Kolme tapaa motivoida lapsia

Tuolla kommenttiosastolla tuli  keskustelua tavoista motivoida tai kannustaa lasta.

Olin kuullut jo siitä, kuinka lapsia pitäisi kehua tekemisestä lopputuloksen sijaan — tai tekemisestä lahjakkuuden sijaan, kun Steve Chandler putsasi minun mielessäni pöydän ihan toisenlaisella lähestymistavalla.

Kuvittele että lapsi tuo sinulle näytille piirroksen, selvästi hakien reaktiotasi siihen. Mitä vastaat hänelle:

  1. Oi miten hieno piirros! Oletpa sinä taitava piirtäjä!
  2. Kas, teit taas uuden piirroksen. Sinäpä olet kova piirtämään
  3. Kappas. Sinä olet piirtänyt uuden kuvan. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sinä sait idean ja lopulta piirsit ideasi paperille.
  4. Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä. Susta taisi olla kivaa piirtää? Mikä siinä tuntui niin kivalta?

Ensimmäinen lähestymistapa lienee se, jolla monet meistä on kasvatettu.  Kasvatustieteilijöiden mukaan lapsen taitavuuden tai lahjakkuuden kehuminen on varmin tapa pilata lapsen oppimishalut, luoda hänelle toisaalta liian suuret luulot itsestään ja toisaalta varmistaa, että hän tulee lannistumaan.

Lapsi, jolle on uskoteltu koko lapsuuden ajan, että hän on jotenkin spesiaalimpi kuin muut, voi tuntea pettävänsä vanhempansa tai menettävänsä identiteettinsä, kun hänelle valkenee, ettei hän oikeasti ole sen ihmeellisempi kuin muut tai jos hän kohtaa ihmisiä, jotka ovat jossain paljon parempia kuin hän.

Toisessa tavassa lapsen huomio siirretään lopputuloksesta suorittamiseen. Sen sijaan että kehutaan lapsen nerokkuutta, painotetaan suorittamista. Tämän lähestymistavan ongelma on se, että tällöin lapsi luulee hänen arvonsa perustuvan suorittamiselle ja jos jonain päivänä hän ei jaksakaan suorittaa, hän voi kokea menettävänsä ihmisarvonsa.

Kolmas tapa on kehittyneempi versio toisesta vaihtoehdosta ja monien kasvatustietelijöiden suosittelema tapa kannustaa lasta toimimaan.  Siinä huomio siirretään pelkästä suorittamisesta (“olet kova tekemään töitä”)  itse suoritukseen (“näin loit lopputuloksen”). Tässä on erityisen hyvää se, että lapsen huomiota ei kiinnitetä hänen lahjakkuuteensa tai aikaansaavuuteensa vaan siihen miten hän saa tuloksia aikaan.

Neljännen tavan kuulin Steve Chandleriltä. Siinä lapsen huomio kiinnitetään siihen, miltä hänestä tuntui tehdä se, mitä hän teki — oletusarvona lienee, että lapsi nautti jollain tavalla tekemisestä. Se on tavallaan seuraava askel kolmannesta tavasta ja esimerkiksi sopisi mielestäni todella hyvin sen kanssa yhteen:

“Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä ja siltä, että sä nautit siitä mitä sä teit. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sä sait idean ja piirsit sen paperille. Miltä piirtäminen susta tuntui? Mikä siinä oli kivointa? Mikä tuntui vaikeimmalta? Ja silti sä sait sen tehtyä?”

Kyllä, koen tärkeäksi kiinnittää lapsen huomiota siihen, miltä asioiden tekeminen hänestä tuntuu.

Ja jos jokin tuntuu tylsältä, se ei tarkoita että hommaa ei kannata automaattisesti tehdä, vaan ensialkuun lapsen kanssa voisi miettiä, miten tekemisestä saisi kivempaa ja kiinnostavampaa niin, että tekeminen itsessään tutuisi palkkiolta.

Eli itse en usko niinkään viivästettyyn nautintoon, vaan nimenomaan tekemisestä itsestään nauttimiseen niin, että jos jokin palkinto joskus tulee, se on kiva bonus, mutta ei päätarkoitus.

Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi kilpaurheilussa tällainen ajattelu ei välttämättä kanna loppuun asti, mutta väitän että tavallisesta elämästä se tekee huomattavasti nautinnollisempaa.

Haluan myös kysyä, miksi ihmeessä meidän pitää palkita itseämme asioilla, jotka eivät liity käsillä olevaan tehtävään. Ts. miksi esimerkiksi palkitsemme itsemme rankasta työpäivästä selviämisestä suklaalla? Tai työvuodesta ulkomaanmatkalla.

Eikö olennaisempaa ole löytää jokin tapa nauttia itse työstä vaikka sitten sitä kautta, että tekee haasteisiin vastaamisesta jonkinlaisen leikin tai pelin — ja sitten syödä se suklaa ihan vain siksi, että tykkää suklaasta ja sitä teki mieli?

Tämä palkkioajattelu on mielestäni suoraa seurausta siitä, että koska vanhempamme eivät jaksaneet tai osanneet auttaa meitä lapsina ollessamme näkemään miksi meidän kannattaa tehdä jotain, he käyttivät meihin uhkaus-kiristys-lahjonta-tekniikkaa (johon itsekin olen jo syyllistynyt), koska se toimii.

Se, että jokin toimii, ei tarkoita että se olisi millään tavalla paras tapa toimia.

Nyt kun olemme aikuisia ihmisiä, on aika hassua käyttää noin alkeellista ja tehotonta menetelmää, kun vaihtoehtona on nähdä miksi jonkin tekeminen on tärkeää — ja keskittyä nimenomaan siihen, mikä on tärkeää.

Eli kuten uusi lempisitaattini sanoo: “itsekuri on sen muistamista, mitä haluaa.”

Omalla kohdallani tämä on siis vielä pitkälti teoriaa, koska lapseni ei juurikaan puhu. Toki esimerkiksisanon autolla intensiivisesti leikkivälle lapselle: “Ollista on kivaa leikkiä autolla.” tai jos lapsi kantaa (tyhjää) kauppakassia, sanon “Noin Olli kantaa kauppakassia. Onko susta kivaa kantaa kauppakassia?”

Toinen juttu, jonka sanomisen olen aloittanut vasta ihan äskettäin on se, että kun lapseni menettää hermonsa esim. ilman että on satuttanut itsensä, sanon lapselle: “mikä ajatus pahoitti sinun mielesi?” Ideana on tietenkin siirtää lapsen huomio siihen, miten pahoitamme omilla ajatuksillamme oman mielemme.

Sitten 15-50 vuoden päästä nähdään oliko tästä yhtään mitään hyötyä vai jopa vain haittaa…

4 vastausta artikkeliin “Kolme tapaa motivoida lapsia”

  1. Minusta tämä neljäs tapa motivoida kuullostaa ihanteelliselta. Haluaisin siirtyä lastenkasvatuksessa kiristämisestä ja pakottamisesta juurikin tällaiseen pehmeämpään tapaan. Nuorempien kanssa se varmasti lähtee toimimaan hyvin, mutta mitähän pitäisi tehdä eskarilaisen kanssa, joka ei missään nimessä halua auttaa kotiaskareissa, esim. pöydän kattamisessa, pyykkien pesemisessä ja ripustamisessa tai vaikkapa leipomisessa ilman kinastelua.. Minusta olisi kiva saada aidosti vapaaehtoista apua, mutta yleensä lapsi ei halua osallistua mihinkään, mikä haiskahtaakin työltä, ja loppujen lopuksi hänet on pakotettava tai lahjottava. Sama koskee itse asiassa mitä tahansa asiaa, minkä hän kokee liian vaikeaksi tai työlääksi. Hän ei esim. halua pelata lautapelejä muiden kuin minun kanssani, ilmeisesti sen takia, että pelkää häviävänsä. Mitenköhän tällaisen vastahakoisuuden noidankehän saisi käännettyä? Olisi hienoa, jos lapsi pelaisi pelejä itse pelaamisen takia, eikä voittaakseen. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä siirtää lapsen huomio asioiden tekemiseen lopputuloksen sijaan..

    1. Mitä jos kokeilisi kotitöiden kohdalla jotain todella minimaalisen pientä askaretta, että hän suoriutuu siitä lekiten mutta saa kokemuksen siitä, että on osallistunut ja sen seurauksena äiti kehui ja äidille tuli tosi hyvä mieli ja siten lapsellekin….? 🙂

      1. Hyvä idea toi pienestä tehtävästä aloittaminen — ja siitä suoriuduttua voisi piontata miten se tapahtui, mitä se tarkoittaa koko perheen kannalta (“nyt kun pyyhit pöydän emme saa pöpöjä ja sairastu”) ja miten se oli ehkä kivaa.

    2. Voisiko sen eskarilaisen kanssa jutella siitä mikä ajatus estää sitä tykkäämästä kotitöistä? Ei toki ihan noilla sanoin… 🙂 Voisiko sen kanssa kokeilla sitä Nancy Klinen kuuntelutekniikkaa, jossa kuuntelet toista avoimin mielin ja täyden huomiosi antaen KESKEYTTÄMÄTTÄ niin kauan, että hän on ihan oikeasti saanut kaiken sanottua. Tämä tarkoittaa sitä, että jatkat kuuntelua keskeyttämättä jopa silloin kun toinen pitää puolen minuutin ajatustaukoja.

      Jos ajattelu näyttää pysähtyvän, voit kysyä “mitä muuta?” tai “kerro lisää?” — ja jos toinen sanoo “en mä tiedä”, voit kysyä kysymyksiä tyyliin “mikä siinä tuntuu niin ikävältä”, tai “mitä pitäisi tapahtua että se olisi kivempaa”.

      Olennaista on myös pitää katse toisen silmissä ihan koko keskustelun ajan silloinkin, kun hän itse katsoo muualle ja pitää ilme niin neutraalina, mutta rakastavana.

      Tästä kuuntelutekniikasta voisin kirjoittaa myös jossain vaiheessa lisää. Nyt pitää lähteä uloilemaan.

Herättikö juttu ajatuksia? Kommentoi rohkeast!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.