Saisinpa jostain taikasauvan, jolla muuttaa muita

Haluaisin ihan hulluna taikasauvan, jota heilauttamalla voisin muuttaa muita.

Esim. olisiko vähän mahtavaa, jos saisin yhdellä huitaisulla läheisen edes harkitsemaan tupakanpolton lopettamista. Tai toisen läheisen aloittamaan terveellisemmät elämäntavat. Tai ystävän näkemään miten hän on sössimässä lupaavan uuden parisuhteen.

Ollapa taikasauva, jolla saisin surun murtaman tutun täyttymään helpotuksella ja ilolla. Itsepetoksessa elävän tyypin näkemään totuuden itsestään ja tilanteesta. Vihaisen läheisen antamaan minulle typerät mokani anteeksi.

Voi olla, että jos minulla olisi sellainen taikasauva, saattaisin käyttää sitä itseenikin.

Simsalabim! — Illalla ajoissa nukkuminen tuntuisi maailman parhaalta idealta.

Alagazam! — Rakastaisin minimalistista sisustusta ja siistiä kotia.

Ananasakäämä! — En enää ikinä saisi huutoraivareita kun toinen ei suostu muuttumaan.

Olisipa se mahtavaa.

Ennen vanhaan olisin ehkä yrittänyt keksiä tähän jonkin hienon näkökulman tyyliin ”on hyvä ettemme voi muuttaa toisia koska silloin voimme kasvaa yhdessä plää plää plää”, mutta nyt ei jaksa.

Sen sijaan keskityn hyväksymään sen, että jos oman ajattelun muuttaminen väkisin vääntäen on ihan sairaan vaikeaa, niin toisen muuttaminen on täysin mahdotonta.

Ihmiseläin kun on rakennettu niin, että mikään ulkopuolinen asia voi yksin pakottaa sitä ajattelemaan tai tuntemaan tietyllä tavalla.

Ei, vaikka välillä tuntuu tosi todelta, että toiset pakottavat minut tuntemaan huolta tai ärsyyntymään, kun he eivät muuta ajatteluaan tai toimintaansa.

Kiitti v***sti oma mieli!

Nigerialaishuijarit, pyramidimarkkinoijat ja salasanoja kalastelevat hakkerit jää kyllä kakkoseksi omalle mielelleni.

Harva se päivä mieleni höynäyttää minut syyttämään kurjasta olostani muita ihmisiä. Uskomaan todeksi ajatuksen että ”en voi rakastaa toista täysin sydämin ennen kuin hän muuttaa käytöksensä”.

Tai pitämään faktana että, ”jos en koko ajan murehdi läheiseni puolesta, olen tunnekylmä ja kamala ihminen”.

Tai olettamaan, että ”jos en jatkuvasti nalkuta, raivoa tai loukkaannu toisen käytöksestä, se ei ikinä muuta sitä”.

Hahahahahaaa! Kuuletko mieli, miten nauran sinulle (katkerasti)?

Sori, mutta ei se niin mene.

Kuinka kestää ettei läheinen muutu

Okei, leikitään hetki, että olen oikeassa. Että emme voi muuttaa läheisiämme vastoin heidän tahtoaan. Miten pystyn elämään ihmisen kanssa, jonka toiminta näyttää ahdistavan, ärsyttävän tai pelottavan minua?

Niin, missä sanotaan että minun on pakko jakaa arkeni ja elämäni hänen kanssaan? Se, että pesäerosta voi seurata todella ikäviä käytännön ongelmia ei sinällään estä minua lähtemästä. Jään, koska jollain tasolla lasken jäämisen paremmaksi tai vähemmän huonoksi vaihtoehdoksi kuin lähtemisen.

Jos päätän jäädä, minun ei onneksi ole pakko olla koko ajan paskana toisen typeristä ratkaisuista.

Jos haluan rakastaa häntä täysin sydämin, minun ei tarvitse odottaa, että hän muuttuu. Riittää, että annan itselleni luvan rakastaa häntä täysin sydämin tässä ja nyt. Voi olla, että joskus hän vielä muuttaa käytöstään. Voi olla että ei. Mutta ainakin sain kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan joka päivä.

Jos haluan olla empaattinen ja ihana ihminen, annan toiselle armoa. Ymmärrän, että yhtä vähän kuin minä voin pakottaa toista muuttumaan, hän itse pystyy pakottamaan itsensä muutokseen, jos hänen mielensä ei ole siihen vielä valmis.

Näen, että samalla lailla kun minulla on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun, muutosvastaisen läheiseni mieleen voi hetkellä millä hyvänsä juolahtaa uusi, parempi ajatus, joka saa hänet muuttamaan mieltään. Sitä odotellessa voin antaa itseni kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan.

Jos haluan tukea toisen muutosta, ymmärrän, että silloin kun olemme ahdistuneita, stressaantuneita, peloissamme ja häpeissämme, ajattelumme laskee villipedon tasolle. Kapasiteettimme löytää uusia vastauksia ja toimivia ratkaisuja on käytännössä nolla.

Muistan, että itsekin olen saanut parhaat oivallukset ja uudet ideat silloin, kun mieleni on levollinen ja tyyni. Näen, että vaikka en voi pakottaa läheistäni ahdistumaan, niin nalkutus, tylytys ja huutoraivarit harvemmin lisäävät rakkautta ja rauhaa ihmissuhteissa.

Niinpä voin keskittyä hengittämään oman ketutuksen, ahdistuksen, stressin, ärtymyksen ja pelon läpi, kunnes olen taas siinä tilassa, jossa voin antaa itselleni luvan rakastaa toista täysin sydämin — sellaisena kuin hän on.

Ja sillä hetkellä kun hoksaan, miten se tapahtuu, se tuntuu taikatempulta — ilman mitään taikasauvaa.

Eikö mennytkään niin kuin Strömsössä?

Ihannemaailmassa toisen rakastaminen ehdoitta ja täysin sydämin on yhtä helppoa kuin inspiroivan sitaatin eteenpäin jakaminen Facebookissa.

Oikeassa elämässä se edellyttää, että mieleni on tyyni ja vakaa.

KENENKÄÄN mieli ei ole koko ajan tyyni ja vakaa. Jopa Dalai Lama myöntää välillä suuttuvansa.

Jos Dalai Lama menettää malttinsa, meidän vähemmän hengellisten ei tarvitse ihmetellä, jos emme koko ajan koe ääretöntä rakkautta ja kiitollisuutta.

Riittää, että sillä hetkellä kun mielemme on vakaa ja tyyni, annamme itsemme kokea täyttä rakkautta. Se on myös paras hetki miettiä käytännön ratkaisuja mahdollisiin käytännön ongelmiin, joita läheisen tavoista ja tottumuksista seuraa.

Tein muutama päivä sitten Facebookiin Päivän teorian samasta aiheesta. Voit katsoa sen täällä.

Haluatko oppia käyttämään tekoälyä tekstin tuottamisessa, käsikirjoittamisessa tai opinnäytetöiden tekemisessä?

Tsekkaa Kurssisivuiltani kurssit.kutri.net esim. Kirjoittajajäsenyys, Opinnäytetyökurssi tai Tekoäly yrittäjän kaverina -kurssi, joilla kaikilla opetan muun hyvän lisäksi tekoälyn käyttöä erilaisten tekstien tuottamisessa.

4 ajatusta aiheesta “Saisinpa jostain taikasauvan, jolla muuttaa muita”

  1. ”Jos haluan tukea toisen muutosta, ymmärrän, että silloin kun olemme ahdistuneita, stressaantuneita, peloissamme ja häpeissämme, ajattelumme laskee villipedon tasolle. Kapasiteettimme löytää uusia vastauksia ja toimivia ratkaisuja on käytännössä nolla.”

    Ehdottaisin tuohon lauseeseen sellaista muutosta, että ottaisin siitä sanan stressaantunut pois. Nimittäin Kelly McGonigal, joka on näissä stressiasioissa maailman huippua, osaa kertoa että stressi ei suinkaan automaattisesti aiheuta toimintakyvyn laskua, pakene tai taistele -reaktiota tai muutenkaan mitään villipetoreaktioita. Päinvastoin stressi voi saada meidät keskittymään kasvuun, ratkaisuihin tai yhteyden luomiseen muihin ihmisiin, muun muassa.

    Ei mulla muuta 🙂

    1. En muuta ennen kuin olen itse perehtynyt asiaan, joten laitan sen kirjan nyt kuuntelulistalle. 😀

      Mun kokemuksen mukaan jos joku sanoo Suomessa olevansa stressaantunut, se on silloin jo taistele tai pakene -tilassa, jossa sympaattinen hermosto on ottanut ohjat parasympaattiselta hermostolta, itsekuri ja itsehillintä heikentynyt jne. Jos se on ns. eu-stressitilassa, se kokee olevansa keskittynyt, tehokas tai innostunut eikä edes ajattele että nyt ollaan jollain mittarilla mitattuna stressin puolella.

      Miten Kelly määrittelee stressin? Ts. mitkä neurologiset/biologiset muutokset kertovat sen mukaan stressistä? Onko se sympaattisen hermoston aktivoitumista ja parasympaattisen hermoston toiminnan vaimenemista? Eikös sen Willpower Instinct -kirjassa sympaattisen hermoston aktivoituminen vaikuttanut mm. tahdonvoimaan ja kapasiteettiin muistaa ns. iso mittakaava (big picture)?

      1. Tuo mitä kuvailet on yksi mahdollinen stressireaktio, ja sen vallassa ollessaan ihmisen käytös epäilemättä muuttuukin juuri kuvailemallasi tavalla. Mutta se on hyvin pieni osa-alue siitä, mitä stressi on. Voi esimerkiksi olla pitkäkestoista työstressiä, jolloin ihminen kuvailee olevansa stressaantunut, mutta ei hän ole taistele tai pakene -tilassa, vaan pikemminkin tappavan tasaisesti väsynyt, alavireinen, huolissaan tai levoton (vrt. englannin anxious). Tuskin kukaan kiistää, etteikö ihminen olisi tuolloin stressaantunut, mutta hänen biologiset reaktionsa ovat erilaiset, kuin ihminen, joka on esimerkiksi äärettömän turhautunut jostakin asiasta.

        Sitten on vielä esimerkiksi esiintymisjännityksen aiheuttamaa stressiä, jossa taas mielenkiintoista on se, että riippuen siitä, miten ihminen stressin tulkitsee, sekä mielentila että suoritus voivat olla hyvin erilaiset. Tutkimusten mukaan positiivisesti stressiin suhtautuvilla voi olla jopa korkeammat adrenaliinitasot kuin sellaisilla henkilöillä, jotka pyrkivät rauhoittamaan itseään, mutta siitä huolimatta korkeampi adrenaliini parantaa suoritusta. Eli riippuen henkilön omasta näkökulmasta sama stressihormoni voi vaikuttaa eri tavoin.

        Halusin siis tässä täsmentää, että JOSKUS ollessamme stressaantuneita, ajattelun taso on laskenut, mutta ei EI AINA.

        Tuo Willpower- kirja on kirjoitettu ennen kuin McGonigal oli aloittanut stressitutkimustaan, ja jälkeenpäin hän on itse sanonut, että toivoisi voivansa kirjoittaa stressiä koskevat osat uudestaan ko. kirjasta. Hänen nykyinen käsityksensä ei enää täysin vastaa sitä, mitä hän Willpower-kirjassaan kirjoittaa.

        Mikäli tämä aihe jotakuta muuta kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Kelly McGonigalin kirjaa Upside of Stress!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top