Tänään perheellinen kaveri linkitti Facebook-seinällään tähän karmaisevan hauskaan Meidän perhe -lehden ”testiin”: Oletko valmis vanhemmaksi. Viime viikolla eräs lapseton kaveri ihmetteli sitä miksi pienten lasten vanhemmat kertovat lapsen tekoa harkitsevalle ensin hirvittäviä kauhutarinoita vanhemmuuden rankkuudesta ja sitten toteavat lähinnä loppukaneettina että ”on se silti niin hienoa, etten vaihtaisi sitä pois”.
Toisaalta muutamaa tuttu on miettinyt sitä, miksi oma halu saada lapsi on niin valtava, että sen takia on valmis tekemään mitä tahansa — jossain tapauksissa jopa uhraamaan muuten toimivan parisuhteen.
Minulle on ala-asteiästä saakka ollut selvää, että haluan lapsia. Vuodet vierivät ja parisuhteet vaihtuivat, mutta vauvoja ei näkynyt eikä kuulunut. Lopulta aloin jo ajatella, että ehkä unohdan koko jutun ja keskityn nauttimaan lapsettomasta elämästä ja sisarusten lasten hemmottelusta. Onneksi elämällä oli parempi suunnitelma ja sain esikoiseni pari viikkoa ennen 35. syntymäpäivääni.
Jos itse mietit lapsentekoa, haluan heti alkuun tehdä yhden asian selväksi:
Lasten hankkimisessa ei ole ainakaan Suomessa yhtään mitään järkeä.
Ennen vanhaan ja joissain yhteisöissä, joissa ei ole lainkaan sosiaaliturvaa, lapsen tekoa voi sentään perustella lapsityövoiman hankkimisella ja vanhuuden hoidon ja ylläpidon turvaamisella. Mutta meillä siihenkään ei ole tarvetta.
Siksi on järjetöntä kysyä ”Kannattaako hankkia lapsia?”
Koska vastaus on aina sama: ei kannata.
Lasten saaminen on taloudellisesti kannattamatonta (toisin kuin jotkut elämää näkemättömät viisastelijat kuvittelevat).
Tutkimuksista riippuen 70-90+ % pienten lasten vanhemmista riitelee enemmän keskenään kuin ennen lasten saamista. Jotkut asiantuntijat suosittelevatkin että pienten lasten vanhempia kiellettäisiin eroamasta ennen kuin nuorin lapsi on kolme vuotta.
Useimmat pienten lasten vanhemmat kärsivät ainakin ajoittain uupumuksesta ja univelasta — esim. itse voin laskea yhden käden sormilla ne yöt, kun olen nukkunut 6 tuntia putkeen viimeisen kolmen vuoden aikana.
Lapset rajoittavat väistämättä ainakin toisen vanhemman elämää. Jonkun tutkimuksen mukaan pienten lasten äidit saavat keskimäärin tunnin ”omaa aikaa”. Monet tuntemani äidit eivät saa täysin lapsista, työstä ja muista velvollisuuksista vapaata aikaa senkään vertaa.
Lapset vaativat jatkuvaa huolenpitoa, huomiota, opastamista ja kasvattamista. Lapset pissaavat, kakkaavat, sairastelevat, kiukuttelevat ja tuhoavat omaisuutta. Lapsista on vaikeampaa päästä eroon kuin esimerkiksi koirasta ja lapsesta luopumisesta seuraa suurempi sosiaalinen stigma kuin esim. avioerosta.
Pointti, jonka lapsentekoa harkitsevat missaavat on se, että lapsia ei hankita siksi, että se olisi kannattavaa.
Niitä hankitaan joko vahingossa — tai yhä useammin siksi, että vahva sisäinen ja pitkälti selittämätön halu saada lapsi ja kokea vanhemmuus täyttää sydämen.
Parhaimmillaan fiilikseen yhtyy ajatus: ”haluan perustaa juuri tämän ihmisen kanssa perheen”
Jos ei ole vielä kokenut kyseistä tunnetta, sitä ei voi mitenkään ymmärtää tai edes kuvitella, koska se on järjetön.
Jos kuvittelee, että voi tietää miksi ajattelee mitä ajattelee ja sitä myötä voi jotenkin järkisyillä perustella miksi halua mitä haluaa, järjetön vauvakuume voi tuntua todella oudolta, pelottavalta tai nololta.
Totuus on se, ettemme oikeasti voi koskaan tietää varmuudella miksi ajattelemme tietyllä hetkellä mitä ajattelemme. Jos et usko, mieti tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on — entä sitä seuraava, tai sitä seuraava?
Lasten tekeminen nyky-Suomessa on ensisijaisesti tunneasia. Ja hyvä niin, sillä vanhemuuden tärkein anti on nimenomaan emotionaalista.
Vaikka kuinka yritin olla inhorealisti, en silti osannut kuvitella miten rankkaa, haastavaa ja vaativaa vanhemmuus on. Onneksi vielä vähemmän pystyin kuvittelemaan miten valtavaa emotionaalista mielihyvää äitiydestä saa.
Me vanhemmat kuittaamme vanhemmuuden hyvät puolet niin lyhyesti, koska meillä ei ihan oikeasti ole sanoja kuvaamaan niitä uskomattoman voimakkaita hyvänolon tunteita, jota vanhemmuus ainakin hetkittäin antaa.
Miten mieletöntä rakkautta voi tuntea levollisesti nukkuvaa uhmaikäistä katsoessaan, vaikka hetkeä aikaisemmin on tehnyt mieli lahjoittaa iltaväsymystään raivoava lapsi ensimmäiselle vastaantulijalle.
Miten suunnatonta iloa voi saada lapsensa ensimmäisestä hymystä, ensimmäisistä askeleista, ensimmäisistä sanoista ja ensimmäisestä pottaan tai pönttöön tehdystä kakasta.
Miten sydän tuntuu räjähtävän rakkaudesta, kun lapsi hihkuu ilosta jonkin aikuisesta arkipäiväisen asian edessä.
Jos mietit parhaillaan kannattaako sinun hankkia lapsia, unohda järki ja kuuntele sydäntäsi.
Jos sinusta tuntuu, että haluat vanhemmaksi koko sydämestäsi, älä yritä vähätellä, järkeistää tai tukahduttaa haluasi.
Jos sinusta näyttää, että lasten hankkiminen tai saaminen on nykyisessä tilanteessa mahdotonta, huomaa, ettei se tarkoita etteikö se silti olisi mahdollista — tai ainakin jossain vaiheessa mahdollista.
Se, ettet ole vielä keksinyt toimivaa ratkaisua johonkin tarkoittaa vain sitä, ettet ole vielä keksinyt sitä — ei sitä, etteikö olisi olemassa jokin toimiva tai parempi vaihtoehto, jota et ole vielä tullut ajatelleeksi.
Jo pidempään työn alla ollut Pikaopas raskaaksi tuloon on vihdoin ja viimein valmistumassa — enää tarvitsee editoida siihen kuuluva video.
Lue tästä artikkelista vinkkejäni raskaaksi tulemiseksi ja tilaa ensimmäiset sivut pikaoppaasta.
Hei oikeasti… ”Jos sinusta näyttää, että lasten hankkiminen tai saaminen on nykyisessä tilanteessa mahdotonta, huomaa, ettei se tarkoita etteikö se silti olisi mahdollista — tai ainakin jossain vaiheessa mahdollista.”
Lapsettomasta, tahattomasti sellaisesta, tämä tuntuu kuin kääntäisit veistä haavassa.
Oona — ymmärrän reaktiosi ja sen, että tilanteesi tuntuu toivottomalta, ainakin jos olet halunnut ennen kaikkea biologisia lapsia ja/tai nykyinen kumppanisi, elämäntilanteesi tms näyttää sulkevan pois mahdollisuuden adoptioon tai edes sijaisvanhemmuuteen.
Huomaa että puhuin vanhemmuudesta yleisellä tasolla — voin kertoa omasta kokemuksesta että raskaus ja synnytys eivät ole mitenkään vanhemmuuden ydin eikä todellakaan se asia, mikä tekee vanhemmuudesta niin upeaa.
Vanhemmuus on se, mikä alkaa kun lapsi tulee kotiin — tuli hän sitten symnyttämällä, adoptoimalla tai kodista, jossa hänestä ei huolehdittu.
Eräs minulle rakas miespari sai Jenkeissä viime maaliskuussa alustavasti hoitoonsa ja ilmeisesti nyt adoptoitavaksi kaksi vanhempansa menettänyttä pienokaista, jotka ovat sisaruksia. On ollut mahtavaa seurata koko seurueen kasvua perheeksi. Samoin on käynyt selväksi että heidän arkensa, tunteensa ja kokemuksensa eivät poikkea minun kokemuksestani kuin ehkä siten ettei kummankaan vanhemman tarvinnut kärsiä raskausajan ja synnytyksen jälkeisestä uupumuksesta.
Toivon että annat itsesi nähdä paremmassa mielentilassa, että elämä voi yllättää myös positiivisesti. Onnea matkaan!
Ymmärrän, mitä tarkoitit, mutta on olemassa myös tilanteita, joissa mikään em. vaihtoehdoista ei ole mahdollinen (oma lapsi, adoptointi, sijaisvanhemmus). Itse olen valitettavasti tällaisessa tilanteessa, ja mikään ei ärsytä enemmän kuin se, että joku asiasta mitään tietämätön kouhottaa siitä, miten ”elämä voi yllättää”.
Onneksi elämässäni on muitakin aspekteja, eikä lapsettomuus täytä koko maailmaani, kuten joskus voi tapahtua, mutta nämä sinun yksisilmäiset ja sinun tilanteessasi varsin ymmärrettävätkin yleistykset kyllä ärsyttävät.
Mikset voi puhua lapsista ja niiden tuomista hyvistä ja huonoista puolista ilman, että pitää väheksyä toisen tilannetta sanomalla, että et vaan vielä ole löytänyt ratkaisua?
Oona — OK, en tietenkään tiedä tarkalleen, mikä tilanteesi on, joten en voi ottaa kantaa tai edes huomioida juuri sinun tilannettasi. Ymmärrän myös, että on tilanteita, joissa mahdollisuus vanhemmuuden kokemiseen jossain vaiheessa elämää on erittäin epätodennäköistä — esim. äkkiseltään mieleen tulee niin huonoon kuntoon joutunut MS-potilas, että hän on päätynyt loppuelämäkseen vuodepotilaaksi laitoshoitoon.
Kirjoitin koko jutun ajatellen niitä ihmisiä, jotka ovat vielä siinä vaiheessa, että harkitsevat edes yrittämisen aloittamista — ja niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet vauvakuumeen valtaan ja ovat nyt ymmällään vahvan tunnekokemuksensa kanssa.
Tuota viimeistä kohtaa kirjoittaessani ajattelin kahta eri tuttua, jotka ovat tahoillaan tilanteessa, joissa vanhemmuus näyttäisi vaativan lähes kohtuuttoman suuria uhrauksia. Minä pystyn ulkopuolisena ilman turhaa alhaisen mielentilan tuomaa sumeutta näkemään monia eri tapoja, joilla asia voi ratketa tulevaisuudessa — ehkä jopa lyhyessä ajassa.
Ja yleisenä huomiona on pakko todeta, että aina kun ajattelemme mistä tahansa tulevaisuuden tapahtumasta että ”asiat eivät voi mennä kuin yhdellä ainoalla tavalla”, olemme väärässä. Emme voi koskaan tietää etukäteen varmuudella mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Uskallan väittää, että kaikilla meillä on kokemuksia aiheesta suuntaan jos toiseen. Toki toiset skenaariot saattavat olla todennäköisempiä kuin toiset, mutta objektiivisesti arvioiden elämä on paljon ihmeellisempää kuin useimmat meistä tajuavatkaan.
Tajusin myös, että unohdin listasta yhden aika tavallisen ei-biologisen tavan, jolla ihmisistä tulee vanhempia — nimittäin uusioperheiden kautta. En tietenkään tiedä mikä parisuhdetilanteesi on, mutta esim. on aina on mahdollista, että nykyiselle puolisollesi tai parisuhteellesi tapahtuu jotain ja muutaman vuoden päästä löydät itsesi tilanteesta, jossa olet äitipuolena jollekulle lapselle.
Toisaalta haluan muistuttaa että joka tapauksessa kokemuksemme elämästä syntyy tasan tarkkaan korvien välissä. Elämä ilman lapsia voi olla vähintään yhtä täyteläinen ja hieno kokemus kuin elämä lasten kanssa. Kuten sanottua: vanhemmuus on myös hirvittävän kovaa ja raskasta työtä, joka vaatii väistämättä jonkinlaisia uhrauksia.
Ja koska voimme kokea aina vain sen elämän jonka koemme, on aina turhaa spekuloida millaista elämä olisi ollut, jos asiat olisivat olleet jotenkin toisin.
Olen pahoillani että koet ehkä kirjoitukseni loukkaavaksi tai veitsen kääntämiseksi haavassa! Se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Ymmärrän että asia on vaikea ja yritin kirjoittaa kirjoituksen tavalla, että se olisi ennemminkin rohkaiseva ja lohduttava kuin kenenkään mielen pahoittava. Se ei nyt mennyt ihan putkeen, joten pahoitteluni siitä.
Niin ja kun puhuin tänään illalla blogimerkinnän kirjoitettuani aiheesta oman äitini kanssa, hän — viisi lasta synnyttänyt nainen — totesi että tuntee aikanaan 14-15-vuotiaana meille epävirallisia reittejä päätyneen ”hoitolapsen” (joka on siis nyt 27 v) tuntuvan ihan yhtä omalta lapselta kuin me lapset, jotka hän synnytti. Kokemus tämänkin lapsen/nuoren vanhemmuudesta syntyi nimenomaan yhdessä eletystä ajasta ja koetuista kokemuksista.
Ja toisaalta kun mietin millaista oli aikanaan olla vastuussa omasta koirasta tai hevosesta, niin kyllä siinä oli paljon samaa kuin vanhemmuudessa — varsinkin koirat ja pienet lapset, jotka eivät vielä puhu ovat monessa suhteessa todella samanlaisia hoidettavia. 🙂
Kiitos Katri tästä artikkelista, minä vuoden aikana kaksi keskenmenoa kokeneena (ja esikoista edelleen yrittävänä) koin sen lohduttavaksi ja rohkaisevaksi. Tarkoitukseni ei tietenkään ole vähätellä Oonan kokemusta, vaan kertoa, että minua lohduttaa ajatus siitä, ettemme tiedä mitä elämä vielä tuo tullessaan, mahdollisuudet siis kaikkeen ovat vielä auki.
Olen vuosien varrella miettinyt omalta osaltani haluani saada lapsia ja sen järjettömyyttä tai järjellisyyttä ja tullut samaan tulokseen, ettei oman lapsen haluamista voi perustella järkisyillä (ei ainakaan tässä nykymaailmassa, kun lapsen hoitaminen kotona on poliitikkojen mielestä laiskottelua ja äitejä syytetään oikealta ja vasemmalta mitä erilaisimmista asoista).
Oman kokemukseni mukaan keskenmeno tai vaikeudet biologisen lapsen saamisessa vaikuttavat niin syvällisesti ja aiheuttavat niin ristiriitaisia tunteita, etää niitä on vaikea muille samaa kokemattomille avata tai heidän täysin ymmärtää. Itse olen taistellut luovuttamisen ja edelleen yrittämisen ja toivomisen välimaastossa, mutta vaaka on nyt kallistunut toivon puolelle, vaikka se välillä vaikeaa onkin.