Haluatko tappaa itsesi?

Katso video YouTubessa.

Juolahtaako sinulle välillä — tai usein — mieleen sanat ”mä tapan itseni” tai ”mä haluan kuolla”?

Minulle tällainen ajatus on juolahtanut mieleen varmasti tuhansia kertoja elämäni aikana aina teini-ikäisestä näihin päiviin asti.

Aika usein ajatus tulee mieleen muodossa ”haluan lakata olemasta”, mutta oikein kurjina hetkinä mieleen saattaa nousta ajatus ”mä haluan viiltää ranteet auki”.

Siitä huolimatta en ole koskaan elämäni aikana ottanut yhtään konkreettista askelta itsemurhaa kohti. En ole edes tarttunut veitseen viillelläkseni itseäni pahimpina tuskan hetkinä.

Mikä erottaa minut niistä, jotka niin tekevät — joskus traagisin seurauksin?

Ajatus itsemurhasta lohduttaa

”Itsemurhan ajatus on vahva lohtu: sen kanssa pääsee hyvin yli monesta pahasta yöstä.”

~ Nietzsche

Oletko koskaan ajatellut ”olen niin onnellinen, että voisin kuolla”?

Jos joku olisi sillä hetkellä tarjoutunut tappamaan sinut, olisitko suostunut?

Et varmaan, koska et ajatellut kuolemaa kirjaimellisesti. Se kuvasi vain onnellisuutesi määrää.

Onko mieleesi noussut vihan vallassa ”mä tapan ton tyypin!”

Oletko koskaan tappanut ketään?

Todennäköisesti et, koska tajuat että ajatus kertoo vain siitä, miten raivoissasi sillä hetkellä olet.

Ehkä mieleesi on noussut elämäsi aikana useita kertoja ”mä tapan itseni” tai ”mä haluan kuolla”, mutta silti olet vielä tässä lukemassa tätä tekstiä.

Voi olla että joku muu esti sinua toteuttamasta ajatustasi, mutta todennäköisemmin se olit sinä itse. Jokin syvempi viisaus tai tieto sinussa esti sinua viemästä itsemurhaa loppuun asti.

Jollain tasolla näit, että ajatus itsemurhasta oli yhtä typerä kuin ajatus toisen tappamisesta tai yhtä epätosi kuin ajatus ”voisin kuolla” suurella onnen hetkellä.

Toisin sanoen näit, että ajatus ”mä haluan kuolla”, on vain ajatus.

Et voi estää ajatuksia nousemasta mieleen

Tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on?

Et tietenkään.

Jos et tiedä mikä seuraava ajatuksesi on, oletko silloin valinnut sen?

Et ainakaan tietoisesti.

Jos et tiedä mikä seuraava ajatuksesi on, miten voit estää tiettyä ajatusta nousemasta mieleesi?

Et täysin varmasti mitenkään.

Ajatus ”haluan tappaa itseni” nousee mieleesi jos se on noustakseen — samalla tavalla kuin kymmenet tuhannet muut ajatukset jotka nousevat mieleesi joka päivä.

Oletko jo huomannut, että jätät päivän aikana valtaosan ajattelemistasi ajatuksista omaan arvoonsa?

Kuinka usein olet ajatellut ”nyt mä lähden lenkille” tai ”nyt mä laitan tän Facebookin kiinni” tekemättä niin?

Tai ”katso, orava”, ilman että jäät miettimään miksi ajattelit oravaa, miksi näit sen ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä?

Miksi siis ottaisit ajatuksen ”haluan tappaa itseni” vakavammin kuin muut ajatuksesi?

Ahdistuneena ajattelusi ei toimi

Itselläni ajatus ”haluan lakata olemasta” tai ”viillän ranteet auki” juolahtaa mieleen vain silloin, kun olen todella ahdistunut, epätoivoinen tai muuten tuskainen.

Olen kaikkein useimmin siinä tilassa kun olen hyvin väsynyt, nälkäinen, PMS:n kourissa, säikähtänyt tai yrittänyt väkisin ratkaista asiaa, jota en voi sillä hetkellä ratkaista.

Minulle ajatus ei kerro siitä, että minun pitäisi nyt tappaa itseni, vaan siitä, että olen hetkellisesti syvässä hälytystilassa, jossa ajatteluni on säikähtäneen villipedon tasolla.

Siinä tilassa aivoni eivät toimi kunnolla.

En pysty näkemään mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvä ja mikä parempi.

En pysty ymmärtämään suuria kokonaisuuksia vaan takerrun epäolennaisiin pikkuasioihin.

En pysty kuvittelemaan mielessäni erilaisia tulevaisuudennäkymiä, vaan tulevaisuus näyttää mustalta aukolta tai pimeältä umpikujalta.

Tämä johtuu vain ja ainoastaan aivojeni sen hetkisestä neurologisesta tilasta, ei siitä ettei ongelmiini olisi olemassa mitään hyvää ratkaisua.

Ongelmana ei ole se, että välillä menemme tällaiseen hälytystilaan, jossa ajattelumme taso laskee.

Ongelmana ei ole se, että mieleemme juolahtaa itsetuhoisia ajatuksia.

Ongelmana on se, että otamme epätoivoiset ja itsetuhoiset ajatukset vakavasti. Että uskomme että meidän pitää tehdä itsemurha vain koska mieleemme sattui juolahtamaan ahdistuksen hetkellä ajatus ”mä tapan itseni”.

Anna elämän yllättää

Olen todella iloinen siitä, etten ole uskonut omia itsetuhoisia ajatuksiani.

Vaikka syvän ahdistuksen hetkellä on näyttänyt tosi todelta, ettei ongelmiini ole mitään hyvää ratkaisua, elämä on näyttänyt kerta toisensa jälkeen että olen ollut väärässä.

Jokaiseen ongelmaani on löytynyt aina jokin ratkaisu. Joskus ratkaisut ovat olleet vähemmän kivoja kuin mitä olisin toivonut, mutta aika usein ne ovat olleet helpompia ja parempia kuin olisin voinut kuvitella.

Kuinka usein olet ajatellut jossain tilanteessa että ”ainoa tie tästä ulos on itsemurha” — kunnes mielesi on kirkastunut ja olet tajunnut että on muitakin tapoja?

Esimerkiksi velkajärjestely, konkurssi tai jopa yhteiskunnan elätettäväksi heittäytyminen on parempi vaihtoehto järkyttävään velkaantumiseen kuin itsemurha…

…koska velkaisenakin voit kokea joka päivä hetkittäin hyvää mieltä, iloa ja onnea. Voit rakastaa ja olla rakastettu. Nauttia elämän pienistä ilmaisista iloista.

Menetyksen kaikessa rauhassa sureminen ja omista tunteista ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on yleensä parempi vaihtoehto jätetyksi tulemiseen kuin itsemurha…

…koska et voi ikinä tietää, odottaako jossain sinua vieläkin ihanampi ihminen, jonka kanssa voit luoda entistä paremman parisuhteen.

Kiusatuksi tulemisesta kertominen, rikosilmoituksen tekeminen, toiseen kouluun vaihtaminen tai vaikka sitten kotiin tietokone ja kännykkä kiinni lukittautuminen on parempi vaihtoehto kiusaamisesta eroon pääsemiseen kuin itsemurha…

…koska maailma on täynnä mahtavia ihmisiä, joista voi tulla ystäviäsi, hienoja asioita, joita et ole vielä päässyt kokemaan ja upeita paikkoja, joissa voisit vielä käydä.

Samalla tavalla kuin en voi estää ahdistusta nousemasta minussa, en voi estää myöskään onnea, hyvää oloa ja mielenrauhaa täyttämästä minua aika ajoin. Jopa silloin kun kaikki käytännön asiat ovat ihan päin helvettiä.

Tämäkin menee ohi

Jos olet juuri nyt tilanteessa, joka näyttää toivottomalta, pyydän että pysähdyt hetkeksi ja tunnistat tuntemuksesi.

Sinua ahdistaa, pelottaa, väsyttää, vituttaa, hermostuttaa, kyllästyttää.

Ei haittaa. Se menee ohi.

Nämä tuntemukset kertovat että ajattelusi taso on hetkellisesti sama kuin uhmakohtauksen vallassa olevalla lapsella tai säikähtäneellä villipedolla.

Antaisitko sellaisessa tilassa olevan olennon arvioida miten vakava tilanteesi on? Saati päättää puolestasi että nyt on tullut aika päättää päiväsi?

Et tietenkään.

TIEDÄN että juuri nyt sinusta voi tuntua täysin käsittämättömältä, että tämä ahdistus menisi itsestään ohi. Saati että tilanteesi voisi muuttua paremmaksi. Mutta se on vain ajatus. Ja virheellinen ajatus.

Jos et usko minua, testaa.

Päätä katsoa tämä elokuva loppuun asti.

Anna elämän yllättää sinut vielä moneen kertaan iloisesti.

Anna elämän voittaa.

Kirjoitin tämän erään keskustelun innoittamana.

Jos tämä kirjoitus ei vielä vakuuttanut sinua jatkamaan elämääsi, ole kulta ja keskustele vielä jonkun kanssa päätöksestäsi.

Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelin päivystää numerossa 01019 5202

  • arkisin klo 9.00– 07.00
  • viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Jos ehdit jo ottaa ensimmäisen askeleen itsemurhaa kohti, ole rakas ja soita heti hälytysnumeroon 112, kiitos!

Kaikki järjestyy, kaikki kääntyy parhain päin! Sinä OLET tärkeä ja arvokas!

Miksi hyvää oloa haetaan valmentajilta ja vaihtoehtohoidoista?

Viime aikoina medioissa on ihmetelty sitä, miksi yhä useampi ihminen etsii hyvinvointia henkisten valmentajien, vaihtoehtoterapioiden ja kehon kunnon optimoinnista.

Väitän sen johtuvan siitä, että heillä on liikaa aikaa ja energiaa, liian vähän ymmärrystä siitä miten hyvä olo syntyy — ja liian vähän kokemusta siitä miltä tuntuu ottaa ilo irti omasta kyvystä uuteen ajatteluun.

Etsimme hyvinvointia koska emme ymmärrä miten se syntyy

Tiesitkö että kehosi pyrkii koko ajan kohti terveyttä? Jos leikkaat haavan sormeesi, se paranee itsestään paitsi jos nypit sitä jatkuvasti uudelleen auki.

Sinulla on sisäinen järjestelmä, joka pyrkii palauttamaan sinut takaisin henkiseen hyvään oloon. Se ettei se näytä toimivan johtuu siitä, että viattoman väärinkäsityksen vuoksi pidät itseäsi kiinni kurjissa fiiliksissä.

Jokainen uhmaikäisen vanhempi on päässyt todistamaan tilannetta, jossa lapsi joka hetkeä aikaisemmin oli ihan OK, saa yhtäkkiä järkyttävän raivokohtauksen.

Jos yrität mennä rauhoittamaan lasta, tämän raivo yleensä vain yltyy. Jos kohtaukseen ei puutu, jossain vaiheessa se menee itsestään ohi. Hetkeä myöhemmin lapsi on niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mitä tapahtui? Lapsen sisäinen hälytysjärjestelmä aktivoitui hetkeksi syystä tai toisesta, sitten kytkeytyi itsestään pois päältä.

Aikuisilla homma menee täsmälleen samalla tavalla, paitsi että puutumme herkemmin huonoon fiilikseen, jolloin se pahenee.

Aina kun yrität korjata ahdistusta, stressiä tai kurjaa oloa jollain itsesi ulkopuolisella asialla: ruoalla, viinalla, seksillä, shoppaamisella, ruokavaliolla, superfoodeilla, terapialla, meditaatiolla tai enkeleillä…

…kerrot itsellesi että ”tämä paha olo on niin vaarallinen asia, että siitä pitää päästä eroon” ja ”tämä paha olo ei voi mennä itsestään ohi — ainakaan tarpeeksi nopeasti”.

Koet joka hetki vain oman tietoisen ajattelusi. Sillä hetkellä kun ajattelet että sinun on tavoiteltava hyvää oloa, et voi kokea hyvää oloa.

Jos sen lisäksi luulet että hyvä olo löytyy jotenkin itsesi ulkopuolelta, kiristät itseäsi hyvällä ololla tekemällä siitä ehdollista.

Manuela Bosco kertoi äskettäin eräässä naistenlehdessä kuinka hän käyttää erityisiä kiviä antamaan hänelle tukea ja voimaa. Manuela uskoo että kivien energia poistaa negatiivisuutta, luo lempeyttä ja avaa sydäntä.

Repesin nauramaan tämän luettuani, koska vuonna 2006 kannoin itse erilaisia ”energiakiviä” mukanani.

Ajatus ”käytän kiviä poistamaan negatiivisuutta” sisältää ajatuksen siitä, että a) on olemassa jotain negatiivisuutta jota pitää poistaa ja b) negatiivisuus ei voi poistua itsestään (ainakaan riittävän nopeasti) koska sen poistamiseen tarvitaan kiviä.

Tästä seuraa se, että sillä hetkellä kun kivet eivät jostain syystä ole mukana, mieleen voi nousta ajatus ”apua, nyt oloni ei voi olla niin hyvä koska ruusukvartsini unohtui kotiin”.

Enkelihihhuleille on helppo nauraa, koska he ovat vielä harvinaisuuksia, mutta he eivät poikkea mitenkään niistä, jotka ajattelevat että ”en voi olla tyytyväinen ennen kuin peppuni on pinkeämpi”. ”Tämä merkkilaukku/-auto tekee minut onnelliseksi.” ”En voi tuntea olevani arvokas ennen kuin minulla on tämä tutkinto/titteli/työpaikka.”

Samalla nämä ihmiset missaavat sen, että hyvä olo yllättää heidät usein juuri silloin, kun mitään ihmeellistä ei tapahdu — kun he puuhastelevat kotonaan, kävelevät ulkona tai ovat suihkussa.

Koska kukaan ei ole kertonut heille, että hyvä olo syntyy itsestään sisällämme, he joko kuittaavat sen selittämättömänä häiriönä tai alkavat etsiä ympäristöstä selitystä hyvälle ololleen.

Luomme olemattomia ongelmia, koska meillä on liikaa aikaa ja energiaa

Olin itse juuri tällainen ihan pihalla oleva hyvänolon etsijä 2006–2008.

Otin joulukuussa 2005 liian tosissani ajatuksen, että musta aukko syö minut. Sen jälkeen uskoin masentavalta ja uuvuttavalta tuntuvia ajatuksia ja vähensin radikaalisti töiden tekemistä. Minulla ei ollut lapsia eikä muitakaan velvollisuuksia.

Koska oletin että ahdistavasta olosta toipumiseen tarvittaisiin jotain ulkopuolista apua aloin kuunnella self help -äänikirjoja ja hypnoosiäänitteitä.

Aloin tehdä kaikenlaisia harjoituksia, kantaa mukanani kristallikiviä ja jutella enkeleille. Pukeuduin chakrojen värisiin vaatteisiin (vrt. punaiset pikkuhousut juurichakralle).

Teippasin huoneeni seinille voimalauseita, jotta ”ohjelmoisin aivoni uudestaan”, koska oletin että ajatuksissani oli jotain perustavalaatuisesti vialla.

Kävin selvännäkijöillä, koska uskoin että voisin olla rauhallinen vain jos tietäisin mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Aloin harrastaa Salaisuus-kirjan ohjeiden mukaista manifestointia ja ”positiivista ajattelua”, koska ajattelin että tarvitsisin itseluottamusta, vaurautta ja menestystä voidakseni olla onnellinen.

Mitä enemmän tavoittelin hyvää oloa, sitä vähemmän sitä koin.

Pyöriessäni oman napani ympärillä lopetin käytännössä kokonaan uuden luomisen.

Unohdin miltä tuntuu, kun teksti soljuu mielestäni sormien kautta näppäimistölle kuin itsestään.

Miltä tuntuu kun ajattelee ajatuksen, jota ei ole koskaan ennen ajatellut: saa uuden idean tai keksii ratkaisun ongelmaan, joka näytti mahdottomalta ratkaista.

Väitän että suurin ongelma niillä ihmisillä, jotka jäävät self help -koukkuun, juoksevat elämäntaitovalmentajien luona tai itsensäkehittämisseminaareissa tai kääntyvät energiahoitajien puoleen, on se, etteivät he ole tottuneet käyttämään koko luovuuttaan ja ongelmanratkaisukykyään.

He eivät ole kokeneet vielä sitä, miten mielettömän hienolta tuntuu antaa oman luovuuden virrata vapaasti.

Miten kutkuttavaa ja siistiä on käyttää ongelmanratkaisukykyä mahdottomalta näyttävien käytännön ongelmien ratkaisemiseen.

Niinpä he tyytyvät käyttämään luovuttaan olemattomien ongelmien luomiseen (”minulla on salaisia uskomuksia, jotka estävät minua kokemasta onnea”) ja haaskaavat ongelmanratkaisukykynsä niiden ratkomiseen.

Aika ajoin he uskovat löytävänsä jonkin ratkaisun ongelmaansa, mikä tuntuu hetken hyvältä. Koska he janoavat lisää ongelmia ratkaistavaksi, he käyttävät luovuuttaan keksiäkseen niitä lisää.

Jossain vaiheessa itsekeksittyjen ongelmien ratkomisesta ei saa enää tarpeeksi kicksejä.

Onneksi self help -kirjoista, elämäntaitovalmentajilta, NLP-ohjaajilta ja enkelihoitajilta löytyy lisää ongelmia:

Rajoittavia uskomuksia joita et tiennyt olevan olemassakaan (koska niitä ei oikeasti ole), energiakenttien haavoja jotka vain arkkienkeli Rafael voi parantaa (tietenkin sinua rahastavan enkeliterapeutin avulla), kehon kuvitteellisia puutostiloja (joita voi hoitaa superfoodeilla) ja menneiden elämien traumoja, joiden korjaamiseksi tarvitset hypnoosinauhan tai shamanistisen rituaalin.

Haluan tehdä itseni tarpeettomaksi

Kyllä, tittelini on transformatiivinen valmentaja. Opiskelin valmentajaksi yhdysvaltalaisessa Supercoach Academyssa. Jep, teräsvalmentaja-akatemiassa.

Edustan ns. kolmen prinsiipin suuntausta, jonka lähtökohtana on että kaikki henkiset ongelmamme lähtevät samasta yksinkertaisesta väärinkäsityksestä: siitä ettemme näe miten kokemuksemme syntyy vain ajatusten, tietoisuuden ja mielen kautta.

Minun tavoitteenani on korjata tämä väärinkäsitys kaikilta suomalaisilta vuoteen 2022 mennessä, jonka jälkeen kukaan ei tarvitsisi minun tai kenenkään muunkaan elämäntaitovalmentajan palveluita — ennustajista tai enkelihoitajista puhumattakaan.

Jos tämä suuruudenhullu hanke onnistuisi, se tarkoittaisi sitä että ihmiset vapautuisivat turhasta (henkisestä) stressistä, ahdistuksesta ja peloista.

Näin vapautuvan ajan ja energian he voisivat käyttää elämästä nauttimiseen, itsensä toteuttamiseen ja kaikkien tässäkin maassa olevien käytännön ongelmien ratkaisemiseen.

Ymmärrän, että tavoitteeni tuskin tulee toteutumaan. Se ei haittaa, koska oma hyvinvointini ei ole kiinni siitä, onnistuuko se vai ei.

Voi olla, että jossain vaiheessa totean tämänkin ongelman keksityksi tai löydän vieläkin isomman käytännön ongelman ratkaistavaksi. Sitä odotellessa tämä visio haastaa minut käyttämään koko luovuuteni ja ongelmanratkaisukykyni johonkin Katri Mannista kiinnostavampaan.

Mitä sinä haluat tehdä valtavalla luovuudellasi ja äärettömällä kyvylläsi uuteen ajatteluun?

Eilen ajattelin että haluan viiltää ranteeni auki

Oletko koskaan kärsinyt jostain ongelmasta ja saanut siihen neuvoja ihmiseltä, jolla vastaavaa ongelmaa ei ole — eikä ehkä koskaan ole ollutkaan?

Ainakin minulla nousee silloin helposti mieleen ajatus ”hyvähän ton on sanoa…”

Esimerkiksi puolisoni jokapäiväiset ihmettelyt ”mikset sä vaan laita tavaroita paikalleen heti käytön jälkeen” herättävät minussa usein tämän ajatuksen.

Hyvähän jo lapsena järjestystä rakastaneen, siistissä kodissa kasvaneen ja elämänsä tavaroiden hyvää järjestystä vaativissa työpaikoissa työskennelleen on laittaa tavarat takaisin paikalleen. Se tapahtuu häneltä selkäytimestä.

Vastaavasti taas minun on helppo toteuttaa itseäni ja uskaltaa tehdä uusia asioita, koska minua on kannustettu siihen lapsuudesta asti. Nautin edelleen vanhempieni täydestä hyväksynnästä ja tuesta, menivät hankkeeni syteen tai saveen.

Ajattelin tätä eilen todettuani miehelleni että ”ennen vanhaan mä olisin tällaisessa tilanteessa palanut loppuun ja masentunut jo aikoja sitten.”

Hetkeä aikaisemmin olin istunut muutaman minuutin keittiön nurkassa itkemässä väsymystä, ahdistusta ja vitutusta.

Sitten ajatteluni oli taas kirkastunut sen verran, että mieleeni juolahti ”no, nää on nyt vaan ajatuksia — tässä hetkessä kaikki on OK”.

Olisin salaa halunnut jatkaa itsesäälissä rypemistä, mutta se tuntui järjettömältä. Nousin ylös, totesin miehelle etten pysty enää näköjään masentumaan ja aloin laittaa tiskejä.

Mietin tiskikonetta pakatessani, miten aiemmin aloin uskoa omia ankeita, ahdistuneita ja itsesäälisiä ajatuksiani paljon helpommisssakin olosuhteissa.

Kun mielentilani tuohon aikaan nousi ja mieleen juolahti ”ei tää tilanne ehkä niin paha ole”, kieltäydyin uskomasta kirkkaampaa ajatteluani. Luulin nimittäin sen olevan todellisuuspakoista haihattelua ja masentavien ajatusten totta.

Ovatko epätoivoiset ajatukseni totta?

Eilen synkimmällä hetkellä tuskaa ei tuottanut faktat että lapset ovat valvottaneet minua taas monta yötä, minulla on vain 1-3 tuntia aikaa päivässä tehdä töitä (ja välillä ei sitäkään) ja juuri nyt en tiedä mistä ja miten paljon tienaan tulevaisuudessa.

Nämä asiat ovat olleet tiedossani jo kuukausikaupalla.

Ahdistus syntyi seuraavista ajatuksista:

”Mä en saa ikinä tehtyä tarpeeksi töitä tältä väsymykseltä ja näiltä lapsilta ja meidän on myytävä kämppä ja muutettava mutsille.”

”Mä en kestä enää sekuntiakaan tätä v***n kaaosta. Mun pää räjähtää.”

”Mä haluan viiltää ranteeni auki.”

Muuten hyvä, mutta keväällä ja kesällä 2010 olin vähintään yhtä väsynyt ja kirjoitin yksin kokonaan uusiksi Villa Helena -televisiosarjan. Tekstimäärältään se vastasi 5-6 pitkää elokuvaa. Olen vieläkin ihmeissäni, että pystyin siihen.

Taloudellinen tulevaisuuteni on ollut enemmän tai vähemmän epävarma siitä lähtien kun aloin freelancer-käsikirjoittajaksi vuonna 1998.

Aikatauluni ovat olleet kireämmätkin viime kuukausien aikana ja silti olen pystynyt kirjoittamaan kirjaa, luomaan kirjahaasteen ja päivittämään kutri.net:iä suhteellisen säännöllisesti. Koska herään tätä nykyä pari tuntia ennen lapsia, minulla on enemmän energistä ja rauhallista työaikaa käytössä kuin kuukausi sitten.

Ajatus viiltohaavasta ja verenvuodosta pyörrytti ja iljetti enkä oikeasti halunnut kuolla.

Pääni ei räjähtänyt.

Toisin sanoen mikään tuskaa aiheuttavista ajatuksista ei ollut totta ainakaan nykytiedon valossa.

Miksi siis aiemmin olisin ottanut ne todesta? Koska luulin että ne pitäisi ottaa tosissaan.

En luule enää ja siksi pahin ahdistuskohtaukseni meni ohi muutamassa minuutissa ja yleisketutus muutamassa tunnissa päivien tai kuukausien sijaan.

Tänä aamuna elämäntilanteeni on täsmälleen sama kuin se oli eilen synkimmällä hetkellä. Siitä huolimatta olen juuri nyt hyvällä ja tarmokkaalla tuulella ja tyytyväinen itseeni. Uskon että selviän jotenkin näistäkin ajoista. En välttämättä kunnialla, mutta melko varmasti hengissä.

Minä en ole masentumatta tai palamatta loppuun, koska elämäni on käytännön tasolla helppoa. Ei, se on itse asiassa monella mittarilla mitattuna ns. perseestä.

Mieleeni saattaa jopa juolahtaa yhtä masentavia ajatuksia kuin mitä ajattelin aikanaan masentuneena.

Ainoa ero entiseen on se, etten ota mieleeni juolahtaneita ahdistavia ajatuksia vakavasti. Ainakaan kovin pitkää aikaa.

Olipa elämässäsi kuinka kamalaa tahansa ja vaikka mieleen miten nousisi ajatus ”haluan tappaa itseni” tai ”en selviä”, sinulla on joka hetki mahdollisuus nähdä että se on vain ajatus, jota ei tarvitse uskoa todeksi.

Sinulla on mahdollisuus huomata, että vaikka välillä kuinka kävisi epätoivon kuilussa, joka päivä on myös kirkkaita hetkiä, jolloin elämä ei tunnu ihan niin kauhealta tai ehkä jopa suorastaan hyvältä.

Näinä hetkinä näet kokonaistilanteesi selkeämmin ja todenmukaisemmin. Näinä hetkinä sinulla on mahdollisuus löytää vastauksia elämässäsi oleviin haasteisiin.

Tänään haastan sinut kiinnittämään huomiota ajatuksiin, joita ajattelet silloin kun fiiliksesi on vähintään neutraali.

Samalla haastan sinut viittaamaan kintaalla ajatuksille, joita ajattelet ahdistuneena, paineen alla tai pahalla mielellä. Anna olla, ne ovat vain ajatuksia.

[box icon=”exclamation-sign” style=”simple”] Jos elämäsi tuntuu nyt erityisen vaikealta tai haastavalta, tutustu Mielenrauhaa-kurssiin (ent. Aidon elämän kolme prinsiippiä). Tällä itseopiskeltavalla nettikurssilla opetan sinulle miten oma ajattelumme luo oman kokemuksemme, jolloin voit h.uomata ettei sinussa olekaan mitään vikaa ja voit kokea enemmän mielenrauhaa kaaoksenkin keskellä. Lue lisää täältä!
[/box]

 

Mitä hyötyä murehtimisesta on?

Tänä aamuna kävelin ulos katsomaan oliko kadonnut kännykkäni unohtunut autoon niin kuin iPhonen etsintäohjelma väitti.

Aurinko oli vasta nousemassa, ilma kirpeän raikas, lämpötila +10°C. Pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä ja ihailemaan kaunista aamua. Oloni oli levollinen, rento ja avoin. Ajattelin: ”ihanaa, saamme nauttia täällä asumisesta vielä kaksi viikkoa.” Kännykkä löytyi autosta ja palasin hyvillä mielin takaisin sisään etsimään uutta asuntoa.

Meidän piti olla täällä koko reissun ajan. Alkuviikosta saimme vuokraemännältämme viestin, että isännöitsijä oli pyytänyt häntä ottamaan kiireellisesti yhteyttä. Olimme miehen kanssa varmoja, että ongelmana oli lapsemme, joka oli jetlageissä itkenyt tavallista enemmän ja välillä turhan aikaisin ja josta vuokraemäntämme ei ollut kertonut isännöitsijälle. Vietimme koko illan ja seuraavan päivän murehtien sitä että lapsemme pitää niin kovaa meteliä ja stressaten sillä, että joutuisimme etsimään uuden asunnon…

…kunnes kävi ilmi, että ongelmana oli se, ettei kämpän vuokrannut nainen olisi saanut ottaa alivuokralaisia tai pitää täällä vieraita yli kahta viikkoa. Hän oli tehnyt niin jo pidempään ja taloyhtiön mitta oli tullut täyteen jo edellisten vuokralaisten kohdalla, jotka olivat tupakoineet avoimesti ”ympäri taloyhtiötä” (isännöitsijän mukaan).

Olimme  hirvittävän helpottuneita siitä, ettei syy ollut meidän. Tunsimme itsemme todella tyhmäksi siksi, että olimme hassanneet melkein kaksi päivää murehtimiseen. Niinpä päätimme olla stressaamatta uuden asunnon etsimisellä.

Toisin sanoen teemme kaiken, mitä uuden asunnon etsimiseksi tarvitsee tehdä, mutta emme tee itseämme hulluksi kertomalla itsellemme kauhutarinoita, joissa emme löydä asuntoa ja päädymme lopuksi lentämään takaisin Suomeen ennen aikojamme.

Kävellessäni tänä aamuna taloyhtiön pihan poikki nauttien jokaisesta hetkestä täysin sydämin näin selkeämmin kuin koskaan, miten totaalisen turhaa murehtiminen on.

Murehtiminen ei edistä yhtään mitään — vain päätösten ja konkreettisten asioiden tekeminen edistää asioia.

Murehtiminen ei suojaa pettymykseltä — turhista odotuksista irti päästäminen ja sen näkeminen että olemme aina OK tapahtui mitä tapahtui takaa ettemme pety.

Murehtiminen ei saa meitä näyttämään muiden silmissä fiksummilta ja realistisemmilta — se saa meidät vaikuttamaan ainoastaan rasittavilta turhan murehtijoilta ja stressaajilta.

Murehditko jotain tai stressaatko itseäsi jollain asialla?

Kuvittele että menettäisit yhtäkkiä kykysi stressata ja murehtia.

Miten ratkaisisit ongelmasi?

Huomaatko, miten ongelmasi ratkeaa vähintään yhtä hyvin, ellei paremminkin ilman stressaamista? Tai ettei mitään ongelmaa edes ole?

Äitiyslomalaisen tunnustuksia & Hesarin arvostelu

Nimimerkki Lukija huolehti edellisen viestin kommenttiosastolla jaksamisestani, koska olin maininnut tekeväni jo töitä ja aloittavani opiskelut.

Siinä mielessä hänen huolensa oli täysin aiheellinen, että tiedostan itsekin niin kehoni kuin mieleni olevan lähes yhtä kovan rasituksen alla kuin syksynä 2005, jonka päätteeksi onnistuinkin hienosti polttamaan itseni loppuun.

Äitiys on ehdottomasti haastavin homma, jonka olen ottanut hoitaakseni — eikä siitä edes voi ottaa oikeasti lomaa. Vaikka joskus yön pimeinä tunteina vauvaa hyssytellessä mieleen on noussut ajatus: ”jos olisin tiennyt…” , sydämeni ääni on päättänyt lauseen aina: ”…olisin silti tehnyt tämän.”

Harva se päivä kiitänkin itseäni siitä, että käytin viimeiset kolme vuotta oman pään selvittämiseen ja kehon kuuntelemisen opetteluun. Jälkimmäinen sisältää myös eri tekniikoiden harjoittelun muun muassa stressin ja aggressioiden hallintaan. Äitiys on nimittäin pistänyt kaikki omaksumani (ja  kirjassani kuvaamani) opit tehotestiin.

Kuinka olla pelottelematta itseään mielikuvilla siitä, mitä kaikkea lapselleni voi tapahtua? Entä miten pysyä rentona ja rauhallisena kun olen umpiväsynyt ja vatsakipuinen vauva kitisee sitä enemmän, mitä hermostuneempi olen? Miten tietää mikä ristiriitaisista ohjeista on oikea juuri minun lapselleni? Entä tulla toimeen tavallista herkemmin pahoittuvan mielen kanssa? Saati olla stressaantumatta kun univelkaa kertyy, ruokailut tahtovat jäädä väliin imetys- ja kakkavaipparumban keskellä ja vastuu pienen ihmisen elämästä painaa?

Omasta mielestäni olen pärjännyt ainakin tähän asti olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Lähes jokaiseen päivään toki mahtuu ainakin yksi ”apua, en mä osaa” -hetki, mutta onneksi myös aina ”hei, täähän sujuu” ja ”olen niin onnellinen/kiitollinen” -hetkiä.

Uskoisin tiedostavani loppuun palamisen riskin paremmin kuin kukaan muu. Siksi ihan ensimmäiset viikot synnytyksen jälkeen en kyllä tehnyt juuri muuta kuin makasin sängyssä vauvan kanssa tai korkeintaan matkustin lapsuudenkotiini makaamaan lisää sängyssä (tosin siellä usein ilman vauvaa, jota äitini hoiti sillä aikaa kun minä nukuin univelkaa pois). Vasta nyt olen alkanut harjoitella vauvan kanssa kaupungilla liikkumista ja ottaa reippaammin kantaa arkirutiineihin ja kyllä, myös työjuttuihin.

Olen edelleenkin nukkunut mahdollisimman usein vauvan nukkuessa ja ottanut kaikin puolin rauhallisesti. Siksi juuri ne muutamat kirjoitustehtävät, joita minulle oli taas ilmaantunut, ovat kestäneet päiviä tai viikkoja, vaikka ennen lasta olisin hoitanut ne muutamassa tunnissa tai korkeintaan yhdessä päivässä — ja siksi Kutri.net:in päivitys kestää. Kirjaakin olen markkinoinut vähemmän kuin esimerkiksi Sinä onnistut -kirjoja. En ole ottanut työjutuista tai Kutri.net:in päivittämisestä juurikaan stressiä. Päinvastoin: radiohaastattelut ovat olleet hauskaa vaihtelua vauva-arkeen ja kun olen päässyt kirjoittamisen makuun, eli käytännössä flow-kokemukseen, olen saanut työnteosta energiaa ja onnistumiskokemuksia.

Taiteen tohtorin opinnot puolestaan tarkoittavat näin opintojen alkuvaiheessa vain romanttisten komedioiden katselua imettäessä ja kerran kuukaudessa muutaman tunnin kestävää tutkijaseminaaria, joista ensimmäinen on vielä edessä.

Myönnän että välillä olen tuntenut itseni varsinaiseksi alisuoriutujaksi, kun kuulen mitä muut äidit ovat jo onnistuneet saamaan aikaan ensimmäisten viikkojen aikana: kestittäneet päivittäin vieraita itseleivotuilla piimäkakuilla, hoitaneet (tosin käytännön pakosta) 15 hevosen tallia, lukeneet lopputentteihin. Kukaan näistä äideistä ei edes palanut loppuun, saati muistele ensimmäisiä viikkoja esikoisensa kanssa kauhulla. Alemmuuskompleksin iskiessä muistutan kuitenkin itseäni siitä, että kuten käytännössä kaikilla elämän osa-alueilla, vertailu on turhaa. Tärkeitä on, että minä olen lapselleni juuri niin hyvä äiti kuin vain minä voin olla.

Helsingin Sanomien Laura Kangasluoma ei selvästikään ollut Minä onnistun -kirjan kohderyhmää, koska hän ei oppinut kirjasta mitään uutta. Hyvä niin — mitä enemmän Suomessa on ihmisiä, jotka osaavat jo rakastaa itseä, purkaa pahaa oloaan ja tehdä asioita, joista nauttivat, sitä parempi paikka tästä maailmasta tulee.

Totta kai huonot arvostelut harmittavat, varsinkin jos ne ovat valtalehdessä, mutta toivon että kirja löytää silti tiensä niiden käsiin, jotka vielä kamppailevat huonon itsetunnon, vääristyneen kehonkuvan, negatiivisten tunteiden, stressin, liian murehtimisen, itsesabotaasin tai esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kanssa. Saamani todella positiivinen lukijapalaute ja netistä löytämäni arviot puhuvat sen puolesta, että ainakin osa lukijoista on kokenut kirjan itselleen hyödylliseksi tai vähintäänkin viihdyttäväksi. Myös uudessa Evita-lehdessä oli positiivinen juttu kirjasta.