautumaan elämään useimmiten melko kevyesti ja rennosti? Koetko helposti rakkautta ja hyvää oloa? Onko sinulla edelleen joku läheinen, joka onnistuu kerta toisensa jälkeen tekemään sinut hulluksi?

Miksi joskus ne jotka ovat meille läheisimpiä näyttävät aiheuttavan meissä voimakkaimmat ikävältä tuntuvat fiilikset?

Siksi, että alhaisessa mielentilassa mieleemme voi juolahtaa kaikki ne kerrat, jolloin he ovat toimineet samalla tavalla, joka juuri nyt sattuu ärsyttämään meitä.

Miten minun läheiseni sai minut suuttumaan

Ehkäpä tämä esimerkki omasta elämästäni avaa mitä tarkoitan.

Olimme kokoontuneet koko suvun voimin juhlimaan erään sukulaiseni  synttäreitä.

Eräs läheiseni huomautteli jo alkuillasta että DVD-elokuva jota lapseni rakasti ei ollut hänen mielestään lapsille sopiva (vaikka se oli sallittu lapseni ikäisille). Siinä vaiheessa olin hyvällä tuulella eli korkeassa mielentilassa, joten vain lausuin jotain nasevaa takaisin ja jatkoin juhlintaa.

Jos ilta olisi päättynyt siihen, sananvaihdosta ei ehkä olisi jäänyt mitään muistijälkeä. Olisin todennut puolisolle että ”oli tosi kiva ilta.”

Valitettavasti niin ei käynyt. Illan edetessä aloin väsyä. Aloin valmistautua lähtöön. Yritin epätoivon vimmalla löytää  kaikki mukaan ottamamme tavarat, joista osan esikoiseni oli levittänyt ympäri juhlapaikkaa.

Hermostukseni kasvoi kun päässäni pyöri ajatuksia tyyliin ”voi argh mä en millään jaksaisi pukea noita lapsia” ja ”jos mä en nyt löydä sitä lippalakkia, saan taas kuulla miten mä aina unohtelen lapsen tavaroita tänne.”

Sitten lapseni sanoi että hän haluaisi lempi-DVD:n mukaansa. Synttärisankarin puolesta se kävi. Aiemmin avautunut läheiseni oli ehkä itsekin väsynyt ja kertoi uudestaan mielipiteensä siitä, miten DVD ei olisi sopiva lapselleni.

Jälkeenpäin ajatellen hänen kommenttinsa ei ollut sen kummempi kuin aiempi kommentti, jonka hädintuskin noteerasin. Mutta nyt minä olin väsynyt ja alhaisessa mielentilassa.

Samassa mieleeni juolahtivat kaikki ne kerrat kun kyseinen läheinen on ottanut asiakseen puuttua niin minun kuin muiden asioihin. Luonnollisesti muistin vain ne kerrat, kun hänen kommentointinsa oli ärsyttänyt minua. Yhtäkkiä minusta tuntui tosi todelta ajatus ettei läheinen koskaan tehnyt muuta kuin kritisoi muita.

Samalla unohdin ne kerrat kun läheisen kommentit eivät olleet juuri liikuttaneet tai kun hän oli vilpittömästi iloinnut muiden puolesta tai kannustanut heitä.

Olin niin syvällä alhaisen mielentilani ajatuksissa, että halusin vain varmistaa ettei läheiseni IKINÄ ENÄÄ uskaltaisi sanoa minulle mitään minun ja varsinkaan lapseni asioista.

Niinpä karjuin kurkku suorana, naama punaisena ja itku kurkussa hänelle mielipiteeni hänen käytöksestään. Muut läheiset, jotka ovat tottuneet kaikenlaisiin purkauksiin, näyttivät hämmentyneiltä.

Läheiseni säikähti käytöstäni ja pyysi anteeksi. Kiukkuni laantui yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Lähdin kotiin ja jälkeenpäin selvitimme asian  tekstiviesteillä.

Oma mielentila määrää miltä muiden käytös tuntuu

Ongelmana ei ollut se, että läheiseni puuttui asioihini — hän teki sitä jo alkuillasta — vaan se, että hän sattui tekemään niin kun minä olin alhaisessa mielentilassa.

Jos joku täysin vieras ihminen olisi ensimmäistä kertaa ikinä puuttunut asioihini samalla tavalla, olisin ehkä loukkaantunut alhaisen mielentilan takia, mutta tuskin olisin raivostunut niin valtavasti.

Pahin raivo syntyi nimenomaan ajatuksesta ”miksi ton pitää AINA puuttua muiden asioihin”.

”Kun sä aina…” / ”Mikset sä ikinä…”

Väitän että juuri ajatus ”kun se AINA tekee noin” tai ”miksei se KOSKAAN tee näin” on se ajatus, joka saa meidät reagoimaan niin voimakkaasti läheistemme sanomisiin silloin kun olemme alhaisessa mielentilassa.

Ongelmana ei ole se, että läheinen oikeasti toimisi aina samalla tavalla. Hänenkin mielentilansa vaihtelevat ja eri mielentiloissa hän toimii eri tavalla.

Toisin sanoen jos olisimme seuranneet läheisesi ja sinun kaikkia kohtaamisia videokameran kanssa, näkisimme että hänen käytöksensä vaihtelee todellisuudessa enemmän kuin sinun mielikuvissasi.

Ongelmana ei ole edes se, että hän sanoisi tai toimisi tietyllä tavalla usein. Videokameraseuranta saattaisi paljastaa että välillä sama ärsyttävä kommentti menee toisesta korvastasi sisään ja toisesta ulos. Välillä se saattaa jopa naurattaa sinua.

Joskus tätä on vaikea hyväksyä siksi että uskomme universaaliksi totuudeksi ajatuksen ”ihmisten pitää käyttäytyä tietyllä tavalla”.

Esimerkiksi alhaisessa mielentilassa minusta tuntui ”totuudelta”, ettei toisen asioihin saa puuttua. Korkeassa mielentilassa näen että läheiseni tekee niin, koska aidosti välittää ja uskoo että hänen ajatuksistaan on minulle hyötyä. Vastaavasti näen että kyllä itsekin otan kantaa läheisteni asioihin — usein pyytämättä.

Ennen nykyistä ymmärrystäni olisin saattanut jäädä jumittamaan tapahtumaan ajatellen ”miksi sen piti tehdä niin?” Olisin saattanut kantaa kaunaa ”antaakseni opetuksen” läheiselleni — ihan vain varmistaakseni ettei hän enää ikinä aiheuttaisi minulle tällaista suuttumista.

Nyt pahimman kiukun laannuttua tajusin mitä oli tapahtunut: olin ajautunut väsyneenä alhaiseen mielentilaan ja ottanut siellä ajatukseni vakavasti. Minun oli helppo pyytää anteeksi purkaustani, antaa anteeksi läheisen käytös ja palata hyvään oloon.

Onko sinulla läheinen, jonka juttuihin hermostut mielestäsi helpommin tai pahemmin kuin muiden juttuihin? Haastan sinut bongaamaan kaikki ne kerrat, kun hänen välillä ärsyttävä käytöksensä ei ärsytäkään sinua.

Huomaatko miten oma mielentilasi ja ajattelusi on hänenkin kohdallaan luonut kokemuksesi?

laheinenottaapaahan

Miksi yrität miellyttää muita?

Kaveri vinkkasi tänä aamuna erääseen blogiin, jossa kehoitettiin ihmisiä mielistelemään muita. Vaikka kyseessä oli ehkä vitsi, kirjoittaja perusteli sitä sillä, että ”ihmisellä on sielussaan miellyttämisen tarve”.

Hmmm…

Jos minä puhun sielusta, tarkoitan sillä sitä jotain pysyvää ja muuttumatonta osaa meissä, jonka tunnistamme toisissamme, vaikkemme osaa tarkkaan määritellä mikä se on.

Sitä jotain ”samuutta”, joka mahdollistaa vanhan ystävän kanssa jutun jatkamisen vuosien jälkeen, vaikka kummankin ajatusmaailma, elämäntilanne ja usein ulkonäkökin on muuttunut toiseksi.

Sielusi haluaa auttaa

Väitän että olemme lähimpänä ”sieluamme” silloin, kun olemme ns. korkeassa mielentilassa: levollisessa, vakaassa, kevyessä ja hyvässä fiiliksessä, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan.

Pystytkö tunnistamaan tämän mielentilan omassa elämässäsi? Muistatko miltä maailma ja muut ihmiset näyttävät sieltä käsin?

Kun minä olen korkeassa mielentilassa, tunnen yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Saatan tuntea rakkautta ja lämpöä jopa sellaisia ihmisiä kohtaan, joita en varsinaisesti tunne.

Ollessani tässä tilassa huomioni on tässä hetkessä, hyvässä fiiliksessäni ja siinä miten voin helpottaa muiden elämää — ei siinä, mitä muut ehkä ajattelevat minusta.

Tässä tilassa minusta tuntuu ettei minulta puutu mitään. Olen niin täynnä rakkautta, hyvää oloa ja elämänhalua, että tuntuu itsestäänselvältä jakaa sitä muillekin.

Ollessani korkeassa mielentilassa mieleeni juolahtaa usein ystävällisiä ajatuksia muista ihmisistä. Huomaan helpommin uuden kampauksen ja onnistuneen suorituksen. Tunnen kiitollisuutta siitä, että toinen on elämässäni.

Tässä tilassa tuntuu hyvältä sanoa ääneen kaikki kauniit asiat, jotka nousevat mieleen. En usko että toista voi kehua ja kannustaa liikaa silloin kun kehu kumpuaa hyvästä olostani ja aidosta kiitollisuuden tunteesta.

Tässä tilassa osaan ottaa paremmin vaikeatkin asiat esiin. Joskus se, mikä on oikein ei ole mukavaa tai helppoa.

Liian paljon juonut ystävä ei välttämättä ilahdu jos otan häneltä autonavaimet pois tai kieltäydyn antamasta enää yhtään kaljaa.

Kannattamatonta liikeideaa pyörittelevä kaveri ei ehkä koe kivaksi sitä, että kehoitan häntä pitämään vielä päivätyönsä.

Lapseni voi suuttua siitä, että laitan hänet nukkumaan vaikka hän haluaisi kukkua.

Eläin sinussa yrittää miellyttää

Mitä mielistely on? Se on sitä kun sanomme tai teemme asioita saadaksemme toisen tykkäämään meistä tai toimimaan haluamallamme tavalla.

Mielestellessämme meillä on aina  koira haudattuna. Emme sano asioita koska tuntuu hyvältä tai oikealta sanoa se, vaan koska mietimme miten saan toisen antamaan minulle jotain sellaista mitä kaipaan.

Mielistely lähtee aina puutteen tunteesta ja pelosta. Luulemme ettemme voi tuntea oloamme itsevarmaksi, rakastetuksi, halutuksi, arvokkaaksi, menestyneeksi, onnelliseksi tai hyväksi ilman toiselta saatua tunnustusta tai palvelusta.

Pelkäämme kuollaksemme että tunnustus jää saamatta ja meidät on tuomittu ikuisiksi ajoiksi pahaan oloon.

Niinpä olemme valmiita tekemään mitä vain tunnustuksen eteen: laskelmoimaan, manipuloimaan, valehtelemaan tai vaikenemaan.

Emme sano mitä oikeasti ajattelemme silloinkaan, kun kipeä totuus voisi lopulta auttaa toista.

Imartelemme itseämme menestyneempiä kehuilla, joiden uskomme hivelevän heidän itsetuntoaan, vaikka samaan aikaan ajattelemme olevamme heitä parempia ja pätevämpiä.

Emme esitä edes rakentavaa kritiikkiä toisen ajatuksista, koska haluamme tämän pitävän meitä kivana ja kannustavana ihmisenä.

Ei ole sattumaa, että usein ne, jotka ovat kovimpia mielistelemään, ovat kovimpia myös suuttumaan jos heitä vähänkin arvostellaan. Jos asettaa oman hyvän olonsa ehdoksi toisten suosion ja hyväksynnän, pieninkin kritiikki tekee kipeää.

Alhainen mielentila on osa ihmisyyttä

Ihmiselämään kuuluu se, että välillä sisäinen hälytysjärjestelmämme vie meidät tähän alhaiseen mielentilaan, jossa ajattelemme kuin säikähtäneet villipedot. Se on okei.

Tässä tilassa tulee helposti tunne, että meiltä puuttuu jotain. Että meidän on saatava muut tykkäämään meistä tai muuten jotain kamalaa tapahtuu. Sekin on okei.

Vaikka on okei olla huonossa fiiliksessä, se ei tarkoita sitä, että siellä ajattelemamme ajatukset ovat arvokkaita tai totta.

Miellyttämisenhalu tarkoittaa vain sitä, että juuri nyt olet syystä tai toisesta alhaisessa mielentilassa. Olosi on epävarma, kiihtynyt, ahdistunut, stressaantunut tai pelokas. Kehosi on hälytystilassa ja ajattelusi on sumeaa.

Mitä vähemmän annat painoarvoa ajatuksillesi siitä, mitä muut sinusta ajattelevat, sitä nopeammin tila menee ohi. Mitä vähemmän toimit tästä tilasta käsin, sitä helpommalla pääset.

Sinä olet hyvä, ehjä ja rakastettava. Anna enemmän painoarvoa niille hetkille, kun näet sen itsekin.

sielueimiellyta

Jos haluat viettää pidempiä aikoja rakkaudellisessa tilassa, jossa kaikki on OK eli kokea enemmän mielenrauhaa, tule Mielenrauhaa -pienryhmäkurssille tai liity kutri.net:in VIP-jäseneksi.

Joulukalenteri 2013: 7. Voinko antaa itseni kokea rakkautta ilman rajoituksia

Tämän päivän video on 6 minuuttia pitkä, koska se käsittelee ihmissuhteidemme kannalta tärkeintä kysymystä. Selitän videolla miksi kysymys on nimenomaan ”annanko kokea rakkautta” eikä ”annanko itseni rakastaa”.

Puhun myös rakkauden salaisesta sääntökirjasta, josta olen puhunut mm. täällä kaikille avoimella videolla sekä tällä VIP-jäsenten ja äitiyskurssilaisten 30 minuuttia pitkällä videolla.

Haluatko kokea enemmän rakkautta, mielenrauhaa ja hyvää oloa? Liity Kutri.net:in VIP-jäseneksi.

Kuinka saada lisää rakkautta?

Haluatko kokea rakkautta?

Ajattele jotain ihmistä, eläintä tai asiaa, jota rakastat. Mieti miten paljon rakastat sitä. Miltä se näyttää, tuntuu, kuulostaa?

Miten kiitollinen olet siitä, että hän tai se on elämässäsi?

Tai muistele hetkeä jolloin koit valtavaa rakkautta jotakuta tai jotain kohtaan.

Miltä rakkaus tuntuu? Missä se tuntuu? Mistä tiedät kokevasi juuri nyt rakkautta etkä esimerkiksi inhoa?

Jos sait rakkauden tunteesta kiinni, huomaa miten sait siitä kiinni.

Ajattelemalla.

Rakkauden tunne syntyy sinussa omien ajatustesi kautta.

Tekeekö mieli protestoida?

Että on olemassa kahdenlaista rakkautta:

Tällaista omilla ajatuksilla luotua rakkautta.

Ja sitten Oikeaa Rakkautta, joka koetaan spontaanisti toisen ansiosta.

Niin minäkin ajattelin ennen. En koskaan pysähtynyt miettimään miten ja milloin tämä ”oikea rakkaus” edes syntyi.

Suhtauduin siihen niin kuin entinen tuomari pornoon: ”Tunnistan sen kun näen sen.”

Niinpä rakkaudettomuuden tilassa yritin päästä rakkauteen saamalla toisen toimimaan tavalla, joka maagisesti täyttäisi minut rakkauden tunteella.

Turhaan.

Kukaan toinen ei saa meitä tuntemaan rakkautta

Oletko sinä koskaan miettinyt miten on mahdollista:

  • Kokea rakkautta toista kohtaan, vaikkei hän ole paikalla.
  • Kokea yhdellä hetkellä rakkautta toista kohtaan — ja seuraavalla vihaa tai rakkaudettomuutta, vaikka toinen ei ole tehnyt mitään juuri sillä hetkellä tai ei välttämättä ole edes paikalla.
  • Kokea rakkaudettomuutta vaikka toinen kuinka vakuuttaisi vieressä rakkauttaan.
  • Tuntea valtavaa rakkautta toista kohtaan ja siitä huolimatta hän ei usko tai tiedä että rakastat häntä.

Jos kokemamme rakkaus olisi ensisijaisesti toisesta ja hänen rakkaudestaan kiinni, silloin tunne ei voisi vaihtua hetkellä, jolloin toinen ei tee mitään — tai ole edes läsnä.

Silloin meidän pitäisi aina ja poikkeuksetta kokea rakkautta kun toinen kokee rakkautta meitä kohtaan.

Ja jos toisen pitäisi ensin kokea meidän rakkautemme häntä kohtaan, miten kumpikaan meistä voisi koskaan päästä rakkauden tilaan?

Rakkaus on perustilasi

Hyvä uutinen on se, ettet tarvitse toista kokeaksesi rakkautta tässä ja nyt häntä, itseäsi tai maailmaa kohtaan.

Valitettavasti et voi estää mieltäsi ja kehoasi menemästä aika ajoin hälytystilaan, jossa rakkauden kokeminen on fysiologisesti mahdotonta.

Kun olet tällaisessa rakkaudettomuuden tilassa, kukaan tai mikään ei voi tehdä mitään saadakseen sinua kokemaan rakkautta.

Onneksi rakkaus on perustilasi, johon sisäinen järjestelmäsi palauttaa sinut automaattisesti.

Mitä selkeämmin näet tämän ja mitä vähemmän syytät muita siitä, että juuri nyt syystä tai toisesta kehosi ja mielesi on mennyt hälytystilaan, sitä nopeammin sisäinen järjestelmäsi palauttaa sinut rakkauteen.

Rakkauden tunne on aina vain yhden ajatuksen päässä:

Minä rakastan.

20130716-132227.jpg