Raskausaikana kuulin kerta toisensa jälkeen jo synnyttäneiltä, kuinka ”raskausaika menee niin nopeasti”.
No ei mennyt ainakaan meikäläisen mielestä! Jo ajatus alun loputtoman pitkiltä tuntuvista kahdeksasta raskauspahoinvointiviikosta lykkää kakkosen yrittämistä ainakin parilla vuodella. Synnytyksen kunnolla käynnistymisen odottaminen oli sekin oma farssinsa — kävin sairaalassa ensimmäisen kerran kääntymässä 16 päivää ennen varsinaisen synnytyksen käynnistymistä. Ja kun synnytyssupistukset vihdoin ja viimein alkoivat, meni 36 tuntia — joista 17 tuntia sairaalassa — ennen kuin vauva vihdoin ja viimein syntyi.
Vauvan syntymän jälkeen huomasin eläväni ihan pakon edessä enemmän hetkessä kuin koskaan. Uuden perheenjäsenen hoitaminen tuntui vaativan kaiken henkisen kapasiteettini, niin etten edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaa syöttöä, vaipanvaihtoa tai nukutusta pidemmälle.
Periaatteessa hetkessä eläminen teki hyvää. Oli ihanaa vain ”unohtua” ihmettelemään rintaa autuaana imevää vauvaa, keskittyä haistelemaan vauvan pään tuoksua, silittää vauvan huippupehmeää ihoa.
Hetkessä elämisen kääntöpuolena oli kuitenkin se, että silloin kun asiat eivät menneet ns. putkeen eli kun niin vauva kuin äiti itki väsymystään, pikku-ukko kitisi vatsakipuja tai pissalla käyminen sattui sairaasti, tuntui siltä että kurja vaihe ei menisi ikinä ohi…
Rehellisyyden nimissä ensimmäiset kaksi kuukautta vauvan kanssa ovat yhä mielessäni masennuksen jälkeen elämäni henkisesti ja fyysisesti vaativinta aikaa. Se, että muut sanoivat elämän helpottavan kahden kuukauden jälkeen ei paljon lohduttanut silloin kun oli kaikkein vaikeinta. Onneksi he olivat kuitenkin oikeassa.
Kahden kuukauden jälkeen oma kroppa oli toipunut jo huomattavasti synnytyksestä, vauvanhoito sujui rutiinilla ja pääkään ei tuntunut enää olevan pumpulissa.
Nyt ajantajuni on taas muuttunut: aika tuntuu yhä pysähtyvän hetkittäin vauvan kanssa aikaa viettäessä ja kuukaudet tuntuvat kuluvan hitaasti. Päivät sen sijaan vilahtavat ohi yhdessä hujauksessa. Iltaisin ihmettelen miten jälleen yksi päivä on kulunut, ilman että tunnen saaneen mitään aikaan.
Onneksi luin ennen synnytystä kirjan What mothers do – especially when it looks like nothing. Tämän kirjan pitäisi olla käännetty suomeksi ja pakollista luettavaa niin tuleville isille kuin äideille! Kirjan kirjoittaja toteaa alkupuheessa, että mikään ei valmista riittävän hyvin siihen shokkiin, jonka tuore äiti tulee kokemaan. Sen jälkeen hän kertoo siitä, mitä äidit oikeasti tekevät päivät pitkät ja miksi heistä ja ulkopuolisista saattaa tuntua siltä, etteivät he tee mitään.
Kirjan luettuani tiedän, että vaikken usein päivän päätteeksi tunne saaneeni mitään aikaiseksi, olen suorittanut päivän aikana lukemattomia askareita, jotka ovat hirvittävän tärkeitä lapseni kehityksen ja hyvinvoinnin kannalta. Imettämisen, vaippojen vaihtamisen ja vauvan nukuttamisen lisäksi olen esimerkiksi opettanut lapselleni monta kertaa päivässä että hän on tärkeä reagoimalla välittömästi hänen ääntelyynsä, hyssyttänyt hermostunutta vauvaa, hillinnyt omia reaktioitani ja ylipäätään laittanut vauvan tarpeet moneen kertaan omien tarpeideni edelle.
Vaikka kuukaudet tuntuvat menevän yhä hitaasti — poikamme syntymästä on oikeasti vasta neljä kuukautta, mutta tuntuu kuin siitä olisi pieni ikuisuus — vauva tuntuu kasvavan silmissä. Vastahan hän käytti ykköskoon vaippoja ja 50 senttimetrin vaatteita ja nyt olemme siirtyneet neloskoon vaippoihin ja 68 cm bodyt alkavat olla liian lyhyitä. Hurjaa!
Kaikki tuntemani vanhempien lasten vanhemmat hokevat kuinka vauva-aika menee ohi niin nopeasti. Vaikkei siltä aina tunnu, uskon heitä ja yritänkin parhaani mukaan nauttia täysillä jokaisesta hetkestä pikkumieheni kanssa.
Muistan, kun melkein tihrustin itkua kaupan vaippahyllyllä, kun huomasin, että en voi enää ostaa new baby-vaippoja, vaan piti siirtyä isompaan kokoon.
Hei Kutri!
Ihan ensiksi haluan kiittää tsemppauksesta ja ihanista sivuistasi. Kituutin 5 viikkoa painonvartijoiden pisteillä laihtumatta grammaakaan, kunnes eksyin sivuillesi – lisäsin proteiinia ruokavalioon reilusti ja aloin laihtumaan! 🙂
Olen kolmen lapsen äiti ja nyt kun lapset ovat jo kouluiässä, muistelen vauva-aikoja suurella kaiholla! Aika todella kuluu silloin sekä hyvin hitaasti että hyvin nopeasti. Eteenpäin katsoessa hitaasti kuin etana ja taaksepäin muistellessa supervauhtia… Juurihan ne lapset olivat ihan pieniä 🙂