Tänään on ollut taas sellainen päivä, joka on tuntunut hetkittäin ihan täydeltä kaaokselta.
Ulkoisesti päivä ei ollut mitenkään muuten erikoinen, kuin että vauvalla nousi kuume rokotuksen jälkeen ja se on ollut itkuinen ja sylinkipeä melkein koko päivän.
Esikoinen oli nukkunut huonosti ja vaikutti myös tavallista levottomammalta.
Tarkoituksena oli ollut lähteä heti aamusta pariksi tunniksi kirjoittamaan kahvilaan. Nyt aamupäivä meni tuskaista vauvaa tissitellessä ja rauhoittaessa.
Ennen kuin huomasin oltiin iltapäivän kynnyksellä ja oli aika tehdä uusi irti turhasta -podcast — vauvaa yhä rauhoittaen.
Esikoinen ja isi lähtivät onneksi sentään ulos siksi aikaa, niin että ehdin tehdä podcastin. Lapsi rauhoittui sitteriin niin pitkäksi aikaa että ehdin tehdä vielä päälle Kahvilla Katrin kanssa videon.
Sitten esikoinen isineen olikin taas takaisin tarvitsemassa huomiota, ruokaa ja rakkautta ja yhtäkkiä kello oli kahdeksan illalla.
Kaaoksen tunne ei syntynyt näistä ulkoisista tapahtumista vaan ajatuksistani, jotka täyttivät pääni aina kun mielialani laski:
- ”Mitä jos tää vauvan kuume ei laskekaan? Mitä jos ne joudutaan menemään terveyskeskukseen odottamaan tuntikausiksi vuoroamme?”
- ”Missä välissä mä nyt kirjoitan? Eihän tää lapsi päästä ikinä tästä tissistä irti!”
- ”Argh! Mä en vieläkään saa rästiduuneja tehtyä! Mä olen niiiin kyllästynyt tähän etten saa koskaan tehdä rauhassa töitä.”
- ”Miksi toi esikoinenkin on noin hankala?”
- ”Ääh! Mun pitäisi laittaa noi tiskit. Mä en jaksa laittaa tiskejä. Mä laitan ne joskus myöhemmin.”
- ”Äh, noi tiskit on vieläkin laittamatta. Miksei toi vauva voi olla viittä minuuttia yksin että mä saisin edes tiskit laitettua?”
Siinä vaiheessa pää oli niin täynnä ajatuksia, että näytti viisaimmalta jättää esikoinen ja vänisevä vauva isänsä haltuun ja lähteä lenkille.
Aika pian ulos päästyäni totesin mielen taas tyhjäksi ja kun kukaan ei ollut vaatimassa huomiotani pystyin taas kuulemaan ajatukseni.
Hetkeä aiemmin sekavalta näyttänyt päivä alkoi tuntua selkeämmältä ja näin miten yksi iso ongelma on se, että esikoisen päiväunet ovat alkaneet jäädä yhä useammin väliin.
Keksin samantien asiaan ratkaisunkin ja huomisesta alkaen aion kokeilla taas uutta, fiksumpaa päivärytmiä.
Ennen vanhaan tällainen päivä olisi todennäköisesti päättynyt riitaan tai ainakin epätoivoon, kun olisin ottanut sekavat ja ahdistuneet ajatukseni liian vakavasti. Nyt heti mielialan noustua riittävän pitkäksi aikaa näin, ettei minulla ole mitään henkistä ongelmaa, ainoastaan käytännön ongelma, johon on käytännön ratkaisu.
Myös kirjoittamiseen löytyi ratkaisu:
Makaan juuri puoliunessa oleva vauva päälläni sängyssä tissittelemässä samalla kun näpyttelin tämän kirjoituksen iPhonella yhdellä kädellä ja pelkkää peukaloa käyttäen.
Poikkeaa nyt vähän aiheesta, mutta muistelin, että olisit joskus kirjoittanut aiheesta. Mulla on 3-viikkoinen vauva ja d-vitamiinitipat aiheuttavat surua. Oletko itse pttanut aikoinaan d-vitamiinilisää ja aloittanut vauvan tipat vasta myöhemmin? Tiedätkö, paljonko d-vitamiinilisää pitäisi silloin ottaa?
Joo, pitää paikkaansa. Niin kauan kun vauva on täysimetyksellä, se saa D-vitamiinin äidinmaidosta.
Nyt kesällä kun olen sen puoli tuntia suorassa auringonvalossa käsivarret ilman aurinkorasvaa, syön vain satunnaisesti D-vitamiinilisää (eli jos en ole ollut auringossa pariin päivään).
Muina vuodenaikoina otan sitä 5000 IU:ta eli 125 mcg.
Tässä tutkumuksia joiden perustella olen päätynyt tähän ratkaisuun:
https://www.evernote.com/shard/s7/sh/cde56abb-c7f0-485e-991a-73be768e8c7d/b51635b59971130c3b546cbac641d05d