Nimimerkki Heli kehoitti minua edellisen viestin kommenttiosastolla olemaan pitämättä kiirettä Kutri.net:in päivittämisen kanssa vauvan kustannuksella. Pelko pois — ei tulisi mieleenkään pistää mitään muuta suloisen pikkuherramme edelle. Eikä hän sitä sallisi muutenkaan — pojallamme ovat nimittäin sen verran komeat keuhkot, että jos äiti ei tajua työntää tissiä suuhun pelkän maiskuttelun perusteella, koko kortteli saa kuulla kunniansa…
Pikkuista imettäessä tulin katsoneeksi ties miltä kanavalta tulevaa jättivauvat-dokkaria (= elävä esimerkki imettävän äidin keskittymiskyvystä ja muistista). Siinä kerrottiin Ison Britannian isoimmista vauvoista. Tutkijoiden mukaan lasten jättiläismäisen koon taustalla saattaa olla äidin raskausdiabeteksen lisäksi äitien ahmima roskaruoka, johon vastasyntyneet olivat synnyttyään addiktoituneet (?).
Jos vajaan kolme ja puolikiloisen ja 52-senttisen pitkäkinttuni kohdusta ulos kikertäminen oli jo ihan riittävän haastavaa, voin vain kuvitella miltä tuntuisi pukertaa pihalle 5,5-kiloinen ja 60-senttinen jättivauva, jonka yksi äideistä oli synnyttänyt alateitse, koska lääkärit olivat arvioineet vauvan koon väärin. Tai tarkemmin ajatellen: ehkä en sittenkään halua kuvitella sitä. Yleensähän noin isot ja sitä isommat vauvat keisarinleikataan — minkä voisin kuvitella tuottavan uusia haasteita, kun äiti ei saisi leikkauksen jälkeen nostaa mitään painavaa, saati 6-7-kiloista lastaan.
Ehkä koko dokkarista kiinnostavin mieleen jäänyt kommentti oli erään lääkärin kommentti siitä, että jos (ja ikävä kyllä kun) niin äitien kuin lasten koko kasvaa, se tulee asettamaan tulevaisuudessa äitien fysiikalle aivan uudenlaisia haasteita. Siitä tuli mieleen eräät koirarodut, jotka ovat jo nyt niin ylijalostettuja, että useimmiten pennut joudutaan ottamaan ulos emosta keisarinleikkauksella.
Dokkarissa surullisin tarina oli mielestäni todella huimasti ylipainoinen äiti, joka alkoi itkeä yhdessä ylipainoisen kaksoissiskonsa kanssa muistellessaan sitä, miten heitä oli aikanaan kiusattu koulussa ylipainonsa takia. Nyt hänen oma poikansa oli kaksivuotiaana kahdeksanvuotiaan kokoinen. Äiti sanoi toivovansa, että pojan aurinkoinen luonne ehkäisisi häntä joutumasta koulukiusauksen uhriksi. Pahoin pelkään että äidin toive on turha.
En usko että Suomessa tilanne on todellakaan yhtä paha kuin Briteissä ja toivon, ettei koskaan tulekaan olemaan. Totta kai mieli tekisi suositella todella pahasti ylipainoisille äidille erittäin painokkaasti laihduttamista ja pelkkää roskaruokaa puputtaville äideille ruokaremonttia, ennen kuin he hankkiutuvat raskaaksi. Samaan aikaan ymmärrän hyvin miten arasta aiheesta on kyse. Halu tulla äidiksi voi olla niin voimakas, että lastenhankintaa ei järkisyin välttämättä pitkitetä. Toisaalta uskon, että jokainen äiti haluaa olla paras mahdollinen äiti omalle lapselleen, eikä tahallaan vaikeuta lapsensa elämää tai hankaloita tämän tulevaisuutta. Jos hän tekee niin, hän tekee niin tietämättömyyttään tai osaamattomuuttaan.
Kuka siis minä tai kukaan muukaan on sanomaan yhdellekään äidille, että tämä satuttaa lastaan omalla elämäntavallaan — varsinkin jos hän on itse perinyt elämäntavan omalta rakkaalta äidiltään? En kukaan. Voin vain tarjota tukea ja tietoa niille äideille, jotka sitä haluavat ottaa vastaan.
Ja tämä pätee mielestäni kaikkeen äitiyteen. Jos haluat tehdä (varsinkin tuoreelle) äidille palveluksen, älä mene neuvomaan häntä pyytämättä, vaikka hän toimisi mielestäsi ihan väärin. Luota siihen, että hän tekee jo parhaansa ja että hänellä on syynsä toimia niin kuin toimii. On paljon tärkeämpää, että hän tuntee itsensä päteväksi äidiksi kuin että hän tekee kaiken SINUN oppiesi mukaan. Onhan nimittäin mahdollista, ettei sinunkaan tapasi toimia ole ainoa oikea…
