Ovatko nykynuoret masentuneempia kuin ennen?

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Eilen kävin puhumassa joukolle nuorison kanssa työskenteleviä ihmisiä inhimillistä kokemusta selittävästä kolmen prinsiipin mallista. Mallia on sovellettu erittäin menestyksekkäästi Jenkeissä muun muassa erilaisten ongelmayhteisöjen muuttamisessa toimiviksi, terveiksi yhteisöiksi. Linkitän kirjoituksen loppuun koskettavan ja silmiä avaavan englanninkielisen mini-dokumenttielokuvan aiheesta.

Eräs kuulijoista totesi keskustelun aikana, että hänen nuoruudessaan ei ikinä puhuttu masentuneista nuorista, kun taas tätä nykyä yksi jos toinen nuori syö masennuslääkkeitä.

Totta!

Jos olet yli 35-vuotias, muistele koulukavereitasi.

Kuinka moni näytti olevan kroonisesti masentunut? Entä kuinka usein kuulit nuorten itsemurhista?

Minä muistan nuoruudestani yhden tapauksen, joka saattoi olla itsemurha tai sitten känninen nuori vain käveli kuulokkeet korvilla junaradalla.

Olin itse hyvin paljon alamaissa varsinkin yläasteaikoina, jolloin vanhempani erosivat. Siihen aikaan kuitenkin pidettiin normaalina, että teiniä masentaa, vituttaa ja ahdistaa, joten asiasta ei tehnyt erityistä numeroa. Koska jollain tasolla oletin, että teiniangsti kuului asiaan ja menisi iän myötä ohi, en jäänyt jumiin kurjiin fiiliksiin.

Kolme viikkoa sitten Helsingin Sanomien nettisivuilla oli juttua tutkimuksesta, jonka mukaan onnellisuuden ihannointi tekee onnettomammaksi.

Ihmiset, jotka kokivat että yhteiskunta odottaa heidän olevan onnellisia, kokevat voimakkaampia ahdistuksen ja onnettomuuden tunteita kuin ne, jotka eivät oleta että heidän kuuluu olla onnellisia.

Tässä TED-videossa aivotutkija Sarah-Jayne Blakemore kertoo siitä, miten teinien aivot ovat voimakkaassa kasvu- ja kehitysvaiheessa, josta seuraa muun muassa tavallista suurempaa itsetietoisuutta (ja sitä kautta häpeän ja epävarmuuden tunteita), riskinottoa varsinkin kavereiden seurassa ja kyvyttömyyttä samaistua muihin.

Sarahin mukaan nuorille tyypillistä käytöstä ei saisi nähdä ongelmana, vaan tärkeänä osana nuorten kehitystä, jota on mahdollista tukea monin eri tavoin.

Tämä on erityisen tärkeä viesti Yhdysvalloissa, jossa nuorille määrätään tätä nykyä hurjia määriä vahvoja psyykenlääkkeitä — myös sellaisia, jotka on oikeasti tarkoitettu mm. skitsofrenian ja maanis-depressiivisyyden hoitoon.

Sen lisäksi Jenkeissä on alettu lääkitä myös uhmaikäisiä, jotta nämä eivät saisi raivokohtauksia.

Toisin sanoen Yhdysvalloissa näyttää olevan vallalla ajatusmalli, että negatiivisissa tunteet ovat paha asia ja että lasten ja nuorten kurjat tunteet ja voimakkaat tunteenilmaukset ovat ongelma, johon pitää puuttua tarvittaessa vaikka vahvoilla psyykenlääkkeillä.

Suomessa ei luojan kiitos vielä olla näin pitkällä, mutta näen että olemme ottaneet jo askeleita kohti tällaista kehitystä alkamalla puhua nuorten huonosta olosta vakavana ongelmana, sen sijaan että lähtisimme siitä, että nuorten kuuluu kokea kaikenlaisia vaikeita tunteita ja käyttäytyä typerästi.

Ovatko nykynuoret masentuneempia kuin ennen?

Kyllä ja ei.

Nykynuoret eivät ole lähtökohtaisesti sen helpommin masentuneempia tai ongelmallisempia kuin mitä murrosikäiset ovat olleet vuosituhansien ajan.

Väitän, että nykynuorten suurin ongelma on se, että heidän huonoista fiiliksistään ollaan tekemässä ongelmaa, joka pitää ratkaista.

Samalla tavalla kuin kaikki muutkin, teini-ikäiset tuntevat oman ajattelunsa. Se, mikä ajatus mieleemme juolahtaa tietyllä hetkellä riippuu valtavan monesta asiasta — mukaanlukien hormonaalisesta tilastamme.

Olennaista on huomata, että olipa fysiologinen tilamme mikä tahansa, sisäinen järjestelmämme pyrkii koko ajan kohti mielenrauhaa ja hyvää oloa. Toisin sanoen aina kun ajatuksesi ns. katkeaa, palaat hetkeksi neutraaliin tilaan, joka ei tunnu oikein miltään. Tämän neutraalin mielenrauhan tilan koet esimerkiksi silloin, kun olet juuri lopettanut pissaamisen, varsinkin jos sitä ennen sinulla on ollut kova pissahätä.

Olennaisempaa kuin se, mitä ajattelemme on nähdä ETTÄ ajattelemme ja tunnemme nimenomaan ajatuksemme, emme todellisuutta.

Toisin sanoen se, että teini-ikäinen tuntee ettei kukaan rakasta häntä kertoo siitä, että hän ajattelee ettei kukaan rakasta häntä — ei siitä, ettei kukaan oikeasti rakasta häntä.

Jokainen voi keskenään miettiä miten erilaisen tunnetilan ja toimintaa seuraavat kaksi ajatusta herättävät:

1. VAIHTOEHTO

Minua masentaa, ahdistaa ja hävettää, koska minulla on heikko itsetunto, tunnen olevani yksinäinen ja kärsin masennuksesta. Siksi minun pitää käydä terapiassa ja syödä psyykenlääkkeitä. Kukaan ei tiedä kuinka nopeasti paranen tästä.

Tunnen olevani epäonnistunut luuseri ja tuntuu epäreilulta, että juuri minun piti sairastua masennukseen. Ei mikään ihme, ettei kukaan tykkää minusta — ja se masentaa minua entisestään.

2. VAIHTOEHTO

Olen kokenut viime aikoina tavallista useammin ahdistusta, masennusta ja häpeää ja saanut hysteerisiä itku- ja raivokohtauksia, koska aivoni ovat rajussa kehitysvaiheessa. Tämä tuntuu todella ikävältä ja ehkä vähän pelottavaltakin, mutta on täysin normaalia ja luonnollista.

Vaikka minusta tuntuisi kuinka pahalta tahansa, paha olo menee aina itsestään ohi — ainakin hetkeksi. Vaikka minusta tuntuu ettei kukaan rakasta ja ymmärrä minua, se ei tarkoita että se on totta — ainoastaan että juuri sillä hetkellä olen syystä tai toisesta alhaisessa mielentilassa enkä pysty ajattelemaan selkeästi.

Vaikka usein pelkään että tulen hulluksi tai mieleeni juolahtaa ajatus, että haluan kuolla, se on onneksi vain ajatus, joka menee ohi. Melkein kaikilla ihmisillä tulee teini-iässä mieleen tällaisia ajatuksia. Samalla tavalla tämä kehitysvaihe menee itsestään ohi, jolloin minun on helpompi olla itsevarma enkä ahdistu enää niin usein ja helposti.

Miten nuoria kannattaa auttaa?

Minä väitän, että nuorille jos kenelle kannattaisi opettaa, että he tuntevat vain oman ajattelunsa — jopa silloin, kun ”ulkoisessa maailmassa” asiat eivät ole lainkaan ruusuisesti.

Erityisen tärkeänä näen sitä, että nuorille tehdään selväksi, että hyvin voimakkaat mielialan vaihtelut kuuluvat murrosikään eivätkä ole vaarallisia, vaikka siltä kuohun keskellä tuntuukin.

Tähän liittyen olisi tärkeää opettaa, että emme pysty arvioimaan tilanteita ja syy- ja seuraussuhteita realistisesti silloin kun olemme jotenkin kiihtyneessä mielentilassa: joko ahdistuneita ja masentuneita tai hyperaktiivisia ja maanisia — vaan että olisi hyvä odottaa että mieli tyyntyy, ennen kuin lähtee tekemään mitään radikaaleja ratkaisuja tai vetämään isompia johtopäätöksiä.

Kaikkein tärkeintä olisi pointata ne hetket, jolloin he kokevat mielenrauhaa, onnea ja hyvää mieltä — ja näyttää, ettei heidän tarvitse tehdä mitään sen saavuttamiseksi.

 

Haluatko oppia käyttämään tekoälyä tekstin tuottamisessa, käsikirjoittamisessa tai opinnäytetöiden tekemisessä?

Tsekkaa Kurssisivuiltani kurssit.kutri.net esim. Kirjoittajajäsenyys, Opinnäytetyökurssi tai Tekoäly yrittäjän kaverina -kurssi, joilla kaikilla opetan muun hyvän lisäksi tekoälyn käyttöä erilaisten tekstien tuottamisessa.

18 ajatusta aiheesta “Ovatko nykynuoret masentuneempia kuin ennen?”

  1. Samaa mieltä, mutta itse koen, että tärkeintä olisi saada ne vanhemmat ymmärtämään tämä kolmen prinsiipin ajattelu, jotta he voisivat toimia mahdollisimman paljon mielenrauhasta käsin itsensä ja edelleen lapsensa kanssa ja vaikka lapsi/nuori angstaisi kuinka paljon tahansa, niin se perustotuus hänestä täydellisenä ja hyvänä ei hukkuisi mihinkään.

  2. No eivät ole!Tässä ajassa ihan kaikki nähdään ongelmina ja tosi vakavina sellaisina.Nuorten kehitykseen on aina kuulunut ja tulee kuulumaan kaikki mahdollinen mielialan heittely laidasta toiseen ja se on ihan normaalia,sellaisenaan tärkeä kehitysvaihe kasvussa aikuiseksi.Ennen sanottiin:Vaikea murrosikä,menee aikanaan ohi.Nyt se on masennusta,lääkitään kuntoon!Mun mielestä lääkkeiden tarjoaminen jokaiseen mielen ailahteluun on nuoren ihmisen heitteille jättämistä.Nuori tarvitsee hyvin rytmitetyn arjen,rakastavan kodin ja vanhemmat,säännöllisen harrastuksen ja kavereita.Ei ne pillerit ratkaise mitään,kaikki työ oman hyvinvoinnin eteen on kuitenkin tehtävä aina itse,vaikka sitten pikkusen myöhemminkin.Nuori pitää myös opettaa vastuuseen omasta elämästään,ei ole vanhempien tai kavereiden asia hoitaa kaikkea eteen.Lue koko juttu…

  3. alice_wonderland

    Jäin miettimään, että olen varmaan viettänyt suurimman osan koko ala- ja yläasteesta alhaisessa mielentilassa. Ei ihme, että esim. matikka tuntui niin vaikealta. Myöhemmissä opinnoissa olen ihmetellyt, miten se matikka on sujunut paljon paremmin ja laittanut sen sitten hyvän opettajan piikkiin. Toisaalta luovissa aineissa olen loistanut aina.

    1. Alice — joo, olisipa jännää mennä aikakoneella seuraamaan sua noina aikoina. Olitko tosiaan suurimman osan ajasta alhaisessa mielentilassa, vai muistuvatko mieleen jostain syystä paremmin noi kurjat hetket. Tai oliko esim. niin että koulupäivän aikana olit alhaisessa mielentilassa, mutta kotona omissa oloissasi olit hyvässä olossa. Mutta joo, hyvä havainto tuo, että alhaisessa mielentilassa oppimiskyky on heikompi kuin korkeassa mielentilassa — siis ihan fysiologisestikin.

  4. Tämä on tärkeä ja ajankohtainen asia. Olisi hienoa lukea myös teidän Katrin kanssa ahkerasti keskustelevien ajatuksia. Toivon täällä salaisesti kommentteja esimerkiksi nimimerkeiltä ”Elli” ja ”Jenga” 🙂

      1. Kiitos linkistä ja tärkeästä keskustelun avauksesta!

        Näitä lapsia voi auttaa samalla tavalla kuin muitakin kovia kokeneita ihmisiä.

        Auttamalla heitä näkemään, että vaikka he ovat kohdanneet elämässään todella ikäviä ja epäoikeudenmukaisia asioita ja vaikka ne aika ajoin nousevat mieleen tuoden voimakkaitakin tunteita, HE EIVÄT OLE RIKKI.

        He ovat yhä edelleen yhtä ehjiä kuin olivat sinä päivä kun he syntyivät, koska he eivät ole ajatuksensa, tunteensa ja toimintansa.

        He kokevat joka päivä monia hyviä hetkiä, jolloin heidän ajatuksensa ovat jossain muualla kuin menneissä tapahtumissa. Tämä on erityisen totta lasten kohdalla.

        Heitä voi auttaa kaikkein parhaiten näkemällä heidät hyvinä, EHJINÄ ja rakastettavina. Näkemällä että heilläkin on täysi potentiaali uuteen ajatteluun ja kyky nähdä menneet vääryydet joku päivä uudessa, lempeämmässä valossa.

        Auttamalla heitä näkemään, että menneisyys on läsnä enää hetkellisissä ajatuksissa, jotka menevät itsestään ohi — ja että se, että mieleen juolahtaa muisto menneistä tapahtumista ei tarkoita mitään muuta kuin että se nyt sattui juolahtamaan mieleen.

        Kurjat muistot eivät tee heistä huonompia, rikkinäisiä tai viallisia. Ne eivät tarkoita että pahat asiat tapahtuvat tässä hetkessä — tai edes tulevaisuudessa. Se ei tarkoita edes sitä, että ajatus menneistä kokemuksista tulee aina tulevaisuudessakin herättämään yhtä voimakkaan tunnereaktion. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että tässä hetkessä lapsella on paha olo, koska hänen mieleensä on syystä tai toisesta juolahtanut kurja muisto tai ajatus. Onneksi sillekään ei tarvitse tehdä mitään vaan se menee itsestään ohi.

        Pahinta mitä aikuinen voi tässä tilanteessa tehdä on mennä mukaan omaan alhaisen mielentilan ajatteluun ja nähdä nämä lapset vaurioituneina, rikkinäisinä tai turmeltuina, sillä se ajatus tulee läpi aikuisen ilmeistä ja rivien välissä. Tämä virheellinen ajattelu satuttaa aikuista ja saa lapsen tuntemaan että hänessä on jotain vialla — kun hänessä ei ole oikeasti mitään vialla.

        Kaikki lapset muistavat samalla tavalla kurjia menneisyyden kokemuksia — näillä lapsilla ne kurjat menneisyyden kokemukset vain sattuvat olemaan aivan erityisen kurjia. Mutta samalla tavalla kuin muutkin lapset pääsevät pahojen unien ja painajaisten yli, niin pääsevät nämäkin lapset.

        1. ”Mutta samalla tavalla kuin muutkin lapset pääsevät pahojen unien ja painajaisten yli, niin pääsevät nämäkin lapset.”

          Nythän ei ole kyse pahoista unista ja painajaisista vaan tapahtumista, jotka ovat totisinta totta ja joiden vaikutukset näiden lasten elämään eivät koskaan lakkaa olemasta. Ihan siis konkreettisessa mielessä: jos äitisi tapetaan kun olet 10, niin siitä eteenpäin sinulla ei ole äitiä. Eikä sitä hoivaa ja rakkautta jota äidiltäsi olisit saanut.

          Jos äitisi tapettiin lisäksi kiduttamalla silmiesi edessä, mitä todennäköisimmin järkkyi pahasti sekä perusturvallisuutesi että uskosi ihmisiin ja ihmiskuntaan ylipäänsä. Ja huomaa: aivan hyvästä ja todellisesta syystä.

          Kyllä pieni ihminen menee rikki, kun hänet tömäytetään liian lujaa vastakkain todellisen pahuuden kanssa. En väitä (enkä todellakaan toivo!) ettei siitäkin voisi ns. päästä yli ja elää joskus tasapainoista ja onnellistakin elämää. Mutta ei tuollainen kokemus ole vain ”kurja muisto” ja minusta vertaus pahaan uneen on aikamoista vähättelyä. Siksi kai tämä kommenttikin.

          1. Paletti — ole hyvä ja selitä miten tämä pieni ihminen on mielestäsi mennyt rikki. Mikä HÄNESSÄ on mennyt rikki?

            Kyllä, esimerkiksi hänen perheensä on ihan oikeasti mennyt sillä tavalla rikki, että hänen äitinsä on kuollut.

            Ja jos hänen kätensä on leikattu irti, se on aina rikki.

            Ja jos hän olisi saanut eimerkiksi pahasta iskusta pysyvän aivovamman, jota aivot eivät pysty mitenkään kompensoimaan, niin kyllä, silloin voidaan ajatella että hänen mielensä on rikki.

            Okei, jos oletat, että ihminen on hänen ajattelunsa ja tunteensa JA että se, että hän yhdellä hetkellä ajattelee ja tuntee tietyllä tavalla kertoo jostain pysyvästä ja alati olemassa olevasta asiasta tässä ihmisessä, niin silloin toki voidaan ajatella, että ihminen voi mennä rikki.

            Mutta tämä on väärä olettama!!!

            Minä olen tavannut — ja jopa valmentanut — ihmisiä, jotka ovat kohdanneet erittäin järkyttäviä asioita lapsuudessaan. Ja olen viettänyt yhden päivän lasten kanssa, jotka elävät yhdessä Rio de Janeiron pahamaineisimmista ghetoista. En tietenkään voi tietää mitä juuri nämä kohtaamani 30-50 lasta olivat elämässään nähneet, mutta ainakin he pystyivät kokemaan täyttä iloa siinä hetkessä.

            Jopa todella hirveitä asioita elämässään kokeneet lapsilla — ja myös aikuisilla — on täysi kapasiteetti tuntea edelleen hyvää oloa, rakkautta ja onnea TÄSSÄ JA NYT. Ja mitä enemmän he ovat tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät oleta virheellisesti heidän olevan rikki ja siksi käyttäytyvän tietyllä tavalla, sitä nopeammin he pääsevät taas yhteyteen sisäisen viisautensa kanssa.

            Mutta kuinka usein käy niin, että lapsi, joka on kohdannut kauheita asioita, joutuu sellaisten hyväätarkoittavien typerysten hoiviin, jotka tietämättömyyttään tekevät ison numeron lapsen mieleen tulevista kauheista kokemuksista ja muistoista ja väheksyvät tämän hyviä hetkiä, koska olettavat että lapsi on rikki?

            Jotka ilmeillään ja elekielellään viestittävät että lapsi on jotenkin kurjempi ja onnettomampi ja säälittävämpi tapaus kuin muut, koska hän on ”rikki”?

            Mutta se, että heille tulee yhtenä hetkenä mieleen hirveitä muistoja ja ajatuksia, jotka herättävässä heissä ihan kamalia tunteita, ei tee heistä rikkinäisiä. Se, että yhdessä hetkessä he ajattelevat etteivät he voi luottaa keneenkään ei tee heistä rikkinäisiä. Se, että heille on tapahtunut kauheita asioita, ei tee heistä rikkinäisiä.

            Ja se, että huomaamme, että he eivät ole rikkinäisiä, ei tee sitä mitä heille on tehty yhtään vähemmän epäoikeudenmukaiseksi, kamalaksi ja torjuttavaksi. KENENKÄÄN IHMISEN ei pitäisi joutua kohtaamaan sellaisia kauheuksia kuin näiden lasten. Siksi minä haluan herättää ihmiset lopettamaan oman napansa kaivelun ja käyttämään äärettömän potentiaalinsa uuteen ajatteluun epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen tässä maailmassa parhaalla mahdollisella tavalla.

            Mutta se, että näemme nämä lapset rikkinäisenä ei auta mitään. Se vain satuttaa näitä lapsia lisää. Ennen kaikkea sen on VÄÄRIN.

            Mitä nämä kauheita asioita kokeneet lapset tarvitsevat? Ihmisiä, jotka osaavat lähestyä lapsia korkeasta mielentilasta käsin, täyden rakkauden tilasta. Tässä tilassa ihminen on peloton ja levollinen ja näkee toiset ehjinä, hyvinä ja rakastettavina — siitä huolimatta mitä nämä ovat kokeneet. Ja näkemällä täydellisyyden toisissa, autamme heitäkin näkemään sen itsessään. Ja kun he näkevät että he ovat edelleen yhtä hyviä, ehjiä ja rakastettavia kuin he olivat syntyessään, he voivat käyttää omaa sisäistä viisauttaan avukseen löytääkseen parhaan mahdollisen tavan elää ikävien muistojensa kanssa.

            Opettajani Bill Cumming, joka tosin tajusi itse kolme prinsiippiä vasta tammikuussa, puhuu tällä videolla siitä miten meissä kaikissa on kyky haluta tappaa ja kyky rakastaa. Suosittelen lämpimästi katsomaan tämän videon, jos englanti yhtään sujuu:

            http://www.youtube.com/watch?v=YVykjRig5aI

  5. Hmm. EN tarkoita ”rikkinäisyydellä” sitä, etteikö se ihminen itse olisi (tai voisi kokea olevansa) ehjä, hyvä tai rakastettava. Vaan enemmänkin sitä, mihin se voi milläkin todennäköisyydellä uskoa muiden ihmisten kykenevän ja ryhtyvän. Eli just sitä perusluottamusta, mikä pitää olla elämää ja muita ihmisiä kohtaan, jotta mistään voi tulla yhtään mitään. Ja uskon, että jos lapsen maailma lyödään tuolla lailla päreiksi, niin se voi jättää aika pysyvät jäljet. On niin eri asia teoriassa tietää, että kuka tahansa meistä voi haluta tappaa tai kuolla kupsahtaa hetkenä minä hyvänsä kuin olla nähnyt ja kokenut sen omin silmin. Jokainen kai joutuu välillä pohtimaan, onko tää maailma enemmän hyvä vai paha paikka, ja tuollaisen kokemuksen jälkeen löytyy aina yksi vankka fakta jälkimmäisen hyväksi.

    [Käsittääkseni lapsilla perusturvallisuus rakentuu normioloissa ihan luonnostaan, kun niiden eteen ei tuoda liian pahoja juttuja liian aikaisin. Siksi niiden ei anneta katsoa sotakuvia uutisista tms., koska niiden pitää saada kerätä sitä luottamusta ja kasvaa siinä, jotta sitten ”isona” voi kestää paremmin niitä pahoja juttuja mitä elämässä (ja omassa päässä) tulee vastaan.]

    Eli tarkoitin sillä rikkimenemisellä enemmän lapsen kokemusta maailmasta/muista ihmisistä kuin itsestään. Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, ettei ihmisiä auteta jumittamalla heidän kokemissaan kauheuksissa ja uhriuttamalla heitä lisää. Ja uskon, että että ihminen voi ”eheytyä” ja oppia elämään onnellistakin elämää oli takana mitä tahansa. Lapset toki (onneksi!) ovat taitavampia siinäkin, hetkessä elämisessä ja onnellisuudessa. Mutta ihmismieli pyrkii kehittämään vähemmän rakentavia selityksiä kokemilleen vääryyksille (tyyliin jako hyviin ja pahoihin ihmisiin, jonkun tietyn ihmisryhmän demonisointi tms.) ja meillä on maailma pullollaan ihmisiä jotka ovat ratkaisseet asian just näin. Niin jottei tuollaista tapahtuisi, tarvitaan sitä täyttä rakkautta ja jatkuvuutta ja vakautta aika paljon.

    P.S. Arvostan kovasti sitä, että pyrit aitoon dialogiin lukijoidesi kanssa. Ja olen saanut (varsinkin) onnellisuusjutuistasi paljon irti, kiitos!

    1. Paletti — kiitos itsellesi ja ihan kaikille muille juttujani kommentoiville! Hyvät havaintonne ja ennen kaikkea kiperät kysymyksenne auttavat meitä kaikkia syventämään ymmärrystämme inhimillisen kokemuksen luonteesta!

      Nostit esiin kaksi yleistä harhaa, joita emme usein tule edes katsoneeksi tarkemmin vaan ns. otamme ne annettuina:

      1. Että on olemassa ”onnellista elämää”.

      2. Että luottamus muihin ihmisiin voi ja pitää syntyä vain omien kokemusten kautta.

      Katsotaanpa kumpaakin ajatusta tarkemmin:

      1. Onnellinen elämä

      Elämme elämämme aina vain tässä hetkessä. Tässä hetkessä tunnemme ja koemme vain ja ainoastaan sen, mitä juuri tällä sekunnilla ajattelemme.

      Tämä on fakta.

      Illuusio siitä, että elämämme on onnellista tai onnetonta syntyy kun ajattelet tässä hetkessä elämääsi eli näet elämäsi filminauhana tai sarjana tapahtumia tai muuna kokonaisuutena ja mieleesi sillä hetkellä nousseiden ajatusten perusteella vedät johtopäätöksen siitä ”millaista elämää elän”.

      Se, mitä kohtauksia elämästäsi nousee mieleen, missä valossa näet ne ja mitä johtopäätöksiä vedät elämästäsi riippuu pitkälti siitä, missä mielentilassa asiaa ajattellessasi olet.

      Alhaisessa mielentilassa aivosi älykkäimmät ja inhimillisimmät osat hiljenevät etkä pysty enää muistamaan ja arvioimaan kunnolla elämääsi. Tämä on siis ihan neurologinen fakta, jonka voi helposti todeta kuuntelemalla mitä joku läheinen ajattelee elämästä tai itsestään erittäin alhaisessa mielentilassa ja korkeassa mielentilassa. Eroa voi olla kuin yöllä ja päivällä ja alhaisen mielentilan ajattelu on aina rajoittuneempaa ja siksi vääristyneempää kuin korkean mielentilan ajattelu.

      Niinpä ajatellessasi elämääsi hetkellä, jolloin olet alhaisessa mielentilassa ajattelet että elämäsi on onnetonta tai muuten ongelmallista ja mieleesi muistuu erilaisia esimerkkejä tilanteista, jotka puhuvat tämän asian puolesta.

      Ajatellessasi elämääsi korkeasta mielentilasta käsin eli olosi ollessa rento, levollinen ja kirkas – eli kun olet mielenrauhassa ja voit jopa kokea onnea – näet helpommin hyvän elämässäsi ja pystyt näkemään ettei onnesi ole kiinni ulkoisista olosuhteista.

      Jos sinua seurattaisiin koko elämäsi ajan videokameralla ja ajatustenlululaitteilla, huomattaisiin ettei elämäsi olisi itsessään onnetonta tai onnellista — tai ainakaan niin onnetonta tai onnellista kuin tiettynä hetkenä oletat sen olevan.

      Kyllä, voi olla että jonain päivinä, viikkoina, kuukausina tai jopa vuosina pitkität omaa alhaista mielentilaasi aktiivisella ajattelullasi, mutta tuolloinkin sisäinen järjestelmäksi palauttaa sinut mielenrauhaan aina kun ajatuksesi katkeaa.

      Ongelmanamme ei ole koskaan se, ettemmekö voisi tuntea hyvää oloa vaan se, että emme kiinnitä siihen niin paljon huomiota koska se on perustilamme ja alhaisessa mielentilassa ollessamme emme aidosti muista että olimme hetkeä aikaisemmin mielenrauhassa vaan kuvittelemme että ”olen aina onneton” tms.

      Minun näkökulmastani ajatus siitä, että ”kovia kokeneet lapset voivat joskus ehkä elää onnellista elämää jos eheytyvät” on absurdi ja vähän vaarallinenkin, koska sillä hetkellä kun ajattelet niin, annat erityistä painoarvoa sille, mitä joku alhaisessa mielentilassa sattuu ajattelemaan elämästään ja ennen kaikkea annat ymmärtää ettemme voi kokea täyttä onnea yhdessä hetkessä tietyissä olosuhteissa. Niinpä et joko bongaa niitä hetkiä kun toisella on hyvä olo koska hän ajattelee hyviä ajatuksia TAI oletat Kuunainen Kiven tavoin että ”ei se ole oikeaa onnea koska taustalla kummittelee jokin trauma”.

      Kirjoitan myöhemmin (päivällä) kunnon vastauksen Kuunainen Kiven kommenttiin, mutta on täysin väärä luulo että tässä hetkessä kokemani onnentunne ei olisi totta esim siksi että minulla on vaikea elämäntilanne tai koska välillä olen hirveän onneton tms.

      TUNTEEMME ovat aina täysin totta, koska ne kertovat vain siitä mitä juuri tällä hetkellä ajattelemme — se, mitä ajattelemme ei välttämättä vastaa todellisuutta.

      Huomaa myös, että useimmiten onnen tunteet syntyvät ihan ilman erityistä syytä – kun vain olemme tässä hetkessä ja nautimme hyvästä olostamme. Huono fiilis vaatii yleensä joko vanhojen vääryyksien muistelua tai tulevien uhkakuvien kuvittelua.

      Toisin sanoen huonojen fiiliksien takana olevat ajatukset ovat yleensä kauempana tämän hetken todellisuudesta kuin hyvät fiilikset.

      2. Luottamus

      Joo, useimmat meistä oppivat luottamaan tai olemaan luottamatta muihin yrityksen ja erehdyksen kautta ja siksi saatamme luottaa muihin ja itseemme välillä virheellisesti.

      Kuten pointtasit itsekin, tämä tapa johtaa usein väärinkäsityksiin, koska se, mitä ajattelemme toisista riippuu omasta mieletilastamme tietyllä hetkellä. Jos emme ymmärrä omia ja muiden mieletiloja ja sitä miten ne vaikuttavat ajatteluumme, vedämme helposti vääriä johtopäätöksiä sen perusteella miten joku ajattelee, tuntee ja toimii tietyllä hetkellä ja mitä itse ajattelemme sillä hetkellä.

      Toisin sanoen alamme leimata muita ihmisinä sen perusteella miten he ajattelevat ja sitä kautta tuntevat ja toimivat yhdessä hetkessä.

      Vertaa tätä siihen, että satut vierailemaan Helsingin keskustassa varhain joulupäivän aamulla kun on kylmää ja pimeää ja päättelet siitä että Helsinki on kylmä, pimeä ja autio kaupunki etkä enää ikinä muuta käsitystäsi – edes silloin kun vierailet kaupungissa lämpimänä kesäiltana kun se kuhisee elämää.

      Todellinen luottamus syntyy ymmärryksestä — siitä että ymmärrämme miten inhimillinen kokemus syntyy ja näkyy ihan kaikissa meissä.

      Jos katsoit Bill Cummingsin videon kuulit hänen kertovan aika kauhein esimerkein siitä, miten jokaisella meillä on synnynnäinen kapasiteetti tehdä äärimmäistä pahaa ja äärimmäistä hyvää. Kyllä, niin sinulla, Dalai Lamalla kuin lapsia kiduttaneilla ihmisillä.

      En ole tutustunut erikseen Syyrian tapaukseen, mutta vastaavissa järkyttävissä ihmisoikeusrikkomuksissa on ollut silmiinpistävää se, että niiden tekijät ovat ennen hirmutekojaan olleet yleensä ihan tavallisia ihmisiä, jotka eivät olisi koskaan voineet kuvitella pystyvänsä sellaisiin kauheuksiin.

      Ihan tavallisten ja terveiden ihmisten kyky tehdä pahaa toisille on todistettu usein psykologisin kokein.

      MUTTA samalla tavalla on todistettu että meillä kaikilla on synnynnäinen oikeudentaju, kyky samaistua muihin ja haluta muille hyvää silloinkin kun siitä ei ole meille itsellemme hyötyä. Tämä sama piirre on havaittu myös muissa aivotoiminnaltaan kehittyneemmissä nisäkkäissä.

      Ongelmana ei siis ole se, että olisi ihmisiä jotka kykenevät pahaan tai ihmisiä jotka eivät kykenisi hyvään.

      Koska haluamme ja teemme hyvää? Silloin kun aivojemme kehittyneimmät ja inhimillisimmät osat toimivat täydellä teholla. Koska ne toimivat täydellä teholla? Kun olemme korkeassa mielentilassa eli olomme on rento, kevyt, levollinen, avoin ja kirkas.

      Aivomme ovat tässä tilassa aina kun emme ole hälytystilassa eli taistele- tai pakene-tilassa — eli alhaisessa mielentilassa.

      Taistele- tai pakene -tila on POIKKEUSTILA, jonka sisäinen järjestelmämme pyrkii lopettamaan heti kun sille annetaan siihen mahdollisuus.

      Toisin sanoen olemme pohjimmiltamme oikeudenmukaisia, rakastavia ja haluamme hyvää muille.

      Julmuus, ilkeys ja välinpitämättömyys on ihan jo neurologisesta näkökulmasta katsoen poikkeustila — häiriö — vaikka joku ehkä olisi sen vallassa tietyllä ajanjaksolla valtaosan ajasta.

      Joo, kyllä minustakin olisi kaunista ja kivaa, jos pienten lasten ei tarvitsisi todistaa ihmisten kykyä julmuuteen. Tämä on kuitenkin maailmanhistorian mittakaavassa äärimmäisen harvinaista.

      Toisin sanoen häviävän pieni osa ihmiskunnasta on varjeltunut lapsena ihmisten alkukantaisemmalta eli epäinhimilliseltä käytökseltä.

      Mutta näen että tässä asiassa ratkaisevaa on taas lasta ympäröivien aikuisten suhtautuminen. Jos itse näemme oman kykymme hyvään ja pahaan ja kerromme siitä lapsille, myös nämä voivat ensinnäkin ymmärtää ettei se, mitä heille tapahtui ollut henkilökohtaista ja toisaalta myös ymmärtää omaan mieleen nousevia julmia ajatuksia, jotka voivat olla pelottavia.

      Mitä taas kuolevaisuuden ymmärtämiseen tulee, en välttämättä näe tärkeänä tai edes hyvänä asiana suojella lasta tiedolta hänen kuolevaisuudestaan. En tietenkään toivo että kukaan lapsi joutuisi menettämään vanhempiaan hyvin nuorena, mutta en pidä terveenä myöskään länsimaissa yleistynyttä tapaa suhtautua kuolemaan niin kuin se olisi niin vaarallinen ja kauhea asia ettei siitä voi oikein edes puhua.

      Kuolema on luonnollinen osa elämää ja tulee kohtaamaan jokaista meistä ennemmin tai myöhemmin. Mitä vanhemmaksi elät, sitä enemmän kuolemaa joudut näkemään.

      Monissa kulttureissa ja jopa ennen vanhaan Suomessa kuolemaa ei kauhisteltu samalla tavalla kuin monet tuntuvat nykyään tekevän — mitä muuta nuoruuden ihannointi on kuin kuolemanpelkoa?

      Kun kuolemaa pidettiin luonnollisena asiana, oli keksitty myös lohduttavia tarinoita siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Niinpä lapsetkaan eivät ajatelleet kuolemasta yhtä ahdistavia ajatuksia, kuin ehkä sellainen ihminen ajattelee, joka ei hyväksy tai ymmärrä omaa kuolevaisuuttaan.

      Toivon että tämä avasi uusia näkökulmia aiheeseen.

  6. Olen kohdannut lapsia,nuoria ja aikuisiakin joiden elämän jossain vaiheessa on tapahtunut sellaisia kauheuksia ettei niiden jäljet häivy.Kohdannut mm.sellaisen hyvin nuoren poikalapsen. joka on joutunut näkemään isän murhaavan äidin.Poika oli päällisin puolin ihan ok,mutta kovaäänisen eksäni läsnäolo ja karjuminen aina pelästytti hänet.Poika kertoi miehen karjumisen nostavan esiin ”kamalan hetken”,hän ei puhunut koskaan murhasta.Vartuttuaan sijaiskodissa,saatuaan ymmärrystä ja hyväksyntää,omaan elämäänsä astuttuaan hänen elämässään käynnistyi kierre alaspäin kaikin tavoin.Se jälki taisi sittenkin olla kaiken alla olemassa vaikka kaikki näytti hyvältä.Miten tämän pojan jälkeä pitäisi nimittää jos hänessä mikään ei ollut rikki,kun kaikki näytti ehjältä mutta selvästi oli suuri trauma vaikuttamassa elämään.Minusta hän oli rikkonainen sillä tavalla kun yleensä rikkonaisuus käsitetään tavallisessa puhekielessä puhuttaessa ihmisen mieleen vaikuttavasta traumasta.

    1. Mielenkiinnolla odotan, mitä Katri tähän vastaat. Itse ymmärrän tämän niin, että ne hyvät hetket olivat varmasti totta, mutta se trauma siellä alla oli niin vahva, että ne hyvät hetket eivät riittäneet kantamaan. Itse tarkoitan tällaista, jos sanon että joku on rikki. Voin hyvin ajatella, että tunnemme vain ajatuksemme. Mutta näkisin, että välillä ihmisillä voi olla kokemuksia, jotka nousevat mieleen uudestaan ja uudestaan, ja vievät sitten huonoon oloon joka kerran. Näillä ihmisillä on varmasti niitä hyviä hetkiä siellä välissä, mutta mitä jos paha kokemus on sellainen, joka tulee vain mieleen kerta toisensa jälkeen? Mulle on jäänyt epäselväksi, miten sellaisesta noustaan?

      ”Rikki” tarkoittaa siis mielestäni juuri tätä, että pahat ajatukset tulevat mieleen kerta toisensa jälkeen, ja hyvät hetket ovat niin lyhyitä, että niillä ei pitkälle pötki. Jos omia ajatuksiaan ei voi valita, niin mikä tässä on ulospääsy?

  7. Minua kiinnostaa kanssa tämä.. Itsellä kanssa jonkun verran kokemusta siitä, että joku liian paha asia tulee aina uudelleen ja uudelleen jostain syvältä mieleen. Vaikka olen saanut suorastaan valaistumisen tässä asiassa noin muuten, niin silti juuri nämä pahimpien asioiden mieleentulo häiritsee jonkun verran vieläkin. MUTTA olen tajunnut myös sen, että en anna niille ajatuksille ja tunteille enää sellaista painoarvoa ja valtaa mielessäni. En ota niitä enää niin vakavasti enkä myös ala analysoimaan tai muuten pyörittämään niitä mielessäni enkä keksimään/luomaan merkityksiä koskemaan koko elämääni niitten kanssa. Tajusin myös sen, että jos otan ne huonot fiilikset tosissaan, niin ne todella luovat myös oikean fyysisen huonon olon ja se pahentaa sitä kierrettä. Kehohan ei tajua eroa hälytysreaktiossa, onko tilanne todellinen ongelma vai ”vain” mielen tuote. Stressihormonit erittyvät silti. Liiallisella päänsisäisellä stressillä saa kyllä ajettua esim.lisämunuaisensa loppuun ja todellisen fyysisen väsymyksenkin aikaiseksi. Siksi näitten tajuaminen on oikeasti ubertärkeää.

  8. Kuunainen Kivi, Jenga ja Venliina — vastauksestani tuli niin pitkä, että teen siitä erillisen blogimerkinnän. Hetki pieni.

  9. Kuunainen Kivi, Jenga ja Venliina —

    Vielä ytimekäs vastaus siihen, miksi jotkut ihmiset näyttävät menneen rikki — koska he ovat törmänneet etupäässä ihmisiin, jotka uskovat heidän menneen rikki eivätkä siksi ole kertoneet heille että ”Hei, olet hyvä, ehjä ja rakastettava, eikä sun tarvitse tehdä mitään noille paskoille fiiliksille.”

    Miettikää itse miten olette suhtautuneet tai neuvoneet ihmisiä, jotka ovat kokeneet kovia. ”Joo, kuka TAHANSA olisi rikki tuossa tilanteessa.” ”Sun pitää prosessoida toi että voit jatkaa elämääsi.” ”Mä tunnen yhden hyvän terapeutin.”

    Juuri tämä ”myötätunto” eli salainen sääli on se, joka sumuttaa kovia kokeneet ajattelemaan, että heissä on jotain rikki ja etteivät he voi koskaan olla ”täysin normaaleja” ja elää samalla tavalla täysin normaalia elämää kuin muut kokien vain normaaleja tunteita…

    …vaikka samaan aikaan heidän tunteensa OVAT normaaleja! On ihan normaalia tuntea pahaa oloa, paskaa mieltä, ahdistusta, vitutusta, pelkoa jne. Ennen kaikkea se ei ole vaarallista — ei edes silloin kun se tuntuu todella supervaaralliselta ja kauhealta ja lamaannuttavalta jne.

    Ja KYLLÄ, myös kovia kokeneilla ihmisillä paska fiilis menee itsestään ohi. Mutta jos ympäristö antaa ymmärtää, että ”ei sun paska fiilis voi mennä oikeasti ohi koska sulla on toi sun kauhea traumasi”, niin totta hemmetissä ihminen sitten itse pitkittää paskaa fiilistä ajattelemalla että ”ei tää voi mennä mulla itsestään ohi”.

    Niin että pliis lopettakaa muiden sääliminen ja rikkinäisenä näkeminen — siitä on vain haittaa ihan kaikille. 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top