Oletko liian armoton itseäsi kohtaan?

Syytätkö itseäsi koskaan tekemästäsi mokasta ajatellen ”mun olisi pitänyt tietää”, mutta jos kaverisi tekisi vastaavan mokan, sanoisit hänelle ”sä et voinut tietää”? Ajatteletko olevasi huono vanhempi tai puoliso koska toimit tietyllä tavalla, mutta jos ystäväsi toimisi niin, sanoisit hänelle ”hei, et sä ole huono äiti/isä/puoliso”? Vaaditko itseltäsi parempaa käytöstä, enemmän ymmärrystä tai kovempaa kestävyyttä kuin keneltäkään muulta?

Minä olen toiminut niin vuosikausia. Kaikkein eniten olen ruoskinut itseäni tavastani olla äiti. Ennen kuin oivalsin ettei minun kannata ottaa vakavasti kurjalta tuntuvia ajatuksia, piiskasin itseni niillä vereslihalle: ”sä olet maailman paskin äiti kun suutut lapsellesi”, ”näin hajamielisen ja huihthapelin ihmisen ei olisi pitänyt ikinä alkaa äidiksi”, ”sun lapsesi ansaitsee kärsivällisemmän äidin, joka tykkää lukea satuja”.

Olen tehnyt niin harvemmin sen jälkeen, kun oivalsin etten ole hyvä äiti enkä huono äiti. Olen vain äiti joka perustilassaan mielenrauhassa ollessaan toimii fiksusti — ja ahdistuneena, stressaantuneena tai väsyneenä toimii typerästi.

Viime aikoina olen joutunut arvioimaan ajatuksen kanssa toimintaani äitinä. Ammattikasvattajan kysely havahdutti minut siihen, etten ole ehkä osannut tukea lastani parhaalla mahdollisella tavalla. Kun hän kysyi minulta ”tunnetko sä siitä syyllisyyttä”. Totesin että totta kai tunnen, siis silloin kun olen alhaisessa mielentilassa. Kun kysyin häneltä eikö hän tunne ikinä syyllisyyttä äitinä, hän nauroi että: ”eiköhän se tule automaattisesti mukana lapsen syntyessä”.

Eilen juttelin asiasta kahden viisaan naisen kanssa. Kumpikin muistutti minua siitä, että olen äitinä toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan haastavassa tilanteessa. Mielenrauhan ja rakkauden tilassa näen sen toki itsekin. Siinä näen myös ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut. Ennen kaikkea tein päätöksen alkaa toimia toisella tavalla ja laitoin sen heti täytäntöön. (VIP-jäsenet voivat lukea muutoksista täältä.)

Koko episodi muistutti minua siitä, miten pitkälle olen päässyt vanhasta ajattelusta. Ennen vanhaan olisin valvonut yökausia miettien epätoivoisena, miten olen ehkä pilannut lapseni elämän (vaikken olekaan). Olisin ajanut itseni päivittäin tilaan, jossa tilanne olisi vaikuttanut ylitsepääsemättömältä.

Samaan aikaan olisin sokeutunut sille, etten olisi ikinä vaatinut yhdeltäkään ystävältäni asioita, joita olisin vaatinut itseltäni.

Nyt ajatukset epäonnistumisesta juolahtivat mieleeni hetkinä, jolloin olin jo valmiiksi huonossa hapessa: väsynyt, nälkäinen, hermostunut. Otin ne vain vähän aikaa vakavasti, ennen kuin havahduin siihen, miten kurja oloni oli.

Sillä hetkellä kun tajusin että ajatteluni ja puheeni kumpusivat tästä alhaisesta mielentilasta, oloni keveni ja pystyin ajattelemaan kirkkaammin. Muistin taas, ettei itsensä syyttely, häpeä ja halveksunta auta mitään. Anteeksipyytäminen ja -antaminen ja asioiden uudella tavalla tekeminen auttaa.

Seuraavan kerran kun huomaat syyttäväsi itseäsi jostain tai vaativasi itseltäsi jotain sellaista, mikä tuntuu vaikealta, mieti tekisitkö niin ystävällesi?

Miten neuvoisit asiassa sellaista ihmistä, jolle haluat parasta?

Voisitko edes tämän kerran armahtaa itsesi ja vaatia vain sen, minkä vaatisit muiltakin?

Jos sinusta tuntuu vaikealta antaa itsellesi armoa, vaikka jollain tasolla tiedät että se olisi tärkeää, varaa aika vapauttavaan ja valaisevaan keskusteluun kanssani.

Haluatko oppia käyttämään tekoälyä tekstin tuottamisessa, käsikirjoittamisessa tai opinnäytetöiden tekemisessä?

Tsekkaa Kurssisivuiltani kurssit.kutri.net esim. Kirjoittajajäsenyys, Opinnäytetyökurssi tai Tekoäly yrittäjän kaverina -kurssi, joilla kaikilla opetan muun hyvän lisäksi tekoälyn käyttöä erilaisten tekstien tuottamisessa.

7 ajatusta aiheesta “Oletko liian armoton itseäsi kohtaan?”

  1. Mielestäni tuo itsensä soimaaminen tavallaan kuuluu hyvään äitiyteen. Se on merkki siitä, että lapsen hyvinvointi on itselle tärkeää, ja että haluaa lapsensa parasta. Jos ei koskaan pysähtyisi pohtimaan, että jotain olisi voinut tehdä toisinkin, olisi luultavasti aika itsekäs, tai sitten jatkuvassa maniassa.

    Sen sijaan se, ettei tykkää lukea satuja ei mitenkään estä sua lukemasta niitä 🙂 Sellaisten itselleen tylsien asioiden tekeminen lapsen takia kuuluu myös minusta hyvään äitiyteen. Mäkin luen muksulle kerta toisensa perään kirjoja, joita se rakastaa ja minä inhoan. Ja leikin sen kanssa kaikenlaisia leikkejä, vaikka oikeasti haluaisin tehdä ihan muita juttuja. Mutta lähden siitä, että tämä on ohimenevä vaihe, ja pian se ei enää edes halua mua huoneeseensa ja toisaalta omaan kasvatusfilosofiaan kuuluu myös se, että mikään ei ole arvokkaampaa lapsen kehityksen kannalta kuin sen kanssa leikkiminen, joten näillä mennään, vaikka välillä vähän hampaita kiristellen. Sisäisesti tietenkin 😉 ja välillä toisille aikuisille (kuten täällä) avautuen.

    1. JENGA: joo, olen nyt onnistunut jopa iltaisin lukemaan lapselle. Varmaan asiaan on vaikuttanut se, että iltaisin olen umpiväsynyt, jolloin pienimmätkin itsekuria vaativat asiat tuntuvat karmealta ponnistelulta. Tai sitten olen havahtunut siihen, että nukkumaanmeno on venähtänyt ihan liian pitkään, hoputan lapsen sänkyyn, sammutan valot ja sitten vasta muistan että ”ai niin, olis voinut tietty lukea jonkin iltasadun”. 🙂

      1. Meillä toi lukeminen on sellainen tosi kiva ja rauhallinen yhdessäolon hetki, ja usein vielä jutellaan vähän aikaa sen lukemisen jälkeen ennen nukahtamista. Tykkään siitä myös siksi, että kuunteleminen saa lapsen yleensä rauhoittumaan, vaikka sillä olisi kauhea touhu muuten päällä.

        Lapset on erilaisia, toiset tykkää lukemisesta enemmän kuin toiset. Meillä varmaan lukemiseen vaikuttaa se, että mukula jaksaisi kuunnella ihan loputtomasti, eli on melko kiitollista yleisöä. Toisaalta se on myös sellainen juttu, jolla saan hoputettua sitä illalla nukkumaan. Tyyliin ”tuu jo sieltä, mä jo aloitan täällä satua”… yleensä se ei malta puuhata omiaan jos kuulee että mä todella aloitan yksin sitä kirjaa.

  2. ”Mielestäni tuo itsensä soimaaminen tavallaan kuuluu hyvään äitiyteen. Se on merkki siitä, että lapsen hyvinvointi on itselle tärkeää, ja että haluaa lapsensa parasta.”

    En ole äiti, mutta on kai muitakin merkkejä (à la laadukkaampi mielentila), joista myös huomaa haluavansa lapsensa parasta? 🙂 Nimim. Kommentti kirjoitettu jonkin verran kieli poskessa

    1. Totta kai niitä on. Tarkoitin tuolla, että jos on normaalissa määrin kiinnostunut lapsensa hyvinvoinnista, noita tunnelmia ei oikein voi välttää.

      Mua muuten kiinnostaisi ihan yleisesti, millon tämän kolmen prinsiipin näkökulmasta tietää, että on aika ns. ottaa opikseen? Eli yleensähän jos joku asia kaduttaa, se kertoo (alhaisen mielentilan ohella) siitä, että omassa toiminnassa on jossain kohdassa parantamisen varaa. Mutta jos tämän ajatusmallin mukaan ohitetaan nuo fiilikset sillä, että ne ovat vain alhaisen mielentilan tuotetta, eikö siinä silloin tavallaan missata tärkeä pointti?

      Voi olla että mä en taas oikein hahmota, koska kyllähän säkin Katri aloit toimia toisin. Mutta jos tuota alhaista mielentilaa ei olisi ollut, niin olisitko tajunnut ruveta tekemään asioita uudella tavalla? Tai mietin tätä siis ihan yleisesti, en nyt vain tätä sun tilannetta. Eli eikö kuitenkin ole niin, että niillä alhaisen mielentilan ajatuksilla on ihan funktio, jos ne saavat meidät muuttamaan käytöstämme?

      1. JENGA — silloin tietää että on aika ottaa opiksi kun miettii asiaa korkeassa mielentilassa ja keksii siihen jonkin ratkaisun. 🙂 Moni tosiaan mokaa siinä, ettei ”uskalla” ajatella tiettyjä ongelmia kuin alhaisessa mielentilassa.

        Joo, alhaisen mielentilan ”tämä on ongelma” -ajatukset voi halutessaan nähdä hyödyllisinä, ainakin jos tajuaa jättää ratkaisujen miettimisen kirkkaampaan mielentilaan.

        Mutta silloin on hyvä huomata, että se että jokin tuntuu ongelmalta alhaisessa mielentilassa ei vielä tarkoita että se on ongelma — ongelmallisuuden pystyy arvioimaan paremmin vasta korkeassa mielentilassa kun hahmottaa kokonaisuuden.

        Vrt. se että mä olen jo ennen lapsia unohdellut alhaisessa mielentilassa raha-asioita miettiessäni tulevia tuloja. 🙂

  3. Kuunainen Kivi

    Armollisuus itseä ja toisia kohtaan on valtavan tärkeä osa ihmisyyttä.Ei meidän tarvitse joka ainut hetki olla maailmanparhaita omasta tai muiden ihmisten lähtökohdista,riittää oikein hyvin kun osaa tarvittaessa pyytää anteeksi ja tarkastella tekemisiään monelta kantilta.Ajattelen,että lapsen on tärkeää nähdä ja kokea vanhempien muuttuvat olotilat ja saada malleja peilattavaksi.

    Kaikkein tärkeintä on läheisyys,rakkaus ja hyväksyntä,jos joku on pielessä,pitää kääntää katse itseen ja kysellä uusien näkökulmien perään.

    Katri on liikuttavan rehellinen ja ihana <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top