Haluatko estää perhesurmia tapahtumasta?

Oliko sinusta kammottavaa, oksettavaa ja itkettävää, että sunnuntai-iltana Rautavaarassa äiti ajoi autolla päin bussia pienet lapset kyydissään?

Niin minustakin. Kaikkein eniten olen miettinyt sitä 6-vuotiasta, joka oli auton kyydissä koko matkan ja todennäköisesti hereillä. Tunnen hirveää tuskaa ja voimatonta vihaa miettiessäni miltä hänestä on tuntunut.

En halua että yksikään lapsi kuolee enää vanhempiensa toimesta. En halua että yksikään äiti tai isä tappaa itsensä.

Kuten ensimmäisessä kirjoituksessani sanoin: MIKÄÄN EI OIKEUTA ÄIDIN TEKOA.

Lapsensurma ei ole missään olosuhteissa oikein tai oikeutettua. 

Ei ainakaan nyky-Suomessa, jossa vanhemmat eivät koskaan ole oikeasti siinä tilanteessa, että hänen pitää päättää kenen jälkeläisistä pitää kuolla, että muut saavat elää.

Minä en ole missään vaiheessa säälinyt teon tehnyttä äitiä. Olen ollut kauhuissani siitä, että hän on ottanut tosissaan ajatuksen että ”nyt minä ajan päin tuota bussia”. 

Se, että pystyn kuvittelemaan millaisessa mielentilassa se tuntuu jostakusta hyvältä idealta ei tarkoita sitä, että ajattelisin hänen tekonsa olevan hyväksyttävä ja oikein.

Se, että pystyn ymmärtämään millaisissa olosuhteissa jokin tavallinen nainen voisi ajautua tuollaisen teon partaalle, ei tee siitä mielestäni hyväksyttävää tai oikein.

Mutta ymmärtämällä miltä jostain voisi tuntua, että hän alkaa uskoa että itsensä ja lastensa surmaaminen on paras vaihtoehto, voin ehkä tehdä jotain sen estämiseksi, ettei niin tapahdu.

Miksi on tärkeää ymmärtää että lapsensa surmaavat äidit ovat useimmiten masentuneita tai psykoottisia, eivät narsisteja?

Haluatko sinä ehkäistä tulevia perhesurmia? Entä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa? Entä muuta lasten huonoa kohtelua?

Hyvä! Niin minäkin!

Mutta jos et ymmärrä mikä ajaa vanhemman ravistelemaan lastaan, läimäyttämään tätä, huutamaan tälle rumasti tai miettimään vakavissaan hänen surmaamistaan, et pysty auttamaan.

Luettuasi juttuja perhe- ja lapsisurmista, millainen äiti ja millainen isä mielestäsi voi ajautua pisteeseen, jossa hän tappaa lapsensa?

Entä lähelle lapsensa tappamista?

Tunnevammainen narsisti joka ei oikeasti rakastanut lapsiaan ja miestään?

Minustakin tuntuisi helpottavalta ajatella, että Rautavaarassa lapsensurma-itsemurhan tehnyt äiti oli kontrolloiva ja mustasukkainen narsisti.

Miksi? Koska minä en ole kontrolloiva ja mustasukkainen narsisti. Edes kukaan lähipiirini äideistä ei ole kontrolloiva ja mustasukkainen narsisti tai tietääkseni naimisissa sellaisen kanssa.

Jos vain kontrolloivat ja mustasukkaiset narsistit tappavat ja pahoinpitelevät lapsiaan, voisin pyyhkiä käteni ja mennä sosiaaliseen mediaan kauhistelemaan sitä ”millainen hirviö äiti voi tehdä jotain tällaista”.

Minun ei tarvitsisi huolehtia omasta tai lähipiirini äitien mielenterveydestä tai jaksamisesta, koska tiedän että vaikka he joutuisivat kuinka koville, he pärjäävät kyllä.

Case closed.

Valitettavasti tiedän liikaa voidakseni jättää tämän asian sikseen.

Perhesurman tekee useimmiten mies ja näistä miehistä monet ovat mustasukkaisia ja kontrolloivia narsisteja, väkivaltaisia ja/tai päihdeongelmaisia. 

Lapsensurmista suurimman osan tekee äideistä. Äidit, jotka tappavat lapsensa kärsivät usein masennuksesta tai ovat (akuutisti) psykoottisia. He ovat stressaantuneita ja kärsivät sosiaalisen tuen ja resurssien puutteesta. 

Hyvin monet pienten lasten äidit saavat liian vähän unta. Unen puute vaikuttaa monella tavoin ihmisen toimintakykyyn, henkiseen kapasiteettiin ja mielenterveyteen. Se heikentää itsehillintää ja lisää räjähdysalttiutta ja impulsiivisuutta. Kyky nähdä ”suuri kokonaiskuva” heikkenee. Väsyneenä elämä tuntuu vaikeammalta ja maailma pimeämmältä. 

Raskauden jälkeinen masennus voi puhjeta jopa kuukausia synnytyksen jälkeen ja vaivata vielä vuodenkin päästä synnytyksestä. Se voi iskeä myös äiteihin, joilla ei ole aiemmin ollut masennusta tai mielenterveysongelmia. http://www.aima.fi/masennus.html

En tiedä tarpeeksi narsismista, miesten väkivaltaisesta käytöksestä tai päihdeongelmista auttaakseni näitä miehiä. Siksi jätän heidän auttamisensa muiden huoleksi.

En tiedä miksi Rautavaaralla itsensä ja lapsensa surmannut äiti päätyi tekoonsa tai mitä hän ajatteli niin tehdessään. Sillä ei ole väliä, koska häntä kukaan meistä ei voi enää auttaa. Hänen lastensa isät tarvitsevat varmasti henkistä tukea ja toivon että he sitä myös saavat.

Mutta tiedän miltä tuntuu olla niin uupunut, että kaupan hyllyt tuntuvat kaatuvan kirjaimellisesti päälle tai mieleen alkaa nousta kaikenlaisia kauheita ajatuksia. Tiedän myös miten tähän tilaan joutumisen voi estää ja miten tässä tilassa ollessa voi nähdä että omat ajatukset ovat vain ajatuksia, joita ei tarvitse uskoa ja totella.

Monelle vanhemmalle ei koskaan juolahda mieleen vahingoittaa itseään, lapsiaan tai puolisoaan edes silloin kun he ovat uupuneita. Monelle vanhemmalle juolahtaa.

Se että tällaisia ajatuksia juolahtaa mieleen ei tarkoita automaattisesti että henkilö on tunnekylmä narsisti joka ei oikeasti rakasta lapsiaan ja on valmis tappamaan perheensä ja itsensä tosipaikan tullen. 

Käytännössä aina ne tarkoittavat että äiti tai isä jonka mieleen ajatukset juolahtavat, on sillä hetkellä henkisesti heikossa hapessa. Hänen ajattelunsa taso ja kykynsä arvioida mikä on oikein ja mikä väärin on alentunut.

Valtavan usein ne tarkoittavat että äiti tai isä, joka näitä ajattelee, on vain hirvittävän väsynyt ja stressaantunut ja tarvitsee apua ja tukea.

Joskus ne tarkoittavat, että äiti kärsii raskauden jälkeisestä masennuksesta.

Silloin tällöin ne tarkoittavat että äiti on psykoosin partaalla tai puolella.

Ja joskus, luojan kiitos hyvin harvoin, ne johtavat siihen, että äiti tai isä uskoo hulluja ajatuksiaan ja surmaa perheensä ja itsensä.

Ongelmana on se, ettei kukaan meistä voi varmuudella tietää kuka ajautuu niin pitkälle. 

Bussilastillinen ihmisiä ei tiennyt, että Rautavaaran äiti kykenisi tekoon, jonka hän teki.

Minun nuoruudessani naapurikunnassani lapsensa kaivoon hukuttaneen äidin sukulaiset eivät nähneet että nainen oli psykoosin partaalla.

Sinä et voi tietää miten lähellä tai kaukana katkeamispistettä joku lähipiirissäsi oleva pienten lasten äiti on. 

Mutta se, että autat häntä tuskin haittaa mitään.

En pyydä pitämään oikeutettuna Rautavaaran tapahtumaa tai säälimään sen tehnyttä äitiä, koska en itsekään niin tee.

Pyydän vain, että auttaisit lähipiirisiä pienten lasten äitejä. Ei edes siksi etteivät he satuttaisi lapsiaan vaan koska voit tehdä niin ja koska se on oikein.

Kiitos!

Faktaa perhe- ja lastensurmista

Valtaosa perhesurmista on miesten tekemiä Suomessa — valtaosa lapsensurmista on äidin tekemiä.

Vuosien 2003-2014 välillä perhesurmia on tapahtunut yhteensä 18, niistä kuusi on naisten tekemiä. 

Vuosina 2003-2012 tapettiin 12 vastasyntynyttä ja heidät surmasi aina äiti. 

 Sisäasiainministeriön tekemästä selvityksestä ”Selvitys perhe- ja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003–2012” käy ilmi että:

Perhesurmat olivat yhtä tapausta lukuun ottamatta isän tekemiä, kun taas vastasyntyneen ja alle 1-vuotiaan oman lapsen surmat olivat kaikki äitien tekemiä. Lopuissa oman lapsen surmissa tekijöinä seitsemässä tapauksessa oli nainen ja viidessä tapauksessa mies.
 
Positiivista on se, että lastensurmien määrä on laskenut radikaalisti Suomessa — oletettavasti äiteihin kohdistettujen tukitoimien ansiosta.

Kansainvälisissä ja kotimaisissa tutkimuksissa käy ilmi, että isät, jotka tappavat perheensä ovat usein kontrolloivia ja mustasukkaisia narsisteja, väkivaltaisia ja päihdeongelmaisia. Heidän tekonsa liittyy usein tilanteeseen, jossa puoliso on jättämässä heidät tai he epäilevät puolison jättävän heidät.

Samoissa tutkimuksissa käy ilmi, että lapsensa tappavat äidit ovat useimmiten masentunteita tai psykoottisia eivätkä ole päihteiden väärinkäyttäjiä tai syyllistyneet (tiedettyihin) väkivaltarikoksiin.

Tässä on poimintoja Sisäasiainministeriön tekemästä selvityksestä ”Selvitys perhe- ja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003–2012”

Lähes kaikkien äitien tekemien surmien taustalla oli korkea stressi, sosiaalisen tuen ja resurssien puute sekä mielenterveysongelmia (74 %). Äitien tekemien surmien taustana oli usein altruistisia motiiveja, syvä depressio tai psyykkinen sairaus. Altruistisesta motiivista lapsensa surmanneet olivat iältään vanhempia, korkeasti koulutettuja ja työssä käyviä. 

Osalla surman tehneistä äideistä taustalla oli myös parisuhteen ongelmista aiheutuvaa stressiä tai puolison pahoinpitelyä. Heillä oli myös ollut kontakteja terveydenhuoltoon tai olemassa oleva hoitosuhde. 

Toisen ryhmän äitien tekemistä lapsen surmista muodostivat ne tapaukset, joissa äidit olivat aikaisemmin pahoinpidelleet ja laiminlyöneet lapsiaan. Näiden äitien taustoissa oli yksinhuoltajuutta tai epävakaita parisuhteita ja vähän sosiaalista tukea. Heillä oli usein diagnosoituja persoonallisuushäiriöitä ja heitä oli laiminlyöty lapsina.

Lapsen surmanneista isistä monet olivat persoonallisuushäiriöisiä (10 %). Isät poikkesivat äideistä siinä, että he olivat useammin väkivaltaisia ja päihdeongelmaisia. Heidän rikoksensa liittyivät useammin mustasukkaisuuteen puolisoa kohtaan. Motiivina oli usein yritys surmata ensisijaisesti vaimo, josta he olivat mustasukkaisia.  

Surma-itsemurhan taustalla oli vaativa elämäntilanne tai parisuhdevaikeudet, usein myös lapsuuden traumaattiset tekijät, kuten isän alkoholismi ja väkivaltaisuus. Tapaukset, joissa oli aikaisempaa lapseen kohdistuvaa väkivaltaa, olivat tyypillisesti sellaisia, missä vanhemmat olivat nuoria, uhrit usein pieniä lapsia, osa heistä ei-toivottuja ja tekijöiden elämäntilanne oli kaoottinen.  

Haluatko oppia käyttämään tekoälyä tekstin tuottamisessa, käsikirjoittamisessa tai opinnäytetöiden tekemisessä?

Tsekkaa Kurssisivuiltani kurssit.kutri.net esim. Kirjoittajajäsenyys, Opinnäytetyökurssi tai Tekoäly yrittäjän kaverina -kurssi, joilla kaikilla opetan muun hyvän lisäksi tekoälyn käyttöä erilaisten tekstien tuottamisessa.

37 ajatusta aiheesta “Haluatko estää perhesurmia tapahtumasta?”

  1. Kyllä lähtökohtaisesti jokainen tekee itse lapsensa ja myös huolehtii niistä ihan itse. Jos ei jaksa, niin apua pyydetään/hankitaan ITSE! Ei niitä lapsia ole pakko puskea ilmoille kolmen katrasta. Vähempikin riittää, erityisesti jos oma jaksaminen on tiukilla. On ihan kohtuutonta ajatella että teenpä liudan lapsia muille huollettavaksi. Miksi yksi lapsi ei riitä, jos jaksamisen kanssa on tiukkaa? Vapaaehtoinen lapsettomuuskin on vaihtoehto, jos kokee lapsen kasvattamisen niin kovin vastenmielisenä ja väsyttävänä, että ystävien ja sukulaisten apu on ainoa konsti miten siitä suosta selviää. Lapsenteko EI ole pakollista.

    On ihan kohtuutonta sysätä näiden surmien vastuuta muiden ihmisten hartioille sanomalla, että jos olisitte auttaneet enemmän, niin asiat voisivat olla toisin. Jokaisella on elämässä omiakin ongelmia. Miksi oletetaan, että lapsensa jo kasvattaneilla tai niillä, jotka evät niitä ole hankkineet, olisi jotenkin enemmän aikaa ja voimavaroja juuri äitien auttamiseen? Kenenkään elämäntilanteesta ei kukaan ulkopuolinen voi mennä sanomaan mitään.

    Auttaminen yleensä on toki kaunis ele ja sitä voisi maailmassa olla paljon enemmän, mutta jokaisella meillä on rajalliset resurssit. On muitakin avuntarpeessa olevia, kuin juuri ne äidit lapsineen. Esim syrjäytynyt nuori tai yksinäinen vanhus. Avuntarpeen tunnistaminen ei kuitenkaan aina ole ihan niin helppoa ja yksiselitteistä. Tiedätkö SINÄ onko sinun lähipiirissäsi nuori, joka viiltelee itseään ja/tai on koulukiusattu? Tiedätkö onko kukaan läheisistäsi masentunut, sairastunut vakavasti tai menettämässä työpaikkaansa? Kyllä muutkin tarvitsevat apua kuin äidit. On vaan valitettavan paljon ihmisiä, jotka eivät tunnista kuin omat murheensa tässä maailmassa. Niihin on helppo samaistua ja vaatia muitakin ymmärtämään. Kuitenkaan ei tajuta, että muillakin on elämässä oma risinsä kannettavana. Ihan jokaisella.

    Aikuisen ihmisen velvollisuus on hankkia sitä apua itse ennen kun teot alkaa olemaan Rautavaaran luokkaa. Ei voida ajatella, että muiden olisi pitänyt tajuta. Tämä teko on äidin harteilla. Väsyneen tai ei… Sitäpaitsi mistä sitä edes tietää paljonko äiti sai apua tai että tarvitsiko hän edes sitä? Mielikuva väsyneestä äidistä on silkkaa olettamusta tässä blogissa. Media on luonut toisenlaisen kuvan mustasukkaisesta kontrollifriikistä, joka ei olisi halunnut päästää miestään edes työmatkalle. Mikä sitten on totuus? Sen tietää vain asianosaiset. Jokatapauksessa äidin ratkaisu oli itsekäs. Lasten ei olisi tarvinnut kuolla, mutta itsekäs ihminen ei näe muuta kun oman ahdinkonsa. Lasten elämässä ei välttämättä ahdinkoa olisi ollut. He olisivat ihan hyvin voineet elää isänsä kanssa onnellisen lapsuuden ja nuoruuden ja jatkaa hyvinvoivina aikuisina. Nyt vaan äiti oli päättänyt, että näin ei tule koskaan käymään, sillä HÄNELLÄ on paha olla. Siitä piti sitten omienkin lasten kärsiä ja maksaa suurin mahdollinen hinta. Rakastaako sellainen äiti lapsiaan, vai ajatteleeko vain itseään? Narsisti ei todellakaan ole kaukaa haettu sana tähän yhteyteen.

    1. Jos perhesurmia haluaa estää tapahtumasta, täytyy osoittaa kriitiikki kansanedustajien puoleen. He loppu peleissä ovat vastuussa kansalaisten hyvinvoinnista. Arvailuja voi tehdä mikä Rautavaaran jutussa oli taustalla. Hetkellinen mustasukkaisen mielenhäiriö, mielenterveydelliset ongelmat, SSRI-lääkkeet, lastensuojelun painostus, narsisti isän uhriutunut vaimo, jaksaminen yms…Loppujen lopuksi ainoat, jotka asialle jotain voivat tehdä ovat arkadianmäellä ja tapa kuinka tällaisia estetään EI ole perheen yksityisyyden suojaa murentamalla vaan lisäämällä perheiden hyvinvointia. Viranomaisen EI tarvitse olla joka kulmalla hengittämässä kansalaisten niskaan, vaan tarkoitus on saada terveellinen jokapäiväinen ravinto, terveys ja vapaa-aika perheisiin.

      1. Olen eri mieltä kanssasi, Paavali.

        KYLLÄ on tärkeää vaikuttaa päättäjiin, mutta se ei riitä. Tarvitsemme myös kollektiivista vastuunottoa koska yhteiskunnan tukikaan ei aina saavuta kaikkia.

    2. AnnV — kyllä, naiset jotka eivät ole narsistisia voivat rakastaa lapsiaan kovastikin, mutta esimerkiksi raskauden jälkeisen masennuksen tai jopa psykoosin vallassa ajautua tekemään tekoja, joita eivät voi itsekään myöhemmin ymmärtää.

      Ahdistunut ihminen näkee maailman erilaisena kuin ihminen, joka ei ole ahdistunut. Ihan kirjaimellisesti.

      Kyllä, lähtökohtaisesti jokainen on vastuussa omista teoistaan ja avun hakemisesta, mutta realiteetti on, että joskus ihmiset ehtivät ajautua niin syvään ahdinkoon, etteivät he saa enää haettua apua.

      Haluaisin myös huomauttaa, että ainakin minun silmissäni se, että nainen ajaa bussin kiinni ja pysäyttää sen puhuakseen miehensä kanssa lastenhoidosta on erittäin selkeä yritys saada apua, jota hän ei saanut.

      1. sfjkasjflasjfk

        ”Haluaisin myös huomauttaa, että ainakin minun silmissäni se, että nainen ajaa bussin kiinni ja pysäyttää sen puhuakseen miehensä kanssa lastenhoidosta on erittäin selkeä yritys saada apua, jota hän ei saanut.”

        Mistä tiedät mistä siellä puhuttiin? Älä nyt perkele taas väännä asioita fiktioksi ajaaksesi omaa agendaasi.

      2. Äiti itsekin, uupunutkin sellainen, sen tien tunteva, mutta myös narsistista äitiä lähipiirissä seurannut...

        Tai sitten selkeä yritys kontrolloida miestä ja kun tahto ei mennyt läpi, heittäytyä martyyriksi ja osoittaa pahimmalla mahdollisella tavalla mieltään. Mistä voit Katri tietää kumpi näistä vaihtoehdoista? Kirjoitat kuin narsistisia äitejä ei voisi olla olemassakaan.

    3. On hyviä huomioita, mutta hyvä huomata myös, että usein pieni vaiva itselle on iso apu toiselle. Niinkuin laulussa, ” sillä jokainen joka apua saa sitä joskus tajuu myös antaa”. Ja joskus toisen auttaminen on parasta mitä itselleen voi tehdä. Mielestäni on huolestuttavaa, kun tuomitsemalla kielletään mahdollisuus, että voisi itsekin olla niin rikki, että tuhoaa lapsensa. Ei sellainen aikuinen hae apua, ja siten suljetaan silmät myös muilta, jotka ehkä tarvitsisi ohjata avun piiriin. Ja taas ajetaan bussia päin. Kun kaikki muut tiet tuntuu olevan poikki, siten pääsee pois. Toivottavasti voin olla osana sitä yhteiskuntaa, jossa lähimmäisestä välitetään ja halutaan antaa ja auttaa tarvitsevaa, joka ei varmasti ole omaa ahdinkoaan suunnitellut.
      P.s. Toisen asioihin puuttuminen on välittämistä. Aion jatkossakin puuttua asioihin komentamalla niin omaa kuin muiden kersoja lopettamaan vaaralliset leikit, ja kysyä jos näen että vanhus tarvitsee apua, näin esimerkiksi.

  2. Kiitos Katri näistä kirjoituksista. Allekirjoitan joka sanan, sekä tästä uusimmasta että edellisistä postauksista. Kirjoitat juuri ne asiat, joita olen itsekin pyöritellyt mielessäni – mm. se kuusivuotiaan osa istua siinä etupenkillä, se huuto mikä siellä autossa on sillä hetkellä vallinnut, lapsen anelut että äiti jarruttaisi tai kääntäisi rattia.. huh, nämä ajatukset eivät jätä minua rauhaan. 🙁

    Kirjoitat erittäin selkeästi auki ajatuksesi, enkä ymmärrä miten kaikki eivät ymmärrä mitä ajat takaa. Tai itse asiassa: olen surullinen, että minä ymmärrän. Sillä kuten itsekin kirjoitit: vain sellainen, joka on kokenut jotain samansuuntaista, ymmärtää. Ne henkilöt, jotka tuomitsevat ankarasti sekä tapahtuneen että kirjoituksesi, eivät todellakaan käsitä, mistä on kyse. Mutta sehän tarkoittaa vain, että he eivät ole kokeneet mitään lähellekään samansuuntaista. Minäkin toivoisin kuuluvani heidän joukkoon.

    Valitettavasti minun on kuitenkin todettava, että tavoitan ajatuksen joka tällaisen tapahtuman taustalla mitä luultavimmin on, ja tavoitan erittäin hyvin ajatuksen joka sinun kirjoituksesi taustalla oli. Olen surullinen, että olen niiden joukossa, jotka ymmärtävät. Samalla olen äärimmäisen onnellinen, että olen kuitenkin niiden joukossa, jotka eivät päädy lehtien otsikoihin.

    Kiitos vielä.

  3. Sinivihreä

    ”Miksi on tärkeää ymmärtää että lapsensa surmaavat äidit ovat useimmiten masentuneita tai psykoottisia, eivät narsisteja?”

    Miksi ihmeessä Katri kirjoitit ”äidit”? Miksei ”vanhemmat”? Koko ajan saa sen kuvan että ymmärtäisit surman tehneitä naisia paremmin kuin miehiä? Eikö lauseesi päde isiin?

    1. Siksi Sinivihreä, että tutkimusten mukaan lapsensurmaan syyllistyvät äidit ovat nimenomaan useimmiten masentuneita tai psykoottisia ja kärsivät stressistä ja tuen puutteesta, kun taas perhesurman tekevät isät ovat yleensä narsistisia, väkivaltaisia ja päihdeongelmaisia.

      Eli kääntäen: isät jotka ovat ”vain” masentuneita, stressaantuneita ja kokevat etteivät saa tukea, eivät yhtä todennäköisesti tapa lapsiaan kuin äidit vastaavassa tilanteessa. Tai ehkä he eivät ajaudu niin helposti psykoottiseen tilaan kuin hormonihäiriöistä kärsivät äidit. En tiedä.

      Ja ilmeisesti narsistiset äidit eivät tapa yhtä helposti lapsiaan kuin narsistiset isät, joiden surman pääkohteena on yleensä eroa suunnitteleva äiti ja lapset ovat vain sivustakärsijiä.

      Miesten tekemien surmien vähentämiseksi pitäisi näin ollen panosta enemmän vihan ja mustasukkaisuuden hallintaan.

      1. ”Ja ilmeisesti narsistiset äidit eivät tapa yhtä helposti lapsiaan kuin narsistiset isät, joiden surman pääkohteena on yleensä eroa suunnitteleva äiti ja lapset ovat vain sivustakärsijiä.”

        Oletko sinä Katri kasvanut narsistisen äidin kanssa? Sitten tietäisit, että henkisesti häiriintyneet naiset käyttävät lapsiaan pelinappuloina aivan samalla lailla ja tekevät henkirikoksia siinä missä miehetkin. Ei siis tehdä tästä mitään sukupuolikysymystä.

        Narsistiäidin tyttärenä voin sanoa, että tämä bussiepisodi koko kamaluudessaan muistuttaa enemmän narsistista kostoa kuin hätähuutoa. Henkisesti terve äiti ei koskaan käytä lapsiaan aseena toista vanhempaa vastaan, ei koskaan.

        Lopeta oikeasti vakavilla termeillä ja asioilla leikittely, joista et tiedä mitään.

      2. Kuinka kujalla voi ihminen olla?

        Hei Katri,

        Kirjoittamasi kuulostaa uskomattoman tarkoitushakuiselta miesten leimaamiselta ja naisten vastuusta vapauttamiselta. Valitettavasti uskon juuri niin olevan, koska toinen vaihtoehto on se erittäin sukupuoliselektiivisesti painottunut kyky hahmottaa syy-seuraus-suhteita. Naisten kohdalla kykenet jäljittämään ketjua yhden askeleen kauemmaksi kuin miesten; naisen äärimmäisen toiminnan selittävä tekijä löytyy mielestäsi taustalla olevista muista merkittävistä ongelmista, avun tarpeesta ja sen riittämättömästä saamisesta kun taas miesten kohdalla pysähdyt ketjussa siihen äärimmäiseen toimintaan ja käsittelet sitä itse ongelmana. Tee nyt ihan miten haluat, mutta tee se edes jotenkin tasapuolisesti.

        Rautalangasta kieputtaen:
        Jos haluat lähteä ymmärtämisen ja ongelmien osoittamisen tielle, niin olisi toivottavaa ymmärtää myös etteivät mainitsemasi miesten päihdeongelmat ja väkivaltaisuus ole syy perhesurmiin vaan oire muista ongelmista ja tilanteen eskaloituminen perhesurmaan johtuu niistä, avun tarpeesta ja sen riittämättömästä saamisesta. Naiset ja miehet, äidit ja isät ovat siis täysin tasavertaisesti joko ymmärrettävissä, säälittävissä, tuomittavissa tai mitä ikinä tekojensa johdosta. Tekemäsi tarkoitushakuinen erottelu on hyvä esimerkki misandriasta.

        Tunnut pitävän kovasti tutkimustietoon ja järkeen pohjautuvasta kirjoittamisesta, josta kirjoittamasi pitäisi kai olla hyvänä esimerkkinä. Oletko oikeasti itse sitä mieltä? Harvoin törmää näin suorasukaiseen murhenäytelmän valjastamiseen oman agendan ja intressien ajamiseen sekä villin spekuloinnin julistamiseen lähes faktatiedoksi.

  4. puhis hulden

    Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja uupumuksesta kärsivän äidin lapsi tarvitsee vanhemman. Äiti nyt tarvitsee milloin mitäkin. Isää olisi hyvä tukea jaksamaan lasten hoidossa jos äidistä ei siihen ole. Suomessa aina ymmärretään tekijää, muttei juuri koskaan uhria.

  5. Voi voi Katri.

    Olen täysin samaa mieltä edellisen kanssa. Olen myös kasvanut Narsistisen persoonallisuushäiriöisen vanhemman kanssa. Minunkin tapauksessa kyse oli Äidistä. Ikävä kyllä tälläisen vanhemman uhreja on myös lapset. Nämä ihmiset vaan on pahoja.

    Tässä tapauksessa vaan kaikki tiedot, jotka on tuotu julki viitaa narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Sairaalloisen mustasukkainen, kontrolloiva, voimakkaat mielialavaihtelut ja lisäksi ilmeisesti on myös vieraannuttamista, jota tutkijoiden mukaan tekee narsistisen persoonallisuushäiriön omaava Äiti, jos on kyse äidistä vieraannuttajana. Mutta kukaanhan meistä ei ole ollut ollut heidän elämästään, jonka takia ei saada välttämättä ikinä varmuutta.
    Kirjoituksestasi tulleen valtavan keskustelun takia olen huomannut, että Äitimyytti elää vahvana edelleen Suomessa. Jonka takia ei parempaa huomista ei ole näkyvissä hetkeen. Mutta tässä tapauksessa toivottavasti selvitetään myös lastensuojelun toiminta poliisikäynnin jälkeen. Eivätkö reagoineet,kun Isä soitti poliisit?
    Tiedän kyllä että synnytysmasennusta on, mutta sen taakse ei saa piiloutua kaikessa.

  6. Nyt Katri hei oikeesti!
    Tässä lainaus tosta tekstistäsi:
    Kansainvälisissä ja kotimaisissa tutkimuksissa käy ilmi, että isät, jotka tappavat perheensä ovat usein kontrolloivia ja mustasukkaisia narsisteja, väkivaltaisia ja päihdeongelmaisia. Heidän tekonsa liittyy usein tilanteeseen, jossa puoliso on jättämässä heidät tai he epäilevät puolison jättävän heidät

    Kuulostaako tutulta?

  7. ”Kuten ensimmäisessä kirjoituksessani sanoin: MIKÄÄN EI OIKEUTA ÄIDIN TEKOA.” Mutta kuitenkin otsikossa jo kirjoitat ”ennen kuin tuomitset”. Ei saa tuomita tällaista hirvittävää tekoa, mieti miltä 6-vuotiaasta etupenkillä istuvasta lapsesta on tuntunut ja miltä on tunutut bussissa olleesta isästä kun hänen lapsensa murhataan raa’asti hänen silmiensä edessä?

    Tuntuu, että haet jatkuvasti puolusteluja sille, että väsynyt nainen on sairas ei narsisti (joka kyllä on sekin persoonallisuushäiriö). Kuinka suurta empatiaa tunnet pedofiilejä kohtaan, sekin on sairaus siinä missä masennuskin? Eihän meidän pidä tuomita sairaita ihmisiä? Vai sallitko erityisoikeudet vain ja ainoastaan äideille?

    Kommenteissa on ollut todella hyviä mielipiteitä!

  8. Eihän tässä haeta myötätuntoa järkyttävän teon tekijälle, vaan ymmärrystä monitahoisiin ongelmiin, joita me kaikki voisimme olla ehkäisemässä laajemmassa kontekstissa kuin tässä yhdessä tapauksessa.

    Miten tämä meno on mennyt tällaiseksi, että emme enää ole olemassa toisiamme varten. Miten esimerkiksi pariskunnat, joiden toivoisi ja soisi olevan toistensa parhaita ystäviä ja ymmärtäjiä, ovatkin jotain aivan päinvastaista ja sulkevat itsensä toisiltaan. Siitähän ne ongelmat vain kasvavat jos niitä hautoo yksinään, monesti ne kasvavat mittasuhteisiin joilla ei ole todellisuuden kanssa enää mitään tekemistä. Mustasukkaisuudellekin on monesti syynsä, isompia tai pienempiä tekoja ja tapahtumia jotka saavat uhkakuvat laukkaamaan pään sisällä. Tällöin olisi hyvä kertoa kumppanilleen tunteistaan. Omasta kokemuksesta muutaman parisuhteen tilanteista sanon sen vanhan pätevän sanonnan että puhuminen auttaa. Nuorempana vatvoin ja paisutin asioita yksinäni ja siten pikkuhiljaa pilasin suhteeni, nyt osaan sanoa tunteeni ääneen ja avata keskustelun, joka aluksi tuntuu kipeältä mutta helpottaa ja ongelma katoaa kun sen on päästänyt ilmoille. Puhumattomuus ja salailu tekee meistä pikkuhiljaa toistemme vihollisia kumppanuuden sijaan. Pelkäämmekö me menettävämme kasvomme jos kerromme mitä tunnemme? Miksi ihmeessä?

    Masennusta on vaikea ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Sitä on vaikea ymmärtää vaikka olisi seurannut vierestä siitä kärsivää lähimmäistään. ”En tajua miksei se vaan ottanut itseään niskasta kiinni”, sanoi eräs tuttuni klassisen lausahduksen. Ei se toimi niin. Mieleltään epätasapainoisen, tai sairaan, ihmisen ajatus ei kulje loogisia ja normaaleja ratoja. Tunnet itsesi lopullisen väsyneeksi, epäonnistuneeksi, täysin huonoksi ihmisromuksi, jonka soisi vain kuolla. Eikä se ajatus edes pelästytä itseään, se tuntuu jopa lohdulliselta ja toivottavalta, että voisipa vain kuolla. Pään sisällä on vain mustaa pahaa ja jokainen edessä oleva päivä näyttää toivottomalta ja valottomalta. Kymmenen vuotta myöhemmin taaksepäin katsominen on kuin olisin ollut toinen ihminen. Ja olen järkyttynyt siitä minkälaisia ajatuksia päässäni liikkui. Onneksi, hyvin onnistuneen kulissin ylläpidosta huolimatta, eräs tuttavani tunnisti masennukseni ja ohjasi hakemaan apua. Ilman häntä en olisi tässä. Toivon siksi sydämestäni että toisiaan tukevia ihmisiä olisi enemmän. Syyttely ja syiden vatvominen ei auta eikä pelasta ketään. Olkaa toisillenne armollisia ja avoimia. Mitä muuta meillä on kuin toisemme?

  9. Hei Katri!

    Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Ja – kyllä – ymmärrän, että joku voi ajaa bussia päin lapset kyydissä. Toisin kuin monet miehet, tämä äiti sentään
    pystyi tappaa itsensäkin. Miehillähän se tuppaa jäämään siihen, että tapetaan vaimo ja lapset, mutta voi…itseään ei sitten pystykään.

    Olisipa joku siellä bussissa – vaikka se isä – hankkinut juuri sillä hetkellä apua, eikä vaan jatkanut matkaansa duuniin. Aikamoinen oli hätähuuto/pettävä todellisuudentaju mennä bussiin, ihmisten eteen huutamaan. Mutta niin vain jatkoi bussi matkaansa, isä töihinsä. Jepjep.
    Äidinkö vika siis vain? I don’t think so.

  10. Valitettavasti

    Kuulostaa Katri siltä, että et hyväksy sitä väsymystä ja mustia ajatuksia, joita olet kokenut. Kirjoituksista kuultaa, ettet ota mitään vastuuta näistä. Pystyt kestämään ajatukset heikoista hetkistäsi kuittaamalla ne äärimmäisellä väsymyksellä.

    Itse olen kokenut lapsen myötä myös äärimmäisen väsymyksen ja shokin siitä, mitä olen väsymyksen myötä ajatellut ja tehnytkin. Onneksi en kuitenkaan mitään peruuttamatonta. Mutta tapahtumien myötä en ole voinut vain ajatella, että no oli väsynyt, kukaan ei auttanut tarpeeksi. Anteeksi nyt vain, mutta se ei ole koko totuus. Olen käynyt äärimmäisen haastavan lapsuuden läpi, väsymys ja vastuu lapsesta nosti minussa esiin lapsuudessa jo kehittyneitä pimeitä puolia. Minän ja oma kuvan kypsymättömyyttä, taannutti lapsen tasolle ongelman ratkaisukyvyssä. Kaivoi esiin hyvin narsistisen käytösmallin, jota olin kotona nähnyt. Hyvin tuskallistahan se on katsoa peiliin ja hyväksyä tämä. En usko, että hyvän perusturvan lapsena kokenut, hyvät selviytymiskeinot elämän äärimmäisiin haasteisiinkin saanut ihminen edes suuren suuressa univelassa murtuisi niin kuin minä ja ilmeisesti sinäkin katri olet murtunut. Mielestäni on erittäin vaarallista lähteä kieltämään, että taustalla ei olisi mitään muuta kuin se sen hetkinen väsymys. Itse olen hyvin syvissä vesissä käynyt ja miettinyt läpi nämä asiat niin kauan kunnes olen myös voinut myöntää oman vastuuni ja heikkouteni. Se on mielestäni ainoa keino, mikä antaa mitään pohjaa sille, että sama ei toistu. Elämä voi vielä heittää eteen mitä vain, puoliso voi kuolla, työpaikka mennä, alanko sitten taas väsymyksen syövereissä suunnitella synkkiä asioita? Onko minulla sitten oikeus alkaa suunnitella omien tai lasteni päivien päättämistä? Ei ole, ei. Se on narsistista ajattelua jopa hyvinkin väsyneenä. Jokaisessa meissä on enemmän tai vähemmän narsistisiakin ajattelutapoja ja käytösmalleja iskostuneena jostakin menneisyydestä. Toisilla tämä tulee esiin vasta hyvin väsyneenä. Olenkin teroittanut itselleni: minulla ei ole valtaa päättää kenenkään elämästä, ei edes itseni, olin kuin väsynyt tahansa. Minulla ei ole oikeutta aiheuttaa kenellekään turvatonta oloa käytökselläni. Vaikka olen lasteni äiti, en ole mikään ylivoimainen taho päättämään heidän parhastaan ja elämästään. En aina tiedä heidän parastaan. Ja mikä kauhistuttavin ajatus hieman narsistisia piirteitä omaavalle: lapset eivät ole minäni jatkeita, he saattaisivat pärjätä jopa ilman minua, jos en olisi kykenevä huolehtimaan heistä, en todellakaan omista lapsiani, en vie heitä mukanani suohon. Niin ja vielä, kun oikein tarkkaan mietin niitä synkkiä hetkiä, kyllä siellä oikeasti on ollut ajatus mukana, kyllä siellä on ollut mukana tunteissa suuri viha, miksi minua ei auteta, laitan muut näkemään avun tarpeeni. Väkivallan tekojahan on tutkittu hyvin paljon ja ne ovat yllättävän tietoisis tarkemmassa analyysissa vaikka ihmiset itse sanoisivat ’päässä vain napsahti’. Psykoosit ovat tietenkin asia erikseen.

  11. Lukepaaka hyvät ihmiset vaikka Sanna Kiisken blogia (anteeksi, että nostan hänen nimensä esille tässä yhteydessä) ja samalla tätä Katrin blogia. Siinä on vähän näkökulmaa siihen, mikä on vaikea elämäntilanne ja miten ihmisen persoonallisuus vaikuttaa siihen, miten kestää vaikeita asioita ja uupumusta. Persoonallisuushäiriöinen kestää huonommin, terve ihminen paremmin. Terve ihminen ei leiki tappamisajatuksilla, jollakin tavalla jo ennestään sairas leikkii ja vielä onnistuu jotenkin oikeuttamaan käytösmallin itselleen. Surullista. Synnytyksen jälkeistä masennusta on olemassa toki ja paljon, mutta tutkimusten mukaan siihenkin sairastuu helpommin, jos äidillä on aikaisemmin ollut masennusta ja muita ongelmia. Myötätuntoa voi toki tuntea näitä äitejä kohtaan, mutta suuntaisin sen myötätunnon enemmän siihen, miten äideistä on kasvanut sellaisia. Tuskin Rautavaaran äidillä on ollut mikään kovin tasapainoinen menneisyys ennen lapsiakaan. Hyvin vaikea uskoa, että hän on elänyt esimerkiksi itse tasapainoista lapsuutta. Siinä mielessä sääli. Mikä vaurioittaa ihmistä niin pahasti? Lapsista pitäisi toki huolehtia enemmän kollektiivisesti ja taata heille turvallinen lapsuus, ettei heistä itsestään kasva taas Rautavaaran äidin kaltaisia vanhempia. Mutta miten puutut ajoissa esimerkiksi sellaisen ihmisen elämään ja vanhemmuuteen, joka ei myönnä ongelmia? Kohtelee lapsiaan ja lähimmäisiään huonosti, mutta mitään ongelmaa ei ole?

  12. Ainoa mitä tässä asiassa ihmettelen samalla tavalla kuin Katri on bussiepisodi. Miksei kukaan soittanut poliiseja ja lastensuojeluviranomaisia paikalle? Ei ole ihan normaalitilanne, että äiti keskeyttää lastensa isän työmatkan tuolla tavalla ja vanhemmat riitelevät bussissa välittämättä autossa odottavista pienistä lapsistaan.

  13. Oon nyt pari päivää miettinyt, mikä tässä ja muissa teksteissä risoo ihan toden teolla.

    Facebook-ryhmässäsi väitit melko suoraan äitin syyllistyneen henkirikokseen isän provosoimana. Totesit:

    ”Voiko olla mahdollista että nainen joka on kärsinyt esim lapsuudessaan tai menneisyydessään jotain ns traumaattista, kuulee kumppaninsa sanovan jotain joka aktivoi trauman/osuu kipeään kohtaan ja saa epätoivon menemään ”yli”.

    Jos mies ei etukäteen arvannut sanomisen satuttavan pahasti, hän ei ole syypää. Jos henkilö satuttaa tieten tahdoin, niin silloin hän on osasyyllinen lopputulokseen.”

    Näissä teksteissä ei ole pelkästään isyyttä ja miehisyyttä uskomattomalla tavalla vähättelevää sävyä, mutta samalla tulet loukanneeksi myös heitä, jotka ovat narsistisen äidin kanssa kasvaneet.

    Suvussani ja perheessäni voitiin ja voidaan edelleen huonosti äitini tuhoavan ja manipuloivan käytöksen takia.

    Mukaan lukien minä, melkein kolmikymppinen nainen, joka on joutunut koko elämänsä todistelemaan muille ja heikoimpina hetkinä myös itselleni, että vika äidin hyväksikäyttöön ei ollut minussa, sisaruksissani tai isässäni.
    Ulkopuolisille ajatus äidin pahuudesta on käsittämätön.

    Ajatuksesi siitä, että uhri itse provosoi tekijän hirmutöihin ja hyväksikäyttöön on kertakaikkiaan pöyristyttävä, loukkaava ja uhreja karmealla tavalla syyllistävä.

    Olenko minä osasyyllinen siihen, että äitini teki minulle kauheuksia lapsena? Provosoinko minä äitiä lyömään, huorittelemaan ja tuhoamaan nuoren, kasvavan naisen sydämen? En ole. En voinut vaikuttaa siihen 10-vuotiaana, enkä edes tänä päivänä.

    Vielä kerran, Katri: maailmasta löytyy kamalia vanhempia ja äitejä, joiden parhaat interessit eivät ole lapsissa tai läheisten hyvinvoinnissa.

    Pelkkä äitiys ei tee ihmisestä automaattisesti syyntakeetonta, eikä hyväksikäytön uhri ole koskaan hyväksikäyttöönsä syyllinen.

    Se, että sinä selvästi asiaan perehtymättömänä lauot puolitotuuksia väsyneille äideille ja keräät kunniapisteet kotiin mutu-totuuksillasi on puoskarimaista.

    Toivottavasti keksit kohta uusia puheenaiheita.

  14. Mietin vain

    Luin kirjoituksesi Facebook sivuilla. Ihmettelen suuresti, mikset vastaa mitään tänne blogiisi. Mikset ota mitään kantaa oikeasti narsistisesta äideistä kärsineiden ihmisten viesteihin? Miksi pidät niin satavarmana, että äiti oli vain uupunut? Luuletko olevasi tässä asiassa 100 prosenttisen oikeassa? Miksi jätät ajattelukykynsä väsyneitä äideistä ja heidän auttamisessa keinoista täysin puolitiehen? Uskotko että kaikilla umpiväsyneillä äideillä ongelmana on vain se väsymys? Uskotko että kaikkia auttaisi pelkkä hoitoapu ja nukkuminen? Etkö usko, että osalla on myös psykiatrisia ongelmia? Että he tarvitsisivat paljon laajempaa apua? Uskotko, että jokaikinen äiti pystyisi pelkällä hoitaville ja nukkumiselle tokenemaan? Se on sinun kokemuksesi, miksi uskot että kaikkien muidenkin äitien tilanne on ihan sama? Miksi et mieti yhtään sitä miksi toiset jaksavat ihan yhtävähäisellä unimäärällä ja toiset eivät? Miksi et mieti, että tähän lasten saamiseen jälkeiseen sekoamiseen on olemassa riskitekijöitä? Eikö olisi tämän ongelman ratkaisemisen kannalta tärkeää miettiä myös niitä tekijöitä (jos ihan vilpittömästi olet tässä jotain ongelmaa ratkaisemassa, etkä vain mainostamasta itseäsi)? Esimerkiksi itse ole ollut jo masentunut ennen lasten syntymää, ei mikään ihme, että olet kokenut lapsiperhearkeen sopeutumisen vaikeana. Aikaisempi masennus on riskitekijä. Pitäisikö joitakin ihmisryhmiä valmentaa lasten tuloon jo ennen lasten syntymää kuin toisia? Ainakin mielestäni näitä riskitekijöitä olisi hyvä nostaa ylös, että ihmiset osaisivat jo hieman etukäteen miettiä oman mielensä todennäköistä tapaa toimia väsyneenä. Osaisivat ehkä hakea tukea, apua ja terapiaa ennen kuin ovat siinä mustassa tunnelissa, jossa järki ei enää juokse mihinkään järkevään suuntaan. Miettisivät kahdesti ennen kuin suinpäin säntäävät tunnetusti raskaisiin elämäntilanteisiin. Luulen, että tämänkaltaisella pohdinnoille voitaisiin vielä enemmän ennaltaehkäistä surmatöitä. En oikein usko, että jos ihminen on niin mustassa paikassa kuin rautavaaran äiti, että siihen enää muutamat yöunet auttaisivat tai edes pari auttavaa kättä. Tätäkin kyllä tarvitaan!

    Ja kirjoitan sinulle, koska toivon, että ehkä miettisit asiaa myös yksilön henkilökohtaisen vastuunkin kannalta. Kokonaan vastuuta toisen ihmisen surmasta ei voi työntää muille. Vai mitä mieltä olet? Voiko kaikista teoista ulkoistaa vastuun?

    Jos mielestäsi on näin, pelotat minua oikeasti. Kirjoituksista välittyy ehkä jollakin tapaa vinksahtanut omatunto. Sinuun on vaikea luottaa. Pelkään, että käytät ihmisiä hyväksesi ja tätä tragediaa. Pahin pelkoni on, että kalastelet vain asiakkaita näille kirjoituksillani. Toivon todella, että olen väärässä. Toivottavasti oikeasti tarkoituksesi on auttaa… Jos näin on vilpittömästi, kannattaa ehkä ajatella asiaa monelta kannalta, unohtamatta elämän monimuotoisuutta. Kaikki ei koe asioita niin kuin sinä, kaikki naiset eivät tee ikäviä asioita pelkästään väsymyksen vuoksi. Tunnut hyvin vahvasti uskovan narsismiin miesten kohdalla, mutta et ollenkaan naisten kohdalla? Onko tosiaan näin vai käsitänhän jotain väärin? Vaikka kuinka sanottaisiin, että naiset tappavat yleensä uupumuksesta, siinä on kuitenkin se sana yleensä. Etkö usko että poikkeuksia on? Pidätkö sivuille linkitettyä Hannu Lauerman haastattelua pelkkänä huuhaana? Mitä mieltä olet hänen kommenteistaan ja asiantuntemuksesta ihmismielen suhteen? Oletko itse mielestäsi parempi asiantuntija?

    1. En ole ollut tietokoneen äärellä ja näin kännykällä blogiin vastaaminen on teknisesti huomattavasti hankalampaa kuin Facebookiin ja kestää n 10x kauemmin.

      Kysyin Lauerman kommenttia aiheeseen suoraan häneltä. Se on FB-sivuilla enkä saa kopsattua sitä tähän mutta lehdet vetivät mutkia suoriksi.

      Miesten narsismista minulla ei ole henk.koht. mielipidettä vaan siteeraan tutkimuksia ja Lauermaa. Naisten masennus- ja psykoosi näkökulma on myös tutkimuksista.

      Totta kai uskon että myös narsistinen nainen voi tappaa ja tiedän että on naisnarsisteja ja narsistisia naisia, jotka esim tekevät lastensa helvettiä.

      En ole missään väittänyt ettei näin olisi.

      Enkä myöskään väitä että naiset tappavat yleensä uupumuksesta vaan masentuneena ja psykoosissa. Uupumus voi tutkitusti laukaista em tilat ja pahentaa niitä.

      Missään en ole väittänyt tietäväni satavarmasti että nainen oli uupunut tai masentunut tai psykoottinen.

      Uskon todellakin yksilön omaan vastuuseen ja ennen kaikkea siihen että mikään ei oikeuta pahoja tekoja.

      Mutta on fakta että jos muut luottavat vain yksilön vastuuntuntoon ja kykyyn tehdä hyviä päätöksiä, jossain vaiheessa he voivat joutua pettymään.

      Esität muitakin minua koskevia epäilyjä tai väitteitä jotka ovat väärässä.

      Olen utelias: mitä tarkoitusta varten kirjoitit viestisi?

  15. Mietin vain

    Ehkä siksi, että haluaisin ymmärtää paremmin. Miksi itse haluat tietää muiden ihmisten motiivit niin tarkkaan? Ehkäpä samasta syystä.

    Jokin jutuissasi mättää. Olet olevinasi hyväntahtoinen ja tasapainoinen elämäntapa valmentaja, mutta silti vaikutat jotenkin epävarmalta. Myös tapa puhua tappamisajatuksista niin huolettomasti ottaa päähän. Sitä en voi vaan pitää normaalina. Monilla voi väsyneenä olla ohimeneviä ajatuksia, mutta ei ne jatkuvina ole normaaleja. Asia on myös henkilökohtainen, koska olen elänyt vanhemman kanssa, jolla on tällaisia ajatuksia ollut, eikä se ole ollut välittymättä meihin lapsiin. Olen myös ollut vanhemman kyydissä, kun hän on saanut sen hermoromahduksen ja meinannut ajaa kalliota päin lapset kyydissä. Ei voi antaa anteeksi kokonaan, vaikka tiedän, että elämäntilanne oli äärimmäisen kuormittava. Yksi ainoa hermorohmahdus voi istuttaa ikuisen pelon lapsiin. Ja vanhempani oli hyvin narsistinen persoona, vaikka toisaalta rakastavakin, mutta hyvin paljon tämän keskustelupalstakirjoituksen kaltainen, jonka netistä bongasin. Tässä viestissä puhutaan myös sinusta ja se kiteyttää mielestäni hyvin sen, mikä kirjoituksissa ja tässä koko asetelmassa tuntuu monia ihmisiä mättävän, vaikka täysin allekirjoittavat sen, että vanhemmuudessa tarvitaan apua/sitä pitäisi olla yhteiskunnassamme enemmän tarjolla. Liitän viestin loppuun. Syyllistyn kieltämättä itsekin nyt asian tarkasteluun lähinnä omien kokemuksieni pohjalta. Tiedän ihan tasan tarkkaan, miltä lapsista on siinä autossa tuntunut. Siksi en voi vain hyväksyä minkäänlaista toisen ihmisen tai itsensä tappamisajatusten kanssa pelleilyä. Se on lähinnä vallankäyttöä. Vallankäyttöä julmimmillaan, kun omat taidot ja kyvyt eivät riitä parempaan. Ja sille tielle lähteminen on päätös, ei siihen vain ajauduta. Annetaan lupa itselle ajatella näin yhden kerran ja toisenkin kerran. Uskon myös, että tappamisajatusten pariin päätyvät ongelmatilanteissa ihmiset kenellä on hyvin voimakas tarve hallita toisia ihmisiä. Lapsethan ovat hyvin hallitsematon asia, ne todella vievät pieniä ollessaan hallinnan elämästä. Ihminen, joka haluaa vahvasti hallita kaikkea, ajautuu varmasti helpommin tappamisajatuksiin kuin mukautuvaisempi ihminen. Kirjoitan ehkä myös siksi, että en usko sanaakaan siitä, että väsymys ajaa pelkästään ajattelemaan tappamista tai hormonit. Uskon, että useimmin syynä on hallinnantarve. En pystykään hallitsemaan tämän pienen ihmisen nukkumista, mitä ajattelee voimakkaasti asioiden hallintaa kaipaava ihminen entä mitä mukautuvaisempi, epäitsekkäämpi? Kumpi todennäköisesti väsyy siihen pisteeseen, että ajattelee tappamista?

    Tässä viesti, jonka aiheesta luin:

    Tuo Katri Mannisen kirjoitus on varmastikin ihan asiaa. Tosin ihmettelen vähän miksi ihmiset alkavat aina puhua itsestään tällaisissa kauheissa tapauksissa. Toiset ymmärtävät koska ovat itsekin olleet väsyneitä, toiset taas eivät ymmärrä, koska ovat olleet väsyneitä, mutta heillä ei silti ole käynyt mielessä lasten tappaminen. No kuitenkin, jokainen haluaa puhua itsestään, kuten myös tämä Katri Manninen. Jotenkin osoittaa itserakkauden huippua kirjoittaa tuollainen teksti juuri tässä yhteydessä. Mutta ymmärrän kyllä pointin. Yleensä nainen kuvittelee raskausaikana, että lapset olisivat yhteinen asia. Jos mies hylkää ja jättää yksin lasten kanssa, niin ei se syy nyt ole vain tyhmän naisen joka ei osaa huolehtia ehkäisystä. Mieskin voi käyttää aina kondomia jos epäilee, ettei jaksa mahdollisista tulevista lapsista huolehtia.

    Narsistihan nainen on varmasti ollut. Jokainen väkivaltainen ihminen on jollain tasolla narsisti ja huonoitsetuntoinen. Yleensä narsisteilla ei ole tarpeeksi älyä toimia sanallisesti. Superhuono itsetunto yhdistyy äärimmäiseen itsekeskeisyyteen, jossa kaikki pyörii vain narsistin ympärillä. Eikä mitenkään hyvällä tavalla, vaan narsisti tuntee koko ajan minuutensa loukatuksi pienistäkin asioista, jotka eivät normaaleita, paremmalla itsetunnolla varustettuja ihmisiä hetkauta. Älykäs, muiden ihmisten kanssa pärjäävä narsisti on harvinaisuus. Eikä narsistit myöskään ajattele niin selkeästi, että mitä tehdä jotta saa tahtonsa läpi. Yleensä he toimivat impulssiensa mukaan, ja etenkin nyt se on varmasti ollut hirveä loukkaus naisen minuutta kohtaan kun hänet on hylätty ja jätetty totaalisen oman onnensa nojaan.

    1. Kiitos tästä!

      Nyt ymmärrän näkökulmasi. Olen aidosti ja vilpittömästi pahoillani siitä, mitä olet joutunut lapsena kokemaan! Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan mitään sellaista!

      Itse toivon että naisen lapset ovat nukkuneet tapahtumahetkellä synttäreiden ja pitkän ajomatkan ansiosta.

      En ole joutunut itse elämään tai edes työskentelemään oikeiden narsistien kanssa, joten varmasti siksikin se on minusta kauempaa haettu/vieraampi selitys kuin uupumus tai masennus, jotka olen kummatkin kokenut (eri aikaan).

      Ehkä sinulla homma menee juuri toisinpäin koska olet kokenut narsistiäidin muttet niin voimakasta uupumusta kuin minä.

      Minä en tiedä miten narsisteja voi auttaa tai heiltä voi suojautua koska en ole sellainen enkä sellaisen uhri.

      Mutta tiedän että minulle oma tukiverkko oli se, jonka ansiosta en ole koskaan vajonnut liian syvälle pimeyteen.

      Tiedän mitkä omat motiivini olivat juttua kirjoittaessani mutta olen jo tähän ikään mennessä oppinut että yleensä jos joku minut vain netin/median kautta tunteva on päättänyt että olen itserakas tms hän ei muuta mielipidettään vaan kääntää kaiken niin että se sopii hänen käsityksensä.

      Se, etten vaikuta ihan tavalliselta voi selittyä sillä että minulla on ADD eli tarkkaavaisuushäiriö joka ilmenee niin, että jos en erikseen skarppaa tai ole lääkkeen vaikutuksen alaisena, filtteröin käytöstäni ja puheitani vähemmän kuin neurotyypilliset henkilöt.

      Se, että kärsiessäni univajeesta mieleeni alkaa juolahtaa tuhoajatuksia voi liittyä poikkeavaan neurologiaani tai sitten ei.

      Mutta en minäkään niissä vello tai niitä kasvata saati seuraa vaan otan ne merkkinä niin pahasta uupumisesta, että tarvitsen tukea, enemmän unta keinolla millä hyvänsä ja että minun pitää ottaa iisimmin.

      Ja vielä: ADD-diagnoosin yhteydessä tsekataan myös persoonallisuushäiriöt ja muut neurologiset poikkeamat diagnoosin varmistamiseksi eikä minulla siis ole ihan tutkitusti narsistista persoonallisuushäiriötä.

      1. Mietin vain

        Kiitos tästä kommentista itsellesi. Se oli itseasiassa aika valaiseva ja helpottava myös. Ymmärrän näkökulmasi paljon paremmin. Näitä asioita on varmasti aika inhimillistä pohtia omien kokemusten pohjalta.

        Täyden totuuden tietää vain kyseinen äiti itse, kuten on monesti jo mainittu. Olen kokenut myös kovan uupumuksen itse. Eväillä, jotka lapsuudeni kodista sain, on välillä ollut vaikea selvitä aikuisena kohdatuista ongelmista. Tuhoavia ajatuksia on ollut esikoisen koliikkiaikoina, on tehnyt mieli hajottaa tavaroita ja esimerkiksi lyödä jotakuta tai tönäistä. Tappaminen ei ole ikinä käynyt mielessäni, mutta taustoillani jo pelkkä ohikiitävä ajatus esimerkiksi lyömisestä on hätkähdyttävä ja muistuttaa äitini esimerkistä, jota en halua seurata ja sen puolen mahdollinen olemassa olo itsessäni olisikin pahin painajaiseni.

        Uskon kuitenkin, että näistä ajatuksista ja niistäkin, mitä sinulla on ollut on vielä valovuosien matka siihen, mitä äitini teki, saatika siihen, mitä Rautavaaran äiti teki. Siinä on monta kynnystä vielä ylitettävänä. Ihan pelkästään sen perusteella, mitä oman äitini persoonassa oli, uskon, että tarvitaan muutakin häiriintyneisyyttä kuin uupumus, mutta voin toki olla väärässä…

        Äitini esimerkiksi pystyi jatkamaan uhkailua, vaikka lapset itkivät hysteerisenä paniikissa haluavansa elää. Hän jatkoi silti showtaan ahdistuksensa vallassa. Hän pystyi ojentamaan kätensä ja tuntemaan, miltä tuntuu lyödä lasta, toistuvasti. Jos Rautavaaran tapauksessa lapset ovat olleet hereillä, äiti on pystynyt tekemään ratkaisunsa ainakin vanhimman lapsen kiljuessa vieressä ja rukoilemassa äitiä lopettamaan ja säästämään heidän hengensä (tämä on oma kokemukseni, johon minun äitini onneksi vielä havahtui. Rautavaaran kohdalla tilanne on voinut olla mikä vain, vaikea kuitenkaan uskoa, että lapset ovat olleet täysin tietämättömiä tapahtumista, vanhempien riitelystä bussissa jne.). Äidillä on täytynyt olla joku hyvin vahva tunnetila päällä, että tämän on pystynyt sivuuttamaan. Se vaatii jo jotain, mitä onneksi aika harvalla uupuneella äidillä lopulta kuitenkaan on. Psykoosi ja todellisuuden tajun hämärtyminen on myös mahdollinen, mutta lehdissä kerrotuilla taustoilla vaikuttaa, että tämän äidin elämässä on ollut vihaa, riitaisuutta, ihmissuhdeongelmia jo pidempään.

        Surullistakin surullisempi tapaus joka tapauksessa. Lapset ovat niin puolustuskyvyttömiä tässä aikuisten maailmassa. Heitä pitää mielestäni suojella kaikin keinoin. Kiitos siitä Katri kirjoituksessasi, että se on nostanut tämän äitien uupumisen esille. Suurin osa uupuneista ei vahingoita lapsiaan suoranaisesti, mutta iloton, jatkuvasti väsynyt äitikin voi olla vahingollinen lapsen kehitykselle, vaikka ei olisi uhka turvallisuudelle. Lapsiperheiden hyvinvointiin tulee panostaa, sen voi allekirjoittaa varmasti moni. Yhteisöllisissä kulttuureissa perheet voivat paremmin ja vanhemmat jaksavat paremmin.

        Minut provosoi kirjoittamaan lähinnä tietyt kärjistetyt komentit narsismin olemassa olon vähättelystä (tai koin komentit sellaisiksi), mutta ADD tausta hieman selventää asiaa. Hienoa, että kerrot näin avoimesti siitäkin. Avoimuus on varmasti yksi asia, mikä auttaa eteenpäin vaikeissa asioissa.

        Myönnän, että mietin jossain vaiheessa, miten joku voi kirjoittaa niin kuin kirjoitit tappamisesta ja ihan todellisesta surmasta joitakin kommentteja ja ajettelin jo, että ajatusmaailman täytyy olla jollakin tapaa samankaltainen sairas kuin äidilläni oli, mutta kuulostaa oikein helpottavalta kuulla, että se johtuu ONNEKSI siitä, ettet vain ole tätä pahuutta lähipiirissäsi kohdannut. Mutta ymmärrät varmaan, että niille, joille nämä asiat ovat todellisinta totta, jotkut kommentit voivat iskeä aika syvälle ja kipeisiin kohtiin. Ihana kyllä kuulla, että joku on elänyt sellaisessa maailmassa, ettei juurikaan ole sitä sairautta nähnyt. Ajatukset vääristyvät helposti sen mukaan, mitä on nähnyt. Itse varmaan leimaan turhankin herkästi ihmisiä narsisteiksi, sosiopaateiksi jne. Totuus taitaa olla, että näitä ihmisiä on, mutta onneksi hyvin vähän.

    2. Ja selvyyden vuoksi: uupuneena ajattelin etupäässä oman elämän lopettamista, koska tiedän että mies voisi hoitaa lapset vaikka kuolisin.

      Mutta voin kuvitella että jos olisin samassa tilanteessa kuin Rautavaaran äiti, eli mies kieltäytyy ottamasta kantaa lastenhoitoon ilmoitettuaan että haluaa erota, voisin kuvitella luulevani uuvuksissa että on lasten kannalta parempi ottaa heidät mukaan kuin jättää heitteille ja toisistaan erotettavaksi.

      1. Mietin vain

        Varmaan ohikiitävän hetken voisit väsyneenä ajatellakin noin, mutta en millään usko, että mitään tekisit oikeasti (toivottavasti!).

        Se tilanne on todellisuudessa kuitenkin niin dramaattinen, lasten hätä, taistelu elämästä ja kuolemasta, jos hereillä ovat, pelko… Harva uupunut edes jaksa viedä tuollaista läpi. Jotenkin kuulosta, että polttoaineena on ollut syvä viha (sekin voi toki olla väsymyksen seurasta, mutta silti).

        1. Niin, onko tilanne ollut autossa yhtä dramaattinen kuin sinun lapsuudessasi? Vai onko äiti ajanut hiljaisuuden vallassa jolloin kymmenien kilometrien ajo pimeydessä on tuudittanut synttäripäivästä väsyneet lapset uneen?

          Äitihän riiteli isän kanssa bussissa lasten ollessa yhä autossa eikä todistajien mukaan silloinkaan huutanut kurkku suorana tai erityisen raivostuneena. Vaikka poliisin tiedotteessa sanottiin että äänitteenkin mukaan äänet olivat hetkittäin kohonneet, siinä korostettiin ettei kyse ollut mistään rajusta riidasta.

          Käyn usein Helsingistä Mäntsälässä tapaamassa sukulaisiani. Ajomatka sieltä tänne on 45 km ja kestää noin puolisen tuntia. Tiedän että jos takana on erityisen vaiheikas päivä ja ajamme illalla kotiin, omat pienet lapseni nukahtavat aina autoon.

          Niinpä ajoitan paluun niin, että heidät voi laittaa suoraan sänkyyn ja ruokin heidät ennen kotiinlähtöä. Jos lähden kotiin vähän liian paljon ennen heidän nukkumaanmenoaikaansa, he edelleen nukahtavat autoon, mutta heräävät kun kannan heidät sisään ja sitten eivät nukahda ajoissa yöunille.

          Tilanteessa, jossa kaikki lapset nukkuvat, äidin on myös helpompi ajatella hetken mielenhäiriössä että ”nyt jos ajan tuota bussia päin, kaikki tapahtuu niin nopeasti ja tuskattomasti, etteivät rakkaat lapseni tiedä mitä tapahtuu eikä meidän neljän tarvitse kärsiä siitä etten minä jaksa huolehtia lapsistani ja pitää perhettäni koossa”.

          Yksi asia mikä minua vaivaa koko keskustelussa on se, miten pienin näytöin joku voidaan tuomita narsistiksi. Tässä ovat ihmisten perustelut sille, että nainen oli narsisti:

          – Iltapäivälehden haastattelema nimetön ”perheen hyvin tunteva henkilö” on sanonut että äiti oli mustasukkainen ja kontrolloiva. Kuka tämä henkilö on? Voiko kyseessä esimerkiksi olla perheenisän ryyppykaveri, joka on tulkinnut sen että nainen on vaatinut miestä jäämään kotiin hoitamaan lapsia viikon poissaolon jälkeen mustasukkaisuudeksi — vaikkapa siksi että hänen oma puolisonsa on mustasukkainen?

          Mustasukkaisuudesta ei ole mitään muita todisteita kuin tämä iltapäivälehdessä raportoitu lausunto. Poliisien ja todistajien läsnäollessa sekä miehelle autoon jätetyssä lapussa puhutaan vain lastenhoidosta ja siitä miten nainen haluaa miehen auttavan siinä.

          Minä en tunne yhtäkään mustasukkaista henkilöä, joka tällaisissa tilanteissa olisi jättänyt mainitsematta henkilön tai henkilöt, joiden kanssa kumppaninsa epäilee pettävän häntä tai edes sen, että puoliso on lähtemässä toisen matkaan. Tunnetko sinä?

          Sen sijaan tunnen kyllä useampiakin uupuneita äitejä, jotka ovat tuskaisia sen takia, ettei heidän miehensä osallistu toistuvista pyynnöistä huolimatta lastenhoitoon vaan karkaavat omille teilleen työkiireisiin ja sovittuihin menoihin vedoten. Näillä minun tuntemillani äideillä on onneksi hyvät tukiverkostot, mutta voisin kuvittella että jos ei olisi, tilanne olisi paljon pahempi.

          – Naisen huoltajuuskiista entisen miehen kanssa. Tuomioistuin on kirjannut sopimukseen tiukat rajat esikoisen isän tapaamisoikeuksille. Onko mahdollista, että siihen on syynsä? Että tuomioistuin oikeasti miettii lapsen parasta eikä vain ole sokeasti äidin puolella?

          – Lauerman lausunto, jota on siteerattu yksinkertaistaen. Tässä on Lauerman minulle antama vastaus (hänen luvallaan) kokonaisuudessaan kun kysyin häneltä onko oikeasti niin, että vain narsisti voi tappaa:

          ”Kuten olen haastatteluissakin maininnut, myös psykoosit ja erittäin vakavat depressiot voivat olla tällaisten tekojen taustalla, vaikka monet tällaisiin tekoihin päätyvät henkilöt ovatkin nimenomaan narsistisesti häiriintyneitä persoonia, jotka masentuessaan eivät muutu melankolisiksi vaan tuskaisen ärtyneiksi.

          Otsikoiden tasolla nämä asiat tuppaavat mediassa yksinkertaistumaan liikaa.”

          Moni ei ole sama asia kuin kaikki.

          Naisen uupumuksen puolesta puhuu naapurin iltapäivälehdelle antama lausunto, jonka mukaan nainen vaikutti aina huomattavan väsyneeltä ja kun hän tuli pyytämään apua autonsa kanssa (joskus aiemmin), hän ei puhunut paljon mitään. Hän oli paljon omissa oloissaan eikä hänellä näyttänyt olevan lainkaan läheisiä tuttuja paikkakunnalla.

          Nainen ei uhkaillut bussissa tai autoon jättämässä lapussa itsemurhalla tai lapsien tappamisella, joten hän ei käyttänyt sitä ainakaan näissä tapauksissa kiristyskeinona.

          Suomalaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu, että suurin osa lapsensa surmaavista äideistä on masentunut tai psykoottinen ja uskoo aidosti tekohetkellä pelastavansa lapsensa joltain kauhealta kohtalolta.

          Tällä naisella oli syytä epäillä, että hän oli jäämässä puille paljaille kolmen pienen lapsen kanssa tilanteessa, jossa mies oli tehnyt selväksi ettei hän haluaisi järjestää naiselle lastenhoitoapua.

          Hänellä oli myös syytä epäillä, että jos hän kuolisi, lapset erotettaisiin toisistaan, koska heillä olisi eri isät. Jos hänellä oli aihetta epäillä että ensimmäisen lapsen isä ei hoitaisi hyvin hänen lastaan, hänellä oli vielä enemmän aihetta hätään.

          Emme tiedä mitään myöskään naisen taustoista. Kasvoiko hän ympäristössä, jossa perhe oli hajonnut ja elämä oli vaikeaa? Oliko hänellä omakohtaista kokemusta siitä, mitä lapselle voi tapahtua jos äiti ei jaksa?

          Kuten kerroin, minulle tulee uupumuksen hetkellä ensisijaisesti mieleen lopettaa oma elämäni. Koska minulla on todella vahva tukiverkko, en ole joutunut pelkäämään lasteni tulevaisuuden puolesta edes siinä tapauksessa, että minä katoaisin heidän elämästään.

          Mutta jos minulla ei olisi tukiverkkoa ja minulla olisi syytä pelätä että lapseni joutuisivat heitteille kuoltuani, pidän hyvin mahdollisena, että oikein pahalla väsymyksen ja sekavuuden hetkellä voisin haluta säästää heidät kauhealta tulevaisuudelta.

          Naisen teko oli myös sellainen, että se oli mahdollista tehdä yhdessä silmänräpäyksessä ilman harkintaa ja mahdollisuutta muuttaa mieltään. Emme tiedä montako minuuttia — tai jopa vain sekuntia — ennen nainen teki päätöksensä ajaa päin bussia. Voihan olla, että siinä vaiheessa kun hän ajoi bussin ohi, hän aikoi jatkaa Kuopioon ja jättää lapset siellä miehelle. Voihan olla, että kun hän käänsi autonsa, hän ajatteli vielä ajavansa kotiin.

          Emme voi tietää eikä mikään spekulaatio muuta tämän naisen ja hänen lastensa kohtaloa.

          Mutta sen näkeminen miten on ihan oikeasti mahdollista päätyä tällaiseen äärimmäiseen ja kauheaan tekoon vaikka — tai nimenomaan — koska rakastaa lapsiaan vilpittömästi ja syvästi, voi auttaa löytämään uusia tapoja auttaa näitä naisia, jotka ovat katkeamisen partaalla.

          Myös suomalaisten ja kansainvälisten tutkimusten mukaan valtaosa lapsensa tappaneista äideistä on nimenomaan kokenut valtavaa voimattomuutta ja epätoivoa ja pelkoa oman ja lastensa tulevaisuuden vuoksi ja siksi uskonut ihan tosissaan tekoa tehdessään että se on lasten parhaaksi.

          Sinun tarinastasi ja maininnasta että äitisi oli myös rakastava, tuli mieleen että on muitakin persoonallisuushäiriöitä kuin narsistinen persoonallisuushäiriö. Voisiko tästä listasta löytyä häiriö, joka kuvaa paremmin äitiäsi kuin narsistinen persoonallisuushäiriö, jolle ”on ominaista erilaiset suuruuskuvitelmat, voimakas ihailun tarve ja empatian vähäisyys. Henkilö kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun, on kateellinen tai ylimielinen sekä voi käyttää muita häikäilemättä hyväkseen.”: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00407

  16. Ihan mahtavaa, miten otat asioita esiin samaan aikaan sekä inhimillisesti että kuitenkin aikuisten ihmisten vastuuta korostaen. Että vaikka ymmärrät, miten joku ei aina pysty kantamaan vastuutaan vaikka itsestään ja lapsistaan, meidän muiden pitäisi auttaa häntä eikä juosta pahoinvointilaumana oksentamaan omaa epävarmuuttamme tämän ihmisen (tai jonkun asioista puhuvan syntipukin) päälle. Meidän muiden, jotka pystymme, pitäisi olla aikuisia, jotka eivät ole negat. tunteidensa vietävissä.

    Olet sinut ihmisen pimeän puolen kanssa, joten sinun ei tarvitse projisoida sitiä muihin, osaat ymmärtää ja erottaa ymmärtämisen ja hyväksymisen.

    Tässäkin keskustelussa käy hyvin ilmi, että kaikille tuon eron tekeminen ei vaan ole mahdollista. Tunneäly ei riitä.

    Lukisin mielelläni kirjoituksesi myös nettivihasta. Siitä kuinka kivaa on olla sen alhaisen mielentilan ja vihan vietävänä, taistella netin turvassa jotain vastaan. Mutta miten sillä ei ole mitään tekemistä muun elämän kanssa.

  17. Mietin vain

    Emme taida Katri päästä yhteisymmärrykseen tässä asiassa. Kirjoituksesta saa kuvan, että pidät toisen ihmisen syyttämistä narsistiseksi loukkaavampana ja tuomittavampana kuin lasten surmaamista?

    Ajat omaa agendaasi itsepintaisesti vain siitä, että ketään ei saa tuomita narsistiksi. Se tuntuu menevän kaiken muun edelle.

    Meillä on varmasti lähtökohtaisesti aika erilaiset elämänarvot. Uskon, että kuolemankin jälkeen on elämää. En usko, että ihmisellä on valtaa päättää näistä asioista. Ei itsensä, eikä ainakaan kenenkään muun puolesta.

    Minua hieman säälittää lähipiirisi. On varmasti kiva lukea, että Katri alkaa sitten väsyneenä ajatella murha-ajatuksia. Tulee pienet paineet pitää sinut tyytyväisenä….

    Onneksi lähipiirini ei kuulu sinunkaltaisia tai äitini kaltaisia enää. Uupuneita äitejä kyllä, joita nykyään autan mielelläni, kun omat lapset ovat isompia. Mutta autan heitä ihan vain sen takia, että heidän elämänsä olisi mukavampaa ja helpompaa, mistään elämän ja kuoleman asioista ei ole kysymys. Tähän veikkaan, että varmaan sanot, että mistä voit tietää, mitä kukakin ajattelee, koska olet itse niin sisällä tuossa väsyneenä koean ainoan ulospääsyn olevan tappaminen ajattelussa. Onneksi suurin osa ihmisistä ajattelee hieman eritavoilla, heillä on elämänarvoja, jotka estävät tällaiset ajatukset. Aika kurjaksi menee elämä, jos lähimmäisistä lähdetään miettimään, että apua jos en nyt kykene auttamaan häntä, hän voi vaikka tappaa itsensä. Aika sairas kuvio. Aiheuttaa paljon pahoinvointia.

    Huh onneksi olen tuosta maailmasta vapautunut :). Äidilleni en enää ala diagnoosia miettimään, se ja sen miettiminen, että miten hän tänään voi, milloin ollaan taas siinä pisteessä, että hän alkaa miettiä kuolemaa…

    Päätän nyt tämän keskustelunkin, tästä tulee lähinnä huonovointiseksi. Toivon, että perheesi/lapsesi eivät tule samalla tavalla huonovointiseksi näistä jutuista, jos niitä joskus lukevat. Itsetuhoisesta lähimmäisestä huolehtiminen on raskas taakka. Siihen sinun empatiasi ei tunnu riittävän tai kuvittelukykysi.

    1. Ei, tarkoituksenani ei ollut todellakaan sanoa että on loukkaavampaa ja tuomittavampaa ajatella että joku on narsisti kuin uupunut ja masentunut.

      Jostain syystä tulkitset nyt tarkoitusperäni ihan päin honkia. Ehkä vika on tavassa jolla ilmaisen asioita, ehkä maailmankuviemme erilaisuudesta, ehkä molemmissa.

      En pidä siitä että tehdään hätiköitä johtopäätöksiä ilman että mietitään kriittisesti lähteitä. Syyllistyn itse siihen aika ajoin ja joka kerta kun tajuan mokani, tulee ns. facepalm olo (eli se fiilis jossa läppää käden naamalleen nolona).

      Siksi itse mieluummin kuulen perustellut väitteet siitä, miksi olen tai saatan olla jossain aiheessa väärässä, kuin elän illuusiossa että olen oikeassa, kun en oikeasti ole.

      Koen että Rautavaaran tapauksessa narsistituomioita jaelleet ovat tehneet ne ilman kunnon näyttöjä.

      Sen lisäksi toivon, että narsismi-diagnoosi jätetään niille ihmisille, jotka ovat oikeasti narsisteja.

      Se että kaikkea huonoa, väärää, moraalitonta tai laitonta käytöstä aletaan selittää narsismilla on minun mielestäni myös todellisten narsistien uhrien kärsimysten vähättelyä.

      Sen lisäksi se estää meitä tunnistamasta muita persoonallisuushäiriöitä ja mielenterveysongelmia, joihin on olemassa hoitomuotoja, jotka eivät esimerkiksi narsismiin pure. Jos puhumme vain narsismista aina kun ihminen käyttäytyy järjettömästi, estämme niitä ihmisiä löytämästä apua, jotka kärsivät muista persoonallisuushäiriöistä joko itse tai läheisen takia.

      Se etten ole joutunut elämään oikeiden narsistien kanssa ei tarkoita sitä etteikö minulla olisi kokemusta muista persoonallisuushäiriöistä ja niistä kärsivien kanssa elämisestä.

      Enkä myöskään tarkoita että kenenkään toisen aikuisen henki on toisen aikuisen ihmisen vastuulla ellei hän ole siitä vastuussa esimerkiksi ammattinsa puolesta (vrt. lääkärit, mielisairaanhoitajat jne.).

      Väitän että voimme tehdä vähällä vaivalla enemmän auttaaksemme niitä lähimmäisiä, jotka tarvitsevat apuamme akuutisti ja joita apumme voi oikeasti auttaa. Mielenterveysongelmaiset ovat oma lukunsa ja heidän hoitoaan pitäisi myös panostaa enemmän yhteiskunnan toimesta.

      Kuten sanottua, en ole kasvanut alkoholistiperheessä tai ollut perheväkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Vanhempani eivät ole narsisteja tai psykopaatteja.

      Niinpä en osaa näköjään miettiä esimerkiksi auttamiskysymystä sellaisen ihmisen kanssa, joka joutuu elämään jatkuvassa huolessa vanhempiensa tai muiden läheistensä fyysisen turvallisuuden puolesta. Olen pahoillani siitä ja olen erityisen pahoillani siitä, että jotkut ihmiset joutuvat elämään tällaisessa tilanteessa.

      Sovitaanko, että toiveeni muiden auttamisesta on suunnattu niille/meille, jotka saavat elää ilman pelkoa läheisen fyysisestä turvallisuudesta? Joilla on voimavaroja auttaa ja kantaa vastuuta niidenkin puolesta, joilla niitä ei enää ole?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top