Juttelin erään ulkomaalaisen valmentajakaverin kanssa ihmisten unelmien etsimisestä ja valmennettavien ”työntämisestään” uudelle tasolle.
Kaveri haluaa valmentaa ihmisiä, jotka ovat jo onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Hän uskoo että nämä ihmiset ovat ehkä jämähtäneet omalle mukavuusalueelleen eivätkä käytä täyttä potentiaaliaan. Hän haluaa auttaa heitä löytämään mukavuusalueen rajat ja astumaan niiden yli.
Minun nähdäkseni hän tarkoitti tällä ilmiötä, jossa joku on aikanaan asettanut itselleen oman onnellisuutensa rajat: ”kun X ja Y toteutuu, olen onnellinen”. X ja Y on toteutunut ja nyt henkilö toisaalta antaa itsensä olla onnellinen, toisaalta saattaa hetkittäin miettiä ”oliko tämä nyt tässä” — tai ”miksi musta tuntuu että jotain puuttuu, vaikka mulla on kaikki mitä halusin?”
Esimerkkinä tulee mieleen nainen, joka on haaveillut hyvästä työpaikasta, ihanasta kodista ja perheestä ja on nyt saanut kaiken mitä halusi — mutta hämmästyksekseen huomaa kaipaavansa jotain enemmän, vaikkei tiedä mitä.
Valmentajakaverini oletti, että jos henkilö vain löytäisi jonkin uuden tai ehkä jopa ”todellisen” unelman, jota lähteä toteuttamaan, hän voisi olla vieläkin onnellisempi.
Minun nykyisestä ymmärryksestäni käsin tämä on tietysti aika hassu ajatus. Tunnemme vain ajattelumme ja sillä hetkellä kun ajattelemme että ”olen täydellisen onnellinen”, olemme täydellisen onnellisia.
Tätä nykyä näen että tavoitteilla ja visioilla ei tarvitse — eikä tavallaan edes kuulu — olla mitään tekemistä onnellisuuden, henkisen hyvinvoinnin tms. kanssa.
Kun katsot pieniä lapsia, joille kukaan ei ole vielä opettanut että onnellisuuteen tarivtaan jokin syy, huomaat pian että he ovat koko ajan tutkimassa, luomassa, toimimassa. He eivät tee sitä ollakseen onnellisia, vaan koska he ovat luonnostaan uteliaita — niin kuin nähdäkseni kaikki nisäkkäät. He ovat uteliaita näkemään mihin pystyvät, selvittämään miten jokin toimii, kokeilemaan onko jokin mahdollista.
Minun kokemukseni on se, että kun tajuamme että voimme olla onnellisia tässä ja nyt, se vapauttaa meidät seuraamaan luontaista uteliaisuuttamme: tutkimaan, kokeilemaan, luomaan.
Väitän, että jokaisella meistä juolahtaa aika ajoin hyvässä fiiliksessä mieleen asioita, joita haluaisimme luoda, kokeilla tai tutkia.
Osa meistä antaa tilaa näille ideoille kasvaa ja kehittyä niin kauan, ettemme malta olla toteuttamatta ideaamme.
Osa sen sijaan torppaa hyvätkin ideansa jo heti alkumetreillä ennen kuin edes näkee voisiko idea saada tuulta alleen.
Miksi?
Koska hän ottaa alhaisessa mielentilassa eli huonossa fiiliksessä esiin nousseet epäilevät, väheksyvät tai pelokkaat ajatuksensa todesta, luullen näin olevansa ”realisti”.
Michael Neill puhuu usein ilmiöstä, jota hän kutsuu ”ennenaikaiseksi käytännöllisyydeksi”. Sen vallassa toimiessaan ihminen alkaa miettiä heti idean saatuaan syitä siihen, miksi homma ei kuitenkaan onnistu — ennen kuin antaa idean vahvistua kirkkaaksi visioksi.
Esimerkiksi toimistotyössä olevalle henkilölle saattaa juolahtaa mieleen, että olisi kivaa opiskella jokin uusi ammatti. Ennen kuin hän edes ehtii miettiä mikä ammatti voisi kiinnostaa, hän alkaa kertoa itselleen että se on järjetön ajatus: ”Mulla on ihan hyvä duuni. Näinä aikoina pitäisi olla vain kiitollinen siitä, että on ylipäätään työpaikka. Mä olen liian vanha opiskelemaan.”
Toisin sanoen ongelmana ei yleensä ole se, etteikö mieleemme juolahtaisi uusia ajatuksia, tavoitteita ja unelmia vaan se, että hylkäämme uudet ideamme ennen aikojaan.
Vielä vuosi sitten luulin itsekin, että valmentajan tehtävänä on auttaa asiakkaitaan löytämään visio, joka saa asiakkaan heräämään henkiin.
Uuden ymmärrykseni myötä näen, että tehtäväni valmentajana on näyttää asiakkaalle että hän on jo hengissä. Se, ettei hänestä aina tunnu siltä johtuu hetkellisestä häiriötilasta — alhaisesta mielentilasta — joka korjaantuu hyvin nopeasti itsestään, jos siitä ei tee ongelmaa.
Kun valmennettava näkee että henkinen hyvinvointi, onnellisuus ja tunne siitä, että hän on vahvasti elossa on hänen perustilansa, hän uskaltaa itsensä avautua uusille ajatuksille. Ennen kaikkea hän antaa ideoiden kasvaa visioiksi, jotka lopulta vievät hänen mukanaan — ikään kuin lähtevät itse toteuttamaan itseään.
Minun kokemukseni mukaan näin syntyvät visiot hakkaavat 6-0 suurudellaan, toteutettavuudellaan ja myös positiivisilta vaikutuksiltaan tavoitteet, jotka on etsimällä etsitty, jotta henkilö voisi olla onnellisempi tai ”käyttää koko potentiaalinsa”.
