Hahhah! Luin Steve Chandlerin opetustauolla uusiksi ton lauantaiaamuna kirjoittamani kirjoitukseni. Havahduin siihen, että sitä kirjoittaessani en ollut korkeimmassa mahdollisessa mielentilassa. Jos olisin kiinnittänyt huomiota siihen, miltä kehossani tuntuu, olisin huomannut sen. Rintakehässäni oli kevyt jännite ja pulssini oli kiihtynyt. Miksi?
Koska olin jäänyt jumiin mielikuvaani siitä, mikä on paras tapa toimia.
Kyllä, olen ollut self help -holisti, joka huonoina hetkinä uskoi salaa että minussa on jotain korjattavaa, mutta selitti sen itselleen sanoen ”itsensä kehittäminen on kivaa.” Itsensä kehittäminen mitä varten? Eheyttä, rakastettavuutta ja parempaa minää, jota muut ihailisivat ja rakastaisivat enemmän. Mutta jos olen jo ehjä ja hyvä, silloin MINUSSA ei ole mitään kehitettävää ja korjattavaa.
Kyllä, voin omaksua uusia taitoja esimerkiksi tehdäkseni tehokkaammin asiat, jotka eivät minua niin kauheasti kiinnosta, saadakseni lisää aikaa sellaisten asioiden tekemiseen, jotka kiinnostavat minua kovasti.
Kyllä, voin ymmärtää maailmaa paremmin ja sitä kautta nähdä selkeämmin mihin asioihin voin oikeasti vaikuttaa ja mihin en.
Mutta jos teen asioita ollakseni rakastettava tai ehjempi, se olisi sama kuin korjaisin uutta autoani, joka on täysin ehjä.
Toisaalta on hyvä huomata, että minä en voi koskaan päätellä kenenkään käytöksestä, miksi hän tekee jotakin.
Joku voi antaa toisten päättää puolestaan, koska kokee niin suurta rakkautta ja luottamusta heitä kohtaan — joku toinen voi tehdä sen pelosta ettei muuten kelpaa. Joku voi sivuuttaa toisten ilkeät kommentit sanomatta mitään, koska näkee niiden kumpuavan pahasta olosta — joku toinen koska ei uskalla sanoa vastaan tai koska vaikenee tyrmistyksestä. Joku voi lukea self help -kirjoja uteliaisuudesta tai viihteeksi –– joku toinen etsien viisasten kiveä, joka saa hänet tuntemaan olonsa rakastettavaksi.
Ainoa ihminen jolla on edes mahdollisuus tietää miksi toimin niin kuin toimin on minä itse.
Minä olen hyvä, ehjä ja rakastettava
Nyt näen itseni huonoinakin hetkinä hyvänä, ehjänä ja rakastettavana enkä useimmiten pidä raskaitakaan tunteita ongelmallisena. En koe tarvetta kehittää itseäni itseni kehittämisen takia tai ollakseni parempi ihminen.
Kyllä, olen utelias inhimillisen kokemuksen suhteen. Minusta on mielenkiintoista miten ihmismieli toimii. Pidän mahdollisena — tai oikeastaan todennäköisenä — etten pysty koskaan täysin ymmärtämään sitä. Niin kuin en ehkä pysty ymmärtämään myöskään ihan täysin miten on mahdollista, että siittiöstä ja munasolusta voi tulla uusi ihminen. Tai miten on mahdollista että katsomme vänkyröitä (eli kirjaimia) ja mielessämme syntyy versio kuvasta, joka on ollut vänkyröiden kirjoittajan mielessä. Tai miksi musiikki vaikuttaa minuun niin kuin se vaikuttaa. Tai mistä uudet ideani tulevat. ”Maailmassa monta, on ihmeellistä asiaa.”
Ja minun ei tarvitse tietää. Olen valmis elämään tietämättömyydessä — ja samaan aikaan olen valmis ottamaan vastaan kaiken tiedon, mitä minulle avautuu. Samalla tavalla olen totaalisen tyytyäinen tähän tilanteeseen, ja valmis muutokseen.
Korkeassa mielentilassa katson vuosia 2006-2011, jotka vietin yrittäen ”kehittää” itseäni intensiivisesti, koska salaa ajattelin että elämäni olisi helpompaa ja parempaa, jos vain voisin olla parempi ihminen.
Korkeassa mielentilassa ajattelen ko. vuosista ”no, olihan tuo aika höpsöä, mutta kun en tiennyt paremmin, en tiennyt paremmin.”
Samalla näen, että jotkut ihmiset ovat nyt samassa tilassa kuin minä pahimman self help -addiktion aikaan ja ymmärrän, että jokainen tekee elämästään sellaista kuin osaa ja haluaa tehdä. Näen, että voin kertoa heille mitä tiedän, mutta ei ole minun asiani, mitä he tiedolla tekevät.
Samalla tavalla saatan antaa spurgulle eli pultsarille kolikon ihan vain siksi, että tuntuu hyvältä antaa, mutta ei ole minun asiani mihin hän rahan käyttää.
Jokainen meistä on täysin ehjä, hyvä ja rakastettava. Ja mitä ikinä he ajattelevatkin itsestään, ei muuta miksikään faktaa, ettei heissä ole oikeasti mitään vikaa. Siksi kaikki on OK, vaikka he ajattelisivat nyt samankaltaisia ajatuksia kuin minä aikanaan. Kukaan ei tarvitse pelastamista, kaikki on niin kuin pitääkin.
Tänä aamuna en ollut korkeimmassa mielentilassa…
Ja niinpä en muistanut, että on OK, että ihmiset hassaavat energiaansa ja aikaansa johonkin niin turhaan kuin ”itsensä kehittämiseen” eli paremmaksi ihmiseksi tulemiseen.
Niinpä olin hetken harhassa, että minun on pakko saada muutkin tajuamaan, ettei meissä ole mitään vikaa tai korjattavaa… koska siinä mielentilassa minusta tuntui että itsensä kehittämisessä olisi jotain vikaa ja korjattavaa.
Häh? Miten se on minulta pois, jos joku haluaa pyöriä oman napansa ympärillä ja nähdä itsensä rikkinäisenä tai vajavaisena tai kehitysprojektina senkin jälkeen, kun olen parhaani mukaan tehnyt selväksi että minun mielstäni me kaikki olemme hyviä, ehjiä ja rakastettavia?
No ei mitenkään tietenkään! Jokainen tekee aina niin kuin parhaimmaksi näkee. Voi olla että joku näkee parhaammaksi käyttää aikansa elämänsä vaikeuttamiseen yrittämällä kontrolloida asioita joita ei voi kontrolloida ja korjata asioita, joita ei tarvitse korjata. Voi olla, ettei muita ihmisiä kiinnosta miettiä mitä he haluavat luoda tähän maailmaan ja halua suunnata energiaansa ja aikaansa siihen.
Voi olla että minä olen väärässä — ainakin heidän maailmassaan.
Hah hah haa! Nyt kyllä oma höpsöyteni naurattaa ja fiilis on tämä:
(Kasvokämmen — koska sen ilmaiseminen miten tyhmää se oli ei vain onnistu sanoilla.)
No joo.
Edellisen viestin asiasisältö on mielestäni edelleen OK, mutta asenne ei ehkä ollut ihan kohdallaan. Pahoittelut siitä, mutta jääköön ko. viesti nyt esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu jos kirjoitan muussa kuin korkeimmassa mielentilassa blogikirjoituksiani.
Maailma on täydellinen
Viestin kirjoittamisen jälkeen pullien leipominen, kirpputorilla pyöriminen, hieno valmennussessio ja nyt Supercoach Academyn viides viikonloppu suorana videolähetyksenä veivät minut mukanaan. Meillä oli heti koulupäivän alussa harjoitus, jossa meidän piti jakaa koulukaverin kanssa kuluneen kuukauden huippuhetket ja ahaa-elämykset. Teimme toisen tässä kuussa virtuaalisena olevan opiskelijan kanssa puhelimessa oman osuutemme.
Kerroin koulukaverille erittäin korkeassa mielentilassa mitä kaikkea olen tajunnut kuluneen kuukauden aikana. Lopulta hän kysyi: ”Miten sanoisit tämän yhdellä lauseella?” Mietin hetken, ja jostain juolahti mieleni lause: ”Maailma on täydellinen.”
Ja se on minulle totta. Kun olen korkeimmassa mielentilassa, näen että maailma on täydellinen siinä merkityksessä, että kaikki on niin kuin pitääkin. Jokainen ihminen tekee tällä hetkellä valintoja, jotka itse näkee parhaaksi silloisella tiedollaan. Luonto pärjää ihmiskunnan kanssa parhaaksi katsomallaan tavalla. Talous reagoi niin kuin pitääkin sitä koskettaviin tapahtumiin.
En ehkä pidä kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, mutta se on minun henkilökohtainen mielipiteeni — ja miksi minun mielipiteeni olisi parempi kuin jonkun muun mielipide? Tai kenenkään mielipide olisi oikeampi kuin jonkun toisen mielipide. Tai todellisuus?
Ja vaikka maailma on täydellinen, niin se ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla toisenlainen. Jotainhan tässä on tehtävä kuolemaa odotellessa! Miksi en tekisi töitä sen eteen, että jokin asia — vaikkapa suomalaisten stressitasot — muuttuu minun maailmankuvaani paremmin vastaaviksi? En siksi, että maailma olisi sitten täydellisempi, vaan siksi että haluan tehdä sen ja voin tehdä sen.
Maailma on täydellinen sellaisena kuin se on ja niin olet sinäkin.
Mitä pelkäät että tapahtuisit, jos uskoisit että se on totta?
Miten eläisit eri tavalla, jos uskoisit että se on totta?