Hyvä äitiys

Reilu viikko sitten kiittelin luojaa ja lääketehtaita Facebookissa vauvojen hampaidenpuhkeamiskipuun tarkoitetusta Bonjelasta. Eräs ystävättäristäni kommentoi paheksuvaan sävyyn lääkeaineen käyttöä niin pienellä. En tiedä vieläkään missä määrin hän vitsaili, mutta ystävättären kommentti sai minut miettimään hyvää äitiyttä.

Ensinnäkin olen sitä mieltä että kaikenlainen äitien kritisointi ja arvostelu pitäisi kieltää lailla. Kyllä, syyllistyn itsekin siihen aika ajoin, mutta olen onnistunut melko hyvin pitämään ajatukseni itselläni tai korkeintaan olen jakanut ne puolisoni kanssa.

Aina kun mieleni tekee ihmetellä jonkun äidin valintoja, yritän muistaa että:

  1. Jokainen äiti yrittää olla niin hyvä äiti lapselleen kuin vain mahdollista.
  2. Jokaiselle äidille hyvä äitiys tarkoittaa hieman eri asioita kuin muille äideille.

Minulle hyvä äitiys tarkoittaa sitä, että:

I. Imetän lastani yhä vieläkin.

Tavoitteenani on imettää esikoistani kaksivuotiaaksi asti (nykyään kiinteän ruoan antamisen ohella), ensinnäkin siksi, että WHO suosittelee sitä kaikille äideille — siis myös meille länsimaalaisille. Joidenkin tutkimuksien mukaan siitä on lapselle niin fyysistä kuin psyykkistä hyötyä  — eikä siitä ainakaan ole mitään haittaa. Päätökseeni vaikuttaa myös se, että imettäminen on ollut minulle alusta alkaen helppoa ja lähestulkoon aina henkisesti tyydyttävää.

Jollekin toiselle äidille hyvä äitiys sen sijaan saattaa tarkoittaa sitä, että koska imettäminen on hänelle niin vaikeaa, hän huolehtii lapsen riittävästä ravinnonsaannista äidinmaidon korvikkeen muodossa.

II. Kannan lastani yhä vieläkin

Päätin jo ennen synnytystä kokeilla kantoliinailua. Pitkällisen googlaamisen jälkeen päädyin tilaamaan Jenkeistä Sleepy Wrap -nimisen trikoisen kantoliinan, joka silloisella dollarin kurssilla maksoi veroineen ja lähetyskuluineen 34 € ja tuli noin viikossa.

Se tulikin hyvään tarpeeseen lapsemme osoittauduttua yökukkujaksi. Oli helpompaa hyssytellä kitisevää lasta sylissä ympäri asuntoa kävellen kun lapsi oli kantoliinassa.

Lapsen kantaminen on osoittautunut ainoaksi järkeväksi ratkaisuksi myös viime talven ja tämän talven lumikeleillä. Lapsen kasvettua isommaksi hankin huuto.net:istä käytetyn Manduca-repun. Tämän fantastisen ja monipuolisen kantolaitteen avulla voin kantaa lasta myös selässä — mikä esimerkiksi helpottaa huomattavasti ruoanlaittoa ja siivoamista, kun pikku herralla on erityisen huono päivä.

Keväällä, syksyllä ja talvella kantamisen on mahdollistanut yksi kalleimmista mutta myös eniten käyttämäni takki eli Mam Upgrade -kantotakki.

Kantaminen on ollut minulle myös emotionaalisesti tärkeää. Kun eläydyn siihen, miltä tuntuu olla pieni ja avuton rääpäle, lasta kantaessani koen antavani hänelle turvallisen tunteen. Ainakin toistaiseksi lapsi näyttää nauttivan siitä, että häntä kannetaan.

Kaikilla ei kantamiseen ole edes fyysistä mahdollisuutta, esim. heikon selän tai huonon fyysisen kunnon takia. Toisaalta joku voi pitää tärkeänä sitä, ettei lasta ”hyysätä” liikaa tai sitä, että tämä näkee enemmän maailmaa rattaista.

III. Lapsi nukkuu kanssamme samassa sängyssä

Nykyään lapsemme nukkuu alkuillan omassa sängyssään, mutta hän nukkui käytännössä yksivuotiaaksi asti ja nukkuu vieläkin yli puolet yöstä isin ja äidin kanssa samassa sängyssä.

Olemme valinneet tämän vaihtoehdon toisaalta käytännön syistä. Edellinen asuntomme oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kunnolla vauvansänkyä. Sen lisäksi vierekkäin nukkuminen mahdollisti yöimetykset niin, etten aina kunnolla herännyt itse niihin.

Toisaalta vierekkäin nukkuminen on ollut minulle emotionaalisesti tärkeää. Kun kuvittelen miltä tuntuisi olla niin pieni ja avuton rääpäle, kuin mitä poikamme oli elämänsä ensimmäiset kuukaudet, ajatus äidin lämpimässä kainalossa nukkumisesta tuntuu huomattavasti houkuttelevammalta kuin isossa sängyssä yksin nukkuminen.

Siitä huolimatta ymmärrän älyllisesti, että jonkun toisen äidin mielestä voi olla tärkeämpää, että äiti saa nukuttua rennommin tai ettei oteta sitä riskiä, että lapsi esimerkiksi jää äidin tai isän alle tai tukehtuu aikuisten sängyssä oleviin peittoihin.

V. Hoidan ensisijaisesti mieheni kanssa lapseni.

Kyllä, joudun tinkimään usein yöunistani, jotta saisin työt tehtyä. Kyllä, välillä on niin raskasta olla yhtä aikaa lähes kokopäiväinen äiti ja kokopäiväinen käsikirjoittaja, että itku tulee. Kyllä, olisi ihanaa viettää enemmän vapaa-aikaa yhdessä miehen kanssa.

Siitä huolimatta en kerta kaikkiaan voinut kuvitella ainakaan ensimmäisen vuoden aikana antavani pientä poikaani vieraiden (tai tuttujenkaan) hoidettavasti jatkuvasti tai pitkiä aikoja kerrallaan.

Syy tähän on täysin emotionaalinen. Kun eläydyn pienen poikani maailmaan ja kuvittelen miltä tuntuisi joutua kokonaiseksi yöksi tai joka päivä useaksi tunniksi eroon äidistä (tai isistä), sydäntäni kylmää ja minua alkaa itkettää.

Voi olla että ajattelisin toisin, jos minulla olisi lapsen isän lisäksi joku sellainen ihminen, joka voisi helposti ottaa lapsen luokseen tai tulla meille yökylään JA johon luottaisin yhtä paljon kuin esimerkiksi lapsen isään. Ts. on olemassa ihmisiä, joiden hoitoon uskon lapseni ihan mielelläni, mutta he eivät valitettavasti asu Helsingissä.

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö käyttäisi välillä jopa palkattuja lastenhoitajia, mutta en ole ollut vielä koskaan lapsestani erossa yli kuutta tuntia enkä varsinkaan koko yötä.

Huono äiti?

Sen lisäksi olen tehnyt äitinä joukon kompromisseja, joita en toisenlaisissa olosuhteissa ehkä tekisi, mutta jotka eivät minun mielestäni tee minua vielä huonoksi äidiksi.

Nämä ovat kuitenkin valintoja, joita eräät tuttavani eivät missään olosuhteissa tekisi ja joita monet äidit saattaisivat paheksua, sillä heille ne edustavat ”huonoa äitiyttä”.

1. Syötän lapselleni kaupan purkkiruokia.

Henkilökohtaisesti en ole kyennyt innostumaan enkä siksi löytämään aikaa soseiden väsäämiseen. Jos rehellisiä ollaan, koko syöttämisprosessi on mielestäni sen verran vastenmielinen, että haluan selvitä siitä niin vähällä ja nopeasti kuin mahdollista.

2. Lapseni on nukkunut ehkä parisenkymmentä kertaa päiväunet ulkona rattaissa ja vain kerran ulkona pakkasessa.

Pääsyy siihen on ollut se, että asumme kaupungissa, jossa ei ole ollut mahdollisuutta jättää rattaita turvallisesti ulos.

Toisaalta haluan ottaa kaiken irti siitä vapaa-ajasta, jonka lapsen nukkuessa saan eli mieluummin olen antanut lapsen nukkua päiväunet sisällä valvovan silmäni alla sillä aikaa kun esim. kirjoitan työjuttuja.

3. Käytän kertakäyttövaippoja.

Tämä kompromissi harmittaa minua eniten, muttei kuitenkaan niin paljon, että olisin ottanut kestovaipat käyttöön. Yritin alkuun muutaman kerran käyttää kestovaippoja, mutta lannistuin välittömästi pissojen tultua läpi ja koko homman tunnuttua muutenkin liian työläältä ainakin silloiseen väsymystilaan nähden.

Seuraava tavoitteeni onkin opettaa poika käymään potalla mahdollisimman pian.

4. Käytän puudutusgeeliä hampaiden puhkeamiskipua vastaan

Olen tilannut kaverini vinkistä englannista Bonjela Teething -geeliä. Sitä on käytetty Briteissä jo 30 vuotta. No, englantilaisten älyllisestä yms. kehityksestä voidaan tietysti olla montaa mieltä, mutta olen laskenut geelin mahdolliset terveyshaitat pienemmäksi kuin sen kärsimyksen, mitä hampaiden saanti näyttää lapselleni tuottavan (ja tuskan, mikä itkusta aiheutuu meille vanhemmille).

It’s not good, it’s not bad…

Muiden äitiyttä ihmetellessä suosittelen lämpimästi palauttamaan mieliin AFS-vaihto-oppilaiden vanha motto: ”it’s not good, it’s not bad — it’s just different”. Eli asiat eivät ole hyviä tai huonoja, ne ovat vain erilaisia.

Mitkä teot ja valinnat saavat sinut tuntemaan itsesi hyväksi äidiksi?

Isyydestä

Edellisen viestin kommenttiosuudessa nimimerkki PET kysyy isyydestä ja isän roolista vauvan elämässä. Olemme sopineet avomieheni kanssa että hän pysyy pois julkisuudesta ja etten siksi puhu juurikaan julkisesti hänestä ja hänen elämästään.

Voinen kuitenkin kertoa, että ei ole sattumaa, että juuri hän on lapseni isä. Meille oli alusta alkaen selvää, että menisimme synnyttämään Haikaranpesään, jossa isiltä vaaditaan erityistä aktiivisuutta. En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että esikoisemme hymyili ensimmäistä kertaa juuri isälleen. Enkä todellakaan olisi voinut maata ensimmäisiä viikkoja sängyssä vauvan kanssa, ellei lapsen isä olisi pitänyt huolta arkirumban pyörittämisestä aina ruoanlaitosta pyykin pesemiseen. Univelkanikin alkoi kertyä tosissaan vasta sen jälkeen kun lapsen isä joutui palaamaan töihin, jolloin minun tehtäväkseni jäi yökukkujastamme huolehtiminen — varsinkin kun voin nukkua vauvan kanssa päivälläkin.

Tulen itse perheestä ja suvusta, jossa isät ovat aktiivisesti osallistuneet niin synnytyksiin kuin lastenhoitoon. Niinpä minulle on ollut itsestäänselvää, että lapseni isällä on erittäin tärkeä rooli lapseni elämässä. Vanhempani menivät synnyttämään minut Riihimäelle vain ja ainoastaan siksi, että se oli ainoa alueella oleva sairaala, jossa isät saivat tuolloin osallistua synnytykseen. Valokuvien ja todistajalausuntojen perusteella eläinlääkäri-isäni hoiti minua ahkerasti jo pikkuvauvana ja kuljin pienestä saakka hänen mukanaan sairaskäynneillä. Nuo sairaskäyntireissut, joiden aikana saimme jutella isän kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, lukeutuvatkin parhaimpiin lapsuusmuistoihin.

Vastaavasti vanhin pikkuveljeni on mielestäni yksi parhaista isistä, jonka olen koskaan nähnyt — oman siippani lisäksi. Olenkin saanut häneltä suhteessa enemmän asiallisia ja hyödyllisiä lastenhoitoneuvoja kuin keneltäkään muulta — kuten ”älä riko rutiineja”. Tämä ohje perustuu havaintoon, että jos pikkulapsen päivärutiini rikkoutuu, koko loppupäivä menee pipariksi. Neuvoa konkretisoi video kaksivuotiaasta, joka kiukutteli puoliltaöin väsyneenä, koska päiväunet olivat jääneet lyhyesti… Muilla veljilläni ei ole vielä lapsia, mutta olen varma, että hekin ovat loistavia isiä.

Juttelin äskettäin erään ystävättäreni kanssa virheellisestä ja ehkä ärsyttävästäkin myytistä, joka liikkuu isien (ja miksei äitienkin) keskuudessa. Sen mukaan ”pikkuvauvalle äiti on kaikki kaikessa ja isä ei ole mitään”.

Tämä myytti on mielestäni hyvä esimerkki itseään toteuttavasta profetiasta. Jos isä uskoo ettei hän ole pikkuvauvalle yhtä tärkeä kuin äiti, hän ei ehkä ota niin aktiivisesti osaa vauvan hoitoon edes niissä tilanteissa, joissa hän voisi hoitaa vauvaa ihan siinä missä äitikin. Vastaavasti äidit saattavat ”omia” vauvan ja eivätkä jaa vastuuta lastenhoidosta niin paljon kuin voisivat.

Isä voi alkaa ottaa aktiivisesti osaa lapsen elämään jo vauvan ollessa kohdussa juttelemalla mahalle, jolloin isän ääni tulee vauvalle (ainakin lähes) yhtä tutuksi kuin äidin ääni.

Heti syntymän jälkeen lapsi näyttää leimautuvan vanhempiinsa (ja vanhemmat lapsiinsa) varsinkin ihokontaktin kautta. Samalla vauva saa itselleen vanhempien bakteerikannan ja sitä kautta suojan tulevassa kasvuympäristössään olevia haitallisia bakteereita vastaan.

Eräs tuttuni, joka joutui synnyttämään esikoisensa keisarinleikkauksella, kertoi että sillä aikaa kun äiti oli heräämössä, kätilöt olivat laittaneet vauvan kenguruhoitoon isän ihoa vasten. Kun äiti muutamaa tuntia myöhemmin pääsi perheensä seuraan, vauva reagoi voimakkaammin isän ääneen mm. lopettamalla kitinän, kuin äidin ääneen. Vielä isompanakin lapsi esimerkiksi itsensä satutettuaan haki lohtua yhtä lailla isän kuin äidin luota. Siksi pidin itse huolen siitä että heti ensi-imetyksen jälkeen esikoisemme pääsi makaamaan ihokkain isän paljasta rintakehää vasten, sillä aikaa kun äiti kävi ensimmäistä kertaa vessassa.

Isä voi hoitaa puklauttamiset, vaipanvaihdot, pukemiset, riisumiset ja kylvettämiset ihan siinä missä äitikin. Esimerkiksi Kätilöopiston Haikaranpesässä isä kylvettää ja pukee vauvan ensimmäistä kertaa ja auttaa kätilöä vauvan mittaamisessa ja punnitsemisessa. Samoin kätilöt opettavat vaipanvaihdon kädestä pitäen nimenomaan isälle, äidin seuratessa (halutessaan) kauempaa vierestä.

Äidin tavoin isä voi kantaa  vatsakivuista kärsivää vauvaa sylissään tai kantoliinassa. Itse asiassa olemme huomanneet yliväsyneen ja mahdollisesti ylensyöneen vauvan rauhoittuvan paremmin isän sylissä kuin äidin maidontuoksussa, joka yllyttää ahtamaan lisää maitoa jo ylensyönnistä kipeään masuun. Vauvaamme hieronut vyöhyketerapeutti oli sitä mieltä, että usein rauhallisemmat isät saattavat olla jopa parempia hieromaan vauvojaan kuin imettämisen ja hormoniheilahtelujen stressaamat äidit.

Isä ei tietenkään voi imettää (tai periaatteessa kyllä voi, mutta harva mies lienee valmis siihen), mutta hän voi syöttää vauvalle pullosta äidinmaitoa tai vastiketta. Ihan pienille vauvoille ei suositella ymmärtääkseni pulloruokintaa siksi, etteivät vauvan imuhalut kärsisi, koska pullosta imeminen on helpompaa kuin rinnan imeminen. Onneksi oman maitovampyyrimme imuote on heti synnytyssalista alkaen ollut täydellinen eikä satunnainen pulloruokinta näytä hetkauttavan herraa mitenkään. Esimerkiksi tänään ”elämäni miehet” olivat kahdestaan ennätykselliset neljä tuntia minun käydessäni Kirkkonummella synnytyksestä palauttavassa akupunktiossa, jonka aikana isä oli mm. ruokkinut poikansa kahdesti.

Toisin sanoen isä voi tehdä vauvan eteen käytännössä katsoen kaiken sen minkä äitikin. Ja oma kokemukseni on osoittanut, että kun isä osallistuu aktiivisesti vauvan elämään ihan ensihetkistä alkaen, vauva rauhoittuu isän sylissä samalla lailla kuin äidin kanssa  ja turvautuu isukkiin yhtä lailla kuin äitiinkin — ainakin silloin kun ei ole nälkäinen tai voi saada isältäkin maitoa.