Onko hyvän kropan eteen pakko kärsiä?

Katri 2004 esittelee kroppaansa
Ennen luulin että voisin laihtua ihannepainoon ja kiinteytyä vain kauhealla kituuttamisella ja kontrollilla. Ekan Kutri kuntoon vuoden aikana opin ettei se olekaan vaikeaa. Vie vain aikaa ja alkuun opettelua. Kuva vuodelta 2004.

Onko hyvän vartalon eteen pakkoa kärsiä? Tämä kysymys on käynyt aika ajoin kääntymässä mielessäni siitä lähtien kun luin tämän Kukka Laakson blogikirjoituksen.

Laihduttamista ja vartalonpalvontaa hienosti pohdiskelevassa kirjoituksessaan Kukka kirjoittaa ”Luksusvartalo edellyttää tiukkaa dieettiä ja säätelyä”.

Jostain syystä mieleni toimii usein niin, että jos joku esittää jonkun radikaalin väitteen — ja joskus se joku olen minä itse — mieleen juolahtaa ajatus ”Onko asia tosiaan näin?”

Millainen on luksusvartalo?

Ensinnäkin tietysti pitää määrittää mikä luksusvartalo on. Painotetaanko sen toiminnallisuutta, terveyttä, sitä miltä se tuntuu vai miltä se näyttää tietyillä kauneusstandardeilla?

Esimerkiksi minusta anorektisen laiha teinimallitytön vartalo ei ole luksusvartalo, vaikka moni sellaisen haluaa. Mutta se on minun mielipiteeni.

Minä tykkään lihaksista, ryhdistä, vahvuudesta ja leveistä hartioista. Vähän sellaisesta amazon-henkisestä kropasta. Kätevää, kun kerran se on sellainen kroppa jonka minä voin saada, haha! Minulle luksusvartalo tuntuu vahvalta, jäntevältä ja elävältä. Se on terve, kestävä ja joustava.

Pystyn nimeämään lähipiiristäni ainakin viisi henkilöä, joilla on sennäköinen kroppa, jota monet kadehtivat. Yksi heistä on mallimaisen hoikka, yksi aika lihaksikas ja useampi sen näköinen että voisi olla Fitness-lehdessä mallina.

Mikä hassuinta, kukaan heistä ei ainakaan näytä olevan tiukalla dieetillä tai säätelevän hirveästi tekemisiään!

Tarkoittaako se sitä että he eivät treenaa tai syödä mussuttavat päivät pitkät pelkkää pullaa? Ei todellakaan.

Teet sitä, mistä tykkäät

Vitsi on siinä, että kaikki nämä ihmiset rakastavat liikuntaa ja ovat muutenkin fyysisesti aktiivisia. Heistä on kamalaa istua paikallaan. Siksi he eivät tarvitse itsekuria liikkumiseen — vaan nimenomaan liikkumattomuuteen.

Samoin he näyttävät syövän kohtuullisen terveellisesti ja kohtuullisia annoksia luonnostaan. He kieltäytyvät pullasta siksi ettei pulla maistu, ei siksi että he ajattelisivat miten kauheasti se lihottaa. Silloin kun pulla maistuu, he syövät sen.

Hoikin tuttavani on hyvin nirso — on ollut jo lapsesta saakka ja stressaantuessaan unohtaa helposti syödä. Hänellä on päinvastoin ollut välillä vaikeuksia saada rasvaprosenttinsa tarpeeksi ylös.

Tarvitsemme tietoista säätelyä silloin, kun jokin asia ei suju meiltä luonnostaan.

Minä en tarvitse tietoista säätelyä tehdäkseni tuntikausia töitä — tarvitsen säätelyä sille etten tekisi liikaa töitä ja muistaisin välillä tehdä kotitöitä.

En tarvitse myöskään tietoista säätelyä alkoholin käytön suhteen — edes silloin kun en imetä tai ole raskaana.

On paljon epätervellisiä herkkuja, joista kieltäytyminen ei tunnu minulle missään. Esimerkiksi lihapiirakat, olut, juustomakkarat, sipsit, wienerit ja minidonitsit eivät yleensä vahingossakaan eksy minun kauppakasseihini.

Ongelmana ei ole se, mitä teet, vaan missä mielentilassa teet.

Kaksi ihmistä voi kieltäytyä pullasta, mutta ihan eri filiksellä. Toinen siksi ettei juuri nyt tee mieli pullaa tai hän ei tykkää pullasta, toinen siksi että pelkää lihovansa.

Kumpi kokee enemmän tuskaa kieltäytyessään?

Kaksi ihmistä voi treenata lujaa. Toinen siksi, koska hänestä on vain törkeän siistiä kokeilla omia fyysisiä rajoaan ja hän rakastaa treenaamista, toinen siksi että haluaa saada täydellisen perseen, jotta voisi kokea olevansa rakastettu ja haluttu.

Kummasta treeni tuntuu ahdistavammalta?

Hyvä kroppa ei ole ongelma. Treenaaminen ei ole ongelma. Herkkujen syömättä jättäminen ei ole ongelma.

Se, että yritämme väkisin vääntäen ja pelosta käsin tehdä asioita on ongelma, koska se johtaa aina pahaan oloon ja usein myös ylilyönteihin ja ns. itsetuhoiseen käytökseen.

Mistä mielentilasta käsin teet sitä mitä teet? Ilosta ja rakkaudesta vai pelosta ja vihasta?

Haluatko oppia käyttämään tekoälyä tekstin tuottamisessa, käsikirjoittamisessa tai opinnäytetöiden tekemisessä?

Tsekkaa Kurssisivuiltani kurssit.kutri.net esim. Kirjoittajajäsenyys, Opinnäytetyökurssi tai Tekoäly yrittäjän kaverina -kurssi, joilla kaikilla opetan muun hyvän lisäksi tekoälyn käyttöä erilaisten tekstien tuottamisessa.

15 ajatusta aiheesta “Onko hyvän kropan eteen pakko kärsiä?”

  1. Supertimmiä siskoani (http://girlagainstgravity.wordpress.com/) aina ärsyttää, kun kutsun häntä paleonatsiksi. Hänelle ei ole ongelma treenata lujaa ja syödä kurinalaisesti, koska hän HALUAA elää niin ja aidosti ajattelee sen olevan hauskaa.

    Mulle maistuu toisinaan suklaa ja viini, mutta olen tehnyt rauhan sen kanssa, että ne näkyvät vartalossa. En kannata itsesyytöksiä ja katumusta herkkujen syönnin suhteen. Minun on helpompaa pysyä kohtuudessa, kun sallin itselleni jotain herkkuja silloin tällöin. Jos yritän elää liian spartalaisesti alan himoita kaikkea mahdollista ja sitten tulee ylilyöntejä. Rennommalla otteella pysyy herkuttelukin hallinnassa.

    1. Katri Manninen

      HEIDI LEMMETYINEN — Paleonatsi, haha! 🙂 Jep, kukin tyylillään. Olennaisinta on nähdä ettet voi päätellä toisen tekemisistä mitään, siksi omia ja muiden tekemisiä on turha vertailla. Fiilis ratkaisee.

  2. Olen kanssasi lähes täsmälleen samaa mieltä. Iän myötä tulen aina vahvemmin siihen lopputulokseen, että olemme pitkälti perimämme määräämä ja ” syntymä–asemamme ” n-dimensioissa avaruudessa määräävät lähtöpisteen, jonka ympärillä on joskus pienempi joskus vähän suurempi haarukka jonka sisällä voimme tahdonvoimalla vaikuttaa tilaan. Mitä voimakkaampi motiivi ( ja siis palkinto) tämän tahdon takana on sitä todennäköisemmin se kantaa. Nämä painonhallinnan tilanteet ja ongelmat ovat hyviä esimerkkejä tästä. Usein silloinkin kun suurikin painonalennus onnistuu, pysyvä elintapamuutos tapahtuu vielä paljon harvemmin.

    1. Katri Manninen

      Tsekkaapa JUKKA TAMMINEN huviksesi kirja Kelly McGonigalin -kirja The Willpower Instinct, jos kerkiät. Siinä käydään itsekuri/tahdonvoima ja siihen vaikuttavat tekijät perinpohjaisesti läpi. Varoitus: vetää nöyräksi. 🙂

  3. ”If there is no want, there is no deprivation.” Kun aidosti ei halua vaikka sitä pullaa, siitä kieltäytymisestä ei tule ongelmaa. Silloin ei tarvii mitään lakkoja tai tsemppauksia. Pätee muuhunkin, kuten juuri alkoholiin, muihin päihteisiin, jne.

    Ja miten pääsee siihen tilaan, ettei aidosti halua? Mitä ehdottaisitte?

    1. Tosi hyvä kysymys, jota oon pohtinut paljon itsekin. Kaikista varmin tapa on pysähtyä ja tulla tietoiseksi siitä mitä on tekemässä. Vähän niin kuin kuulostelee, että haluankohan mä tätä nyt ihan oikeasti. Ja antaa silleen aikaa ja tilaa, eikä mene sen paniikki-ajatuksen mukaan, että nyt heti pakko samantien. Jos itsekuri on jostain syystä heikoilla ja tuntuu että paskanko väliä, alan monesti inhorealistiksi. Mietin esim.suklaan koostumusta=rasvaa, sokeria ja kaakaota. Enkä ikinä ole niin herkun tuskissani, että kaivaisin jääkaapista voita ja sekoittaisin siihen sokeripussin sisällön ja hieman kaakaojauhetta 😉 Tai karkithan on pelkkää sokeria, joten samahan se olisi pureskella elintarvikeväreillä värjättyjä sokeripaloja, hah hah 😀 En siis tee tätä aina, sallin itseni syödä mässyä jos siltä tuntuu. Mutta jos tuntuu esim.sokeriputki jäävän päälle, tällä saan sen suht helposti poikki.

    2. No, mä olen muutama vuosi sitten laihduttanut useita kymmeniä kiloja ja ne ovat pysyneet pois. Poislukien joku ihme 10 kg suhaa sinne tänne 68-78 välillä riippuen fiiliksestä. 🙂 Mutta joo, mä sain herätyksen sillosen työkaverin kanssa lenkillä. Ja se oli mun eka lenkki varmaan kymmeneen vuoteen ja olin kuollu sen jälkeen. Mutta mikä tärkeintä, olin elossa. Tunsin joka ikisen kivistävän soluni ja kun raahauduin puolikuolleena suihkuun, niin loppu on ns.historiaa. Samalla sain käsiini fitnes ruokavalio-ohjeen ja päätin kokeilla kolme päivää mitä tapahtuu. Ja johan tapahtui ja sitten vaan jatkoin. Aloin käymään kuntosalilla ja reippailla lenkeillä eikä lähiympäristö ollut uskoa silmiään. Laihduin supernopeasti lähes entiseksi itsekseni ja samalla olin löytänyt painoharjoittelun. Kaikki oli vaan niin palkitsevaa jotenkin. Tunsin olevani elossa ja pystyväni ja olevani jollain oudolla tavalla olemassa omimpana itsenäni. Siitä on kyllä syömiset muuttuneet tilanteitten mukaan, ts.herkuttelen kyllä, mutta oikeasti se makuaistikin muuttuu. Esim. suklaa alkaa maistumaan ällöttävän makealle ja valmisruuat eivät maistu enää miltään muulta kuin teolliselta. Nyt herkuttelun huippua on hyvä pihvi ja salaatti ja höyryävä makukahvi.
      Kyllä, hyvä ja onnistunut muutos on helppo eikä vaatinut juuri ollenkaan itsekuria silloin. Minulle meni varmaan puolitoista vuotta, kun ensimmäisen kerran oli vähän sellainen olo, että jaksaako tänään lähteä lenkille.

  4. Jep Nina, ajatuksesi kulkevat samantyyppisillä raiteilla kuin omanikin. Kuului äänekäs NAKS, kun oivalsin, miten valtavasti olen lastannut kaikenlaista karkkiparkojen niskaan ;D tyyliin näitä syömällä rentoudun … ja palkitsen itseäni … ja juhlistan … ja ja ja. Ihan samaa huttua kuin jotkut (ja eritoten itse) tekevät tupakan ja alkoholin kanssa. Vaikka nuo aineet itse asiassa juuri ovat värjättyä sokerihyytelöä tai ruskeaa purua tai hiiva-sokeri-nestettä. 🙂 Ei niillä ole mitään valtaa parantaa omaa oloa tai tilannetta tai itse asiassa muuttaa niitä mitenkään 🙂

    1. Niin se ”ongelma” taitaa olla nimenomaan kaikki ne ajatukset jotka on yhdistänyt siihen kyseiseen nautintoaineeseen. Juurikin että tämän avulla palkitsen/juhlistan/rentoudun/repäisen jne. Vaikka oikeasti kaikki on kiinni siitä, minkä ajatuksen olen liittänyt mihinkin asiaan. Miksi suklaalevy muuntuu päässäni hemmotteluksi, kun taas tupakan ajatteleminen saa aikaan ns.negatiivisia mielikuvia? Miksi kahvin ajatteleminen saa veden herahtamaan kielelle, mutta limsat eivät aiheuta minkäänlaista reaktioita? Mene ja tiedä, tuskinpa näihin pystyy kukaan antamaan mitään luotettavaa vastausta. En usko rajoittamiseen tai kieltoihin, monesti ne kaatuvat kapinaan heikkona hetkenä. Sen sijaan uskon vastuun kantamiseen, siihen että on reilu itseään kohtaan ja ennen kaikkea rehellinen. Sen vastuun voi siirtää jo kauppaan; pysähtyy siellä miettimään ketä varten olen ostamassa tätä suklaalevyä/tupakka-askia/kaljalaatikkoa. Ja jos vastaus on jotain muuta kuin minä itse, kannattaa pohtia myös se puoli, että kuka tämän tulee todennäköisimmin syömään/juomaan/kuluttamaan. Jos on ok sen kanssa että itselle ostaa/itse käyttää niin anti mennä vaan 🙂 Tärkeintä on että ei mene vain automatiikalla tilanteesta toiseen ja jälkeen päin ihmettele, miten tähän oikein päädyttiinkään.

  5. ”En usko rajoittamiseen tai kieltoihin, monesti ne kaatuvat kapinaan heikkona hetkenä.” Samaa mieltä. Ja juuri sitä tarkoitin kun sanoin, että if there is no want, there is no deprivation. Eli vaikka henkilön, joka ei ole koskaan tupakoinut, ei tarvitse rajoittaa tai kieltää, kun ei se tyyppi edes AJATTELE tupakkaa, saati että polttaisi 🙂 Ja tämä musta on ihan varteenotettava aspekti myös ”herkkuihin”, siis sellaisiin syötäviin asioihin, joita ei terveyden kannalta ole ollenkaan välttämätöntä ruokavalioonsa sisällyttää (pikemminkin päinvastoin). Mainiota keskustelua <3

    1. Hah, tajusin juuri jotain, toivottavasti osaan pukea sen sanoiksi 🙂 Sun alkuperäinen kysymys kuului, että miten päästä siihen tilaan ettei aidosti halua jotain. Mun vastakysymys kuuluu, että miksi siihen tilaan tulisi päästä? Vastaan omaan kysymykseeni sillä tavoin kuin olisin voinut itse vastata siihen, täydennä jos mielestäsi jotain oleellista jäi pois. No vastaan, että se olisi helpompaa. Ei tarvitsisi tuntea kiusausta, joka omalla tavallaan olisi kätevää. Muuten ok, mutta tässähän mä olen juuri leimannut kiusauksen ei-toivotuksi tunteeksi, josta pitäisi päästä eroon. Vähän sama juttu, kuin että yritä olla ajattelematta valkoista karhua. Yrität jollain tasolla päästä eroon jostain fiiliksestä, jolloin se varmasti voimistuu kun siitä on tehty jonkinasteinen ongelma, tai jostain toisesta tunnetilasta tavoittelemisen arvoisempaa kuin toisesta. Olemassa on ilman muuta toinenkin vaihtoehto; todeta, että vitsi mun tekee ihan törkeästi mieli esim.suklaata. Mutta tarvitseeko sitä ajatusta ottaa niin tosissaan, että sitä lähtee toteuttamaan? Jos sen ajatuksen tunnistaa ja tunnustaa, ei tartu tai tee siitä ongelmaa, se vaihtuu kohta toiseen. Uskon, että aina ei pysty näkemään sitä vaihtoehtoa, että jättääkin ajatuksen toteuttamatta, mutta mitä sitten? 😀 Kun lopettaa vastakkainasettelun, pystyy näkemään että sitä on ihminen, jonka kaikki valinnat ei oo fiksuja. Mutta elämä jatkuu 🙂 Ja siltä osin perun noita edellisiä kirjoituksiani, että kaikki turha kikkailu pois.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top