Miten tunteiden tunnistaminen pilaa tunnekokemuksen

Olen miettinyt tämän aamun sitä, miten sen tajuaminen, että ihan kaikki tunteet johtuvat ajatuksistamme on muuttanut omaa tunnekokemustani. Rehellisyyden nimessä tämä havainto on jossain määrin “pienentänyt” tunteitani.

Pienentämisellä tarkoitan sitä, että ennen vanhaan kun en tajunnut että ajatukseni aiheuttavat tunteet — eivät ulkoiset tapahtumat — epätoivoisimmat tunteeni tuntuivat voimakkaampina ja totaalisempina kehokokemuksina, koska niihin sekoittui aina epätoivoa tai voimattomuutta sen suhteen, että toinen ihminen tai jokin tapahtuma “aiheutti” minussa nämä tunteet.

Toisaalta myös positiivisemmat tunteet tuntuivat isommalta, koska niihin sekoittui kiitollisuutta, että jokin tilanne tai ihminen “antoi” minulle tämän kokemuksen.

Nyt kun näen miten minä luon itse tunteeni, fiilis on vähän sama kuin olisin saanut selville ettei joulupukkia ole olemassakaan — lahjojen saaminen on yhä kivaa, joulupukin tuleminen tuo tiettyä joulutunnelmaa, mutta siitä puuttuu sama “maagisuus” ja ihmeen tunne kuin silloin, kun uskoin joulupukkiin.

Tai toisaalta ilmiö on sama kuin se, että joku selittää miten jokin taikatemppu toimii — vaikka temppu näyttää edelleen samalta, se ei tunnu enää samalta kuin silloin, kun en tiennyt mistä on kyse.

Eli tietyllä tavalla sen syvä tajuaminen miten ajatukset luovat tunteet “arkistaa” jossain määrin tunteita.

Kokonaisuutena arvioiden tämä on kuitenkin mielestäni hyvä asia.

Joo, olisihan se mahtavaa, jos esimerkiksi puolisoni kanssa rakastelu täyttäisi minut samanlaisella hurmiolla ja ekstaattisella tunteella kuin silloin, kun hyvään oloon ja läheisyyden tunteeseen liittyi ekstrana huikea helpotuksen tunne: “oi, hän haluaa minua, olen siis sittenkin seksikäs ja haluttava ja rakastettava.”

Tai jos Supercoach Academyssa olisin ollut yhtä hurmioitunut kaikesta kuin eräät kanssaopiskelijat: “oih, olen niin superonnekas ja etuoikeutettu että pääsen tämän ainutkertaisen ihmeellisen kokemuksen tämän ainutkertaisen ihmeellisten ihmisten kanssa.”

MUTTA kun se edellyttäisi minulta itselleni valehtelua ja kurjien fiilisten luomista ajatuksilla kuten “jos kukaan ei halua minua, en ole haluttava” tai “minun on mahdotonta päästä Supercoach Academyyn” tai jopa “en ole tarpeeksi hyvä ollakseni haluttava tai kelvatakseni supercoach academyyn”.

Eli huikean isojen hyvien tunteiden hintana on aina isot huonot tunteet. Isot hyvät tunteet tuntuvat niin isoilta siksi, että vertaamme niitä mielessämme paskoihin tunteisiin. Osa Supercoach Academyssa ekstaasissa olleista luokkakavereistani on jo kirjoittanut kauheasta tyhjyyden ja ankeuden tunteesta, joka heihin on iskenyt koulutuksen jälkeen.  Samalla tavalla itsestäni oli aikanaan ihan hirveää “pudota” tunteesta, että joku toinen haluaa minua aina silloin kun toisen ei tehnyt mieli seksiä.

Tajusin asiaa miettiessäni ja filistellessäni kuitenkin sen, että kyllähän mä vieläkin saan hienoja ilon ja innostuksen tunteita — mutta tätä nykyä ne tulevat tasan tarkkaan tilanteissa, joissa en ole varma pystynkö johonkin. Esimerkiksi menin niin onnesta sekaisin tuosta täytettäviä kaavakkeita tekevästä lisäohjelmasta (plugin), koska olin miettinyt että miten siisti sellainen olisi ja sitten löydettyäni sellaisen sain kauheat kicksit ajatuksesta, että voin tarjota teille täytettäviä kaavakkeita. Tyydytys tuli siitä, että koin jotenkin ylittäneeni itseni.

Mikä toki sekin on vain ajatus.

No, tiedostan että voi olla, että tämäkin on vain yksi vaihe ja jos ymmärrykseni ihmismielen toiminnasta vielä muuttuu tai syvenee, voi olla että tunnekokemukseni muuttuu taas toisenlaiseksi.

6 vastausta artikkeliin “Miten tunteiden tunnistaminen pilaa tunnekokemuksen”

  1. Mua alkoi tänään mietityttää seuraavanlainen asia, jota toivon, että Katri valaisisit. Jos olen oikein ymmärtänyt, Sä basically sanot, että tunteet ovat suoraa seurausta ajatuksista. Sitten on olemassa nonviolent communication -systeemit (ks. esim. http://www.cnvc.org/), joiden mukaan — jälleen oman käsitykseni mukaisesti — tunteet ovat seurausta siitä, kun tarpeemme tyydyttyvät, tai eivät: “…feelings we may have when our needs are being met and feelings we may have when our needs are not being met.” (http://www.cnvc.org/Training/feelings-inventory; lista tarpeista > http://www.cnvc.org/Training/needs-inventory)

    Millaisessa suhteessa näet että Sinun ajatuksesi tunteista ja NVC:n ajatukset tunteista ovat keskenään? Musta molemmissa on hyviä asioita, mutta ne vaikuttaa ainakin äkkiseltään jotensakin non-compatibleilta.

    Kiitos jo etukäteen 🙂

    1. Erittäin loistava kysymys! Hyvä että toit tämän esiin.

      Tämä muistuttaa mua siitä, mitä Bill Cummingsille “tapahtui”. Eli hän oli 20 vuotta opettanut jotain tuon tyyppistä ajattelua eli sitä miten tärkeää on “täyttää” omat tarpeet ja että negatiiviset tunteet ovat seurausta nimenomaan rakkaudettomuuden tunteesta. Bill mm. uskoi (viime viikonloppuun asti), että voidaksemme kokea rakkautta, meidän pitää saada joltakulta ulkopuoliselta ehdotonta rakkautta ja sitten kun olemme saaneet sitä, voimme antaa sitä muillekin.

      Ja itse ajattelin kuukausi sitten että mun pitäisi huomioida itseni enemmän jotta olisi helpompi antaa lapselle huomiota.

      Mikä tavallaan on totta ja näyttää toimivan — mutta johtopäätös siitä, miksi se toimii on väärä, mistä seuraa se, että välillä systeemi ei toimikaan samalla tavalla, mikä voi herättää hämmennystä.

      Siis vertaa tilannetta, jossa joku kertoisi että “kun käännät auton virta-avaimesta, auto käynnistyy”, mikä tavallaan on totta ja toimii tosi hyvin siihen asti, kunnes bensatankki on tyhjä.

      Noilla cnvc:n sivuilla ei ollut kauheasti infoa siitä, mitä tekniikoita siinä käytetään jne., mutta sen perusteella mitä siellä kerrottiin kyseisestä systeemistä, musta näyttää siltä, että se käsittelee suppeampaa aluetta inhimillisestä toiminnasta kuin se ajatusmalli, jota Neill & co opettavat — ja vielä vähän eri näkökulmasta.

      Eli ajattelu-tunne-mieli-yhteys toimii näin:

      Pohjimmiltamme olemme yhä kuin pieniä vauvoja, jotka tuntevat olevansa täydellisiä ja yhtä koko maailman kanssa. Ne eivät kyseenalaista rakastettavuuttaan, arvoaan, luovuuttaan jne.

      Iän myötä olemme omaksuneet uskomuksia, jotka määrittelevät millaisia tunteita ajatuksemme eri asioista meissä herättävät. Osa ajatuksista herättää meissä positiivisia tunteita, osa negatiivisia tunteita, osa aika neutraaleja tunteita.

      Jos satumme omaksumaan uskomuksia, ettemme ole täydellisiä, että olemme muista erillisiä, ettemme ole rakastettavia, arvokkaita jne. sellaisenaan, niin kyllä, tunnemme että meiltä puuttuu jotain.

      Se, mikä meiltä puuttuu on yhteys “sisäiseen tietoon” siitä, että olemme täydellisiä ja rakastettavia ja kaikki on niin kuin pitääkin.

      Silloinkin kun uskomme, ettemme ole täydellisiä ja rakastettavia ja että maailmassa on jotain vialla, koemme päivittäin hetkiä, jolloin mielemme on tyyntynyt eli ajattelemme neutraaleja tai positiivisia ajatuksia. Ongelmanamme on vain se, ettemme joko kiinnitä näihin hetkiin huomiota tai sitten luulemme että ne ovat poikkeustila ja kurja olo pysyvä tila.

      CNVC:ssä huomio näyttäisi olevan ensisijaisesti siinä hetkessä, kun emme ole yhteydessä sisäiseen mielenrauhaan, koska ajattelemme satuttavia ajatuksia satuttavien uskomustemme takia. Sen vähän perusteella mitä luin, näyttää siltä, että CNVC lähtee olettamuksesta, että jollakulla tämä tila, jossa emme muista olevamme täydellisiä ja rakastettavia, on ko. henkilön perustila, johon hän palaa automaattisesti.

      Niinpä CNVC ehkä yrittää “korjata” kyseistä henkilöä yrittämällä jotenkin täyttää hänen tarpeensa.

      Ainakin Bill Cummings lähestyi tätä normaalia ilmiötä aiemmin tästä “henkilö x on jotenkin rikki ja hänet pitää korjata” -näkökulmasta — kunnes hän vihdoin ja viimein tajusi katsoa asiaa toiselta kantilta.

      Eli että olemme kaikki jo ihan valmiiksi ehjiä, hyviä ja rakastettavia ja palaamme automaattisesti takaisin mielenrauhaan aina kun väsymme sekoittamaan päätämme ja tunteitamme hulluilla ajatuksilla.

      Toisin sanoen sitä ongelmaa, jota esim. Bill Cumming, todella monet self help -oppaat ja ehkä CNVC:kin yrittää korjata, ei edes ole!

      Eli siinä mielessä tämä näkökulma, josta minä katson asiaa tekee ehkä CNVC:n turhaksi. 🙂

      Toivottavasti tämä selvensi. Kysy uudestaan, jos tuntuu etten vastannut kysymykseesi.

  2. Mä puolestani olen miettinyt tätä juttua myös paljon, ja edelleen siinä jokin vaivaa. On helppoa ajatella, että “kevyet” tunteet johtuvat ajatuksistamme, kuten vaikka tyytyväisyys, ärtymys, jne. Tai että tämä pätee kun puhutaan arkisesta elämästä. Mutta entä kaikki sellaiset perustunnetilat, kuten vaikka pelko? Tai rakkaus? Tai joku uskonnollinen herätys? Musta tuntuu siltä, että tietyt isot tunnetilat kumpuavat jostain sisältä, vähän kuin mielenrauha tai sisäinen varmuus, eikä yksittäisillä ajatuksilla ole niiden kanssa tekemistä. Ja sitten kun lähdetään tälle linjalle, niin kyllä ainakin mulle tulee mieleen myös seuraava kysymys – mistä ne ajatukset sitten tulevat?

    1. Erittäin hyviä kysymyksiä! Mahtavaa kun kysytte näitä — saan itsekin kyseenalaistaa ja miettiä uusiksi mitä “tiedän”.

      Ihan ensimmäiseksi erotetaan toisistaan pelko ja murehtiminen.

      Se pelko, jota tunnet kun esim. kohtaat kadulla uhkaavan tyypin tai ajat pelottavan liukkaalla tiellä ja joka ilmenee pulssin kohoamisena, adrenaliinin nousemisena, aistien herkistymisenä, näkökentän kaventumisena ja huomion keskittymisenä on ns. oikeaa pelkoa. Tätä tunnemme äärimmäisen harvoin suhteessa murehtimiseen.

      “Murehtimis-pelko” eli ilmiö, jota kutsumme peloksi, mutta joka oikeasti on murehtimista, on sitä kun kuvittelemme mielessämme tulevaisuuteen liittyviä kauhuskenaarioita — oli se tulevaisuus sitten viiden minuutin tai viiden vuoden päässä. Eli jos “pelkäät” häpeää, hylkäämistä, epäonnistumista, läheisen kuolemaa jne.

      Itselleni on helpointa erottaa uskomukset synnynnäisistä tunteista ja tarpeista ajattelemalla alle 6-9 kk-ikäistä lasta, jonka perustarpeista on huolehdittu ja joka ei vielä puhu eikä juurikaan ymmärrä puhetta. Miten tämä lapsi toimii? Miten tämä lapsi “ajattelee”? Miten tämä lapsi hahmottaa maailmaa?

      Koska se ei puhu eikä ymmärrä puhetta, se lapsi ei ole voinut vielä omaksua erityisiä uskomuksia.

      (Joo, voi olla että jo ihan pieni lapsi, jonka itkuun ei reagoida tai jota ei pidetä sylissä jne., omaksuu uskomuksen, ettei sen tarpeita kuunnella — siksi laitoin tuohon lisäyksen “jonka perustarpeista on huolehdittu”.)

      Äitinä olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, miten minä muokkaan jatkuvasti lapseni maailmankuvaa. Esimerkiksi itse pidän eläimistä ja varsinkin koirista. Niinpä olen reagoinut aina innostuneesti koiriin ja muihin eläimiin — sillä seurauksella että lapseni tykkää nyt eläimistä.

      Jos olisin äiti, joka pelkää koiria, väitän että lapsenikin pelkäisi nyt koiria.

      Tänään mietin tämän kommenttisi takia rakkautta ollessani lapseni kanssa kylvyssä. Tunsin valtavaa rakkautta lastani kohtaan. Mutta miksi? Koska kun katsoin häntä, mielessäni välähti ajatuksia kuten “miten täydelliset silmäripset”, “mun oma poika”, “mmm… tuntuupa hyvältä”. Mielessäni välähti myös mm. mielikuvia siitä miten lapsi oli vastasyntynyt vauva.

      Mitä olisi tapahtunut, jos olisin yhtäkkiä saanut aivovamman, joka olisi estänyt minua ajattelemasta kaikkia näitä ajatuksia? Olisinko tuntenut rakkautta lastani kohtaan? Tuskin ainakaan yhtä suurta, lämmintä ja jotenkin henkilökohtaista rakkautta. Toisin sanoen en tunne kyllä ketään muuta lasta kohtaan samanlaista rakkautta kuin mitä tunnen omaa lastani kohtaan, vaikka koenkin rakastavani esimerkiksi sisarusteni lapsia.

      Mistä uskonnollisessa herätyksessä on kyse? Koska en ole varsinaisesti kokenut sitä, joudun nyt vertaamaan sitä esim. “Salaisuus” -uskooni ja enkeli-uskooni.

      Epätoivon hetkellä ajatus siitä, että on olemassa jokin minua suurempi voima, tuo lohdullisen, helpottuneen ja rauhallisen fiiliksen. Kun pelokkaat ja ahdistuvat ajatukset vaihtuvat levollisempiin, saamme yhteyden omaan mielenrauhaamme ja sisäiseen viisauteemme. Koska se tapahtui sen jälkeen kun aloimme uskoa esim. jumalaan, luulemme että olemme saaneet yhteyden jumalaan. Tämä tietysti vahvistaa entisestään uskoamme siihen, että jumala on olemassa — miksi muuten kokisimme yhtäkkiä sellaista rauhaa?

      Mistä ajatukset tulevat? En tiedä.

      Ehkä se on samanlainen ihmisaivojen jne. rakenteeseen liittyvä ominaisuus kuin sydämen pumppaaminen on sydämen rakenteeseen liittyvä ominaisuus. Tietääkseni ei ole pystytty täysin selvittämään mikä saa sikiön sydämen sykkimään — tai ihmisen aivot ajattelemaan.

      Tiedän vain että ajatuksia tulee jatkuvalla syötöllä ja niiden tuloa ei voi estää. Ja senkin tiedän, että nimenomaan opitut uskomuksemme määrittävät pitkälti sen millaisia ajatuksia ajattelemme eri asioista ja millaisia tunteita eri ajatukset herättävät.

      Selvensikö tämä vai haluatko lisää täsmennystä?

  3. Musta tuntuu että tämä ajatusmalli on niitä asioita, jotka melkein tajuan mutta en sitten kuitenkaan. Eli välillä tuntuu siltä että joo, ymmärrän – mutta jos yritän selittää jollekin toiselle huomaan etten osaakaan i.e. en ole tajunnut asiaa kunnolla.

    Tämä juttu alkaa mennä mun päässä aika kosmiseksi filosofiseksi pohdinnaksi. Mutta nyt mua vaivaa tämä: jos kaikki tunteemme johtuvat ajatuksistamme, silloin musta looginen seuraus on, että mitään ei ole oikeasti olemassa. Olisi vain satunnaisia ajatuksia, jotka aiheuttavat satunnaisia tunteita. Voimme uskoa yhtenä päivänä yhdellä tavalla, toisena toisella, eikä kumpikaan uskomus ole sen enempää totta kuin toinenkaan.

    Esim. pelko: jos pelkään että jollekin läheiselleni sattuu jotain, tämän ajatusmaailman mukaan pelko on vain sen ajatuksen seurausta, että ajattelen sen olevan huono juttu, jos läheinen vaikka kuolee. Mutta todellisuudessa läheisen kuolema ei siis ole hyvä tai paha, minä vain liitän siihen uskomuksen että se olisi kauheaa? Eli todellisuudessa kuolema ei olisi kauheaa, vaan että se on vain mun tulkintani tilanteesta?

    Tämä tekee mulle todella irrallisen ja juurettoman olon, siis negatiivisessa mielessä. En tiedä saatko tästä yhtään kiinni?

    Vai olisiko kyse siitä, että mihin vedetään raja sellaisten negatiivisten tunteiden kanssa, joiden alkulähteille olisi syytä tehdä jotain ja sellaisten kanssa, jotka saavat olla niin kuin ovat, negatiivisuudesta huolimatta. Äh, tässä näkee etten tajua tätä kunnolla, koska musta tuntuu että mun ajatukset menevät sitä enemmän solmuun mitä enemmän asiaa pohdin.

    1. Ymmärrän hyvin sun fiilikset!

      Ja tämä on samanlainen juttu kuin jonkun vitsin tajuaminen — joko tajuat sen niin kokonaisvaltaisesti, että se naurattaa tai sitten ymmärrät älyllisesti mikä siinä voisi olla hauskaa, mutta sinua ei naurata.

      OK, kirjoitin tähän niin pitkän vastauksen, että laitan sen blogimerkinnäksi, jotta myöhemmin uudet jäsenet voivat löytää sen helpommin.

Herättikö juttu ajatuksia? Kommentoi rohkeast!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.