Miten voi tajuta mistä mieli-ajatus-tunne-yhteydessä on kyse?

Jenga kirjoitti hyviä kysymyksiä Tunteiden tunnistamista käsittelevään viestiini.

Mieli-ajatus-yhteys on vähän sitä luokkaa, että se pitää tajuta samalla tavalla kuin tajuaa vitsin. Jos sitä yrittää käsittää järkeilemällä, sille käy samalla tavalla kuin vitsille — tavallaan ymmärrät mistä siinä on kyse, mutta se ei kolahda.

Mulla meni itsellänikin pitkään ennen kuin asia loksahti pala palalta kohdalleen.

Eka loksahdus oli ehkä se, kun tajusin silloin 2009 lokakuussa, että kaikki mitä kerroin itselleni menneisyydestäni oli valhetta. Ts. että muokkasin omia muistoja aktiivisesti sopimaan minä-käsitystäni jättämällä pois tiettyjä tapahtumia. Eli toisin sanoen loin draamaa omilla tarinoilla.

Toka loksahdus oli varmaan se, kun keväällä 2010 tajusin että MINÄ luon itselleni sen seksikkään olon omilla ajatuksillani (eivätkä muut haluamalla mua).

Ja vuodesta 2008 olin jo opetellut erottamaan milloin minussa aktivoituvat “eri persoonat” (eli automaattiset toimintamallit) ja jo silloin olin alkanut nähdä, että minussa on yksi osa, joka on levollinen, viisas jne.

Keväällä 2011 Michael Neill alkoi puhua entistä enemmän sisäisestä hyvinvoinnista ja kuinka se on meidän perustilamme ja kuinka palaamme siihen. Ensin tajusin että se sisäinen hyvinvointi on se “levollinen, viisas osa minussa”. Mutta vielä silloinkin luulin että meidän pitää tehdä jotain että pääsemme sinne.

Viime toukokuussa tajusin vihdoin ja viimein yhden Michaelin ryhmäpuhelun aikana, että tosiaan, meidän ei tarvitse tehdä mitään päästäksemme mielenrauhaan vaan palaamme sinne automaattisesti.

Eli periaatteessa mulla on mennyt itsellä kolmisen vuotta ennen kuin olen tajunnut koko kuvion.

Jenga kirjoitti jossain siitä, miten hän on melkein aina onnellinen — eli minun termein mielenrauhassa. Eli tilassa jossa tiedät että kaikki järjestyy, tunnet olevasi ehjä ja rakastettava, suhtaudut asioihin tietyllä tyyneydellä ja kärsivällisyydellä jne.

Se tila on perustilasi, joka ei oikeasti mene mihinkään, vaan on koko ajan yhden ajatuksen päässä. Se on tila johon kehosi ja mielesi pyrkii takaisin ihan koko ajan.

Tämä tila on ihan täysin “totta”, ja näet ja tunnet sen olevan totta aina kun olet siinä tilassa. Siinä tilassa ollessasi näet myös, että ne kurjia tunteita aiheuttavat tarinat olivat vain tarinoita, eikä tilanne ole yleensä niin paha kuin mitä olet uskotellut itsellesi. (Kun taas kurjien tunteiden vallassa et välttämättä kykene näkemään miten voisit palata ikinä enää mielenrauhaan.)

Tai toisin sanoin: tähän tilaan päästäksesi sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään — ajaudut siihen väistämättä ennemmin tai myöhemmin — kun taas muuttuaksesi ahdistuneeksi, stressaantuneeksi jne. sinun pitää alkaa kiinnittää enemmän huomiota negatiivisia tunteita herättäviin ajatuksiin.

Tunteet ovat totta, vaikka ajatukset eivät pohjaudu todellisuuteen

Kun olet pelokas, ahdistunut, väsynyt, vihainen, surullinen jne. niin kyllä ne tunteet ovat ihan täysin totta, koska tunnet ne. Mutta niiden alkusyy on sinun päässäsi, ei ulkopuolella.

Jenga kirjoitti:

“Olisi vain satunnaisia ajatuksia, jotka aiheuttavat satunnaisia tunteita. Voimme uskoa yhtenä päivänä yhdellä tavalla, toisena toisella, eikä kumpikaan uskomus ole sen enempää totta kuin toinenkaan.”

Joo, mieleemme nousee pitkin päivää satunnaisia ajatuksia, mutta ei ole satunnaista kiinnität huomiosi tiettyihin ajatuksiin ja lähdet suurentelemaan niitä. Ts. uskot tietyt ajatukset todeksi ja annat niille suuremman emotionaalisen merkityksen kuin muille ajatuksille. Uskomukset määrittävät sen, mihin ajatuksiin takerrut ja mitkä sivuutat olankohautuksella.

Nähtyäsi että jokin uskomus on väärä — joko voit tehdä niin kuin esim. NLP:ssä tehdään, että korvaat sen jollain toisella uskomuksella. Eli korvaat valheen toisella valheella. Miksi kukaan tekisi niin? Koska Mandy Evansin sanoin:

Uskomme tarvitsemme uskomuksia, koska luulemme ettemme kestä elää epätietoisuudessa. Minulla ei ole mitään ongelmaa elää epätietoisuudessa, niinpä en tarvitse uskomuksia.

Totta, jos valtaosa rajoittavista uskomuksistasi katoaisi maagisesti, olisit aistit ja mieli avoimena ottamassa vastaan maailmaa.

Kun kumppanisi puhuisi sinulle, keskittyisit todellakin kuuntelemaan häntä ja aistimaan hänen olemuksensa, koska et kuvittelisi tietäväsi valmiiksi mitä hän aikoo sanoa tai mitä hän ajattelee. (Ja huom, et oikeasti tiedä tälläkään hetkellä mitä kumppanisi todella ajattelee!).

Sosiaalisissa tilanteissa et keskittyisi kuvittelemaan mitä muut sinusta “ihan varmaan” ajattelevat, vaan huomiosi olisi tilanteen havainnoinnissa ja siinä hetkessä. Kun puhuisit, puhuisit mielenrauhasta käsin niin, että sanat tuntuvat kumpuavan syvältä sisältäsi — et niin, että mietit mitä voit tai et voi sanoa tässä hetkessä.

Kun miettisit tulevaisuutta, näkisit sen tyhjänä kankaana tai avaruutena ja miettisit “mitä haluan luoda tänään”, sen sijaan että näkisit uskomustesi petaaman valmiin tulevaisuuden.

Jne.

Mielenrauha on fakta

Se, että palaat mielenrauhaan ja että mielenrauha (tai onnellisuus) on perustilasi, ei ole uskomus. Se on fysiologinen ja psykologinen fakta, joka näkyy jo ihan pienissä vauvoissa. Eli toisin sanoen sinussa on jo “tehdasasetuksena” tunne siitä, että olet hyvä, ehjä ja rakastettava ja että asiat järjestyvät jotenkin (vaikka et tiedä miten).

Uskomukset ovat vain “lisäohjelmia”, joita vanhempasi ja myöhemmin sinä itse “asentavat” sinuun.

Kuviteltu vai todellinen tapahtuma?

Huomaa mikä ero on siinä, että pelkäät läheisen kuolemaa tai sitten se läheinen ihan oikeasti kuolee.

Eka on ihan vain kuvitelma — vähän niin kuin katosisit jotain kauhuelokuvaa. Kun kuvittelet etukäteen läheisesi kuolevan, kuvittelet ettet koskaan enää näe häntä, mikä on valhe, koska hän on vielä elossa ja elämässäsi. Tunteesi ovat tavallaan suuremmat, koska yhtä aikaa koet mielikuvasi aiheuttamaa surua JA pelkoa siitä, että joudut kokemaan surua ihan aiheesta.

Voi olla että kuolet itse ennen läheistäsi, jolloin murehtimisesi ja suremisesi meni tavallaan “hukkaan”.

Mutta jos läheisesi oikeasti kuolee ja ajattelet ettet enää koskaan näe häntä, se on totta. Tällöin et pelkää eli murehdi hänen kuolemaansa vaan ainoastaan suret hänen menetystään.

Miksi näitä asioita ei voi ymmärtää järkeilemällä?

Miksi menet solmuun näitä ajatellessasi? Koska alkaessasi ajatella “liikaa”, voi olla että päässäsi alkaa pyöriä myös ajatuksia tyyliin “äh, mä en tajua”, mistä seuraa turhautuminen mikä estää sua kokemasta mielenrauhaa.

Voisi olla hedelmällisempää lähteä käsittelemään asiaa näin:

— Kun huomaat olevasi mielenrauhassa/onnellisuuden tilassa, hengitä pari kertaa syvään ja anna kehosi oikein “laskeutua” kunnolla ko. tilaan. Fiilistele siinä tilassa sitä, miten tiedät olevasi ehjä, hyvä ja rakastettava. Mieti miltä tuntuisi tietää ihan aina — siis silloinkin kun olet kiihtyneessä tilassa — että tämä on sinun perustilasi ja että palaat tähän aina enemmin tai myöhemmin.

— Kun huomaat olevasi ahdistunut tms., kysy itseltäsi: “mitä yritän saada itseni tekemään, miltä yritän itseäni suojella tai millaiselta ihmiseltä yritän vaikuttaa kertomalla itselleni tarinaa, joka aiheuttaa tämän tunteen.”

Voi olla ettei kummastakaan “tekniikasta” seuraa heti mitään selkeitä vastauksia — eikä tarvitsekaan — koska se, ymmärrätkö asian täysin, ei muuta itse ilmiötä mitenkään.

Miltä tuntuu todella ymmärtää ajatusten ja mielenrauhan/onnellisuuden ja tunteiden suhde?

Elämä tuntuu kevyemmältä. Hullut ajatukset nousevat mieleen ihan yhtä lailla kuin ennenkin ja välillä edelleen takerrun niihin, varsinkin väsyneenä ja/tai nälkäisenä, mutta negatiiviset tunteet eivät vie minua samalla tavalla mukanaan kuin ennen.

Tietyssä mielessä elämä tuntuu varsinkin alkuun “tyhjemmältä”, kun en täytä osaa päivästä murehtimalla turhaan.

Ja kyllähän se alkuun tuntuu oudolta alkaa tehdä asioita, koska haluaa tehdä niitä eikä siksi että “on pakko” tehdä niitä.

Mutta samaan aikaan tunne on levollinen ja hyvä — epämukavuus tulee siitä etten ole tottunut siihen. Tällöin totuttamista voi helpottaa kysymällä itseltään “voisinko nauttia tästä vapauden ja avaruuden tunteesta vielä hetken pidempään”.

Huomaa myös, että ainakaan minun tavoitteenani EI ole päästä tilana, etten murehdi ikinä mistään mitään tai koskaan takerru negatiivisiin ajatuksiin. Teoriassa se ehkä olisi mahdollista, mutta käytän mieluummin aikani ja energiani uusien hyvien juttujen luomiseen ja tästä hetkestä nauttimiseen kuin negatiivisen ajatuksen “korjaamiseen”, joka menee itsestään ohi (ainakin joksikin aikaa).

Milloin “kannattaa” lähteä diilaamaan ikäviä tunteita herättävän ajatuksen kanssa ja milloin ei?

“Tiedän” että haluan puuttua johonkin ikäviä tunteita aiheuttavaan uskomukseen siitä, että siihen puuttuminen tuntuu tärkeältä.

Esim. jos uskomukseni ja ajatukseni saavat minut kilahtelemaan lapselleni, haluan todellakin puuttua ongelmaan. Jos taas esimerkiksi ajatukseni saavat minut stressaamaan asunnon hankinnasta, en jaksa lähteä kauheasti ihmettelemään mikä uskomus niiden taustalla on, koska tässä asiassa tunteeni eivät saa minua käyttäytymään typerästi (vaikka mieli tekisi) ja koska tiedän että kunhan olemme hankkineet asunnon, ajatukset katoavat.

Toisin sanoen ei ole mitään sääntöjä siitä milloin “pitää” lähteä puuttumaan omiin uskomuksiin. Joku ei ehkä puutu mihinkään uskomuksiin (Michael Neill vaikuttaa vähän siltä), joku puuttuu jokaiseen isompaa ahdistusta aiheuttavaan uskomukseen, joku voi puuttua uskomuksiin rykäyksissä eli välillä käydä läpi monta uskomusta, sitten olla pidemmän aikaa puuttumatta mihinkään uskomukseen.

Mitä haluat luoda?

Jos näkisit jo tänään kristallinkirkkaasti että olet hyvä, ehjä ja rakastettava, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja että palaat automaattisesti mielenrauhaan, mitä haluaisit luoda tänään?

31 vastausta artikkeliin “Miten voi tajuta mistä mieli-ajatus-tunne-yhteydessä on kyse?”

  1. Itse taidan kuulua niihin, jotka yrittävät muuttaa vähän kaikki ikäviä fiiliksiä aiheuttavat uskomuksensa. Ensinnäkin siksi, että se on mun mielestä kerta toisensa jälkeen tosi viihdyttävää, en oo vieläkään varmaan päässyt yli siitä “jee, tälläisiä asioita voi oikeasti tehä”-fiilistelystä.
    Toinen syy taas on se, että mun keho ilmeisesti reagoi stressiin, vihastumiseen ja vastaavaan aika voimakkaasti, ts. sydän tykyttää, iho punastelee ja muuta vastaavaa. En tiedä kuinka paljon stressit ja vastaavat oikeasti vaikuttavat terveyteen (joidenkin lääkäreiden mukaan pelottavan paljon, tiedä sitten miten se oikeasti on), mutta kun mulla kerran on valinnanvaraa, niin miksen minimoisi kaikenlaisia ikäviä fiiliksiä.

    1. Niin ja voihan olla että kun aikasi käyt läpi noita uskomuksiasi, joku päivä kyllästyt niiden läpikäymiseen ja päätät olla jäljelläolevien uskomusten kanssa ihan OK ja keskittyä käyttämään energiasi ja aikasi johonkin muuhun. Aika aikaa kutakin jne.

  2. Ehkä mä joskus tajuan tämän, tai sitten en. Mutta seuraavat asiat tulivat vielä mieleen: ongelma ei ole koskaan se, ettenkö tuntisi oloani hyväksi tai rakastettavaksi – päinvastoin, tunnen koko ajan. Se on muuten mun käsitykseni mukaan hyvä määritelmä hyvälle itsetunnolle (viitaten johonkin aiempaan keskusteluumme), missä siis ei mun kohdalla tosiaan ole ongelmaa 🙂 Mutta pohdin tätä ajatukset/tunteet -kysymystä laajemmasta kuin omasta näkökulmastani. Siksi mulle tulee mieleen näitä ääriesimerkkejä, kuten kuolema, rakkaus ja uskonto. Eli yritän testata päässäni, toimiiko teoria noissa tilanteissa. Tai yritän asettua esim. jonkun ystäväni asemaan, ja pohtia voisiko hänen ongelmansa ratketa tällä ajattelulla.

    Sitten mua häiritsee tässä se, että miksi juuri mielenrauha olisi se perustila? Miten paljon oikeastaan tiedämme pikkuvauvojen sielunelämästä? Kaikki vauvat eivät ole tyytyväisiä, vaikka perustarpeet olisikin tyydytetty, vaan kaipaava seuraa ja viihdykettä. Joten eikö tuo “tehdasasetus” ole silloin samanlainen uskomus kuin joku muukin? Miksi mielenrauha ei johdu omista ajatuksistamme? Musta tässä on looginen ongelma. Eli teorian mukaan KAIKKI tunteet johtuvat ajatuksista PAITSI mielenrauha. Mutta miksi mielenrauha ei johtuisi omista ajatuksista?

    Huomaa etten välttämättä ajattele, että teoria olisi väärä. Mutta en ainakaan vielä pysty näkemään sitä aukottomasti oikeana. Joissain tilanteissa se toimii hyvin, mutta tiettyjen peruskysymysten äärellä se alkaa mennä minusta saivarteluksi. Esimerkki: jos olen huolissani läheisistäni, se ei tunnu mukavalta. Mutta tämän logiikan mukaan voin lakata huolehtimasta vain siten, että muutan uskomuksiani. Tässä tapauksessa minun pitäisi alkaa uskoa, että läheiseni eivät ole minulle tärkeitä. Ajatus on sen verran järjetön, että sitä on turha edes yrittää. Joten olen jälleen lähtöruudussa.

    Saatko kiinni mitä ajan takaa?

    1. Mä onnistuin lopettaa tuon läheisistä stressaamisen alkamalla uskoa siihen että a) luotan niihin sen verran, että tiedän niiden pystyvän hoitamaan valtaosan mahdollisista ongelmista ilman, että heille käy kuinkaan ja b) että huolehtimisestani ei ole minkäänlaista hyötyä jos jotain oikeasti sattuu. Huolehtimiseni ei todennäköisesti auta eikä pelasta. Sen ainoa efekti on se, että se saa mulle aikaan ikävän olon.

      Eli en näe että pitäisi missään muodossa alkaa uskomaan siihen, ettei ne läheiset olisi tärkeitä.

      Mitä tulee mielenrauhaan, mä en koe sitä oikeastaan tunteena, vaan ennemminkin tilana, josta puuttuvat kaikki intensiiviset tunteet. Joo, voin tuntea sen aikana jotain ihan pientä iloa tai vastaavaa, mutta niin pientä että voin kuitenkin kokea olevani nimenomaan mielenrauhassa eikä ilossa. Eli vähän samalla tavalla kuin “tunnen” kivuttomuuden. Kivuttomuus ei ole itsestään tunne, vaan tila jossa kipua ei ole.

    2. Hyviä kysymyksiä! Mielenrauha/onnellisuus on Nancy Klinen mukaan tutkitusti meidän neurologinen perustila, johon keho palaa ihan jo energian ja “hermojen” säästämiseksi. Samalla tavalla kuin keho palaa aina terveyteen, mikäli sitä ei estetä ulkoisilla ärsykkeillä.

      Aion kysyä Nancy Klineltä meidän kolmantena SCA viikonloppuna niistä tutkimuksista, joita en onnistunut löytämään googlaamalla kun en tiennyt millä hakusanoilla olisi niitä etsittävä.

      Se mielenrauha, josta minä puhun, tuntuu kehossa ihan erilaiselta kuin mikään muu tunnetila. Se tuntuu “juurevammalta”, “syvemmältä”, “levollisemmalta” ja neutraalimmalta. Se ei ainakaan minulla ole mitenkään erityisen iloinen tai energinen tunne. Ihan vain rento, kevyt ja rauhallinen tunne.

      Se on se tunne, joka on heti herätessä, kun ei vielä muista kuka on ja mitä piti ajatella. Esimerkiksi silloin kun olen uskonut olevani masentunut tai esimerkiksi ollut muuten huonona esimerkiksi parisuhdekriiseistä, rahatilanteesta tms, voi olla että heti herättyäni olen ollut hetken ihan täysin OK, kunnes olen muistanut että “ai niin, tämä asia on elämässäni perseellään ja siitä pitää olla hajalla”.

      Tai kun nyt otit kuoleman puheeksi, moni leski tai muu läheisen menettänyt kertoo siitä, kuinka välillä tulee hetkiä, jolloin he unohtavat läheisensä kuolleen. He ovat hetken ihan neutraalissa mielentilassa tai jopa iloisia ja ajattelevat “mitä mun mies sanoo, kun mä kerron tästä sille” ja sitten he yhtäkkiä muistavat että mies on kuollut eikä enää koskaan sano mitään ja samassa he ovatkin jo valtavan surun vallassa.

      Vastaavasti Stumbling on Happiness -kirja käsittelee sitä, kuinka ihmiset näyttävät palaavan aina samaan “onnellisuustasoon”, kokivatpa he kauheita onnettomuuksia tai huippuonnistumisia (vrt. lottovoitto).

      Tämä ei nyt varsinaisesti ole teoria — niin kuin ei ole teoria, että maapallo kiertää aurinkoa — vaan kuvaus siitä, miten homma menee. Se, että ymmärrämme miten jokin toimii, ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi tehdä asialle jotain, jos siltä ei kerran tunnu.

      Eikä ideana ole “olla” koko ajan mielenrauhassa eli neutraalissa mielentilassa (paitsi jossain uskonnoissa). Ihmiset ovat synnynnäisesti sosiaalisia ja uteliaita (tämän näkee ihan ilman kokeita pienistä lapsista) ja mikäli heitä ei estetä (esim. omilla ajatuksilla), he toteuttavat näitä luonnollisia taipumuksia.

      Puhun näistä asioista, koska haluan auttaa muitakin näkemään että voitte lopettaa mielenrauhan etsiminen ja tavoittelemisen ja käyttää energian johonkin muuhun JA että ette ole tunteinenne koskaan olosuhteiden tai muiden ihmisten armoilla.

      Mitä tarkoitat läheisistä huolehtimisesta?

      Jos tarkoitat sitä, että murehdit mitä läheisille käy — eli tyyliin et saa unta kun voivottelet mielessäsi että “mitenköhän se nyt pärjää ja mitä jos se ei onnistukaan vaan masentuu lisää tms.” niin heti ekaksi tulee mieleen, että mitä läheisesi hyötyvät siitä, että sinä murehdit mitä heille käy? Sinä hyödyt tietysti sen, että tunnet olevasi parempi ihminen ja välittäväsi läheisistäsi, koska joku on opettanut sinulle että murehtiminen tarkoittaa sitä että välität.

      Jos taas tarkoitat sitä, että jos ystäväsi soittaa sinulle itkien koska hänen suhteensa on katkennut ja tunnet myötätuntoa kohtaan, niin empatia on inhimillinen reaktio, joka näyttää olevan synnynnäistä eikä opittua ja siitä syntyvä yhteys teidän kahden välillä hyödyttää molempia.

      Vai tarkoitatko huolehtimisella sitä, että jos esim. joku nuori opiskelijasukulainen on niin köyhä, että syö vain pikanuudeleita, sinä huolehdit hänen hyvinvoinnistaan kutsumalla hänet syömään tai viemällä hänelle kassillisen ruokaa (koska tunnet empatiaa eli voit kuvitella miltä tuntuu olla nälissään ja koska haluat altruistisesti auttaa). Silloinkaan sinun ei tarvitse tuntea määräänsä enempää huonoa fiilistä hänen takiaan, koska voit kerran auttaa.

      Yrittäessäni googlata tutkimuksia ihmisen perustilasta, törmäsin mm. tähän juttuun siitä, miten ihan pienet vauvat tuntevat jo myötätuntoa, ovat “hyvien puolella”, altruistisia jne.: http://www.nytimes.com/2010/05/09/magazine/09babies-t.html?pagewanted=all

      Esimerkiksi minä en enää käytä hirveästi aikaa ystävieni tai perheenjäsenieni asioiden murehtimiseen. Autan jos voin, mutta jos en voi oikeasti mitenkään auttaa — esim kuuntelemalla ja olemalla henkisesti läsnä, luotan siihen, että ennemmin tai myöhemmin hekin palaavat mielenrauhaan ja löytävät itse tien itsensä auttamiseen.

      Olen huomannut, että silloin kun murehdin kauheasti läheisteni asioita — esim. jonkun kyvyttömyyttä sitoutua parisuhteeseen tai toisen epäterveellisiä elämäntapoja, tein pohjimmiltaan niin siksi, että halusin tuntea itseni hyväksi ihmiseksi. Toki valehtelin itselleni että tein sen koska välitin läheisestäni, mutta kun opin tunnistamaan koska valehtelen itselleni ja koska puhun totta, oli pakko myöntää että syyni murehtimiseen olivat oikeasti itsekkäät, eivät empaattiset tai altruistiset.

      Toivottavasti tämä selvensi? Jos ei, niin jatketaan taas… 🙂

  3. Noista Jengan tarjoamista ääriesimerkeistä tuo kuolema (tai mikä tahansa juttu josta seuraa tää surun tunne) on mietittänyt muakin. En nimittäin ole itse keksinyt, miten tän meidän tunteidenhallinnan avulla saisi poistettua surun tai kaipauksen. Niiden helpottaminen onnistuu paljonkin, mutta totaalinen suruttomuus ei ole ainakaan minulta onnistunut.

    Mun mielestä on muuten jännää, kuinka ihmiset, jotka eivät usein usko vähäänkään tähän tunteidenhallintaläppään, käyttävät tietämättään itsekin täysin samoja keinoja. Esimerkiksi jonkun kuoleman tapauksessa tää klassinen “hän on mennyt parempaan paikkaan” tai “no ainakaan hän ei enää kärsi” on erinomainen esimerkki tästä.

    1. Hetkinen — miksi ihmeessä meidän pitäisi poistaa suru tai kaipaus?

      Tai ylipäätään tunteet? Esim. suru tai kaipaus voivat olla mielestäni omalla tavallaan suorastaan kauniita tunteita — samalla tavalla kuin ilo ja innostus. Ne kertovat siitä, että käymme läpi jonkin meille tärkeän asian menetystä tai päättymistä. Mikä on erittäin tervettä ja suositeltavaa.

      Jos en ole tehnyt tätä aiemmin selväksi, minä en näe TUNTEISSA yhtään mitään ongelmaa. Tunteet ovat vain signaali siitä, mitä ajattelemme.

      Eivätkä ne ajatuksetkaan ole sinällään ongelma, ellemme tee niistä ongelmaa.

      Minä olen tehnyt lapselle suuttumisesta ongelman, koska huomaan ajatuksistani seuraavien tunteiden johtavan käytökseen, joka ei ole hyväksi lapselleni. Mutta en ole tehnyt kämppäasioilla murehtimisesta todellista ongelmaa, koska tiesin että tilanne menee ohi.

      Toistan: se, että ymmärrämme miten prosessi menee, ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi puuttua siihen mitenkään.

      1. Puhe oli siitä, toimiiko tämä meidän “tunteidenhallintajärjestelmämme” kaikkiin tunteisiin vai ei. Siksi käytän esimerkkinä tunteita, joihin se ei näytä pätevän, eli surua ja kaipausta. Noin muutoin olen samaa mieltä siitä, että niitä ei tarvitse poistaa.

        1. Ah joo — ei, mä en näe tätä minään tunteidenhallintajärjestelmänä vaan ihan vain kuvauksena siitä, miten mieli, ajatukset ja tunteet liittyvät toisiinsa.

          Siis kyllä on mahdollista olla kokematta surua ja kaipausta toisen kuollessa. Esim. jos uskoo ihan vakaasti että hänen fyysinen olemuksensa on muuttanut muotoaan, saattaa tuntea iloa. Tai joku hirveästi kärsimystä kokeva voi tuntea pikemminkin kateutta “vapautunutta” kuollutta kohtaan. Tai esim. Denise Linn (http://www.deniselinn.com) kertoo siitä, kuinka hän oli zen-buddhistimunkkina (?) useamman vuoden luostarissa ja oli siellä meditaation ansiosta niin totaalisen kiinni mielenrauhassa, että kun eräs hänen läheisensä kuoli, hän ei tuntenut mitään. Siinä vaiheessa Denise tajusi että nyt oli tullut aika jatkaa matkaa, koska hän näki että täysin “tunteeton” elämä ei ollut (hänestä) niin täyteläistä ja mielenkiintoista kuin elämä, jossa koetaan tunteita.

  4. En oikein tiennyt mihin kohtaan tää kommentti ois ollut parasta jättää, mutta ajattelin että pääasia että johonkin 🙂

    Asiaan: mitä mieltä Katri — ja muutkin — olet(te) tunnepäiväkirjasta? Sain suosituksen pitää sellaista, jotta minulla usein syömiseen liittyvät syyllisyyden tunteet saisivat hieman lisävalaistusta. Myös netistä löytyy aika luotettavanoloisia tahoja (Sosiaalisairaala sekä Diakin opinnäytetyö nyt ensimmäisiä googlaustuloksia mainitakseni), jotka puhuvat (tunne)päiväkirjan pidosta rohkaisevaan sävyyn.

    MUTTA. Jos tunteemme ovat “vain” seurausta ajatuksistamme, onko TUNNEpäiväkirjasta mitään hyötyä? Kannattaisiko pitää AJATUSpäiväkirjaa? Vai hylätä koko päiväkirja-ajatus? Vai jotain muuta, mitä?

    Kiitos jo etukäteen, as always xxx

    1. Hmm… Niin no jos sä kerran jo tiedät että tunnet syyllisyyttä, niin eikö tosiaan olisi hyödyllisempää bongata syyllisyyttä herättävät ajatukset? 🙂

      Jos sä hengittelet syvään ja kuuntelet sydäntäsi, niin mitä sä sanot — HALUATKO sä pitää jotain tuollaista?

      Ja miksi pitäisit sitä?

      Siksi että voit sitten sanoa että “okei, yritin tätäkin, ei toiminut”? (Itse olen tehnyt juttuja joskus sen takia.)

      Siksi että olet utelias kiinnittämään enemmän huomiota siihen mitä ajatuksia syöminen sinussa oikeasti aiheuttaa?

      Siksi että se voisi olla hauskaa?

      Toisaalta miksemme kokeilisi katsoa ajatuksia syyllisyyden takana vaikka nyt samantien?

      Muistele kertaa, jolloin syöminen herätti sinussa syyllisyyttä.

      Mitkä ajatukset johtivat syyllisyyteen?

      Mitä hyödyt siitä, että syyllistät itseäsi syömisestä? Ts. miltä yrität suojella itseäsi, mihin yrität motivoida itseäsi tai millaiselta ihmiseltä yrität vaikuttaa tuntemalla syyllisyyttä syömisestä?

      Mitä pelkäät että tapahtuisi, jos yhtäkkiä lopettaisit syyllisyyden tuntemisen syömisestä?

      1. Kiitos vastauksesta!

        Ehkä tää on joku real issuen välttämistaktiikka, mutta tunnepäiväkirjaidea sai alkunsa noista mainitsemistani syyllisyyden tunteista, mutta idea ehkä siellä taustalla oli jotenkin niiden asettaminen muuhun kontekstiinsa, kenties hieman siten kuin mitä Jenga kuvaili. Eli tunnen varmaan paljon muutakin kuin syyllisyyttä (tosin myös sitä), mutta harvemmin pysähdyn kokemaan tunteita / tunnistamaan niitä / mitälie. Siitä tulee helposti tunne, että on tunteidensa vietävissä. Tai ajatustensa vietävissä.

        Sanoisin, että täntyyppiset jutut tuntuu äkkiseltään aika overwhelmingeiltä (sujuvasti suomeksi), ts. tunteiden tarkastelu ylipäätään on uusi asia, saati että sen aloittaisi jotenkin hyvin rationaaliselta pohjalta (ajatuksista kaikki johtuu). Kyse on ainakin osittain siitä, että koko käsityksen paradigma pitäisi muuttaa. Ja samalla myöntää: kyllä, olen luonut omalla toiminnallani itselleni paljon surua ja murhetta, joka olisi ollut vältettävissä.

        Olen käytännössä koko ajan pitänyt noita yo. kolmea lihavoitua kysymyspatteristoa jotenkin vaikeina hahmottaa, lähinnä abstrakteina. Voisiko ko. kysymyksiä esittää jotenkin eri tavalla, “maanläheisemmin”? En osaa selittää. Mistä kertoo se, että tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en osaa edes tuntea tunteita? Meni niin kiemuraiseksi, että jo itseäkin hymyilyttää 🙂

        1. Ah, ymmärrän. Joo, kyse on nimenomaan totaalisesta näkökulman muuttamisesta, joka muuttaa sitten kertaheitolla kaiken.

          Eikä sitä voi ehkä järkeilemällä tajuta, vaan tajuaminen tulee esim. sitä kautta, että alkaa huomata eri tilanteissa, miten systeemi toimii ja sitten kun on nähnyt sen riittävän monessa eri yhteydessä, näkee miten se pätee kaikkiin muihinkin yhteyksiin. Ehkä. 🙂

          Konkretisoisiko tämä:

          Kuvittele että olkapäälläsi istuu pieni punainen ukkeli, joka kertoo sinulle, että on tärkeää tuntea syyllisyyttä syömisestä. Miksi sen ukkelin mielestä olisi tärkeää tuntea syyllisyyttä?

          Esimerkiksi:

          Jos tunnet syyllisyyttä syömisestä, niin silloin ainakin tiedät, että “teet väärin” eli et ole tyhmä jurpo, joka ei tietäisi miten pitää “syödä oikein”.

          Tai ehkä ukkeli vakuuttaa sinulle, että jos oikein kovasti syyllistät itseäsi, niin ehkä silloin et enää seuraavalla kerralla retkahda syöpöttelemään.

          Ehkä ukkeli on sitä mieltä, että jos tunnet syyllisyyttä syömisestä, niin ehkä et silloin syö niin paljon, kuin jos antaisit itsesi syödä ilman syyllisyyttä.

          Jos tunnet syyllisyyttä syömisestä, niin jos joku toinen yrittää syyllistää sua, niin voit heti sanoa nopeasti (ennen kuin ne ehtivät syyllistää sua) että “Joo joo, mä tiedän etten mä saisi syödä tätä”.

          Jne.

          Eli jos olallasi olisi ukkeli, joka käskisi sinun tuntea syyllisyyttä, miten se ukkeli uskoisi sinun hyötyvän syyllisyydentunteista?

          Lopuksi voit kokeilla “nähdä” miten se ukkeli on oikeasti joukko uskomuksia, jotka opit joltakulta (esim. äidiltäsi).

          Oletteko muuten huomanneet, että aika usein muuten asiat, joita sanomme itsellemme mielessämme (tai jopa ääneen) ovat asioita, joita jokin aikuinen sanoi meille lapsuudessamme.

        2. Tai toinen tapa on kuvitella, että näkisit jonkun kaverisi tai elokuvan hahmon käyttäytyvän ja tuntevan esim. ruoan suhteen niin kuin sinä. Miksi ko. tyyppi käyttäytyy mielestäsi sillä tavalla (kuin mitä sinä käyttäydyt “oikeassa elämässä”)?

        3. Ai niin ja joo — siis kyllähän sä tunnet tunteita, mistä muuten sä tietäisit ahdistua niistä? 😀

          Ja esim. ton Supercoach Academyn ekan viikonlopun jälkeen monet ekaa kertaa tähän “paradigm shiftiin” eli näkökulman muutokseen törmänneet ovat olleet ihan haperoina ja huonona — ja sitten hetkittäin ekstaasissa. Eli et ole todellakaan yksin tunteidesi kanssa!

          Kyllä mä muistan miten hirveää oli yhtäkkiä nähdä, miten mun draamahakuisuus oli satuttanut paitsi mua myös muita. Vrt. kolme avioeroa, joista kahdessa olin itse aktiivinen osapuoli… Se tunne lähenteli lähes kauhua — kunnes sitten tajusin että turha tästäkään on tehdä mitään numeroa. Jos olisin tiennyt paremmin, olisin toiminut paremmin. En tiennyt, joten en voi muuta kuin todeta niin kuin se vasemmistopoliitikko: “Väärin tein, perkele.”

          Tärkeämpää onkin iloita siitä, että “jee, tajusin tämän JO nyt enkä vasta 10 tai 30 vuoden päästä” ja miettiä miten jatkossa toimii fiksummin. Plus jos asia oikein vaivaa, voi miettiä miten voisi korjata tekemiään virheitä — esim. pyytämällä anteeksi, kertomalla totuuden itsestään jne.

          Mä luotan siihen että jokainen teistä tajuaa nämä asiat sitten kun on sen aika. Ja vaikka siihen menisi se 30 vuotta, niin te olette silti koko ajan ihan yhtä hyviä, ehjiä, rakastettavia ja arvokkaita kuin olitte syntyessänne.

          Hauskaa päivää! Mä menen nyt nukkumaan!

  5. Mä olen nyt ehtinyt pohdiskella ja pureskella tätä asiaa. Tässä lopputulos:
    Ajattelen niin, että osa tunteista johtuu ajatuksista, osa johtuu ulkoisista tapahtumista, osa taas muista tunteista. Olen vakaasti sitä mieltä, että ulkoiset tapahtumat aiheuttavat meissä tunteita. Otetaan esimerkiksi nyt vaikka kuolema – se, että läheinen kuolee, aiheuttaa meissä tunteita. Musta on vähän saivartelua sanoa, että ei se tapahtuma, vaan se mitä siitä ajattelee, aiheuttaisi tunteen. Periaatteessa analyysin voi sillekin asteelle viedä, mutta fakta on että ilman tapahtumaa ei olisi noussut niitä ajatuksiakaan. Joten siinä mielessä tapahtumat aiheuttavat tunteita.

    Musta myös osa tunteista syntyy toisten tunteiden “sivutuotteena” tai ketjureaktiona. Esim. rakkaus voi aiheuttaa tilanteesta riippuen onnellisuutta tai surua. Esim. en tuntisi surua läheisen kuollessa, ellen olisi rakastanut häntä. Tällä tavalla tunteet linkittyvät toisiinsa.

    Ajatuksetkin tietysti aiheuttavat tunteita. Erityisesti silloin, kun kyse on “pelkistä ajatuksista”, eli silloin kun tyyliin istun yksin himassa ja alan haaveilla/murehtia/märehtiä jotain satunnaista asiaa.

    Summa summarum: ihmismieli on sen verran kompleksi systeemi, että musta on yliyksinkertaistamista väittää, että tunteet johtuvat vain ajatuksista. Mutta samaan aikaan olen sitä mieltä, että usein niin toki on. Sitten riippuu tilanteesta, pitäisikö asialle tehdä jotain vai ei. Musta on Katri erittäin hyvä huomio, että läheskään aina ei tarvitse – tosin sellaisen tilan sietäminen vaatii opettelua ja asennoitumista, ja jos sulla sattuu olemaan lisää ajatuksia siihen liittyen niin kuulisin mielelläni.

    Tämä on ollut erittäin mielenkiintoinen keskustelu, kiitos siitä 🙂

    1. Hehee, joo on ollut mielenkiintoinen keskustelu. Ja en tiedä onko sillä nyt edes mitään väliä mistä ajattelemme asioiden johtuvan — tai ajattelemmeko niiden johtuvan mistään — jos olemme itse elämäämme ja tunteisiimme tyytyväisiä.

      Minä en ajattele, että ajatukset herättävät meissä tunteita — minä NÄEN ja ymmärrän sen yhtä hyvin kuin ymmärrän että maapallo kiertää oman akselinsa ympäri, maapallo kiertää aurinkoa ja että maapallo on tietyssä kulmassa, minkä vuoksi meillä on yö ja päivä, vuodenajat, ja Suomessa pimeää talvella.

      Tuttavan kuolemasta on kohta viikko ja on ollut mielenkiintoista nähdä millaisia tunteita se herättää ihmisissä. Surua toki, mutta varsinkin näin alkuvaiheessa aika monella näyttää olevan ihan muut tunteet enemmän pinnalla kuin puhdas suru: epäusko, raivo, voimattomuus, katkeruus, syyllisyys, häpeä, pelko, huoli jne.

      Toisaalta en ole nähnyt koskaan ketään, joka suree läheisensä kuolemaa ihan koko ajan. Suru tulee pintaan vain silloin kun mieleen nousee joko tieto siitä, että toinen on kuollut ja/tai muistoja toisesta.

      Niin no siinä mielessä minäkin näen että ihmismieli on kompleksi systeemi, että on mahdotonta ennustaa tarkasti mitä ajatuksia milloinkin nousee mieleen (ja sitä kautta mitä tunteita meissä herää). Esim. juuri se kirja Stumbling on Happiness tekee selväksi että olemme äärettömän huonoja jopa ennustamaan mitä itse tulemme kokemaan tietyssä tilanteessa.

      MUTTA siinä miten ajatus-tunne-mielenrauha-yhteys toimii, ei ole mitään monimutkaista. Se toimii joka kerta ihan samalla tavalla.

      Toisin sanoen kyllä, IHAN AINA tunteen takana on jokin ajatus — ilman ajatusta ei ole tunnetta, on vain fyysinen tuntemus. Toisaalta on pakko pointata että ilman fyysistä tuntemusta ei ole tunnetta, on vain ajatus.

      Ja kyllä, ihmiskeho pyrkii aina kohti neutraalia perustilaa, jota minä kutsun mielenrauhaksi, Michael Neill sisäiseksi hyvinvoinniksi ja sinä ehkä onnellisuudeksi.

      Tämä on havainto ja toteamus ja tapahtumien kuvaus — ei kysymys, resepti tai sääntö. Vähän niin kuin havainto tai tapahtumien kuvaus olisi että “aurinko nousee aamulla, koska maapallo kiertää omaa akseliaan, minkä vuoksi eri maapallon osat ovat eri aikaan vuorokautta aurinkoa kohti.”

      HUOM! Se, pitääkö ajatuksille ja tunteille tehdä mitään tai pitääkö meidän pyrkiä aktiivisesti mielenrauhaan/onnellisuuteen on IHAN ERI KYSYMYS.

      Se olisi samankaltainen kysymys, kuin että “mitä haluat tehdä päivällä ja mitä yöllä”?

      Niin no, mulle jo sen näkeminen, että ikävät tunteet ovat vain seurausta ajatuksista, joita ajattelen pitääkseni itseni turvassa tai motivoidakseni itseni toimimaan tietyllä tavalla tai vaikuttaakseni tietynlaiselta ihmiseltä, on tehnyt negatiivisten tunteiden “sietämisestä” huomattavasti helpompaa. Plus sen tajuaminen, että ajatukset vaihtuvat automaattisesti ja että ennemmin tai myöhemmin palaan takaisin mielenrauhaan.

      Selvensikö tämä?

      1. Tavallaan joo. Voi olla että jälleen kerran me ajatellaan lopulta aika samalla tavalla. Tää vaan hämäsi mua aluksi aika paljon, koska lähdin ehkä tekemään asiasta vaikeampaa kuin se on. Tajusin myös juuri mikä siihen johti! (siis tajusin sekuntti sitten ja kirjoitankin nyt ihan muuta kuin alunperin ajattelin). Nimittäin olet paljon kirjoittanut siitä, että kuinka omat ajatukset ja uskomukset aiheuttavat tunteita JA miten olet esim. itse niitä “korjannut” ja kyseenalaistanut, ja sitä kautta päässyt monesta ikävästä jutusta eroon. Tästä mulle tuli sellainen kuva, että kaikki tunteet ovat samalla tavalla käsiteltävissä, ja tätä taas en voinut ymmärtää – siitä tuli mieleen noi kuolema-esimerkit yms. Eli mä olin saanut sen kuvan, että sun mielestä kaikkiin tunteisiin voi vaikuttaa muuttamalla ajatusta joka on tunteen takana (korjaa jos olen väärässä). Väistämättä tuli sitten heti mieleen monia tilanteita, joissa alkuperäisen ajatuksen tai uskomuksen muuttaminen olisi ainakin omalla kohdallani mahdotonta. Tämä juttu hämäsi mua.

        Mutta mitä sä tästä ajattelet – voiko mielestäsi ihminen muuttaa KAIKKIA ajatuksia tai uskomuksiaan – ja siten kokemaansa tunnetta? Eikä nyt puhuta siitä tarvitseeko, pelkästään siitä onko se mielestäsi edes teoriassa mahdollista.

        Seuraava kysymys on yksilölliset erot: ihmisillä on erilaisia kykyjä ihan synnynnäisesti (vrt. matemaattisuus tai musikaalisuus), joten voiko silloin ajatella, että osalla meistä on “joustavammat aivot” ts. jotkut pystyvät vaikuttamaan omiin ajatusmalleihinsa helpommin kuin toiset? Tämän luulisi kiinnostavan myös sua valmentajan näkökulmasta?

        Ja edelleen, jos lähdetään siitä että yksilöllisiä eroja on, silloinhan voisi sanoa, että samassa tilanteessa yksi pystyy ajatuksiaan muuttamalla päästämään esim. katkeruudesta irti, mutta toinen ei vain pysty, ainakaan samassa mittakaavassa.

        Aika syvissä vesissä mennään, eikö 😉

  6. Mä en itse uskalla sanoa että voiko KAIKKIA ajatuksia ja uskomuksia muuttaa, mutten ole vielä ainakaan törmännyt yhteenkään, jonka kohdalla se olisi ollut mahdotonta. Ainoastaan juuri tälläisiin “tätä en ehkä halua muuttaa”, mutta mahdottomiin en vielä kertaakaan.

    Mitä tulee aivoihin, niin luulen että jotkut “äkkäävät” miten tää juttu toimii paljon helpommin kuin toiset. Esimerkiksi mulla kesti tän asian sisäistämisessä usean kuukauden (ja panostin tähän PALJON), ennen kuin kykenin sujuvasti muuttamaan mitään uskomuksiani. Toisaalta olen tavannut pari tyyppiä jotka äkkäs koko homman jonkun puolen tunnin jälkeen ihan noin tosta vaan. Itse toimintaan tämä ei näytä vaikuttaneen, sen verran mitä olen itse päässyt näkemään niin ihan kaikilla tämä on toiminut samalla tavalla.

    “Väistämättä tuli sitten heti mieleen monia tilanteita, joissa alkuperäisen ajatuksen tai uskomuksen muuttaminen olisi ainakin omalla kohdallani mahdotonta”

    Olisiko oikeasti ja varmasti? Vai uskotko vain niin?

    1. Kyllä, oikeasti ja varmasti. Tietenkin kyse on omasta uskomuksestani, mutta sehän tässä juuri onkin pointtina – tiettyjä uskomuksia ei mielestäni pysty muuttamaan. En voi lakata rakastamasta lastani ajatuksen voimalla. Ei ole kyse siitä että haluaisin niin edes tehdä, vaan siitä että näkemykseni mukaan ajatuksen voima ei tehoa kaikkiin tunteisiin.

      Mielestäni ei ole myöskään hedelmällistä pohtia erilaisia skenaarioita, miten kävisi jos tapahtuisi x tai y – minua ei kiinnosta mitkään ääriolosuhteet, vaan se, mitä itse kukin voi tavallisessa elämässään tehdä.

      1. En tiedä voitko kokonaan esim estää itseäsi kokemasta pelkoa aidosti pelottavassa tilanteessa (tyyliin pudotessasi pilvenpiirtäjän katolta), tai voitko täysin estää itseäsi kokemasta ikinä minkäänlaista myötätuntoa tai rakkautta ketään kohtaan edes puolta sekuntia, mutta voit estää itseäsi huomaamasta ja sitä kautta kokemasta ihan kaikkia tunteita. Ts. jos olit blokannut omilla uskomuksillasi kyvyn tuntea rakkautta, olisit ihan täysin vakuuttunut siitä ettet tunne rakkautta, vaikka hetkellisesti tuntisit lämpimiä tunteita jotakuta kohtaan. Esim eron partaalla olevat ihmiset jotka ovat salaa mielessään päättäneet erota tekevät tätä koko ajan. Tai minä kielsin itseäni suremasta aidosti erojani, koska luulin että se olisi tarkoittanut että olisin myöntänyt olleeni väärässä erotessani.

        Kuvittele että saisit jostain päähäsi että lapsi jota pidät tyttärenäsi ei olekaan enää tyttäresi vaan paholainen joka on vaihtanut itsensä lapsesi tilalle. Väitän että jos oikeasti uskoisit sen todeksi, et enää kokisi rakkautta lastasi kohtaan.

        Mutta tämä on tavallaan turhanpäiväistä jossittelua, koska se ei muuta miksikään sitä, ettei meidän TARVITSE tehdä mitään vaikka voimme tehdä jotain tai vaikka tiedämme miten jokin asia toimii.

        Ja eikö niin, että jos ajattelisit edes mahdolliseksi että voisit olla rakastamatta lastasi, se tarkoittaisi sinulle että olisit ihan kauhea ja tunteeton äiti? Ja silti tälläkin hetkellä Suomessa on masentuneita äitejä jotka tuntevat niin koska ovat liian syvällä masentuneissa ajatuksissaan.

        1. Mä vastaan vielä tähän vaikka laitoinkin uusimman bloggauksen perään edelleen tämän saman kysymyksen. Musta tuntuu etten osaa artikuloida omaa ajatustani, ja siksi nää mun viestit kuulostaa jankkaamiselta. Mutta jos ei ajatella mitään erikoistilannetta, eli että elämäntilanne pysyy ihan ennallaan, ja että en ala ajatella mitään outoja kesken kaiken (lapseni on paholainen tms). Niin tällöin mielestäni on tilanteita, joissa uskomusten muuttaminen on mahdotonta. Usein se tietysti on tarpeetontakin, mutta myös käytännössä mahdotonta.

          1. Uskon ymmärtäväni mitä ajat takaa.

            Voisiko olla parempi puhua vaihteeksi siitä mikä on luonnollista – ei vain normaalia eli äärimmäisen usein tapahtuvaa – vaan ihmisluonnosta kumpuavaa eli luonnollista?

            Ihmisluonnolle on ominaista valita aina vaihtoehto, josta ainakin yksi osa hänessä ajattelee että se on hänen parhaakseen tai ainakin vähiten huono vaihtoehto.

            Kyllä, normaalioloissa äideille on aina enemmän hyötyä rakastaa lastaan kuin olla rakastamatta tätä — siis syvällä tasolla. Silloin tällöin voi toki tulla hetkiä, että esim hermot palavat lapsen kiukutteluun niin, ettemme tunne rakkautta vaan esim rajua turhautumista. Mutta heti kun mieli rauhoittuu, voimme tuntea taas rakkauden.

            Koska ääriharva suomalaisäiti joutuu edes tilanteeseen, jossa olla rakastamatta lastaan olisi minkäänlainen vaihtoehto, voi näyttää että on mahdotonta olla rakastamatta lastaan.

            MUTTA jos oikeasti uskomme että on mahdotonta olla rakastamatta lastaan, kieltäydymme ymmärtämästä esim raskaumasennuksesta kärsivää ystävää, joka ihan oikeasti ei koe rakastavansa lastaan. Tai isää, joka synnytyssalissa on järkyttynyt siitä, ettei välittömästi ole rakastunut omaan lapseensa.

          2. Eli ytimekkäästi: se, että jokin on epätodennäköistä tai harvinaista ei tee siitä mahdotonta.

            TAI se, että jokin asia tuntuu sinusta mahdottomalta, ei tarkoita että se olisi yleismaailmallisesti kaikille ihmisille mahdotonta.

  7. Minäpä kerron pari kokemustani siitä, että miten ajatus toimi itselläni ja siitä, että kuinka asia on yksi ja sama, mutta oma suhtautumiseni eri.

    No niin,
    tässä kerran minulla oli rahat loppu ja tiesin, että viikko pitää vielä jotenkin pärjätä. Katsoin huvikseni tilini saldoa, että onko se miten pahasti miinuksella. Yllätys oli suuri, kun siellä yht’äkkiä olikin 50€ PLUSSAA!!! Se tunne oli kuin olisi lotossa voittanut. Minulla oli vielä 50€, mikä ruhtinaallinen summa.

    Joskus sitten se samainen summa tuntuu, että “Kääk, eihän mulla ole rahaa yhtään”! Eli sama asia pysyy samana (tilillä viiskymppiä), mutta miten siihen suhtaudun, herättää erilaisia tunteita.

    Toinen esimerkki:
    Minulle flirttailee joku tuntematon henkilö ja minua asia ahdistaa ja ärsyttää. Sitten saan kuulla, että hän on aika tunnettu SM-tason urheilija, niin asia saa uudenlaisen valon eikä itse asiassa ärsytä enää yhtään. 😀 😀

  8. Tämä aihe on mietityttänyt varmaan eniten siksi, että olen seurannut läheltä kuinka ihmiset yrittävät muuttaa ajatteluaan siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Muutoin olisin varmaankin ollut alunperinkin kaikesta samaa mieltä, mutta näitä taisteluita seurattuani olen alkanut miettiä, missä se raja menee. Siksi olen alkanut pyöritellä mielessäni, voisiko olla niin, että esim. tiettyjä lapsena opittuja malleja on todella yhtä vaikea muuttaa, kuin että yrittäisi opetella oikeakätisestä vasenkätiseksi tai päinvastoin. Että periaatteessa joo, se voi onnistua mutta ei “täydellisesti” kuitenkaan. Tai ainakin se veisi ihmisiän.

    Vai onko kyse sittenkin siitä, että yritys ei ole ollut tarpeeksi sinnikäs, tekniikka oikeanlainen tai henkinen valmius keskeneräinen? Vai onko se vaan toisille helpompaa kuin toisille? En minä tiedä, mutta pohdiskelen kuitenkin.

    1. Ahaa! Joo, tämä on ihan eri kysymys. Ja vastaus on se, että tod. näk. yksi osa tutussasi ajattelee salaa, että OIKEASTI on parempi, ettei ajattelua muuteta. 🙂

      Toisaalta joskus ongelmana on se, että muutosta kaipaava ei vain ole löytänyt oikeaa kulmaa ajattelun muuttamiseen — vrt. oma “seksikkyyden etsintäni”.

      Siksi koen niin tärkeäksi tuoda esiin tätä ajatus-tunne-mielenrauha-yhteyttä, että usein ihmiset tuijottavat vain tunteitaan ja ulkoisia tapahtumia ja missaavat täysin sen, että niiden välissä on ajatus, joka antaa ulkoisille tapahtumille merkityksen, mistä seuraa tunnetila.

      Ja joskus ehkä näemme ajatukset, mutta emme tajua lähteä kyseenalaistamaan niitä esimerkiksi kysymällä “mitä hyödyn siitä, että luon itselleni paskan fiiliksen ajatuksillani” tai “miltä yritän suojella itseäni, mihin yritän motivoida itseäni tai millaiselta ihmiseltä yritän vaikuttaa.”

Herättikö juttu ajatuksia? Kommentoi rohkeast!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.