Isoja avautumisia

Kuten olen kai jossain välissä vihjannut, meillä on ollut hieman hankaluuksia saada lapsukaisemme uni- yms. rytmit kohdalleen, mistä on seurannut taas lapsen känkkäränkkäilyä ja vanhempien hermojen menetystä.

Asia alkoi vaivata niin paljon, että pyysin apua meidän oman pienryhmän ohjaajalta, huippuvalmentaja Elese Coitilta.

Alunperin toivoin salaa Eleseä ohjaajaksi, koska olen tykännyt hänen radio-ohjelmastaan. Livenä Elese vaikutti superherttaiselta, mutta välillä vähän… hörhöltä. Tai mun makuun vähän liian runtotyttömäiseltä haahuilijalta.

Eilisen puhelun aikana mielikuvani hänestä muuttui, sillä tämä oli ehdottomasti kaikkien aikojen vaikuttavin valmennuspuheluni. Siinä jäi nyt kyllä Rich Litvin ihan toiseksi (tai kolmanneksi).

Tajusin että tämä oli nyt sitten transformatiivista valmennusta parhaimmillaan. Puhuimme jossain määrin ongelmastani, mutta vielä enemmän mielen, ajatuksen ja tunteiden suhteista. Tavallaan puhuimme samoista asioista kuin mistä olen kirjoittanut täällä ja josta olemme puhuneet Supercoach Academyssa, mutta yhtäkkiä näin erinäisiä asioita ihan uudessa valossa.

Äsken juttelin vanhan suomalaisen ystävättären kanssa lisää aiheesta ja näin jotain isoa ihan uudesta näkökulmasta. Yritän nyt jotenkin pukea näkemykseni sanoiksi… Parempi olisi ehkä äänittää tämä puheena tai videona, mutta kun edellisen podcastin editointi on kesken ja ainakin yksi video laittamatta tänne, taidan nyt tyytyä kirjoittamaan, että saan viestin “ulos”.

Lapselle raivoaminen

Tajusin että ydinongelmanani ei edes ole ollut se, että raivoan lapselleni ja olen välillä kovakourainen häntä kohtaan vaan se, että olen tehnyt asiasta isomman ongelman mielessäni kuin se on. Olen kertonut itselleni, että käytökseni jättää pysyvät jäljet lapseeni ja pahimmillaan pilaa hänen elämänsä. Ts. ikään kuin rikkoo lapseni.

Joo — paitsi että mitenkäs se sopii yhteen sen tiedon kanssa, ettei kenessäkään meissä ole mitään vikaa, vaan olemme vielä aikuisinakin yhtä ehjiä, hyviä ja rakastettavia kuin vastasyntyneinä? No ei mitenkään.

Toisin sanoen en voi oikeasti pilata lastani tai tehdä peruuttamatonta henkistä tuhoa.

Ja totuus on se, että vaikka olen kovakourainen lastani kohtaan, en ole sen kovakouraisempi kuin mitä oma äitini on ollut aikanaan minua kohtaan ja olen huomattavasti “helläkätisempi” kuin mitä minä ja sisaruksemme olimme lapsina toisimame kohtaan. Minä en koe saaneeni lapsena yhtään liikaa tukkapöllyä tai pyllypiiskaa, vaikka varsinkin ensimmäistä sain harva se päivä.

Samoin tiedän kuulleeni lapsena vähintään yhtä kauheita juttuja kuin itse sanon lapselleni, ja näistä jutuista en ole kehittänyt itselleni mitään traumaa (muista jutuista kylläkin).

Joo, ei ole yhtään hyvä että olen kovakourainen lasta kohtaan ja sanon hänelle välillä todella ikäviä asioita, mutta se, että olen paisutellut asiaa mielessäni ei myöskään auta asiaa mitenkään. Päinvastoin se saa minut menettämään vielä totaalisemmin yhteyden mielenrauhaan, jonka jälkeen räjähdän vieläkin herkemmin — ja pian noidankehä on valmis.

Kyllä, ajattelen välillä ihan karmean hirveitä ajatuksia lapsestani ja välillä esimerkiksi tunnen syvää halua kuristaa ulvovan lapseni, mutta Elesen kanssa puhuessani tajusin, että jokin minussa estää minua satuttamassa lastani oikeasti eli niin, että hän saisi siitä hetkeä pidempään kestävää kipua tai varsinaisia vammoja. Ja näin, miten tuo “esto” on minussa niin sisäänrakennettu, ettei minun tarvitse yrittää “psyykata” itseäni olemaan satuttamasta lastani oikeasti.

Toki voin ja haluan miettiä strategioita joilla pidän hermot niin kurissa, etten karju lapselleni kauheuksia (korkeintaan sanon kovaan ääneen asioita kuten “äitiä suututtaa ettet sä nuku”) ja etten kohtele häntä edes kovakouraisesti vaan mieluummin sitten hakkaan tyynyä tms. Olemme jo löytäneet yhden ratkaisun, joka näyttää toimivan: lapsen isi on ottanut vastuulleen lapsen nukuttamisen.

Isoin muutos on se, että kun lakkasin tekemästä asiasta isompaa ongelmaa kuin se on ja tajusin ettei minun tarvitse pelätä että satutan oikeasti lastani fyysisesti tai henkisesti, viime viikkoina minua vaivannut takakireys katosi silmänräpäyksessä, mikä on välittömästi vaikuttanut koko perheen tunnelmaan. Tai ainakin minun tunnelmaani ja energiatasoihini.

Tiedätkö sinä kuka sinä olet?

Yksi mielenkiintoinen pointti, jonka Elese toi esiin on se, että oikeasti et ole koskaan tavannut ketään — olet vain “tavannut” omat ajatuksesi ihmisistä, joiden kanssa olet samassa fyysisessä tilassa (tai et välttämättä edes siinä). Toisin sanoen mielikuva, joka sinulla on ystävästäsi on vain tarina tai kokoelma tarinoita, jotka poikkeavat ihan varmasti siitä tarinasta mitä muut kertovat ystävästäsi — tai jopa mitä hän kertoo itselleen.

Tämä johti itselläni isompaan havaintoon, joka aukeni lopullisesti (?) tänään.

Steve Chandler puhuu siitä, kuinka ei ole oikeasti olemassa mitään persoonaa — me vain puhumme ja käyttäydymme niin kuin olisimme “tietynlainen ihminen”. Eli kun sanot “minä olen epäsiisti”, määrittelet persoonaa. Paitsi että sinä et ole päsiisti. Voi olla että 90 % tilanteissa, joissa voit siivota tai sotkea (tai olla siivoamatta) teet ratkaisun, jota voisi pitää epäsiistinä. Mutta jokainen niistä hetkistä on uusi ja joka ikinen hetki voit tehdä uudenlaisen valinnan. Ja välillä yllätät itsesikin tekemällä niin. Eli yhtäkkiä innostutkin siivoamaan tai laittamaan tavarat paikalleen.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että koska olemme tietynlaisia ihmisiä, toimimme aina tietyllä tavalla.

Muistaakseni kirja “Mistakes were made but not by me” tekee kuitenkin pelottavan selväksi, kuinka oikeasti homma menee niin, että toimimme niin usein tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, että voisi kuvitella meidän olevan “tietynlaisia ihmisiä”. Mutta joskus pienikin muutos olosuhteissa tai vaikkapa omassa mielentilassamme saa meidät toimimaan toisella tavalla.

Sen sijaan että näkisimme miten voimme milloin tahansa toimia tietyssä tilanteessa eri tavoin kuin ennen selitämme oman “poikkeavan” käytöksen niin päin, että se näyttää ainakin meidän mielessämme olevan linjassa tavallisemman käytöksemme kanssa.

Eli saatamme esimerkiksi etupäässä kertoa totuuden ja siksi pitää itseämme rehellisenä ihmisenä. Mutta sitten jäämme itsellemme kiinni valheesta. Sen sijaan että ajattelisimme että “välillä puhun totta, välillä valehtelen”, SELITÄMME valheemme parhain päin niin, ettei se lopuksi omassa mielssämme ole valhe. Tai “unohdamme” valehdelleemme.

Toisin sanoen käytöksemme ei koskaan vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme, mutta se, miten selitämme oman käytöksemme vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme.

Aloin fiilistellä sillä, millaista elämä olisi, jos näkisin ettei minulla ole mitään persoonallisuutta — ja edes synnynnäisenä pidetty temperamenttini ei ole oikeasti fiksattu.

Silloin oloni olisi entistäkin kevyempi ja minulla olisi vieläkin enemmän energiaa ja aikaa käytössä, koska en haaskaisi yhtään aikaa tekemisteni selittämiseen parhain päin. Olisin myös vapaampi seuraamaan sydäntäni, kun en rajoittaisi itseäni tarinoilla siitä “millainen minä olen” — eli mihin minä pystyn ja mihin en pysty.

Eläisin voimakkaammin tässä hetkessä ja nimenomaan kuuntelisin sisintäni sen suhteen mitä haluan oikeasti tehdä kullakin hetkellä.

Tästä seuraisi se, etten pystyisi lainkaan “tietämään” etukäteen miten tulen ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan tulevaisuudessa, koska sisältä ja sisäisestä viisaudesta kumpuavat “aidot halut” määrittäisivät joka hetki sen, mitä ajattelen, tunnen ja toimin sillä hetkellä.

Vertaa tätä tilanteeseen, jossa  samaistun voimakkaasti omaan tarinaani siitä, millainen ihminen minä olen eli miten minä “aina” ajattelen, tunnen ja toimin tietyissä tilanteissa.

Olen varma, että olet itsekin joskus yllättänyt itsesi toimimalla tietyssä tilanteessa ihan eri tavoin kuin olisit etukäteen kuvitellut.

  • Esimerkiksi eräs tuttuni ajatteli, että ison projektin valmistuminen saisi hänet kokemaan suurta onnea — sen sijaan hän näki yhtäkkiä kaikki projektissa tehdyt pienet virheet, joille ei voinut enää mitään ja ahdistui.
  • Minä ajattelin että olisin onnesta sekaisin tehdessäni positiivisen raskaustestin — ja ajattelin niin jopa tuntia ennen kuin tajusin tehdä testin — mutta kun testitulos oli positiivinen, olo oli lähinnä hölmistynyt ja epäuskoinen.
  • Ja samoin kävi synnytyksenkin kanssa — emme itkeneet onnesta, vaikka etukäteen oli ollut ihan varma siitä. Olimme vain tyytyväisiä, levollisia ja fiiliksemme oli että “no niin, tossa toi meidän pötkö nyt on”.
  • Kesällä kuvittelin että olisin ihan fiilareissa supercoach academysta, mutta täällä sitä ollaan melko neutraaleissa fiiliksissä.
  • Toisaalta joskus olen lähtenyt bileisiin vastahakoisena kuvitellen miten tulen pitkästymään nurkassa ja sitten bileet ovat osoittautuneet huikean hauskoiksi.
  • Luulin että erään läheiseni hautajaisissa tuntisin syvää surua, mutta erinäisistä syistä tunsin ihan muita tunteita.
  • Harva se ilta ajattelen että “haa, tänään mun hermot kestävät lapsen kiukuttelun” ja sekuntia myöhemmin karjun lapselle “Lopeta ulina! Mikset sä voi nukkua!”

Jne.

Toisin sanoen et voi koskaan varmasti ennustaa omia ajatuksiasi, tunteitasi ja toimintaasi — ainoastaan uskottelet itsellesi että voit.

Ja koska kuvittelet että tiedät “millainen ihminen” olet ja miten toimit eri tilanteissa, saatat käyttää suhteettoman paljon aikaa ja energiaa tämän mielikuvan ylläpitämiseen esimerkiksi selittelemällä mielikuvasta poikkeavaa toimintaa parhain päin.

Samalla saatat pakottaa itsesi toimimaan sisäisen viisautesi vastaisesti, mistä syntyy vain lisää ahdistusta ja sisäisiä jännitteitä.

Meillä oli tänään urheiluvalmentaja Garret Kramerin puhelinluento, josta kirjoitan erillisen raportin kunhan saan kuunnella luennon uudestaan äänitteeltä.

Yksi sen aikana esiin tulleista pointeista oli se, että jos sinulla on huono päivä, mutta uskottelet itsellesi että olet ihminen, joka on aina hyvällä tuulella, saatat yrittää selittää käytöksesi “parhain päin” tai kieltää kategorisesti pahan olon, joka velloo sisälläsi, mistä seuraa sisäinen ristiriita (koska yksi osa sinussa tietää että valehtelet itsellesi) ja aina vain pahempi olo, jota yrität sitten vieläkin epätoivoisemmin peittää, koska sinähän olet tunnettu siitä, miten olet aina niin iloinen jne.

Mitä ajatuksia tämä herätti sinussa?

17 vastausta artikkeliin “Isoja avautumisia”

  1. Ensinnäkin en usko että sinä olisit vahinkoa lapsellesi aiheuttanut. Tämä siis tähän alkuun, en nyt puhu sinusta vaan kommentoin yleisellä tasolla!

    Vanhemmat voivat aiheuttaa lapselleen paljonkin vahinkoa, sen huomaa ihan vaan uutisia lukiessa. Usko siihen, että meistä jokainen on hyvä, ehkä ja rakastettava, täytyy kummuta ihmisen sisimmästä, ja vanhemmilla on iso rooli siinä, tuleeko tämä oivallus helposti vai ei. Valitettavasti maailma on pullollaan ihmisiä, jotka eivät ole asiaa oivaltaneet, ja siitä he voivat monesti syyttää vanhempiensa ajattelemattomuutta tai piittaamattomuutta.

    Siksi mielestäni vanhemmuuteen kuuluu se, että jatkuvasti seuraa ja arvioi omaa toimintaansa. Tärkein mittari sille, onko onnistunut on lapsen hyvinvointi.

    1. Juu, ja pakko sanoa että nimenomaan tiedän että MINÄ en aiheuta pysyvää vahinkoa lapselleni — mutta kuten sanoit, uutisia lukiessa käy ikävä kyllä ilmi, että jotkut vanhemmat aiheuttavat lapselleen pysyvää fyysistä vahinkoa tai jopa kuoleman.

      Joo ja olen samaa mieltä siitä, että vanhemmat vaikuttavat huomattavasti siihen unohtaako lapsi että hän on hyvä, ehjä ja rakastettava. Kuten sanoit, ikävä kyllä hirveän moni ei vieläkään ole muistanut sitä, että hän on OK.

      Mikä ikävämpää, tällä hetkellä länsimaissa — tai ainakin Suomessa ja Jenkeissä, joista uskallan sanoa tämän varmasti — vallitsee hoito-, terapia- ja self help -kulttuuri, joka lähtee uskomuksesta, että olemme menneet rikki ja meidät pitää korjata. Jos olen ymmärtänyt oikein kristinusko (tai ainakin katolinen uskonto) lähtee uskomuksesta, että ihmiset ovat syntisiä ja tarvitsevat armahdusta.

      Mutta mikä on niin superhienoa on se, että käytännössä kuka tahansa voi muistaa totuuden itsestään periaatteessa minä hetkenä hyvänsä.

      Joo, joskus voi mennä vuosikymmeniä — tai koko elämä — ennen kuin jokin saa meidät näkemään totuuden itsestämme ja joo, kasvatus ja nykykulttuuri ei helpota totuuden muistamista. Mutta se on mahdollista ja ennen kaikkea se on vain yhden ajatuksen päässä.

      Kirjoitan tästä tänään Kutri.net:in blogiin.

      Niin ja kyllä, nimenomaan sinä uskot että vanhemmuuteen kuuluu se, että jatkuvasti seuraa ja arvioi omaa tomintaansa ja sinä mittaat vanhemmuudessa onnistumista lapsen hyvinvoinnilla.

      Mutta se on vain ja ainoastaan sinun näkemyksesi ja osa “hyvän vanhemman” -persoonallisuutta. Kuvittele että et yhtäkkiä määrittelisi lainkaan millainen on hyvä tai huono vanhempi, vaan keskittyisit seuraamaan sydäntäsi ja tekemään kaikki isommat lastasi koskevat päätökset mielenrauhasta käsin. Miten toimintasi muuttuisi siitä mitä se on silloin kun pyrit olemaan hyvä vanhempi?

      Kirjoitan tästä tänään tänne blogiin.

      Nyt ulkoiluttamaan

  2. Tämä oli sellainen kysymys, että suoraan sanottuna siihen oli tosi vaikea vastata. Piti todella keskittyä voidakseni ajatella ettei ole hyvää tai huonoa vanhemmuutta. Ja vaikka jotenkuten siihen tilaan pääsinkin, päässä oli tyhjää. Eli en tiedä? Ainoa asia joka tuli mieleen, oli että stressaisin ehkä itse vähemmän siitä, teenkö asiat parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta tämä tuntui aika pinnalliselta vastaukselta, joka tuli tavallaan heti ekana heittona mieleen.

    Mutta sitten täytyy myös sanoa, että pyrin jo nyt tekemään lasta koskevat isot päätökset (kuten muutkin päätökset) mielenrauhasta käsin.

    1. Joo, jos mä kuvittelen etten enää miettisi lainkaan mikä on hyvää ja mikä huonoa vanhemmuutta, silloin mä toimisin ensisijaisesti mielenrauhasta käsin

      Olen tajunnut tässä parin päivän aikana, että aina kun mä ajattelen että “mitä mun pitää tehdä että mä olisin hyvä äiti” tai “nyt mä olen huono äiti kun mä teen näin”, niin silloin mä olen ajatuksissani — ja nimenomaan ajatuksissa, jotka usein herättävät ristiriitaisia tai suoraan ikäviä tunteita.

      Eli sen miettiminen mikä on hyvää tai huonoa vanhemmuutta saa mut useimmiten menettämään yhteyden mielenrauhaan, jolloin teen huonompia valintoja kuin jos olisin mielenrauhassa.

      Ja tosiaan, tämä on mun ihan henk.koht. juttu eli voisin kuvitella että ne ihmiset, joiden äitiyskäsitys on positiivinen suhteessa heidän äitiyskokemukseensa (vrt. sinä Jenga 🙂 eivät joudu moiseen noidenkehään hyvää ja huonoa vanehmmuutta miettiessään.

      Toimiessani suhteessa lapseeni pelkästään mielenrauhasta käsin teen automaattisesti ratkaisuja, jotka ovat lapseni parhaaksi.

      Vaikka omien uskomusten korjaaminen suhteessa lapseen on auttanut pysymään enemmän mielenrauhassa, toinen — ja ehkä tehokkaampi — vaihtoehto mun kohdalla on lopettaa sen miettiminen olenko hyvä vai huono äiti ja panostaa entistä enemmän niihin tilanteisiin kun olen mielenrauhassa ja “minimoimaan vahingot” silloin kun en ole mielenrauhassa.

      Eli esimerkiksi tänään lapsi meni hienosti nukkumaan, kun mies hoiti nukuttamisen alusta loppuun eikä äidin tarvinnut hermostua yhtään… 🙂

      Ja tänään kun päivällä meni hermot päiväunia vastustavan lapsen kanssa, en haukkunut lasta vaan selitin (kylläkin vihaisesti hampaita kiristellen) että “Hei, nyt äidillä menee hermot. Voisitko ystävällisesti nukkua. Äitiä ottaa nyt ihan hulluna päähän, että sä et nuku vaikka sä olet ihan sikaväsynyt ja äidin pitää kohta mennä tapaamiseen”.

      Onneksi mies tuli silloinkin pelastamaan mut pälkähästä…

      1. Tässä meillä kieltämättä on hyvin erilaiset kokemukset. Musta tuntuu, että hyvän vanhemmuuden miettiminen suorastaan johtaa mielenrauhaan. Kaikki on mun päässä niin yksinkertaista – ajattelen vain, onko tämä lapseni kannalta paras ratkaisu? Jos vastaus on kyllä, tiedän tekeväni oikein ja saan siitä mielenrauhaa. Jos taas vastaus on ei, ratkaisu on ihan yhtä helppo.

        Taidamme olla erilaisia myös siinä, että tuo lapsen parhaan ajattelu motivoi mut melkeinpä mihin tahansa. Tämä on taas niitä juttuja, että itsekuri on helppoa kun muistaa mikä on tärkeää. Pystyn mielestäni aika hyviin itsehillintäsuorituksiin juuri tuon ajatuksen voimin (ja kuten tiedät meidän nukutussessiot eivät todellakaan ole aina superhelppoja). Mutta haluan olla lapselleni maailman turvallisin hahmo, ja tämä on mulle itselleni niin suuri tavoite, että pinna venyy todella pitkäksi tarpeen vaatiessa. En mene vannomaan ettenkö minäkin vielä jonain päivänä kiljuisi lapselleni, kaikki on toki mahdollista. Mutta tuo oma tarve olla se lapsen maailman turvallisin tukipylväs kyllä estää mua huutamasta todella pitkälle, mistään muusta puhumattakaan.

        Kysymys: missä kohdassa lapsi on sun prioriteettilistalla elämässä? Kysyn tätä, koska mulle lapsi on tällä hetkellä niin iso ykkönen, että kaikki muu alisteista lapsen hyvinvoinnille. Tämä ei tarkoita sitä, että laiminlöisin kaikki muut elämänalueet tai itseni, vaan sitä, että jos tulee valintatilanne, lapsi tulee aina ensimmäiseksi. En ole kadonnut mihinkään lapsilandiaan vaan koen ainoastaan, että lapsesta huolehtiminen parhaan kykyni mukaan on juuri nyt tärkeintä mitä minun kuuluu maailmassa tehdä. Uskon myös, että tämä tilanne muuttuu vähitellen lapsen kasvaessa, sitten kun hän ei ole niin riippuvainen minusta enää, alkavat varmasti muut asiat painaa vaakakupissa taas enemmän.

        1. Ah joo — ero onkin nyt siinä, että sä mietit “onko tämä lapsen parhaaksi”, kun taas mä mietin usein “mitä hyvä vanhempi tekisi tässä tilanteessa”. 🙂 Kiitos! Oli hyvä huomata tuo ero. En tiedä tajuatteko miten tavallaan tekin valmennatte mua näillä teidän kommenteilla?

          Ja juuri tällä hetkellä tajusin että jossain taka-alalla mulla vaikuttaa myös ajatus siitä, että lapsen on tärkeää nähdä, että aikuisetkin voivat menettää malttinsa ja että se on OK. Tai että vanhemmat ovat epätäydellisiä ja se on OK. Paitsi että mulla homma ei sitten aina pysy hanskassa vaan viha menee niin isoksi etten hallitse toimintaani.

          Ja tästä tuli yhtäkkiä mieleen se, että esim. minulla ja sisaruksillani oli aina todella fyysisiä tappeluita — ts. sisarukseni ovat aiheuttaneet minulle paljon fyysistä ja henkistä kipua enemmän kuin vanhempamme. Osin se, että leikimme paljon keskenämme ilman vanhempien valvontaa mahdollisti tällaisen “nujuuttamisen”, mutta en kyllä muista että toiseen fyysisesti kajoamista olisi mitenkään jyrkästi tuomittu. Enemmän jäi fiilis että vanhemmat puuttuivat asiaan vasta kun huutomme alkoi ärsyttää heitä.

          Yksi asia, mikä on tullut itselleni selväksi on myös se, että minulla ei ole negatiivisia assosiaatioita sen tyyppisestä fyysisestä kovakouraisuudesta jota koin lapsuudenkodissani (ja itse esim. harjoitin sisaruksiani kohtaan). Pikemminkin päinvastoin. Huomasin juuri että mulla liittyy tietynlaiseen fyysiseen kovakouraisuuteen jollain tasolla läheisyyden tunne. Tyyliin “omieni kanssa minun ei tarvitse kontrolloida itseäni”. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että kaikesta huolimatta koen lapsuuteni olleen älyttömän turvallinen. Isoin turvattomuuden tunne liittyi rahaan, eikä sekään tullut esiin varhaislapsuudessa.

          Lapsi on jaetulla ykkössijalla, eli lapsen hätä menee aina kaiken muun ohi ja lapsen fyysiset perustarpeet ja nykyään myös huomionhakeminen menevät etupäässä kaiken muun ohi, mutta välillä niin, että esim. päikkärit saattavat viivästyä jos mulla on jotain muuta tekemistä tai “kuittaan” huomion hakemisen toteamalla, että tiedän lapsen haluavan huomiota, mutta mulla on nyt jotain muuta kesken.

          Mutta joo, jos lapsi olisi yksistään ykkönen mun elämässä, varmasti viihdyttäisin sitä vieläkin enemmän, panostaisin enemmän lapsen ruoan laatuun (ts. laittaisin itse ruokaa), lukisin kirjoja, kävisimme jossain lastenharrastuksissa jne.

          Lapsi jakaa ykkössijan työn, miehen ja mun omien halujen kanssa.

          Pidän mahdollisena, että kun lapsi menee syksyllä tarhaan, lapsi on enemmän mun ykkössijalla silloin kun olemme yhdessä, koska voin pistää kaiken muun ykkössijalle lapsen ollessa tarhassa. Ehkä.

          Mjoo… Mielenkiintoista huomata että jollain tasolla EN oikeasti pidä käytöstäni tuomittavana — samalla tavalla kuin en oikeasti sydämessäni osaa tuomita vanhempieni käytöstä kun olin lapsi.

          Jos lapsuudenkodissani olisi kunnioitettu täysin toisen fyysistä koskemattomuutta tai huolehdittu siitä, että toiselle puhutaan aina nätisti, suhteeni asiaan olisi varmasti ihan toinen. Tai jos kotonani välivalta ja rumasti sanominen olisi ollut sellaista, että siitä olisi jäänyt paha mieli, silloin tuomitsisin väkivallan takuulla jyrkästi.

        2. Tajusin just että toi mun kysymys on hieman outo… No tääkin liittyy siihen Gretchen Rubinin kirjaan. Se teki itselleen prioriteettilistan (tms.) ja totesi, että ykköspaikalla oli muistaakseni kolme asiaa yhtä aikaa. Tämä sai hänet havahtumaan.

          1. Havahtumaan siihen, että syntyi helposti sisäisiä ristiriitoja, koska ykköspaikkaa yritti pitää kolme asiaa yhtä aikaa. Eli siitä seurasi huonoa omaatuntoa yms. En enää muista miten hän tämän ongelman ratkaisi, valitettavasti.

  3. Olen saanut sellaista oppia mm. kehoterapeutin pitämästä koulutuspäivästä, että niitä tunteitaan ja ajatuksiaan on vain kertakaikkiaan antaa lupa tuntea ja ajatella. Ei siis tule kiusausta tekoihin ja tulee kummasti itsehillintää ja varmuutta.
    Esimerkkinä omasta elämästäni. Vanhustyössä ollessani oli eräs asukas sellainen, miten sen nyt nätisti sanoisi “varsinainen perseakka”!!!! Hänelle sitten piti suihkupäivien jälkeen laitella papalareita päähään. Minä luin mielessäni mantraa “s**tanan kotka, kun upotan nää paplarin piikit aivoihisi, niin siinäpä olet sitten”!!!! Ja ai että mikä helpotus ja pystyin olemaan ulos päin hänelle jopa ystävällinen. Että tällaista tarinaa tuli mieleen. Kiitos, olen puhunut! 🙂

    1. Jepjep! Tunteet ovat aina totta, vaikka ne perustuisivat ajatuksiin, jotka eivät ole totta.

      Ja nimenomaan se, että uskomme että tietyt ajatukset ovat ongelma, tekee niistä ongelman.

      Kuten tuossa aiemmassa esimerkissä kirjoitin se, että kerroin lapselle miltä minusta tuntuu esti hermojen kiristymisen pisteeseen, jossa olisi tehnyt tyyliin mieli tukistaa lasta. Tosin nyt tajuan että vielä tehokkaampaa olisi “puhua ulos” ajatukset, jotka herttivät tunteita.

      Esim. “Äitiä ottaa nyt ihan hulluna päähän, ettet sä nuku, koska äidistä alkaa tuntua ettet sä koskaan nuku ja äiti pelkää että sillä palaa taas ihan totaalisesti hermot ja tulee paha mieli siitä, että äiti on raivonnut sulle.”

  4. Hmm, minulle kyllä tuli tästä postauksesta surullinen olo. Poikasi on vielä todella pieni. Kuulostaa hurjalta, että olet toisinaan “kovakourainen” häntä kohtaan. En tietenkään tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kyllä jokaisella ihmisellä on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Myös tukistus on Suomen lain mukaan rikos, mutta tämän varmaan tiedätkin.

    Se on totta, että oman huonouden märehtiminen ja itsensä syyllistäminen ei yleensä auta eikä muuta tilannetta mitenkään, mutta mielestäni kuulostaa silti surulliselta, jos annat itsellesi “luvan” karjua lapsellesi tai fyysisesti satuttaa häntä, kunhan hän ei “saisi siitä hetkeä pidempään kestävää kipua tai varsinaisia vammoja.” Suomessa on ilmeisesti edelleen aika voimakas fyysisen kurittamisen kulttuuri, vaikka se laitonta onkin. Mielestäni se on äärimmäisen surullista. Yhdenkään lapsen ei tulisi kokea fyysistä kurittamista omilta vanhemmiltaan.

    Mutta tietenkin on tosi hienoa, että käyt tätä asiaa läpi ja etsit keinoja, jotta huutaminen ja kuritus loppuisi.

    Jotenkin tota sun juttua lukiessa tuli mieleen se mistä aikaisemmin kirjoitit. Että koska sinä et saanut pienenä tarpeeksi huomiota ja huolenpitoa ei lapsesikaan “ansaitse” sitä. Tästä viestistä tuli jotenkin sellainen olo, että koska sinua on lapsena tukistettu ja piiskattu ja koska sinulle on lapsena sanottu “kauheita juttuja” niin se jotenkin oikeuttaa sinut tekemään saman lapsellesi. Etkö ajattele, että lapsesi oikeasti kuitenkin ansaitsisi paremman lapsuuden kuin minkä sinä olet saanut?

    1. Hyvä kommentti Rauha! Kiitos!

      Kyllä, minulle tulee myös surullinen olo sen jälkeen kun olen räjähtänyt ja kun ajattelen asiaa. Ja kyllä, edelleen jatkan sen työstämistä, etten esim. tukistaisi tai sanoisi kamalia asioita lapselleni, koska tuntuu pahalta että teen niin pienelle lapselleni ja olen sitä mieltä että se on väärin.

      Tiedän että tukistaminen on laitonta, mistä seurasi esim. se, etten uskaltanut sanoa sitä varhaisen tuen ihmisille tai neuvolapsykologille ja arvelutti (ja arveluttaa vähän vieläkin) kertoa siitä täällä. Tästä seurasi se, että asiasta tuli mielessäni vieläkin isompi kuin mitä se on, minkä vuoksi ahdistuin ja minkä vuoksi riski räjähtelyyn kasvoin.

      Niin ja kovakouraisuudella tarkoitan sitä että sen sijaan että nostaisin lapsen hellästi ja rauhallisesti syliin ja kantaisin sänkyyn niin kuin teen silloin kun olen rauhallinen, nappaan hänet “repäisevästi” ja turhan kovaa puristaen kainalooni ja retuutan sänkyyn. Itse en anna pyllypiiskaa lapselleni.

      Ja kyllä, tiedän kipeästi että käytösmalli tulee lapsuudesta — siitä miten minua on kohdeltu enkä halua siirtää mallia eteenpäin.

      Valmennuspuhelun aikana kuitenkin näin, miten juuri se, että tuomitsin teon niin jyrkästi päässäni johti siihen, että tilanne karkasi pahemmin kädestä. Siis suhtauduin omaan käytökseeni ikään kuin olisin hakannut lapseni henkihieveriin ja pitäisin häntä kaapissa. Mitä en siis tee.

      Eli sakkojen sijaan annoin itselleni kuolemantuomion. Voit vain kuvitella miten helppoa sen jälkeen on ratkaista ongelmaa.
      Eli siksi minulle on tärkeää lopettaa tuomitseminen, jotta voin lähestyä tätä asiaa ilman “ylimääräisiä” tunteita.

      Ja juu, selittelen kovasti — nytkin — koska yksi osa minussa haluaa edelleen antaa minulle kuolemantuomion. Eli sisälläni on vielä jossain määrin ristiriita tämän asian suhteen. Aloin kirjoittaa että “enkä voi olla rauhassa, ennen kuin olen ratkaissut tämän asian”. Mutta tajusin että niinpä, ja miten SE ajatus auttaa mua ratkaisemaan sen. Ei mitenkään.

  5. Se vielä, että tätä postausta lukiessa minulle tuli kyllä sellainen olo, että selittelet käytöstäsi tosi paljon. Ja eikö se niin ollut, että kun jokin tieto tai ajatus tulee sydämestä, niin silloin ei selittelyjä tarvita?

    1. Niin siis totta kai mun sydän sannoo etten halua mitenkään satuttaa lastani missään olosuhteissa. Ja silloin kun olen yhteydessä mielenrauhaan, en niin tee. Mutta kun hullut ajatukset vievät minut mukanaan, välillä ne johtavat siihen että menetän itsehallinnan.

  6. Niin, selvästi sulla on tossa iso ristiriita, kun toisessa kommentissa sanot, ettet pidä vanhempiesi tekoja tuomittavina ja samalla kuitenkin antaisit itsellesi samoista teoista tuon “kuolemantuomion”. Kumpi noista ajatuksista on sitten se “oikea” vai onko joku kolmaskin tapa nähdä asia?

    Mulle tuli surullinen olo siitä, että jotenkin tuntui, että hyväksyt oman toimintasi. En mä ole tuomitsemassa ihmisiä siitä, että ne tekevät virheitä, jos niille samalla yrittää tehdä jotain. Mutta jos yrittää selittelemällä löytää syitä miksi omaa lasta saisi vahingoittaa (edes vähän ja silloin tällöin) tai huutaa sille rumia, niin se tekee mut surulliseksi. Mutta näin ei siis sun kohdalla olekaan.

    En tiedä, koska en tosiaan tunne teidän tilannetta, mutta mä luulen, että sillä voi olla suuri vaikutus noihin raivokohtauksiin, että teidän lapsi ei ole vielä tarhassa. Mä en ole koskaan tajunnut, kuinka KUKAAN voi hoitaa lasta kotona, jos yrittää samalla tehdä töitä. Olen itse työskennellyt päiväkodissa ja tiedän hyvin, että se pienen lapsen kanssa oleminen sinällään on ihan kokopäiväduuni. Pieni lapsi on tarvitseva ja sillä on lupa sellainen olla. Mutta aikuisen näkökulmasta se on rasittavaa. Muistaakseni Voimalassa joku just tällä viikolla sanoi, että siitä pitäisi puhua enemmän kuinka pienen lapsen ja aikuisen tarpeet ei vaan kohtaa. Että ajatus siitä, että “omaa elämää” voisi jatkaa vauvan syntymän jälkeen on ihan harha ja nimenomaan vaarallinen harha. Että se pikkulapsiaika vaan on ihan kamalan vaikeaa ja ihmisten pitäisi useammin myöntää se, niin äidit eivät päätyisi odottamaan itseltään niin paljon ensimmäisten vuosien ajaksi.

    Mulla se miten suhtaudun tyttäreeni on vähän sellainen mittari, että missä kunnossa olen. Kun kaikki on suhteellisen ok meillä menee tytön kanssa ihan hyvin, mutta jos löydän itseni huutamasta lapselle pää punaisena epäreiluja ja ilkeitä asioita (kyllä näin on meilläkin käynyt) se on merkki siitä, että nyt joku muu asia on huonosti ja olen liian stressaantunut ja on aika hakea apua. Ja onneksi olen ainakin tähän asti aina levon tai muun muutoksen jälkeen palautunut suhteellisen hyväntuuliseksi äidiksi.

    Yksi vinkki muuten tuli mieleen. Riasa Cacciatoren “Kiukkukirja”, jota olen selannut ja joka on auttanut ymmärtämään esim. uhmaikäisen raivokohtauksia. Onkohan se sulle tuttu?

  7. Kannanpa minäkin korteni kekoon.. Mulla oli ihan kamala lapsuus. Kotona oli jatkuvasti sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa, sellainen pelon ilmapiiri. Isäni oli todella arvaamaton ja varsin taitava manipuloimaan ja olemaan ilkeä. Hän saattoi olla esim. viikkotolkulla puhumatta minulle sanaakaan, ja kaikki viestittely ‘sen kakaran’ kanssa tapahtui äitini välityksellä. Söin ateriani yksin omassa huoneessani, ja mun piti muutenkin olla niinkuin en olisi olemassakaan. Hädintuskin uskalsin omasta huoneestani poistua vessaan tai suihkuun, kun tie oli selvä. Näin jälkikäteen ajatellen en voi ymmärtää, miten kukaan voi kohdella lasta niin julmasti, ja miksi äitini ei tehnyt asioille koskaan mitään.

    Tein päätöksen, että kun saan omia lapsia, en koske heihin pahalla tavalla koskaan. En tukista, lyö, töni. Siitä on ollut yllättävän helppo pitää kiinni. Henkisen puolen kanssa onkin ollut vaikeampaa. En pidä mykkäkoulua enkä nöyryytä, mutta minulla on paha taipumus jäädä jankkaamaan asioita pitkään ja selittää oikein pitkän kaavan mukaan, mitä lapsi teki väärin. Koetan edelleen opetella, että asiasta sanominen kerran riittää, ja sitten minun pitää osata unohtaa asia.

    Esikoisen synnyttyä minulla oli selvä näkemys, miten kilttien lasten pitäisi käyttäytyä, olla siis mahdollisimman vaivattomia ja huomaamattomia. No eiväthän lapset sellaisia oikeasti ole 🙂 Kunhan kuljetin omaa kasvatustani mukanani. Sain siis melkoisia raivareita alkuun, ja olin varmasti esikoiselle turhan ilkeä sanoissani turhautuessani. Onneksi hän on kasvattanut minua vähintään yhtä paljon kuin minä häntä. Enää ei konflikteja juurikaan tule muusta kuin satunnaisista kotiaskareista, eivätkä nekään suuria tapahtumia ole.

    Ollaan miehen kanssa puhuttu paljon siitä, miten ihminen pistää saamaansa kasvatusta eteenpäin. Miehen mielestä olisi hyvä tietää edellisten sukupolvien elämästä, jotta näkee, miten itse toimii luonnostaan samalla tavalla, ja sitten ehkä osaa muuttaa asioita ja katkaista esim. väkivallan periytymisen. Minä joudun edelleen opettelemaan sitä, että lapsella on oma tahto ja luonne, jota pitää kunnioittaa. Että ei ole oikein alistaa lasta aina aikuisten tahdon alle, vaikka itselle on tehty on niin.

Herättikö juttu ajatuksia? Kommentoi rohkeast!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.