Suomalaisilla lapsilla on ADHD:tä — ja niin on ranskalaisillakin

Tämä kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, miten ADHD-ihmisen aivot toimivat. Olen suunnitellut kirjoittavani mm. pidemmän kirjoituksen VIP-jäsenille kuulumisistani, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi.

Sitten huomaan kirjoittavani iltamyöhällä niin pitkän tilityksen kaverin jakaman linkin kommenttiosiolle, että se käy jo blogikirjoituksesta. Joten tein siitä sellaisen.adhd2

Facebookissa jaetaan edelleen minut (väsyneenä) raivon partaalle saavaa artikkelia siitä kuinka ”ranskalaislapsilla ei ole ADHD:tä”.

Artikkeli on mielestäni suoraan sanottuna niin täyttä paskaa etten viitsi edes linkittää siihen. Sori.

Ranskalaislapsilla ei ole ADHD:tä niin kuin minun isäni lapsuudessa ei Suomessa ollut vasenkätisiä (koska heidät pakotettiin käyttämään oikeaa kättään vasemman sijaan.).

Ranskassa häiritsevästi käyttäytyvät lapset läpsitään kilteiksi ja kuuliaisiksi — ainakin siksi aikaa kun he ovat vanhempiensa silmissä.

Valitettavasti todellinen haitta tarkkaavaisuushäiriöstä ei ole se, että tarkkaavaisuushäiriöinen käyttäytyy muita häiritsevästi.

Todellinen haitta tarkkaavaisuushäiriöstä on se, että tarkkaavaisuushäiriöinen ei voi ”valita” mihin hän huomionsa suuntaa.

Joskus huomio hyppii asiasta toiseen kuin päätön orava.

Joskus huomio saattaa jäädä johonkin niin jumiin, että tarkkaavaisuushäiriöinen ei tajua ennen kuin tunteja myöhemmin kirjoittaneensa ihan liian pitkän ja perusteellisen kommentin kaverinsa Facebook-viestiin.

Tarkkaavaisuushäiriö vai tarkkaavaisuuden ongelmat?

”ADHD:n määrä on kasvussa.”

Kas siinä toinen lause joka näin väsyneenä pitkän päivän jälkeen saa minut raivon partaalle.

Ei ole mitään näyttöä siitä, että synnynnäinen ADHD olisi lisääntymässä — tarkkaavaisuuteen liittyvät ongelmat ja ADHD-diagnoosit kyllä sitäkin enemmän. (Ks. nyt vaikka tämä artikkeli aiheesta ensihätään)

Varsinainen ADHD on synnynnäinen ja elinikäinen neurologinen ominaisuus, joka on vähintään yhtä periytyvä ominaisuus kuin pituus.

ADHD-diagnoosien määrän kasvu selittyy osin sillä, että tarkkaavaisuushäiriö aiheuttaa enemmän ongelmia paikallaan istumista edellyttävässä yhteiskunnassa => siihen kiinnitetään enemmän huomiota.

Toisaalta ADHD osataan tunnistaa helpommin (joskin se jää edelleen monilla ei-hyperaktiivisilta tarkkaavaisuushäiriöisiltä tunnistamatta).

Suomessa ADHD:tä yhä alidiagnosoidaan mutta Jenkeissä ylidiagnosoidaan.

Jenkeissä tarkkaavaisuushäiriöllä selitetään usein myös tarkkaavaisuuden ongelmia, jotka oikeasti johtuvat esimerkiksi liian vähästä unesta, huonosta ruokavaliosta, liian vähästä liikunnasta, huonosti toteutetusta opetuksesta ja sisällä kökkimisestä tv:tä katsoen, netissä roikkuen tai videopelejä pelaten.

Lasta (tai aikuista) ei saa leimata ADHD-diagnoosilla

Olen joutunut itsekin kohtaamaan ajatuksen, etten saisi puhua avoimesti tarkkaavaisuushäiriöstäni, ettei minua leimattaisi.

Voi jumalauta.

Sain ADHD-diagnoosin (ja lääkityksen) vuosi sitten.

Otan mikä päivä tahansa mieluummin ADHD-leiman kuin kaikki ne leimat joita olen saanut elämäni aikana diagnosoimattoman tarkkaavaisuushäiriön takia.

Olen saanut kuulla kuinka minut on pilattu liian boheemilla kasvatuksella.

Kuinka en vain viitsi yrittää tarpeeksi.

Että olen vain laiska ja saamaton.

Että olen lihakirveen heiluttaja tai se joka puhuu köydestä hirtetyn miehen talossa.

Etten tahallani kunnioita muita (kun olen myöhässä tai en pysty pitämään lupauksiani).

Miten tahallani sabotoin itseäni.

Että olen liian kovaääninen, liian kaoottinen ja liian epäsiisti.

Ja pahinta on, että vuosia uskoin nämä ajatukset todeksi (ainakin väsyneenä ja nälkäisenä).

Luulin että vika oli vain siinä etten tsempannut tarpeeksi.

Tai että jos vain voisin uudelleenkouluttaa tai -ohjelmoida itseni, niin sitten olisin kuin kaikki muut.

Wohoo!

Paitsi etten ollut.

Ja sitten ajattelin että ehkä olen vain surkea paska.

Tai että minulla on salainen trauma joka saa minut sabotoimaan itseäni.

No ei ollut.

Oli vain synnynnäinen neurologinen erikoispiirre, jonka ansiosta aivoni eivät toimi tarkkaavaisuuden osalta samalla tavalla kuin valtaosalla suomalaisista.

Aivokemia, jota voin korjata tähän yhteiskuntaan paremmin sopivaksi 8 tunnin ajaksi ADHD-lääkkeellä.

Onko väärin antaa lapsille ADHD-lääkkeitä?

Voi olla että jompikumpi lapsistani on perinyt minun neurologiset erityispiirteeni.

Tavallaan toivon ettei niin olisi, koska elämä on monin tavoin helpompaa tässä yhteiskunnassa, jos pystyy päättämään mihin tarkkaavaisuutensa suuntaa.

Toisaalta olen todella ylpeä siitä että olen parhaimmillani tuotteliaampi kuin ”normaaliaivoiset” kolleegani.

Tuotteliaisuuteni todellinen salaisuus on se, että ylikeskittymisen tilassa jaksan tykittää pidempään kuin normaaliaivoiset.

Hähhhähhäää!

Toisin sanoen näen, että ADHD voi oikeissa olosuhteissa olla todellinen etu.

Jos lapseni perii tarkkaavaisuushäiriöni, en minäkään olisi vaatimassa hänelle heti ensimmäiseksi lääkitystä.

Ensin voisimme kokeilla ruokavalion optimointia ADHD-aivoille. Monta kertaa päivässä tapahtuvia liikuntasessioita ja runsasta luonnossa olemista. Uni- ja päivärytmistä kiinni pitämistä.

Sen lisäksi voisimme yrittää kehittää erilaisia strategioita minimoida tarkkaavaisuuden tasojen heilahtelusta aiheutuvat ongelmat. Voisimme neuvotella koulun kanssa erilaisista käytännön tukitoimista.

Mutta jos kaikki muut konstit käytettyämme olisimme tilanteessa, jossa lapseni koulunkäynti olisi hänelle tuskaa, niin kyllä, silloin olisin valmis miettimään mahdollista lääkitystä.

Silloin kun ihmisellä on oikea, synnynnäinen tarkkaavaisuushäiriö eikä vain väliaikaisia tarkkaavaisuuden ongelmia, aivokemian ”korjaaminen” oikeilla lääkkeillä tuo nopeamman ja dramaattisemman parannuksen tarkkaavaisuuteen kuin mitkään kotikonstit.

Sori.

Se ei tarkoita sitä etteikö kotikonsteista kannata ottaa ilo irti ihan jo siksi, että niistä on muita(kin) terveysvaikutuksia — vain sitä että joskus ne eivät yksin riitä.

Kun ensimmäistä kertaa kokeilin omaa lääkettäni, tunti lääkkeen ottamisen jälkeen tajuntani räjähti.

Oli järkyttävää huomata, miten yksi tabletti auttoi minua suoriutumaan lähes huomaamatta asioista, joita en ollut kyennyt kunnolla tekemään edes vuosien ahkeralla harjoittelulla.

Tunnistan lääkkeen vaikutuksen alkamisen esimerkiksi sillä, että pystyn hahmottamaan päässäni missä järjestyksessä joukko tehtäviä kannattaa suorittaa.

Huomaan vaikutuksen lakkaamisen siitä että alan taas räplätä kännykkääni enemmän tai alan pyöriä ympyrää muistamatta mitä minun pitikään tehdä seuraavaksi.

Suomessa ja Ranskassa on yhtä lailla ADHD-aivoisia ihmisiä kuin kaikissa maailman  maissa. Jollain sinun läheisistäsi saattaa olla se.

Jos ystävälläsi olisi epilepsia, jakaisitko sinä artikkeleita joissa selitetään miten jossain maassa ei ole epilepsiaa koska siellä ei uskota sen olemassaoloon?

Mistä tiedät onko sinulla tai läheiselläsi tarkkaavaisuushäiriö? Aloita vaikka lukemalla juttuni ”Oletko laiska, tyhmä ja saamaton — vain onko sinulla vain ADHD?”

adhd2

Haluatko oppia käyttämään tekoälyä tekstin tuottamisessa, käsikirjoittamisessa tai opinnäytetöiden tekemisessä?

Tsekkaa Kurssisivuiltani kurssit.kutri.net esim. Kirjoittajajäsenyys, Opinnäytetyökurssi tai Tekoäly yrittäjän kaverina -kurssi, joilla kaikilla opetan muun hyvän lisäksi tekoälyn käyttöä erilaisten tekstien tuottamisessa.

7 ajatusta aiheesta “Suomalaisilla lapsilla on ADHD:tä — ja niin on ranskalaisillakin”

  1. Laminoitu Addi-Assi

    Kulttuurillisten (ja kasvatuksellisten) erojen vuoksi käsitys ja suhtautuminen mitä adhd on, on eri maailman maissa erilaista.
    Suomalainen stereotyyppinen jörri (=normaali) vs. Italialainen aikaansaava ja eloisa pulputtaja (potentiaalinen adhd).. Mietitääs.
    Etelä-euroopassa ihmisten käytös on täysin erilaista mitä meillä suomessa. Siellä adhd juuri ja juuri erottuu, jollei sitten ole vaikeinta mahdollista sortimenttia.

    Suomessa eloisa, aikaansaava, luova ja käsillä puhuva pulputtaja erottuu kuin pinkki harmaasta ja leima on valmis. Tänä ”haluamme diagnosoida kaiken”-aikana minä henk.koht alan olla kettuuntunut siitä, miten positiivinen luovua hulluus on sen myötä tallattu pakkodiagnosoinnin alle.
    ”Tolla täytyy olla adhd!”
    ”..juu se on ihan adhd varmaan.. (puhe erikoisesta ihmisestä)”
    Toki erikseen on sitten tapaukset, joilla oirekirjo on vaikea ja lääkitys selkeä helpotus elämään.

    Se mitä kaipaisin vanhoista hyvistä ajoista takaisin on yhteisöllisyys. Aikaansaava epäsuomalaismainen pulputtaja ideoineen tarvitsee tukea ja olen aivan varma, että suurin osa keskivaikeistakin tapauksista selviäisi elämästä varsin hyvin, jos lähipiiristä löytyisi apujoukkoja auttamaan tiettyjen vaikeiden asioiden kanssa. Kuten minä: ideapankki, jonka omat resurssit ei riitä kaiken toteuttamiseen + organisointikyky huono = tarvis johdonmukaiselle toteuttajatyypille.
    Tänäpäivänä yhteisöllisyyttä ei suomessa ole. That`s it. Etelä-euroopassa sitä edelleen on. Tässä varmasti yksi syy eroavaisuudelle.

    Tämä on pitkä aihe ja siitä riittäisi paljon pohdiskeltavaa.
    Painotus mitä haen on, että ylidiagnosointia välttääksemme kouluissa luokkakoot pitää saada laskemaan ja yhteisöllisyys nostaa uuteen arvoon, jolloin toinen toisiamme auttaen erityispiirteisetkin voisivat olla paljon PALJON hyödyllisempiä yhteiskunnalle. Mieti nyt asetelmaa: Naapurissa asuva läheinen hoitaisi minun taloudenpitoni ja minä vastalahjaksi hälle teen suursiivon kerran viikossa. Hälle piece of cake ja minulle 1. helppo ja nopsa homma + 2. saan tarvitsemaani liikuntaa. Win-win, eikös? 🙂

    Mutta minähän en täällä elä todellisuudessa, vaan pakenen sitä tietoisesti. Haaveilen paremmasta maailmasta meille erityistyypeille ja yritän panna kampoihin pakkodiagnosoinnille ja positiivisen hulluuden tallomiselle.
    Adhd on olemassa, se on kiistaton fakta. Mutta se miten siihen suhtaudutaan kussakin kulttuurissa on täysin asia erikseen.

    1. Satu Johanna

      Ihan hyvä kirjoitus.. Ja se tärkeä pieni seikka mainittiin, että kyseessä ei ole aivojen häiriö, vaan neurologinen erilaisuus! Häiriöhän on suhteellinen käsite, kellä tahansa on häiriöitä, myös niillä nenteillä jotka sokeasti juoksee oravanpyörässä vaikka olisivat onnettomia tilanteessaan.. Minäkin olin hyvin helpottunut saadessani ad(h)d-diagnoosini, ihan vain siksi, että ei tarvinnut enää miettiä aamusta iltaan vuodesta toiseen, miks asiat ei onnistu, vaikka kuinka yrittää!?

      Mitä tuosta ranskalaisten adhd:sta tuli mieleen, niin kokemukseni mukaan ranskalaiset ovat eloisia, hassuttelevia ja flirttailevia. Eivät he siis niin helposti näe ongelmana adhd-käytöstä. Ranska on tunnettu taiteilijoistaan ja boheemeistaan ja mielestäni sehän on juuri sitä adhd:ta. Ranskassa vaan nähdään se positiivisemmin kuin suomessa, annetaan heille tilaa olla boheemeja ja arvostetaan heidän taiteellisuuttaan.

      Viime kesänä olin junassa matkalla Bilbaosta Pariisiin. Junassa vähä ennen Pariisia aloin jutella viereisen vanhemman rouvan kanssa. Aika nopeasti hän totesi: ”niin sä oot taiteilija? Huomasin sen kun omakin tyttäreni on!” Se kuulosti korvaani hyvin arvokkaalta ja kunnioittavalta! Suomessahan ei sanota yleensä mitään, mua vaan katsotaan säikähtäneenä ja siirrytään syrjempään.. että tämöinen ero.. hyvin harva mua täällä taiteilijaks arvelee. Tai ei kukaan.

      Espanjassa olin joskus useamman kuukauden, Sevillassa. Äkkiseltään voisi hyvin sanoa, että kaikkihan siellä on adhd:ita näin suomalaisella mittapuulla mitattuna! Oli spontaaniutta, luovuutta, taiteellisuutta, tanssillisuutta, laulutaitoa, aikatauluista ei piitattu, myöhässä oltiin tai jätettiin tulematta.. Paljon hienoja suunnitelmia ladattiin ilmoille, mutta mitään niistä ei koskaan toteutettu. Jos jotain toteutettiin, se tehtiin äkkinäisesti ilman suunnitelmia.

      Sevillassa tosiaan joku alkoi yhtäkkiä tanssia falmencoa keskellä toria.. sotkevat ja ryypiskelevät jätkät alkoi kesken kaiken laulaa moniääniesti ja ammattimaisesti enkelikuoron äänellä, sedät viinibaarissa alkoivat tuosta noin vaan juttelun lomassa taputtaa flamencorytmejä ilmoille..

      Jos jotain eroa sanoisin neurotyypillisen ja ad/hd-ihmisen välillä siellä, niin ehkä se oli vain erilaiset mielenkiinnon kohteet ja se, että ad/hd ei jaksanut istua ja kuunnella heidän hienoja rupatteluitaan. Oli puistopiknikkiä ja kahvila/ravintola/viinibaari-tapaamisia, joista en ainakaan minä saanut paljoa irti, kun en jaksanut kuunnella small talkkia, enkä osannut osallistua heidän tylsähköihin puheenaiheisiinsa. (no paikalla oli kyllä kansainvälistä porukkaa, opiskelijoita monista maista).

      Löytyyhän sieltä toki tanssia ja vauhdikasta menoakin.. En vain vielä oikein kerennyt löytää parhaita menomestoja.. Mutta tanssin ja vauhdin ystävä minä olen.. kaunopuheista jaarittelua en jaksa!

  2. Juuri ennen tämän artikkelin ilmestymistä, tuli eräässä vaihtoehtoista hoitoa käsittelevässä keskustelussa esille, että Ranskalainen terveydenhoito ei ole ihan samalla tasolla omamme kanssa, vaan he hoitavat potilaitaan nk. vaihtoehtoisilla lääkkeillä (toivottavasti ei kaikki lääkärit!). Jo siitä syystä suhtaudun aika kriittisesti ranskalaisten kommenteihin asiasta. Jos siis muutenkin uskovat, että vesi parantaa ja ruokavalio hoitaa kaiken.
    Toinen asia on, että Ranskassa on laillista lyödä lasta. Ihan vasta äänestivät kumoon lain, että ei saisi. Eli asenne vaikuttaa samalta, kuin joskus vuosikymmeniä sitten sivistyneissä maissa, lapset lyödään rauhallisisksi.
    Näitä taustoja vasten voinee ranskalaisten mielipiteet jättää omaan arvoonsa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top