Siirsin kutri.net:in palvelimelta toiselle lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Onnistuin sähläämään niin, että tiettyjen nettiyhteyksien käyttäjät (esim. DNA/Welho) näkevät oikean sivun sijaan kammottavan spämmisivun.
Ennen tästä olisi voinut saada aikaan kunnon draaman: itkua, raivoamista, epätoivoa.
”Kaikki luulee että kutri.net on lopetettu eikä enää ikinä tule tänne.”
”Kaikki pitää mua ihan idioottina.”
”Kaikki VIP-jäsenet ovat hermona kun eivät pääse sivulle.”
”Kaikki on huolissaan siitä mitä on tapahtunut.”
(Huomaa ”kaikki”.)
Miksi olisin friikannut?
Koska olisin heti mielentilan laskiessa olettanut huonon fiiliksen johtuvan tästä minua kohdanneesta katastrofista (eikä esim. verensokerin laskusta).
Koska olisin yrittänyt näin motivoida itseni ottamaan tapahtuman vakavasti ja varmistaa että teen kaikkeni sen korjaamiseksi.
Että olisin voinut olla parempi ihminen omissa ja muiden silmissä, kun minusta olisi näkynyt selvästi että olen nyt todella häpeissäni ja kauhuissani tapahtuneesta.
Koska itse ahdistumalla ja syyttelemällä itseäni olisin voinut suojautua siltä, että muut syyttävät minua mokasta.
Koska olisin saanut näin kätevästi huomiota, sääliä ja sympatiaa.
Aamukolmelta kun totesin tapahtuneen, pulssini kiihtyi hetkellisesti, sitten laski taas tavallisiin lukemiin.
Jopa superväsyneenä tajusin, että paniikki olisi turhaa.
Kyllä, joku voisi kuvitella sivuston lopettaneen eikä ikinä enää palaisi tänne. Joku voisi hermostua, säikähtää tai pitää minua idioottina. Mitä sitten?
Tämä on vain nettisivu.
Hermostuminen, murehtiminen tai lamaantuminen ei hyödyttäisi minua mitenkään. Levollisella mielellä olisin — ja olen — paljon kykenevämpi ratkomaan käsillä olevan ongelman.
No okei — siinä vaiheessa kun maanantaina sivut eivät edelleenkään toimineet DNA/Welhon yhteyksillä, friikkasin viiden minuutin ajan ja kirjoitin tämän päivityksen Kutri.net:in Facebook-sivuille:
(Jep, mitä minä sanoinkaan siitä, ettei kannata kirjoittaa alhaisessa mielentilassa nettiin… Hahahhaahaa! Sori!)
Sitten muistin taas, että hetkinen, kaikki ne uhkakuvat, jotka pyörivät mielessäni ovat todellakin vain ajatuksia.
Kukaan ei ole koputtelemassa kotiovelleni läpsiäkseen litsareita päin näköäni mokani johdosta. Sivujen kävijämääräkin on lähes sama kuin normaalisti. Ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö sivut näy taas kaikille niin kuin pitääkin.
Huh.
En tietenkään voi tietää varmuudella tulee tapahtumaan, mutta juuri nyt, tässä hetkessä kaikki on hyvin.
Oon huomannut omassa käytöksessäni myös sen, että joskus alhaisessa mielentilassa otan paniikin vakavasti ja annan tietoisesti sen viedä mennessään. Vaikka tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä ja joskus ymmärrän hyödyttömyyden vielä tuossa paniikin hetkellä! Todella alhaisessa mielentilassa tuntuu siltä, että ”kaikki luulevat, etten ota tätä tilannetta tosissani, jos en panikoi ja tuskaile”. Tosiaan, tuossa tilassa usein sitä haluaa muiden pitävän itseä hyvänä ihmisenä ja syyllistää itseään valmiiksi (vaikka enhän minä voi oikeasti tietää, mitä muut ajattelevat).
Aina kun jälkeenpäin katson noita omiakin tilanteita ja reaktioita, alkaa vähän huvittaa. Tulee mieleen, ehkä olisin voinut toimia toisin, koska tiedän paremmin. Ollaan me ihmiset hassuja 🙂