Lapsuudenkodissani äitienpäivä oli ns. Iso Juttu. Heräsimme sisarusten kanssa ennen kukonpieremää keräämään valkovuokkoja, keittämään kananmunia ja teetä, joskus isompana jopa leipomaan kakkua äidille. Kortteja ja lahjoja oli väsätty tai ainakin suunniteltu viikkokaupalla. Aamiainen tarjoiltiin äidille vuoteeseen.
Mieleeni ei juolahtanutkaan, että lasteni isän kotona äitienpäivää ei vietetty yhtä suureellisesti. Niinpä ensimmäisen oman äitienpäiväni aamuna olin järkyttynyt kun mies tyytyi toivottamaan hyvää äitienpäivää ja pyysi laittamaan aamiaista.
Tuohon aikaan en ymmärtänyt miten inhimillinen kokemus syntyy, joten loukkaannuin sydänjuuriani myöten ja koin että ”koko päivä oli pilalla”.
Seuraavana kahtena vuonna mies oli ottanut opikseen ja sain sänkyyn ainakin aamiaisen ja lapsen piitämän kortin. Asiaa auttoi se, että muistuttelin häntä äitienpäivän tärkeydestä… Samaan aikaan laskin odotukseni aika alas, jotta ei tarvitsisi pettyä.
Tänä vuonna odotukseni olivat erinäisistä syistä entistäkin alempana. Ajattelin että olisi kiva saada lapselta kortti ja ottaa aamu rauhallisesti. Olin jopa sanonut edellisiltana miehelle, että keitän itse aamulla kahvit, koska halusin käyttää tarkoitusta varten hankkimaani erikoiskahvia.
Valitettavasti aamu meni pahemmin pieleen kuin olin kuvitellut. Perheen miehet olivat herättyään syystä tai toisesta huonolla tuulella, ajautuivat konfliktiin ja niinpä kortti jäi piirtämättä.
Ensireaktioni oli ärtymys, mutta siinä vaiheessa kun laittelin kahvia ja paistoin voisarva, mielentilani nousi ja olin taas ihan hyvissä fiiliksissä. Mieleeni juolahti miten onnellinen olen siitä, että ylipäätään saan olla äiti ja hetken ajan koin valtavaa kiitollisuutta ja rakkautta puolisoani kohtaan.
Miesväki jatkoi vielä hetken kiukutteluaan, kunnes hekin rauhoittuvat. Rauha palasi kotiimme ja puolison lähtiessä töihin kaikki oli jees…
…kunnes oma mielialani lähti syystä tai toisesta laskuun. En heti huomannut mielentilan laskua, vaan ehdin ajautua synkkään ajatuskierteeseen siitä, miten mies ei selvästikään arvostanut minun äitiyttäni koska ei panostanut mitenkään äitienpäiviin. Pian mieleen palasi kaikki (kaksi) tuttujen puolisoa, jotka osasivat juhlia äitienpäivää ”oikein”.
Eipä aikaakaan kun kihisin raivosta.
Huomaa, että tässä vaiheessa mies ei ollut mailla eikä halmeilla ja hänen lähtiessään kotoa olimme olleet ihan hyvissä väleissä. Toisin sanoen koko draama tapahtui minun päässäni.
Laitoin raivoissani kodin kuntoon — ”ettei äijän tarvitse valittaa kun se tulee kotiin” — ja aloin valmistaa lapsia maalle lähtöön.
Esikoinen oli väsyneen oloinen, mutta pelasi rauhallisena salaa ottamallaan kännykälläni. Kun tempaisin kännykän hermostuneena itselleni, lapsi sai hirvittävät kirkumisraivarit. Komensin lapsen itkevän sänkyyn ja päätin etten lähtisi yhtään mihinkään.
Hetken ajan minusta tuntui että seinät kaatuvat päälle. Ajattelin että tämä oli ”absoluuttisesti hirvein äitienpäivä evö” ja vihasin syvästi koko maailmaa.
Pian esikoinen hiljeni sängyssä, vaikkei vielä nukahtanut. Yhtäkkiä mieleeni juolahti, että olin vain alhaisessa mielentilassa. Ajatus tuntui jo paremmalta kuin ”kaikki on menetetty mä vihaan ihan kaikkea äääää”. Minuuttia myöhemmin olin taas rauhoittunut.
Näin miten typerää olisi jättää menemättä landelle vain siksi että alhaisessa mielentilassa kotiin jääminen oli tuntunut ainoalta vaihtoehdolta.
Siinä vaiheessa kun pääsimme asunnosta poikien kanssa pihalle, olin taas täysin hyvällä tuulella.
Maalla oli aivan erityisen mukavaa höpötellä äidin, isoäidin, siskon ja veljen vaimon kanssa hyvän ruoan ääressä. Esikoinenkaan ei liiemmälti rissaillut, vaikka jätti päiväunet reissusta innostuneena väliin.
Kun lähdin ajamaan kotiin päin, onnittelin itseäni siitä, etten ollut ottanut alhaisen mielentilan ajatuksiani vakavasti.
Mitä tästä opimme?
Jos olisin tiennyt jo neljä vuotta sitten mitä tiedän nyt, ensimmäisestä äitienpäivästäni olisi voinut tulla aivan toisenlainen. Tuolloin suutun niin paljon siitä, ettei mies ollut valmistautunut mitenkään äitienpäivään, että murjotin koko päivän.
Tavallaan tämä äitienpäiväaamu oli ankeampi kuin yksikään aikaisemmistä äitienpäivien aamuista. Siitä huolimatta koin huomattavasti vähemmän ahdistusta ja pahaa mieltä kuin ensimmäisenä äitienpäivänä.
Tätä nykyä ymmärrän että oma mielialani vaikuttaa siihen, miten näen maailman — ja että voin ajatella mistä tahansa asiasta monella eri tavoin. Siksi olin ihan hyvällä tuulella laittaessani aamiaista — ja huonolla tuulella kun mies ei ollut enää edes paikalla.
Sillä hetkellä kun tajuan alhaisen mielentilan ajattelun vedättäneen minua, mieliala on jo nousussa. Aamulla siihen meni vain muutama minuutti, ennen landelle lähtöä ehkä puoli tuntia.
Alhaisessa mielentilassa ahdistusta aiheuttaa aina ajatus, joka näyttää enemmän universaalilta totuudelta kuin ”vain ajatukselta”.
Kyllä, oli totta, että mies ei ollut panostanut kertaa äitienpäivän viettoon, mutta sen ajattelu ei ahdistanut.
Aamiaista laittaessani kun olin hyvällä tuulella ymmärsin miksi aamu meni niin kuin meni ja olin OK sen kanssa. Ajattelin etten ole mieheni äiti. Mietin että jos se tuntuu tarpeelliselta, voin opettaa poikani tuomaan aamiaisen sänkyyn sitten kun he kasvavat.
Ajattelin myös että en alkanut seurustella mieheni kanssa siksi, että tämä olisi romanttinen tai tykkäisi juhlista. Rakastuessani häneen minuun vetosi ensisijaisesti hänen huumorintajunsa, keskustelukykynsä ja ajatuksensa — piirteet jotka vetoavat minuun edelleen.
Ahdistus syntyi vasta alhaisessa mielentilassa, kun aloin miettiä että mitä jos se, että mies ei huomionut äitienpäivää tarkoittaa sitä, ettei hän arvosta minua äitinä. Tunsin että olen jotenkin huonompi äiti, kuin ne äidit, joiden miehet tekevät äitienpäivästä spektaakkelin.
Samalla sivuutin täysin tosiasian, että mies kiittelee minua usein hyväksi äidiksi ja huomioi minua päivittäin pienillä arjen teoilla.
Ennen kaikkea unohdin autuaasti sen, että ilman miestäni minä en välttämättä olisi vieläkään — tai koskaan — äiti.
Haluatko ymmärtää paremmin omia tunteitasi ja ottaa rauhallisemmin ja huumorilla hieman haastavammatkin ajat? Liity kutri.net:in VIP-jäseneksi!
Mielenkiintoista. Kirjoituksistasi tulee usein sellainen olo, että käytät aivan hirvittävästi energiaa omien tunteidesi pois selittämiseen, jotta voit mukautua miehesi ajatusmaailmaan ja tottumuksiin. Ja jostakin syystä kiukun purkamista lapsiin pidetään ihan hyväksyttävänä, vaikka muita yritetään varjella ”aiheettomilta” kiukunpuuskilta. Tämä on tietysti vain minun ajatukseni ja niin edelleen.
VAKILUKIJA — Hmmm… Hyviä pointteja!
Joo, kyllä, koen mukautuvani enemmän mieheni tottumuksiin kuin hän minun — eli käytännössä siivousstandardeihin ja jossain määrin ajankäyttökysymyksiin.
Toisaalta mieheni ei ole yhtään samaa mieltä minun mukautuvaisuudestani, vaan mm. kokee että minä vain sotken tahallani kotia.
Muistaakseni Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and slow -kirjassa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan parisuhteissa kumpikin osapuoli kokee tekevänsä enemmän suhteen ja kodin eteen töitä kuin toinen. Ja sama kyllä tulee esiin jos kuuntelee eri pariskuntien puhuvan panostuksestaan suhteeseensa.
Eli kyllä, koen sopeutuvani mieheni siivousstandardeihin ja osin mieltymyksiin, mutta onko asia ihan niin, on eri asia…
Nyt juuri kun vähän mietin asiaa korkeassa mielentilassa objektiivisesti, niin kyllä mieskin sietää minun puoleltani kaikenlaisia asioita, joita ei täysin hyväksy. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta osaan olla aikamoinen jääräpää, joka osaa saada tahtonsa läpi. Ja kyllä hän tunneissa ja tehtävissä mitaten hän siivoaa täällä enemmän kuin minä…
Ymmärrän mistä fiilis ajatusten poisselittämisestä tulee. Olisin varmasti itse ajatellut samalla tavalla ennen kuin oivalsin prinsiipit.
En selitä tunteita pois — jos minua vituttaa niin kyllä minua sillä hetkellä ihan aidosti vituttaa ja saa myös vituttaa. Enkä esimerkiksi yritä päästä pois paskoista fiiliksistä vaan annan sisäisen järjestelmäni hoitaa homman. Eli esimerkiksi äitienpäivänä mielialani nousi ilman että olisin esim. yrittänyt selittää huonoa fiilistä pois.
Sen sijaan tajuan että asiat näyttävät aika huomattavan erilaiselta korkeassa mielentilassa kuin alhaisessa mielentilassa. Tämä pätee IHAN KAIKKEEN.
En tätä nykyä anna MILLEKÄÄN alhaisen mielentilan ajatuksille painoarvoa. Se ei tarkoita sitä, ettenkö puuttuisi käytännön ongelmiin, mutta luotan enemmän siihen, mitä ajattelen asiasta korkeassa mielentilassa.
Esim. äitienpäivänä alhaisessa mielentilassa ajattelin marttyyrihengessä että minä jään kotiin murjottamaan — korkeassa mielentilassa huomasin että kyllä mä oikeasti haluan lähteä maalle. Ennen olisin saattanut uskoa että murjotus on oikea ratkaisu ja olisin missannut mukavan iltapäivän kivojen ihmisten kanssa.
Mitä taas tulee kiukun purkamiseen…
Ensinnäkin näen KAIKEN kiukusta käsin toimimisen järjettömänä.
Kyllä, sitä sattuu minulle aika ajoin, mutta se ei tee käytöksestäni hyväksytympää.
Ymmärrän miksi niin tapahtuu, hyväksyn itseni, mutta olen sitä mieltä että suuttuminen oli silti turhaa ja olisi ollut parempi, jos sitä ei ollut tapahtunut.
Näen kiukun purkamisen lapsiin erityisen järjettömänä, turhana ja epäreiluna. Siksi saan siitä alhaisessa mielentilassa enemmän tunnontuskia kuin esimerkiksi puolisolle raivostumisesta.
Tajusin vasta kommenttisi luettuani, että tosiaan, en juuri koskaan kirjoita siitä, miten olen suuttunut ja ilmaissut suuttumukseni puolisolleni, koska en näe sitä samanlaisena ongelmana kuin lapsille suuttumista.
En ole kyllä koskaan ajatellut ”olen huono puoliso kun raivoan miehelleni”. Sen sijaan olen ajatellut että olen huono äiti kun suutun lapsilleni.
No, nyt ymmärrän etten ole hyvä enkä huono äiti, olen vain äiti joka toimii korkeassa mielentilassa eri tavalla kuin alhaisessa mielentilassa.
Ihanteellisinta olisi tietysti se, etten ikinä suuttuisi — tai jos suuttuisin, en esimerkiksi karjuisi raivosta tai sanoisi todella inhottavasti läheisilleni. Käytännössä homma ei nyt kuitenkaan mene niin. Voin tehdä vain parhaani niillä resursseilla jotka minulla on.
Omien mielentilojen tunnistaminen auttaa tässä huomattavasti ja kun en tee huonosta fiiliksestä ongelmaa, en ole niin usein alhaisessa mielentilassa.
Samoin näen hedelmällisempänä iloita niistä kerroista kun ehdin tunnistaa mielentilan laskun ja toimia fiksusti kuin syyllistää itseäni hermojen menetyksestä.
Toivottavasti tämä avasi asiaa ja kuka ties auttoi sinua näkemään omaa tai läheistesi toimintaa uudessa valossa?
Niin siis jos jäi epäselväksi, suutun ja ilmaisen kiukkuani huomattavasti useammin miehelle kuin lapsille (tai tässä vaiheessa lapselle eli esikoiselle — vauvalle en ole varsinaisesti vielä suuttunut).
Mun piti kommentoida, että kiva kun tuot tätäkin puolta esille. Toisin kuin Vakilukija, ensi kertaa kun törmäsin tälle sivulle ja blogiin, minua suoraan sanoen ärsytti kaikki ”särmättömyys”. Ei mitään itku-potku-raivari-kirjoituksia, itsesäälissä vellovia tilityksiä, vaan kaikki oli seesteistä ja tasapainoista. Ja silti niin ihmeellisellä tavalla aitoa. Ei mitään väkisin väännettyä, puhumattakaan esittämisestä, vaan totuudenmukaista ja rehellistä. Muistan silloin ajatelleeni, että ”hyvähän tuon on hehkuttaa elämän helppoudesta, kun on löytänyt sen viisasten kiven”. Ymmärrän nyt, miksi se näytti siltä (et kirjoita tai tuo julki mitään alhaisesta mielentilasta käsin), puhumattakaan siitä missä mielentilassa noin ajattelin (tunnistan itse sen eron, mitä satunnainen lukija ei todennäköisesti ymmärrä). Vaikka puhut elämän keveydestä/pelottomuudesta/”helppoudesta”, eihän se itse elämä tai arki kuitenkaan miksikään muutu. Vain se perspektiivi, josta käsin omaa elämäänsä katselee.
Meillä ei koskaan vietetty äitienpäivää lapsuudessani, en ole esimerkiksi tehnyt äidilleni yhtäkään korttia koko elämäni aikana! Koska hän ei halunnut niitä. Joten en odota ihmeitä itsekään. Ilahdun jos jotain on, mutta kaiken kaikkiaan lapsuudessa omaksuttu ajatusmaailma on johtanut siihen, että koko äitienpäivä on mielestäni aika turha. Enemmän arvostan niitä arkipäivän huomionosoituksia, kuin kerran vuodessa järjestettävää spektaakkelia. Asiat voi todella nähdä aika monelta eri kantilta 🙂