Edellisen viestin kommenttiosastolla tuli niin hyviä kysymyksiä ja kommentteja, että en malta odottaa keskiviikkoon tämän kirjoituksen kirjoittamista.
Ensinnäkin SUURKIITOS kaikille kommentoineille ja kyseenalaistaneille! Keskustelu antaa minulle mahdollisuuden nähdä toisaalta omat sokeat, toisaalta muiden sokeat pisteet ja tilaisuuden selventää mitä tarkoitan näillä jutuillani.
Havahduin eilisten kommenttien myötä siihen, että aivan totta, kun esimerkiksi puhun self helpistä, ajattelen ensisijaisesti amerikkalaistyylisiä self help -kirjoja, jotka ovat vasta rantautuneet tai rantautumassa Suomeen. Nimenomaan Jenkeissä itsensä kehittäminen on mennyt ihan överiksi, mutta valtaosa suomalaisilta on vielä säästynyt turhanpäiväisen itsensä kehittämisen kiroukselta.
Maailmankuvaani tässä kohtaa on vääristänyt se, että syystä tai toisesta huomioni on ollut niissä suomalaisissa piireissä, joissa on jo haksahdettu amerikkalaistyyliseen itsensä kehittämiseen ja ajauduttu pyörimään hyrränä oman navan ympärillä.
Ennen nukahtamistani palautin mieleeni kaikki ne täysjärkiset tuttavani, jotka eivät liikaa kelaa omia tunteitaan ja ajatuksiaan tai menneisyyttä tai tulevaisuutta vaan elävät vahvasti tässä ja nyt. Valtaosa näistä tutuista oli joko miehiä tai yli 60-vuotiaita naisia. Joukkoon mahtui muutama ikäiseni ystävätär, jonka elämä oli niin täynnä mielekästä työtä ja perhe-elämää, ettei itsensä tutkiskelulle näytä olevan aikaa.
Sen sijaan tyypillinen itsensä kehittämisen koukkuun jäänyt näyttää olevan 25-45-vuotias nainen, joka haluaa olla hyvä ihminen. Tie koukuttumiseen on voinut käydä hyvinkin eri tavoin, mutta tässä muutama tyypillinen tapa:
- Henkilö on jossain vaiheessa pistänyt huomionsa suorittamiseen ja menestyksen tavoitteluun oman fyysisen hyvinvointinsa kustannuksella niin, että on kokenut palaneensa loppuun ja/tai masentuneensa. Itse kuulun tähän kategoriaan.
- Henkilö on ajautunut nuorena parisuhde-työ-perhe-elämään niin täydellisesti, että havahtuu jossain vaiheessa ajatukseen, ettei oma elämä tunnu omalta, vaan että hän tuntee elävänsä elämää jonkun toisen ehdoilla.
- Henkilö on elänyt huoletonta opiskeluaikaa eikä ole alkanut luoda jonkun kuvitteellisen elämän mukaisia puitteita (”omakotitalo, puoliso, puolitoista lasta ja kultainen noutaja”). Jossain vaiheessa hän havahtuu siihen että hänen ikäisensä tekevät ”oikeita asioita” ja alkaa uskoa että hän on jotenkin hukassa.
Tartuttuaan kiinni alhaisessa mielentilassa ajattelemaansa ajatukseen, että ”olen elänyt elämääni väärin” tai ”en elä omaa elämääni” tai ”en tiedä kuka olen”, henkilö menee terapiaan tai löytää ensimmäisen self help -oppaan.
Terapia tai opas vahvistaa todeksi henkilön uskomuksen siitä, että henkinen kipu, ikävät fiilikset ja ahdistavat ajatukset kertovat jostain Oikeasta Ongelmasta — heikosta itsetunnosta, traumasta, satuttavista uskomuksista, vääränlaisesta roolista, haitallisesta tottumisesta, ehdollistumisesta tai vaikkapa edellisen elämän jättämästä ruhjeesta.
Niinpä henkilö alkaa kiinnittää väistämättä enemmän huomiota huonoihin fiiliksiinsä ja ikäviin ajatuksiinsa, koska kuka tietää mitä muita salattuja ongelmia hänellä on!
Terapia ja oppaat auttavat häntä löytämään erilaisia työkaluja, joilla hän voi yrittää muuttaa negatiivisia uskomuksia, elää traumojensa kanssa tai vaikkapa elää elämää, jossa minimoidaan ahdistavien tuntemusten synty.
Osa oppaista, kursseista ja valmennuksista tekee tämän yrittämällä korostaa ihmisen sisäisiä voimavaroja, mutta tällöinkin ajatuksena on, että voimavarojen avulla selätetään kamalat negatiiviset tunteet ja ajatukset.
Jotkut hurahtavat positiiviseen ajatteluun ja manifestointiin ajatellen että jos he vain opettavat itsensä ajattelemaan positiivisesti, he voivat manifestoida eli omilla ajatuksillaan luoda itselleen elämän, joka tekee heidät onnelliseksi.
Kuinka ollakaan aina tulee vastaan uusia negatiivisia tunteita ja ikäviä ajatuksia, jotka pitää ratkaista. Jos ei muuta, elämäntilanne vaihtuu ja yhtäkkiä henkilö kohtaa kokonaisen vyöryn uusia kielteisiä tunteita ja ajatuksia, joihin hänen pitää ottaa kantaa.
Pahimmillaan henkilö tulee vainoharhaiseksi tai pakkomielteiseksi ja alkaa joko etsiä ja löytää uusia traumoja ratkaistavaksi tai pyrkii kohti tilaa, jossa hän ei kokisi enää koskaan negatiivisia tunteita.
Niinpä henkilö etsii koko ajan uusia terapioita, kursseja, teorioita ja kirjoja auttamaan tässä loputtomassa suossa, jota hän nyt tarpoo.
Henkilön täysjärkisemmät läheiset (minulla mm. oma veli ja puoliso) alkavat kyseenalaistaa tutun jatkuvaa oman navan kaivelua ja saattavat syyttää häntä itsekeskeisyydestä.
Kommentit loukkaavat henkilöä (ja antavat näin hänelle lisää materiaalia työstettäväksi, haha!). Sen sijaan että hän miettisi onko läheisen sanomisissa mitään järkeä, hän selittää toisen kommentin johtuvan tämän selvittämättömistä traumoista ja pelosta kohdata niitä. Toisaalta henkilö saattaa vähätellä asiaa kertomalla itselleen että ”tämä on vain kiva harrastus” tai ”minusta on kivaa ja kiinnostavaa oppia tuntemaan paremmin ihmismieltä (lue: itseäni).”
Muuten hyvä, mutta koko kierre lähti liikkeelle yhdestä väärästä olettamuksesta: että on olemassa negatiivisia ajatuksia tai tunteita, jotka pitää ottaa vakavasti.
Tunnet vain oman ajattelusi — ja se mitä ajattelet ei välttämättä ole totta
Voit tässä hetkessä kokea tasan tarkkaan vain ja ainoastaan sen, mitä juuri tällä hetkellä ajattelet eli missä huomiosi on.
Jos huomiosi on siinä miten poskiasi kuumottaa, koet poskiesi kuumotuksen.
Jos huomiosi on siinä miltä syömäsi ruoka maistuu, tunnet sen maun.
Jos huomiosi on hauskassa tarinassa, jota kaverisi kertoo, sinua naurattaa.
Jos huomiosi on siinä, miten sinua jännittää, koet jännityksen tunteen.
Jos ajattelet lapsuudessasi kokemaasi ikävää tapahtumaa ja mitä silloin (luulet) tunteneesi, tunnet uudestaan tuon hetken tunnetilat (niin kuin ne muistat sillä hetkellä).
Jos ajattelet miten kovasti rakastat jotakuta, tunnet rakkautta.
Jos ajattelet että tunnet vain oman ajattelusi, hetkeä aikaisemmin tuntemasi ahdistava tunne tuntuu kevyemmältä tai jopa naurettavalta.
Ilman ajatusta et voi kokea yhtään mitään.
Ilman omaa tulkintaasi et voi kokea vihaa, rakkautta, pelkoa tai muita voimakkaampia tunteita.
Miksi? Koska maailma itsessään on neutraali.
Sade on sitä, että pilvistä tulee vesipisaroita — kunnes ajattelet että sade pilasi lomasuunnitelmasi.
Eroaminen on sitä, että kaksi ihmistä päättää muuttaa asumaan eri osoitteisiin ja olla jatkossa vähemmän tekemisissä keskenään — kunnes ajattelet että se tarkoittaa että toinen ei rakasta sinua enää, ettet ehkä ole enää rakastettava, etkä ehkä ikinä enää löydä ketään, jonka kanssa jakaa arkesi.
Lentokone on kulkuväline, jolla voi siirtyä pitkiä matkoja lyhyessä ajassa ilman halki lentämällä — kunnes ajattelet että se on metallipurkki, joka voi tippua alas sinä kyydissä ja murskautua palasiksi ilman että pystyt tekemään asialle yhtään mitään.
Mitä voimakkaampia tunteita jossain hetkessä koet, sitä syvemmällä olet oman ajattelusi syövereissä ja sitä kauempana ajatuksesi ovat neutraalista todellisuudesta.
Ajatuksesi ovat sattumanvaraisia etkä voi koskaan tietää mikä ne oikeasti aiheutti
Yksi ihmisimielen ihmeellisimmistä ominaisuuksista on kyky antaa asioille merkityksiä joita niillä ei luontaisesti ole ja nähdä toistuvia kuvioita sielläkin missä niitä ei ole. Useimmat meistä ovat täysin sokeita tälle ominaisuudelle ja olettavat että antamamme merkitykset ja näkemämme kuviot ovat totta.
Kirjat kuten Mistakes Were Made But Not By Me, Invisible Gorilla ja Thinking Fast and Slow ovat täynnä toinen toistaan huvittavampia ja pelottavampia esimerkkejä siitä, miten helposti oletamme että se mitä ajattelemme on totta.
Tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on?
Et tietenkään. Eikä voi kukaan muukaan tietää. Lukemattomat tekijät vaikuttavat siihen, mikä seuraava ajatuksesi on. Tässä eräitä tekijöitä:
- Synnynnäinen temperamenttisi
- Älykkyysosamääräsi
- Verensokerisi taso
- Miten väsynyt olet fyysisesti
- Viimeisen 48 tunnin aikana käyttämäsi päihteet
- Viimeisten tuntien aikana syömäsi ruoka ja juomasi juoma
- Sen hetken terveydentilasi
- Sen hetken välittäjäainetasapainosi
- Sen hetken fyysinen rasitustilasi
- Hormonitasapainosi ja miten se on muuttunut viimeisten minuuttien tai tuntien aikana
- Vitamiini- ja hivenainetasapainosi
- Sää kuten auringonvalon määrä
- Viimeisten päivien aikana harrastamasi seksin määrä
- Optimismivääristymä (näemme tulevaisuuden aina parempana)
- Saatavuus-nyrkkisääntö (se mistä olemme viiimeksi kuulleet, tuntuu tärkeämmältä, oikeammalta tai suuremmalta kuin se, mistä emme ole kuulleet pitkään aikaan tai koskaan)
- Menetys-vastenmielisyys-nyrkkisääntö (inhoamme enemmän menettämistä kuin pidämme uuden saamisesta)
- Edustavuus-nyrkkisääntö (arvioimme todennäköisyyttä jolla joku toimii tietyllä tavalla sen perusteella, miten oletamme samaan viiteryhmään kuuluvien henkilöiden keskimäärin käyttäytyvän)
- Jatkumo-olettamus (esim. oletamme että tietyt tilanteen alussa näkemämme asiat kuten keskustelukumppanimme ei vaihdu kesken tilanteen)
- Oletko juuri säikähtänyt
- Miten paljon olet käyttänyt itsekuriasi edeltävien tuntien aikana
- Mihin kiinnität juuri huomiosi
- Mitä juuri hetkeä aikaisemmin on tapahtunut
- Mikä tunnetilasi oli hetkeä aikaisemmin
- Millaisia sanoja olet juuri lukenut tai kuullut
- Millaista musiikkia olet juuri kuullut
- Miten kuulit ja ymmärsit kuulemasi viestin
- Mitä olet aiemmin ajatellut ja tuntenut vastaavassa tilanteessa
- Mitä uskot maailmasta
- Miten tuttu tilanne on
- Miten olet selittänyt edellisen tilanteen itsellesi
- Minkä merkityksen annat tälle tilanteelle
- Miten selkeästi näet että tunnet vain oman ajattelusi
Tämä lista ei ollut edes kattava. En yhtään yllättyisi, että ajatteluumme vaikuttaa myös sellaisia tekijöitä, joita tutkijat eivät ole vielä havainneet.
Katso listaa. Oletko joskus uskonut, että vain yksi tai kaksi listassa mainituista asioista on määrännyt sen, mitä ajattelet nyt — tai ajattelit tietyssä tilanteessa?
Esimerkiksi oletko ajatellut että ”olen nyt vihainen koska tuo sanoi noin”?
Muuten hyvä, mutta jos kuvaisimme tilannetta videokameralla, voisimme äänittää ajatuksesi ja mitata kaikki fysiologiset tunnetilaan liittyvät muuttujat sinussa ja ympäristössä ja tietäisimme mitä olet syönyt, juonut ja tehnyt viimeisen 48 tunnin aikana, huomaisimme että sillä mitä toinen sanoi sinulle ei ole yhtään mitään tai vain hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä nyt tunnet.
Toisin sanoen hän olisi voinut esittää täysin päinvastaisen väittämän, mutta olisit silti suuttunut, koska fysiologinen ja henkinen tilasi oli sellainen että ihan mikä tahansa ärsyke olisi aiheuttanut suuttumuksesi.
Tai ehkä huomaisimme että olit jo vihainen hetkeä ennen kuin toinen sanoi mitään, mutta koska sinulla ei ollut mitään ”hyvää syytä”, et tiedostanut vihan tunnetta ennen kuin toinen antoi sinulle siihen hyvän syyn.
Ajatuksesi ja sitä myötä tunteesi vaihtuvat jatkuvalla syötöllä
Yksittäinen ajatus on korkeintaan työmuistin mittainen eli siis muutaman sekunnin mittainen. Jokainen ajatuksesi on uusi ajatus, vaikka se joskus muistuttaisi erehdyttävästi jotain vanhaa ajatusta.
Osin erehdyttävyys johtuu muististamme, joka ei ole lainkaan tarkka. Jos uskot muistavasi jotain täsmälleen niin kuin se tapahtui tai sanottiin, olet vain langennut muistiharhan valtaan eli oletat virheellisesti muistikuvan kirkkauden tai sen herättämän tunteen vahvuuden kertovan miten ”totta” muistikuvasi on.
Jos koet tässä hetkessä, että ahdistut aina vastaavissa tilanteissa koska sinulla on trauma lapsuudesta, koet niin siksi, että syystä tai toisesta ajattelet niin.
Tässä hassuinta on se, että sillä hetkellä kun ajattelet että ”minä aina ahdistun tällaisessa tilanteessa”, et faktisesti pysty muistamaan kaikkia niitä kertoja, jolloin et ahdistunut vastaavassa tilanteessa.
Tämä on kaikkein helpointa huomata toisissa ihmisissä. Olet varmasti ollut tilanteessa, jossa joku väittää kivenkovaan olleensa koko ajan ahdistunut jostain asiasta, vaikka sinä muistat kuinka vielä samana aamuna tai edellispäivänä hän ajatteli asiasta toisella tavalla.
Jos et puutu millään tavalla toisen ajatteluun — lähde myötäilemään sitä tai yritä osoittaa hänelle kuinka vain jonkin aikaa sitten hän ajatteli toisella tavalla — huomaat että melko pian hänen ajatuksensa siirtyvät muihin aiheisiin ja mieliala taas nousee. Voi olla että jo hetken kuluttua hän ajattelee samasta asiasta aivan eri tavalla kuin äsken.
Sama pätee sinuun ja tunteisiisi. Vaikka juuri tässä hetkessä olisit sellaisen tunnekuohun vallassa, että olisit satavarma ettet ole koskaan kokenut toisin etkä voi ikinä enää tuntea hyvää oloa, hetkeä myöhemmin ajatuksesi vaihtuu ja olosi on taas kevyempi ja helpompi ja voit nähdä tilanteen uudessa valossa.
Mitä vähemmän lähdet tekemään huonosta fiiliksestä ongelmaa tai otat ikävältä tuntuvia tunteitasi todesta, sitä nopeammin ajatuksesi vaihtuu kevyempään ja olosi kohenee. Jo ajatus ”tunnen vain ajatteluni” nostaa itsessään tunnetilaasi.
Miksi self help -kirjallisuus, terapia ja tekniikat ovat turhia?
Self help -kirjallisuus, terapia ja tekniikat ovat turhia, koska ne lähtevät väärästä olettamuksesta, että yksittäisille voimakkaalta tai tärkeältä tuntuville ajatuksille tai tunteille kannattaa antaa painoarvoa.
Heti kun otamme tämän olettamuksen totuutena, tunteistamme ja ajatuksistamme tulee ongelma, joka pitää ratkaista.
Jos näemme totuuden omasta ajattelustamme eli että:
- Tunnemme vain ajattelumme
- Se, että ajattelet jotain — vaikka toistuvastikin — ei tarkoita että ajatus on totta
- Se, että ajatus herättää meissä vahvan tunnetilan ei kerro että ajatus on totta — vaan pikemminkin ettei se ole totta
- Ajatuksemme vaihtuu koko ajan toiseen — ja ennemmin tai myöhemmin kevyemmän tunteen luova ajatus nousee mieleemme
- Emme voi koskaan tietää varmuudella miksi tietty ajatus nousi tietyllä hetkellä mieleemme
… on itsestäänselvää, että on järjetöntä tehdä minkäänlaista numeroa yhdestäkään ajatuksestamme — varsinkaan ajatuksesta, joka herättää meissä voimakkaita tunteita.
Totta kai on olemassa self helpin kategoriaan luettavia kirjoja, jotka yrittävät kertoa tämän saman asian. Esimerkiksi Anthony De Mellon Havahtuminen, Don Miguel Ruizin kirjat, eri kolmen prinsiipin opettajien kirjat jne., mutta sen jälkeen kun olet kerran kunnolla tajunnut miten inhimillinen kokemus syntyy, niiden lukeminen ja opiskelu voi tuntua todella turhalta.
OK, voihan niitä toki lukea kaunokirjallisina teoksina tai nähdäkseen miten oma ymmärrys on muuttunut sitten ensimmäisen lukukerran.
Mutta jos huomaat yhä tarttuvasi uuteen self help -kirjaan tai kurssiin toivoen salaa saavasi uuden vastauksen vanhaan kysymykseen, on erittäin todennäköistä, että sillä hetkellä olet alhaisessa mielentilassa, etkä näe totuutta itsestäsi — että olet hyvä, ehjä ja rakastettava, että sinulla on jo sisälläsi ääretön viisaus ja automaattinen järjestelmä, joka palauttaa sinut hyvään oloon ja että voit kokea täyttä onnea ja rakkautta hetkenä minä hyvänsä.
Mihin itse käytän valmennusta ja miksi tarjoan kursseja?
Tänä aamuna puhuin valmennuksestani kiinnostuneen henkilön kanssa. Totesin heti puhelun aluksi, että vaikka tämä on huonoa markkinointia, niin totuus on se, että en usko että kukaan varsinaisesti tarvitsee valmennusta. Siksi halusin puhua hänen kanssaan ennen kuin hän varaisi valmennustapaamisen. Puhelun päätyttyä hän näki maailman uusin silmin ja eikä itsekään enää uskonut tarvitsevansa valmennusta.
Kyllä, minulla on oma valmentaja, mutta käytännössä siksi, että minusta on kivaa keskustella yleisellä tasolla juuri hänen kanssaan kolmesta prinsiipistä ja todeta viikosta toiseen että ”ei mulla ole edelleenkään mitään ongelmia”. Joskus olen käyttänyt häntä siihen, että ajattelen ääneen jotain käytännön haastetta tai mieleen useammin noussutta ajatusta kuullakseni selkeämmin omaa sisäistä viisauttani.
Vastaavasti kolme prinsiippiä kurssini on suunnattu ihmisille, jotka ovat vielä niin kiinni ajatuksessa, että heidän pitää käydä kursseja, mutta sen vitsinä on, että kurssin aikana henkilöt näkevät etteivät he tarvitse mitään kursseja! Yksi kurssilainen kertoi hänelle käyneen niin jo parin luennon jälkeen. Jos hän kuuntelee loput kurssimateriaalit, hän tekee niin uteliaisuudesta tai saadakseen rahoilleen vastinetta.
Miksi puhun juuri nyt niin avoimesti terapioita, self help -kirjallisuutta, tekniikoita ja mm. NLP:tä vastaan?
Henkilökohtaisella tasolla minulle on yksi hailee, vaikka koko Suomi menisi terapiaan ja NLP-kursseille haaskaamaan aikaansa ja rahojaan ja tekemään ongelmia asioista, jotka eivät ole ongelma.
Mutta sitä mukaa kun näen kirkkaammin miten inhimillinen kokemus syntyy, huomaan kokevani voimakkaammin halun toimia oikein isossa mittakaavassa.
Minä näen erittäin selkeästi, miten terapiat, self help -kirjallisuus, tekniikat ja NLP vievät ihmisten huomion pois heidän omasta sisäisestä viisaudestaan ja antavat turhaan painoarvoa ajatuksille ja tunteille.
Näen kristallinkirkkaasti, mitä tästä seuraa: ihmiset jäävät pyörimään oman napansa ympärillä ja käyttävät valtavan potentiaalinsa uuteen ajatteluun täysin turhaan tunteiden ja ajatusten ronkkimiseen, sen sijaan että puuttuisivat niihin käytännön ongelmiin ja epäreiluuksiin, joita nykymaailmassa on:
Länsimainen tapa tehdä asioita ei ole ekologisesti kestävä.
Nykyinen talousjärjestelmä ei ole sosiaalisesti kestävä eikä varsinkaan oikeudenmukainen.
Maailmassa on ihan järjettömästi täysin turhaa ja elämää tuhoavaa alhaisen mielentilan aiheuttamaa toimintaa: väkivaltaa, sotia, hyväksikäyttöä, piittamattomuutta, ahneutta, julmuutta.
Samaan aikaan meillä kaikilla on käytössämme ääretön potentiaali uuteen ajatteluun — ääretön kyky löytää uusia ratkaisuja.
Kun näemme totuuden itsestämme ja muista ja yhdistämme ajatuspotentiaalimme, pystymme helposti ratkaisemaan kaikki nykyiset ongelmat ja luomaan maailman, joka on oikeudenmukaisempi, fyysisesti terveempi, henkisesti hyvinvoivempi ja ekologisesti kestävämpi.
Internetin myötä pienikin ihmisryhmä voi saada suuria muutoksia aikaan. Jos haluat esimerkkejä, suosittelen katsomaan TED-puheita, joissa eri aktivistit kertovat omasta toiminnastaan.
Ole hyvä, ota nenä pois omasta navastasi ja pelasta maailma
Usein suuret muutokset lähtevät pienistä muutoksista — siitä, että ihmiset alkavat ratkoa omassa ympäristössään olevia käytännön ongelmia.
Viimeisen 25 vuoden aikana Suomessa on menty monella mittarilla mitaten todella huonoon suuntaan. Jos haluat esimerkkejä, juttele jonkun pitkän linjan sairaanhoitajan, sosiaalityöntekijän tai opettajan kanssa. Tai katso miten paljon vähemmän meillä on tällä hetkellä kokonaisuudessaan resursseja lapsiperheiden, vanhusten ja sairaiden tukemiseen kuin aikaisemmin.
Kaikki tämä on ratkaistavissa tässä ja nyt.
Näen että juuri me 25-45-vuotiaat fiksut, koulutetut ja hyvää tahtovat naiset voimme halutessaan muuttaa tämän järjestelmän.
Mutta niin kauan kuin me pyörimme turhaan omien napojemme ympärillä ”kehittämässä itseämme” koska se on ”kiva harrastus”, meillä ei riitä aikaa ja energiaa siihen, mikä on oikeasti tärkeää:
Käyttää ääretöntä potentiaaliamme uuteen ajatteluun edistääksemme elämää kaikilla tasoilla.
Ja siksi minä kirjoitan, teen videoita, valmennan ja opetan näitä asioita — jotta vetäisistte nenän navastanne, kuuntelisitte sydäntänne ja tekisitte mikä on oikein.
Sen verran pitää nyt älähtää tuosta terapian dissaamisesta, että oletko sattunut huomaamaan, että uusimmat terapiamuodot ovat hyvin samaan suuntaan kallellaan kuin kaikki nämä Havahtumiset, prinsiipit ym. Itse olen enemmän perehtynyt esimerkiksi hyväksymis- ja omistautumisterapiaan (acceptance and commitment therapy), jossa yksi keskeinen ajatus on juurikin se että ”ajatus on VAIN ajatus ja tunne on VAIN tunne” jne.
Kirjoitat, että ihminen olisi onnellinen, jos ei pähkäilisi omaa napaa vaan olisi läsnä tässä ja nyt. Voin oman kliinisen työni perusteella kertoa, että noin 90 prosentille tapaamistani ihmisistä tuo on hyvin paljon vaikeammin tehty kuin sanottu. Esimerkiksi iso osa omista potilaistani ei edes kykene erottamaan ajattelua itsestään ja jo senkin työstäminen ja oivaltaminen ottaa aikansa. Väitän että tällainen ”pika-apu” (lyhyt valmennus tai blogipostaus) voi auttaa juuri niitä, jotka ovat sinun ja minun kaltaisia oman mielen tutkiskelijoita. Sellaisilla ihmisillä on jo melko hyvät lähtökohdat ajatusmuutoksiin. Ajattelun muutoksestahan tässäkin prinsiippien käsittämisessä on kyse.
Halusin vain kertoa, että psykoterapia (muut ”terapiat” jätettäköön keskustelun ulkopuolelle) ei enää ole pelkästään sitä mitä se on aikaisemmin ollut. Eteenpäin mennään sielläkin saralla siinä missä muuallakin (kognitiivisen terapian kolmas aalto). Näitä ”ajatus on vain ajatus” -terapiamuotoja on kehitelty jo yli kymmenen vuoden ajan ja paljon pidempään kuin mitä me suuri yleisö ollaan oltu näistä lainkaan edes tietoisia. Eli kyllä ihan oikea psykoterapia on myös vaihtoehto silloin, jos haluaa vapautua siitä oman mielen hallitsevasta otteesta ja oivaltaa näitä asioita. Pääasia että valitsee tarpeeseensa sopivan terapiamuodon. Suomessakin on jo psykoterapeutteja, jotka ovat opiskelleet ja opettaneet näitä asioita vuosikaudet.
Hyvä Annukka! Kiitos älähdyksestä! 🙂
Totta! En ole perehtynyt uusimpiin terapiamuotoihin ja ne tutut joiden kanssa olen terapioista puhunut ovat käyneet perinteisemmässä yksilö- ja puheterapiassa. Terapeuttien kuvauksista on vaikeaa saada selkeää kuvaa mitä he käytännössä tekevät.
Eli noissa uusimmissa terapioissa ei siis mietitä menneisyyttä, ryvetä huonoissa fiiliksissä vasn kuitataan ikävät tunteet vain ohimenevinä ja vaarattomina ajatuksen aiheuttamina kokemuksina jne? Ihan mahtavaa! Oikeasti!
Eli millä hakusanoilla tai sivuilta ihmiset voisivat löytää näitä kolmannen aallon terapiamuotoja? Tai voitko suoraan nimetä jotain terapeutteja. Haluaisin haastatella heitä aiheesta esim VIP-podcastiin.
Hahaa! Jos tarjolla on jo sellaista terapiaa, niin äkkiäkös tässä saadaan koko Suomi uuteen nousuun! 🙂
Ja pakko täsmentää, että tätä kolmea prinsiippiä käytetään terapiahenkisesti myös vaikeasti masentuneille, erittäin kovia kokeneille ja myös skitsofreenikoille.
Kiitos oikaisusta!
Niin ja vielä – en ole itse tavannut tämän ymmärryksen myötä esim pidempään masentuneita, joten en voi puhua omasta kokemuksestani, mutta opettajani ja kollegani ovat hoitaneet esim erittäin traumaattisia asioita kokeneita ihmisiä ja kroonisen masennusdiagnoosin saaneita esimerkiksi kolmen päivän intensiivisessiolla ja samoilla jutuilla kuin minä tekemällä kolmesta prinsiipistä näille ihmisille konkreettisia ja relevantteja.
Tai edellisen viestin kommenttiosaston loppuun linkkiin minidokumenttielokuvan siitä kuinka tämän ymmärryksen avulla on autettu kokonaisia ns. ongelmayhteisöjä.
Google varmaan auttaa, mutta tässä esim. HOT-terapeutti, jolta on ilmestynyt pari kirjaakin http://www.joustavamieli.com/. Tätä esim. on käytetty hyvin lyhyenäkin hoitona masennuksessa ym. ja tuloksia kyllä on tullutkin. Silti ihmiset ovat kovin erilaisia, eikä toisille tällainen ajatusmaailma uppoa hetkessä jos koskaan. Onneksi monille uppoaa.
Tässä hakusanoja näihin kolmannen aallon psykoterapiamuotoihin. Näistä nämä kaksi ensimmäistä olleet enemmän pinnalla nyt. ACT (eli HOT), Dialectical Behavior Therapy, Functional Analytic Psychotherapy, Mindfulness-based Cognitive Therapy. Lisäksi aiheeseen olennaisesti liittyy mindfulness eli tietoinen läsnäolo, joka taitaakin olla jo hyvinkin tuttu käsite monelle aihepiiristä kiinnostuneelle. Tietoisen läsnäolon harjoittamisen kautta opimme havaitsemaan paremmin omia ajatuksia ja tunteita sellaisenaan, jolloin on ylipäätään mahdollista valita kuinka niihin suhtautuu. Jos ei ole kykyä havaita, ei ole myöskään mahdollisuutta valita reaktiota/reagoimattomuutta.
Esimerkiksi tässä HOT:ssa siis korostetaan analysoinnista luopumisen ohella siirtymistä enemmän kohti omien arvojen mukaista _toimintaa_. Ajatuksena on se, että ihminen on onnellisimmillaan (jos sillä onnellisuudella nyt jollekin on väliä) tehdessään arvojensa mukaisia tekoja… ja sen sijaan usein surullisimmillaan tai ahdistunein märehtiessään mennyttä tai tulevaa. Ja vaikka kaikenlaiset ajatukset ja tunteet kuuluvat ihmisenä olemiseen, ei niiden pidä antaa määritellä toimintaa, vaan toiminta voi tunteista ja ajatuksista huolimatta olla arvojen mukaista. Klassisena esimerkkinä voin siis ajatella ja tuntea aivan täysillä, että en voi lähteä lenkille/salille/ystävän luo, mutta voin noista tunteista huolimatta mennä sinne, koska se on omien arvojeni mukaista. Ajatukset ja tunteet eivät voi sanella sitä miten toimimme, arvojen pitäisi sanella se.
Mutta kyllä, oikealla asialla olet mielestäni Katri. Mitä useammalle ihmiselle tulee ylipäätään tutuksi se ajatus, että me emme ole yhtä kuin ajatuksemme tai tunteemme, sitä enemmän hyvinvointi toivottavasti lisääntyy. Psykologit (se osa, jolle tämä uudempi ajatusmaailma on tuttua ja työssä käytössä) eivät yksin tätä sanomaa pysty kovin laajalle kansalle levittämään. Mukavaa, että aihe alkaa näkyä blogeissa ja mediassakin. Huolimatta siitä millaisia pieniä näkökulma- tai painotuseroja on olemassa.
Kiitos! Googlailen noita jossain välissä lisää. Kävin jo joustavamieli.com:issa. Kiinnostavaa ja selvästi ollaan menossa oikeaan suuntaan, mutta aika hiton monimutkaiselta tuo vaikutti ja tuo arvoista ja arvojen mukaisesta toiminnasta lukeminen sai minut nauramaan ääneen.
Öh, mitkä arvot? Mikä arvo on? Arvo on ajatus, jolla selität tässä hetkessä toimintaasi.
Mitä enemmän lukee noita erilaisia ihmismielen logiikkavääristymiä ja nyrkkisääntöjä käsitteleviä kirjoja, sitä selvempää on, että kaikki yritykset selittää omaa toimintaamme esimerkiksi uskomuksilla tai arvoilla ovat höpsöä ja turhaa satuilua.
Minä en tätä nykyä enää pysty määrittelemään mitkä minun arvoni ovat. Joku kysyi arvoistani noin viikko sitten, enkä pystynyt silloinkaan vastaamaan ja nyt kun kokeilin ihan tosissani miettiä mitkä omat arvoni ovat, näin vain joukon väkisin väännettyjä ajatuksia, jotka kaikki tuntuivat enemmän tai vähemmän valheelta.
Ja huom! Olen kyllä tehnyt jossain vaiheessa elämääni paljonkin erilaisia arvolistoja, eli kyse ei ole siitä, ettenkö olisi joskus osannut ajatella arvoja. Vitsi on siinä, että arvoista puhuminen tuntuu minusta yhtä absurdilta kuin uskomuksista puhuminen.
Arvoni riippuvat ihan täysin siitä, missä hetkessä kysyt niistä minulta ja mitä sillä hetkellä satun ajattelemaan.
Näen myös miten arvojen määrittäminen ja sitten pyrkimys toimia yhdessä hetkessä määritettyjen arvojen mukaan voi lisätä ihmisen ahdistusta, kun hän huomaa ettei hän pystykään arvojensa mukaiseen toimintaan — eli sitten kuitenkaan lähtemään sinne lenkille.
Ja entä jos ihmisen sisäinen viisaus sanoo jossain vaiheessa, ettei hänen kannata lähteä lenkille, mutta hän ei usko sitä, koska on fiksaantunut jossain toisessa hetkessä ja mahdollisesti vielä toisen ihmisen opastuksella määrittelemiinsä arvoihin ja siksi esimerkiksi tulee saamaan rasitusvamman — lenkkivertausta jatkaakseni.
Tai pakottaa itsensä alhaisessa mielentilassa tapaamaan kaveriaan, koska ”niin pitää tehdä arvojen mukaan” ja päätyy riitelemään tämän kanssa koska itsensä pakottaminen on vain pahentanut fiilistä?
No, ehkä pitää olla yhteydessä tohon Arto Pietikäiseen ja pyytää häntä kertomaan tarkemmin miten homma toimii käytännössä, mutta nettisivujen kuvauksen perusteella tuntuu että nyt on yritetty tehdä hyvin yksinkertaisesta asiasta ihan liian hankalaa… 😀
Elämä on oikeasti ihan älyttömän yksinkertaista ja helppoa, kun sen oikein ymmärtää — eikä se oikein ymmärtäminenkään ole niin vaikeaa, kuin mitä moni näyttää kuvittelevan. Pitää muistaa että tämän hoksasi ensimmäisenä todellakin kanadalainen hitsari, joka ei ollut koskaan lukenut mitään hengellistä kirjallisuutta ja joka oli käynyt vain yhdessä pariterapiaistunnossa, jonka jälkeen hän sai oivallukseen ymmärrettyään väärin mitä psykologi oli sanonut. 😀
Mä olen ymmärtänyt arvot vähän syvemmällä tasolla, kuin mitä noista esimerkeistä kävi ilmi. Mun mielestä ne käsittelevät sellaisia kysymyksiä, kuin mikä on oikein ja väärin. Oikeastaan arvot kertovat siitä, mitä se sisäinen viisaus sanoo. Arvot on vähän sellainen saippuapala, jota on vaikea määritellä tai joka voi tarkoittaa eri asiaa eri yhteyksissä. Mutta yleisesti ottaen arvot kai tarkoittavat aika syvällä olevia uskomuksia, jotain mitä ”omatunto” tms. sanoo. Arvojaan vastaan toimiminen varmasti kuluttaa; jos esim. luonto, eläinten oikeudet, kestävä kehitys, vastuullisuus jne. ovat omia arvoja, niin Mäkkärissä työskentely varmasti aiheuttaa sisäistä ristiriitaa.
Kun sanot, että arvot ovat ajatuksia, joilla selitämme toimintaamme, se kuulostaa minusta nurinkuriselta. Sanoisin, että arvot ovat ajatuksia, joiden mukaan haluaisimme toimia. Mitäs vikaa sellaisessa on?
Hmmm…
Niin eli pohjimmiltaan voitaisiin ajatella, että kaikkien ihmisten arvot ovat samat, koska vauvatutkimuksista tiedetään, että korkeassa mielentilassa mm. haluamme muille hyvää, olemme oikeudenmukaisia, haluamme edistää elämää (eli olla tappamatta, auttaa muita jne.). Ja samat ”arvot” löytyvät jokaisen uskonnon ja maailmankatsomuksen ytimestä, vaikka osin eri tavoin ilmaistuna.
Tämän ymmärrän ja tämä voi olla jopa mielenkiintoinen keskustelunaihe: mitkä ovat universaaleja inhimillisiä arvoja — asioita, jotka näemme oikeaksi silloin kun olemme ”inhimillisimmillämme” eli mielentilassa, jota minä kutsun korkeaksi tai avoimeksi mielentilaksi, mielenrauhaksi, perustilaksi jne.?
Mutta nähdäkseni se, mitä tarkoitamme arvoilla silloin kun puhumme niistä valmennus-, terapia- ja self help -kielessä, tarkoitamme ”henkilökohtaisia arvoja”. Esim. joustavamieli.com:issa on linkki omaan arvokompassiin, jonka avulla selvitetään mitkä arvosi ovat. Sieltä löytyy tällaisia arvoja kuin Parisuhde, vapaa-ajan harrastukset, oppiminen ja itsensä kehittäminen, hengellisyys/henkisyys, terveys ja hyvinvointi, työ, ystävyyssuhteet, yhteisöllisyys, vanhemmuus/huolenpito, perhesuhteet.
Ennen kuin menen syvemmälle siihen, mikä tässä mättää, haluan muistuttaa, että olen itse täytellyt tällaisia listoja intopinkeänä ajatellen että niistä on hyötyä.
Kutri.net:in VIP-osioltakin löytyy ennen tätä ymmärrystäni kirjoittamia harjoituksia, joissa katsotaan mikä on tärkeää teoriassa ja mikä tärkeää käytännössä, vaikken vissiin taida varsinaisesti arvo-sanaa käyttää sielläkään.
En suoraan sanottuna muista miksi ajattelin että niistä hyötyä, mutta arvaan ajatelleeni jotain sen suuntaista että omien arvojen ymmärtäminen selkeyttää mielikuvaani omasta elämästäni tms. Ja joo, auttaa tekemään arvojen mukaisia valintoja.
Mä kokeilen jossain vaiheessa löytää vanhoja blogikirjoituksia syksyltä 2006, joita en mielestäni ole tuonut tänne, koska mun vanha bloggausohjelma joka hajosi sotki ne niin pahasti, että niiden tuominen on järjettömän työlästä ja koostaa sieltä ”parhaat palat” -henkinen potpuri ajattelusta, joka silloin tuntui todella hyvältä ja loogiselta, ja nyt näyttää huippuhöpsöltä.
Henkilökohtaisten arvojen määrittämisen syvä ongelma on siinä, että ne luovat illuusion siitä, että sinulla on jokin kiinteä persoonallisuus”. Jotta sinulla voisi olla kiinteä persoonallisuus, sinun pitäisi olla ajatuksesi ja tunteesi. Muuten hyvä, mutta ajatuksesi ja tunteesi voivat vaihdella todella radikaalisti jopa päivän — saati sitten kuukausien ja vuosien sisällä.
Illuusio on mahdollinen sitä kautta, että samaistumme vain osiin ajatuksistamme ja tietämättämme suljemme silmämme muilta ajatuksilta. Eli jos päätän että ”terveys ja hyvinvointi on tärkeä arvo minulle”, aina ajatellessani tätä arvoa muistan ne kerrat kun olen toiminut terveyttä ja hyvinvointia edistävällä tavalla — ja unohdan autuaasti kaikki ne vieläkin lukuisemmat kerrat, kun toimin toisin.
Tämä illuusio on helpompi huomata läheisissään kuin itsessään.
Hirvittävän iso ongelma on se, että mitä korkeamoraalisempana ihminen pitää omia arvojaan, sitä enemmän hän alkaa sulkea silmiään omalta todella moraalittomalta käytökseltään. Muistelen että nimenomaan the Willpower Instinct -kirja oli täynnä esimerkkejä tästä, tai saattoi se olla Thinking Fast and Slow -kirjakin.
Tämä voi näkyä esim siten, että kuntoilija joka uskoo arvostavansa terveyttä ja hyvinvointia on käynyt salilla kuntoilemassa hikihatussa — siis toiminut omien arvojensa mukaisesti — ei näe mitään ongelmaa käydä sen jälkeen käydä juomassa ”pari kaljaa”, vaikka niiden vaikutus hänen terveyteensä voi olla jopa haitallisempi kuin mitä äskeinen kuntoilu oli hyvä.
Vielä mielenkiintoisempia ovat tutkimukset, joissa todettiin että toimittuaan ensin korkeamoraalisesti yhdellä osa-alueella, ihmiset voivat toimia todella törkeästi toisella osa-alueella. Tämä selittää miksi esimerkiksi katolilaiset papit ja eräiden uskonlahkojen johtohahmot voivat hyvällä omallatunnolla käyttää seksuaalisesti hyväksi lapsia, koska he katsovat muuten toteuttavansa erittäin korkeita arvoja: hengellisyyttä ja muiden auttamista.
Olemme keksineet arvot selittääksemme miksi ihminen toimii tietyllä tavalla.
Väitän, että suurin osa — ellei kaikki — niistä tuntemistani ihmisistä jotka elävät melko lailla tässä hetkessä, eivät ota omia negatiivisia ajatuksiaan ja tunteitaan turhan raskaasti, eivät analysoi ajatuksiaan ja tunteitaan, auttavat muita pyyteettömästi koska se on oikein, ovat hyväntuulisia, iloisia ja rentoja eivät edes tiedä mitkä heidän arvonsa ovat.
Korkeassa mielentilassa ollessamme emme tunne tarvetta miettiä arvoja, koska näemme kirkkaasti mikä on oikein ja mikä väärin. (Tähän olisi myös biologinen selitys, mutta en mene nyt siihen.)
Arvojen miettiminen ja arvojen seuraaminen voi tuntua tärkeältä sillä hetkellä kun emme näe elämää kirkkaasti eli ajattelumme on sumeaa eli minun termein olemme alhaisessa eli sulkeutuneessa mielentilassa. Eli olo on jollain lailla jännittynyt, hermostunut, levoton, ahdistunut, pelokas tai raskas.
Mutta jos emme emme näe kirkkaasti omaa elämää, mitä järkeä silloin on miettiä omia arvoja?
Ja jos olemmekin määrittäneet arvomme jollain kirkkaalla hetkellä, niin alhaisessa mielentilassa, kun emme enää pysty ajattelemaan toimimaan selkeästi, niiden muistaminen todennäköisesti vain lisää ahdistusta, ei lievitä sitä, jolloin alhainen mielentila pitkittyy uudesta ajatuksesta ”en pysty toimimaan arvojeni mukaisesti”.
En ole hetkeen puhunut siitä, miten korkeaksi mielentilaksi ja alhaiseksi mielentilaksi kutsumani tilat ovat myös biologisia tiloja — eli alhainen mielentila on käytännnössä aina jonkinasteinen taistele tai pakene -tila, jossa otsalohkon ja ilmeisesti muidenkin ”korkeampien” aivonosien toiminta heikkenee (koska sitä ei tarvita taistellessa ja paetessa). Otsalohko on se kohta aivoissa, jossa ”sijaitsee” ymmärryksemme siitä mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvä ja mikä parempi, itsekurimme, itsehillintämme jne. Eli jos olo on kireä, jännittynyt, levoton, hermostunut jne., kykysi nähdä mikä on oikein ja mikä väärin ja kyky käyttää itsekuria ja itsehillintää on ihan fysiologisesti alentunut. (lähde: The Willpower Instict)
Miksi ajatusten ja tunteiden pitäisi olla aina samat, jotta voisi olla kiinteä persoonallisuus? Olen samaa mieltä, että aina ei tietenkään ajattele, toimi ja tunne samassa tilanteessa samoilla tavoilla. Mutta usein meillä on jokin tyypillinen, vallitseva tapa toimia tai ajatella, ja tätä sanoisin persoonallisuudeksi. En jotenkin näe tässä mitään ongelmaa…? Jos joku pitää terveyttä arvona, mutta käy silti kaljalla, en oikein näe siinäkään ongelmaa.
Täytyy sanoa, että tuo lista jonka olit kopsannut sieltä nettisivuilta, kuulosti minun(kin) korviini aika pinnalliselta, ollakseen kyse arvoista. Mutta yhdestä jutusta olen täysin eri mieltä: mun mielestä arvot ovat juuri niitä, joihin voi tukeutua silloin kun pitää esim. tehdä päätöksiä kun olo on raskas. Ainahan ei voi odottaa, että mieliala ehtisi nousta, joskus on pakko toimia. Mutta voi miettiä mikä minulle on elämässä todella tärkeää, ja sitä kautta löytää oikean vastauksen.
Tosin musta vaikuttaa myös siltä, että se mitä minä tarkoitan arvoilla, on aika lähellä sitä mitä sinä tarkoitat sisäisellä viisaudella.
tuohon terapia hommaan en osaa ottaa kantaa mutta tuohon muu alkukirjoitus on kuin minun elämästä,siis kuljin täysin suossa , vaikka pidänkin jossainmäärin hyvänä että uskaltaa tutkia itseä.
edellisessä kirjoituksessa kerroit ketkä parhaiten oppii ymmärtämään näitä asioita, minä annoin siitä oman mielipiteeni ja esitin vielä kysymyksen filosoinnista ja terveestä tai sairaasta analisoinista, kun itsellä raja on hakusessa.
lukisitko kirjoituksen ja vastaisit.
Joo, luin edellisen viestin ja aloin vastata kännykästä, mutta huomaan että se, ja pari muuta vastausta olivat näköjään jääneet tulematta. Menenkin vastaamaan niihin.
Edelleenkin erilaisten terapioiden mollaaminen on minusta erikoista. Ottamatta kantaa siihen, ovatko minkä tyyppiset psykoterapiat hyödyllisiä tai tuloksekkaita, niin mielestäni perusteet, joilla dissaat niitä ovat hieman kepoisia. Tuskin olet perehtynyt minkään terapian tai menetelmän oppeihin ja teoriaan niin huolella kuin prinsiippi-malliin? Ymmärrän täysin ettet ole kiinnostunut perehtymään muihin malleihin, mutta silloin voisi ehkä olla korrektia puhua vain oman mallin hyvistä puolista mollaamatta muita.
Tai vaihtoehtoisesti yrittäisit tutustua muihin malleihin. Oletko esimerkiksi lukenut Tiina Tikkasen Psykoterapiaoppaan? Tiedän ettet ole toimittaja, etkä harrasta ihmisten haastatteluja, mutta itselleni tulee mieleen, että haastattelisit jotain NLP-kouluttajaa, tai kognitiivista terapeuttia tai psykodynaamista terapiaa tarjoavaa terapeuttia tai lyhytterapian harjoittajaa. Ja yrittäisit valita vaikka jonkun Psykoterapeuttiliiton vetäjän tai jonkun muun, josta voisi olettaa, ettei ole ihan puoskari. Tai sitten tosiaan jättäisit mollaamatta. Tämä vain minun ehdotuksena.
Mitä tulee arvoihin, niin ajattelen itsekin Jengan tavoin, että arvot ovat jotain syvempää. Ja ei, ne eivät ole kaikille ihmisille samoja. Muutenhan ihmiset tekisivät paljon enemmän samankaltaisia valintoja elämässään. Arvo on jotain mikä on ihmiselle tärkeää, eivätkä kaikki samat asiat todellakaan ole kaikille ihmisille tärkeitä.
Itselleni esimerkiksi täsmällinen kielenkäyttö on tärkeää, ja ehkäpä jopa arvo sinällään. Minulle on tärkeää, ettei tuolia kutsuta pöydäksi eikä kissaa lehmäksi. Eikä niinkään sen takia, että nämä olisivat jotain korkeimpia totuuksia, vaan koska näin on yleisesti sovittu, ja minulle on tärkeä arvo, että ihmiset yrittäisivät kommunikoida siten, että väärinymmärrysten mahdollisuus minimoitaisiin. Niiltä ei luonnollisesti voi täysin välttyä.
Toisaalta tiedän lukuisia ihmisiä, joille täsmällisellä kielenkäytöllä ei ole niin väliä. Heille tehokas kommunikointi ei ole arvo. He saattavat arvostaa vaikkapa helppoutta tai kivuutta.
Minua kiinnostaisi kuulla miten prinsiippiajattelussa määritellään ajatuksen ja ns. Sisäisen viisauden ero. Mikä se sydämestä kumpuava viisaus on? Se mikä kertoo mitä ihminen oikeasti haluaa elämässään luoda. Vai ovatko nekin vain ajatuksia? Mistä tietää, että nämä nyt voikin ottaa vakavasti? Miten tämä sydämen viisaus eroaa arvoista?
Elli — kiitos taas kommentista!
Mollaaminen viittaa minun mielestäni siihen, että joku alhaisessa mielentilassa tuntee tarvetta lytätä toisia nostaakseen itseään.
Olen kirjoittanut kirjoitukseni korkeassa mielentilassa rennolla fiiliksellä: ”Hei muuten, keisarilla ei ole vaatteita — ja te haaskaatte juuri aikaa ja energiaa miettimättä lainkaan onko siinä missä teette mitään järkeä.”
Veikkaan, että fiilis mollaamisesta tulee provosoivasta otsikosta. Se on tahallaan provosoiva, koska toivoin näin kiinnittäväni sellaisten ihmisten huomion, jotka ottavat terapian hyödyllisyyden itseisarvona. Olen itsekin kuulunut näihin ihmisiin. Ja ilmeisesti tekniikka toimi. 🙂
Mutta jos katsotaan itse kirjoitusta, niin ainakin tavoitteenani oli kyseenalaistaa, ei mollata. Ja kyllä, kyseenalaistaa kaikenlaisen omien negatiivisten tunteiden, ajatusten, uskomusten jne. analysointiin perustuvan lähestymistavan. Ymmärrän, että ajatus siitä, että omille negatiivisille tunteille, ajatuksille, uskomuksille jne. on turha antaa mitään painoarvoa voi tuntua todella radikaalilta — varsinkin jos on käyttänyt siihen vuosikausia tai jopa hankkinut koulutuksen, joka pyörii em. asioiden ympärillä.
Mutta kyllä, näen todellakin sen täysin turhana.
Ja samoin näen että on oikein sanoa tämä suoraan ja näen että on oikein kyseenalaistaa suoraan mielestäni hölmöt lähestymistavat.
Yhtä lailla mielestäni on ihan hyvä, että esim. sinä kyseenalaistat minun sanomisiani, koska oivallus tulee usein nimenomaan kyseenalaistamisen kautta.
Niin ja hei — ehkä olen pitänyt niin itsestäänselvänä sitä, että kaikki terapeutit ja valmentajat uskovat tekevänsä oikein ja uskovat että tämä lähestymistapa auttaa ihmisiä, etten ole tajunnut erikseen pointata, etten pidä heitä huonoina tai pahoina tai tahallaan muita vahingoittavina ihmisinä. Näen vain, että he eivät ole koskaan ehkä tulleet kyseenalaistaneeksi sitä, mitä he tekevät.
Ja se on erittäin tavallista inhimillistä käytöstä — johon minäkin varmasti lankean tälläkin hetkellä omalta osaltani.
Siksikin otan ilolla kyseenalaistamisen vastaan, koska se tarjoaa ainakin mahdollisuuden minulle nähdä missä otan omat ajatukseni totuutena.
Keksin tällaisen vertauksen omien ajatusten, tunteiden, uskomusten, traumojen jne. pyörivistä terapeuteista:
Minun lapsuudessani korvatulehdukseen määrättiin automaattisesti penisilliiniä ja esim. omat korvani puhkaistiin useaan kertaan. Lääkäriin meno oli pelottavaa ja ahdistavaa ja pelon ansiosta ajatus korvien puhkaisemisesta tuntui melkein pahemmalta kuin tulehduksen aiheuttama korvasärky. Eräs veljistäni ahdistui korvien puhkomisista niin, että kun häntä oltiin jälleen kerran viety lääkäriin, hän pakeni nurkkaan ja MURISI sieltä lääkärille ja isälle, joka oli vienyt hänet sairaalaan.
Epäilimme omalla lapsellamme korvatulehdusta ja veimme hänet yksityiselle lasten korvalääkärille, joka on alan huippuja. Hän kertoi, että uusimman tiedon mukaan tavallista korvatulehdusta ei useimmiten tarvitse hoitaa penisilliinillä saati puhkoa, koska korva paranee itsestään. Riittää, että lapsen oloa helpottaa särkylääkkeellä ja tietysti tarkkailee ettei tulehdus äidy liian pahaksi.
Korvatulehdukseni eivät olleet niin kovia, että korviini olisi esim. laitettu putkia. Veikkaan, että jos lastani hoitanut korvalääkäri olisi viety aikakoneella tutkimaan minua lapsuuteeni, hän olisi suositellut vain särkylääkettä ja lepoa eikä olisi missään nimessä ehdottanut korvien puhkomista.
Toisin sanoen koin todennäköisesti lapsena täysin turhaa pelkoa, ahdistusta ja myös korvien puhkaisun aiheuttamaa fyysistä kipua, koska lääkärit eivät tuohon aikaan tienneet, mitä he tietävät nyt. Tekeekö se heistä puoskareita? Ei — ainoastaan hyväätarkoittavia ihmisiä, jotka toimivat niin kuin heille oli lääketieteellisessä opetettu ja jotka eivät nähneet suurempaa kokonaisuutta.
Opettajani George Pransky oli alunperin menestynyt ”tavallinen” terapeutti — käsittääkseni psykoterapeutti — joka uskoi että oli välttämätöntä viedä asiakas uudestaan tuskallisten kokemusten läpi, jotta tämä voisi parantua. Kun hän ensimmäistä kertaa tutustui kolmeen prinsiippiin ja näki kaiken uudessa valossa, hän sanoi ”sydämensä valahtaneen” kun hän tajusi miten paljon turhaa tuskaa oli aiheuttanut potilailleen luullen että se on tarpeen.
Oma ex-terapeuttini on hienoimpia ihmisiä joita tunnen — todella upea, sydämellinen nainen, joka yrittää löytää uusia tapoja auttaa potilaitaan.
Sain terapiajakson aikana monia oivalluksia, jotka auttoivat minua näkemään elämäni uudessa valossa. Oivallukset tulivat omasta sisäisestä viisaudestani, mutta silloin kun ne tapahtuivat terapiasessioiden aikana, jäin siihen käsitykseen, että terapia jotenkin toi nämä oivallukset.
Sain häneltä muutaman (siinä vaiheessa) hyvän selittysmallin sille, miksi toimin miten toimin. Hän puhui eri persoonista, joita meille syntyy traumaattisten kokemusten tai elämänvaiheiden myötä. Hän puhui päiväminästä ja — en muista tarkkaa termiä sille toiselle puolelle — satuteuista tai pimeistä puolista tms.
Se, mitä hän kuvasi oli alhaisen ja korkean mielentilan erot.
Siinä vaiheessa ajatus auttoi, mutta nyt näen miten se myös rajoitti. Koska aloin nähdä alhaiset mielentilani ”kiinteinä persoonina”, ne tuntuivat todemmilta. Niinpä yritin hyväksyä niitä ja ymmärtää niitä ja tehdä rauhan niiden kanssa. Mikä tavallaan toimi. Mutta samaan aikaan haaskasin ihan hulluna aikaa ja energiaa näiden ”pimeiden puolieni” kanssa toimimiseen ja välillä minusta tuntui raskaalta ajatella että jouduin diilaamaan tällaisten puolien kanssa.
Kävin terapiassa 1,5 vuoden sisällä useita kymmeniä kertoja. Sitten sain omia aikojani ja omalla ajallani oivalluksen, joka sai minut näkemään miten olin luonut draamaa omassa elämässäni omilla ajatuksillani. Oivallusta seuraavana terapiakertana totesimme yhteen ääneen, että oli aika lopettaa terapia.
Muuten hyvä, mutta oivallukseni ei liittynyt mitenkään terapiaan. Se liittyi tilanteeseen, jossa läheiseni pointtasi epäjohdonmukaisuuden jutuissani — toisin sanoen hän kyseenalaisti asian, jota minä pidin sillä hetkellä totuutena.
En ole pyytänyt ex-terapeuttiani juttelemaan kanssani. Jostain syystä se ei ole tuntunut vielä oikealta.
Kirjoitan lisää nykyisestä lähestymistavastani ja siitä, mistä tiedän mikä ajattelu on totta kohta erillisessä blogimerkinnässä — kirjoitin vastauksen ensin tähän, mutta siitä tuli niin pitkä, että laitan sen omaksi jutukseen.
—
Ja sitten vielä arvoista.
Niin eli tuon kuvauksen perusteella arvot ovat jotain sellaista, mistä joku tykkää ja mikä tuntuu tärkeältä. Mutta jos tykkään jostain ja jokin tuntuu tärkeältä, miksi minun pitäisi erikseen määrittää se arvoksi ja ennen kaikkea yrittää toimia ”arvojeni mukaisella tavalla”? En ihan oikeasti ymmärrä.
Esimerkiksi minä yritän ilmaista itseäni selkeästi ja yleensä oikoluen kaiken kirjoittamani blogikirjoituksista teksitiviesteihin 1-3 kertaa. Mutta en silti määrittelisi sitä erikseen arvoksi. Tai sanotaan niin, etten näe mitään arvoa määritellä sitä arvoksi.
En tiedä…
Jotenkin koko arvoajattelussa itselläni mättää se, että ajatellessamme arvoja ikään kuin ”lukitsemme” itsemme tiettyyn lokeroon. Ja sillä hetkellä kun sanon ”olen tällainen ihminen”, minun on vaikeampi nähdä sitä ääretöntä potentiaalia uuteen ajatteluun ja uuteen ymmärykseen, joka minulla — ja kaikilla muilla — on. Toisin sanoen minun näkökulmastani arvoajattelusta tulee hyvin nopeasti nimenomaan kultainen vankila. No vähän samalla tavalla kuin niistä temperamentti-määrittelyistäkin, joista täällä käytiin aikanaan keskustelua.
Kiitos kommenteistasi taas Katri! 🙂 Taisin nyt ymmärtää jotain enemmän ajattelustasi, ja miksi suhtaudut nihkeästi temperamentti-ajatukseen, ajatukseen persoonallisuudesta ja arvoista. Ilmeisesti ajattelet tai koet, että ne ovat jotain ikuisesti pysyvää, jotka aina pakottavat tai määräävät ihmiset toimimaan tietyllä tavalla. Tai että on pyrittävä toimimaan arvojensa mukaisesti, eikä niin että arvot olisivat jotain sellaista, jonka mukaan haluaisi toimia, ikään kuin sisäinen kompassi tai johtotähti. Ja tästä näkökulmasta katsoen ne näyttäytyvät rajoittavilta ja kahlitsevilta asioilta. Itselleni ja käsittääkseni aika monille muille ihmisille ne ovat neutraaleja tai korkeintaan positiivisia asioita.
Miksi sitten miettiä arvojaan? Minä ainakin ajattelen asiaa niin, että se on yhdenlainen työkalu tai keino lisätä itsetuntemustaan. Mitä minä haluan luoda? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä? Tai auttaa ymmärtämään muoita ihmisiä. Että toinen ihminen ei tee jotain asiaa tai jätä tekemättä jotain minulle tärkeää asiaa loukatakseen minua henkilökohtaisesti tai v***illakseen minulle (olei, myönnetään aika lapsellista ajattelua, mutta uskoakseni esiintyy) vaan hänelle esim. kyseinen asia ei vaan ole tärkeä. Hän ei arvosta sitä, se ei ole hänelle arvo.
Prinsiippi-ajattelusta tulee helposti vaikutelma, että ihmisen ajatellaan olevan täysi tuuliviiri ja hetken lapsi, jonka tunteet ja ajatukset heittelehtivät täysin satunnaisesti. Ja kuten joku jonkun aiemman postauksen kommenttiosiossa hyvin kirjoitti, mennä tohotetaan täysin sattumanvaraisesti turhia miettimättä. Ja varmasti esim. pikkulapsivaiheessa elämä paljolti onkin lyhytjänteista ”tohottamista”. Kuitenkaan en usko useimpien kokevan elämäänsä tuollaiseksi. Tai ajatusta poukkoilusta ja päämäärättömästä tohotuksesta mielekkääksi. Ja toisaalta moni varmaan taas kokee. Me ihmiset olemme erilaisia.
Siksi olisikin mielenkiintoista kuulla/lukea tästä prinsiippiajattelun vakaammasta puolesta, juurikin sisäisestä viisaudesta, ja miten se eroaa tavallisesta ajatuksesta, tai miksi on tärkeää määritellä se sisäiseksi viisaudeksi eikä arvoksi. Miksi on ok seurata, tai kuunnella sisäistä viisauttaan, muttei arvoja tai ajatuksia?
Komppi tälle 🙂
Minusta arvo on sanana jo jotenkin ahdistava. Itselleni arvoista tulee herkästi mieleen tekopyhyys. Sen verran sokea ihminen on itselleen. Sisäinen viisaus on minusta jotain hirmusti paljon enemmän. Elämään reagointia tilanteen eri puolet tajuten ikään kuin kauempaa ja syvimmän ja omimman itsen mukaisesti. Itselleen uskollisuutta. Ja alhaisessa mielentilassa reagointi voi olla aivan muuta. Se ei minusta ole päämäärätöntä, vaan me ihmiset vaan olemme sellaisia. Saatan kannattaa luomua, mutta silti ostaa siihen nähden usein tehotuotettua. Uskoa vankkumattomaan rehellisyyteen ja silti huomata valehtelevani jossain paikassa. Arvostaa rauhallisuutta ja tyyntä reagointia ja silti huomata jossain tilanteessa polttavani päreeni jne jne. Olenko siis arvoiltani häilyvä? Minusta olen vain ihminen.
Jep, Venliina — tämä piti jo sanoa aiemmin, mutta huomaan kommenteistasi, että olet jo oivaltanut mitä yritän tässä näyttää. Jee! 😀
Ah, loistavaa!
Ja nyt mä ymmärrän mikä sinua/teitä arveluttaa tässä mun lähestymistavassa. Keskustelu kannattaa!
Minä pidän arvoja keksittynä juttuna — tarinalla jolla selitämme omaa ja muiden toimintaa. Koska en usko että on oikeasti olemassa mitään arvoja, en myöskään ajattele, että arvot olisivat ikuisesti pysyviä, että ne pakottaisivat ihmiset toimimaan jollain tavalla tms. 😀
Näen, että jos kerrot itsellesi tarinaa että ”tällaiset ovat minun arvoni”, rajoitat itseäsi.
Jos selität toisen toimintaa sillä että ”hänellä on tällaiset arvot” tai ”hänellä on temperamentti” et pysty enää näkemään toista avoimin mielin/silmin vaan nyt luet hänen toimintaansa ”arvo/temperamentti”-filtterin läpi.
No okei — ymmärrän että jos jostakusta on kivaa keksiä itselleen ohjenuoria, joita hän tykkää seurata tai joilla hän haluaa huvikseen haastaa itseään nähdäkseen voiko esim. muuttaa käytöstään ja hän haluaa kutsua niitä arvoiksi, niin mikäpä siinä.
Mutta jos nämä ohjenuorat eli arvot asetetaan siksi, että ”sitten olisit onnellisempi” niin kuin joustavamieli.com:in selityksessä annetaan ymmärtää tai ”olet jalompi/hienompi ihminen kun sinulla on hienot arvot, joista pidät kiinni”, niin taas mennään metsään niin että heilahtaa.
Mistä tuli mieleeni että minua ei kiinnosta niinkään varsinainen toiminta kuin se, mistä mielentilasta käsin se tapahtuu. Toisin sanoen kaksi ihmistä voi toimia ulkoisesti samalla tavalla — esimerkiksi laihduttaa — mutta jos toinen tekee sitä ETTÄ TULISI onnelliseksi, koko hänen laihdutuskokemuksensa on täysin erilainen (ja todennäköisesti epäonnistunut) kuin sillä, joka laihduttaa KOSKA ON JO onnellinen. Ja aina kun lähdetään jollain lailla vajavaisesta tai puutteellisesta tilasta käsin etsimään onnea, hyvinvointia jne., ollaan harhapolulla.
Et voi etsiä (ja löytää) jotain sellaista, joka on jo sinulla.
On fakta, että me ihmiset emme oikeasti ymmärrä mikä ohjaa valintojamme eri tilanteissa. Päätin juuri, että pidän ensi maanantain VIP-webinaarin aiheesta eli koostan noista Mistakes were made but not by me, Invisible Gorilla, Thinking Fast and Slow, The Willpower instinct, Optimisim Bias jne. eräitä mehukkaita esimerkkejä siitä, miten absurdit asiat oikeasti vaikuttavat ajatteluumme — ja miten olemme täysin sokeita oman mielemme logiikalle.
Samoin on fakta, että ihmismielellä on ihan uskomaton kapasiteetti selittää asioita ihan miten päin tahansa — uskoen että se mitä hän selittää on totta.
Hyvä esimerkki oli ruotsalaistutkimus, jossa miehiä pyydettiin valitsemaan valokuvien perusteella kolmesta eri vaihtoehdosta nainen, jonka kanssa he mieluiten menisivät treffeille. Jonkin ajan päästä miehille tuotiin valokuva ja heitä pyydettiin selittämään miksi he valitsivat juuri tämän naisen. Miehet kertoivat kaikenlaisia hienoja selityksiä valinnalleen — muuten hyvä, mutta kuva, joka heille näytettiin EI ollut se kuva, jonka he olivat valinneet!
Eli olemme paljon epäjohdonmukaisempia kuin mitä haluamme uskoa. Ja se on OK.
Illuusio johdonmukaisuudesta syntyy juuri siitä, että tässä hetkessä ajattelen olevani tietynlainen ihminen joka tekee tietynlaisia valintoja ja sitten katson historiaani ja muistan vain ne kerrat kun toimin kyseisellä tavalla ja ignoroin raa’asti kaikkia niitä kertoja, jolloin toimin toisin.
MUTTA totta kai asiat johtavat väistämättä toiseen tavalla, joka on usein ennalta-arvaamaton, mutta jälkikäteen katsottuna ainoa mahdollinen. Eli jälkikäteen voimme aina nähdä selkeän polun toiminnassamme.
Esim. jos en olisi koskaan saanut burnoutiani ja masentunut, kaverini olisi tuskin tuonut minulle Paul McKennan cd:tä. Ja jos en olisi tykästynyt cd:hen, en olisi googlannut McKennaa ja törmännyt podcastiin, jossa hän on Michael Neillin vieraana. Jos en olisi tykännyt Michael Neillin tyylistä, en olisi alkanut kuunnella häntä säännöllisesti ja liittynyt hänen Genius Catalyst Cafeeseensa, jos en olisi liittynyt Genius Catalyst Cafeeseen, en olisi kuullut keväällä 2011 ryhmäpuhelua, jossa hän puhui mielenrauhasta ja miten ei tarvitse tehdä mitään siihen päästäkseen jne. jne. jne.
Ja on selvää, että esimerkiksi jokaista valintaamme tehdessämme uskomme että tämä on tässä tilanteessa paras mahdollinen tai ainakin vähiten huonoin ratkaisu.
Jos olemme alhaisessa mielentilassa, jossa ajattelumme on sumeaa, eli olemme pelkotilojen vallassa jne. tuppaamme tekemään ratkaisuja, jotka korkeasta mielentilasta käsin näyttävät enemmän tai vähemmän hölmöiltä tai turhilta.
Ja vastaavasti korkeassa mielentilassa näemme selkeämmin mikä on suuren kokonaisuuden kannalta paras ratkaisu.
Sisäinen viisaus on vain termi, jolla kuvaan korkean mielentilan kirkasta ajattelua, jossa näemme asiat selkeämmin, neutraalimmin ja objektiivisemmin, oivallamme asioita, saamme uusia ideoita jne. Ja pointti on siis se, että meillä on ääretön kyky uuteen ajatteluun — saada uusia ideoita, nähdä asioita uudessa valossa jne.
Arvo on ohjenuora. Sisäinen viisaus kykymme saada uusia ideoita ja löytää ratkaisuja erilaisiin ongelmiin ja elämän eteemme tuomiin haasteisiin.
Heh, voisiko koko arvo-sanan poistaa suomen kielestä? 🙂 Kun katsoo wikipediasta arvo-sanan määrittelyä, niin selityksiä on yhtä monta kuin selittäjääkin. ”Arvo on käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta.” Iso hmmm.
”Näen, että jos kerrot itsellesi tarinaa että “tällaiset ovat minun arvoni”, rajoitat itseäsi.
Jos selität toisen toimintaa sillä että “hänellä on tällaiset arvot” tai “hänellä on temperamentti” et pysty enää näkemään toista avoimin mielin/silmin vaan nyt luet hänen toimintaansa “arvo/temperamentti”-filtterin läpi.”
Tällaiseen olen itse törmännyt ja se on oikeasti paha juttu. Tai ylipäätään toisen/itsen luokittelu millä määreellä tahansa on ahdistavaa.
Tällaisen määritelmän arvoista löysin MLL:n yhdestä oppaasta. Vastaa aika pitkälti sitä, mitä itse ajattelen arvoista, joten kopsaan tänne.
——–
Arvot määritellään asioiksi, jotka ovat meille tär- keitä sinänsä tai välineiksi johonkin arvokkaaksi koettuun asiaan. Eri aikakausina arvot on näh- ty eri lailla. Klassiset perusarvot ovat kauneus, hyvyys ja totuus.
Nykyajalle on ominaista, että meillä on tietoa ja mahdollisuuksia arvioida elä- män peruskysymyksiä vapaammin ja kriittisem- min kuin ennen. Puhutaan arvojen paljoudesta ja niiden valinnan vaikeudesta. Toisaalta puhu- taan arvotyhjiöstä, ikään kuin arvot olisivat ka- donneet tai niillä ei olisi merkitystä.
Kaikki toiminta, myös kasvatus, perustuu arvoihin – joko tiedostettuihin tai tiedostamat- tomiin. Yleisellä tasolla arvoja pyritään teke- mään näkyviksi arvokeskusteluissa. Keskustelu voi jäädä kaukaiseksi ja arvot juhlapuheen retoriikaksi. Arvot vaikuttavat valintoihimme ja arjen käytäntöihimme. Haasteena onkin, miten saada ne tietoisesti osaksi elämää ja sen voimanlähteiksi.
Aitojen arvojen yksi perusominaisuus on se, että ne valitaan vapaaehtoisesti monien mah- dollisten joukosta. Valitsemamme arvot herät- tävät meissä myönteisiä tunteita, me vaalimme ja rakastamme niitä. Ne tuottavat elämäämme lisäarvoa, iloa ja merkitystä.
——-
Ok… Kuulostaa tosi loogiselta ja hienolta… kunnes tullaan loppukappaleeseen, josta tulee fiilis, että tulikohan kirjoittaja nyt miettineeksi mitä kirjoittaa:
”Aitojen arvojen yksi perusominaisuus on se, että ne valitaan vapaaehtoisesti monien mahdollisten joukosta”
Hetkinen, mutta jos arvot on valittu, niin miten on mahdollista kirjoittaa:
”Kaikki toiminta perustuu arvoihin — joko tiedostettuihin tai TIEDOSTAMATTOMIIN.”
Mitä ovat ne epäaidot arvot, joita ei valita vapaaehtoisesti?
Ja jos kaikki toiminta perustuu arvoihin, niin silloin on mahdotonta toimia arvojen vastaisesti, koska myös näennäisesti arvojen vastainen toiminta perustuisi johonkin arvoon.
Kyllä, saivartelen tahallani tuodakseni esiin sen, miten helposti puhumme arvoista ikään kuin ne olisivat totta, miettimättä mitä eri väittämämme pohjimmiltaan tarkoittavat.
Ostan täysin ajatuksen, että arvot valitaan vapaaehtoisesti monien mahdollisten joukosta sillä perusteella, mitkä arvot tuntuvat hyviltä ja mitä haluamme vaalia ja rakastaa.
Näen, että se on mahdollista hyvästä olosta käsin ja ns. ilon kautta.
Niin kauan kuin arvot pysyvät iloisena ja kevyenä ”tähän pyritään” -henkisenä juttuna, niin mikäpä siinä.
Ja esimerkiksi yrityksissä ja yhteisöissä tällainen ohjenuora-henkinen arvomäärittely varmasti auttaa selkeyttämään yhteistä toimintaa — varsinkin jos käydään läpi miten arvo näkyy konkreettisessa toiminnassa.
MUTTA näen myös miten helposti varsinkin henkilökohtaisista arvoista puhuminen ja arvojen miettiminen voi kääntyä itseään vastaan ja alkaa rajoittaa elämää. Ohjenuorasta voi tulla äkkiä sääntö, joka sitoo kätemme ja estää meitä seuraamasta sydäntämme. Tai mittapuu, jota vasten mittaamme itseämme ja sitten tunnemme huonoutta, kun alhaisessa mielentilassa tulemme toimineemme arvojemme vastaisesti.
Ja kuten jossain tuolla aiemmin kertomassa esimerkissä kerroin, pahimmillaan se, että ihminen katsoo että hänen arvonsa ja toimintansa on jotenkin jaloa ja ylevää voivat johtaa siihen, että tiettyjen arvojen ”arvokkuudella” hän alkaa oikeuttaa omaa todella moraalitonta toimintaa (vrt. lapsiin sekaantuvat katoliset papit, ylinopeutta kaahailevat poliisipäälliköt, sikailevat poliitikot jne).
Samoin olen sitä mieltä, ettei arvoja tarvitse määritellä jos ei huvita ja ettei arvoja ole oikeasti olemassa, vaan kyseessä on nimenomaan tarina, jolla selitämme toimintaamme. Siksi minä en pysty oikeasti määrittelemään omia arvojani. Osin tämä johtuu siitä, että todella korkeassa mielentilassa näen, ettei mikään ole lopulta tärkeää. On vaihtoehtoja, jotka tuntuvat tässä hetkessä oikeilta, mutta pidän mahdollisena, että jonkin ajan kuluttua ne eivät enää tunnu oikeilta.
Kaikkein tyhmintä mielestäni on väittää, että arvojen määrittäminen olisi tärkeää hyvinvointimme, onnellisuutemme tms. kannalta. Ei ole. Sori. 😀
Moi Katri!
Sinulla on mielestäni monia ymmärrrettäviä ajatuksia ja mielipiteitä elämästä ja ajattelusta. Olen lukenut blogitekstejäsi useita, mutta aina niistä jää tunne aivan kuin jotain puuttuisi. En tiedä miksi. Monet ovat hyviä, ymmärrettävia ja hyvinkin yksinkertaisia, mutta silti… Monesti kalskahtaa näkööni tuo sivun nimi jo ”kutri.net -löydä itsesi”. Mielestäni juuri tuonlaiset viittaukset ovat sitä self help potaskaa parhaimmillaan ”löydä itsesi”? Otsakkeesta tulee mieleen, että tarjoat näillä sivuilla tien itsensä löytämiseen enkä usko, että sellainen on mahdollista. EN usko, että on mitään itsensä löytämistä, koska olemme koko ajan itsejämme, emme ehkä vain koe olevamme tai näe itseämme ajatustemme ja tunteidemme takaa… No, tarkoitus ei ollut vain kritisoida, tarkoitus oli joku aivan muu, mutta en tiedä, halusin vain kerttoa millaisia mielen yhtymiä sivustasi herää. Ja toki, olen lukenut minia juttujasi ja ne ovat kieltämättä hyviä.
Hahaa! Arvaa mikä on ihan huippua! Mietin juuri viime yönä että toi ”löydä itsesi” on huono määritelmä. Laitoin sen otsikkoon vain muutama viikko sitten, kun yritin miettiä mikä kuvaisi sivustoa paremmin. En vaihtanut sitä aamulla, kun en vielä ole varma mikä on oikea sanamuoto sille, mitä yritän sanoa, mutta se on jotain tyyliin ”mitä jos elämä onkin oikeasti kevyttä” tms. Se kevyen elämän eväät sopisi ehkä keveyteen, mutta oli liian ympäripyöreä.
Mutta JOO, olet täysi oikeassa ton ”löydä itsesi” -läpän suhteen. Sen laittaessani ajattelin asian juuri niin, että vitsi on siinä, että itsensä löytäminen on kuin oman nenänsä löytämistä. Hehheh, ehkä pitäisikin laittaa tonne ylös ”löydä nenäsi” 😀
Tohon puutteen tunteeseen en tietenkään osaa sanoa yhtään mitään, koska tunne tulee sulle sinun omasta ajattelustasi — mutta jos joskus keksit mikä se on, niin kerro ihmeessä!
Tai itselle tuli juuri sanat ”lämpö” ja ”empaattisuus” mieleen kun yritin nähdä sivua sellaisen ihmisen silmin, joka ei näe maailmaa niin kuin minä näen — eli siis miltä nämä näyttäisivät vanhasta ymmärryksestäni käsin.
Ja olen tunnistavinani saman ”puutteen” muuten juuri tällä sekunnilla omissa opettajissanikin.
Silloin kun samaistuin voimakkaasti omiin ajatuksiini ja alhaisiin tunteisiin — eli ajattelin olevani tietynlainen ihminen (esim. huono äiti) — opettajieni tietynlainen asenteen keveys tuntui välillä epäinhimilliseltä.
Siis esim. se, että jos esimerkkivalmennuksessa ollut opiskelija oli voimakkaan tunnekuohun vallassa, opettaja ei näyttänyt millään lailla menevän hänen tunteisiinsa mukaan eli myötäelävän tai ikään kuin ottavan toisen tunteita vakavasti. Opettaja odotti tyynesti että tyyppi rauhoittui tai saattoi jopa hymyillä tai nauraa.
Ja se hämmensi ja tuntui oudoltakin. Muistan ekana päivänä kun Michael Neill oli ensin kertonut meille ”no helping rule”:sta eli ”ei saa auttaa” -säännöstä. Myöhemmin iltapäivällä yksi opiskelukaverini kertoi hysteerisesti itkien jostain kamalasta omasta kokemuksestaan. Heti kun hän oli lopettanut puheenvuoronsa (ja yhä itki), Michael sanoi rauhallisesti että ”No niin, nyt teidän kaikkien tekee mieli sännätä lohduttamaan ja auttamaan opiskelukaverianne, mutta malttakaa mielenne. Hän ei tarvitse apuanne.”
Ja se tuntui vähän tunteettomalta, koska otin totuutena ajatuksen joka on tyyliin ”hyvä ihminen ei halua toisen kärsivän vaan tekee kaikkensa auttaakseen hänet äkkiä pois pahasta olosta”.
Yksi opiskelukavereistani kyseenalaisti tauolla Michaelin käytöstä — ja tämä pieni tarina kertoo ymmärtääkseni juuri tuon iltapäivän tapahtumista:
Eli pikasuomennos: koulukaverini sanoi Michaelille että jos jonkun jalka on poikki, eikö ole tärkeämpää ensin hoitaa murtunut jalka ja vasta sitten puhua tälle ”ajatuksen luonteesta”. Johon Michael totesi että ”sen jälkeen kun aloin nähdä mitä näen, ihmisillä on jalat poikki paljon harvemmin kuin aiemmin luulin.”
Kyllä, tästä ymmärryksestä seuraa se, etten ota toisten huonoja fiiliksiä niin vakavasti. Ja jos toinen on todella huonolla tuulella, se voi ärsyttää ja vaivata häntä lisää.
Mutta siitä on etuna se, etten myöskään pahenna hänen tilannettaan tekemällä hänen harhaisesta ajattelustaan enemmän totta ja kun tilanne on ohi, toisen ei tarvitse selitellä että ”en mä oikeasti ajattele niin” tai ”en mä tarkoittanut mitä mä silloin sanoin” tai ”kyllä meillä oikeasti menee hyvin”.
Se, etten ota toisen alhaisessa mielentilassa sanomia juttuja vakavasti ei tarkoita sitä, että sulkisin silmäni oikeilta (käytännön) ongelmilta.
Mutta kuten olen sanonut puolisolleni joskus hänen ollessaan tunnekuohun vallassa: jos hän ajattelee että häntä tunnekuohun vallassa vaivaava asia on ongelma vielä rauhoituttuaan, sitten otan hänen ajatuksensa vakavasti ja voimme yhdessä miettiä, miten ratkaisemme asian.
Eli jos koet että juuri tietynlainen lämpö ja empaattisuus puuttuu jutuistani, koska vähättelen pelkoja, ahdistusta, masennusta, mielenterveysongelmia jne., niin kyllä, olet oikeassa. Mutta sillä hetkellä kun näet, mitä minä näen, näet että todellinen rakkaus on sitä, että näemme toiset hyvinä, ehjinä ja rakastettavina ja kyvykkäinä ratkomaan ihan itse omat ongelmansa — silloinkin, kun he eivät itse sitä näe.
Tämähän kuulostaa tutulta käytännöltä psykoterapiasta! Siinäkään terapeutti ei mene mitenkään mukaan potilaan/asiakkaan tunnekouhuihin, vaan pysyy vain ikään kuin vakaana turvana ja tukena. Ei mitenkään tuomitse tai arvota tunteita tai reaktioita, vaan nimenomaan tarjoaa kokemusta siitä, että kaikki tunteet ovat ok, normaaleja ja sallittuja. Lohduttamistaipumus tai ikävän tunteen pois-selittäminen ovat enemmänkin maallikkojen taipumuksia, kuten tietysti suurin osa kurssilla olleista ymmärtääkseni olikin.
Miten olisi sloganiksi joku itsensä hyväksymiseen liittyvä juttu? Hyväksy itsesi, tai opi hyväksymään itsesi? Näe rakkaus itsessäsi? Löydä sisäinen viisautesi? Rakastu itseesi? Koska tämä on mielestäni prinsiippi-ajattelun hienoimpia puolia: me olemme jo lähtökohtaisesti hyviä, riittäviä ja arvokkaita. Jokainen saa olla olemassa ilman yhtäkään suoritusta, ponnistelua tai aikaansaannosta.
Hei hyviä slogan ehdotuksia — tai sitten se voisi olla ”olet jo hyvä ehjä ja rakastettava” tms. Kiitos! No, annan sen vielä vähän hautua.
Joo ja toi on todella hyvä pointti, että ”oikeassa” terapiassa terapeutti ei lähde lohduttelemaan tai yritä muuttaa asiakkaan tunnetilaa. Esim. oma terapeuttini ei tehnyt niin.
Suurin osa Supercoach Academysta opiskelleista olleista oli valmentajia ja osalla oli jonkinlainen terapeuttikoulutus. Eli ihmisiä työkseen auttavia ihmisiä. Ja todella moni oli nimenomaan NLP-kouluttaja. Jos olen ymmärtänyt oikein niin esim. NLP:ssä aletaan herkästi vaikuttaa toisen tunteisiin joko lieventämällä reaktiota tai sitten jopa vahvistamalla sitä, että henkilö menee jotenkin pohjalle.
Varsinainen ”pihvi” on siinä, mitä tapahtuu sitten, kun toinen on rauhoittunut. Siinä kohtaa ihmiselle pointataan mitä juuri tapahtui — miten hänen sisäinen järjestelmänsä palautti hänet hyvään oloon, miten hän tunsi vain ajattelunsa jne. Eli sitten puhutaan siitä ajatuksen luonteesta.
Niin ja piti vielä mainitsemani, että ajatus siitä, että on jo hyvä ja riittävä ihan omana itsenään, on ymmärtääkseni kaiken psykoterapian ytimessä. Samoin kuin itsetuntemuksen ja ilon lisääminen elämään. Itsensä löytäminen, tai sydämen äänensä tunnistaminen kaiken noicen keskeltä, sisäisen viisautensa tavoittaminen. Siksi on niin perin kummallista, että Katri lynkkaat niin hirveästi muita menetelmiä. Ja ymmärrän kyllä, että et ehkä tarkoita sitä niin pahasti, minä vain täsmällisen ilmaisun arvostajana otan ehkä kirjoituksesi hieman liian tosissani 😉
Ja mitä tulee arvojen mukaiseen toimintaan, niin vaikka kuinka arvostan täsmällistä ilmaisua, en ehkä vain kerta kaikkiaan ole esimerkiksi riittävän harjaantunut kirjoittaja, enkä aina onnistu olemaan omassa kirjallisessa ilmaisussani niin täsmällinen kuin mitä ehkä arvostaisin. Ei tämä silti syökse minua mihinkään arvoristiriitaan, tai pakota kokemaan joko arvoa tai minua huonoksi.
Terapioista vielä, ymmärrän täysin, että olet eri mieltä keinoista, joilla eri terapiat yrittävät auttaa potilasta/asiakasta pääsemään tavoitteeseen, ja onkin ihan oikein kyseenalaistaa niitä. Niinhän terapiakentässäkin tehdään, ja siksi on erilaisia suuntauksia. Kognitiivinen, analyyttinen, psykodynaaminen, ratkaisukeskeinen, jne. Minulle vain on tullut useammasta kirjoituksesta vaikutelma, että ajattelet ikävissä asioissa rypemisen olevan terapian päämäärä, tai ikävien tunteiden kieltäminen tai niistä eroon pääseminen. Kun useimpien terapioiden ja menetelmien tavoite on ihan sama kuin ymmärtääkseni Sinulle; auttaa ihmisiä löytämään rakkaus ja hyvyys itsestään sekä kokemaan enemmän iloa elämässään.
Iloa ja keveyttä, piti sanomani viimeisessä lausessa
Kolmen prinsiipin päätavoitteena ei ole mitenkään löytää lisää iloa elämään tai oppia tuntemaan itseään henkilökohtaisella tasolla (ts. ”minä Katri olen tällainen ihminen”) vaan ymmärtää inhimillisen kokemuksen synty YLEISELLÄ tasolla ja sitä kautta ymmärtää itseä, ihmisiä ja elämää.
Kuten jo jossain mainisin — minä en pysty enää ollenkaan määrittelemään itseäni — ainakaan korkeassa mielentilassa ollessani.
Minun tavoitteeni EI itse asiassa ole auttaa ihmisiä löytämään rakkaus ja hyvyys itsestään ja kokemaan enemmän iloa elämässään — se on vain todella hieno bonus.
Pääpointti on näyttää ihmisille miten inhimillinen kokemus oikeasti syntyy. Kun näemme kristallinkirkkaasti että tunnemme vain oman ajattelumme, miten tietoisuuden tasomme eli mielentilamme vaihtelevat, miten eri lailla näemme maailman eri mielentiloissa ja miten meillä on ääretön kyky uuteen ajatteluun, lopetamme automaattisesti energian haaskaamisen sellaisten asioiden kontrollointiin, joita ei tarvitse kontrolloida tai sellaisten asioiden korjaamiseen, joissa ei ole mitään korjattavaa.
Kiitos kommenttisi tajusin juuri yhden olennaisen ongelman eri terapioissa — juuri sen, että ainakin minun tietämissäni terapiamuodoissa asioita katsotaan nimenomaan sinun henkilökohtaisen historiasi kautta. Olenko väärässä vai oikeassa?
Perinteisesti kai katsotaan, että ihmisen kokemat asiat vaikuttavat(eivät toki deterministisesti määrää) siihen, miten asioista ajattelemme nykyään, ja minkä merkityksen annamme ajatuksille ja tunteille. Useissa terapiasuuntauksissa pyritään tunnistamaan myös toisenlaisia tulkintoja menneisyyden ja nykyhetken kokemuksille. Eli että ehkä naapurin Pena ei ilkkunutkaan pahantahtoisesti pihaltaan, vaan oli ihan vilpittömän kiinnostunut teidän omenasadosta tänä vuonna. Eli taustalla hieman sama ajatus kuin alhaisen mielentilan konseptissa.
Jotenkin ajattelin, että olisit perehtynyt Ben Furmanin ratkaisukeskeiseen terapiaan. Furman nimittäin kyseenalaistaa hyvin voimakkaasti menneisyyden kokemuksissa vellomisen, ja esittää ajatuksen, että entä jos nykyhetken kurja olo ei johdukaan jostain varhaislapsuudessa koetusta mittaamattomasta vääryydestä, vaan ehkäpä jostain paljon arkipäiväisemmästä väärinymmärryksestä.
Joo en ole tutustunut Ben Furmanin juttuihin. Nopea googlaus toi esiin mm. tämän artikkelin. Joo ei.
Olennaista ei ole se, missä olemme samoilla linjoilla vaan se, missä olemme eri linjoilla.
Ben opettaa keinoja diilata huonojen fiilisten kanssa. Minä väitän ettei huonojen fiilisten kanssa tarvitse diilata mitenkään. Kielteisiä tunteita ei tarvitse muuttaa myönteisiksi, koska kielteiset tunteet eivät ole vaarallisia — ne kertovat vain ajatuksistasi, jotka erittäin tod.näk. olet sillä hetkellä harhaisia ja nekin vaihtuvat kohta uusiin.
Mutta ehkäpä Ben olisi oiva heppu kutsua joskus valmennukseen, sitten kun joskus on taas ylimääräistä aikaa.
Ja kaipa voi sanoa, että useimmat terapiat tarjoavat ihmiselle hyväksynnän kokemusta, ja ajattelun ja kokemuksen keinoja, joilla ihminen pääsisi sovintoon menneisyyden kokemustensa kanssa. Ei kai missään vakavasti otettavassa terapiassa kuitenkaan pyritä poistamaan ikäviä kokemuksia maailmasta. Tai tarjoamaan rajoittavaa selitystä tai pikemminkin oikeutusta ihmisen ajatuksille, tunteille tai toiminnalle? Ideana ei ole tarjota mitään korkeinta totuutta, että koska minua kohdeltiin lapsena näin, en aikuisena pysty/voi/uskalla/minun ei tarvitse ikinä ajatella, tuntea tai toimia millään muulla tavalla kuin sillä, jolla olen mielestäni aina toiminut. Ennemminkin pyritään laajentamaan ihmisen näkökulmaa. Vai mitä tarkoitit sillä, että katsotaan nimenomaan ihmisen itsensä menneisyyden kautta?
Joo, tarkoitan nimenomaan että annetaan painoarvoa ihmisen henkilökohtaiselle menneisyydelle.
Minun näkökulmastani ajatus siitä, että pitäisi päästä sovintoon menneisyyden kokemusten kanssa on täysin absurdi.
Menneisyyteni kokemukset ovat ”ongelma” ainoastaan sillä hetkellä, kun alhaisessa mielentilassa mieleeni juolahtaa ajatella niitä — esimerkiksi siksi, että yritän selittää niillä juuri havaitsemaani huonoa oloa — joka objektiivisesti arvioiden voi olla oikeasti seurausta äsken kuullusta surullisesta biisistä ja verensokerin ja vireystason laskusta. 😀
Sillä hetkellä kun ajatus taas vaihtuu uuteen ja mielentilani nousee, menneisyyteni tapahtumat katoavat taas kokemuspiiristäni eli eivät ole tavallaan olemassa minulle. Niinpä niillä ei sillä hetkellä ole taaskaan mitään väliä.
Kun katsomme maailmaa nimenomaan henkilökohtaisen kokemuksen kautta, hämäännymme erittäin helposti siitä, että alhaisessa mielentilassa ollessamme emme pysty muistamaan niitä kertoja, jolloin ajattelimme toisin tai näkemään että tunnemme vain ajattelumme. Toisin sanoen siinä hetkessä koemme että ”ajattelen aina näin” tai ”lapsuuteni kurjat kokemukset pilaavat elämäni” tai ”en voi tuntea muuta koska lapsuudessani tapahtui näin”.
Jos siinä hetkessä muistaisimme että ”ai niin, tunnen vain ajatteluni” tai edes näkisimme miten monin eri tavoin olemme ajatelleet vastaavassa tilanteessa tai vastaavista asioista, olomme ei olisi sillä hetkellä niin kurja. 😀
Eli tietyssä mielessä kysessä on mielen silmänkääntötemppu. Mutta minun mielestäni on täysin järjetöntä ja suorastaan idioottimaista, että joku ulkopuolinen, arvostamamme taho lähtee jotenkin vahvistamaan sitä että ”joo, olosi oli äsken hirveä, koska lapsuudessasi koit kamalan asian”.
Vaikka oikeasti olosi saattoi olla alunperin hirveä jostain ihan täysin eri syystä, jota et itse edes tunnistanut ja sitten se oli entistä hirveämpi koska selityksesi alkuperäiselle huonolle ololle oli niin typerä — ja nyt kun ammattilainen vielä vahvistaa todeksi harhasi, niin olo on entistä kauheampi! 😀
Buahahahaaa!
No terapioissa nimenomaan ei tarjota helppoja selityksiä tyyliin, olosi on kauhea, koska koit lapsuudessasi vääryyksiä.
Niin, freudilaisessa psykoanalyysissa tarjotaan selitykseksi että ”sinulla on oidipuskompleksi” tai ”sinulla on peniskateus”, hahhahhaa! Vitsi vitsi.
Jos tarkkoja ollaan, niin monet terapeutit eivät ehkä tarjoa suoraan yhtään mitään selitystä, mutta sen sijaan voivat kyllä ohjata sinut miettimään tarkemmin lapsuuttasi, tiettyjä kokemuksia jne. jolloin SINÄ tulet itse johtopäätökseen, että ”joo, kyllä tämä hylkäämispelko johtuu siitä että tulin lapsena hylätyksi”.
Öh, niin mikä hylkäämispelko? Ai se ajatus, joka sattui juolahtamaan mieleesi alhaisessa mielentilassa kun väsyneenä ja krapulaisena mietit parisuhdehistoriaasi. Ja jota nyt tarjoat selitykseksi aina kun olosi on kurja ihan mistä tahansa syystä.
Näin kärjistäen. 😀
Erilaisia terapioita on kamalan paljon,osa niistä tuntuu minusta ihan huuhaalta ja oudoilta,mutta joillekin ihmisille ne ovat hyvinkin sopivia.Yksi ystäväni soittaa kulhoja terapia mielessä,toinen tekee intiaanien,oisko se navaho-terapiaa,yksi hoitaa taideterapialla ja töissäni olen kohdannut monia monia terapeutteja ja psykiatreja.Kaikki ei käy kaikille,mutta ainakin mun kokemuksen mukaan mitä kummallisimmista terapioista on ollut ihmisille apua. Mitä arvoihin tulee niitähän meille opetetaan jo ihan pieninä,koti,rehellisyys,suhtautuminen toisiin ihmisiin jne.Hoitolaitoksissa on eri yksiköissä määritellyt arvot,yhdessä pohditut ja meillä kaikilla omamme.Mulle arvo merkitsee oman itsen kuuntelua ja toimintaa niin,etten tunne pahaa oloa,olkoon sen nimi mikä tahansa,vaikka sisäinen viisaus,jota meissä ihmisissä on todella paljon.Sitä löytyy aidoimmillaan pienestä lapsesta jonka viisautta ei aikuisten toimesta ole vielä hävitetty.Lue koko juttu…
Minua ainakin koko arvo-sana ahdistaa. Ja juurikin Katrin selittämistä syistä johtuen. Uskon kyllä tiettyyn perusinhimillisyyteen, joka on jossain ihmisen ytimessä syntymästä saakka, ts. toista ja itseä ei tapeta ja hädässä olevaa autetaan, koska elämää on säilytettävä ja puolustettava, mutta loppupeleissä – tunnustimme sitä itsellemme tai emme – muut ”arvomme” ja tekomme vaihtelevat oikeasti todella paljon. Voin sanoa arvostavani monia asioita. Ja samalla rehellisesti asioita katsoessani rikkovani niitä ”arvojani” enempi vähempi koko ajan. Minusta mielen ja ajattelun staattisuus ja pysyvyys on hirveä harha ihmisen mielestä. Jotenkin arvot ovat jotain, millaisena ihminen haluaa itsensä nähdä parhaimmillaan. En tajua, miksi ihminen ei voisi riittää juuri sellaisena kuin on. Ja se ei tarkoita sitä, että kaikki paha ja huono pitää hyväksyä. Kyse on minusta siitä, miten sitä ihmisessä aina olevaa ”huonoa” käsittelee ja käsittää.
Periaatteessa mikä tahansa terapia on hyvä ainakin siihen asti, kun puhutaan siitä, että ihmisellä on synnynäinen tarve tulla kuulluksi ja jos sitä ei muualla tapahdu kuin edes terapiassa, niin silloin on hyvä, että edes siellä. Mutta niitten ongelmien jauhaminen eri kanteilta ei taatusti auta. Luulen, että auttava osuus on silloin lähinnä se, että joku keskittyy juuri sinuun edes sen tietyn aikaa. Jos vertailtaisiin eri terapioita, niin todellista vaikuttavuutta voidaan minusta arvioida oikeastaan vaan sillä perusteella, kuinka hyvin ko terapia on auttanut pidemmällä aikavälillä ts. mikä on tilanne vaikka viiden vuoden päästä. Ja minusta terapia ei ole kovin tehokasta, jos mikä tahansa uusi ikävä tilanne saa tarvitsemaan terapiaa taas uudestaan. Minusta on niin helppo uskoa siihen, että aivomme ei ole tehty näihin olosuhteisiin, vaan ”oikeiden” vaarojen keskelle ja tähän me joudumme sopeutumaan. Uskon siihen, että mitä enemmän suuntaamme energiaamme itsemme ulkopuolelle jo ihan fyysiseenkin tekemiseen, niin sitä paremmin voimme.
Jos olen oikein ymmärtänyt, niin kolme prinsiippiä on ensisijaisesti inhimillisen kokemuksen selitysmalli. Jos sitä käytettäisiin terapiana, niin ehkä itseni mielestä täydellisimmillään homma menisi niin, että ihmiselle tarjottaisiin ensin kokemus kuulluksi tulemisesta ja saisi vuodattaa sen kaiken pahan olon ja ne ulkoiset tapahtumat pois mielensä päältä. Ja tähän käytännössä riittää toiselta osapuolelta lähinnä vain hyväksyvä kuuntelu. Kun ihminen on saanut puhua ns.pahimmat pois, niin olotilakin on yleensä jo lähellä korkeampaa mielentilaa, jos niitä negatiivisia asioita ei ole alettu mitenkään paisuttelemaan tai ”kierrättämään”. Tässä tilassa voidaan minusta sitten jo oikeasti alkaa esittämään vaikka kysymyksiä tai näkökohtia näihin prinsiippeihin perustuen ja sitä kautta herätellä ihmisen omaa ajattelua tajuamaan, no, omaa ajatteluaan.
Mielenkiintoinen kysymys on sitten se, että miksi – sanotaan nyt varovasti – ainakin jotkut ihmiset niin herkästi tahtovat selittää asiat esim. menneisyyden ikävillä kokemuksilla? Tunnen itse yhden perheen, jonka elämänmenossa lasten ollessa pieniä olisi ollut kaikki ainekset siihen, että nämä lapset eivät tulisi menestymään elämässään. Nyt tiedetään, että sisaruksista pari on alkoholisoitunut rankasti, mutta yksi on luonut ns.normaalin elämän todella hyvine työpaikkoineen ja itsekin hänet tunnen, niin on aina tavatessamme harvinaisen onnellisen ja tasapainoisen oloinen. Voidaanko sanoa, että mikään ei määrää mitään, vaan kaikki riippuu asenteestamme ja miten suhtaudumme asioihin? Minulla on aavistus, että kaikki lähtee siitä, että miten hyväksi ja rakastettavaksi ihminen itsensä kokee ihan sisäsyntyisesti. Uskon, että silloin on luonnostaan myös jotenkin helpommin korkeammassa mielentilassa ja/tai ainakin jättää vähemmälle huomiolle ne huonommat fiilikset. Ja siitä tulee tietysti lumipalloefekti positiiviseen suuntaan. Tekee enemmän itsensä näköisiä valintoja. Uskon, että lähes jokaisella on mahdollista tajuta nämä asiat, mutta toisilla se saattaa vaatia enemmän tietoisempaa pohtimista omista ajatusmalleistaan ja niitten kyseenalaistamista. Itse ajattelen nykyään, että jos minulla on paha olo nykyisillä ajatusmalleillani, niin eipä ne kovin hyviä taida olla ja homma on lähinnä samojen pyörittämistä eri kantilta, niin päivänselvästi ne eivät toimi. Tämä kolme prinsiippiä on ensimmäinen järkiperäinen perustelu sille, miksi ne eivät toimi. 🙂
Venliina —
Katsoin juuri uusiksi videon, jossa yksi opettajistani, Aaron Turner puhui kolmen prinsiipin eroista terapia- ja valmennuskäytöstä. Hän sanoi että hän tietää eron siitä, kummassa toimistossaan hän on. 🙂 Eli tätä siis käytetään terapiassa Jenkeissä, mutta koska tämä inhimillisen kokemuksen ymmärrys (tai ymmärtämättömyys) näkyy samanlailla kaikilla elämänaloilla, tietyssä mielessä tapa, jolla siitä puhutaan ei poikkea niinkään sen välillä minkätyyppinen tai suuruinen asiakkaan ongelma on kuin kuka valmentaja/terapeutti on ja minkä asian asiakas nyt sattuu ottamaan esille.
Eli jotkut terapeutit eivät lähde edes puhumaan asiakkaan kanssa mistään tämän kaikkein ikävimmiltä tuntuvista ajatuksista, vaan saattaa puhua asiasta jonkun pienemmän ongelman kautta. Ja sen jälkeen kun asiakas näkyy miten ajattelu-tietoisuus-mieli-suhde näkyy yhdellä alueella, hänen on helpompi nähdä miten se pätee ”isommissakin asioissa”.
Itse tykkään antaa ihmisten puhua ensimmäisen tapaamisen alussa keskeyttämättä ja vapaasti ensisijaisesti siksi, että näen miten heidän ymmärryksensä inhimillisen kokemuksen synnystä näkyy siinä, miten he kuvaavat asioita. Joskus ihmiset puhuvat hyvin kipeistäkin asioista — mutta joskus aiheet ovat pieniä tai jopa ns. positiivisia. Toinen syy siihen että teen näin on se, että ihmisillä on mahdollisuus kuulla mitä heidän oma sisäinen viisautensa sanoo asiasta.
Mutta esim. opettajani George Pransky, joka on hoitanut todella hyvällä menestyksellä mm. kliinisesti masentuneita viimeisen 35+ vuoden aikana EI anna asiakkaiden puhua vapaasti negatiivisista tunteistaan (koska ne ovat anyway vain ko. henkilön kauhuleffa), vaan ohjaa asiakkaan melko pian puhumaan yleisemmällä tasolla.
Siis tyyliin kysyy ensin: ”mikä sun ongelma on” ja kun asiakas on saanut sanottua ongelmansa, hän kysyy tyyliin ”okei, mikä tässä on se ongelma?” ja lähtee siitä sitten käymään dialogia aiheesta.
Niin, mistä sitä tietää miksi ajattelemme tietyllä hetkellä tietyn ajatuksen? Ei oikeasti mistään. Mulle sillä ei ole mitään väliä, että jotkut näyttävät ajattelevan luontaisesti ”oikeammin” eli näkevät ettei omia negatiivisia ajatuksia kannata ottaa vakavasti. Mä en lähde oikeasti edes miettimään onko oikeasti näin ja miksi olisi näin — minusta sen miettiminen on ajan haaskausta.
Olennaista on se, että ihan kaikki meistä tuntevat vain ajattelunsa ja KAIKILLA on KYKY nähdä että he tuntevat vain ajattelunsa ja sitä kautta saada yhteyden sisäiseen viisauteensa. Jotkut näkevät sen spontaanisti, toisten tarvitsee kuulla ajatus ensin jostain muualta.
Nyt ongelmana on se, että valtaosa ihmisistä kasvatetaan lapsesta asti harhaan, että jokin muu kuin vain ajattelu aiheuttaa tunteemme. Ja länsimaissa on melko uutena ongelmana se, että kurjalta tuntuvista tunteista tehdään Iso Ongelma, Joka Pitää Ratkaista, mistä seuraa se, että monet alkavat miettiä että heissä on jotain vikaa, kun välillä tuntuu kurjalta tai suututtaa.
Henkinen valmennus ja (psyko)terapia soveltuvat erilaisiin tilanteisiin ja ovat erilaisia. Tässä joitain eroja.
Psykoterapia:
– Soveltuu ongelmien, kriisien ja sairauksien hoitoon
– Juuret lääketieteessä
– Pyrkimys menetelmien tiukkaan vaikuttavuustutkimukseen (kun sadoista vaikuttavuustutkimuksista tehdään yhteenvetoja: 80 % hyötyy psykoterapiasta verrattuna kontrolliryhmään)
– Pyrkimys toiminnan seurausten arviointiin (hyödyt ja haitat, mikä hoito sopii kenellekin)
– Ammattilaiset käyneet monivuotisen terapeuttikoulutuksen (johon sisältyy oma terapia ja työskentely ohjattuna), psykoterapeutti on suojattu nimike, alalla toimitaan terveydenhuollon ammattilaisina.
– Ammattietiikka säädeltyä ja ammattilaisia valvovat viranomaiset, potilaat vakuutettuja
Henkinen valmennus:
– Soveltuu terveille ihmisille, jotka haluavat parantaa elämäänsä ja saavuttaa tavoitteita
– Juuret konsulttimaailmassa
– Menetelmät perustuvat karismaattisten persoonien oivalluksiin menestyksestä ja onnellisuudesta.
– Yleisiä markkinoivat yksinkertaistukset ”sama resepti sopii kaikille”
– Vaikutteita ratkaisukeskeisistä, kognitiivisista ja ACT -lyhytterapioista.
– Kuka tahansa voi kutsua itseään life coachiksi. Koulutukset tavallisesti lyhyitä.
– Ala on sääntelemätön, ”villi”, epäyhtenäinen
Ei ole viisasta vähätellä terapiaa ja julistaa life coachingin kaikkivoipuutta.
On mielestäni vähättelevää ja naivia väittää, että tunteille ja ajatuksille ei kannata antaa painoarvoa ja kannattaa vain lopettaa oman napansa tuijottelu.
Miten ongelmien lakakaiseminen maton alle toimisi vaikka perheväkivaltatapauksessa? Tämä ”ilman ajattelua, et voi kokea mitään, maailma on sinänsä neutraali”? Lyönnit sattuvat, vaikka niitä yrittää olla ajattelematta. Sanoisitko näin lapsuutensa insestiperheessä viettäneelle? Se on vähättelyä tilanteeessa, jossa kyseisen ihmisen tarpeita, tunteita ei alun alkaenkaan ole otettu vakavasti.
Tutkimusten mukaan tärkeä vaikuttava tekijä terapiassa on terapeutin kyky olla turvallinen ja ottaa vastaan asiakkaan tunteet ja ajatukset myötätuntoisesti ja ilman vähättelyä (joka on eri asia kuin se, että pitää ajatuksia ainoina mahdollisina tapoina tulkita todellisuutta). Sitä kautta mahdollistuu ymmärtävämpi suhtautuminen itseen ja muihin. Hyvä terapeutti kyllä osaa ohjata prosessia pois omaan napaansa tuijottelusta.
Sanot, että vain ajatukset synnyttävät tunteita. Eikö tämä ole tosi yksinkertaistavaa? Vauvatkin tuntevat niin perkeleesti (ovat hädissään, tyynnyttetyjä, iloisia), vaikka eivät vielä aikuisen tavoin ajattelisi tai ajatuksistaan osaisi sanallisesti kertoa. Myös tunteet synnyttävät ajatuksia. Nykyaikaisen tunnetutkimuksen mukaan tunne on nopeampi kuin ajatus, tunteet edeltävät ajattelua, prosessi on monensuuntainen.
JLOKE — kiitos perusteellisesta vastauksestasi!
Ensinnäkin haluan huomauttaa, että kritiikkini kohdistuu kaikkiin lähestysmistapoihin, joissa oletetaan, että huonot fiilikset ovat jotenkin väärin, että niistä pitää tai kannattaa yrittää päästä aktiivisesti eroon. Tiedän myös valmennussuuntauksia, jotka lähtevät tästä olettamuksesta. Vastaavasti edustamaani kolmen prinsiipin mallia käytetään tavallaan terapeuttisessa hengessä eli terapianimikkeen alla.
Kyllä, voimme kokea vain tietoisen ajatuksen. Ja ajatusta tarkoitan nyt ihan laajassa merkityksessä — en ainoastaan verbaalisia ajatuksia. Esimerkkinä pieni lapsi, jonka huomio eli tietoinen ajatus on ensin siinä, miten ikävältä märkä vaippa tuntuu, jolloin hän ilmaisee epämukavuutensa kitinänä ja itkuna. Sitten hänen huomionsa siirtyy uuteen leluun, jota joku heiluttaa hänen nenänsä edessä, jolloin hän unohtaa ikävän tuntemuksen ja lopettaa itkun. Vaikka pikkulapsella ei ole sanoja kokemuksilleen (”märkä vaippa”, ”kiinnostava lelu”), hänellä on niistä tietoinen ajatus. Samalla tavalla kuin meillä on esim. tietoinen ajatus vaikkapa orgasmissa kokemistamme tuntemuksista, joita emme pysty kuvailemaan mitenkään sanoin niin kattavasti, että toinen voisi kokea saman kokemuksen.
Voit kokea tasan tarkkaan vain ja ainoastaan sen yhden ainoan ajatuksen, joka juuri nyt on tietoisuudessasi — tai toisin sanoen, voit kokea sen, missä huomiosi on juuri nyt. Jokaisella meillä on kokemus siitä, että olemme olleet niin syvällä esimerkiksi tulevaisuutta tai menneisyyttä koskevissa ajatuksissamme ettemme huomaa lainkaan mitä fyysisessä ympäristössämme tapahtuu. Tai kuinka neutraalissa ympäristössä voimme kokea todella voimakkaita tuntemuksia, koska mieleemme sattui juolahtamaan tietty ajatus.
Mitä tulee fyysisesti ja henkisesti kovia kokemuksia läpikäyneistä ihmisiin, niin he poikkeavat vähemmän kovia kokeneista ihmisistä käytännössä vain siinä, että siinä missä kaikille juolahtaa mieleen ikäviä tuntemuksia herättäviä muistoja menneisyydestä, heidän muistonsa saattavat herättää tavallista voimakkaampia reaktioita. On hyvä huomata, että se, että henkilö on kokenut jotain poikkeavan dramaattista, ei automaattisesti tarkoita, että siitä mieleen nousevat muistot olisivat lähtökohtaisesti dramaattisia tai nousisivat mieleen usein.
Ongelmana ei ole se, että esim. raiskauksen tai insestin uhrille nousee aika ajoin mieleen ikävä muisto menneisyydestä vaan se, että he ajattelevat ajatuksen kertovan esim. siitä että he ovat rikki tai saastaisia — mikä on alkuperäistä tunnetta hirveämpi tunne, että ahdistava tunne kertoo todellisesta, akuutista vaarasta (”minut voidaan raiskata ihan kohta uudestaan”) tai että he eivät voi kestää tunnetta, jos se pahenee ja siksi heidän pitää saada tunne lakkaamaan — ja kun niin ei käy, he joutuvat pahempaan paniikkiin.
Mutta pahimpiakin kokemuksia läpikäyneillä ihmisillä on myös hetkiä, jolloin heidän koko huomionsa on jossain muualla kuin ikävässä muistossa — siinä mitä he syövät seuraavaksi, tien ylittämisessä, siinä mitä joku toinen sanoo, televisio-ohjelmassa, pissaamisessa, työtehtävässä jota he tekevät. Sillä hetkellä kun heidän huomionsa on jossain muualla kuin ikävässä muistossa tai siinä, mitä muisto ja siihen liittyvät tunteet merkitsevät, koko tapahtumaa ei ole olemassakaan heidän kokemuspiirissään.
Useimmat terapiat, valmennussuuntaukset ja self help -teoriat lähtevät siitä, että menneisyyden kokemuksemme olisivat jotenkin koko ajan läsnä — myös silloin kun esim. ajattelemme ”mitä syön seuraavaksi”. Toisin sanoen ihmistä lähdetään määrittämään hänen tiettyjen ajatustensa, tunteidensa ja toimintojensa kanssa — samalla kun suljetaan silmät kaikilta niiltä ajatuksilta, tunteilta ja toiminnoilta, jotka eivät sovi annettuun määritelmään.
Olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa — suosittelen lukemaan myös kommenttiosion: https://kutri.net/blog/2012/10/01/saali-on-sairautta-eli-miksi-ihmiset-eivat-mene-henkisesti-rikki/
Ja myös uusin blogikirjoitukseni sivuaa aihetta: https://kutri.net/blog/2013/01/31/korjaatko-ehjaa/
Toisaalta ko. lähestymistavat olettavat virheellisesti että voimme selittää pelkästään yhdellä tai kahdella tekijällä — esim. aiemmilla kokemuksilla — miksi henkilö ajattelee mitä ajattelee ja tuntee mitä tuntee tietyllä hetkellä. Ei tarvitse perehtyä kuin pintapuolisesti uusimpiin biologisiin, neurologisiin, sosiologisiin ja psykologisiin tutkimuksiin nähdäkseen, ettei tämä pidä paikkaansa, vaan tietoista ajatteluamme ohjaa lukematon määrä tiedostamattomia prosesseja. Suosittelen lukemaan aiheesta ensialkuun vaikkapa Leonard Mlodinovin kirjan Subliminal.
YKSITTÄISILLE ajatuksille ja tunteille ei kannata antaa mitään painoarvoa. Ymmärrän, että tavallaan on hämäävää sanoa ”se on vain ajatus”, koska kokemuksemme elämästä koostuu nimenomaan ajatuksista. Sanon ”se on vain ajatus” tilanteissa, joissa jokin ajatus herättää meissä pelkoa, ahdistusta jne. ja merkityksessä ”se on vain pahaa unta, ei totta”.
TUNTEET OVAT AINA TOTTA — eli jos koet tuntevasi pelkoa, koet pelkoa. Selityksemme sille, MIKSI tunnemme tiettyä tunnettta eivät sen sijaan ole käytännössä koskaan oikeassa — siksi ajatusten ja tunteiden alkusyiden analysointi on turhaa. Voit varmuudella tietää vain sen, että kokemasi tunne johtuu ajatuksesta, jonka ajattelet jostain asiasta, ei suoraan ajattelemastasi asiasta. Koska tunteet ovat tavallaan vain ”ajatusten tasosta kertovia merkkivaloja”, ne ovat kaikki OK.
Toisin sanoen se, että sanon ettei tunteille tarvitse antaa painoarvoa ei tarkoita todellakaan sitä, että esim. tunteet pitäisi kieltää tai lakaista maton alle, vaan että tunteet ovat itsessään totta ja vaarattomia ja siksi aina hyväksyttäviä. Ongelmat syntyvät nimenomaan siitä, ettemme hyväksy jotain tiettyjä tunteita vaan teemme niistä ongelman.
Perheväkivalta, insesti, raiskaukset jne. tilanteet joissa toisen ihmisen fyysinen terveys on jollain lailla uhtattuna kannattaa ihan ensimmäiseksi nähdä käytännön ongelmina, joihin on olemassa erilaisia käytännnön ratkaisuja — esim. väkivaltaa harjoittavan ja väkivallan uhrin erottaminen toisistaan. Sen jälkeen voidaan lähteä käsittelemään erikseen kummankin kanssa henkistä väärinkäsitystä, joka on johtanut ongelmatilanteeseen ja sen eskaloitumiseen. Eli esim. perheväkivallan harjoittajalle opetetaan, ettei hänen pidä ottaa tosissaan ja seurata alhaisen mielentilan ajatuksia, jotka sanovat että hänen pitää hakata perheenjäseniään. Tai uhrille näytetään ettei hänen pidä ottaa tosissaan ajatuksia, että hänen pitää alistua kaltoin kohdeltavaksi tai pysyä suhteessa hinnalla millä hyvänsä.
Mitä taas tulee tietyn psykoterapian tehokkuuden tutkimiseen, sitä on mahdotonta tehdä tieteellisesti täysin pätevästi, koska on mahdotonta tehdä ”placebo-terapiaa”. Voimme vain vertailla ihmisiä, jotka eivät saa minkäänlaista terapiaa niihin, jotka saavat terapiaa. Mutta eikö jo se, että terapeutin persoonallisuus vaikuttaa hoitotulokseen puhu sen puolesta, ettei terapiamuoto ole olennaista vaan inhimillinen kontakti? Väitän, että hengaaminen sellaisen läheisen kanssa, joka hyväksyy tunteemme ja ajatuksemme on vähintään yhtä tehokasta kuin terapia. Vastaavasti se, että hoidettavan hoitohalukkuus ratkaisee ”terapian tehokkuuden”, kertoo omaa kieltään siitä, ettei terapilla itsellään ehkä ole juuri mitään tai mitään vaikutusta, vaan mielialan kohoaminen lähtee ja tapahtuu nimenomaan hoidettavassa, kun hän on siihen valmis.
Tällä englanninkielisellä videolla vaikeasti mielisairaita hoitanut psykiatri Bill Pettit kertoo miten kolme prinsiippiä ilmenevät psykiatrisessa hoidossa: https://vimeo.com/34347776 Videolla Billin esitellyt George Pransky oli itse alunperin perinteinen psykoterapeutti, ennen kuin oivalsi prinsiipit ja alkoi auttaa ihmisiä opettamalla niitä ns. terapiasessioissa jne.
Katri,
sinulla on selkeitä kirjoituksia. Silti: kaikki tunteet ja pelko eivät nouse ajatuksista. Perimmäinen nostattaja on kokemus menneestä tai tästä elämästä. JOkin ympäristössä kokemusta vastaava nostaa esiin pelon joka kokemuksesta on jäänyt jäljelle ruumiiseen, tai tunnekehoon. On olemassa syviä sydämen tunteita – kokemuksista, ja pinnallisia mielen tunteita – ajatuksista. On toki selvää että vapaudumme ensin pinnallisimpiin tunteisiin samastumisesta. Itselläni havahtuminen toi esiin pysyvän havaitsemisen Minä Itsenä, joka elää kaikessa elävässä. Minä en tunne tunteita. Ensin vain todistin niitä ja nyt eläydyn niihin oivaltaakseni ne juuria myöten. Havahtuminen yhteen Minään pelkästä todistajana olemisesta toi samastumisen autuuteen , totuuteen ja rakkauteen.
Tietoinen ajatus? Havainto ei ole ajatus, vaan suora aistimus. jos jokin on tietoinen ajatus se on totuus mielen tuolla puolen. Tai inhimillinen ajatus jonka olemme valaisseet.
Kiinnitin huomiota eräässä tekstissäsi siihen kuinka kerrot sinua naurattavan NLP tai jokin muu. Olen havainnut että nauraessani jollekin mieli asettuu muiden mielten yläpuolelle arvostelemaan. KUn on läsnä syvemmin havaitsee naurun takana olevan hellän surun siitä kuinka ihmiset ovat eksyneet itsestään. Usein surua peittää pelko. ihmiset oman kokemuksensa mukaan etsiytyvät heitä vastaavien asioiden pariin. Hyväksytkö sen että heillä on oma polkunsa eivätkä he kenties ole vielä valmiita olemaan kotona? Se mitä emme hyväksy on mielessä, sydämessä tai sielussa kohtaamattomana jäänteenä. Niin toivomme piilevästi muiden olevan kuten me. Kenties he tarvitsevat enemmän kokemusta itsensä jännittämisestä positiivisuuden jouseksi voidakseen hellittää saatuaan ensin tarpeeksi keinotekoisesta näyttelemisestä. Sitten nuoli on vapaa lentämään kotiin.
On monia jotka kertovat havahtumisestaan. Epäselväksi jää aina se ovatko he havahtuneet olevansa Itsensä valaisemia vaiko Itse joka valaisee heidän kaikki kehonsa. Molemmissa hyväksymme. Ensimmäisessä hyväksyminen on usein itsen hyväksymistä, meillä on vielä kiinteä itse johon tottumuksellisesti samastumme mutta jonka läpi näemme. Kuitenkin läsnäolosta huolimatta katsomme maailmaa etäisestä sielun perspektiivistä todistajina, kun jälkimmäisessä rakkaus alkaa ruumiillistua, alamme todella olla läsnä kaikissa kehoissamme ja nähdä totuuden. On tarpeetonta lukea toisten totuuksista sillä kaikki on Itsessämme. Voimme toki tehdä niin tottumuksesta mielen tylsyyden hetkinä jolloin emme jaksa rakastaa Itseämme tuhansin eri tavoin, vaan annamme mielen viihdyttää itseänsä tuhansin tarinoin.
Olisi hienoa yleisesti että havahtuneet kuvailisivat tarkemmin tilaansa tehdäksemme eron kahdenlaisen havahtumisen välillä. Kuin myös se että he kertoisivat sydämestään omin sanoin havahtumisestaan. Usein voi kysyä: onko tämä lause Tollelta? Dalai Lamalta? Ram Dassilta? Kenties Longilta? Omat sanat tulevat hetkenä jolloin oivallamme mihin olemme havahtuneet. Sanat eivät tule enää muistista vaan seisomme todellakin omilla jaloillamme puhuen suoraan sydämestämme.
Katsoin videosi valaistumisesta. Tietoisuuden kohottaminen ensin sielun tasolle tuo mukanaan sen että voi olla pysyvästi todistajana ja hyväksyjänä syvänkin alakulon aikana. On yhtä sielunsa kanssa ja jatkuvassa suorassa yhteydessä Itseen, jolloin on joka hetki autuuden kylvyssä oli mielen tila mikä tahansa. Ja Itseen havahtuneena on autuus. Mikäli oikeasti samastuu mieleen menettää tietoisuutensa alakulon aikana katsomatta sitä siitä irrallisena, olematta jatkuvasti hereillä. Vuoristorata, emme ole myöskään sitä mitä olemme vuoristoradan harjanteella, koska sekin on yhä osa mieltä. Onnellisuus on myös mieltä. Todistajina olemme kuin helikopteri vuoristoradan yllä, autuudessa. Valaistuminen tai valaistumiskokemus eivät tapahdu/ole mielen sisällä, vaan sen ulkopuolella. Siihen liittyy myös suora yhteys luontoon, aistien ja havaitsemisen herkkyys.
Kiitos! En ole aiemmin havainnut asiaa tältä kantilta, vaan pitänyt selvänä että jokainen tarkoittaa valaistumisella sitä että on mielen ulkopuolella läsnä kirkkaudessa. Se on ensimmäisessä vaiheessa kuolema mielestä sieluksi. Kenties juuri tästä syystä buddhalaisuus on mentaalinen uskonto jossa ei puhuta rakkaudesta vaan inhimillisestä myötätunnosta. Joku havahtunut totesi: buddhalaisuus on kuin haaksirikkoutunut laiva joka surullisesti ei päässyt koskaan satamaan saakka…koska se on mielen sisällä. Samasta syystä se ei näe sielujen ainutkertaisuutta vain tyhjyyden jossa ei ole universaalista Minää näkemässä totuutta, vaan minä näkemässä tosiasioita mielestä. Ja on tärkeää tehdä hyviä tekoja ja ajatella positiivisesti koska buddhalaisuus on mentaali rakennelma jossa samastutaan mieleen. on neutraali minä joka havaitsee mielen sisällä. Näin näen Dalai Laman puheiden perusteella. Näistä tottumuksellisista mielen vierailuista netissä on aina ainesta totuuden näkemiseen. Samoin psykoterapioiden suhteen, ne kaikki tapahtuvat mielen sisällä.
Olin vuosia sitten niin ahdistunut, että menin lopulta terapiaan. Kävin siellä 3 vuotta. Se oli ihan ok juttu, sain puhua tunteistani ja ajatuksistani, mutta näin jälkikäteen ymmärrän, ettei kyseinen terapeutti ollut minulle kaikkein paras. Vuosi terapian päättymisen jälkeen koin olevani taas hyvin ahdistunut. Aloin itse tutkia itseäni, luin Tollen läsnäolon voiman ja monta muuta kirjaa, ja ymmärsin, että ne lukuisat itseltäni kieltämät vaikeat tunteet pitääkin ehkä nyt kohdata jotta voin vapautua siitä valtavasta patoutuneesta tunne-energiasta kehomielessäni. Olin aiemmin vain puhunut niistä, mutta läpieläminen oli jäänyt tekemättä. Olen hyvin paljon lukenut, etsinyt tietoa, tehnyt harharetkiä. Kun luin tämän Katrin kirjoituksen, tuli ensin sellainen olo, että minua on huijattu. Olen turhaan rypenyt polkuani ketunlenkkien kautta tähän pisteeseen, jossa tuntuu että olen kasvanut hurjasti ja löytänyt sydämeni äänen sen orjuuttavan ajatusmaton alta johon olin samaistunut.
Olenko turhaan etsinyt ja löytänyt sisäisen lapseni ja elänyt läpi niitä tunteita jotka olin itseltäni kieltänyt, jos se on puppua? Kirjoittaako Tommy Hellsten potaskaa itsensä kohtaamisesta/löytämisestä, että sen tehdessään joutuu kulkemaan turvattomuuden ja pelkojen läpi? Jos kerran kaiken tämän ohi menee kolmen prinsiipin oppi, joka mitätöi edellä luettelemani asiat?
Nyt olen tässä, olen ymmärtänyt alunperin Tollen kirjasta lukemani ajatuksen olla ajatustensa tarkkailijana, ja sen kuinka en ole ajatukseni ja tunteeni. Kiitos Katrille, olet selkeillä selityksillä tehnyt suuren palveluksen minulle monen muun lisäksi.
Tänä päivänä havahduin miettimään sitä, että jos silloin terapiaan hakeutuessani minulle olisi kerrottu ja selvitetty tämä oppi, olisinko päässyt helpommalla? Olisiko ne kivikot jääneet kiertämättä?
Olet Katri kertonut, kuinka itsekin olet terapian ja self help- lenkkien kautta tässä. Niin olen minäkin, matkalla kylläkin, mutta tässä hetkessä aina perillä. Menneisyyttä on turha enää päivitellä, mutta kieltämättä on nyt sellainen fiilis, että ”turhaanpa kärsit kun näin helpolla olisit päässyt”.
Tuokin on vain ajatus 🙂 ja sisinpäni vakuuttaa,että minun polkuuni on jo ennalta kirjoitettu joka ikinen harharetki. En usko, että tuo sisäinen viisautesi jota Katri omaat, olisi tullut pelkästään kolmen prinsiipin opeilla, vaan se tulee kruununa kaikille niille koettelemuksille ja ketunlenkeille joita olet omassa elämässäsi kohdannut. Ne ovat siis olleet tarpeellisia, eikö niin! Kiitos jokatapauksessa ajatuksistasi, olen löytänyt niistä paljon!