Miksi tiedostaminen hakkaa tekniikat

Jengan kanssa jatkuneet keskustelut toivat mieleen Michael Neillin kertoman vertauksen.

Kuvittele että sinulla olisi rasiallinen lempiherkkuasi tai lempijuomaasi, jota rakastaisit ihan hulluna ja sinun pitäisi kantaa sitä mukanasi ilman että koskaan nautit sitä. Mitä kaikkea joutuisit tekemään jättääksesi mukanasi olevan herkun rauhaan?

Ehkä kehittäisit erilaisia palkitsemistekniikoita kannustamaan päätöksessä pysymistä ja rangaistusmetodeja estämään repsahtamasta. Pyytäisit kavereilta tukea. Kuuntelisit hypnoosinauhoja. Lukisit oppaita kiusauksen välttämisestä.

Kuinka kauan luulet että pysyisit päätöksessäsi?

Kuvittele, että saisit tietää, että vaikka mukanasi kantama lempiherkku ehkä näyttää ihan oikealta herkulta, se on täynnä rotanmyrkkyä ja maistuu ihan hirvittävältä.

Mitä sinulta vaadittaisiin nyt, ettet lankeaisi herkkuun?

Todennäköisesti ei yhtään mitään. Miksi haluaisit syödä karmeanmakuista rotanmyrkkyä?

Jos yrität tehdä ison muutoksen elämässäsi, mutta joudut jatkuvasti kehittämään erilaisia tekniikoita pysyäksesi päätöksessäsi, silloin ydinongelmanasi ei ole heikko luonne vaan se, ettet ole oikeasti nähnyt riittävän hyvää syytä muutoksen tekemiseen.

Toisin sanoen yrität uskotella itsellesi että sinun pitäisi tehdä muutos, mutta salaa olet yrittämässä muutosta vain  esim. siksi että voit sanoa että “mä olen yrittänyt, ei onnistunut” tai koska oletat että olisit sitten arvostetumpi, muut nalkuttaisivat vähemmän tms.

Niin kauan kuin halu muutokseen ei kumpua syvältä sisältäsi, todellisen muutoksen tekeminen on vaikeaa.

Kuten sanonta kuuluu: “Itsekuri on sen muistamista, mitä oikeasti haluat.”

12 vastausta artikkeliin “Miksi tiedostaminen hakkaa tekniikat”

  1. Olen tästä (vaihteeksi) samaa mieltä. Mutta väittäisin että tässäkin on eroja, miten helppoa se eri ihmisille on. Toiset ovat luonnostaan parempia vastustamaan aivojensa impulsseja, tämä näkyy jo synnynnäisissä temperamenttieroissa. Jos ajatellaan esimerkiksi laihdutusta, ihmisen pitää pystyä valitsemaan välittömän mielihyvän ja lykätyn tyydytyksen välillä. Toisin sanoen syönkö suklaalevyn nyt, vai haluanko sittenkin laihtua, joskin tavoitepainoon pääseminen voi olla vasta kuukausien takana. Vaikka laihduttaminen olisikin ykkösprioriteetti, väittäisin että nopen mielihyvän vastustaminen voi olla todella vaikeaa, jos sitä ei ole koskaan aiemmin treenannut. Etenkin jos henkilö on vielä varustettu “nopealla” temperamentilla.

    Ajan tässä oikeastaan takaa sitä, että ihmiset ovat erilaisia, ja yksi suuri oivallus ei vielä välttämättä takaa sitä, että muutos olisi siitä eteenpäin helppoa.

  2. Mun mielestä sä Jenga ajattelen laihduttamista hyvin perinteisesti. (Toi Nopea mielihyvä vs. pidempiaikainen mielihyvä.) Itse olen kokenut, että kun OIKEASTI oivaltaa miksi haluaa laihtua, niin yllätys yllätys(!!) sitä suklaata ei edes tee mieli.

    Toki suklaa on edelleen hyvää, mutta se on menettänyt merkityksensä SEN TIETYN tunteen ja onnen tuojana. Kyseessä ei ole enää suklaa vs. laihtuminen, vaan vanhat ajatusmallit vs. uudet oivallukset.

    Itse koin aikaisemmin, että tarvitsen suklaata selvitäkseni arjesta ja stressistä. Kun oivalsin perimmäiset syyt ylipainoni takana huomasin samalla, että koko arki muuttui helpommaksi ja iloisemmaksi, enkä enää stressannut niin kovin enkä siksi myöskään kokenut tarvetta syödä suklaata. Suklaa on vain yksi ilo elämän monien ilojen joukossa. Voin sitä syödä, mutta voin olla syömättäkin eikä minun tarvitse enää taistella asian kanssa. Eli minun ei tarvitse millään tavalla taistella aivojeni impulsseja vastaan.

    Mutta juuri nyt ei myöskään laihdutus ole elämäni ykkösprioriteetti. Vastaan tuli jotain parempaa ja kiinnostavampaa kuin suklaa tai laihdutus. Juuri nyt olen näistä muista asioista elämässäni niin kiinnostunut, ettei laihdutus tunnu yhtään vaikealta, vaan hoituu siinä muun innostuksen lomassa. Ja tämä on tosiaan vaatinut sen, että oivalsin syyn ylipainoni (ja samalla monen muunkin ongelman) taustalla.

    1. Sehän on hienoa että sulla on homma toiminut noin hyvin! Mutta kirjoitin siitä näkökulmasta, että ihmiset ovat siinä mielessä varustettuja erilaisilla valmiuksilla, että toisten on helpompi muuttaa tapoja ja tottumuksia kuin toisten. Ja lisäksi meidän aivot on vähän erilaisia ihmisestä riippuen; jos on lapsesta saakka tottunut tyydyttämään tarpeensa heti, eikä ole koskaan joutunut opettelemaan sitä impulssien vastustamista, väittäisin että silloin tapojen muuttaminen on paljon kovemman työn takana, kuin jos ihmisellä on jo valmiiksi treeniä mielihyvän lykkäämisestä.

      1. Musta tuntuu että puhutte nyt kahdesta eri asiasta.

        Joo, on ihmisiä, jotka ainakin tiettyjen asioiden suhteen pystyvät joko temperamentin tai harjoittelun takia kieltämään omat (pinnalliset) halunsa tai lykkäämään niiden täyttämistä.

        Tätä ominaisuutta on arvostettu perinteisesti esim. Suomessa, vaikka liian pitkälle vietynä siitä on todella paljon enemmän haittaa kuin hyötyä.

        On hyvä huomata, että se, että ihminen pystyy tietyllä elämänalueella kieltäytymään jostakin pitkiäkin aikoja, ei tarkoita sitä, että hän pystyisi siihen kaikilla elämän osa-alueilla.

        Usein niille, jotka pystyvät pelkällä tahdonvoimalla esim. kieltäytymään makeista herkuista, makeat herkut eivät ole alunperinkään merkinneet samaa kuin niille, joille herkuista luopuminen on ollut alunperin vaikempaa.

        Toisaalta samalla henkilölle murehtimisesta tai pakonomaisesta suorittamisesta luopuminen voi tuntua suorastaan mahdottomalta. Koska se ei ole niin konkreettista kuin karkin syöminen, jonka muutkin voivat nähdä, henkilö ei välttämättä edes tajua miten ko. asenne voi satuttaa häntä jopa enemmän kuin karkinsyöminen.

        Aidossa muutoksessa kyse on juuri Rauhan kuvaamasta ilmiöstä. Kun näemme syvällisesti miten olemme käyttäneet jotain tapaa tai ajatusmallia suoja- tai motivaatiokeinona ja ettemme oikeasti tarvitse sitä, siitä luopuminen on helppoa.

        Tai jos näemme, miten jokin asia on meille tappavaa myrkkyä — ei vain vähän huonon olon tai huonon omantunnon tuottava asia — silloin siitä irtipäästäminen on helppoa.

  3. http://www.newyorker.com/reporting/2009/05/18/090518fa_fact_lehrer?currentPage=all

    Tämä pitkä ja polveileva artikkeli valottaa vähän sitä, mitä ajan takaa. Tässä kerrotaan tutkimuksesta, jossa testattiin alle kouluikäisten lasten kykyä lykätä välitöntä mielihyvää saadakseen suuremman palkinnon vähän ajan päästä. Tutkimuksen mukaan tästä taidosta oli päinvastoin hyötyä – ne jotka menestyivät 4-vuotiaana, olivat menestyneet myös aikuisena selvästi paremmin kuin muut. Samoin artikkelissa todetaan, että kyse voi olla aivojen sekä aivojen rakenteesta että treenistä.

    1. Mahtavaa että löysit tämän!

      Jutussa mainitut tutkimukset kävivät nimittäin mielessäni vastatessani sinulle. En muista kuollaksenikaan enää mistä luin tai kuulin niistä ekan kerran, mutta muistan olennaisen pointin, jonka tutkimuksiin viitannut henkilö totesi:

      Kumpi lapsi loppujenlopuksi käyttää paremmin aikansa — se, joka taistelee vaahtokarkinhimoa vastaan, vai se, joka heittää karkin samantien naamaan ja käyttää loppuajan leikkien? Kumpi lapsi nautti enemmän samassa ajassa?

      Tämä kolahti minuun aikanaan kovaa, koska olen erinäisiä rupeamia elämässni suostunut kärsimään ja kieltäytymään kaikesta kivasta jonkun suuremman palkinnon toivossa. Ja parikin kertaa olen joutunut hengenvaaraan päätettyäni viedä jonkin asian loppuun vain viedäkseni sen loppuun.

      Kyllä, jos menestystä mitataan esimerkiksi tienatulla rahalla tai akateemisilla saavutuksilla, silloin ikävältä tuntuvien asioiden tekeminen nautinnollisten asioiden tekemisen sijaan suuremman palkinnon toivossa voi kuulostaa hyvältä idealta.

      Mutta jos menestystä mitataan sillä, miten onnellinen ihminen on tai miten paljon nautintoa ja iloa hän kokee elämänsä aikana minuuteissa mitattuna, silloin kyky lykätä omien halujen täyttämistä ei ehkä olekaan niin hyvä juttu.

      Muistatteko tämän jutun siitä, mitä ihmiset katuivat kuolinvuoteellaan: http://www.inspirationandchai.com/Regrets-of-the-Dying.html?

      Kukaan ei katunut sitä, että he olivat jättäneet lykkäämättä nautintoa.

      Nyt täytyy sitten erottaa vielä kaksi eri syytä siihen, miksi ihmiset lykkäävät — tai näyttävät lykkäävän nautintoa:

      1. Koska he uskovat sanontaa “ensin työ, sitten leikki” ja heille on opetettu lapsena, että ei saa olla ahne, muiden tarpeet pitää laittaa omien tarpeiden edelle jne.

      Väitän, että aika monet ns. kilteistä tytöistä ja loppuun palavista suorittajista ajattelevat näin. Esim. olen kirjoittanut eräitä televisiosarjoja ja kirjoja tällä asenteella, ensisijaisesti tienatakseni rahaa enkä niinkään siksi että olisin ollut niin innoissani projektista. Tai kärsinyt ikävissä tilanteissa ajatelleen että lopuksi saan palkinnon (no en saanut).

      2. Koska he ovat niin intohimoisen kiinnostuneita asiasta, jota tekevät, että kaikki muu menettää merkityksensä.

      Esimerkiksi yksi syy siihen, etten välttämättä hirveästi esim. shoppaile, istuskele kavereiden kanssa kahviloissa, käy drinksuilla jne. on oikeasti se, että useimmiten kirjoittaminen tai esim. näiden sivujen kehittäminen on minusta huomattavan paljon kiinnostavampaa.

      Sanoisin myös, että jos minun pitäisi miettiä kumpaan kategoriaan kuulun — impulsiivisiin vai kärsivällisiin, n. 80 % nykytoiminnastani menee impulsiiviseen ja lyhytjänteiseen kategoriaan. Aloitan jatkuvasti uusia tehtäviä ja projekteja, saan kaikenlaisia ideoita jne. Mutta se 20 % toiminnastani onkin sitten sitäkin pitkäjänteisempää, koska suhtaudun tähän ryhmään kuuluviin asioihin lähes pakkomielteisellä intohimolla.

      Niin kuin mieheni usein sanoo: Sitten kun minä saan jotain oikeasti päähäni, mikään ei pysäytä minua — oli kyse sitten jonkin nettisivuihin liittyvän jutun toimimaan saamisesta, tiettyyn kommenttiin vastaamisesta tai oikeanlaisten pattereiden löytämisestä parkkihallin portin kauko-ohjaimeen.

      Eli edelleen olen sitä mieltä, että se ilmiö, josta sinä puhut, Jenga on kyllä täysin totta ja voi esim. selittää miksi toisten on helpompaa hallita painoaan kuin toisten, MUTTA siinä ei ole kyse oivalluksesta johtuvasta muutoksesta, johon minä viittasin tällä kirjoituksella vaan käyttäytymismallilla, joka on ehkä synnynnäinen, ehkä opittu tai molempia.

      Ja joskus näille nautintoa lykkääville suorittajille tekisi hyvää pysähtyä miettimään, mitä he ajattelevat kuolinvuoteellaan omasta elämästään.

      1. Ai niin — toinen tapa lähestyä asiaa on kysyä itseltään jokaisen uuden hankkeen kohdalla (ja ennen kuin alkaa lykätä nautintoa):

        “Mitä tekisin tämän asian suhteen, jos olisin jo nyt ihan täysin onnellinen?”

        Jos olet valmistautumassa kärsimään ollaksesi onnellinen “sitku” tavoittelemasi asia toteutuu, jättäisit hankkeen väliin.

        Jos olet valmistautumassa tekemään jotain siksi, että se on kiinnostavaa ja kiehtovaa itsessään, vaikka voi vaatia tietyistä asioista kieltäytymästä, silloin tekisit hankkeen siinäkin tapauksessa, että olisit jo valmiiksi onnellinen.

  4. Varmasti ihmiset oat varustettuja erilaisilla valmiuksilla muuttaa ajatusmallejaan. Mutta minä tarkoitin kirjoituksellani stä, että KUN oikea oivallus tapahtuu tai tulee vastaan, niin se ajatusmallien muuttaminen on helppoa (tai ainakin helpompaa) kenelle tahansa.

    Kun asian lopulta näkee “toisin”, ei enää tarvitse tahdonvoimaa tai taistelua.

    Se on sitten eri asia kuinka helposti tai vaikeasti ihmiset saavat erilaisia oivalluksia. Minä en niitä kovin usein saa, mutta silloin kun saan ne ovat aika järisyttäviä ja elämäni muuttuu “ihan oikeasti”.

  5. Hei, eihän hyvä toimeentulo tai korkea koulutus mitenkään sulje pois onnellisuutta! On monia hyviä syitä hankkia molemmat, vaikka mitään kaikennielevää intohimoa tekemäänsä asiaa kohtaan ei olisikaan. Olennaistahan on se, ettei tee asioita pakolla, vaikka oikeasti haluaisi tehdä jotain muuta. Silloin asia on tietysti eri, koska ihminen joutuu kieltämään itseltään jotain olennaista. Mutta on paljon ihmisiä, joilla ei ole erityistä intohimoa minkään asian suhteen, mutta jotka tietävät, että elämä on helpompaa ja mukavampaa kun ei ole rahahuolia tai työpaikan saaminen on helpompaa hyvin koulutettuna. Tällöin on mielestäni äärettömän fiksua luopua muutamasta nautinnosta ja tehdä ensin töitä, koska päämääränä on miellyttävä elintaso. Mun pointti olikin just siinä, että em. tilanteissa ihmiset voivat olla valmiuksiltaan erilaisissa asemissa.

    Siitä olen samaa mieltä, että tärkeintä on tietenkin kuunnella sisintään, ja toimia sen mukaan. Jos on sisäinen palo johonkin, on tietysti melko typerää yrittää väen vängällä tehdä jotain muuta. Mutta edelleen väitän, että vaikka olisi saanut suuren oivalluksen, miksi haluaa esim. laihtua, voi arkisten valintojen tekeminen silti olla vaikeampaa niille, jotka eivät ole tottuneet odottamaan. Tässä mun pointti on siis se, että ihmiset ovat niin erilaisia, että vaikka miten olisi nähnyt valon, ei sen seuraaminen ole kaikille yhtä helppoa. Onnistua voi toki jokainen.

    Sitten kommentti noista lapsista: voi toki olla, että karkkinsa heti syönyt lapsi on sillä hetkellä onnellisempi. (Tai sitten ei, ks. alla) Mutta kokonaisuudessaan musta on erittäin fiksua opettaa lapsille tapoja, jotka auttavat heitä lykkäämään nautintoa tarpeen vaatiessa. Kuten sanottu, lahjakkuus ratkaisee vähemmän kuin kyky tehdä töitä. Vaikka lapsella ei olisikaan intohimoa koulunkäyntiä kohtaan, olisi musta vähän heitteillejättöä antaa sen ennemmin vaan leikkiä kuin tehdä läksyt sillä perusteella, että lapsi nauttii leikistä enemmän. “Ensin työ, sitten leikki” on musta erittäin perusteltu juttu. Työt on hoidettava joka tapauksessa, ja yleisesti ottaen on hauskempaa tehdä ikävät jutut ensin ja sitten voi nauttia täysin rinnoin. Jos ensin leikkii, on edessä kaksinkertainen ikävyys; ensinnäkin se kiva pitää lopettaa ja sitten vielä ruveta tekemään jotain tylsää.

    Sitten lopuksi muutama sana nautinnon lykkäämisestä. Mä kuulun siihen ihmisryhmään, jolle nautinnon ODOTTAMINEN on yhtä nautinnollista kuin sen saaminen. “The chase is better that the catch”. Ehkä olen vaan tosi kieroutunut, mutta se fiilistely, että kohta tulee jotain kivaa on musta ihan yhtä hauskaa kuin se, kun se sitten lopulta tapahtuu. En jaksa uskoa että olisin ainut ihminen maailmassa, joka ajattelee näin 🙂

    1. Mä uskoisin että me ollaan oikeasti aika lailla samaa mieltä.

      Jep, ihmiset ovat valmiuksiltaan erilaisia eri tilanteissa. Ja jep, se voi johtua temperamentista, kasvatuksesta tai molemmista.

      Tajusin juuri, että pointti joka on jäänyt multa kirjoittamasta selkeästi auki on se, että mikään ominaisuus tai taito ei ole itsessään hyvä tai huono — ne ovat hyviä tai huonoja suhteessa johonkin tavoitteeseen.

      Eikä mikään tavoite tai tilanne ole itsessään hyvä tai huono — tavoiteltava tai vältettävä, ennen kuin me ihmiset annamme sille merkityksen.

      Mä kääntäisin tämän lauseen:

      “että ihmiset ovat niin erilaisia, että vaikka miten olisi nähnyt valon, ei sen seuraaminen ole kaikille yhtä helppoa. “

      Tähän muotoon: “Jotkut voivat onnistua tietyissä jutuissa ihan vain rutiinin, kokemuksen ja kurinalaisuuden avulla ilman että ovat nähneet valon.”

      Ja pointti lienee siinä, että jos ihminen, joka EI ole luontaisesti hyvä “nautinnon lykkäämisessä” eli ei saa kurinalaisuudesta itsestään nautintoa esim. sinun tavoin, yrittää pelkällä kurinalaisuudella onnistua jossain, hän epäonnistuu — ts. HÄNEN on nähtävä valo onnistuakseen.

      Huomaatko näkökulmaeron?

      Itse huomaan sen siinä, että Kutri kuntoon aikana kiusauksista kieltäytyminen oli helppoa, koska mulla oli selvä motivaatio laihduttamiseen. Nyt mulla ei ole selkeää kirkasta visiota siitä, miksi pitäisi pistää keho kuntoon — sen sijaan mulla on kyllä ihan kirkas visio siitä, miksi on maisteltava herkkuja (“kun näitä ei Suomessa saa…” :-).

      Toisaalta mulla on ollut joskus ongelmia olla juomatta alkoholia, mutta nyt ei tee yhtään tiukkaa, koska näen niin selkeästi miten alkoholin juominen vaikuttaa mun mielialaan.

      Jne.

      “Ensin työ, sitten leikki” -jutusta tuli mieleen tehokkuusguruilta Steve Chandlerilta (ja ehkä Brian Tracylta) kuulemani läpät lasten kasvattamisesta. On fiksumpaa opettaa lapsi nauttimaan työstä itsetään kuin palkkiosta (esim. kehuista, luvasta “nauttia”), joita lapsi saa “tehtyään tylsät kotitehtävät”.

      Esim. vaikuttaa siltä, että joko sinä itse Jenga, tai joku muu on opettanut sinut NAUTTIMAAN tietyistä asioista kieltäytymisestä. Minkä takia sinä tykkäät nautinnon lykkäämisestä, mistä on ollut sinulle apua.

      Vertaa sitä tilanteeseen, jossa joku kieltäytyy jostain vähän katkerana (“hyvä on, minä teen nämä ensin”) ja ajatellen että “palkinnon on parasta sitten olla tosi hyvä”.

      Tiedän että jos et ole itse ole kokenut jälkimmäistä fiilistä, voi olla vaikea uskoa että joku tekisi niin. Samalla tavalla kuin hyvästä itsetunnosta koko elämänsä nauttinut kaverini ei voi kuvitella miltä tuntuu kun on huono itsetunto.

      Steve Chandlerin mukaan yksi tapa opettaa lapselle itse työtehtävistä nauttimista on sanoa lapselle tämän tultua esim. esittelemään piirrosta että “eikö ollutkin kivaa piirtää”, sen sijaan että sanoo “hieno piirros”.

      Ja joo, jos tietyn elintason eteen työskenteleminen tuntuu itsessään palkitsevalta, niin eihän siinä ole mitään. mutta moni, joka ihmettelee sitä, miksi “kaikki on hyvin, mutta jotain puuttuu”, ovat juuri menneet uskomusansaan, että elintaso tekee meidät onnelliseksi, vaikka oikeasti voimme olla onnellisia jo nyt. Se, mitä he janoavat on tunne että olemme elossa — ja monelle tunne elossa olemisesta tulee jostain muusta kuin elintason tai tietyn statuksen tavoittelemisesta, joka useimmiten on “ulkoapäin” tuleva tavoite, ei sydämestä kumpuava aito halu.

  6. Joo, eiköhän me viime kädessä ollakin (taas vaihteeksi) ihan samaa mieltä. Mä peräänkuulutin tota ihmisten erilaisuuden huomioimista, koska kaikki jutut ei aina toimi samalla tavalla kaikilla ihmisillä. Mutta hyvä pointti oli kääntää toi mun lause toisinpäin – kyllä pystyn allekirjoittamaan sen ihan täysin.

    Mulla ei ole aavistustakaan olisiko kukaan opettanut mulle tätä hiukan outoa ajattelutapaa, sillä niin kauan kuin muistan, olen ollut tämmöinen, siis ihan lapsesta saakka. Tästä on kyllä kieltämättä hyötyä. Koska olen nyt esim. about kuukauden fiilistellyt ajatuksella ostaa yhtä tiettyä herkkua, mutta en ole vielä ostanut. Koska se on about epäterveellisin ja lihottavin ruoka jonka tiedän, olen päättänyt säästää sen nautinnon johonkin tilanteeseen, jossa todella tarvitsen extraboostia 🙂 Samoin tunnustan, että tuo “palkinnon on parempi olla sitten todella hyvä” -ajattelu on mulle täysin vierasta, joten en oikein pysty siihen eläytymään. No, tässähän se kiteytyy miten erilaisia me kaikki ollaan!

    Lopuksi tosta Chandlerista. Musta vaikuttaa, että toi hänen opettamansa tekniikka on tavallaan yhdenlainen tekniikka sille,miten nautintoa lykätään, siis samaa asiaa mistä artikkelissa puhuttiin. Tosin tuo on ehkä uudenlaisen ajattelumallin opettamista, mutta hyödyllistä yhtä kaikki. Mun tuntemani varhaiskasvatusguru on puhunut – hassua kyllä – aivan täsmälleen samasta asiasta! Eli alle 4 – 5-vuotiaden piirroksia ei oikeastaan pitäisi hirveästi kehua sen mukaan, onko piirros “onnistunut” vai ei, vaan kehua sitä että lapsi ylipäätään piirtää. Tällä on kuulemma hyvin positiivinen vaikutus lapsen itsetunnon kehittymiseen.

    1. Jep jep. 😀

      Vielä sellainen jatkokysymys, että mikä nyt sitten on “oikeaa nautintoa” ja mikä vain “korvaavaa nautintoa oikeaa nautintoa odotellessa”?

      Ts. missä on sanottu, että jonkun suklaakakun pitää olla palkinto? Tai lomamatkan? Tai baari-illan?

      Laitan noista lapsenkasvatustavoista oman blogimerkinnän.

Herättikö juttu ajatuksia? Kommentoi rohkeast!