Et ole huono äiti etkä hyvä äiti. Olet vain äiti.

Oletko koskaan kokenut olevasi huono äiti? Tiedätkö sen tunteen, kun jälleen kerran olet kohdellut lapsiasi tavalla, joka on mielestäsi väärin?

Ehkä olet syöttänyt lapsellesi liikaa eineksiä, koska täyspainoisen aterian kokkaaminen tuoreista luomukasviksista on tuntunut sillä hetkellä mahdottomalta.

Antanut katsoa liian paljon videoita tai pelata liian kauan videopelejä, koska halusit saada edes hetken omaa aikaa.

Menettänyt malttisi ja huutanut kurkku suorana, kun et ole jaksanut enää lastesi remuamista ja riitelyä.

Halunnut heittää itkevän vauvan seinään.

Ai, et tiedä?

Jos sinulla ei ole vielä lapsia, mutta toivot jonain päivänä tulevasi vanhemmaksi, jatka lukemista.

Jos et ole koskaan kokenut äitinä huonoa omaatuntoa, tämä artikkeli ei ole sinulle. Ole hyvä ja palaa nauttimaan ihanasta äitiydestäsi kullanmurujesi kanssa.

Hauskaa päivää!

No niin, nyt kun onnekkaat superäidit, sosiopaatit ja hirveässä itsepetoksessa elävät ovat poistuneet tästä blogista, päästään asiaan.

Minä olen tuntenut 7-vuotisen äitiyteni aikana tuhansia kertoja olevani Maailman Paskin Äiti. Varsinkin kaksi ensimmäistä vuotta äitinä olivat yhtä epäonnistumisen juhlaa.

Tuohon aikaan en tiennyt, että minulla on tarkkaavuushäiriö, minkä vuoksi arkirutiinien pyörittäminen, kodin siistinä pitäminen ja lapselle henkisesti läsnäoleminen on minulle järkyttävän paljon vaikeampaa kuin ”normaaleille” äideille.

En tiennyt, että minulla on geenivariaatio, joka tekee minusta keskivertoa aggressiivisemman — varsinkin väsyneenä — ja että minulta puuttuu geenivariaatio, joka tekisi minusta erityisen empaattisen ja kärsivällisen.

Ennen kaikkea en tiennyt, että koen vain oman ajatteluni ja miten omalla sumealla logiikalla vaihtuva mielentilani vaikuttaa ajatteluuni.

No nyt tiedän.

Paska äiti aikoo jättää perheensä

Kun lapseni oli kaksivuotias, lähdimme koko perhe ADHD-henkisestä älynväläyksestä Los Angelesiin, jotta minä voisin opiskella ”transformatiiviseksi valmentajaksi” ihailemani Michael Neillin Supercoach Academyssa.

Koko koulutus kesti puoli vuotta, mutta kuukauden jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin, koska olin maailman hirvein ja epäonnistunein äiti.

Reissu meni alusta alkaen pieleen. Suomessa huonosti nukkuneen kaksivuotiaan unirytmi sekosi täydellisesti jet lagista.

Jouduimme etsimään kahden viikon jälkeen toisen kämpän, koska ensimmäinen vuokraemäntä oli vuokrannut asuntonsa meille ilman lupaa.

Yhtäkkiä erään elokuvahankkeen rahoitus ei mennytkään läpi vaikka kaiken piti olla jees, ja matkabudjetistamme katosi puolet.

Minulla oli ollut vaikeuksia hallita hermojani jo Suomessa, mutta nyt homma meni mahdottomaksi. Aloin saada päivittäin kauheita kilareita niin miehelle kuin lapselle. Miehelle huutamisesta en tuntenut kovin huonoa omaatuntoa, koska salaa ajattelin hänen ansainneen huutoni. Viattomalle lapselle räjähtely sai minut sen sijaan tuntemaan pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä.

Mietin monta kertaa päivässä miten hirvittävän huono äiti olin ja vannoin parantavani tapani. Yritin hampaat irvessä hymyillä ja pysyä rauhallisena, kunnes lapsi kieltäytyi nukkumasta, herätti keskellä yötä tai jokin muu vastoinkäyminen sai minut menemään pois tolaltaan.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ainoa tapa, jolla voisin pelastaa lapseni, olisi jättää perheeni. Ilmoitin valmennuskurssin vetäjille päätöksestäni palata välittömästi Suomeen. Minulle järjestettiin kriisipuhelu ryhmänvetäjäni Elese Coitin kanssa.

Se yksi puhelu muutti täysin suhteeni äitiyteen.

Muistan vieläkin, kuinka istuin halvassa vuokra-autossamme ja katsoin palmujen latvoja ja laskevan auringon punertavaksi värjäämää taivasta, samalla kun kerroin itkien Eliselle kaiken mitä olin tehnyt väärin.

Miten olin kantanut lapseni turhan kovakouraisesti sänkyyn. Miten olin huutanut niin lujaa raivosta, että olimme saaneet naapureilta varoituksen. Miten olin antanut lapseni itkeä lohduttomasti, koska olin liian vihainen ottaakseni hänet syliin.

Elise kysyi minulta muutaman hyvän kysymyksen, joita en enää muista. Muistan vain oman vastaukseni:

”En ole huono äiti, enkä hyvä äiti.

Olen vain äiti, joka alhaisessa mielentilassa ajattelee ja toimii typerästi — ja korkeassa mielentilassa ajattelee ja toimii fiksusti.”

Miten mielentilat määrävät millainen äiti milloinkin olet

Mieti itse niitä hetkiä, jolloin toimit typerästi. Millainen oma olosi silloin oli? Veikkaan että olit väsynyt, ahdistunut, ärtynyt tai peloissasi. Ehkä koit kiireen tai paineen tunnetta. Ehkä olosi oli lamaantunut tai sinulla oli pakonomainen tarve jyrätä tahtosi läpi.

Mieti niitä hetkiä, jolloin toimit omasta mielestäsi erityisen rakastavasti ja esimerkillisesti. Todennäköisesti myös olosi oli silloin rakkaudellinen, levollinen ja tyyni.

No okei, en voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta minulla mielentila vaikuttaa kaikkein eniten suorituskykyyni.

Pirteänä, hyväntuulisena ja levollisella mielellä minunkin on helppoa pitää kiinni periaatteistani ja antaa huomiota ja rakkautta lapselleni. Jos sen sijaan olen tavalla tai toisella poissa tolaltani, alan lipsua omista säännöistäni ja meinaan menettää malttini.

Tämän oivalluksen myötä tajusin, että syyllistin itseäni huonosta käytöksestä, koska halusin pelotella itseni toimimaan jatkossa paremmin.

Muuten hyvä, mutta mitä enemmän koin syyllisyyttä ja häpeää aiemmasta huonosta käytöksestäni, sitä vaikeampaa minun oli kokea rakkautta, ajatella selkeästi ja toimia oikein. Argh!

Ehkä tämä on kaikille muille itsestäänselvä asia, mutta minulle tieto tuli puskista. Tunsin itseni hetken ajan todella typeräksi, kunnes tajusin, ettei siitäkään tunteesta ole mitään hyötyä.

Olen vain äiti

Oivallus muutti pysyvästi suhteeni äitiyteen. Kun en koko ajan syyllistänyt itseäni, en ollut koko ajan pinna kireällä. Kun en koko ajan kertonut itselleni miten huono äiti olen, aloin bongata joka päivä hetkiä, jolloin itse asiassa toimin ihan fiksusti tai suorastaan rakastavasti.

Tiedostettuani, miten mielentilani vaikuttavat ajatteluuni ja toimintaani, aloin tunnistaa mielentilan laskun aikaisemmin, jolloin pystyin yhä useammin rauhoittamaan itseni tai siirtämään itseni toiseen huoneeseen ennen Suurta Räjähdystä.

Arkirutiinit olivat oivalluksesta huolimatta minulle todella vaikeita aina siihen asti, että sain ADHD-diagnoosin ja lääkityksen kolme vuotta sitten. Nyt ne ovat vain semi-haastavia.

Kaikesta ymmärryksestäni ja varotoimista huolimatta menetän edelleen välillä malttini, mutta huomattavasti harvemmin, lyhytkestoisemmin ja vähemmän rajusti kuin ennen. Heti tilanteen mentyä ohi pyydän anteeksi lapsiltani ja selitän kuinka suuttumiseni ei ollut heidän vikansa, vaan johtui siitä, että ”äidin aivotietokone meni jumiin”.

En vieläkään jaksa kokata lapsilleni joka päivä superterveellistä luomuruokaa ja annan heidän usein katsoa liikaa videoita tai pelata videopelejä. Koen äitiyteen liittyvää huonoa omaatuntoa harva se päivä, mutta nyt en jää siihen jumiin. Annan tunteen tulla ja mennä.

Kun ahdistus helpottaa ja mieleni kirkastuu, yritän miettiä miten voisin jatkossa toimia paremmin. Esimerkiksi nyt olen palkannut itselleni nepsy-valmentajan auttamaan arkirutiinien tehostamisessa.

Mitä jos joku on oikeasti ihan paska äiti?

Okei — rehellisyyden nimissä ajattelen, että on kyllä olemassa äitejä, jotka minun mittarillani epäonnistuvat totaalisesti tehtävässään äitinä. Veikkaan ettet ole sellainen, koska en usko tällaisten äitien googlailevan juttuja hyvästä äitiydestä.

Nämä äidit uskovat todeksi alhaisessa mielentilassa mieleensä juolahtavat pimeät ajatukset ja siksi satuttavat ja laiminlyövät lapsiaan tavoilla, joista voi lukea Alibista tai Murha.info:sta.

Ajattelen, että mahdollisesti heilläkin olisi potentiaali toimia paremmin, jos he kuuntelisivat levollisessa ja rakkaudellisessa tilassa mieleensä juolahtavia ajatuksia ja jättäisivät vihaisena, levottomana, pelokkaana tai ahdistuneena mieleen juolahtavat kipeät ajatukset omaan arvoonsa. EHKÄ.

Toisaalta on hyvä muistaa, että minun mittarini sille, mitä on hyvä äitiys, on minun henkilökohtainen mittarini, ei universaali totuus.

Tälläkin hetkellä maailmassa on äitejä, joiden käsitys hyvästä äitiydestä poikkeaa radikaalisti omastani.

Minun mielestäni hyvään äitiyteen kuuluu ainakin yrittää imettää lasta lapsentahtisesti ja nukkua ensimmäisten elinvuosien aikana lapsen lähellä. Olen sitä mieltä, että lasta ei saa satuttaa fyysisesti. Uskon, että lapsia pitää halata, kuunnella ja kannustaa.

Vielä sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista vanhemmista uskoi, että ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Minä olen saanut rakastavilta vanhemiltani 1980-luvun alussa tukkapöllyä ja pyllypiiskaa törttöiltyäni.

Aikanaan monet lastenkasvatusekspertit olivat sitä mieltä, että kehuminen ja kannustaminen tekee lapsesta heikon ja saamattoman. Joissain perheissä ja kulttuuriryhmissä tämä uskomus näyttää yhä elävän vahvana.

Monien ranskalaisten mielestä hyvä äiti ei pilaa isän iloksi tarkoitettuja tissejä imetyksellä, vaan ottaa heti synnytyksen jälkeen maidon nousun ehkäisevän piikin, nukuttaa vauvan alusta alkaen omassa huoneessa kaukana vanhempien makuuhuoneesta ja tarvittaessa läpsäisee tottelematonta tenavaa.

Minun mielestäni hyvä äiti ei anna kenenkään silpoa lapsen sukuelimiä. Yli puolet amerikkalaisten poikalasten äideistä uskoo, että ympärileikkaaminen on heidän poikavauvansa parhaaksi — kuka äiti nyt haluaisi lapselleen epähygieenistä ja rumaa esinahkapussukkaa!

Eräissä kulttuureissa hyvät äidit varmistavat, että heidän tyttäriensä sukuelimet silvotaan niin, etteivät he voi saada aikuisena seksuaalista nautintoa.

Kuinka olla vain äiti

Voi olla, että sinun standardisi hyvälle äitiydelle poikkeavat minun standardeistani. Hyväksyn sen. Tai jos en täysin hyväksy, en tule haukkumaan sinua huonoksi äidiksi sen takia.

On täysin normaalia, että välillä koemme olevamme huonoja äitejä. Ehdotan kuitenkin, ettet anna hetkellisen syyllisyyden määrittää äitiyttäsi — saati syyllistä itseäsi jatkuvasti.

Vaikka syyllistämisellä on hyvä tarkoitus, se kääntyy helposti meitä vastaan — syö kykyämme toimia rakkaudellisesti, järkevästi ja elämää edistävästi.

Et ole huono äiti — eikä sinun tarvitse olla aina hyvä äiti. Riittää, että olet vain äiti, joka yrittää joka hetki tehdä parhaansa sen hetken ymmärryksellä ja jaksamisella.

Kuinka olla cool

kuinkaollacoolTämän kirjoituksen otsikko on vitsi, sillä minä en todellakaan osaa olla cool eli tyylikäs, hillitty, etäinen tai salaperäinen.

Olen juuri se jurpo, joka fanittaa nolosti ihailemiaan ihmisiä ja törmätessään uusiin kiinnostaviin tyyppeihin jakaa ihan liian nopeasti ihan liian paljon itsestään.

Olen liian kovaääninen. Puhun liikaa. Puhun muiden päälle. Pudottelen tavaroita. Sotken vaatteeni minuutti sen jälkeen kun olen laittanut ne päälleni kaapista.

Argh!

Olen fantasioinut ala-asteelta alkaen että osaisin olla yhtä ”magee” kuin koulun suosituimmat oppilaat. Olen yrittänyt analysoida tuntemieni ”coolien tyyppien” toimintaa ja miettinyt mikä heidän suosionsa salaisuus on.

Suoraan sanottuna en tiedä sitä vieläkään.

Mutta tiedän, että oma luontainen tapani innostua överisti asioista ja ihmisistä ei tee ketään cooliksi.

Tänään törmäsin taas tilanteeseen, jossa liika innokkuuteni ja intensiivisyyteni aiheutti ongelmia. Aiheesta käytiin hyvä keskustelu, jonka seurauksena jouduin pitkästä aikaa miettimään omaa taipumustani ”olla liikaa”.

Tunnustan, että ajauduin hetkellisesti alhaiseen mielentilaan, muistelin ala-asteaikoja, jolloin jouduin usein sosiaaliseen paitsioon epäsopivan käytökseni takia, ja itkin itsesäälissä.

Sitten mielentilani kohosi ja mieleeni juolahti, että mitä sitten.

Mitä sitten että minä en ole eikä minusta todennäköisesti koskaan tule tyylikästä, hillittyä ja hallittua ikonia?

Mitä sitten että olen luonnostani homssuinen ja hölösuinen touhottaja, joka lähettää ihan liian pitkiä viestejä tai avautuu liikaa omista asioistaan muille, jos ei pidä varaansa?

Mitä sitten että tiettävästi jotkut — ehkä monetkin — ihmiset pitävät minua outona, friikkinä tai idioottina?

Mitä sitten?

Ei mitään!

Mikä on minulle oikeasti tärkeää?

Olen vuosien varrella onnistunut saamaan ystäviä, joiden seurassa saan olla oma itseni. Olen saanut työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat vähintäänkin sietäneet seuraani.

Olen ollut melkein kahdeksan vuotta yhdessä miehen kanssa, jota rakastan. Meillä on kaksi iloista ja energistä poikaa, koira ja omakotitalo kotikylässäni, jossa vanhempani, melkein kaikki sisarukseni ja enoni asuvat. Sukuni hyväksyy minut sellaisena kuin olen — ja osa sukulaisistani on yhtä ”epäcooleja” kuin minä (sori vaan).

Teen työkseni projekteja, joissa useimmiten intensiivisyydestäni ja heittäytymisestäni on hyötyä.

Toisaalta en itse säikähdä yli-innokkaita ja intensiivisiä ihmisiä edes silloin, kun en ole heistä liekeissä. Ymmärrän miltä heistä tuntuu ja tiedän, että he voivat olla älykkäitä, lahjakkaita ja osaavia, vaikka käyttäytyvät tavatessamme kuin ihastuneet nelivuotiaat.

Ja kun tiedostan taipumukseni olla välillä liian intensiivinen joidenkin makuun, voin ainakin yrittää hillitä käytöstäni niin, etten suotta säikäytä muita.

Tiedän myös, että yritykseni olla cool ovat menneet aina pieleen. Sen lisäksi coolin esittäminen vie minulta paljon energiaa eikä ole edes kivaa.

En tiedä miten siistiä olisi olla cool. Ehkei se ole ihan niin siistiä kuin kuvittelen. Tai ehkä on — mutta koska tuskin saan koskaan omakohtaisesti kokea miltä se tuntuu, niin mitä väliä? Ei mitään!

Jos päädyit lukemaan tätä artikkelia, koska haluat olla cool, olen pahoillani, etten voi auttaa. Mutta haluan kertoa, että olet ainakin minun mielestäni superjees  ja ihan yhtä hyvä ja arvokas kuin coolimmat kaverisi ja kollegasi.

P.s. Jos olet oikeasti cool-ihminen, olisi kiinnostavaa kuulla millaista on cool. Vastaa pliis kommenttiosastolla.

Auta koska voit

Tiesitkö että ihmismielen erikoisuuksiin kuuluu vääristymä, jonka saa meidät olemaan puuttumatta epäkohtiin silloin kun luulemme että joku toinen voi tehdä niille jotain?

Eli jos näet tajuttoman ihmisen maassa keskellä metsää jossa ei ole muita ihmisiä, menet helposti selvittämään mikä häntä vaivaa — mutta jos näkisit saman tyypin makaavan puistossa, jossa pyörii muitakin ihmisiä, ensireaktiosi olisi olla puuttumatta tilanteeseen.

Pahimmillaan tämä sivustaseuraajailmiö (”bystander effect”) on johtanut siihen, että ihmisiä on kuollut ilman, että kukaan paikalla olleista on tehnyt mitään, koska jokainen heistä on olettanut jonkun toisen puuttuvan asiaan.

Tässä SOS-lapsikylän ja Samsungin yhteistyönä tekemässä videossa kaksi nuorta puhui julkisilla paikoilla (kovaan ääneen) siitä miten eivät uskalla mennä kotiin koska siellä dokattiin tai oli väkivaltaa. Lukuisat ihmiset kuulivat aivan varmasti heidän juttunsa, mutta vain kaksi puuttui mitenkään asiaan.

Käsi sydämelle: mitä sinä olisit tehnyt vastaavassa tilanteessa?

Kuinka usein sinä käännät pään pois tai suljet silmäsi nähdessäsi ihmisten tarvitsevan apua?

Luin sivustaseuraajailmiöstä jo muutama vuosi sitten ja silloin päätin, että alan puuttua aktiivisesti tilanteisiin, joissa jollain saattaa olla tarve apuun.

Jos näen pienten lasten vanhemman pyrkimässä rattaiden kanssa ovesta sisään tai vaikkapa vanhanmalliseen ratikkaan, menen auttamaan oven tai rattaiden kanssa, vaikka en olisi menossa samasta ovesta.

Jos näen jonkun tuijottavan tuskastuneena karttaa tai pyörivän sen näköisenä etteivät he tiedä missä he ovat, minä pysähdyn ja kysyn tarvitsevatko he apua. Älypuhelimeni karttasovellus on säästänyt monta ihmistä turhalta harhailulta.

Jos näen jonkun makaavan tajuttoman näköisenä maassa potkin hellästi häntä kengänpohjiin kunnes hän havahtuu. Sen jälkeen kysyn häneltä ystävällisesti ja lempeästi silmiin katosen: ”Hei, onko sulla kaikki OK?” Joka ikinen kerta kauheimmassakin jurrissa ollut henkilö on vastannut ystävällisesti kysymykseeni. Muutaman kerran olen soittanut paikalle ambulanssin tai poliisin auttamaan henkilön hoitoon tai turvallisempaan paikkaan.

Jos näen kouluikäisen lapsen kiusaavan toista lasta tai retuuttavan toisiaan tavalla, joka ei mene enää leikin piikkiin, menen kysymään ”hei, mitä täällä tapahtuu” ja pidän päälle luennon siitä, miksei muita saa kiusata.

Jos julkisissa kulkuvälineissä on väsyneen oloinen äiti, jonka lapsi kiukuttelee, saatan sopivan tilaisuuden tullen jakaa vertaistukea lempeän huumorin kautta. Löydän oikean aloituksen kuuntelemalla omaa sisäistä viisauttani — ajatuksia, jotka tuntuvat kumpuavan syvältä sisältäni kun oloni on vakaa ja levollinen.

Ensireaktioni on edelleen olla puuttumatta asiaan, mutta ohitan sen nopeasti muistuttamalla itseäni siitä, että niin on kaikilla muillakin — ja he eivät välttämättä tiedä sivustaseuraajailmiöstä ja mihin se voi pahimmillaan johtaa.

Ymmärrän, että joku voi välillä pitää minua ärsyttävänä korttelikyttänä tai ajatella että puutun asioihin, jotka eivät kuulu minulle. Se on OK. Joskus tällainen aktiivisuus johtaa siihen että minulta menee jopa vartti omaa aikaani tai joudun näkemään vaivaa minulle tuntemattomien ihmisten eteen. Se on OK.

Auttaessani muita ihan vain siksi että voin, koen olevani vahva, rohkea ja hyödyllinen.

Tunnen että voin muuttaa asioita — ainakin hetkellisesti ja vähän.

Kun luen tai kuuntelen sellaisten ihmisten tarinoita, jotka ovat olleet elämässään pohjalla ja sitten päässeet takaisin pinnalle, hyvin usein lyhyt kohtaaminen jonkun avuliaan ihmisen kanssa on voinut sysätä heidät takaisin paremmalle polulle.

Voisitko sinä olla se ihminen?

Haluatko lisää uusia ajatuksia? Hae kutri.net:in VIP-jäseneksi!

Jos kenkä ei sovi, onko vika jalassa?

Jos kenkä ei sovi jalkaasi kunnolla, onko silloin vika kengässä vai jalassasi?

Tuntuuko kysymys hassulta: totta kai kengässä, koska jalkaasi et voi vaihtaa, kengän voit.

Oletko koskaan käyttänyt väenvängällä kenkiä, jotka eivät sovi sinulle täydellisesti? Tai jopa sopivat huonosti? Harmitellut ”vääränmallisia” jalkojasi?

Minä olen.

Minulla on jalat, jotka eivät mahdu useimpiin standardimittaisiin kenkiin. Ne ovat melko leveät ja minulla on vaivasenluut.

Vuosikausien ajan vitsailin uusilla hiertävillä kengillä raahustaessani, että ”mä odotan, että mun jalkani muokkautuvat näihin kenkiin”. Kellarissani on läjä kenkiä, joihin jalkani eivät koskaan sopeutuneet.

Äitiyden ja iän myötä olen tullut mukavuudenhaluisemmaksi.

Tätä nykyä kuljen niin paljon paljain jaloin kuin mahdollista. Silloin kun käytän kenkiä, ne ovat yleensä leveitä, korottomia ja lattapohjaisia paljasjalkakenkiä, tennareita tai muita tossutyyppisiä kenkiä, joissa jalkani eivät hierry eivätkä väsy.

Miksi yrittäisin väen vängällä pakottaa  jalkani sopimaan standardimuotin mukaan valmistettuihin kenkiin, jos ne eivät kerran sovi jalkaani? Vain siksi että näyttäisin paremmalta?

Vahvuudet saavat sinut tuntemaan itsesi vahvemmaksi

Olen elämäni aikana yrittänyt survoa itseäni rooleihin, joihin en sovi.

Yritin opetella hiljaiseksi ja hillityksi erään kumppanin vaatimuksesta, vaikka olen luonnostani kovaääninen ja voimakastemperamenttinen.

Kokeilin olla pariinkin otteeseen sihteerinä vaikka olen hajamielinen eikä minulla ole ajantajua eikä kasvo- tai nimimuistia.

Lupauduin käsikirjoittamaan erästä viihdeohjelmaa vaikka en katso vastaavia ohjelmia enkä tiedä mitään niiden kirjoittamisesta sillä seurauksella, että ohjelma floppasi ja sovimme yhdessä tuottajan kanssa että lopetan ohjelman kirjoittamisen parin ekan osan jälkeen.

Marcus Buckingham määrittelee vahvuudet ominaisuuksiksi, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi vahvemmaksi.

Liian usein käytämme kallisarvoista aikaamme ja energiaamme siihen, että yritämme väen vängällä vahvistaa heikkouksiamme sen sijaan, että ottaisimme kaiken hyödyn irti vahvuuksistamme.

Minä olin vahvimmillani silloin, kun saan innostaa ja kannustaa muita kirjoittamalla tai puhumalla. Tai kun saan kadota keksittyjen tarinoiden maailmaan ja kirjoittaa sieltä käsin romaaneja, televisiosarjoja ja elokuvia.

Mitä tehdessäsi sinä koet olevasi vahvimmillasi? Missä asioissa sinä loistat? Milloin sinä kukoistat?

Elämä on liian lyhyt jonkin toisen mittojen mukaan tehdyissä kengissä kulkemiseen.

Valtavasti pidetty Mielenrauhaa-nettikurssini auttaa kuulemaan enemmän omaa sisäistä viisauttasi ja näkemään että olet hyvä, ehjä ja rakastettava sellaisena kuin olet. Liity kurssille täällä.

Kuinka ”olla oma itsensä”?

”Ole oma itsesi” on yksi tavallisimmista neuvoista, joita annetaan esimerkiksi treffejä tai työhaastattelua jännittävälle henkilölle.

Kuka muu sinä voit olla kuin oma itsesi? Naapurin Matti tai Maija?

No, käytännössä neuvolla kai tarkoitetaan sitä, että ”ole se oma itsesi, joka olet kun olet rento, itsevarma ja hyvällä tuulella”.

Mikä on hyvä idea, paitsi jos olet jännittynyt, epävarma ja ahdistuneella tuulella.

Siinä tilassa aktiiviset yritykset ”olla oma itsensä” ja ”vain rentoutua” yleensä vain pahentavat hermostusta ja johtavat kaikenlaiseen ei-toivottuun käytökseen kuten ylenpalttiseen itsekorostukseen, töksäyttelyyn, hikoiluun, takelteluun tai nöyristelyyn.

Miten tässä tilanteessa voi päästä nopeimmin takaisin rentoon tilaan?

Lopettamalla yrittämisen.

Miksi kannattaa päästää irti yrittämisestä?

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa yrität epätoivon vimmalla ja pinna kireällä esimerkiksi ratkaista jotain ongelmaa, lähteä kiireellä kotoa tai vaikkapa tehdä ostoksia jouluruuhkassa?

Mitä kovempaa yrität, sitä enemmän pää tuntuu menevän jumiin. Pian alat tehdä tyhmiä virheitä, joita et normaalisti tekisi.

Lopulta et enää jaksa vaan luovutat — ajattelet jotain tyyliin ”ketut, antaa olla”.

Kun et enää välitä lopputuloksesta, rentoudut, koska nyt sinulla ei ole mitään menetettävää.

Usein tämä johtaa siihen, että myöhemmin mieleesi juolahtaa täydellinen ratkaisu ongelmaasi.

Esimerkiksi FC Venuksen nimi syntyi niin, että olimme tuskailleet sen kanssa monta tuntia toisen käsikirjoittajan Outi Keskevaarin kanssa. Nimiehdotuksina oli esim. ”Rakkauden peli”.

Olimme huomanneet että Outi keksi monia vastauksia ajaessaan meiltä kotiin, joten heitimme läppänä, että hän voisi mennä autoon odottamaan tulisiko nimi mieleen.

Pari minuuttia sen jälkeen kun Outi oli lähtenyt istumaan autoon, hän soitti minulle innoissaan —  hänen mieleensä oli odottamatta juolahtanut nimi ”FC Venus”, joka jäi leffan nimeksi myös saksankielisessä versiossa.

Se että asiat käyvät helpommin kun ei ota paineita, selittää sen, miksi monilla tuntuu käyvän parempi flaksi silloin kun he ovat juuri rakastuneita. Tai miksi jotkut kertovat että heidän on helpompi puhua vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, jotka eivät kiinnosta heitä.

Siksi monet urheilijat (kuulemma) ovat myös tehneet henkilökohtaiset ennätyksensä krapulassa, jolloin he pitävät ennätyksen tekemistä epätodennäköisenä.

Tai joskus on helpompi pelata silloin kun on altavastaajana eikä kukaan oleta sinun voittavan.

Miten olla parhaimmillaan silloin kun jännittää

Jos nyt olet tilanteessa, jossa sinua jännittää ja jännitys uhkaa pilata suorituksesi, toimi näin:

1. Hyväksy että sinua jännittää

Muutos alkaa tosiasioiden tunnistamisella ja tunnustamisella.

Totea ainakin mielessäsi mikä tilasi juuri nyt on: ”Kappas, mua jännittää. Antaa jännittää”.

Joskus asian ääneen toteaminen voi jopa herättää sopivaa sympatiaa vastapuolessa.

2. ”Pysy pelissä”

Urheiluvalmennukseen erikoistunut opettajani Garret Kramer puhuu usein siitä, miten tärkeää on ”pysyä pelissä”, vaikka jännittää, hermostuttaa, ahdistaa tai masentaa.

Sillä hän tarkoittaa että keskellä urheilusuoritusta hermostuva pelaaja ei pysähdy panikoimaan, vaan toteaa ahdistuksen ja jatkaa sitten jalan laittamista toisen eteen.

Voit istua toista vastapäätä, vaikka sinua jännittää.

Voit kuunnella mitä sanottavaa toisella on, vaikka sinua jännittää.

Voit kysyä ”miten sun viikko meni” tai ”mitä sä tekisit jos voittaisit lotossa” tai muun mieleen juolahtavan kysymyksen ja kuunnella vastauksen vaikka sinua jännittää.

Mitä vähemmän taistelet jännitystä vastaan ja mitä vähemmän teet ongelman siitä että sinua jännittää, sitä nopeammin jännitys helpottaa.

Kun jännitys helpottaa, palaat automaattisesti siihen rentoon ja levollisen tilaan, jossa kaikki tuntuu olevan OK,  ja jossa mieleesi juolahtaa oikeita asioita oikealla hetkellä.

 

3. Anna huomiosi mennä toiseen ihmiseen

Jos kuuntelet jännityksen vallassa ajattelemiasi ajatuksia, ne ovat todennäköisesti jokin versio ajatuksesta ”Mitä tuo toinen ajattelee minusta?”

”Vaikutankohan mä ihan pelleltä?”

”Toivottavasti mä en mokaa [tuon toisen silmissä]!”

”Voi ei, nyt tuo pitää minua ihan idioottina!”

Et voi estää ajatuksia nousemasta mieleesi, mutta voit jättää ne omaan arvoonsa.

Ajatuksesi kertovat sinun omasta jännitystilastasi, eivät siitä, mitä toinen sinusta ajattelee. Et nimittäin voi koskaan varmuudella tietää mitä toinen ajattelee — et edes silloin kun hän sanoo ajattelevansa tietyllä tavalla.

Kuinka ajatukset voivat jättää omaan arvoonsa?

Onko sinun tehnyt mieli koskaan heittää, lyödä tai muuten pahoinpidellä jotakuta toista (esim. luettuasi miten joku on pahoinpidellyt lapsensa kuoliaaksi)? Oletko lähtenyt toteuttamaan ajatustasi? Todennäköisesti et.

Onneksi olkoon! Osaat jättää omia ajatuksiasi omaan arvoonsa!

Sinulla on kyky kohdistaa huomiosi tahdonvoimalla (ainakin hetkellisesti) tiettyyn asiaan.

Jos huomaat kelaavasi mielessäsi mitä sinun pitäisi sanoa tai tehdä seuraavaksi tai mitä toinen ajattelee sinusta, vedä syvään henkeä ja kokeile siirtää huomiosi hellästi takaisin siihen mitä toinen sanoo, miltä hän näyttää ja miltä hän kuulostaa.

Kokeile kuunnella häntä samalla tavalla kuin kuuntelisit linnunlaulua kesäaamuna tai meren kohinaa maatessasi aurinkoisella hiekkarannalla.

Kun toinen lakkaa puhumasta, odota hetki ja kuuntele hetki itseäsi. Mitä sinä haluat sanoa seuraavaksi?

Voit ”harjoitella” tätä kiinnittämällä huomiota siihen, millainen olosi on kun olet hyvän ystävän tai jonkun muun sellaisen ihmisen kanssa, jonka seurassa viihdyt.

Huomaatko miten osaat ihan itsestään sanoa oikeat sanat oikealla hetkellä? Miten et joudu käyttämään mitään tekniikkaa tai muuten pinnistelemään ollaksesi toisen kanssa.

4. Luota sisäsyntyiseen kykyysi olla ihmisten kanssa

Ihmiseläin on syntyjään sosiaalinen. Ihmiskunta on kyennyt pariutumaan, lisääntymään, neuvottelemaan ja toimimaan yhteistyössä ilman NLP:tä, kommunikaatiovalmentajia ja tällaisia blogikirjoituksia.

Ongelmanasi ei ole se, ettetkö sinä osaisi sisäsyntyisesti olla vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa vaan se, että hetkellisesti jännitystilan vallassa luulet ettet osaa.

Sen sijaan että kiinnittäisit huomiota kaikkiin niihin kertoihin, kun sinusta tuntuu vaikealta olla sosiaalisessa kanssakäymisessä, ala kiinnittää huomiota aina kun osaat vaihtaa ajatuksia muiden ihmisten kanssa ilman että edes ajattelet koko asiaa. Väitän että niin käy useammin kuin mitä olet tähän mennessä huomannut.

Luuletko tuntevasi itsesi ja muut? Olet väärässä!

Tiedätkö sinä millainen ihminen sinä olet? Mistä sinä tiedät sen?

Keskustelin erään henkilön kanssa, joka oli vuosikausia yrittänyt selvittää kuka hän on. Nyt hän uskoi tuntevansa itsensä.

Tarkempi kysely paljasti että hän uskoi positiivisten ajatustensa olevan hänen ”todellisen minänsä” ajatuksia. Silloin kun hän ei tiennyt ”kuka hän on”, hän oli kuulemma uskonut negatiivisten ajatustensa edustavan hänen minäänsä.

Eräs läheisimmistä ystävistäni on hauska, lämmin ja rento tyyppi, joka auttaa mielellään muita ja on lojaali läheisilleen. Hän ajattelee useimmiten poikkeuksellisen rationaalisesti ja loogisesti ja omaa laajan elämänkokemuksen, minkä vuoksi hän yleensä näkee nopeasti kaikenlaisen fuulan, hypen, esittämisen ja valheen läpi.

Ystäväni vastustaa henkistä laiskuutta, perusteetonta itsekorostusta ja sopuliajattelua.  Hän herättelee Twitterissä ja blogissaan muita ajattelemaan kriittisemmin esiintymällä nimimerkillä, joka satirisoi, kyseenalaistaa, kärjistää ja esittää välillä todella kärjekkäitä kommentteja.

Niiden pohjalta jotkut ovat kertoneet minulle, että henkilö nimimerkin takana on tunteeton paskianen, narsisti, naistenvihaaja tai suorastaan mielisairas.

Muiden reaktiot muistuttavat minua siitä, miten olin aikoinaan Joonas Hytösen tavatessani ihmeissäni siitä, ”miten niin ilkeä ihminen” kuin Mattiesko Hytönen oli voinut kasvattaa niin kivan ja fiksun pojan.

Vasta vuosia myöhemmin tajusin että siten niin, että Mattiesko Hytösen kolumnit edustavat vain pientä osaa hänen ajatuksistaan ja että mielikuva ilkeydestä syntyi minun ajatuksissani.

Aina kun määrittelemme toisen tietynlaiseksi ihmiseksi, otamme kapean otannan kaikista hänen ajatuksistaan ja toimistaan, väitämme että ne kertovat ”totuuden” tästä ihmisestä ja ignoroimme henkilön kaikki muut ajatukset ja teot.

Samalla viemme itseltämme mahdollisuuden nähdä ihmiseläimen äärettömän potentiaalin uusiin ajatuksiin, tekoihin ja tunteisiin.

Älä tunge itseäsi laatikkoon

Oletko ajatellut että sinulla on heikko itsetunto ja sitten olet yllättänyt itsesi toimimasta itsevarmasti? Oletko ajatellut olevasi pelkuri, ja sitten hämmästyttänyt itsesi rohkeudellasi?

Tai oletko ajatellut olevasi rehellinen ja luotettava ihminen ja sitten säikähtänyt tajutessasi toimineesi epärehellisesti tai pettäneesi toisen luottamuksen?

Miten olet ratkaissut ristiriidan todellisuuden ja mielikuvasi välillä?

Oletko raa’asti sivuuttanut todisteet siitä ettet ole sellainen kuin luulet olevasi? Oletko yrittänyt selittää käytöstäsi hetken mielenhäiriöllä tai muiden painostuksella?

Oletko joutunut syvän hämmennyksen tai ahdistuksen valtaan — ja sitten yrittänyt lievittää kurjaa tunnetta alkoholilla, ruoalla, seksillä tai shoppaamisella? Oletko luullut että sinussa on jotain vikaa ja yrittänyt korjata ajatteluasi vastaamaan mielikuvaasi terapialla, kursseilla tai self help -oppailla?

Mitä jos vain huomaisit, että mielikuva ”minä olen tällainen ihminen” on vain ajatus.

Se mitä itsestäsi ja muista ajattelet vaihtelee sen mukaan, missä mielentilassa ajattelusi aikana olet.

Mielentilasi vaihtelee omalla sumealla logiikallaan. Et voi koskaan olla täysin varma siitä mitkä kaikki tekijät saavat sinut ajattelemaan juuri nyt niin kuin ajattelet.

Sinä et ole ajatuksesi, tunteesi tai toimintasi

Voitko nähdä omat kasvosi?

Et voi. Jos katsot kasvojasi peilistä, näet vain peilikuvan, et kasvojasi.

Tiedätkö mikä on seuraava ajatuksesi? Entä sitä seuraava? Entä sitä seuraava?

Et tiedä. Tiedät mitä ajattelet vasta kun ajatus on tullut tietoisuuteesi.

Mistä ajatus tuli tietoisuuteesi?

Valokuva, video ja peilikuva ovat vain kuvia kasvoistasi — eivät kasvosi.

Tietoisuuteesi tulleet ajatukset ja tunteet ovat heijastuksia siitä joka ajattelee, tuntee ja toimii — eivät se joka ajattelee, tuntee ja toimii.

Kasvosi ovat jatkuvassa muutoksessa — sen solut uudistuvat jatkuvasti ja muoto muuttuu ilmeiden, väsymyksen, nestetasapainon, valaistuksen, lämpötilan ja ajan myötä. Kukaan ei voi tietää miltä kasvosi näyttävät hetken päästä.

Samalla tavalla tietoinen ajatuksesi vaihtuu jatkuvasti eikä kukaan voi tietää mitä ajattelet seuraavaksi.

Päästä irti oletuksista

Ajatukset kumpuavat sinusta tietoisuuteesi, mutta tietoisuuteen kumpuavat ajatukset eivät ole sinä.

Sinä vain näytät ottavan hetkellisesti ajatusten ja tunteiden muodon, niin kuin meri ottaa hetkellisesti myrskyn tai tyyneyden muodon.

Kun et oleta tietäväsi ”millainen ihminen” joku muu on, vapautat itsesi näkemään toisen joka hetki uusin silmin. Tällöin voit huomata toisessa uusia, kiinnostavia puolia, joita et ollut ennen huomannut.

Kun et oleta tietäväsi millainen ihminen sinä itse olet, sinun ei tarvitse taistella enää itseäsi vastaan. Voit ottaa vapaammin vastaan omat ajatuksesi ja tunteesi.

Kun et korvamerkitse tiettyjä ajatuksia ”omiksi ajatuksiksi” tai ”muiden ajatuksiksi” tai ”egon ajatuksiksi”, voit nähdä helpommin että kaikki ajatuksesi ovat ”vain ajatuksia”, jotka tulevat ja menevät omalla sumealla logiikallaan.

[box icon=”star” style=”simple”]Haluatko vapautua omien ajatustesi vallasta? Haluatko nähdä maailman uusin silmin? Haluatko kokea enemmän mielenrauhaa, rakkautta ja hyvää oloa? Tilaa Mielenrauha-nettikurssi![/box]

Miksi yrität miellyttää muita?

Kaveri vinkkasi tänä aamuna erääseen blogiin, jossa kehoitettiin ihmisiä mielistelemään muita. Vaikka kyseessä oli ehkä vitsi, kirjoittaja perusteli sitä sillä, että ”ihmisellä on sielussaan miellyttämisen tarve”.

Hmmm…

Jos minä puhun sielusta, tarkoitan sillä sitä jotain pysyvää ja muuttumatonta osaa meissä, jonka tunnistamme toisissamme, vaikkemme osaa tarkkaan määritellä mikä se on.

Sitä jotain ”samuutta”, joka mahdollistaa vanhan ystävän kanssa jutun jatkamisen vuosien jälkeen, vaikka kummankin ajatusmaailma, elämäntilanne ja usein ulkonäkökin on muuttunut toiseksi.

Sielusi haluaa auttaa

Väitän että olemme lähimpänä ”sieluamme” silloin, kun olemme ns. korkeassa mielentilassa: levollisessa, vakaassa, kevyessä ja hyvässä fiiliksessä, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan.

Pystytkö tunnistamaan tämän mielentilan omassa elämässäsi? Muistatko miltä maailma ja muut ihmiset näyttävät sieltä käsin?

Kun minä olen korkeassa mielentilassa, tunnen yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Saatan tuntea rakkautta ja lämpöä jopa sellaisia ihmisiä kohtaan, joita en varsinaisesti tunne.

Ollessani tässä tilassa huomioni on tässä hetkessä, hyvässä fiiliksessäni ja siinä miten voin helpottaa muiden elämää — ei siinä, mitä muut ehkä ajattelevat minusta.

Tässä tilassa minusta tuntuu ettei minulta puutu mitään. Olen niin täynnä rakkautta, hyvää oloa ja elämänhalua, että tuntuu itsestäänselvältä jakaa sitä muillekin.

Ollessani korkeassa mielentilassa mieleeni juolahtaa usein ystävällisiä ajatuksia muista ihmisistä. Huomaan helpommin uuden kampauksen ja onnistuneen suorituksen. Tunnen kiitollisuutta siitä, että toinen on elämässäni.

Tässä tilassa tuntuu hyvältä sanoa ääneen kaikki kauniit asiat, jotka nousevat mieleen. En usko että toista voi kehua ja kannustaa liikaa silloin kun kehu kumpuaa hyvästä olostani ja aidosta kiitollisuuden tunteesta.

Tässä tilassa osaan ottaa paremmin vaikeatkin asiat esiin. Joskus se, mikä on oikein ei ole mukavaa tai helppoa.

Liian paljon juonut ystävä ei välttämättä ilahdu jos otan häneltä autonavaimet pois tai kieltäydyn antamasta enää yhtään kaljaa.

Kannattamatonta liikeideaa pyörittelevä kaveri ei ehkä koe kivaksi sitä, että kehoitan häntä pitämään vielä päivätyönsä.

Lapseni voi suuttua siitä, että laitan hänet nukkumaan vaikka hän haluaisi kukkua.

Eläin sinussa yrittää miellyttää

Mitä mielistely on? Se on sitä kun sanomme tai teemme asioita saadaksemme toisen tykkäämään meistä tai toimimaan haluamallamme tavalla.

Mielestellessämme meillä on aina  koira haudattuna. Emme sano asioita koska tuntuu hyvältä tai oikealta sanoa se, vaan koska mietimme miten saan toisen antamaan minulle jotain sellaista mitä kaipaan.

Mielistely lähtee aina puutteen tunteesta ja pelosta. Luulemme ettemme voi tuntea oloamme itsevarmaksi, rakastetuksi, halutuksi, arvokkaaksi, menestyneeksi, onnelliseksi tai hyväksi ilman toiselta saatua tunnustusta tai palvelusta.

Pelkäämme kuollaksemme että tunnustus jää saamatta ja meidät on tuomittu ikuisiksi ajoiksi pahaan oloon.

Niinpä olemme valmiita tekemään mitä vain tunnustuksen eteen: laskelmoimaan, manipuloimaan, valehtelemaan tai vaikenemaan.

Emme sano mitä oikeasti ajattelemme silloinkaan, kun kipeä totuus voisi lopulta auttaa toista.

Imartelemme itseämme menestyneempiä kehuilla, joiden uskomme hivelevän heidän itsetuntoaan, vaikka samaan aikaan ajattelemme olevamme heitä parempia ja pätevämpiä.

Emme esitä edes rakentavaa kritiikkiä toisen ajatuksista, koska haluamme tämän pitävän meitä kivana ja kannustavana ihmisenä.

Ei ole sattumaa, että usein ne, jotka ovat kovimpia mielistelemään, ovat kovimpia myös suuttumaan jos heitä vähänkin arvostellaan. Jos asettaa oman hyvän olonsa ehdoksi toisten suosion ja hyväksynnän, pieninkin kritiikki tekee kipeää.

Alhainen mielentila on osa ihmisyyttä

Ihmiselämään kuuluu se, että välillä sisäinen hälytysjärjestelmämme vie meidät tähän alhaiseen mielentilaan, jossa ajattelemme kuin säikähtäneet villipedot. Se on okei.

Tässä tilassa tulee helposti tunne, että meiltä puuttuu jotain. Että meidän on saatava muut tykkäämään meistä tai muuten jotain kamalaa tapahtuu. Sekin on okei.

Vaikka on okei olla huonossa fiiliksessä, se ei tarkoita sitä, että siellä ajattelemamme ajatukset ovat arvokkaita tai totta.

Miellyttämisenhalu tarkoittaa vain sitä, että juuri nyt olet syystä tai toisesta alhaisessa mielentilassa. Olosi on epävarma, kiihtynyt, ahdistunut, stressaantunut tai pelokas. Kehosi on hälytystilassa ja ajattelusi on sumeaa.

Mitä vähemmän annat painoarvoa ajatuksillesi siitä, mitä muut sinusta ajattelevat, sitä nopeammin tila menee ohi. Mitä vähemmän toimit tästä tilasta käsin, sitä helpommalla pääset.

Sinä olet hyvä, ehjä ja rakastettava. Anna enemmän painoarvoa niille hetkille, kun näet sen itsekin.

sielueimiellyta

Jos haluat viettää pidempiä aikoja rakkaudellisessa tilassa, jossa kaikki on OK eli kokea enemmän mielenrauhaa, tule Mielenrauhaa -pienryhmäkurssille tai liity kutri.net:in VIP-jäseneksi.

Oletko liian armoton itseäsi kohtaan?

Syytätkö itseäsi koskaan tekemästäsi mokasta ajatellen ”mun olisi pitänyt tietää”, mutta jos kaverisi tekisi vastaavan mokan, sanoisit hänelle ”sä et voinut tietää”? Ajatteletko olevasi huono vanhempi tai puoliso koska toimit tietyllä tavalla, mutta jos ystäväsi toimisi niin, sanoisit hänelle ”hei, et sä ole huono äiti/isä/puoliso”? Vaaditko itseltäsi parempaa käytöstä, enemmän ymmärrystä tai kovempaa kestävyyttä kuin keneltäkään muulta?

Minä olen toiminut niin vuosikausia. Kaikkein eniten olen ruoskinut itseäni tavastani olla äiti. Ennen kuin oivalsin ettei minun kannata ottaa vakavasti kurjalta tuntuvia ajatuksia, piiskasin itseni niillä vereslihalle: ”sä olet maailman paskin äiti kun suutut lapsellesi”, ”näin hajamielisen ja huihthapelin ihmisen ei olisi pitänyt ikinä alkaa äidiksi”, ”sun lapsesi ansaitsee kärsivällisemmän äidin, joka tykkää lukea satuja”.

Olen tehnyt niin harvemmin sen jälkeen, kun oivalsin etten ole hyvä äiti enkä huono äiti. Olen vain äiti joka perustilassaan mielenrauhassa ollessaan toimii fiksusti — ja ahdistuneena, stressaantuneena tai väsyneenä toimii typerästi.

Viime aikoina olen joutunut arvioimaan ajatuksen kanssa toimintaani äitinä. Ammattikasvattajan kysely havahdutti minut siihen, etten ole ehkä osannut tukea lastani parhaalla mahdollisella tavalla. Kun hän kysyi minulta ”tunnetko sä siitä syyllisyyttä”. Totesin että totta kai tunnen, siis silloin kun olen alhaisessa mielentilassa. Kun kysyin häneltä eikö hän tunne ikinä syyllisyyttä äitinä, hän nauroi että: ”eiköhän se tule automaattisesti mukana lapsen syntyessä”.

Eilen juttelin asiasta kahden viisaan naisen kanssa. Kumpikin muistutti minua siitä, että olen äitinä toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan haastavassa tilanteessa. Mielenrauhan ja rakkauden tilassa näen sen toki itsekin. Siinä näen myös ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut. Ennen kaikkea tein päätöksen alkaa toimia toisella tavalla ja laitoin sen heti täytäntöön. (VIP-jäsenet voivat lukea muutoksista täältä.)

Koko episodi muistutti minua siitä, miten pitkälle olen päässyt vanhasta ajattelusta. Ennen vanhaan olisin valvonut yökausia miettien epätoivoisena, miten olen ehkä pilannut lapseni elämän (vaikken olekaan). Olisin ajanut itseni päivittäin tilaan, jossa tilanne olisi vaikuttanut ylitsepääsemättömältä.

Samaan aikaan olisin sokeutunut sille, etten olisi ikinä vaatinut yhdeltäkään ystävältäni asioita, joita olisin vaatinut itseltäni.

Nyt ajatukset epäonnistumisesta juolahtivat mieleeni hetkinä, jolloin olin jo valmiiksi huonossa hapessa: väsynyt, nälkäinen, hermostunut. Otin ne vain vähän aikaa vakavasti, ennen kuin havahduin siihen, miten kurja oloni oli.

Sillä hetkellä kun tajusin että ajatteluni ja puheeni kumpusivat tästä alhaisesta mielentilasta, oloni keveni ja pystyin ajattelemaan kirkkaammin. Muistin taas, ettei itsensä syyttely, häpeä ja halveksunta auta mitään. Anteeksipyytäminen ja -antaminen ja asioiden uudella tavalla tekeminen auttaa.

Seuraavan kerran kun huomaat syyttäväsi itseäsi jostain tai vaativasi itseltäsi jotain sellaista, mikä tuntuu vaikealta, mieti tekisitkö niin ystävällesi?

Miten neuvoisit asiassa sellaista ihmistä, jolle haluat parasta?

Voisitko edes tämän kerran armahtaa itsesi ja vaatia vain sen, minkä vaatisit muiltakin?

Jos sinusta tuntuu vaikealta antaa itsellesi armoa, vaikka jollain tasolla tiedät että se olisi tärkeää, varaa aika vapauttavaan ja valaisevaan keskusteluun kanssani.

Mitä toiselle saa sanoa?

”Mitä ajattelet minusta ei ole minun asiani” -kirjoituksen kommenttiosastolla Vakilukija kysyi:

”Ilmeisesti en ole sisäistänyt tätä perusajatusta. Toisille ihmisille voi tehdä ja sanoa ihan mitä huvittaa, ja jos tuntuu heistä pahalta, se on heidän ongelmansa?”

Tämä on äärimmäisen hyvä kysymys, jota olen joutunut miettimään sen jälkeen kun minua syytettiin kiusaamisesta, koska olin jakanut eteenpäin erään parodiablogin kirjoituksia. Missä menee raja?

Onko OK sanoa asioita, joista toinen voi pahoittaa mielensä?

Veikkaan että jos menisin yllättäen kysymään kadulla käveleviltä ihmisiltä ”Onko OK sanoa asioita, joista toinen  pahoittaa mielensä?”, heidän ensimmäinen reaktionsa olisi ”ei saa”.

Mutta mitä jos joku pahoittaa mielensä kohteliaisuudeksi tarkoitusta lausunnosta, koska sattuu olemaan ns. alhaisessa mielentilassa?

Esimerkiksi olen itse joskus alhaisessa mielentilassa ottanut kohteliaisuudeksi tarkoitetun kommentin ”kylläpäs sä olet laihtunut” loukkauksena.

Olen jopa pitänyt puolison rakkaudessa sanomaa vakuutusta ”rakastan sinua” piruiluna, koska en kokenut olevani rakastettava.

Mielestäni tällaista tilannetta on mahdotonta täysin välttää, joten en stressaa sillä ymmärtääkö joku vilpittömän kommenttini huonona hetkenä väärin.

Mitä jos joku puhuu mielestäni ns. paskaa? Eli näen hänen jutuissaan ajatusaukkoja, valheellisia tai virheellisiä väittämiä joita ei ole perusteltu ja hypetystä joka ei perustu mihinkään. Saako niitä pointata, jos toinen ei pidä siitä että häntä kritisoidaan?

Tässä kohtaa pyrin kuuntelemaan sisäistä viisauttani ja kysyn itseltäni onko mielestäni virheellisen tai puutteellisen tiedon välittäjälle tai hänen kuuntelijoilleen jotain hyötyä siitä, että juttuja kritisoidaan.

Eräs läheisimmistäni ihmisistä ottaa alhaisen mielentilan ajatukset todella vakavasti eikä korkeassakaan mielentilassa halua kuulla, että ”ajatus on vain ajatus”. Olen OK sen kanssa, ettei hän näe mitä haluaisin hänelle näyttää, joten en yleensä pointtaa hänelle miten hän kokee vain ajattelunsa.

Mielestäni on OK kritisoida tiettyjen terapiasuuntausten edustajien väittämiä, joista olen eri mieltä. Vaikka kyseisen suuntauksen edustajat suuttuisivat minulle, joku suuntauksen pariin kääntymistä miettinyt voi nähdä mikä siinä on ongelmana.

Jos tarkoituksena on vain raivon vallassa satuttaa toista — vrt. haukkua jotain tyhmäksi lehmäksi — niin se on aina typerää ja turhaa eikä tee hyvää edes raivoajalle.

Sama pätee vähättelyyn jne. joka perustellaan esim. ominaisuudella, jota yleensä pidetään tavoiteltavana — vrt. ”mikä se luulee olevansa kun on aina niin ylipositiivinen”. Tällainen käytös kumpuaa nähdäkseni kateudesta.

Saako toiselle nauraa?

Onnellisuus-elokuvasta mieleeni jäi kohtaus, jossa kaksi menestynyttä siskoa ovat vähemmän menestyneen siskonsa kanssa samassa ruokapöydässä. Siskot nauravat pikkusiskon hyvää tarkoittavalle kommentille.

Sitten toinen sanoo järkyttyneelle pikkusiskolle: ”Emme naura sinulle, nauramme kanssasi”. Johon pikkusisko vastaa: ”Mutta minä en naura.”

Onko oikein nauraa muille silloin, kun he eivät osaa itse nauraa itse itselleen? Ehkäpä satunnaisen ohikulkijan ensimmäinen vastaus olisi ”ei”.

Oletko koskaan ihmetellyt naureskellen julkkisten toilailuja, tykännyt esimerkiksi Matti-Esko Hytösen tai Jyrki Lehtolan kirjoituksesta tai vaikkapa nauranut Johanna Tukiaisen suuruudenhulluille kuvitelmille itsestään? Entä nauranut piilokamera-televisio-ohjelmassa raivostuneelle? Minä olen. Onko se oikein? En tiedä.

Minua syytetään nyt kiusaajaksi sillä perusteella, että olen jakanut twitterissä eteenpäin kirjoituksia parodiablogista, jossa nauretaan yrityskonsulteille, digi-intoilijoille, some-fanaatikoille ja wannabe-yrittäjille. Blogin kirjoittajan nimi on sananmuunnos erään yrityskonsultin nimestä ja blogissa on kirjoituksia, joissa suoraan irvaillaan yrityskonsultin omassa blogissaan ja twitterissä esittämille lausunnoille.

Kiusausväitteen jälkeen olen kuunnellut sydäntäni ja  tullut siihen tulokseen, että saatan olla jonkin vääristymän vallassa, koska en voi nähdä juttujen jakamista kiusaamisena. Kyllä, eräät blogin kirjoituksista ovat hyvän maun rajoilla, ja jos kirjoitus on sellainen, että siitä tulee minulle yhtään epämukava olo, en ole jakanut sitä eteenpäin.

Mutta monet kirjoituksista ovat mielestäni osuvia ja oivaltavia ja ovat auttaneet minua näkemään aiemmin hypettämiäni asioita uudessa valossa.

Esimerkiksi yrittäjäperheen jäsenenä osasin arvostaa tätä kirjoitusta, joka ei nähdäkseni viittaa kehenkään tiettyyn henkilöön, eikä varsinkaan mielensä pahoittaneeseen yrityskonsulttiin.

Tai tämä Twitterissä pyöriviä irvaileva kirjoitus osui kyllä minuunkin.

Tässä tekstissä kritisoitiin parodioidun yrityskonsultin esittämiä väitteitä ja viimeistään tämä Marissa Mayerin haastattelu osoitti että parodioija oli kuin olikin oikeassa (ja parodian kohde väärässä). Kirjoitus sai minut näkemään, että tosiaan, digitalisaatio ei ole niin pitkällä kuin mitä olin ajatellut.

Mielestäni juuri tässä kyseisessä tapauksessa toisen jutuille, uskomuksille ja tempauksille nauraminen on OK, koska se, jonka juttuja pilkataan, on aikuinen ja tiettävästi mielenterveydeltään terve, menestynyt ihminen, joka nauttii arvostuksesta tietyissä piireissä. Hän on aggressiivisesti tuonut itseään ja ajatuksiaan esiin sosiaalisessa mediassa ja hänellä on laaja fanijoukko.

Kaiken huipuksi hän itse hehkutti fiilareissa parodiablogin kirjoituksia, kunnes suuttui jostain kirjoituksesta. Se, että hän tuomitsee nyt kaikki kirjoitukset — liittyivät ne häneen tai eivät — kertoo ettei ongelmana ole niinkään juttujen sisältö kuin se, että hän on suuttunut parodiablogin kirjoittajalle.

Suututtuaan parodiablogin kirjoittajalle yrityskonsultti alkoi hyökätä hyvin epäasiallisesti sellaisten ihmisten kimppuun, jotka jakoivat eteenpäin parodiablogin kirjoituksia — siitä riippumatta sivusivatko ne häntä — vaikka paria päivää aiemmin hän oli itse jakanut blogia. Tuolloin minä en ollut vielä hyökkäyksen kohteena, mutta pidin yrityskonsultin käytöstä naurettavana ja mm. lakkasin lukemasta hänen blogiaan.

Jos kyseessä olisi selvästi mielenterveysongelmainen (esim. masentunut), sosiaalisesti heikossa asemassa oleva (esim. jollain lailla syrjäytynyt, ihminen jolla ei ole kavereita tai tykkääjiä tai faneja) tai henkilö joka ei tuo itseään esiin (esim. ihan vain Facebookissa tai Twitterissä itseään numeroa tekemätön ihminen), niin silloin hänelle nauraminen olisi mielestäni epäreilua.

Standardit vs. todellisuus

Vakilukija jatkaa toisessa kommentissa:

Joku perustaa Matri Kanninen -blogin. Kirjoittaja seuraa blogiasi ja julkaisee jokaisesta kirjoituksestasi oman väännöksensä. Näitä väännöksiä jaetaan sosiaalisessa mediassa ja jokainen linkin välittäjä lohkaisee jotain hauskaa kyytipojaksi. Onko asia mielestäsi hauska tai yhdentekevä eli annatko sen vain olla ja Matri Kannisen elää omaa elämäänsä?

Minä olen tuonut aktiivisesti itseäni ja juttujani esille niin netissä kuin perinteisessä mediassa. Mielestäni on täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että juttujani kyseenalaistetaan.

Tätä nykyä minä pidän kritiikistä — silloinkin, kun se alhaisessa mielentilassa tuntuu ikävältä. Kuten esimerkiksi kiusausväite. Näen sen tarjoavan minulle mahdollisuuden nähdä oman ajatteluni aukot ja toisaalta korjata jutuistani syntyneet väärinkäsitykset.

Minulle on myös sama, kuka kyseenalaistaa juttujani ja miksi. Niinpä en vaadi blogini kommentoijilta oikeaa nimeä tai sähköpostiosoitetta enkä ole vielä kertaakaan viimeisen kolmen vuoden aikana poistanut yhtään kommenttia, vaikka jotkut niistä ovat olleet hyvinkin aggressivisia ja henkilöön meneviä.

Yrityskonsultteja parodioivan blogin ilmestymisestä alkaen olen miettinyt mitä tekisin, jos joku tekisi minusta vastaavan blogin. Vastaus on aina sama:

Kävisin salaa korkeassa mielentilassa lukemassa blogia. Miettisin mikä puoli pilassa on totta ja voisinko ottaa siitä opikseni. Blogin sisällöstä riippuen saattaisin linkittää siihen esim. oivallettuani sen ansiosta jonkin oman sokean pisteeni. Jos taas sisältö olisi mielestäni ihan huttua, vaikenisin sen kuoliaaksi.

Toinen pointti — johon viittasin tällä videolla — on se, että olivatpa omat standardini mitkä tahansa, muut eivät välttämättä noudata niitä. Eivät edes silloin, kun ne teoriassa ovat heidänkin standardinsa.

Silloin kun ajaudumme liian syvälle villipetotilaan, unohdamme kaikki jalot ajatuksemme.

Jos olen sitä mieltä, että minun käytösstandardejani pitää noudattaa oli mielentila mikä tahansa, päädyn äkkiä tilanteeseen, jossa lisään turhaan omaa tuskaani loukkaantuessani tai suuttuessani kaikille, jotka käyttäytyvät toisin.

Jokainen, jolla on tiukat standardit ”oikealle käytökselle” on takuulla saanut huomata, että vaikka kuinka suuttuisi, loukkaantuisi ja puuttuisi toisten ”väärään” käytökseen, se ei muutu — ainakaan pysyvästi. Tai jos yhden ihmisen saa käyttäytymään ”oikein”, elämässä tulee aina vastaan ihmisiä, jotka käyttäytyvät ”väärin”.

Tässä kohtaa ainakin minua auttaa sen näkeminen, miten jokainen kokee vain oman ajattelunsa ja se, mitä muiden jutuista kulloinkin ajattelemme, riippuu mielentilastamme.

Niinpä minun ei tarvitse ahdistua, jos joku käyttäytyy tavalla, jota en arvosta. Ymmärrän mistä käytös kumpuaa, enkä ota sitä henkilökohtaisesti — ainakaan jos olen korkeassa mielentilassa.

Totta kai alhaisessa mielentilassa myös toisen epäasiallinen käytös voi tuntua pahalta, mutta tätä nykyä tunnistan mielentilani suhteellisen nopeasti, joten harvemmin lisään omaa pahaa oloani märehtimällä miten ”toi ei olisi saanut käyttäytyä noin” tai ”miten se saattoi olla niin epäreilu” tms.

Tämä ei tarkoita sitä, että esimerkiksi jäisin kuuntelemaan raivoavan rakkaan turhaa kiukuttelua. Näen, että on suorastaan rakkaudellista estää toista sanomasta huonon mielentilan vallassa asioita, jotka myöhemmin voivat nolottaa häntä. Usein tehokkain tapa on ilmoittaa, että keskustelen asiasta, kun kumpikin on rauhoittunut.

Jos taas itse hairahdun alhaisen mielentilan vallassa puhumaan läpiä päähäni, pyydän mielentilan noustua anteeksi käytöstäni, mutten jää turhaan ruoskimaan itseäni. Vahinkoja sattuu, elämä jatkuu.

Näen myös, etteivät nämä ole mitään universaaleja standardeja, vaan omia henkilökohtaisia mieltymyksiäni, jotka voivat muuttua elämänkokemuksen ja jopa mielentilan mukaan.

Millaista käytöstä sinä odotat itseltäsi ja muilta?

onkosanomisestailoa

Kutri.net:in VIP-jäsen! Huomasitko että uusin VIP-podcast on nyt netissä? Aiheena mm. miten se, että jokin tuntuu todelta ei tarkoita että se on totta.

Liity täällä VIP-jäseneksi

 

Miksi liika kiltteys on pahasta

Oletko tai tunnetko henkilön, joka näyttää laittavan aina muiden tarpeet omiensa edelle? Joka ei nouse koskaan vastarintaan edes silloin, kun toiset näyttävät törkeästi hyväksikäyttävän hänen kiltteyttään? Tyypin, joka vielä viimeisillä voimillaan huolehtii että muilla olisi asiat mahdollisimman hyvin — ja sitten itse romahtaa henkisesti tai fyysisesti?

Voi olla että hän on ns. ”liian kiltti tyttö” tai ”liian kiltti poika”. Eli toisen määritelmän mukaan ”läheisriippuvainen”.

Termi on sinällään täysin harhaanjohtava, koska ”liialla kiltteydellä” ei ole mitään tekemistä kiltteyden kanssa. Päinvastoin. Liian kiltti ei ole kiltti kenellekään.

Kiva vai hyväntahtoinen?

”Aidon kiltteyden” ja ”liian kiltteyden” ero on helpompi selittää englannin termien ”kind” ja ”nice” avulla.

”Nice” tarkoittaa mukavaa, kivaa, miellyttävää. Vaikka olisimme toisillemme vain muodon vuoksi kohteliaita, olemme ”nice”.

”Kind” tarkoittaa hyväntahtoisuutta, suopeutta — niin itseä kuin muita kohtaan. Joskus se, mikä on toiselle tai itselle hyväksi, ei ole yhtään kivaa.

Steve Chandler kertoo tällaista esimerkkiä:

Jos juoppo setäsi haluaa viinaa, se, joka haluaa olla ”nice”, tarjoaa sitä sedän pyytäessä koska pelkää että muuten setä suuttuu hänelle.

Se, joka haluaa olla ”kind”, kieltäytyy antamasta viinaa, koska tietää ettei se ole sedälle hyväksi — vaikka setä siitä suuttuisikin.

Liian kiltti on nice — kiva, aidosti kiltti kind — hyväntahtoinen.

Liian kiltti on pelkuri

Liika kiltteys ei lähde rakkaudesta vaan pelosta. Liian kiltti pelkää, että jos hän ei toimi niin kuin toiset tahtovat, hänelle suututaan ja hänestä ei pidetä.

Koska liian kiltti on pelon vallassa, hän on kuin säikähtänyt villieläin, jolle muiden hyväksyntä on elämän ja kuoleman kysymys.

Niinpä liian kiltti yrittää epätoivon vimmalla lukea toisten ajatuksia ja tyydyttää heidän toiveensa jo ennen kuin toinen ehtii pyytää mitään.

Silloin kun arvaus osuu oikeaan ja toinen kiittää liian kilttiä avusta, hän kokee valtavan helpotuksen tunteen: ”Huh, onnistuin!”

Ilo on kuitenkin lyhytaikainen, sillä muut tarvitsevat pian jotain muuta liian kiltiltä.

Ikävä kyllä usein liian kiltin arvaukset menevät huti, jolloin liian kiltin apu ei saa toista kokemaan kiitollisuutta. Joskus liian kiltin yliorganisointi ja hössötys jopa ärsyttää muita. Tai sitten muut ottavat liian kiltin palvelut itsestäänselvyytenä, eivätkä noteeraa niitä mitenkään.

Tämä on myrkkyä liian kiltille, joka kokee tehneensä kaiken toisen eteen — usein omat tarpeensa uhraten. Liian kiltti kiehuu raivosta ja käpertyy katkeruudesta, muttei tietenkään sano mitään, koska on… aivan oikein, liian kiltti.

Välillä — varsinkin PMS:n ja vaihdevuosien aikaan — liian kiltillä saattaa keittää yli ja hän syyttää muita siitä, etteivät nämä arvosta ja kunnioita häntä eivätkä ole kiitollisia kaikesta siitä, mitä hän heidän eteensä tekee.

Muut ajattelevat että liian kiltti esittää marttyyria ja huomauttavat, etteivät he edes pyytäneet liian kiltin apua.

Aidosti kiltti ei kaipaa hyväksyntää

Aito kiltteys lähtee sen sijaan ajatuksesta: ”miten voin palvella?”

Aidosti kiltin huomio on toisessa ja siinä, mikä on toisen parhaaksi. Joskus toisen paras on se, että hänet jättää rauhaan, pärjäämään omillaan.

Aidosti kiltille on sama mitä muut hänestä ajattelevat. Sillä ei ole väliä. Hän ei tee mitä tekee saadakseen gloriaa ja kunniaa. Hän tekee mitä tekee, koska se on oikein ja hyvä.

Useimmiten on oikein huolehtia ensin omista tarpeistaan, että voi paremmin auttaa muita. Ei nimittäin ole kovinkaan kilttiä raataa väsyneenä, vihaisena ja nälkäisenä toisen eteen — varsinkin silloin kun tämä ei apua kaipaa tai apu voisi odottaa.

Liian kiltti luulee olevansa Jumala

Liian kiltti kärsii eräänlaisesta jumaluuskompleksista. Hänen pahin pelkonsa nimittäin on, että hän olisi tarpeeton.

Niinpä hän mieluummin ajattelee, että maailma romahtaisi ilman häntä — ja etsimällä etsii todisteita sen puolesta.

Liian kiltti ajattelee salaa olevansa muita parempi, pätevämpi ja kestävämpi. Hän näkee muut liian heikkoina huolehtimaan itsestään.

Silti hän saattaa ääneen valittaa miten raskasta on huolehtia aina muista — koska juuri tehtävän raskaus saa liian kiltin uhrautumisen näyttämään entistäkin arvokkaammalta ja ihailtavammalta.

Kukaan ei ole vain liian kiltti

Oikeasti kukaan meistä ei ole koko ajan liian kiltti — eikä aina aidosti kiltti.

Jokainen meistä on välillä pelon vallassa ja välillä rakkauden tilassa.

Liikunnan vaikutusta aivoihin käsittelevässä kirjassa Spark esitettiin väite, että normaalioloissa ihminen on 50 kertaa päivässä jonkinasteisessa pelon, ahdistuksen tai muun huonon fiiliksen vallassa. Se tarkoittaa että 50 kertaa päivässä olemme myös hyvässä fiiliksessä.

Liian kiltin ja aidosti kiltin ero on siinä, että liian kiltti toimii etupäässä pelkotilasta käsin ja uskoo tuolloin ajattelemiaan ajatuksia:

”Muut eivät pärjää ilman minua.”
”En kestä että muut suuttuvat minulle.”
”Minun tarpeillani ei ole niin väliä — olen onnellinen vasta kun muut ovat onnellisia.”
”Muut ovat minua heikompia eivätkä selviäisi ilman minua.”
”Muut eivät arvosta minua.”

Aidosti kiltti toimii etupäässä rakkauden tilasta, jossa hän ei ota omia ajatuksiaan muutenkaan niin vakavasti, koska näkee sieltä helpommin, ettei ole olemassa mitään absoluuttisia totuuksia.

Häntä ohjaavat kysymykset kuten:

”Tarvitseeko tämä ihminen oikeasti apuani?”
”Miten voin auttaa tai palvella?”
”Mikä olisi rakkaudellisinta, mitä voin juuri nyt tehdä?”
”Mikä tuntuu tässä tilanteessa oikealta ratkaisulta (eikä vain kivalta)?”

Ja silloin kun hän huomaa olevansa ankeammassa mielentilassa, hän saattaa ajatella, että:

”Olen vain väsynyt, parasta mennä nukkumaan, musta ei ole iloa kenellekään.”
”Olen vain nälkäinen ja nälkäisenä kaikki ärsyttää.”
”Mulla on varmaan menkat tulossa.”
”Mä tekisin tämän vain näyttääkseni tai todistaakseni jotain, joten antaa olla.”

Liian kiltistä aidosti kiltiksi

Minä olen ollut vuosikymmenien ajan ”liian kiltti” — yrittänyt lunastaa toisten rakkautta ja hyväksyntää teoillani.

Tuolloin koin suunnatonta helpotusta ja mielihyvää kun toiset kiittivät avustani ja kehuivat minua.

Toisaalta sain kyllä perverssiä mielihyvää silloinkin, kun toiset eivät tajunneet kiittää minua vaikka olin ”antanut kaikkeni heidän hyväkseen”. Silloin ajattelin marttyyrina että jonain päivänä he menettäisivät minut elämästään, huomaisivat arvoni ja saisivat katua katkerasti.

Tätä nykyä syyllistyn harvemmin liikaan kiltteyteen.

Välillä luulen kiireessä ja kiihtyneenä olevani muita kestävämpi ja kovempi enkä huomaa antaa heille tilaisuutta kokea itse osaamisen ja onnistumisen iloa. Tuolloin mielessä saattaa käydä ajatus: ”Eikö toi toinen ymmärrä edes kiittää, vaikka mä teen AINA kaiken?”

Heti ajatukseni kirkastuttua käytökseni alkaa naurattaa ja minulle on ihan sama kiitetäänkö minua tekemisistäni vai en.

Rakkaudesta käsin toimiessani saan mielihyvää itse teosta. Joskus tekoni ovat sellaisia, ettei kukaan muu saa niistä edes tietää eikä siksi voi kiittää. Ja kyllä — joskus tekoni eivät vastaanottajasta tunnu sillä hetkellä kivalta.

En koe enää yhtä hirvittävää helpotuksen tunnetta kun saan kehuja. Iloitsen siitä että olen voinut olla avuksi, mutta koska auttaminen on ollut itsessään kivaa, kehu on pikemminkin osoitus siitä, että kannattaa tehdä se, mikä tuntuu oikealta.

Toisaalta en koe samanlaisia huonouden, epätoivon, ahdistuksen, häpeän ja hylätyksi tulemisen tunteita kuin ennen. Huolehdin myös helpommin ja ilman syyllisyyttä omista tarpeistani.

Jos tunnistit tästä kirjoituksesta ajattelevasi kuin liian kiltti ihminen, ei hätää. Olet vain vahingossa erehtynyt luulemaan, että pelon vallassa ajattelemasi ajatukset ovat totta. Sitä tapahtuu ihan kaikille — myös minulle. Nyt tiedät paremmin.

rakkaudellisinta

Tällä viikolla ilmestyi kaksi VIP-videota.

Viikon esimmäisessä VIP-videossa (joka näkyy myös Tutustuja-jäsenille puhun siitä, miten olemme vapaita elämään elämämme niin kuin haluamme.

Toisessa VIP-videossa käsittelen tervettä itsekkyyttä. Yleisön pyynnöstä uudet VIP-videot ovat nyt tarjolla myös äänitteenä.

Jos haluat ymmärtää paremmin oman mielesi, tunteidesi ja kehosi toimintaa ja vaikkapa katsoa VIP-videoita, liity täällä Kutri.net:in VIP-jäseneksi.

Jos haluat ensin saada maistiaisia Kutri.net:in VIP-tarjonnaksi, voit liittyä ilmaiseksi Tutustuja-jäseneksi.