Jos joku vanhempi kehtaa julkisesti myöntää, että hänelle vanhemmuus ei olekaan ollut koko ajan pelkkää pullanleipomista ja pulkkailua punaposkisten palleroiden kanssa, hän voi varautua nokkeliin neuvoihin nettitietäjiltä:
”Ennen lapsien hankkimista kannattaa harkita tarkkaan pystyykö tosiaan kantamaan vastuun.”
”Kannattaa varmasti miettiä ennen lapsentekoa jaksaako niitä hoitaa ja aloittaa vaikka koiralla.”
”Minkä ihmeen takia ihmiset tekevät sitten lapsia ja ovat niiden takia niin väsyneitä. Jättäkää jälkipolvet tekemättä, jos ette jaksa valvoa öitä heidän kanssa. Joillekin se on vaan ilmeisesti todella vaikeaa ymmärtää. ”
Aivan! Miksi minä ja muut vanhemmuuden hetkittäin raskaaksi kokeneet emme ole tajunneet ennen lapsien tekoa miettiä tarkemmin onko meistä vanhemmiksi?
Miksi olemme olleet yhtä idiootteja kuin:
- Eronneet, jotka eivät ennen naimisiinmenoaan harkinneet tarkkaan olisiko heistä oikeasti avioliittoon.
- Työttömäksi jääneet, jotka eivät ennen työpaikkaan hakemista miettineet onko työpaikka varmasti pysyvä. Olisiko kannattanut miettiä vähän pidempään?
- Taloa rakentavat jotka valittavat kun rahat ja voimat ovat loppu. Pakkoko sitä on taloa rakentaa? Miksei voi vain vuokrata jos ei kerran jaksa valittamatta loppuun asti?
- Tupakkaan, viinaan, seksiin, nettipokeriin, Facebookiin, huumeisiin, shoppailuun ja kofeiiniin addikoituneet. Olisivat jättäneet riippuvuutta aiheuttavat aineet väliin, jos eivät kerran pysty käyttämään niitä jäämättä koukkuun!
- Nettikirjoitusten takia ärtyneet. Kuka käski mennä nettiin itseään kiusaamaan, kysyn vaan hän?
Tyhmää sakkia koko porukka, vai mitä?
”Kikkeliskokkelis. Mitäs läksit, nii..”
http://youtu.be/Up30xgNHcYU
Mistä tiedät mitä et tiedä?
[quote author_name=”– joku suomalainen suurmies, jota tod. näk. siteeraan väärin” size=”large” style=”solid”]Menneitä ratkaisuja ei voi arvioida nykyhetken valintakriteereillä.[/quote]Miten helppoa päätöksenteko olisikaan, jos tänään tietäisin kaiken sen, mitä tulen tietämään kymmenen vuoden päästä!
Vaan en tiedä. Etkä tiedä sinäkään.
Jokainen tekemäni päätös, jota olen myöhemmin katunut, on aikanaan tuntunut sen hetkisessä mielentilassa hyvältä idealta. Tai ainakin vähiten huonolta vaihtoehdolta.
Valitettavasti valintahetkellä mieleeni ei juolahtanut kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Useimmiten en voinut valintaa tehdessäni edes tietää, mihin se tulee lopulta johtamaan.
Tehokkain tekniikka, joka on auttanut minua tekemään parempia päätöksiä on tunnistaa missä mielentilassa olen päätöstä tehdessäni.
Mitä enemmän olen paineen, jännityksen, kiihtymyksen, levottomuuden, ahdistuksen tai muun epämukavan tuntemuksen vallassa, sitä todennäköisemmin olen menossa harhaan.
Siksi pyrin tekemään kaikki isot päätökset vasta kun olen voinut harkita niitä levollisella ja vakaalla mielellä.
Tämäkään ei tarkoita että tietäisin koskaan varmasti, millaisen tapahtumaketjun tietty valintani käynnistää. Ainoastaan sen, että ainakin valintaa tehdessäni ajatteluni on ollut kirkkaimmillaan.
Mielesi valehtelee että olisit voinut valita paremmin
Vaikka välillä väsyneenä ärsyttää kuunnella muiden ”miksi et aikanaan ajatellut asiaa enemmän” -heittoja, vielä turhempaa on uskotella itselleen, että ”minun olisi pitänyt tietää”.
Toisin kuin ehkä luulet, ihmismieli on kaikkea muuta kuin tietokonemaisen looginen.
Ajattelu vaatii paljon energiaa, joten alitajuntamme automatisoi mahdollisimman ison osan ajattelua. Uusia tilanteita ja tietoa se arvioi käyttäen hyväkseen erilaisia oikoteitä ja nyrkkisääntöjä.
Tutkijat ovat löytäneet yli 160 erilaista ”logiikkavirhettä”, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille. Edes niiden tietäminen ei estä alitajuntaasi käyttämästä niitä.
Jos haluat olla loogisempi, joudut tietoisesti ohittamaan useimmat ensireaktiosi.
Yksi näistä logiikkavirheistä on ”jälkiviisaus-vääristymä” (hindsight bias), joka saa meidät uskomaan, että ”tavallaan tiesin koko ajan mitä tuleman piti” tai ”olisi pitänyt tietää että näin tulee käymään”.
Vääristymä saa meidät muistamaan väärin omia ajatuksiamme ja odotuksiamme ajalta ennen päätöksentekoa.
Toisaalta se saa meidät uskomaan että jos olisimme itse olleet vastaavassa tilanteessa, olisimme osanneet nähdä etukäteen miten asiat tulevat menemään.
Mitä negatiivisemmasta lopputuloksesta on kyse, sitä varmempia olemme siitä, että meidän tai toisen olisi pitänyt tietää silloisilla tiedoilla paremmin. Mutta jos olisimme uudestaan vastaavassa tilanteessa vastaavilla tiedoilla, tekisimme samat väärät valinnat uudestaan.
Teoria ei ole todellisuutta
Väitän miettineeni äitiyttä ja äidiksi tulemista etukäteen enemmän kuin useimmat tuntemani äidit.
Olen halunnut äidiksi 8-vuotiaasta asti, luullut ensimmäistä kertaa tulevani raskaaksi 18-vuotiaana ja yrittänyt tulla raskaaksi useampaan otteeseen ennen kuin 33-vuotiaana aloin vihdoin ja viimein odottaa esikoistani.
Sitäkin oli edeltänyt puoli vuotta erittäin aktiivista ja tietoista yritystä lasteni isän eli nykyisen puolisoni kanssa.
Yrittäessäni vuosien varrella tulla turhaan äidiksi perehdyin minulle tyypillisellä perusteellisuudella niin hedelmöittymisen salaisuuksiin, raskausajan vaatimuksiin, synnytykseen kuin äitiyteen.
Sisareni saatua vauvoja hoidin niitä mielelläni ja mietin millaista olisi olla äiti ja millainen äiti olisin. Raskausaikana kävin myös terapiassa miettimässä itseäni ja suhdettani äitiini ja äitiyteen.
Kun synnytykseni vihdoin ja viimein käynnistyi, uskoin olevani valmis ihan mihin tahansa, mitä vanhemmuus heittäisi eteeni.
Olin väärässä.
Kestän melko hyvin univajetta ja olen tottunut kuuntelemaan kehoani niin, etten vetäisi itseäni liian piippuun. Niinpä uskoin selviäväni hyvin vaikka lapsi valvottaisi.
Mutta en ollut koskaan valvonut paria vuorokautta pidempään, saati tullut joka yö herätetyksi 3–13 kertaa vuosikaupalla. Niinpä en tiennyt miten hirveän univajeen valtaan voisin joutua ja miten kamalia ajatuksiani siinä tilassa voisi nousta mieleeni.
Koska en ollut äitiyttä odottaessani kuvitellut voivani ajatella mitään kamalaa pienokaisistani, olin häpeissäni ja peloissani.
Miten minä, joka rakastin lastani niin kovasti, saatoin ajatella hänen vahingoittamistaan! Koska en oikeasti halunnut vahingoittaa lastani, ajattelin kaikkein synkimmällä hetkellä hylkääväni perheeni ja jättäväni lapsen kokonaan miehelleni.
Onneksi juuri silloin olimme Kaliforniassa valmentajaopintojeni takia. Kerroin omalle ryhmänohjaajalleni synkistä ajatuksistani ja hän auttoi minut suhtautumaan niihin niin, ettei minun tarvitse pelätä niiden muuttuvan koskaan toiminnaksi.
En myöskään tiennyt että minulla on synnynnäinen neurologinen poikkeavuus: ADD eli tarkkaavaisuushäiriö.
Ennen äidiksi tuloa luulin, että kaoottisuuteni johtui boheemista kasvatuksestani ja että jos minulla olisi joskus oikein hyvä syy ryhdistäytyä, voisin tahdonvoimalla ja hyvillä strategioilla oppia pyörittämään rutiinitehtäviä siinä missä järjestelmällisemmät tuttavani.
Siksi blogini on täynnä surkuhupaisia yrityksiä laittaa ”Kutri kuriin” tai ottaa ”Elämä haltuun”.
Tajusin hakeutua ADD-tutkimuksiin vasta kun takkusin viisi päivää yrittäen siivota pientä kotiamme kihomatotartunnan takia. Lopulta kämppämme oli pahemmassa kaaoksessa kuin aloittaessani siivoamisen.
Olen syönyt viime keväästä lähtien lähes päivittäin ADD-lääkettä, joka tasoittaa tarkkaavaisuuttani. Lääkittynä rutiinien pyörittäminen on minulle (lähes) yhtä helppoa kuin niille tutuilleni, jolla kyseistä neurologista poikkeavuutta ei ole.
Jos minä olisin tiennyt mitä univaje voi minulle pahimmillaan tehdä, että minulla on ADD ja että välillä vanhemmuus olisi minulle vaikeampaa kuin mikään muu mitä olen elämäni aikana tehnyt, olisin edelleen halunnut lapsia, mutta huomioinut omat puutteeni lastenhoitoa suunnitellessani ja järjestäessäni.
Miksi huonoista kokemuksista pitää puhua?
Viimeisen viikon aikana olen tajunnut, että monet yhä olettavat, että äidin hoivavietti, rakkaus ja äidinvaisto ovat niin suuria ja ihmeellisiä voimia, että ne saavat kaikki äidit automaattisesti toimimaan aina ja kaikissa olosuhteissa lapsensa parhaaksi.
Samoin monet uskovat, että jos rakastaa lastaan, ei ikinä koe negatiivisia tunteita tätä kohtaan. Tai että jos mieleen juolahtaa minkäänlaisia väkivaltaisia ajatuksia lastaan kohtaan, silloin ei rakasta tätä oikeasti ja on niin huono äiti tai isä, jonka lapset pitäisi huostaanottaa niin pian kuin mahdollista.
He ovat väärässä.
Tiesitkö sinä, että moni rankan synnytyksen läpikäynyt tai synnytyksen aikana keinotekoista oksitosiinia saanut äiti joutuu kauhukseen huomaamaan, ettei tunne yhtään mitään vastasyntynyttä lastaan kohtaan?
Ilmiö on täysin luonnollinen ja rakkauden tunne tulee kyllä myöhemmin, kun pahin shokki ja keinotekoinen hormoni katoaa kehosta.
Tiedän kuitenkin monia äitejä, jotka ovat kokeneet hirvittävää häpeää ja surua siitä, että vastoin odotuksiaan eivät olekaan rakastuneet lapseensa ensisilmäyksellä.
Minä olin lukenut tästä ilmöistä ennen ensimmäistä synnytystäni. Niinpä en ollut moksiskaan siitä, että oloni oli vähän turta saatuani keinotekoista oksitosiinia synnytykseni aikana.
Muutamaa tuntia synnytyksen jälkeen luontainen oksitosiini otti ylivallan.
Yön pimeydessä tunsin, kuinka juuri imettämäni ihmisenalku käpertyi synnytyksen jälkeen pöhöttävää masuani vasten.
Minulle tulee vieläkin kyyneleet silmiin, kun muistan miten sydämeni täyttyi tuolloin niin valtavalla rakkaudella ja suojelunhalulla, etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan.
Tiesitkö sinä, että pari päivää synnytyksen jälkeen useimmat synnyttäjät kokevat hormonaalisia muutoksia, jotka voivat saada heidät todella vainoharhaiseksi?
Eräs täysijärkisimmistä ystävistäni, jolla ei ole koskaan ennen synnytystä ollut mitään mielenterveysongelmia, pakeni tämän baby bluesiksi kutsutun ilmiön vallassa vastasyntyneen kanssa kylmään vinttikamariin itkemään.
Hän oli nimittäin yhtäkkiä täysin varma siitä, ettei pärjäisi äitinä ja että hänen miehensä yritti myrkyttää hänet sen takia.
Hullu ajatus savustusmurhasta oli lähtenyt siitä, että heidän puuhellansa oli savuttanut, kun mies oli laittanut siihen tulet.
Pari päivää tapahtuman jälkeen juttu jo nauratti häntä, mutta sillä hetkellä hullut ajatukset olivat hänelle totisinta totta.
Koska olin kuullut kaverini tarinan, en itse ottanut läheskään niin vakavasti omaa hysteriakohtaustani, jonka sain sairaalasta palattuamme.
Aloin pari päivää ensimmäisen synnytyksen jälkeen itkeä hulluna sitä, että vastasyntynyt lapseni alkaisi varmasti tupakoida 15-vuotiaana, koska hänen isänsä poltti silloin tällöin tupakkaa.
Toisen lapsen kanssa babyblues-kohtaus meni niin rutiinilla, etten edes muista mitä sekoilin sen vallassa.
Toivon, että kertomukseni siitä, että yön pimeydessä mieleeni on juolahtanut kamalia ajatuksia, lohduttaa niitä tuoreita äitejä, jotka jossain vaiheessa joutuvat samaan tilanteeseen.
Me selvisimme hengissä ja ilman pysyviä henkisiä tai fyysisiä vaurioita näistä pimeimmistä hetkistäni silloinkin, kun en ymmärtänyt että hullut ajatukseni kertoivat vain mielentilani ja ajatteluni laadun laskusta — ei siitä, että olisin halunnut oikeasti satuttaa lastani tai itseäni.
Kuopuksen kanssa oma ymmärrykseni on auttanut selviämään kohtuullisen kevyesti elämäni kauheimmasta ja pisimpään kestäneestä syvästä univajeesta, joka ennen vanhaan olisi voinut johtaa syvään epätoivoon, paniikkihäiriöön tai loppuunpalamiseen.
Et ole yksin
Minä väitän, että eniten tuskaa meille aiheuttaa ajatus siitä, että olemme ainoita maailmassa, jotka kamppailevat tietyn asian kanssa.
Että olemme jotenkin huonompia, vajaampia, heikompia tai avuttomampia kuin ne, jotka näyttävät vain porskuttavan eteenpäin ja hanskaavan huolettomasti vastaavanlaiset elämäntilanteet.
Nykyinen some-kulttuuri, jossa useimmat laittavat blogeihin, Instagramiin ja Facebookiin vain paraatipuolen elämästään, saattaa pahentaa kokemusta siitä, että olemme yksin ongelmiemme kanssa.
Olen iloinen siitä, että esimerkiksi Huono äiti ja Project Mama -bloggaajat puhuvat vapaammin vanhemmuuden pimeämmästä puolesta.
Vielä tärkeämpänä näen sen, että vanhemmat uskaltaisivat kertoa tuntemuksistaan ja ajatuksistaan läheisilleen ilman, että joutuvat pelkäämään, että heidät tuomitaan tai heille kuittaillaan.
Sinä, joka haluat kieltää vanhempien kovat kokemukset sanomalla ”sun olisi pitänyt tietää” tai ”mikset miettinyt ennen kuin aloit vanhemmaksi”, olet vain jälkiviisausvääristymän vallassa.
Ei haittaa, niin meistä jokainen on aina silloin tällöin.
Mutta tiedä, että jokainen vanhempi — ne kaikkein kauheimmatkin — tekee aina parhaansa niillä resursseilla ja sillä ymmärryksellä joka hänellä sillä hetkellä on käytössään.
Niin kuin teet sinäkin omia elämän valintoja tehdessäsi.
Joskus ne resurssit voivat olla vähissä tai lähes olemattomat. Siksi on tärkeämpää tukea kuin tölviä niitä vanhempia, joille vanhemmuus on vaikeampaa.
Hyödyllisempää kuin jossitella ja voivotella sitä, mitä emme aikanaan tiennyt, on miettiä miten voimme jakaa rehellisesti ja kaunistelematta kokemuksiamme niiden kanssa, joilla vastaava tilanne on ehkä vasta edessä.
Kirjoituksia ja videoita vanhemmille, joiden perhe-elämä ei juuri nyt ole kuin suoraan vauvalehtien kansikuvista:
Mitä tehdä jos haluat vahingoittaa lastasi tai itseäsi
Mitä jos masentaa ja ahdistaa niin ettei meinaa jaksaa?
Kokemuksia sairaalaunikoulusta
Kiitos siitä, että lapseni valvottavat
Miten fyysinen olo ja mielentila liittyvät toisiinsa
Miksi äidit arvostelevat toisia äitejä
Onko jo liian myöhäistä palata rakkauteen?
Kiitoskiitoskiitos että jaksat puhua tästä! Mua oikeesti itkettää kun luin tätä. Tää ei auta ainoastaan niitä vanhempia, joilla nää hetket ovat nyt meneillään, vaan suurin merkitys tulee olemaan tulevaisuuden vanhemmille. Ihana elämä – siihen sisältyy kaikkea!
P.S. Tykkään tosi paljon sun jutuista, vaikka joskus en olisi samaa mieltä, niin tykkään siltikin.
Kiitos miljoonasti tästäkin tekstistä! Minä en ole enää muutamaan vuoteen jaksanut salailla synkimpiäkään tunteita, tai ainakaan suurinta osaa niistä, mutta äitiyden ensivuodet olivat ihan kamalia. En tuntunut saavan mistään mitään vastakaikua ajatuksilleni ja onnistuin vain vahvistamaan omaa epäonnistumisen tunnetta äitinä. En omannut yhtään läheistä, perheellistä ystävää, vain ja ainoastaan täydellisen järkeviin ja rationaalisiin päätöksiin erikoistuneita yli 30 vuotiaita, joiden kanssa ei olisi tullut mieleenkään puhua asioista. Aivan liian usein törmäsin juuri tuohon ajatusmaailmaan: ”mitäs teit, mitäs et miettinyt etukäteen, pitikö tehdä jne”. Silloin tuntui, ettei KUKAAN oikeasti järkevä, menestynyt (?) tai noin yleisesti edes työelämässä oleva äiti puhunut näistä asioista. Tarkoitan siis, että asioista ehkä joskus puhuttiin, mutta äänessä oli henkilöt, joihin en vain kyennyt samaistumaan. En siis halunnut uskoa, että kaikki tunteeni kertoivat mielen sairastumisesta ja ikuisesta sairaseläkkeestä tai jotain sinne päin.
Tämän kamalan sotkuisen kommentin jälkeen: kiitos siis että puhut. Kiitos että minäkin saan jälkikäteen selvitellä silloisia ajatuksiani näiden kautta ja kiitos, että raivaat meille muillekin avoimille tilaa puhua, ilman että meidät leimataan hulluiksi. Kiitos että teet oman osasi, jotta tästä aiheesta tulisi tavallaan arkinen ja normaali.