Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille ja tuleville äideille!
Tänä aamuna tunnen eläväni tähän astisen elämäni parasta äitienpäivää.
Ei, en saanut kahvia sänkyyn. Itseasiassa perheen miesväki nukkuu yhä, kun taas itse heräsin jo puoli seitsemältä töihin.
Luvassa ei ole myöskään reissua ravintolaan tai edes lapsen itseaskartelemia liikuttavia lahjoja – mies on lähdössä töihin ja kotihoidossa oleva lapsemme ei ole osannut oma-aloitteisesti askarrella mitään.
Tämä äitienpäivä tuntuu paremmalta kuin yksikään aikaisempi äitienpäivä sitten lapsuuteni koska:
a) Olen äiti.
b) Olen sinut äitiyteni kanssa.
Ehdin unelmoida äitiydestä toistakymmentä vuotta, kunnes vihdoin 34-vuotiaana monivuotinen haaveeni toteutui.
Sen sijaan vuosien varrella itseäni ja äitiyttä kohtaan keräämäni odotukset eivät toteutuneet.
En saanut rauhallista pientä tyttövauvaa, jonka helppoudella ja pitkillä yöunilla voisin ylpeillä. Synnytin vahvatahtoisen pikkumiehen, joka saa ennenkuulumattomat kiukkuraivarit, jos ei saa tahtoaan läpi ja joka aloitti elämänsä valvomalla kaikki yöt.
En ollut lehmänhermoinen, viisas ja empaattinen äiti, joka ymmärtäisi loputtomasti lastaan eikä koskaan korottaisi ääntään. Olinkin heikkohermoinen päreensä päivittäin polttava äiti, joka karjuu kuin naarasleijona.
En ollut hehkeä ja pullantuoksuinen luomuäiti, joka synnyttää orgastisesti ilman kipulääkkeitä, käyttää kestovaippoja ja taikoo soseita ja herkkuruokia ekologisesta lähiruoasta. Olin uupunut kotona työskentelevä uraäiti, joka menee aina siitä mistä aita on matalin: kertakäyttövaipat ja pilttipurkit, here I come! Pullantuoksukin tuli lähinnä Pågen-pussista ja synnyttäessä turvauduin lopuksi spinaali-puudutukseen.
No, imetys sen sijaan meni ihan putkeen — aina siihen asti, kun lapsi täytti 1 v 10 kk ja olin niin puhki jatkuvasta yöimettämisestä, että vain itketti. Onneksi siinä kohtaa aivot toimivat sen verran, että sain haettua apua varhaisen tuen yksiköstä, josta ystävälliset naiset tulivat kertomaan että nyt voisi olla hyvä hetki vierottaa lapsi ja näin vierottaminen tehdään. Ilman lapsen isää siitä(kään) ei olisi tullut mitään.
Mikään ylläolevista asioista ei olisi ollut minkäänlainen ongelma, ellen samaan aikaan olisi ajatellut itseäni termein ”hyvä äiti/huono äiti”.
Unelmien jenkkireissu oli mennä kokonaan pieleen, kun lapsi ei toipunutkaan aikaerosta samalla tavalla kuin edellisvuonna, kämppä meni vaihtoon meistä riippumatomista syistä ja väsyneenä mietin vain miten huono äiti olin kun menetin hermoni jatkuvasti yöt kukkuvalle ja päivisin väsymystään kiukuttelevalle uhmaikäiselle. Opinnot transformatiiviseksi valmentajaksi toivat karmean kontrastin siihen, miten viisastumisen ja valaistumiseen sijaan tunsin itseni vain maailman epäonnistuneimmaksi äidiksi.
Onneksi apu oli lähellä. Transformatiivinen valmennuspuhelu ryhmänohjaajani Elesen kanssa sai minut yhtäkkiä sisäistämään asian, jonka olin ennenkin tajunnut järjen tasolla.
Tajusin ettei ole mitään hyvää tai huonoa äitiyttä. On vain minä, äiti, huonona hetkenä ajattelemassa että olen huono äiti ja hyvänä hetkenä ajattelemassa, että olen hyvä äiti.
Näen nyt, että kerroin itselleni olevani huono äiti, jotta motivoituisin käyttäytymään paremmin. Tämä ei tietenkään toiminut.
Sen miettiminen olenko hyvä vai huono äiti vei huonoissa filiksissä mielialaani vain alemmas ja alemmas, kunnes lopulta aloin nähdä että olen pääsääntöisesti huono äiti, joka välillä tekee hyviä ratkaisuja — sen sijaan että näkisin itseni vain äitinä, joka huonoissa filiiksissä tekee helposti huonompia ratkaisuja ja hyvissä fiiliksissä parempia ratkaisuja.
Nykyään en enää mieti olenko huono tai hyvä äiti. En ihan hirveästi edes mieti teenkö hyviä tai huonoja ratkaisuja. Alhaisessa mielialassa yritän minimoida vahingot eli olla raivoamatta (mikä ei kyllä läheskään aina onnistu) ja ennen kaikkea olla syyttämättä itseäni huonosta äitiydestä. Korkeassa mielialassa yritän kehittää ratkaisuja, jotka edesauttaisivat parempien ratkaisujen tekemistä ja ennen kaikkea annan itseni nauttia ihan kybällä äitiydestä.
Ja arvaa mitä: äitiys on kyllä aika huippuihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
—
Tätä oikolukiessani mies heräsi harmissaan siitä, että olinkin jo ylhäällä, kun tarkoituksena oli kuulemma laulaa ja tuoda kahvit sänkyyn. Lapsi oli isin johdolla piirtänyt hienon kortin:
Aika armas, päivä tää.
Kevään juhla, kaunis sää.
Riemun tuo se mukanaan,
kesää taasen lupaamaan.
Oikein Ihanaa Äitienpäivää Sinulle Katri! 🙂
Kiitos kaunis!
Ehkä äitienpäivä ei ole oikea ajankohta vastata tähän kysymykseen, mutta ihan vilpittömästi kiinnostaisi kuitenkin tietää, että miksi et sovella lapseesi ”muut ihmiset eivät herätä meissä tunteita, vaan KAIKKI tunteemme ovat seurausta omista ajatuksistamme” -periaatetta? Millä perusteella katsot, että sinulla on oikeus raivota lapsellesi, kun ilmeisesti et raivoa muille ihmisille, ainakaan blogikirjoituksistasi päätellen?
No kyllä sitä NYKYÄÄN sovellankin — sisäistin sen, että vain ja ainoastaan ajatus aiheuttaa meissä tunteen vasta viikko Elesen kanssa käydyn keskustelun jälkeen, kun meillä oli Pranskyt opettamassa. Siihen asti ajattelin huomaamattani että ”joo joo, ajatukset luovat tunteemme — mutta jos tuo ei olisi sanonut noin / tehnyt näin, mä en olisi ajatellut näin”.
Ja ihan samalla tavalla kuin kaikilla muillakin maailman ihmisillä (ml kaikki opettajani), jos olen alhaisessa mielentilassa, menen helpommin mukaan ajatteluni luomaan illuusioon, että jokin muu kuin oma ajatukseni aiheuttaa tunteeni. Kuten aika moni opettajistani sanoo: päässämme on maailman mahtavin erikoistehosteosasto.
Mutta kyllä, jos se ei ole tullut selväksi, yhä vieläkin joskus alhaisessa mielentilassa ehdin ajatella, että jokin muu kuin ajatus aiheuttaa tunteeni… kunnes jossain vaiheessa havahdun siihen että ”hetkinen… jossain täällä on ajatus, jota mä en nyt näe ja se aiheuttaa tämän tunteen, ei keskellä yötä kitisevä lapsi, ohi nenän vilahtanut bussi, pankkitilin saldo, kaupasta loppunut luomumaito tai puolison harkitsematon kommentti.”
Ja jo ajatus siitä, että ”tämän aiheuttaa ajatus, vaikka tuntuu siltä että sen aiheuttaa jokin muu(kin) kuin ajatus” johtaa siihen, että ikävä tunne vähän kevenee ja pystyn esimerkiksi sanomaan puolisolle ”mä olen nyt huonolla tuulella/väsynyt/raivoissani enkä siksi ajattele selkeästi” tai lapselle ”okei, äiti on nyt paskana ja haluaisi nukkua” sen sijaan että sanoisin ”mikset sä voi nukkua”.
Ennen kuin aloin nähdä kristallinkirkkaasti, miten vain ja ainoastaan ajatus aiheuttaa tunteeni, alhaisessa mielentilassa ajattelin: ”olen huono äiti”, mihin liittyi rivien välissä ajatus ”huono äitiyteni saa minut räjähtelemään — minun pitää lopettaa räjähteleminen alkamalla paremmaksi äidiksi” — mistä seurasi ahdistus, koska en tiennyt miten olla parempi äiti. Ahdistuksissani olin entistä räjähdysherkempi… mistä tietysti syyllistin itseäni lisää… 😀
Nyt kun syyllisyyttä ei ole, huono fiilis menee parhaimmillaan parissa minuutissa tai yleensä korkeintaan vartissa ohi kaikkein vaikeimpina hetkinä — ja niitä hetkiä on äärimmäisen harvoin verrattuna entiseen. Samoin räjähtelen puolisolle äärimmäisen harvoin, en jää jumiin stressiin,i murehtimiseen, syyllisyyteen tai häpeään.
Tästä tuli mieleen se, että ennen ajattelin, että jos vain häpeän hirveästi ja laitan itseni tuntemaan syyllisyyttä ajattelemalla mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä, parannan tapani. Mutta häpeä ja syyllisyys saivat minut vain lamaantumaan ja käyttäytymään huonommin.
Mitä armollisempi ja kiltimpi olen itselleni, sitä rentoutuneempi ja levollisempi olen ja sitä kivempi, huomaavaisempi, rakastavampi ja mukavampi olen myös muille.
Suosittelen! 🙂
Joo ja kyllä, olen raivonnut puolisolle, sisaruksille ja vanhemmilleni. 🙂
Oikein hyvää Äitienpäivää Katri! Omaa äitiyttäni ja Äitiäni ajatellen tiedän,että Äiti on aina peras mahdollinen ja ainutkertainen,ajattelee aina lapsensa parasta,osoittaa kiintymystä ja huolenpitoa,on valmis oikealla tavalla luopumaan turhista asioista lapsen hyvinvoinnin takia silloinkin,kun oikeasti meinaa asiat hirttää kiinni,ei luovuta,mutta luopuu kun aika on irroittaa.Elän itse ensimmäistä äitienpäivää ilman fyysistä Äitiä,Hänen muistonsa on rakas ja kirkastuu päivä päivältä.Onnellisena elämästä jonka sain kaikkine ominaisuuksineni olen kiitollinen yhteisistä vuosistamme.
Ihanaa äitienpäivää myös sinne! Osanottoni menetykseesi, vaikka äitisi on varmasti tänäkin päivänä hengessä mukana.
Hyvää äitienpäivää!
Sellainen huomio, että tilasin nämä blogikirjoituksesi sähköpostiini, mutta viimeiset 5 kirjoitusta eivät ole koskaan saapuneet. Missähän vika?
Kiitos Rauha! Hmm… Se varmaan osuu yhteen sen kanssa kun mulla oli ongelma nettisivujen kanssa ja muutin jotain asetuksia… Nyt pitäisi muistaa mitä kaikkea muutin ja miten korjata se, haha!
Kiitos Katri tästä(kin) kirjoituksestasi! Vasta nelisen kuukautta äitiyttä opetelleena löysin tästä ajattelemisen aihetta hyvä äiti/huono äiti -pallotteluun, jota olen jo huomannut tekeväni! En sinänsä ole siitä yllättynyt, koska olen toistanut samaa ajattelumallia muillakin elämän osa-alueilla; tunnen olevani joko hyvä tai huono (mustavalkoisuus on hankalaa, kun elämä on sen seurauksena aikamoista vuoristorataa) ja varsinkin huonot tunteet valtaavat mielen nopeasti ja saavat kaiken näyttämään synkemmältä ja olon kurjaksi. Kun vielä joskus oikeasti sisäistäisi kuinka valtava voima omilla ajatuksilla ja hokemilla on ja pystyisi kääntämään ne positiivisiksi, millaiseksi sitä voisikaan tulla 🙂
SAARA — kiitos kommentistasi! Juu, muatavalkoinen ajattelutapa on kai aika yleistä, mutta myös aika väsyttävää.
Niin siis ideana ei ole ”kääntää” ajatuksia positiiviseksi eli esim. yrittää ajatella enemmän positiivisia ajatuksia, vaan tunnistaa että alhaisen mielentilan ajattelun voi jättää omaan arvoonsa, jolloin siihen ei jää jumiin eikä ehkä minuuteissa mitattuna vietä niin paljon aikaa alhaisessa mielentilassa.
Huomaa että palaat hyvään fiiliksiin jo nyt useimmiten ilman että teet mitään. Mutta koska se tapahtuu niin itsestään, et ehkä kiinnitä siihen huomiota ja muistat vain ne kerrat kun mielientila näytti nousseen jonkin ulkoisen tapahtuman tai oman tekosi ansiosta.
Mustavalkoisuus on todellakin väsyttävää, niin itselle kuin läheisillekin. Kuten äitini pilke silmäkulmassa sanoo: mulla on asiat joko hemmetin hyvin tai hemmetin huonosti (vaikka totuus vähän tasaisemman ihmisen näkökulmasta onkin jotain siltä väliltä).
Tuo on tärkeä pointti, ettei kyse ole niinkään negatiivisen kääntämisestä positiiviseksi, vaan nimenomaan mielentilan tunnistamisesta ja sen tajuamisesta, että nyt olen synkässä mielentilassa – ei ehkä kannata uskoa kaikkia kurjia ajatuksia, mitä mieli rupeaa tuottamaan ja usein ne lähtevät todella kovaan lentoon, jos jää siihen piehtaroimaan (ja tähän asti olen aika usein jäänyt, lienee jonkinlaista masokismia?). On oikeastaan aika uskomatonta, millaista tuubaa sitä rupeakaan ajattelemaan ja synkistelemään: saa koko elämän näyttämään huonolta, vaikka todellisuudessa hyvällä/neutraalila fiiliksellä näkee kaiken hyvän ja arvokkaan, mitä on saanut. Toivonkin oppivani vielä joskus jäämään kiinni siihen hyvään fiilikseen pidemmäksi aikaa ja lyhentämään synkistelyhetkiä!