”Ah jes, kello on vasta kaksi. Mä ehdin nukkua tsägällä kuusi tuntia ennen kuin lapset herättää”, ajattelin kääntäessäni auton Mäkelänkadulle.
Samalla hetkellä huomasin jalkakäytävällä pyörivän mytyn. Siristin silmiäni ja kirosin mielessäni, että olin kiireellä kaverin synttäreille lähtiessäni unohtanut silmälasit kotiin.
Oliko jalkakäytävällä tuulessa pyörivä jätesäkki? Karannut koira? Kaatunut roskis? Ei, se oli ihminen, joka pyrki pystyyn kuin selälleen kaatunut koppakuoriainen.
Vilkaisin peruutuspeiliin — katu oli tyhjä ja tyyppi pyöri yhä maassa. Iskin vilkun oikealle ja ajoin auton jalkakäytävälle. Hämmästynyt nuorimies verkkareissa tuijotti kysyvä katse silmissään, kun juoksin hänen ohitseen mytyn luo.
Maassa möyrivä tyyppi näytti kasarihevarilta. Pitkä vaalea tukka, iso musta takki, pillifarkut. Kumarruin hänen puoleensa.
”Hei, onks kaikki OK?” kysyin lempeästi.
Se on sama kysymys, jonka kysyn aina kun puutun tilanteisiin, joissa saatetaan tarvita apua.
Maassa makaavilta ja kadun kulmassa eksyksissä pyöriviltä kysyn sen lempeästi ja olemus avoimena. Toisiaan töykeästi töniviltä teineiltä ja taloyhtiön pyörätelineitä penkovilta vierailta tivaan tiukasti tullimiehen katseen kera.
Hahmo käänsi kasvonsa minuun päin. Hämmästyksekseni hän olikin kaunis ja humalatilastaan huolimatta asiallisen oloinen keski-ikäinen nainen.
”Mä olen… menossa kotiin. Sinne on yhdeksänsataa metriä,” nainen kertoi.
Katsoin häntä tutkivasti. Tuolla tahdilla nainen olisi perillä aikaisintaan aamulla. Pahimmassa tapauksessa joku ryöstäisi hänet sitä ennen. Tai ehkä jopa raiskaisi.
Kuuntelin yhden sisäänhengityksen ajan sisäistä viisauttani. Sitä syvältä kumpuavaa vakaata fiilistä.
”Mitäpä jos mä veisin sut kotiin? Mulla on auto tossa vieressä,” ehdotin.
Nainen katsoi minua ihmeissään.
”Kyllä… mä…” hän sanoi ja yritti turhaan päästä pystyyn.
”Hei, mä vien sut. Mä en halua ottaa sydämelleni sitä, että sulle tapahtuu jotain,” ilmoitin tyynesti.
Nainen nyökkäsi väsyneenä. Autoin hänet pystyyn ja lähdin taluttamaan häntä kohti autoani. Hän pyyteli anteeksi humalatilaansa.
”Ei tarvitse pyydellä anteeksi. Mäkin olen ollut joskus ihan samassa tilassa,” sanoin ja muistelin kesäyötä viime vuosituhannen lopussa, kun silloinen puolisoni joutui puoliksi taluttamaan, puoliksi kantamaan minut kustantajan bileistä kotiin.
Saatuani naisen autoon kysyin hänen osoitettaan. Kadunnimi oli vieras. Katsoin sen varmuuden vuoksi GoogleMapsista, vaikka nainen sanoi ohjaavansa minut perille. Matkaa oli Googlen mukaan 800 metriä.
”Sä pidät mua tyhmänä,” nainen protestoi.
”Ei, vaan todella humalaisena.”
Naista alkoi naurattaa.
”Se mä kyllä olen.”
Ajoin naisen kotiin oikoreittiä talojen takaa, puistikoiden välistä. Hämeentiellä liikennevalot vilkuttivat keltaista valoa. Autiolla puistoalueella pomppi pupu. Naisen kotitalo oli pimeä, kun pysäköin sen eteen.
Katsoimme kyytiläisen kanssa toisiamme silmiin. Hänen katseensa oli humalatilasta huolimatta vakaa ja kirkas.
”Miksi sä teit tämän?” hän kysyi.
Kuuntelin hetken itseäni. Miksi pysähdyin auttamaan, vaikka olisi ollut helpompaa ajaa kotiin? Miksi otin riskin ja puhuin ventovieraalle, joka olisi voinut suuttua minulle? Miksi autoin, vaikka se oli poissa yöunestani?
Vastaus nousi syvältä sisältäni yhtä vahvana ja varmana kuin hetkeä aiemmin kadulla:
”Koska se oli oikein.”
Nainen nyökkäsi hymyillen ja huokasi.
”Sä olet niin kuin minä.”
Niin olen. Ja niin olet sinäkin. Auta, koska voit. Auta, koska se on oikein.
Hienosti tehty! Itsekään en voisi ajaa ohi, mieli ei jättäisi rauhaan.
Mä kuskasin erään nuoren kotiin tässä vasta. Oli pimeä, tällä pojalla oli päällä mustat vaatteet, ei heijastinta. Hoiperteli humalassa, pelkäsin että jää auton alle. Käännyin takasin ja kysyin et tarviiko kyytiä, ei aluksi kelvannut, kysyin uudestaan. Koti olikin noin kilsan päässä, vanhemmat ehti soittaa kaks kertaa siinä autokyydin aikana. Poika kiitti, katoin vielä taustapeilistä, että pääsi tien yli. Palkintona hyvä mieli 🙂
Niisk. Liikuttavaa lähimmäisenrakkautta. Olen kerran löytänyt pikkujouluporukan kanssa kylmettyneen hyvin iäkkään vaarin hortoilemasta kadulta. Saatoimme hänet kotiin. Meistä ei kukaan ollut humalassa ja papparainen saattiin kotioven taa turvaan.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014102218770844_uu.shtml
Olikohan tällä artikkelilla jotain tekemistä tämän kanssa.
Hyvin tehty Minttu ja Mimmis!
Heh, Kakka pylly, juu ei ole — ja onneksi ko. nainen ei ollut lukenut artikkelia niin ei missannut turvallista kyytiä kotiin. Ihanteellisinta tietenkin olisi ettei jengi vetäisi pleksikännejä tai jos vetää, niin joku vähemmän humalainen ystävä voisi huolehtia että ne pääsevät turvallisesti kotiin.
Ajoit ilman silmälaseja autolla? Yöllä! Vaikka selkeästi tarvitset niitä nähdäksesi kunnolla.
Ehkä ensi kerralla ajat sen ”jätesäkin” päälle, niin ei tarvitse ajella jurrisia kotiin.
Olen kerran 16 vuotiaana 4 aikaan yöllä ajanut skootterilla ohi möykyn joka makasi maassa ja katsoin peilistä että se oli ihminen. Silloin ajattelin vähän samaa että en pysty elää omatunnon kanssa jos en käy tarkistamassa onko tämä henkilö kunnossa. Käännyin ympäri ja mies (spurgu) oli lyönyt päänsä ja verta valui. Soitin ambulanssin ja silloin kun odotettiin ambulanssia kadutti vähän että miksi pysähdyin kuin tuli sellasia juttuja, esim. seksistista ja kaikkenlaista puukkotappeluista ja ryöstetyistä digibokseista jne. 😀
Mutta onneksi ambulanssi tuli ja hoiti haavan ja vei päivystykseen. Tuli kyllä hyvä fiilis että autoin häntä, uskon että ei kukaan olisi pysähtänyt kun olisivat huomanneet missä kunnossa hän oli.
>>ajoin auton jalkakäytävälle
Toivottavasti ensi kerran pysäköit ajoradalle, ei jalkakäytävälle tai pyörätielle. Koska se on oikein.
Minulle sattui kerran hieno tilaisuus päästä auttamaan. Olin opiskelujen alussa töissä grillillä, ja eräänä kesäyönä grillille tuli aamuyöstä noin samanikäinen poika, joka jäi hengailemaan nurkalle ja kertoi jossain vaiheessa, että tappaa aikaa koska ei ole yösijaa, ei saanut avaimia uuteen asuntoonsa sovitusti. Kaupungissa ei ollut 24/7-huoltoasemiakaan silloin.
Päätin sitten tutustumisen jälkeen kutsua pojan nukkumaan luokseni, koska asuin melkein nurkan takana ja minulla oli sattumalta ylimääräinen sänkykin, koska olin juuri hankkinut uuden ja vanhaa ei oltu vielä roudattu pois. Poika odotti että vuoroni loppui, ja pääsi sänkyyn nukkumaan, sai aamupalaa ja pääsi suihkuun. Kiitollisuudesta tuli hyvä mieli!
Nyt olen ehkä vanhempi ja kyynisempi, enkä kutsuisi vieraita yökylään. Tuolloin kuitenkin olosuhteet olivat kohdillaan majoituksen suhteen ja poika vaikutti usean tunnin grillillä hengailun aikana asialliselta ja kohteliaalta. En onneksi joutunut pettymään ihmisiin 🙂
Luin ensin että miksi roudasin ventovieraan kotiini. Hieno ele sinänsä tuo mitä teit – ja uskon, että moni ihminen olisi vastaavassa tilanteessa toiminut samoin. Omatunto ei olisi sallinut olla puuttumatta asiaan.
Jäin miettimään sitä, että millaisessakohan tilanteessa lähimmäisenrakkaus olisi niin suurta, että olisi valmis roudaamaan ventovieraan omaan kotiin…
Anna, Paula, Mariann — hienoja tarinoita! Kiitos kun jaoitte ne ja siten ehkä rohkaisitte muitakin laskemaan auttamiskynnystä. Tutkitusti olemme auliimpia auttamaan luettuamme ensin kuinka joku toinen auttoi pyyteettömästi ventovierasta..
Santeri — no itse asiassa KYLLÄ ajoin auton jalkakäytävän yli pihaan johtavalle tielle. En kyllä ole varma oliko siihenkään pysähtyminen ja pihatien osittain tukkiminen ihan paras ratkaisu.
Huolestunut kansalainen — Heh, mä olen ajanut 19 vuotta ihan ilman silmälaseja about samalla näöllä mikä mulla nyt on. 😀
Mulla on oikeasti vain -0,75 miinusnäköä, mutta sen verran hajataittoa että yksityiskohtien näkeminen kauempaa (vrt. kirjaimet, kasvojen piirteet) on hankalaa. Mutta näen kyllä ihan hyvin autot, ihmiset, pyörät, kissat, oravat jne. ajaessani. 😉
Niin ja vielä tuohon Mariannin ”millaisessa tilanteessa raahaisin ventovieraan kotiin” -heittoon pointtaisin että meillä ihmisillä on äärimmäisen herkkä sisäinen järjestelmä joka lukee toisen ihmisen eleitä ja mikroilmeitä tarkemmin kuin mitä pystymme älyllisesti/tietoisesti analysoimaan niitä.
Se toimii jossain määrin jopa ihmisillä, joiden näköimpulsseja analysoiva keskus on tuhoutunut (mutta silmät hermoineen toimivat normaalisti).
Tuo sisäisen viisauden kuunteleminen perustuu myös siihen, että tällöin annan alitajunnan kertoa kehoni kautta mitä se on huomannut tilanteesta.
Ehkä itsekin olet ollut tilanteessa, jossa tapaat ihmisen, joka ”paperilla” näyttää hyvältä, mutta sinulla on silti outo olo ja haluat karttaa hänen seuraansa. Ja myöhemmin kuulet että hän on esimerkiksi kusettanut kavereitaan, taipuvainen väkivaltaan tms. Ehkä siinä tapauksessa tyypin mikroilmeistä välittyi kireyttä, jonka alitajuntasi luki, mutta tietoinen ja analyyttinen mielesi ei.
Pysähtyessäni olin henkisesti valmistautunut soittamaan tyypille taksin, poliisin tai ambulanssin hakemaan hänet. Päätös viedä hänet kotiin syntyi vasta kun olin nähnyt koko tapauksen ja tsekannut ”sisäiseltä viisaudelta” mikä tuntuisi siinä tilassa parhaalta ratkaisulta.
Taisin sanoa hiukan epäselvästi – tarkoitin siis sitä, että millaisessa tilanteessa esim. minä mahtaisin olla valmis viemään jollakin tavalla hädänalaisen ihmisen omaan kotiini. Se saattaisi kolkutella mukavuusalueen rajoja!
Kun asuin Hertsigassa ja kuljin ulkona epämäärisiin aikoihin, tuli useemmin vastaan pusikoihin ja hankeen väsyneitä. Tuli tavaks kysellä mikä on kunto. Yhden rouvan talutin kotiinsa ja toisen nuoren naisihmisen otin joskus yökylään (ilman sen suurempia taka-ajatuksia) kun kotiin pääsyyn ei ollut hällä taksirahoja.
Ihmisten ajatusmaailmaa on minusta vaikea arvata, mutta pitää silti auttaa.
Ajoitko ilman silmälaseja autolla, vaikka olet puolisokea? Mielestäni tuo täyttää liikenteenvaarantamisen kriteerit! Todella ajattelematonta! Entä jos olisit ajollasi tappanut ihmisiä tai aiheuttanut elinikäiset vammat? Jos olisit ajanut pienten lasten äidin kuoliaaksi? Todella ajattelematonta ja vastuutonta käytöstä! Kortti pois tuollaiselta, vai onko sinulla sellaista?
Kuten yllä kerroin, en ole puolisokea, en ole saanut ohjetta käyttää silmälaseja ajaessa ja käytän niitä ensisijaisesti etteivät silmäni väsy. Ja minulla on ajokortti.
Hei Katri,
Linkitatko sen tutkimuksen aiheesta, etta olemme auliimpia auttamaan luettuamme ensin kuinka joku toinen auttoi pyyteettömästi ventovierasta.. Kiinnostuin kovasti ja olisi mukava lukea lisaa aiheesta.