Helppouden vaikeus eli mitä valaistumisen jälkeen

Olen miettinyt viime aikoina helppouden vaikeutta eli sitä, miksi joskus näyttää vaikealta hyväksyä että jokin asia tapahtuu helposti, yksinkertaisesti ja kevyesti. Eilen näin ilmiön yhtäkkiä uudessa valossa.

Kun kuvittelin miltä tuntuisi kokea ahdistavana ajatus, että ”valaistuminen” voisi tapahtua nopeasti ja helposti huomasin hassun ilmiön. En nähnyt ahdistavana itse valaistumista vaan sen, mitä sen jälkeen tulee — tai ei tule.

Jos en tietäisi millaista on elää nyky-ymmärrykseni kanssa, voisin luulla, että elämä kolmen prinsiipin oivaltamisen jälkeen olisi jotenkin tyhjää

Mieleeni nousi kysymys ”niin mutta mitä valaistumisen jälkeen?” Ja vastaus: ”en tiedä.”

Kerron tällä 12 minuuttia pitkällä videolla mitä valaistuminen on ja miksi voi tuntua vaikealta hyväksyä että henkinen muutos — saati valaistuminen — voisi tapahtua hetkessä:

Näin, että yksi syy siihen, miksi mieluusti ajattelemme että jonkin asian saavuttaminen on vaikeaa ja vie aikaa on se, että silloin voimme uskotella itsellemme tietävämme mihin olemme menossa.

Jos näemme että asiat tapahtuvat helposti näemme samalla miten vähän me voimme tietää mitään tulevaisuudesta.  Ja se tulevaisuushan on heti tämän hetken jälkeen.

Ennen vanhaan ajatus siitä, miten vähän tiedän varmuudella mitään tulevaisuudesta oli niin pelottava, että mieluummin uskottelin itselleni voivani jotenkin ennustaa, kontrolloida ja ohjata tulevaisuutta. Siksi tein tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia, juoksin ennustajilla, käytin erilaisia ennustuskortteja, harrastin astrologiaa ja manifestointia.

Tätä nykyä RAKASTAN sitä etten tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tietämättömyydessä eläminen on parhaimmillaan todella vapauttavaa ja innostavaa!

Olen todella iloinen ja kiitollinen esimerkiksi siitä, etten tiennyt mitä äitiys tuo tullessaan.

Onneksi en osannut aavistaa miten rankkaa esim. jatkuva valvominen on ja miten paljon vähemmän minulla on ns. vapaasti käytettävää aikaa, koska silloin olisin ehkä jättänyt lapsen hankkimatta.

Onneksi en tiennyt miten syviä ja hienoja tunteita äitiys herättää ja miten paljon merkityksellisemmältä, todellisemmalta ja täyteläisemmältä elämä tuntuu raskauden ja äitiyden myötä, koska tieto olisi saanut lapsettoman ajan tuntumaan tyhjänpäiväisemmältä, turhemmalta ja ehkä jotenkin vähäisemmältä.

Olen oppinut myös luottamaan siihen, että ”universumilla on parempi suunnitelma” — eli että on turhaa sitoutua liian tiukasti mihinkään omaan käytännön suunnitelmaan, koska suunnitelmaa laatiessamme emme juuri koskaan tiedä mitä kaikkia mahdollisuuksia ja haasteita on luvassa.

Kyllä, minulla on usein jokin näppituntuma siitä mihin suuntaan haluan mennä — joskus jopa kirkas visio — mutta pyrin jättämään matkasuunnitelman avoimeksi. Riittää että tiedän mikä on seuraava askel — ja jos en juuri nyt tiedä sitä, luotan siihen, että kun aika on oikea, sisäinen viisauteni neuvoo minua oikeaan suuntaan.

Olennaista on ollut myös huomata, että joskus nopein tie johonkin voi näyttää siltä, ettei se johda mihinkään. Kun katson käsikirjoittajauraani tai nyt valmentajauraani, huomaan että ne askeleet, jotka otin koska minulla oli sisäinen vahva fiilis että ”tämä on oikein, vaikkei tässä näytä olevan mitään järkeä”, osoittautuivat jälkikäteen niiksi, joista seurasi isoin hyöty vähimmällä tuskalla ja joskus jopa vaivalla.

Toki on mahdollista, että mieleni selittää nämä sattumat tarkoitetuiksi, mutta se ei muuta miksikään sitä, että ottaessani tiettyjä askeleita ihan vain vaiston varassa en tiennyt, millaisiin huippujuttuihin ne tulisivat johtamaan.

Jos olisin etukäteen päättänyt, että otan vain askelia, joiden näen suoraan liittyvän tai johtavan päämäärääni, moni jälkeenpäin todella tärkeäksi osoittautunut askel olisi jäänyt ottamatta.

Kuten videollakin totean, on ihan OK elää koko elämänsä nähden edessään jatkuvan henkisen kehityksen tien, jota etenee askel askeleelta saavuttamatta koskaan tavoitettaan. Koska et silloin näe että olet jo perillä, et tule koskaan tietämään mitä missaat.

Mutta jos huomaat ajattelevasi aika ajoin tyyliin ”sitten kun olen saavuttanut tämän henkisen tavoitteet, alan elää elämää, toteuttaa itseäni, annan itseni rakastua jne.”, suosittelen että pysähdyt hetkeksi, kuuntelet tai luet avoimin sydämin ja mielin juttujani ja annat itsellesi mahdollisuuden oivaltaa, että olet jo perillä. Kaikki on tässä.

Mitä kaikkea hauskaa, kiinnostavaa, ihanaa ja tärkeää haluat luoda tässä hetkessä?

Haluatko lähteä kokeilemaan, voisitko sinäkin vapautua turhista murheista ja alkaa elää pelotonta elämää? Varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan keskusteluun!

Tai osta lukuoikeudet Mielenrauhaa-nettikurssille, jossa opetan sinulle kolme prinsiippiä, jotka saivat minut vapautumaan ja ”valaistumaan”.

Oikea tie valaistumiseen?

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Olen kuunnellut viime päivät buddhalaisen Jack Kornfieldin valaistumista käsittelevää kirjaa After the Ecstasy, The Laundry. (Olin näköjään muistanut välillä kirjan nimen väärin, sori! :-).

Kirjaa varten Jack on haastatellut valaistumisen kokeneita ihmisiä useista eri uskonnoista.

Wikipedian mukaan valaistumisella tarkoitetaan:

Hengellistä paljastusta tai syvää oivallusta kaikkien asioiden merkityksestä ja tarkoituksesta, kommunikaatiota Jumalan kanssa tai Jumalan mielen ymmärtämistä, merkittävää hengellistä ymmärrystä tai perustavalaatuisesti muuttunutta tietoisuutta, jossa kaikki nähdään yhtenä.

Kirjaa kuunnellessa on tullut selväksi, että sitä kokemusta, jonka minä ja muut kolmen prinsiipin mallin oivaltaneet olemme saaneet, voidaan kutsua valaistumiseksi. Ja siinä mielessä ne, jotka ovat todenneet minun saaneen uskonnollisen herätyksen tai tulleen uskoon ovat oikeassa.

Itseäni uskoontulovertauksessa hämää se, että liitän uskonnollisen herätyksen tai uskoon tulon uskontoihin ja inhimillisiä ominaisuuksia omaaviin jumaliin. Minä en usko mihinkään persoonalliseen jumalaan, joka päättäisi mitään kenenkään puolesta, tuomitsisi tai armahtaisi ihmisiä tms. Se ei vain tunnu mielestäni uskottavalta tai loogiselta.

MUTTA uskon kyllä että maailmaa ohjaa jokin suurempi persoonaton voima, joka toimii tiettyjen lainalaisuuksien mukaan — tai johon sisältyy maailmaa ohjaavia lainalaisuuksia. Ja uskon että jonain päivänä tämä voima pystytään ymmärtämään ja selittämään ihan tieteen keinoin. Tämä voima voidaan nähdä myös kokoelmana pääsääntöjä — vrt. evoluutiota ohjaavat pääsäännöt, fysiikan lakien takana olevat pääperiaatteet jne.

Tieteen puolella kvanttimekaniikka, säieteoria jne. tuntuvat olevan jotenkin oikeilla jäljillä, mutta katsotaan mihin ne johtavat — jo mihinkään. Sitä odotellessa olkoot tämä oivallukseni nyt sitten vaikka valaistuminen tai jonkinasteinen uskoon tulo.

Kolme prinsiippiä — nopein tie valaistumiseen?

Kolmen prinsiipin lähestymistapa on nopein ja helpoin tuntemani tie tähän ns. valaistumiseen. Se ei sulje pois sitä, etteikö olisi vieläkin nopeampia ja helpompia tapoja — ainoastaan etten ole törmännyt vielä niihin.

Kolmen prinsiipin oivaltaminen tekee valtavan määrän kaikenlaista kamppailua, tuskailua, ajattelemista, yrittämistä, etsintää, kärsimystä jne. täysin turhaksi yhdessä silmänräpäyksessä. 

Oivalluksen myötä palaudumme ikään kuin lapsiksi siinä mielessä, että elämme enemmän hetkessä, katsomme maailmaa avoimin silmin, emme rajoita omaa hyvänolon kokemusta kiristämällä itseämme onnellisuudella tai hyvällä ololla, olemme pelottomia ja stressittömiä ja alamme tehdä asioita ensisijaisesti siksi, että niiden tekeminen on kivaa, kiinnostavaa — tai sitten vain jotenkin ”oikein”.

Oivalluksen jälkeen elämä tuntuu kevyemmältä, helpommalta, hauskemmalta ja selkeämmältä.

Itsensä ja muiden syyttely tuntuu järjettömältä, asioita ei tule ottaneeksi enää niin henkilökohtaisesti ja tunne siitä, että olen etsimässä jotain isoa vastausta katoaa.

Tähän ei tarvita vuosien terapiaa, minkäänlaisten tekniikoiden opiskelua ja harjoittamista, tuhansia euroja maksavilla kursseilla ravaamista, vuosikausien meditaatioharjoituksia tai rukouksia, hiljaisuuden retriittejä, pyhien tekstien lukemista, paastoamista tai elämästä vetäytymistä.

Riittää että alkaa testata täällä esittämiäni väittämiä avoimin mielin:

  • Mitä jos tunnemme vain ajattelumme?
  • Mitä jos emme ole ajatuksemme, tunteemme ja toimintamme?
  • Mitä jos voimme kokea hyvää oloa ja täyttä onnea tässä ja nyt, olosuhteista riippumatta?
  • Mitä jos olemme kaikki hyviä, ehjiä ja rakastettavia?
  • Mitä jos emme voi tietää koskaan varmuudella miksi ajattelemme juuri tällä hetkellä juuri tämän ajatuksen?
  • Mitä jos ajatukset joita ajattelemme alhaisessa mielentilassa ovat harhaisia tai jotenkin pielessä? Ja ne, joita ajattelemme korkeassa mielentilassa eli silloin kuin olo on rento, kevyt ja helppo, kertovatkin enemmän todellisuudestamme kuin alhaisen mielentilan ajatukset?
  • Mitä jos meillä on sisäinen järjestelmä, joka palauttaa meidät hyvään oloon ilman että teemme mitään — ja kaikkein nopeimmin silloin, kun emme tee pahasta olosta ongelmaa?
  • Mitä jos meillä onkin ääretön kapasiteetti uuteen ajatteluun — ja seuraava ajatuksemme on jokin täysin uusi ja yllättävä ajatus, joka voi muuttaa koko kokemuksemme elämästä kertaheitolla?
  • Mitä jos elämä on oikeasti helppoa ja kevyttä? Mitä jos kaikki tämä onkin juuri niin naurettavan yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa?

Toki oivalluksen saaminen voi joskus kestää jonkin aikaa — varsinkin jos on tottunut tekemään asioista vaikeita — mutta väitän sen tulevan todennäköisemmin helpommin ja tuskattomammin kuin jos vaikkapa lähtee vuosikausiksi buddhalaiseksi munkiksi meditoimaan päivät pitkät tai terapiaan märehtimään omia ongelmiaan.

Ja totta kai ymmärrykseni inhimillisen kokemuksen luonteesta syvenee ajan myötä kun jatkan ns. oikeaan suuntaan katsomista eli alkuperäinen oivallus ei jää koskaan viimeiseksi oivallukseksi.

Vaan onko vauhdilla väliä?

Mutta sitten päästäänkin tämän aamun oivallukseen, joka on tavallaan käynyt pariin otteeseen ”mielen päällä”, mutta ei ole auennut minulle kunnolla ennen tätä.

Miksi oletan, että nopein, helpoin ja yksinkertaisin tie on oikein tai paras tie?

Tähän asti olen ajatellut, että noin niin kuin ihmiskunnan ja maapallon mittakaavassa olisi oikein, jos mahdollisimman moni ihminen kokisi valaistumisen mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti.

Näen, että tällöin ihmiset alkaisivat suunnata aikaansa, energiaansa ja ääretöntä kykyään uuteen ajatteluun toimivamman, oikeudenmukaisemman ja rakkaudellisemman maailman luomiseen.

Mutta kuka minä olen päättämään mikä on oikein?

Minusta olisi ehkä kivaa, että ihmiset kohtelisivat toisiaan rakastavammin, käyttäisimme luonnonvaroja fiksummin, olisimme oikeudenmukaisempia muita ihmisiä ja eläviä olentoja kohtaan ja tuntisimme kaikki olevamme ehjiä, hyviä, rakastettavia ja onnellisia jo tänään, olosuhteista huolimatta.

Mutta se on vain minun mielipiteeni ja minun tavoitteeni.

Ei ole olemassa mitään universaalia sääntökirjaa, jossa sanotaan että tämän pitäisi olla kaikkien ihmisten tavoite — saati että nopein ja helpoin tie valaistumiseen on kaikille oikein. Tai että tämä on kaikille helpoin tai nopein tie. Tai että edes kaikkien pitäisi kokea valaistumista.

En tiedä pystynkö oikein sanoin selittämään sitä, mitä nyt juuri näen, mutta yritetään:

Jokainen elää ja kokee elämänsä niin kuin elää — ja jokainen tapa on omalla tavallaan oikein.

Jollekin oikein tie voi olla se, että hän kärsii koko elämänsä ja kuolee ajatellen että elämä oli paska kokemus, ihmiset ovat pahoja ja että kuolema on vain helpotus.

Yhdelle oikein tie voi olla se, että hän etsii itseään ja elämän tarkoitusta koko elämänsä ajan käyttäen tuhansia euroja erilaisiin itsensä parantamiskursseihin ja hengellisiin retriitteihin, eikä kuollessaankaan koe saaneensa sielulleen rauhaa.

Toiselle oikein tie voi olla elää tavallista ja välillä vähän puuduttavaakin arkea — välillä nauttien ja välillä vain selviytyen päivästä toiseen — kunnes eräänä päivänä kaikki on ohi.

Kolmannelle oikein tie voi olla se, että hän meditoi päivittäin tuntikausia, vaikka välillä se tuntuu hyvinkin vaikealta ja tuskalliselta ja eräänä päivänä kokee sitten valaistumisen, joka muuttaa kaiken.

Neljännelle oikein tie voi olla se, että hän kuuntelee avoimin mielin minun tai muiden ihmisten juttuja kolmesta prinsiipistä ja yhtenä päivänä hommat vain alkavat loksahdella paikalleen niin, että hän lopettaa turhan etsimisen, sellaisten asioiden kontrolloimisen mitä ei voi kontrolloida ja sellaisten asioiden korjaamisen, mitä ei tarvitse korjata ja avautuu elämälle.

Voin tältä seisomalta nähdä lukemattomia eri tapoja elää ja kokea elämänsä ja juuri nyt näen, ettei mikään niistä ole sen oikeampi kuin väärempi kuin toinen. Ja että se on OK.

Eli hullulla tavalla näen että vaikka minun nähdäkseni nopein ja helpoin tie vaikuttaa  minusta kaikkein järkevimmältä ja ison kokonaisuuden kannalta parhaalta tieltä — ei ole mitään universaalia lakia, jonka mukaan se olisi paras tai oikein tie. 

Lisää anteeksipyyntöjä

Näin ollen pyydän anteeksi sitä, että olen sanonut tai ainakin antanut ymmärtää, että esimerkiksi eri terapiat tai NLP olisivat jotenkin universaalisti vääriä tai vaarallisia tapoja lähestyä inhimillistä kokemusta! Anteeksi!

Kyllä, minun näkökulmastani käsin ne näyttävät turhan monimutkaisilta, höpsöiltä tai jopa valaistumisen saamista vaikeuttavilta lähestymistavoilta. Siis siitä näkökulmasta, jossa ”oikeinta” on nähdä että olemme kaikki hyviä, ehjiä ja rakastettavia ja voimme tuntea onnea ja rakkautta tässä ja nyt, jossa vain surffataan omilla ajatuksilla ja tunteilla jäämättä niihin kiinni ja jossa toimitaan etupäässä korkeasta mielentilasta käsin.

Mutta jonkun toisen näkökulmasta tie, jossa valaistumista tavoitellaan kärsimyksen kautta, voi tuntua oikeimmalta. Tai jossa ihanteellinen elämä on sellainen, jossa koko ajan etsitään jotain suurempaa vastausta tai oivallusta. Tai tavoitellaan jatkuvasti mainetta ja kunniaa, jotta joku päivä voisi olla onnellinen. Tai henkisiä ongelmia ratkotaan yksi kerrallaan koko loppuelämän ajan.

Kyllä, näitä muita teitä kulkevien kokemus elämästä tulee olemaan täysin toinen kuin minulla, mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi itsessään huonompi saati jotenkin väärempi.

Minun tavoitteeni

Eli nyt näen kirkkaammin kuin koskaan, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa kokea omaa elämäänsä.

Kyllä, tähän asti minä ajattelin hölmösti että oma kevyt ja helppo kokemukseni elämästä olisi jotenkin universaalisti paras. 

Haluan tehdä tässä selväksi, että se maailmankuva ja siitä seuraava kokemus elämästä, jota esittelen mm. näillä sivuilla on vain ja ainoastaan minun mielestäni loogisin, järkevin ja eniten elämää edistävä tapa nähdä maailmaa — ja minun mielestäni elämän tarkoitus on nimenomaan elämän edistäminen.

Oletan, että ne, jotka eivät ole kanssani samaa mieltä siitä, että kokemukseni elämästä on ihanteellisin, ovat nähneet kyllä muutenkin, että heidän näkökulmastaan olen väärässä.

Tulen varmasti jatkossakin suhtautumaan kriittisesti eri tekniikkalajeihin yms. ja voitte jatkossakin ihan vapaasti kommentoida tai kyseenalaistaa mitä tahansa ajatuksiani, mutta toivon että ymmärrätte minun kyseenalaistavan muita lähestymistapoja ja maailmankatsomuksia nimenomaan suhteessa siihen, mitä minä pidän hyvänä — en suhteessa johonkin universaaleihin standardeihin, joita ei ole olemassakaan.

Kiitokset kaikille viime päivinä aktiivisesti keskusteluun osallistuneille! Uskon, että käymämme keskustelut olivat edesauttamassa tämän oivalluksen syntymistä!

Miksi itsensä kehittäminen on typerää ja turhaa

Viisas ja muutenkin fantastinen Kukka kirjoitti blogiinsa 10 faktalta tuntuvaa asiaa, lähinnä läsnäolosta. Kirjoitus ja sen kirvoittama keskustelu sekä jutun taustalla oleva Hesarin artikkeli innostivat katsomaan kovin muodikasta onnellisuuden ja menetyksen  tavoittelua ja ylipäätään pyrkimyksiä kehittää itseään.

Ajatus siitä, että sinun pitäisi jotenkin ”kehittää itseäsi”, jotta voisit kokea enemmän onnea, menestyä paremmin ja olla muutenkin parempi ihminen on mielestäni ihan täysin järjetön.

Miksi?

Koska me ihmiset olemme synnynnäisesti hyviä, rakastavia ja oikeudenmukaisia. Olemme luovia ja kykeneviä löytämään uusia ratkaisuja tilanteessa kuin tilanteessa. Voimme kokea täyttä onnea tässä ja nyt — olosuhteista riippumatta.

Mikä parasta — olemme kaikki päivittäin ainakin hetken ajan tässä täyden onnen, hyvyyden, rakkauden ja luovuuden tilassa. Useimmat meistä ovat siinä monta kertaa päivässä ja jotkut valtaosan ajasta.

Ainoa ero sellaisen ihmisen välillä, joka käy vain kääntymässä omassa hyvyydessään ja sellaisen ihmisen välillä, joka on siellä valtaosan ajasta on se, että se, joka toteuttaa valtaosan ajasta omaa täydellisyyttään, näkee totuuden itsestään ja ihmisyydestä.

Sillä hetkellä kun koet tarvetta tavoitella menestystä menestyksen vuoksi, kokea suurempaa onnea, kehittää itseäsi ollaksesi parempi ihminen, lisätä luovuuttasi, olla enemmän läsnä tai tehdä jotain ollaksesi rakastettavampi ja rakastavampi, ajattelet sumeasti eli olet alhaisessa mielentilassa.

Jokainen meistä käy alhaisessa mielentilassa useita kertoja päivässä, joten siinäkään ei ole mitään ihmeellistä tai väärää. Onneksi sisäinen järjestelmäsi palauttaa sinut pian hyvään oloon, jos et tee huonosta olostasi ongelmaa.

Mutta olet väärässä, jos kuvittelet, että se mitä ajattelet alhaisessa mielentilassa on totta ja se, miten näet maailman korkeassa mielentilassa, on vain haihattelua tai illuusiota.

Ja tämä vaarallinen väärinkäsitys on syypää siihen, että ihmiset tekevät elämää tuhoavia ratkaisuja: ahnehtivat, hyväksikäyttävät, hyökkäävät, satuttavat fyysisesti, valehtelevat, varastelevat, huijaavat ja pettävät.

Ratkaisu on äärimmäisen yksinkertainen: nähdä ja näyttää muille, että se, mitä ajattelemme kurjissa fiiliksissä ei ole totta. Että tunnemme vain oman ajattelumme. Että alhaisessa mielentilassa ajattelumme on niin sumeaa, ettemme edes tajua ajattelevamme vaan luulemme kokevamme suoraan ”todellisuuden”.

Että alhainen mielentila ei ole vaarallinen vaan menee itsestään ohi, kun emme tee siitä numeroa tai yritä ratkaista ongelmiamme sieltä käsin alentuneella ajattelukyvyllämme.

Että se, mitä ajattelemme silloin kun olomme on helppo, kevyt ja levollinen on totta. Että elämä on henkisesti juuri niin kevyttä, helppoa ja turvallista, kuin miltä se näyttää. Että kaikkiin käytännön ongelmiin on olemassa ratkaisu. Ja että meillä on täysi kapasiteetti löytää se vastaus — tilanteessa kuin tilanteessa.

HUOM! LISÄYS! Tämän kirjoituksen pohjalta käydyn keskustelun myötä (ks alla) haluan täsmentää yhden asian:

Kun puhun tässä kirjoituksessa ”itsensä kehittämisestä”, tarkoitan sitä ilmiötä, jossa itsensä kehittämisen taustalla on joko suoraan fiilis, että ihmiseltä puuttuu jotain tai hänessä on jotain korjattavaa TAI taka-ajatus, että ”sitten olen onnellisempi, rakastetumpi tai tunnen olevani menestyneempi, kun olen saanut tämän asian kuntoon.”

Totta kai aina kun seuraat sisäsyntyistä uteliaisuuttasi, annat itsesi kokea oppimisen iloa ja toteutat luovuttasi, ymmärryksesi maailmasta kehittyy ja mahdollisesti jollain kriteerillä mitattuna myös menestyt, mutta silloin se on seuraus, ei päätarkoitus.

Hyvä nyrkkisääntö on tämä: “teenkö tämän KOSKA olen jo täysin hyvä, ehjä ja rakastettava ja voin kokea täyttä onnea tässä ja nyt — vai JOTTA olisin (joku päivä) hyvä, ehjä ja rakastettava ja kokea enemmän onnea?

Tällä 12 minuuttia pitkällä otteella Kolme prinsiippiä virtuaalikurssin Mieltä-käsittelevästä videosta puhun lisää siitä, miksi on tärkeää, että havahdumme näkemään totuuden itsestämme ja mm. siitä, miksi menestyksen tavoittelu on turhaa ja tyhmää.

Tässä on myös Chade-Meng Tanin TED-puhe, johon viittaan videolla.

Haluatko lopettaa itsesi etsimisen ja kehittämisen ja keskittyä olennaiseen: uuden luomiseen ja elämän edistämiseen? Liity Kolme Prinsiippiä virtuaalikurssille ja näe totuus itsestäsi ja maailmasta. Kutri.net:in VIP-jäsenet saavat kurssista tuntuvan alennuksen. Lue lisää VIP-jäsensivuilta.

Mitä pelko oikeasti on ja miksei oikeasti ole mitään pelättävää?

”Mitä sä oikein hörötät siellä?” mieheni huikkasi olohuoneesta.

”Näitä NLP-sivustoja,” vastasin keittiöstä. Kävelin yhä naureskellen miehen luo. ”Jotenkin niin liikuttavaa ja surkuhupaisaa, miten nämä ihmiset ihan tosissaan luulevat, että meidän pitää oppia paremmin vaikuttamaan muihin ja muuttaa niiden käytöstä ja tunteita. Tai ylipäätään kontrolloida yhtään mitään, buhahahhaahaa!”

Vuosi sitten en olisi nauranut. Silloin minäkin olisin halunnut oppia lukemaan toisia paremmin ja varmistamaan, että viestini menee perille. Silloin minäkin halusin kontrolloida omia tunteitani ja hallita käytöstäni. Silloin minäkin elin jatkuvan pelon vallassa, vaikken edes tajunnut pelkääväni.

Nyt näen kristallinkirkkaasti, että maailma on hyvä paikka. Missään ajatuksissani tai tunteissani ei ole sinällään mitään väärää. Ne ovat vain ajatuksia ja tunteita. Kun en tee niistä ongelmaa, ne eivät ongelma.

Kaikki tunteeni ovat minussa ja syntyvät minussa, eikä minun siksi tarvitse saada muita käyttäytymään tai tuntemaan haluamallani tavalla voidakseni itse tuntea onnea, rakkautta tai hyvää oloa.

Näen myös kristallinkirkkaasti, miten juuri se, että yritämme kontrolloida tunteitamme, ajatuksiamme tai muita ihmisiä estää meitä näkemästä totuuden itsestämme:

Että olemme kaikki hyviä, ehjiä ja rakastettavia. Että meillä on sisäinen järjestelmä, joka palauttaa meidät automaattisesti hyvään oloon heti kun annamme sille tilaisuuden.

Että meillä on sisäinen viisaus, joka ohjaa meidät automaattisesti tekemään elämää edistäviä ratkaisuja ja olemaan rakastavia ja oikeudenmukaisia muita kohtaan.

Että voimme tuntea täyttä onnea milloin tahansa olosuhteista riippumatta ja että meidän ei tarvitse mitenkään kehittää luovuuttamme — riittää, että näemme totuuden itsestämme.

Eniten minua nauratti NLP:tä opettavien tahojen sivuilla se, miten vilpittömästi ko. tahot uskoivat auttavansa ihmisiä pääsemään eroon peloistaan — vaikka juuri markkinoimalla ajatusta, että meidän pitää päästä eroon ”rajoittavista peloista” he tekevät keksitystä pelosta todellisempaa!

Todellinen pelko vs. keksitty pelko

Kaikki pelko syntyy tasan yhdellä tavalla: ajattelemalla.

Ilman ajatusta siitä, että sinua kohti juokseva harmaakarhu on vihainen ja voi syödä sinut, et voi tuntea pelkoa. Ilman ajatusta: ”Esitykseni menee pieleen ja muut nauravat minulle”, et voi pelätä esiintymistä. Ilman ajatusta rakkaasi kuolemasta et voi pelätä hänen kuolemaansa.

Ilman ajatusta ei ole pelkoa.

Ihmismieltä ei ole alunperin suunniteltu sellaisiin turvallisiin pullamössö-olosuhteisiin, jossa me elämme. Pelko on tarkoitettu suojamekanismiksi olosuhteisiin, jossa elämme jatkuvassa hengenvaarassa. Ympäristössä, jossa joku voi hetkellä millä tahansa hyökätä kimppuusi ja raiskata, pahoinpidellä tai tappaa sinut tai läheisesi. Me länsimaalaiset unohdamme, että aika moni ihminen elää tälläkin hetkellä sellaisessa maailmassa.

Niissä olosuhteissa ihmiset oppivat pienestä pitäen erottamaan todellisen pelon kuvitellusta pelosta.

Koemme todellista pelkoa silloin, kun olemme välittömässä hengenvaarassa.

Kaikki muu pelko on kuviteltua pelkoa.

Koska viimeksi sinä olit välittömässä hengenvaarassa? Minä olen ollut sellaisessa oikeastaan vain kerran elämässäni.

Loppiaisena 2009 lähdin typeryyksissäni ajamaan yliväsyneenä Haarajoelta Helsinkiin. Huomasin kyllä olevani väsynyt, mutta oletin selviäväni puolen tunnin matkasta kunnialla. En selvinnyt.

Ajoin ohituskaistaa, koska yritin päästä nopeasti kotiin. Koivukylän kohdalla nuokahdin hetkeksi rattiin. Säpsähdin samantien hereille, kun autoni alkoi täristä ajettuani penkalle. Tein paniikissa korjausliikkeen, jonka ansiosta auto lähti liukkaalla tiellä heittelemään holtittomasti toiseen suuntaan.

Heti menetettyäni auton hallinnan karjaisin vain ”enkelit, auttakaa”. Sitten kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa — ja kuitenkin salamannopeasti. Auto pyöri kolmen kaistan läpi tien toiselle puolelle ja jatkoi matkaa kyljellään ja perä edellä tienpiennarta pitkin kohti Helsinkiä. Minä suojasin kädellä kasvojani, kun kuljettajan puolen hajonneesta sivuikkunasta lensi autoon havuja ja hiekkaa… Sitten auto pysähtyi ja tömähti  takaisin neljälle renkaalle.

Istuin hetken tyrmistyneenä paikallani. Sitten pyörittelin niskojani, liikutin jalkojani, kokeilin kasvojani ja havaitsin olevani täysin ehjin nahoin. Hyppäsin autosta ja kiersin sen nähdäkseni autolle tulleet vauriot. Kuljettajan puolen etuikkuna oli rikki, sivupeili lentänyt ties minne ja auton toinen kylki kuin perunapelto, mutta muuten kaikki oli OK.

Totesin helpottuneena, ettei missään näkynyt merkkiä siitä, että tieltä ajautumiseni olisi aiheuttanut muita kolareita. Pieni ihme siihen nähden, että iltakuuden aikaan Lahden moottoritiellä oli vielä paluuruuhka. Paikalle rientäneet kauhistuneet ihmiset komensivat minut takaisin autoon odottamaan ambulanssia.

Itku tuli vasta kun soitin miehelle ja vanhemmille kertoakseni mitä oli tapahtunut.

Aina kun ajan paikan ohi kiitän jotain korkeampaa voimaa siitä, että minä ja kanssa-autoilijat selvisimme tapahtumasta yhtenä kappaleena.

Sen lisäksi olen muutaman kerran elämässäni ollut tilanteessa, jossa ajatus kuolemasta kävi mielessä, mutten ollut todellisessa vaarassa: roikkuessani pillastuneen hevosen selässä ja eksyttyäni Thaimaassa keskelle ei-mitään ilman vettä ja ruokaa.

Vaikka olen ollut oikeassa hengenvaarassa vain kerran, olen kokenut elämässäni määrättömästi pelon tunteita. Tällöin minua on pelottanut vahva mielikuva kuvitellusta tulevaisuuden tapahtumasta: läheisen kuolemasta, henkilökohtaisesta konkurssista, vakavasta sairaudesta, itseni nolaamisesta tai hylätyksi tulemisesta.

Vaikka pelko on tuntunut todelliselta, se on ollut täysin keksittyä. Käytännössä aina pelko on ollut myös turhaa, vaikka osa pelkäämistäni tapahtumista on tapahtunut. Miksi? Koska en ole oikeasti pelännyt tulevaa tapahtumaa, vaan tunteita, joita olettanut sen herättävän.

Pelkäät vain omia tunteitasi

Mikäli et ole akuutissa hengenvaarassa, jossa et ehdi juuri miettiä mitään, todellinen pelkosi ei ole hengenmenetys vaan tunteet, joita uskot tulevan tapahtuman herättävän.

Testaa jos et usko:

Mieti jotain asiaa, jota pelkäät. Kuvittele, että yhtäkkiä olisit täysin kyvytön tuntemaan yhtään mitään — edes pelkoa siitä ettet tunne mitään. Miltä asia nyt näyttää?

Pelkäätkö kuolemaa? Minä pelkään aina silloin tällöin. Mutta en pelkää sitä, että elämäni loppuu vaan sitä, mitä tunteita uskon oman kuolevani herättävän minussa ja muissa.

Kun kuvittelen oman kuolemani, kuvittelen itseni joko hetkeä ennen kuolemaa tiedostamassa että ”nyt mä kuolen” ja sitten tuntemassa voimakasta surua ja ahdistusta siitä, että elämä on ohi. Kuvittelen itseni henkenä kuoleman jälkeen katsomassa surevia omaisiani ja olevani pahoillani heidän puolestaan. Kuvittelen itseni ikuisuuden ajan mustassa tyhjyydessä ajattelemassa ”no tässäkö tämä nyt oli”.

Hassuinta tässä on se, etten voi mitenkään tietää mitä kuolemani hetkellä ja jälkeen tapahtuu. Ehkä kuolema tulee niin yllättäen, etten ehdi tajuta kuolevani. Ehkä kuoleman hetkellä tietoisuuteni ja ajatteluni lakkaa, jolloin en voi tuntea tai kokea yhtään mitään — en edes sitä, etten koe ja tunne mitään. Ehkä sieluni siirtyy johonkin henkimaailmaan, jossa se näkee tässä kaikessa jonkin isomman pointin ja sitä kautta näkee myös sen, ettei missään ole mitään pelättävää. En tiedä.

Mutta sen tiedän, etten minä pelkää kuolemaa. Minä pelkään mahdollisia tulevia tunnetiloja.

Sinä et tarvitse muilta mitään

Kaikkein eniten minua naurattivat NLP:tä opettavien tahojen myyntipuheet ”toisiin vaikuttamisesta” ja ”toisten tunteiden ja käytöksen muuttamisesta — jopa heidän huomaamattaan” eli suomeksi sanottuna toisten manipuloinnista. 

Hetkinen.

Mitä sinä pidät ajatuksesta, että joku opettelee tekniikoita, joilla hän voi vaikuttaa sinuun ja muuttaa tunteitasi ja käytöstäsi, ehkä jopa huomaamattasi?

Mitä sinä pidät ajatuksesta, että keskustelet jonkun sellaisen kanssa, joka yrittää ”hypnoottisella puheellaan” saada sinut taipumaan hänen kannalleen? Tai luoda sinuun paremman suhteen käyttämällä jollain kurssilla oppimiaan tekniikoita?

Buahaahhaaaaa! Minua ajatus naurattaa ihan hulluna!

Voi hyvät hyssyrät.

Oletko koskaan tavannut ihmistä, joka on täysin sinut itsensä ja maailman kanssa? Joka on niin täynnä rakkautta ja hyvää oloa, ettei hän koe tarvitsevansa keneltäkään mitään?

Vertaa tätä ihmistä ihmiseen, joka haluaa niin epätoivoisesti saada sinulta jotain, että menee kurssille oppiakseen miten voi taivuttaa sinut paremmin tahtoonsa.

Kumman sinä otat mieluummin ystäväksesi? Entä puolisoksesi?

Kumpi ihminen sinä haluaisit olla?

SHOKKIPALJASTUS: Siitä riippuen missä mielentilassa tietyllä hetkellä olet, sinä voit olla kumpikin heistä.

Sinä olet hyvä, ehjä ja rakastettava

Moni olettaa virheellisesti että hän on ajatuksensa, tunteensa ja toimintansa. Kun tietää miten paljon ajatuksemme ja mielialamme vaihtelevat, ei ole mikään ihme, että nämä ihmiset kokevat etteivät tiedä kuka he ovat. Aika skitsofreeninen lähestymistapa siis, eikä edes totta.

Sinä et ole ajatuksesi, tunteesi ja toimintasi, vaan se, joka ajattelee, tuntee ja toimii.

Testaa jos et usko:

Ensimmäinen esimerkki

Kuvittele että yhtäkkiä aikakoneella viereesi tuodaan vastasyntynyt sinä, 2-vuotias sinä, 8-vuotias sinä, 14-vuotias sinä, 20-vuotias sinä, 30-vuotias sinä jne. He kaikki näyttävät hieman erilaisilta — osa todella erilaisilta.

Kuvittele, että voimme kuulla ja nähdä heidän ajatuksensa. Heidän ajatuksensa kuulostaisivat todella erilaisilta — jopa silloin kun he ajattelisivat samaa asiaa.

Siitä huolimatta heissä olisi jokin hassu ”samuus”, josta tietäisit että kysesssä on sama ihminen. Se samuus on sinä — ajatukset, tunteet ja toiminta ovat jotain mitä sinä teet ja koet.

Toinen esimerkki

Oletko koskaan tavannut vuosien jälkeen ihmistä, jonka tunsit esimerkiksi lapsena tai nuorena? Elämäntilanteenne ja maailmankuvanne voi olla muuttunut paljonkin, mutta siitä huolimatta ihmisessä on jotain tuttua.

Ajatuksesi määrittävät tunteesi ja sitä kautta toimintasi.

Ajatuksesi ja tunteesi voivat vaihdella todella rajusti jopa muutaman minuutin sisällä siitä riippuen, miten alhaisessa tai korkeassa mielentilassa olet eli miten kirkasta tai sumeaa ajattelusi on.

Meillä kaikilla on hetkiä, jolloin olemme rentoja, rauhallisia ja levollisia ja näemme elämämme tai ainakin jonkin asian todella kirkkaasti ja selkeästi. Usein nämä hetket tuntuvat tulevan ns. puskan takaa — ilman, että teemme yhtään mitään erityistä. Ja juuri se, että pääsemme tähän tilaan nimenomaan tekemättä yhtään mitään kertoo siitä, että se on meidän perustilamme.

Samalla lailla kuin veden pinta tyyntyy, jos se jätetään rauhaan, myös oma mielemme tyyntyy, kun annamme ajatustemme ja tunteidemme olla rauhassa.

Näinä kirkkauden hetkinä emme koe tarvitsevamme mitään, vaan kaikki on tässä. Meillä on tunne, että vaikkeivät asiat mene niin kuin mieluiten toivoisimme niiden menevän, missään ei sinällään ole mitään vikaa. Näemme, että olemme hyviä, ehjiä ja rakastettavia. Niinpä pystymme olemaan ns. oma itsemme.

Niissä hetkissä näemme, ettemme tarvitse mitään typeriä tekniikoita tai systeemejä vaikuttaaksemme toisiin ihmisiin, koska näemme ettei meidän onnellisuutemme tai rakastettavuutemme ole kiinni heidän tekemisistään. Niinpä pystymme tuntemaan heitä kohtaan täyttä rakkautta ilman sääntöjä, ehtoja ja vaatimuksia.

Sitä rakkautta, jota vanhemmat saattavat tuntea lastaan kohtaan ilman mitään erityistä syytä. Sitä rakkautta, jota pienet lapset tuntevat usein vanhempiaan kohtaan. Tai mitä tunnemme omia lemmikkieläimiämme kohtaan, vaikkeivat nämä tee mitään erityistä.

Kävin äsken makuuhuoneessa, jossa mieheni ja lapseni nukkuu. Sillä hetkellä he eivät tehneet mitään. Siitä huolimatta tunsin niin valtavaa rakkautta heitä kohtaan, että silmiini nousi kyyneleet. He eivät tehneet tunnetta. Edes heidän näkemisensä ei tehnyt tunnetta. Se, että ajattelin sillä hetkellä miten valtavasti rakastin heitä sai minut kokemaan valtavaa rakkautta heitä kohtaan.

Meillä kaikilla on myös hetkiä, jolloin alhaisiin ajatuksiin sotkeutuneena emme näe totuutta itsestämme ja muista.

Niinä hetkinä harhaudumme ajattelemaan, että meissä on jotain vikaa tai että meiltä puuttuu jotain. Kuvittelemme että ”se jokin” on saatava itsemme ulkopuolelta — vaikka sitten väkisin manipuloimalla, juonimalla tai hypnoottisesti puhumalla.

Näissä hetkissä olemme keksityn pelon vallassa. Katsomme päämme sisäistä kauhuleffaa luullen sen olevan totta.

Onneksi nämä hetket ovat poikkeustilanteita, jotka menevät itsestään ohi. Mitä selkeämmin näemme, että tunnemme todellakin vain omat ajatuksemme — emmekä ole omat ajatuksemme, sitä nopeammin poikkeustila menee ohi.

Tähän ei tarvita mitään tekniikkaa, vain yksi isompi oivallus, joka näyttää sinulle totuuden elämästä ja itsestäsi.

Totuus naurattaa

Tällä hetkellä, kun olen korkeassa mielentilassa, näen kristallinkirkkaasti miten me kaikki olemme hyviä, ehjiä ja rakastettavia. Minua huvittaa se, miten välillä menemme mukaan alhaisen mielentilan ajatteluun luullen että todellisuus ”pakottaa” meidät tuntemaan mitä tunnemme.

Sellaisia höpsyköitä me kaikki välillä olemme. Erehtyminen on osa ihmisyyttä. Ja niin ovat kaikki tunteetkin — myös ne hetkittäin raskailta ja kireiltä tuntuvat.

Onneksi missään tunteissa ei ole mitään pahaa tai vaarallista, koska ne kertovat vain ajattelustamme, eivät todellisuudesta.

Minua naurattavat ihmiset, joiden näen pyörivän alhaisen ajattelun tilassa etsimässä tapoja ”tulla paremmaksi ihmiseksi”, ”tulla onnellisemmaksi”, ”tulla luovemmaksi”.Se on minusta yhtä hassua, kuin jos he pyörisivät ympäriinsä etsien omaa nenäänsä. 

Voi kullanmurut!

Tunnen valtavaa rakkautta ja lempeyttä niitä ihmisiä kohtaan, jotka ihan tosissaan uskovat, että he ja muut tarvitsevat jotain tekniikoita, strategioita, metodeja tai salaista tietoa voidatakseen kohdata toisen ihmisen ”oikein” ja saadakseen tältä onnea, rakkautta, hyväksyntää, arvostusta, kunnioitusta tai edes rahaa.

Ja miksi he haluavat sitä rahaa niin paljon, että opiskelevat manipuloimaan muita sen sijaan että luottaisivat omaan työhönsä ja tuotteeseensa ja lisäarvoon, jota se muille tuo? Koska he luulevat että he tarvitsevat rahaa voidakseen kokea onnen, arvostuksen, menestyksen ja rakkauden tunteita.

Voi rakkaat ihmislapset!

Katsot vain kauhuleffaa

Kuvittele, että katsot kauhuleffaa ja eläydyt elokuvaan niin täysillä, että unohdat katsovasi kauhuleffaa. Haluatko että joku tulee siinä tilanteessa opettamaan sinulle tekniikoita, joilla voit hallita kauhuasi — vai olisiko ehkä sittenkin fiksumpaa, että joku muistuttaa sinua siitä, että katsot kauhuleffaa?

Eräät tuntemani NLP-opettajat luulevat että he ovat opettamassa ihmisille, että nämä katsovat kauhuleffaa. Mutta jos joku katsoo kauhuleffaa eikä hänen pelkonsa ole todellista, miksi hänen pitäisi lähteä muuttamaan tai poistamaan kokemaansa tunnetta?

Ei tunne ole ongelma vaan se, että oletamme tunteen kertovan jotain meitä ympäröivästä todellisuudesta.

Aina kun annamme tavalla tai toisella ymmärtää että jostain kannattaa hankkiutua eroon, väitämme, että siinä on jotain väärää, huonoa, vaarallista tai haitallista.

Mieti itse: koska viimeksi olet halunnut päästä eroon jostain, mitä pidit hyvänä? Miten paljon sinun mielestäsi kannattaa nähdä vaivaa päästäkseen eroon jostain, joka on ok, vaikkei välttämättä ykköslempijuttusi?

Pelon, ahdistuksen ja jännityksen tunteissa ei itsessään ole mitään pahaa. Joskus jopa haluamme tuntea niitä. Siksi lapset tykkäävät kertoa kummitustarinoita. Siksi katsomme kauhuelokuvia, thrillereitä ja toimintaelokuvia. Siksi ostamme lehtiä, jotka kertovat kauheista ihmiskohtaloista. Siksi kertaamme työpaikan kahvitunneilla ja kavereiden kanssa puhelimessa tuttujen ja tutuntuttujen kovia kokemuksia. Siksi palaamme muistoissamme menneisyyden kauhun hetkiin ajatellen ”onneksi se on nyt ohi”.

Pelon, ahdistuksen ja jännityksen tunteet tuovat elämään lisää sävyjä ja rikkautta. Koemme ne ongelmiksi vain sillä hetkellä, kun luulemme että jokin itsemme ulkopuolinen asia pakottaa meidät kokemaan niitä.

Sillä hetkellä kun näemme, että tunnemme vain ja ainoastaan oman ajattelumme, pelosta, ahdistuksesta ja jännityksestä tulee vain yksi tunne muiden joukossa — tunne, joka menee kohta ohi, kun ajatuksemme taas vaihtuvat.

Haluatko herätä painajaisesta?

Tunnen täyttä onnea, rauhaa ja rakkautta, vaikka kukaan muu ei ikinä tajuaisi sitä, mitä tässä yritän näyttää.

Minulle riittää henkilökohtaisesti se, että näen muiden olevan OK ja näkevän vain painajaista, josta he säpsähtävät aika ajoin hereille, vaikka painajaista nähdessään he itse uskovat elävänsä helvetissä.

Mutta tämä ymmärrys, josta käsin katson maailmaa ja muita, tuo mukanaan hassun ilmiön.

Koska minun ei tarvitse tehdä mitään ollakseni onnellinen, rakastettu ja hyväksytty, yhtäkkiä käytössäni on valtavasti aikaa, energiaa ja aivokapasiteettia. Yhtäkkiä näen hyvin selkeästi mikä edistää elämää suuressa mittakaavassa ja mikä ei.

Näen, että on oikein edistää elämää siitä huolimatta, ettei minun onneni riipu mistään mitä teen.

Jos olisin kuullut jonkun sanovan näin vuosi sitten, en olisi pystynyt samaistumaan siihen, mitä hän sanoo. Enkä samaistunutkaan — olen ennen aina olettanut, että pyyteettömästi elämää edistävillä ihmisillä on ollut salainen motiivi saada näin itselleen enemmän onnea, hyväksyntää, mainetta ja kunniaa.

Nyt ajatus tuntuu todella hassulta.

Minä näen, että on oikein herätellä ihmisiä tähän ymmärrykseen.

Se, että jokin on oikein, ei välttämättä tunnu hyvältä tai hienolta — se tuntuu vain oikealta. Samalla tavalla kuin tuntuu oikealta sanoa että sukunimeni on Manninen ja väärältä sano että se on Smith.

Näen, että Suomella, ihmiskunnalla ja maapallolla olisi käyttöä ihmisille, jotka näkevät kirkkaasti sen, että me kaikki olemme hyviä, ehjiä ja rakastettavia.

Että meillä kaikilla on jo käytössämme valtava viisaus ja luovuus, ääretön rakkaus ja hyvin selkeä oikeudentaju.

Että elämä on oikeasti henkisesti kevyttä ja helppoa — paitsi niinä hetkinä, jolloin menemme mukaan alhaiseen ajatteluumme emmekä huomaa että tunnemme vain ajatuksemme.

Että ei ole mitään pelättävää. Että pahinta mitä meille voi tapahtua on oma ajatuksemme, mutta sekin vaihtuu pian uuteen.

Haluatko sinä herätä painajaisesta? Haluatko alkaa edistää elämää tavalla, joka sinusta tuntuu oikealta?

Ei hyvältä, ihmeelliseltä tai hienolta — pelkästään oikealta.

Et tarvitse heräämiseen lisää tekniikoita, teorioita, strategioita. Et tarvitse terapiaa. Et tarvitse hypnoottista puhetta ja mielikuvien muuttamista. Et tarvitse muistojen pyyhkimistä. Et tarvitse menneissä elämissä käymistä. Et tarvitse selvännäköijöitä, astrologeja tai tarot-kortteja.

Tarvitset vain yhden oivalluksen, joka näyttää sinulle totuuden itsestäsi ja elämästäsi. Sen, ettet tarvitse mitään ollaksesi onnellinen ja rakastettu. Sen, että sinä olet jo hyvä, ehjä ja rakastettava.

Sen, että jos et juuri tällä hetkellä näe tätä totuutta itsestäsi, tunnet vain ajattelusi ja ajatus, joka estää sinua näkemästä totuuden, vaihtuu kyllä kohta toiseen, parempaan ajatukseen.

”Henki minussa kunnioittaa henkeä sinussa.”

 

Mistä tunnistaa oivalluksen?

Alkuperäinen kuva Sxc.hu

Elli pyysi kommenttiosastolla selkeyttämään tavallisen ymmärryksen ja oivalluksen eroa.

Oivallus on yllättävä ajatus, joka muuttaa kertaheitolla näkökulmasi johonkin asiaan siinä määrin, että kaikki, mitä ajattelet asiasta menee joko kokonaan uusiksi tai ainakin saa uuden merkityksen.

Oivalluksen ja päättelemällä saadun vastauksen suurin ero on fiiliksessä ja yllättävyydessä.

Kun päädyt johtopäätökseen loogisen päättelyn myötä, tunnet tehneesi töitä asian eteen ja pystyt myös jäljittämään ajatusketjun, joka johtopäätökseen johti.

Oivallus tulee täysin yllättäen — usein hetkellä, jolloin sitä vähiten odotat. Jonkun tutkimuksen mukaan ihmiset saavat yleisimmin oivalluksia suihkussa ollessaan. Siihen liittyy fiilis ettet sinä tehnyt mitään, vaan vastaus tuli ikään kuin ”jostain muualta”. Usein et edes muista ajatelleesi asiaa, johon oivalluksesi liittyy.

Aivotutkimus on paljastanut että ennen oivallusta aivomme menevät noin kahdeksan sekunnin ajaksi alfa-aaltotilaan, joka on hyvin rento, lähes meditatiivinen tila, johon liittyy tunne mielen hiljentymisestä. Sitten oikean korvan edessä oleva aivopoimu, joka on voitu yhdistää esimerkiksi sanaleikkien ymmärtämiseen, lähettää voimakkaimman sähköaallon, jonka aivot voivat lähettää, eli nk. gamma-aallon. Noin 0,3 sekuntia myöhemmin henkilö tajuaa saaneensa oivalluksen.

Mikä on mielenkiintoista on se, että jos henkilön aivot eivät ole riittävän kauan rentoutuneessa alfa-aaltotilassa, hän ei saa oivallusta edes siinä tapauksessa, että hänelle annetaan suoria vinkkejä, jotka ovat johtaneet oivallukseen sellaisella ihmisellä, jonka aivot ovat olleet riittävän kauan alfa-aaltotilassa.

Koska oivallus edellyttää ainakin kahdeksan sekunnin ajaksi rentoutumista, aktiivinen ponnistelu jonkin asian ymmärtämiseksi vaikeuttaa oivalluksen saamista.

Pari päivää sitten oivalsin (!) toisen asian, mikä vaikeuttaa oivaltamista: luulo siitä, että on kyennyt ymmärtämään asian jo älyllisesti ihan kokonaan.

Miltä oivallus tuntuu?

Laura kirjoittaa tänään blogissaan siitä, kuinka hän oivalsi sen, mitä yritän näyttää niin teille Kutri.net:in lukijoille, Kolme prinsiippiä -kurssilaisille kuin valmennettavilleni.

Niin kauan kuin Laura luuli ymmärtävänsä mitä tarkoitan, hän ei kyennyt näkemään, mitä yritin näyttää.

Jos muistan oikein, hetkeä ennen kuin hän sai oivalluksensa, kysyin häneltä jotain tämän suuntaista: ”Jos meillä kerran on sisäinen järjestelmä, joka palauttaa meidät automaattisesti hyvään oloon, miksi meidän pitäisi aktiivisesti tehdä mitään asian eteen?”

Tarkka kysymys ei ole olennainen — mikä on olennaista on se, että Laura huomasi ajattelussaan aukon, logiikkavirheen, ja se veti hänet hiljaiseksi. Hän mumisi jotain tyyliin ”niin, eihän siinä olekaan mitään järkeä”, oli sitten hetken hiljaa (ehkä kahdeksan sekuntia, hah hah) ja sitten — BADAM! Koko hänen ilmeensä syttyi ja olemuksensa heräsi henkiin, kun Laura yhtäkkiä näki kristallinkirkkaasti mitä yritin hänelle näyttää.

Hän alkoi nauraa ja sen jälkeen selittää innoissaan mitä näki. Riemukas, syvältä kumpuava ja melkein epäuskoinen nauru onkin yksi tavallisista oivalluksen tunnusmerkeistä. Samoin kuin tunne keventymisestä, maailman avautumisesta ja kaiken kirkastumisesta.

Oma suurin oivallukseni kolmen prinsiipistä tuli vähän samaan tapaan tajuttuani, etten sittenkään tajunnut. Kuuntelin Supercoach Academyn toisena viikonloppuna ensin päivän ajan nyökytellen kuinka Pranskyt puhuivat kolmesta prinsiipistä.

Sisäinen dialogini oli tätä luokkaa: ”Joo… Joo… Tiedän… Ymmärrän… Just noin… Niin niin, tunnemme ajattelumme…. Joo, Joo, tiedetään…”

Ja sitten seuraavna aamuna riitelin miehen kanssa niin, että jouduin menemään bussilla kouluun. Bussissa istuessani sisäinen dialogini meni näin: ”Okei okei, mä näen että suutuin, koska halusin näyttää tolle, ettei mulle tiuskita… Mutta jos mä kerran näen ton ajatuksen, niin miksi mä olen yhä kiihtynyt? Hetkinen… Pranskyt sanoivat että meistä tuntuu pahalta aina kun me ei nähdä, että me tunnetaan vain ajattelumme… Mitä mä missaan?”

Tajuttuani että olin missannut jotain näin, etten ollut ymmärtänyt sittenkään asiaa niin hyvin kuin olin luullut. Olo oli hetken hämmentynyt, sitten melkein olematon… ja sitten: BÄNG!

Näin silmänräpäyksessä ajatelleeni että ”niin, mutta jos toi ei olisi sanonut noin, mä en olisi ajatellut näin” ja heti perään näin ettei se ollut totta, koska muistin välittömästi kaikki ne kerrat, kun mies oli sanonut täsmälleen samat sanat, eivätkä ne olleet tuntuneet miltään tai olivat vain naurattaneet, koska olin ollut korkeassa mielentilassa.

Ja nähdessäni tämän näin silmänräpäyksessä sen, miten ihan kaikki muutkin tunteeni olivat vain seurausta ajatuksistani — ja samaan syssyyn ihan kaikki muukin loksahti paikalleen — tietoisuus, mieli ja miten ne suhtautuivat ajatukseen, miten ne virtasivat lävitseni, miten koko inhimillinen kokemus syntyi todellakin tässä hetkessä — ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Fiilis oli niin uskomaton, että hymyilin koko loppupäivän kuin hangon keksi, en meinannut millään malttaa pysyä paikallani luennolla ja mieleni teki tanssia ja laulaa. Seuraavat viikot kikattelin yksikseni aina kun näin miten mies ”tunsi ajattelunsa”. Olo oli ekstaattinen ja vapautunut.

Yleinen fiilis oli myös se, että ”Onko tämä oikeasti näin yksinkertaista?” No on se — ja jokaisen lisäoivalluksen myötä olen nähnyt että se on vieläkin yksinkertaisempaa, kun miltä ensialkuun näytti.

Miten oma suurin oivallukseni muutti elämäni?

Ajan mittaan tietysti totuin hyvään fiilikseen, joka nykyään on normitilani. Huomaan eron entiseen vain silloin, kun muistelen mitä ajattelin ja miten käyttäydyin esimerkiksi vielä tammikuussa. Nyt se, miten silloin näin maailman tuntuu todella hassulta!

Olenko joskus oikeasti ajatellut, että huono fiilis kertoo jostain muusta kuin ajatteluni tasosta? Olenko oikeasti kuvitellut että ajatusten analysointi on tärkeää? Tai että ikäville tunteille pitää tehdä jotain?

Hehehheee! Höröttelen ajatukselle nytkin tätä kirjoittaessani.

Myöhemmin olen saanut uusia oivalluksia, jotka ovat saaneet elämän tuntumaan entistäkin kevyemmältä ja helpommalta. Opettajieni mukaan keveydellä ei ole kattoa eikä oivallusten määrällä mitään rajaa. Meillä kaikilla on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun — uusiin oivalluksiin.

Kaikkein hassuinta on kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa elämässäni en kaipaa mitään, vaikka järjellä ymmärrän, että todennäköisesti ymmärrykseni inhimillisestä kokemuksesta tulee syvenemään ja sitä kautta elämäni kevenemään.

Kyllä, haluan luoda ja oppia uusia asioita niin kuin pienet lapset. Ihan vain omasta hyvästä olostani käsin ja ihan vain siksi, että se on mahdollista, hauskaa, kiinnostavaa ja innostavaa. Mutta minulla ei ole enää tunne siitä, että jotain olennaista puuttuu, saati taka-ajatusta, että ”sitten kun saan tämän, olen onnellinen”.

Mistä tiedät näetkö maailman, jota yritän sinulle näyttää?

  1. Uskotko että esimerkiksi traumat, uskomukset ja kokemukset vaikuttavat siihen, miltä sinusta tuntuu?
  2. Onko sinusta ymmärrettävää loukkaantua jostain toisen sanomisesta tai tekemisestä?
  3. Onko sinun mielestäsi omien ajatusten analysoinnista hyötyä?
  4. Onko sinun mielestäsi tärkeää miettiä mistä jokin ajatus tulee?
  5. Onko sinun mielestäsi tärkeää kohdata omat pelkonsa?
  6. Onko sinun mielestäsi tärkeää tehdä asioita, joista tulee hyvä olo?
  7. Haluatko tuntea vähemmän kurjia tunteita?
  8. Uskotko että voisit olla vieläkin onnellisempi kuin mitä olet tänään?
  9. Uskotko että sinussa on jotain vikaa?
  10. Koetko että itsensä kehittäminen on tärkeää?
  11. Pelkäätkö, että jos ajattelisit vain tuntevasi oman ajattelusi, jotenkin irtautuisit, etääntyisit tai vieraantuisit maailmasta.
  12. Tunnetko tarvetta lukea vielä self help -kirjallisuutta?
  13. Uskotko että menneisyyden miettimisestä on hyötyä?
  14. Pitääkö sinun mielestäsi ottaa vakavasti asiat, joita toinen sanoo huonolla tuulella ollessaan? Esimerkiksi siksi, että uskot totuuden tulevan esiin silloin kun ihminen on vihainen?
  15. Onko sinun vaikeaa antaa anteeksi jollekulle?
  16. Oletko sitä mieltä, että joku tuntemasi ihminen on pahantahtoinen, paha tai julma?
  17. Uskotko että sinä tai joku tuntemasi ihminen on rikki kokemisensa ikävien kokemusten takia?

Jos vastasit yhteenkään ylläolevista kohdista myöntävästi, et näe maailmaa niin kuin minä näen.


Jos haluat saada oivaltaa totuuden itsestäsi ja inhimillisestä kokemuksesta samalla tavalla kuin esimerkiksi minä ja Laura, tule henkilökohtaiseen valmennukseen tai kolme prinsiippiä -yksityiskoulutukseen tai liity kolme prinsiippiä virtuaalikurssille.

Elämäsi odottaa! Mitä sinä odotat?

Miksi uskomuksia ei ole (ja miksi niiden ajattelu pilaa elämän)

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Parin päivän sisään olen käynyt keskusteluja, joissa toinen keskustelija on puhunut uskomusjärjestelmistä ja uskomuksista ikään kuin ne olisivat totta. Tänä aamuna näin (taas) miten hassua ja haitallista on uskoa uskomuksiin.

Yksi asia, josta ehkä olemme samaa mieltä on se, että tämä hetki on olemassa. Siis juuri tämä ohikiitävä hetki, jossa luet tätä lausetta. Mennyt hetki on mennyt ja tulevaa hetkeä ei vielä ole.

Voi olla, että tässä hetkessä olet ajatuksissasi menneisyyden muistoissa tai tulevaisuuden fantasioissa tai kauhukuvissa, mutta se kaikki tapahtuu tässä ja nyt. 

Voimme kokea vain sen, mitä ajattelemme. Jos ajattelet nyt rakastasi, koet rakkautta. Jos ajattelet vihamiestäsi, koet vihaa. Jos ajatuksesi ovat siinä miltä kehosi nyt tuntuu, koet sen tuntemukset, mutta jos uppoudut ajattelemaan mitä kaverisi sanoo sinulle, kehosi katoaa kokemuspiiristäsi.

Ajatuksemme vaihtuvat jatkuvalla syötöllä. Jos voisimme äänittää ajatuksiasi (laitteella, jota ei vielä ole), voisit hämmästyä siitä, miten sattumanvaraista ja poukkoilevaa ajattelusi on, vaikka jälkikäteen ehkä muistelit ajatelleesi vain yhtä asiaa.

Illuusio syntyy ihmismielen taipumuksesta luoda syy- ja seurausyhteyksiä, nähdä toistuvia kuvioita, antaa merkityksiä ja kertoa tarinoita. 

Ajatus siitä, että meillä olisi uskomuksia — eräänlaisia piintyneitä ajattelutapoja tai automaattiohjelmia, jotka rajoittavat toimintaamme — on mahdollista juuri tämän taipumuksen takia.

Minä väitän, ettei ole mitään uskomusta.

On vain sinä tässä hetkessä ajattelemassa ja tuntemassa tietyllä tavalla — ja heti perään ajattelemassa että ”ajattelen ja toimin aina näin”.

Samalla hetkellä kun ajattelet että ”ajattelen ja toimin aina näin”, suljet silmäsi kaikilta niiltä kerroilta, kun ajattelit ja toimit toisin vastaavassa tilanteessa.

Tämä ilmiö on kaikkein helpointa bongata ihmisissä, joiden kanssa vietät paljon aikaa. Kuinka monta kertaa olet kuunnellut tyrmistyneenä läheisesi selitystä siitä, kuinka hän ”aina” toimii, tuntee tai ajattelee tietyllä tavalla.  Jos olet itse hyvällä tuulella ja kirkkaalla mielellä, pystyt helposti muistamaan kertoja, jolloin hän ajatteli, tunsi ja toimi eri tavalla vastaavassa tilanteessa — joskus jopa pari tuntia aiemmin!

Esimerkiksi itse olen kuunnellut ihmeissäni tuttavan selitystä siitä, kuinka hän on aina niin onneton parisuhteessaan, koska kokee ettei hänen kumppaninsa arvosta häntä — kun vain muutamaa päivää aikaisemmin hän on tosissaan hehkuttanut suhteensa erinomaisuutta. Seuraavana päivän parisuhde on taas ollut ihan mahtava.

Jos uskomus olisi olemassa, silloin et voisi koskaan ajatella toisella tavalla asiasta, josta luulet sinulla olevan uskomuksen.

Muistitutkimukset ovat tehneet todella selväksi, ettemme muista menneitä tapahtumia, ajatuksia ja tunteita niin kuin ne alunperin koimme, vaan muistomme ovat tässä hetkessä luomiamme keksittyjä tarinoita, joiden uskomme olevan tositarinoita menneisyydestä. Niinpä voimme muistaa elävästi jopa tapahtumia, joita emme ole edes kokeneet henkilökohtaisesti!

Vielä tärkempää on huomata, että tutkimusten mukaan se, miten varmoja tunnemme olevamme muistimme todenperäisyydestä ei kerro YHTÄÄN MITÄÄN siitä, miten todenperäinen muisto on. Toisin sanoen jopa niin sanotut ”valokuvamuistot” jostain emotionaalisesti vahvasta kokemuksesta eivät ole täysin totta — ja jossain tapauksissa lainkaan totta.

Tästä karuimpana esimerkkinä on Jenkeissä vaikuttanut terapiasuuntaus, joka lähti olettamuksesta, ettet muista seksuaalista hyväksikäyttöä, koska olet torjunut muiston. Niinpä terapiaprosessin aikana lukemattomat ihmiset, joita ei ollut koskaan seksuaalisesti hyväksikäytetty, muistivat yhtäkkiä elävästi kauheita kokemuksia lapsuudestaan. Muuten hyvä, mutta oikeasti seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ongelma on yleensä juuri päinvastainen — he eivät pysty unohtamaan tapahtumaa, vaikka kuinka yrittävät.

(Lisäys: muistin väärin ettei ikävää kokemusta voi unohtaa — joidenkin tutkimusten mukaan 10 % traumaattisia kokemuksia kokeneista saattaa unohtaa ikävän muiston.)

Jos siis uskot muistavasi varmasti että ajattelet, tunnet ja toimit tietyntyyppisissä tilanteissa tietyllä tavalla, varmaan on vain se, ettet oikeasti voi olla varma.

Ja koska et voi olla varma siitä, että tapa jolla juuri nyt ajattelet, tunnet ja toimit on ainoa tapa, jolla ajattelet, tunnet ja toimit vastaavassa tilanteessa, on naurettavaa lähteä miettimään ohjaako toimintaasi joku uskomus vai ei.

Miksi uskomuksiin uskominen on vaarallista?

Ajatuksemme vaihtuu jatkuvasti ja on melko sattumanvaraista, mikä ajatus milläkin hetkellä juolahtaa mieleemme.

Tiedätkö varmuudella mikä seuraava ajatuksesi on? No et tietenkään — kukaan meistä ei tiedä.

Vielä vähemmän tiedät mitä tulet tulevaisuudessa ajattelemaan ja sitä kautta tuntemaan jostain asiasta.

Voit tehdä vain hyviä arvauksia.

Jokainen meistä on kokenut elämässään tilanteita, joissa on esimerkiksi etukäteen kuvitellut olevansa ihan onnessaan, jos jotain tapahtuisi ja sitten tunnekokemus on ollut laimeampi tai jopa negatiivinen. Vastaavasti olemme ehkä ajatelleet ettemme voi enää ikinä olla onnellisia, jos jotain ikävää tapahtuisi — mutta asian tapahduttua olemme olleet ihan OK tai jopa helpottuneita.

Daniel Gilbertin kirja Stumbling on Happiness on täynnä toinen toistaan riemastuttavampia — ja osin pelottaviakin — esimerkkejä siitä, miten päin mäntyä arvioimme tulevien tapahtumien vaikutuksen tunteisiimme. Katso Gilbertin Ted-puhe jos haluat nauraa.

Uskomuksiin uskomisen ongelma on se, että sillä hetkellä kun uskot että on olemassa uskomus, joka rajoittaa sinua, sinua ei rajoita mikään uskomus, vaan ajatus uskomuksesta.

Testaa jos et usko.

Ajattele jotain asiaa, josta sinulla voisi olla negatiivinen uskomus. Jos et keksi itse mitään omaa uskomusta, lainaa kaverisi uskomusta tai kuvittele vaikka miltä tuntuisi ajatella, että ”uskon, ettei kukaan rakasta minua”.

Yritä eläytyä ajatukseen ja saada sen tuoma kurja fiilis päälle. Ajattele sitä, miten sinut on ”ohjelmoitu” ajattelemaan ja tuntemaan aina näin. Miltä tuntuu? Tuskin kauhean vapaalta.

Kuvittele nyt näkeväsi, ettei ole mitään uskomusta — on vain sinä tässä hetkessä ajattelemassa, että ”kukaan ei rakasta minua” (tai mikä uskomuksesi nyt onkaan).

Näe kaikki ne kerrat, kun olet ajatellut (tai voisit ajatella) asiasta jotenkin postiivisemmin. Jos mieleen ei tule mitään, kuvittele mitä ajattelisit asiasta, jos olisit hyvällä, rennolla tuulella.

Mikä fiillis sinulla on silloin, kun et usko että sinulla on uskomus? Todennäköisesti kevyempi ja helpompi — ehkä jopa täysin vapaa.

Miksi on järjetöntä tarttua yhteen ajatukseen?

Ihan kaikki lähestymistavat, joissa keskitytään korjaamaan ajatusmallejasi tai uskomuksiasi, jotta voisit voida paremmin olettavat, että toiset ajatukset ovat toisia tärkeämpiä.

Suuntauksesta riippuen ajatuksen tärkeys arvioidaan mm. sen perusteella kuinka usein se näyttää juolahtavan mieleemme, millaisen tunnereaktion se näyttää herättävän silloin kun ajattelemme sitä ja miten typerään toimintaan se näyttää johtavan sillä hetkellä kun ajattelemme sen.

Ajatuksen luonne on tulla ja mennä. Ajatuksemme vaihtuvat jatkuvalla syötöllä. Yksittäinen ajatus voi olla korkeintaan työmuistin mittainen — siis muutamien sekuntien mittainen. Illuusio siitä, että ajatuksemme on pidempi tulee juuri kyvystämme nähdä toistuvia kuvioita.

Yksittäisen ajatuksen lyhyyden näkee erityisen selvästi vanhoissa ihmisissä tai univelkaisissa pienten lasten äideissä, joilla alkaa ns. pätkiä. Heidän jutuistaan kuulee myös sen, miten sattumanvaraista ajattelumme on — ajatus kimpoilee asiasta toiseen usein ilman minkäänlaisia aasinsiltoja.

Tai oletko koskaan kirjoittanut ajatuksenvirta metodilla — eli vain kirjoittanut kaikki mieleen juolahtavat ajatuksesi ylös. Ajatukset voivat vaihdella hyvinkin rajusti sinä aikana kuin kirjoitat.

Jotkut terapiasuuntaukset olettavat virheellisesti, että ajatuksenvirta voi paljastaa jotain salattua sisimmästäni. Se, mitä uskomme ajatusten paljastavan riippuu tasan tarkkaan siitä, mihin sinä tai terapeutti päättää kiinnittää huomionsa.

Se, että eri ihmiset voivat nähdä samassa kirjoituksessa eri tarinoita ja toistuvia kuvioita kertoo vain kyvystämme löytää toistuvia kuvioita, merkityksiä ja syy- ja seuraussuhteita sieltäkin, missä niitä ei ole. Tosiasiassa ajatuksenvirta paljastaa vain sen, miten ajatuksemme vaihtuvat jatkuvalla syötöllä ja hyppivät helposti aiheesta toiseen.

Jokainen ajatuksemme on uusi ajatus — vaikka muistimme mukaan se näyttää ihan samanlaiselta kuin ajatus, jota olemme ajatelleet joskus ennen.

Koska tunnet vain sen, mitä ajattelet juuri tällä hetkellä, muutaman sekunnin kuluttua mieleesi tulee uusi ajatus etkä voi oikeasti ennustaa mikä seuraava ajatuksesi on — ei ole yhtään mitään järkeä takertua yksittäiseen ajatukseen ja tehdä siitä muita tärkeämpi.

Tämäkin on helpompi nähdä toisessa ihmisessä. Oletko ikinä väitellyt tai riidellyt ihmisen kanssa, joka yhtäkkiä takertuu yksittäiseen sanomiseesi ja tekee siitä numeron, vaikka sinulle ajatus ei merkinnyt mitään?

Hänelle se on yhtäkkiä maailman isoin juttu, kun taas sinulle se oli vain ajatus, jonka ehkä lipsautit kiukuspäissäsi suustasi etkä oikeasti koe ajattelevasi niin? Kohta huomaat väittelyn pääasian unohtuneen ja teidän kinastelevan nyt siitä tarkoititko sanomisellasi jotain vai et, miksi sanoit niin — tai ylipäätään sanoitko edes juuri sitä lausetta, jonka toinen väittää sinun sanoneen.

Sillä hetkellä kun saat päähäsi syyttää mieleesi juolahtanutta ajatusta ja sitä seurannut tunnetta ja tekoa uskomuksesta, olet niin kuin ärsyttävä väittelykumppanisi, joka takertuu epäolennaisuuksiin.

Jos et tee ajatuksestasi numeroa, vaan näet, että se on vain mieleesi sillä hetkellä juolahtanut ajatus, joka ihan kohta vaihtuu uuteen ajatukseen, ajatuksen luoma tunnetila ja sitä mahdollisesti seurannut tarve tehdä jotain tyhmää kevenee ja menettää merkityksensä.

Mistä tiedän mitä ajatuksia seurata ja mitä ei?

Jos jokainen ajatus on vain sattumanvarainen ajatus, joka kohta vaihtuu uuteen, mistä tiedämme milloin meidän kannattaa toimia ja koska ei?

Sinä et ole ajatuksesi, tunteesi ja toimintasi, vaan se, joka ajattelee, tuntee ja toimii.

Elämässäsi on ollut useita hetkiä, jolloin ikään kuin nouset ajatustesi, tunteidesi ja tilanteiden yläpuolelle ja näet ne kauempaa. Noissa hetkissä olet tiennyt, nähnyt ja kokenut kristallinkirkkaasti mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvä vaihtoehto ja mikä ei.

Asia, jonka näet selkeästi, on voinut olla hyvinkin pieni — mitä haluat laittaa ruoaksi, keneltä kannattaa kysyä neuvoa, minne haluat mennä lomalle. Tai hyvin suuri — että on ollut aika vaihtaa työpaikkaa, muuttaa elintapoja tai lähteä ihmissuhteesta.

Kun näet, että ajatuksesi ovat todellakin vain ohikiitäviä ajatuksia, eivät tarkkoja kuvauksia tästä hetkestä, menneisyydestä tai tulevaisuudesta, olet automaattisesti siinä samassa kirkkauden tilassa, jossa vain jotenkin tiedät, miten toimia.

Ja ei, tässä jutussa esitetyt ajatukset eivät nekään olleet uskomuksia, ne olivat ajatuksia, jotka juolahtivat juuri nyt mieleeni ja tuntuivat siltä, että niiden jakamisesta voisi olla jollekulle hyötyä.


Oletko valmentaja, terapeutti tai autatko muuten ihmisiä työksesi. Haluatko oppia lisää näkökulmasta, johon tämä kirjoitus perustuu. Tsekkaa intensiivinen Kolme Prinsiippiä –yksityiskurssi tai omaan tahtiin opiskeltava virtuaalikurssi!

Mitä Keisarin uudet vaatteet -satu kertoo sinusta?

Alkuperäinen kuva Eric Parker @ Flickr — editonti tehty Pixlr:illä.

Tavoitteletko aktiivisesti henkistä kasvua? Etsitkö onnellisuutta? Yritätkö oppia rakastamaan itseäsi? Teetkö töitä sen eteen, että tulisit paremmaksi ihmiseksi? Tai kokisit enemmän hyvää oloa?

Mieti omaa kehitystavoitettasi. Tuntuuko sinusta siltä, että sen saavuttaminen kasvaminen vaatii aikaa, energiaa ja vaivannäköä?

Olet väärässä.

Todellinen ja kestävä henkinen muutos tapahtuu silmänräpäyksessä — kun yhtäkkiä näemme asian, jonka yritämme muuttaa uudessa valossa. Tämä pätee aivan erityisesti itsensä kehittämiseen ja onnellisuuden tavoitteluun.

Keisarin uudet aatteet

Keisarin uudet vaatteet -satu on loistava esimerkki siitä, miten asian näkeminen uudessa valossa muuttaa kaiken yhdessä silmänräpäyksessä.

Siltä varalta että olet ihmeen kaupalla välttynyt kuulemasta satua, se menee näin:

Turhamainen keisari haaskaa valtavia summia rahaa näyttääkseen mahdollisimman hyvältä. Hänen luokseen tulee räätälikaksikko, joka väittää että he ovat saaneet erän taikakangasta. Kangas on niin hienoa, että vain älykkäät ihmiset voivat nähdä sen. Kaksikko on niin vakuuttava esitellessään keisarille ”huippuhienoa erikoiskangasta”, että keisari uskoo heitä.

Muuten hyvä, mutta keisari ei itse pysty näkemään mitään. Peloissaan siitä, että muut saavat tietää hänen olevan tyhmä, hän kuitenkin esittää näkevänsä kankaan ja tilaa samantien tästä ”maailman hienoimmasta kankaasta” itselleen upean asun.

Räätälit käyvät tuumasta toimeen ja mittaavat, leikkaavat ja ompelevat keisarille uuden asun. Keisari lähettää innoissaan kansalleen sanaa, että aikoo pian esitellä uuden upean asunsa, joka on tehty tästä taikakankaasta. Tiedotteessaan hän tekee selväksi, että vain älykkäät ihmiset voivat nähdä kankaan.

Vihdoin asu on valmis ja keisari lähtee esittelemään sitä kansalleen. Tietenkään kukaan ei näe mitään asua, koska kyseessä on huijaus. Sen sijaan ihmiset ihastelevat ääneen kankaan kimallusta ja asun upeutta… Kunnes pieni lapsi huutaa: ”Hei, keisarilla ei ole vaatteita!” Yhtäkkiä yksi toisensa jälkeen ihmiset tunnustavat toisilleen etteivät he oikeasti ne kangasta, kunnes kaikki tajuavat joutuneensa huijauksen kohteeksi.

Hetkeä aikaisemmin keisarin alamaiset tunsivat huonoutta luullessaan että heissä on jotain vikaa, koska he eivät nähneet taikakangasta — sitten he tajusivat ettei ole mitään taikakangasta, jota nähdä.

Jos luulet että sinun pitää aktiivisesti tavoitella henkistä kasvua tai tulla paremmaksi ihmiseksi, olet oman elämäsi keisari, joka on ostanut jossain vaiheessa elämäänsä valheen, että hyvä olo, rakkaus, onnellisuus ja mielenrauha pitää hankkia ulkoapäin.

Jos luulet että sinussa on jotain vikaa, koska koet päivittäin negatiivisia fiiliksiä ja ajattelet välillä hyvinkin ikäviä ajatuksia, olet kuin sadun kansa, joka luulee että heissä on jotain vikaa.

Jokainen joka väittää, että henkinen kasvu vaatii töitä tai että kokeaksesi enemmän hyvää oloa sinun pitää ostaa uusia tuotteita, opiskella uusia tekniikoita, omaksua uusia strategioita, toistaa tiettyjä harjoitteita tai ylipäätään tehdä jotain erityistä, on kuin sadun huijariräätäli.

Minä olen kuin sadun lapsi ja tässä on minun huutoni:

Sinä olet hyvä, ehjä ja rakastettava! Hyvä olo, onnellisuus ja rakkaus on jo sinussa! Huonot fiilikset ja ikävät ajatukset ovat luonnollinen osa inhimillistä kokemusta, eikä niissä ole mitään pahaa tai vaarallista — siksi niille ei tarvitse tehdä yhtään mitään!

Oletko valmentaja, terapeutti, ohjaaja tai muu auttaja, joka ei vielä näe, että voit kokea täyttä onnellisuutta jo tänään ILMAN että teet mitään ja ettei negatiivisille ajatuksille ja tunteille tarvitse tehdä mitään? Tule Kolme Prinsiippiä -kurssille, näe totuus itsestäsi ja elämästä ja ala ihan oikeasti auttaa ihmisiä.

Kärsitkö vaarallisesta väärinkäsityksestä?

Koetko olevasi ehjä, hyvä ja rakastettava jopa silloin kun menee huonosti? Tunnetko onnea ja hyvää oloa päivittäin osouhteista riippumatta?

Vai koetko että sinun, muiden tai olosuhteiden pitää muuttua, ennen kun voit olla onnellinen ja tyytyväinen itseesi? Siinä tapauksessa katsot väärään suuntaan.

Jos koemme jatkuvaa tarvetta korjata itseämme, muita tai olosuhteita, jotta voisimme tuntea olomme hyväksi, todellinen ongelmamme ei ole meissä, muissa tai maailmassa vaan siinä, miten ymmärrämme ne.

Sinä olet hyvä, ehjä ja rakastettava. Voit kokea täydellistä onnea, hyvää oloa, iloa ja rakkautta milloin tahansa, olosuhteista riippumatta.

Niin kauan kuin et näe, että tämä on totta myös sinun kohdallasi, haaskaat aikaa yrittäen kontrolloida asioiden joita ei voi kontrolloida ja korjata asioita, joita ei tarvitse korjata.

Kurjat tunteet kertovat vain huonosta fiiliksestä.

Minulla oli eilen ns. huono päivä. Olin kärttyinen, levoton ja itkuinen. Mieleeni nousi pariin otteeseen selkeästi vainoharhaisia ajatuksia. Hermostuin lapselle ja olin vihainen miehelle.

Ennen vanhaan olisin ottanut nämä tunteet ja ajattelemani ajatukset todisteena siitä, että minä olen huono äiti, että parisuhteessani on jotain vikaa, että minä en ole rakastettava ja että elämä on epäreilua.

Eilen näin, että ne olivat vain ajatuksia, jotka syystä tai toisesta juolahtivat mieleeni sillä hetkellä ja ettei niillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Koin olevani vain äiti, joka oli huonolla tuulella eikä sillä hetkellä pystynyt toimimaan rationaalisesti ja rakastavasti.

Sisälläni oli syvä varmuus siitä, että olen valtavan rakastettu ja rakastan miestäni ja lastani enemmän kuin ketään muuta, vaikka tunsin hetkellisesti olevani kummallekin vihainen. Tiesin, että elän turvallisessa ja hyvässä parisuhteessa, vaikka mieleni listasi samaan aikaan asioita, jotka suhteessamme ”olivat pielessä”.

Tiesin että kurja oloni ei kertonut mitään minusta ihmisenä, elämäntilanteestani, parisuhteestani tai tulevista tapahtumista. Se kertoi vain ja ainoastaan, että olin syystä tai toisesta huonolla tuulella.

Mikä parasta, tiesin, että fiilis menisi ilman aktiivista ponnistelua ohi. Niin kuin menikin.

Lähdin lapsen kanssa maalle osin kiukuspäissäni, osin siksi että tiesin, että jos jäisin kotiin, en voisi luottaa itsehillintääni, vaan saattaisin olla todella inhottava miehelleni ja lapselleni. Vaikka kiukutteluni ei olisi vaarallista, se olisi täysin turhaa.

Puolen tunnin ajomatkalla, jossa ei tapahtunut mitään muuta kuin se, että minä ajoin, mielialani vaihteli useita kertoja. Välillä mietin fiiliksissä työn alla olevia projekteja. Sitten ajattelin hetken synkkänä onko niistä oikeasti kenellekään mitään apua. Sitten taas tunsin suunnatonta iloa siitä, miten osaan luoda webinaareja, videoita ja podcasteja.

Jos olet ihmetellyt, mitä tarkoitan sillä, että ”tunnemme vain ajattelumme”, tämä ajomatka oli hyvä esimerkki siitämikään ulkoinen asia ei voinut vaikuttaa minuun matkan aikana. Kaikki elämässäni olevat asiat olivat täsmälleen samalla tavalla koko matkan ajan. Tunteeni kertoivat vain sen hetkisistä ajatuksistani, eivät sen hetkisistä tapahtumista.

Myös perillä fiilikseni vaihtelivat. Vaikka huomioni oli etupäässä käsillä olevassa tilanteessa ja tunnetilani neutraali tai hyvä, välillä mieleen juolahti jokin ärsyttävä, itkettävä tai suututtava ajatus.

Lopulta lähdin hakemaan tätiäni läheiseltä juna-asemalta. Huomasin olevani taas huonolla tuulella, vaikken ajatellut mitään erityistä. Annoin itselleni luvan tuntea huonoa oloa kuin sielu sietää. Samassa mieleeni juolahti ajatus: ”Voisinko antaa itseni olla onnellinen, vaikka olen huonolla tuulella?”

Tämä uusi ajatus oli niin yllättävä, että aloin nauraa ääneen. Totta kai voisin! Levoton olo kehossani ei mennyt mihinkään, mutta yhtäkkiä mieleni oli korkealla ja on muutamaa minuuttia lukuunottamatta pysynyt siellä koko ajan.

Kärsit vain väärinkäsityksestä

Kaikki henkiset ongelmamme johtuvat pohjimmiltaan siitä, ettemme ymmärrä miten inhimillinen kokemus syntyy: miksi meistä tuntuu siltä kuin meistä tuntuu.

Pienenä vauvana emme kärsi henkisistä ongelmista — ainoastaan fyysistä ongelmista kuten väsymyksestä, nälästä tai fyysisestä epämukavuudesta.

Kun ajattelumme alkaa kehittyä, opimme ympärillämme olevilta ihmisiltä että ulkoiset asiat ja tapahtumat määrittävät ihmisarvomme, rakastettavuutemme ja onnellisuutemme. Niinpä alamme etsiä niitä itsemme ulkopuolelta, vaikka samaan aikaan ne ovat koko ajan sisällämme.

Joillain meistä on onni kasvaa ympäristössä, joka ei pilaa sitä, mitä opimme lapsuudessa. Dalai Lama on tästä esimerkki. Luuletko että Dalai Lama on koskaan etsinyt itseään tai yrittänyt korjata itseään? Ei tietääkseni, vaikka hän todistajalausuntojen mukaan hermostuu ja suuttuu siinä missä me kaikki muutkin.

Kun näet että olet jo hyvä, ehjä ja rakastettava ja voit kokea onnea ja hyvää oloa tässä ja nyt, myös koet niin.

Haluatko syventää ymmärrystäsi inhimillisen kokemuksen synnystä? Olen luonut sitä varten Kolme Prinsiippiä -virtuaalikurssin, joka on suunnattu ensisijaisesti valmentajille, terapeuteille ja muille toisia työkseen auttaville.

Lue lisää kurssista täältä.

Kurssista on hyötyä varmasti muillekin, mutta ohjaamiseen keskittyvät osiot voivat ehkä tuntua turhilta

 

Kolme prinsiippiä valmentajille, terapeuteille ja muille auttajille

Oma elämäni on kokenut todella radikaalin muutoksen viimeisen kahdeksan kuukauden aikana. Koko kokemukseni elämästä on muuttunut täydellisesti samaan aikaan kun ulkoiset puitteeni ovat pysyneet täsmälleen samoina.

Olen rennompi, levollisempi, iloisempi ja elämänhaluisempi kuin sitten lapsuuteni.

Tunnen olevani hyvä, ehjä ja rakastettava jopa huonoimpina hetkinäni.

Elämä tuntuu kevyeltä ja helpolta ja maailma valoisalta ja hyvältä paikalta elää.

Pystyn keskittymään paremmin olennaiseen, pulppuan ideoita ja löydän helpommin ratkaisuja vaikeiltakin näyttäviin pulmiin.

Parisuhteeni kukoistaa ja koen olevani parempi äiti kuin kertaakaan äitiysurani aikana.

Kaikki tämä on seurausta yhdestä näennäisen yksinkertaisesta oivalluksesta:

Näin, miten oma kokemukseni elämästä oikeasti syntyy.

Kolme prinsiippiä

Suuri Oivallukseni oli Supercoach Academyssa opiskelemani Kolmen prinsiipin mallin ansiota.

Malli on järkeenkäyvin, maanläheisin ja radikaalein näkemäni selitysmalli inhimillisen kokemuksen synnylle.

Se voi johtaa dramaattisiin ja pysyviin muutoksiin yhdessä silmänräpäyksessä. Eräät opettajani ovat eläneet jo lähes 40 vuotta tämän ymmärryksen kanssa.

Varsinkin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Isossa Britanniassa kolmen prinsiipin lähestymistapaa käytetään menestyksekkäästi muun muassa elämäntaitovalmennuksessa, yritysvalmennuksessa, urheiluvalmennuksessa, parisuhdeterapiassa, masennuksen hoidossa, kouluissa, vankiloissa, vieroitushoidossa ja vaikeissa olosuhteissa elävien auttamisessa ja tukemisessa.

Olen Suomen ainoa sertifioitu transformatiivinen valmentaja (Certified Transformative Coach™) ja tiettävästi myös parhaiteen kolmeen prinsiippiin perehtynyt suomalainen.

Minulla on ilo ja kunnia opettaa kolmen prinsiipin lähestymistapaa syksyn 2012 aikana kahdessa eri muodossa:

 

1. Henkilökohtaisena yksityiskoulutuksena

Yksityiskoulutus sisältää viisi vähintään kahden tunnin tapaamista joko kasvokkain Helsingissä tai Skype-videopuheluina. Se sisältää myös virtuaalikurssin materiaalit ja sopii ihmisille, jotka haluavat päästä nopeasti syventää ymmärrystään kolmesta prinsiipistä. 

Tätä vaihtoehtoa on tarjolla rajoitettu määrä ja rajoitetun ajan. Lue lisää yksityiskoulutuksesta täältä.

 

2. Itseopiskeltavana virtuaalikurssina

Virtuaalikurssi koostuu kymmenestä 19.8.–21.10.2012 sunnuntaisin ilmestyvästä tunnin videoluennosta. Luennot ovat tarjolla myös ladattavina mp3-äänitteinä ja luentojen yhteydessä on runsaasti linkkejä ja vinkkejä jatko-opiskelua varten. Katseluoikeudet videoihin ovat ainakin Kolmeprinsiippia.com:in elinikäiset ja ne voi ladata myös omalle koneelleen.

Lue lisää virtuaalikurssista täältä.

 

Kutri.net:in VIP-jäsenet saavat kummastakin kurssista kunnon alennuksen. VIP-jäsenet voivat lukea lisää VIP-eduista täältä.

 

Enkeli-Elisa, mannerlaattojen liikkeet ja muita valheita

Eli miksi on niin vaikeaa myöntää olevansa väärässä?

Tänään sain naapurilta luettavaksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteen, jonka lukemisen jälkeen on vaikea uskoa, että Enkeli-Elisan tarina olisi totta. (Tässä Vesa Linja-ahon hyvä tiivistelmä jutusta.) Pikainen googlaus paljasti lisää epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, jotka vain vahvistavat mielikuvaa siitä, että kyseessä on keksitty juttu.

En ollut törmännyt tarinaan ennen tätä, mutta ensimmäiseksi mieleen muistui kaikki ne kerrat, kun olen itse ajatellut perustaa fiktiivisen blogin, jossa kirjoittaisin anonyymisti jostain dramaattisesta jutusta ikään kuin se olisi totta ja sitten kun blogi olisi tarpeeksi suosittu, tekisin aiheesta salanimellä kirjan ja tienaisin rahaa. No, itselläni ei koskaan riittänyt intoa siihen asti, että olisin vienyt hankkeen yhtä tai kahta blogikirjoitusta pidemmälle. Blogia ja Facebook-ryhmää ilmeisesti eri tekijänimillä pyörittäneellä ja jutusta omakustannekirjan kirjoittaneella Minttu Vettenterällä riitti. Lukemani perusteella voisin kuvitella, että stoori perustuu väljästi Vettenterän omiin nuoruuskokemuksiin, mikä varmasti on lisännyt kirjoitusmotivaatiota.

Minä en näe mitään ongelmaa siinä, että luo fiktiivisen blogin ja kirjoittaa sen pohjalta kirjan. Rekisteröimättömän yhdistyksen perustaminen ”Enkeli-Elisan” luomalla maineella ratsastaen ja rahankeruu ilman että mistään käy ilmi miten rahat käytetään on mielestäni jo vähän arveluttavaa. Ei ihme, että poliisi tutkii asiaa. (Edit: Tai sitten poliisi tutkii sitä, onko joku oikeasti syyllistynyt niin raakoihin tekoihin ja toisen hengiltä kiusaamiseen, kuin Enkeli-Elisan tarinassa väittää tapahtuneen.)

Tällä hetkellä mielestäni kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin se sinnikkyys, jolla Minttu Vettenterä pitää kiinni tarinastaan . Ollaan nyt hetki loogisia: jos sinua uhattaisiin syyttää julkisesti valehtelusta (Vettenterä tiesi Kuukausiliitteen jutusta etukäteen) ja sinulla olisi roppakaupalla todisteita ja jopa pari todistajaa — eikö kuka tahansa täysjärkinen ihminen näyttäisi nämä todisteet ennen kuin ottaisi riskin huijausepäilyistä?

Aikaisemmin päivällä olin tutun Facebook-linkityksen kautta päätynyt lukemaan tätä häkellyttävää keskusteluketjua, joka sai alkunsa, kun Ritva Puolakka esitti blogissaan ajatuksen, että mannerlaattojen liikkuminen olisi seurausta öljynporauksesta. Jos ymmärsin Puolakan väitteen oikein, hän on sitä mieltä että öljynporaus yksistään aiheuttaa mannerlaattojen liikkeen. Väite itsessään on jo aika huikea, jos yhtään perehtyy mannerlaattojen liikkeisiin viimeisen 50 miljoonan vuoden aikana, mutta vielä huikeampaa on se vimma, jolla Puolakka torjuu kaikki tieteelliset selitykset. 

Olen viime aikoina miettinyt paljon inhimillistä tarvetta olla oikeassa. Sen jälkeen kun aloin nähdä inhimillisen kokemuksen synnyn kolmen prinsiipin mallin mukaan, huomaan sovittavani kaiken uuden (ja vanhankin) tiedon esim. aivojen toiminnasta kolmen prinsiipin mallin sisään.

Esimerkiksi nyt kuuntelen Jonah Lehrerin oivallusta käsittelevää kirjaa Imagine. Huomaan että aina kun jokin tutkimustieto tukee suoraan näkemystäni inhimillisen kokemuksen synnystä (”oivallukset syntyvät rennossa mielentilassa”) hihkun mielessäni ”Joo, just näin! Mähän sanoin!” — mutta jos jokin ajatuksista ei osu yhteen maailmankuvani kanssa (”oivallusta edeltää aina tuskainen puurtamisvaihe ja luovuttaminen”), alan mielessäni argumentoida sitä vastaan.

Tämä on epäjohdonmukaista, mutta erittäin inhmillistä toimintaa. Meidän on luontaisesti vaikeaa muuttaa mielipiteitämme, koska ihmismieli on viritetty etsimään todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta ja hylkimään faktoja, jotka eivät tue nykyistä näkemystä. Kirja Mistakes Were Made But Not By Me on täynnä toinen toistaan hätkähdyttävämpiä esimerkkejä siitä, miten pitkälle ihminen on valmis venyttämään totuutta voidakseen pitää nykyisen näkemyksensä jostain aiheesta.

Hulluinta on se, että vaikka ymmärrän järjellä että tapa, jolla katson maailmaa on selkeästi värittynyt, teen sen vaistomaisesti uudelleen ja uudelleen. Koska en halua olla kolmen prinsiipin suhteen yhtä fanaattinen kuin olin Kutri.net:in alkuvuosina ruokavalioiden suhteen, muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että tämäkin on vain yksi malli, jolla selitämme inhimillistä maailmankuvaa ja vaikka se on minusta sopivin, se ei ehkä palvele kaikkia yhtä hyvin. Korkeassa mielentilassa tämä on varsin helppoa nähdä, alhaisessa mielentilassa sangen hankalaa.

Näen, että Ritva Puolakka on vastaavanlaisen oikeassa olemisen harhan vallassa. Ulkopuolisesta tuntuu käsittämättömältä, että todella kovat tieteelliset todisteet ja selitykset eivät saa häntä tulemaan edes piirun verran vastaan omasta näkökulmastaan. Puolakka ei itse näytä näkevän tässä mitään ongelmaa. Ristiriita on tyrmistyttävä ja kiehtova. Kysyn vain kuinka usein mahdan itse syyllistyä samanlaiseen fakkiutumiseen?

Minttu Vettenterän tapaus näyttää äkkiseltään kuuluvan eri kategoriaan kuin Puolakan silmien sulkeminen tieteellisiltä faktoilta. Mikäli Enkeli-Elisa vanhempineen on Vettenterän mielikuvituksen tuotetta, Vettenterä on tästä varmasti tietoinen. Miksi hän sitten ei kerro totuutta?

Olen ollut todella kova tyttö valehtelemaan ihan viime vuosia lukuunottamatta. Muistan jo ekalla tai tokalla luokalla selittäneeni silmät kirkkaana koko luokalle kuinka setäni oli muka keittänyt kananmunan, josta oli sitten tullut ulos elävä tipu. Tai ihailemallani pojalle että meidän uima-altaassa on ollut delfinaarion delfiini hoidossa (piti sanoa hylje, mutta lipsautin delfiini ja oli pakko jatkaa valhetta siitä, haha).

Olen valehdellut ettei minulla ole paha mieli, kun oikeasti sydänalaa on kirvellyt ikävästi ja kurkussa on ollut iso pala. Olen valehdellut itselleni (ja muille) haluavani asioita, joita en halunnut. Olen sanonut tahdon kun en todellakaan tahtonut. Olen myös valehdellut päästäkseni ulos ikävistä velvollisuuksista, joihin olen tullut sitoutuneeksi, koska en ole kehdannut sanoa ei. Ja sitten on niin isoja valheita, joita en kehtaa näin julkisesti tunnustaa.

Olen valehdellut saadakseni huomiota, ollakseni pidetympi, välttääkseni rangaistuksia, vaikeuksia tai häpeää tai tuottaakseni toiselle paremman mielen (tai ollakseni pahoittamatta hänen mieltään).

Aika usein olen jäänyt myös valheista kiinni. Vaikka olen hyvä keksimään uskottavia valheita, olen huono muistamaan mitä olen valehdellut. Turhan usein olen yrittänyt paikata alkuperäistä valhetta uudella valheella, mutta siinä on aina käynyt huonosti.

Saamani huomio on aina kääntynyt minua vastaan ja mitä pahemmin ja pidempään olen ehtinyt valehdella, sitä pahemmin muut ovat menettäneet luottamuksensa minuun. Se, jolle olen valehdellut, on useimmiten pahoittanut mielensä valheestani.

Muutama vuosi sitten jouduin kohtamaan erittäin kipeästi oman valehteluni. Kokemus opetti: päätin lopettaa valehtelun ainakin tärkeimmissä ihmissuhteissani. Päätös on pitänyt melko hyvin, vaikka myönnän välillä esim. jättäneeni kertomatta jotain sellaista mitä toisen ei tarvitse tietää ja mistä hänelle olisi tullut vain paha mieli (tyyliin mitä joku kolmas henkilö on kiukuspäissään sanonut). En myöskään laske valehteluksi sitä, että arvioin jatkuvasti aikataulut väärin — vaikka rehellisyyden nimissä sekin perustuu jonkinasteiseen itsepetokseen (”mä ehdin kyllä tehdä kaiken tämän”).

Vaikka välillä on ollut todella tuskallista kertoa totuus, olen hämmästyksekseni aina päässyt helpommalla kuin jos olisin ensin valehdellut ja sitten jäänyt sitten valheesta kiinni.

Tukenani rehellisyyspäätöksestä kiinnipitämisessä on ollut perheessäni kulkeva (semi-fiktiivinen) tarina Reilu-Pekasta, joka perimätiedon mukaan oli hassannut SKDL:n varoja järjettömiin investointeihin, joihin kuului  huippuravuri Charme Asserdalin varsan ostaminen kovaan hintaan. Charme Asserdal oli ehkä huippujuoksija, mutta paska periyttäjä eikä yhdestäkään sen varsasta tullut mitään. Kun Pekan paha virhe paljastui, mies ei lähtenyt selittämään tekojaan, vaan totesi vain ”väärin tein, perkele” — ja sai tekonsa anteeksi. (Esim. täältä voi lukea todenmukaisemman version tarinasta.)

Aina kun oman virheen myöntäminen tuntuu vaikealta ja tekisi mieli selittää musta valkoiseksi, muistan em. tarinan. Joskus olen suoraan sanonut ”väärin tein, perkele”. Ainoaksi selitykseksi olen alkanut tarjota Supercoach Academyssa oppimaan ydinsyytä virheisiin: ”Se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta.”

Tunnen tarvetta valehdella silloin, kun olen alhaisessa mielentilassa eli jännittynyt, ahdistunut, stressaantunut, peloissani jne. Alhaisessa mielentilassa ajattelukykyni on rajoittunut enkä pysty näkemään selkeästi syy- ja seurausyhteyksiä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvin ja mikä paremmin. Koska en enää muutenkaan anna arvoa alhaisessa mielentilassa ajattelemilleni ajatuksilleni, en näe myöskään valehtelussa mitään järkeä.

Ulkopuolisen näkökulmasta Minttu Vettenterän käytös on järjetöntä. Eikö olisi ollut helpompaa myöntää luoneensa fiktiivisen tarinan hahmoineen viimeistään silloin, kun kuukausiliitteen toimittaja alkoi soitella? Tai mieluummin silloin kun ensimmäiset toimittajat tulivat kyselemään asiasta? Siitä huolimatta Vettenterä jatkaa valehteluaan, kaivaen itselleen aina vain syvempää kuoppaa.

Mitä Vettenterän päässä liikkuu nyt? Ajatteleeko ja toimiiko hän paniikin vallassa? Vai onko hän tilassa, jossa hän selittää mielessään koko tarinaa uusiksi niin, ettei hän ole tehnyt mitään väärin vaan hänet on ymmärretty väärin? Viimeiset kommentit viittaavat jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Vaikka olisi hyvin helppoa joko pilkata tai paheksua ihmisiä, jotka kieltäytyvät tunnustamasta erehdyksiään ja selittelevät tekojaan parhain päin, on hyvä huomata, että tämä taipumus on yleisinhimillinen ominaisuus.

Jos et tunnista näitä piirteitä itsessäsi, se voi hyvinkin johtua siitä, että elät tavallista pahemmassa itsepetoksessa…

Lisää hyvää analyysia Enkeli-Elisan tapauksessa mm. Sallan lukupäiväkirjassa ja Oota mä luen tän eka loppuun -blogissa sekä Juuso Myllyrinteen blogissa.