Uskallatko ajatella omilla aivoillasi?

hyppy2

Alkuperäinen kuva: SXC.hu

Juttelin eilen erään ystävättäreni kanssa siitä, mikä ajaa ihmisiä toimimaan — tai olemaan toimimatta.

Olin juuri ennen keskusteluamme miettinyt miten kertoisin mahdollisimman ytimekkäästi ja osuvasti siitä, miten Onnistunut laihdutus -paketti poikkeaa muista laihdutusohjelmista.

Paketin ideana on auttaa aikuisia ja itsenäisiä, omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä luomaan itselleen sellaisen ruoka- ja liikuntaohjelman, jota noudattamalla he voivat laihtua normaalipainoiseksi ja pysyä siinä loppuelämänsä ajan — sen sijaan että he ottaisivat jostain jonkun toisen laatiman dieettiohjelman ja yrittäisivät sopeuttaa itsensä ja elämänsä sen vaatimuksiin.

Kun kerroin ystävälleni ideoistani, hän nosti esiin tärkeän havainnon: todella monet ihmiset eivät halua, osaa tai uskalla ajatella itsenäisesti useimmista omaa elämäänsä koskevista asioista. Sen sijaan he toivovat että joku toinen antaisi heille tarkat ohjeet siitä, mitä heidän pitäisi tehdä.

Häkellyin hetkeksi väitteestä, koska en tullut ajatelleeksi asiaa tästä näkökulmasta. Otan harvemmin itse kenenkään ohjeita suoraan käyttööni vaan yleensä yritän löytää oman, juuri minulle sopivimman tavan tehdä asioita. Tämä näkyy erityisen selvästi juuri ruokavalio- ja liikuntavalinnoissani.

Sitten muistin, että onhan minullakin elämän osa-alueita, joilla olen toivonut saavani joltain ohjeet, joita noudattaa.

Esimerkiksi äitiys oli asia, joka tuntui ensimmäiset pari vuotta niin vaikealta ja mahdottomalta asialta, että yritin etsiä jotain tahoa, jonka sanaan luottaisin niin paljon, että voisin ottaa hänen ohjeensa sellaisenaan käyttööni.

Löysin kaikenlaisia oppaita, neuvojia ja guruja, joista osan neuvot ja ajatukset tuntuivat erittäin asiantuntevilta. Harmi vain, että monet neuvoista olivat ristiriidassa keskenään, eikä mikään niistä tuntunut sopivan sellaisenaan juuri meille. Aina alhaisessa mielentilassa eli huonoilla fiiliksillä ollessani tunnuin tukahtuvan tietotulvaan. Muiden hyväätarkoittavat vinkit ja ohjeet tuntuivat vain osoittavan, miten superhuono äiti oikein olin.

Lopulta oivalsin etten ole hyvä enkä huono äiti, vaan äiti, joka korkeassa mielentilassa osaa kuunnella sisäistä viisauttaan, poimia jyvät akanoista ja toimia rakkaudellisesti — ja alhaisessa mielentilassa ei luota itseensä, yrittää vastata jonkun toisen asettamiin vaatimuksiin ja keskimäärin toimii typerästi tai vähemmän rakkaudellisesti.

Oivalluksen myötä olen lopettanut valmiiden toimintamallien etsimisen — ainakin korkeassa mielentilassa ollessani. Kyllä, olen utelias sen suhteen, miten eri vanhemmat pyörittävät lapsiperhearkea ja luen mielelläni tutkimuksia lasten kehityksestä, mutta en enää yritä kopioida suoraan kenenkään toisen toimintamalleja.

Sen sijaan pyrin näkemään mikä meidän perheelle on oikeasti olennaista lapsiamme kasvattaessamme. Millaisia aikuisia haluamme kasvattaa lapsistamme? Mistä valinnoista voi tulla pysyviä (henkisiä) vaurioita ja mistä ei? Mitkä valinnat tuovat isoimman hyödyn? Mistä asioista pystymme lapsen isän kanssa pitämään kiinni tarvittaessa koko lastemme lapsuuden ja nuoruuden — tai ainakin kulloisenkin kehitysvaiheen ajan? Mitä arvostan eniten omassa kasvatuksessani? Entä ylipäätään elämässä?

Pelkäätkö epäonnistumista?

Pari päivää sitten kuuntelin Todd Henryn Accidental Creative podcastia, jossa Seth Godin puhui siitä, miten ihmiset on aivopesty tottelemaan muita, koska teollistuneessa yhteiskunnassa se oli kokonaisuuden kannalta paras vaihtoehto. Muuten hyvä, mutta maailma on muuttunut niin, ettei tottelevaisuus enää kannata.

Emme pelkästään tottele erilaisia auktoriteetteja — poliittisia päättäjiä, pomoja, opettajia, markkinamiehiä, mielipidejohtajia, asiantuntijoita ja guruja — vaan suorastaan odotamme heidän kertovan meille kuinka meidän tulisi tehdä töitä, rakastaa, laihduttaa, pukeutua, sisustaa ja elää.

Näyttää siltä, että pelkäämme niin paljon epäonnistumista, että laitamme mieluummin muiden viisastelut oman sisäisen viisautemme edelle.

Edellä mainitussa podcastissa Seth Godin puhuu siitä, miten paljon tärkeämpää olisi todeta uusia hankkeita aloittaessa ”Tämä ei ehkä onnistu” (”This might not work”) kuin ”Tämä voisi onnistua.” Jos lähdemme liikkeelle olettamuksesta, että meidän pitää onnistua, lannistumme ja luovutamme liian helposti jos alkaa näyttää siltä ettei homma toimi. Jos taas lähtöolettamuksena on ettei homma toimi — mutta haluamme silti kokeilla josko se kuitenkin toimisi — vastoinkäymiset eivät lannista samalla tavalla, koska ajatus epäonnistumisesta ei alunperinkään estänyt aloittamasta projektia.

Pelotonta elämää

Oivallettuani vuosi sitten miten inhimillinen kokemus syntyy, aloin elää käytännössä pelotonta elämää. Toki joskus alhaisessa mielentilassa saatan joutua voimakkaidenkin pelkotilojen valtaan, mutta heti kun mielialani nousee — usein muutamassa minuutissa — tajuan että pelko oli seurausta ajatuksesta, jonka otin liian vakavasti.

Pelottomuus tarkoittaa sitä, että näen että minulla ei ole tässä hetkessä mitään pelättävää ja että tulevaisuuden pelkääminen on turhaa. Toki tulevaisuudessa asiat voivat mennä mitä karmeimmalla tavalla pieleen — mutta yhtä hyvin ne voivat mennä ihan hyvin tai suorastaan mahtavasti.

Pelottomuus on johtanut siihen, että minulla on käytössäni valtavan paljon enemmän henkistä kapasiteettia ja energiaa, koska en käytä aikaa pelkotiloissa pyörimiseen. Pystyn seuraamaan paremmin sisäistä viisauttani ja toteuttamaan helpommin ideoitani ja visioita. Koen minuuteissa mitattuna enemmän iloa, onnea ja innostusta kuin ennen vanhaan enkä ota itseäni ja muita enää turhan vakavasti.

Se, että olen peloton ei tarkoita että olisin typerä — päinvastoin. Ollessani pelottomassa mielentilassa pystyn näkemään selkeämmin suuret kokonaisuudet ja mahdolliset haasteet. Erona entiseen on se, että useimmiten näen myös erilaisia tapoja ylittää erilaiset esteet.

Ennen vanhaan toimin usein asenteella ”tunne pelko ja toimi silti” (”feel the fear and do it anyway”). Toisin sanoen toimin pelon vallassa, jolloin ajatteluni oli sumentunut ja ajauduin tekemään paniikissa kaikenlaisia hazardiratkaisuja.

Miten oppia pelottomaksi?

Puhelun päätyttyä jäin miettimään eroa ymmärryksen ja ohjeiden noudattamisen välillä. Minä en muuttunut pelottomaksi seuraamalla toisen kaavaa tai tekemällä harjoituksia. En hankkiutunut eroon eri peloista yksi pelko kerrallaan muuttamalla uskomuksia tai mielleyhtymiä. Pelottomuuteni on seurausta inhimillisen kokemuksen ymmärtämisestä. Kun ymmärrän miten pelko syntyy ja mitä se tarkoittaa — tai ei tarkoita — näen, ettei minulla ole käytännössä koskaan mitään pelättävää.

Kuvittele että joku opettaa sinulle miten ylipäätään ratkaistaan matemaattisia yhtälöitä. Kun ymmärrät miten yhtälöitä lasketaan, voit soveltaa ymmärrystä rajattomasti erilaisiin yhtälöihin. Vertaa tätä siihen, että joku antaa sinulle valmiin vastauksen tiettyyn yhtälöön. Voi olla että hyvällä onnella pystyt päättelemään vastauksesta miten yhtälö ratkaisiin — ja sitä kautta ehkä oivallat miten muutkin yhtälöt ratkaistaan, mutta kuinka moni tyytyy valmiiseen vastaukseen? Tai olettaa että yhtälö oli niin vaikea, ettei hän voi sitä itse ymmärtää ja toivoo siksi saavansa jatkossakin valmiit vastaukset.

Kaverin kanssa käyty keskustelu jäi vaivamaan mieltäni koko loppupäivän. Kuinka moni suomalainen elää elämäänsä vajaateholla, jättää tärkeitä tilaisuuksia käyttämättä tai lyttää uudet ideansa ennen aikaisesti pelon takia? Miten moni kutri.net:in lukija toivoisi olevansa pelottomampi? Miten voisin auttaa muita vieläkin paremmin elämään pelotonta elämää?

Olen miettinyt pitkään kirjan kirjoittamista kolmesta prinsiipistä, mutta tähän asti olen kokenut etten ole vielä löytänyt oikeaa näkökulmaa. Inhimillisen kokemuksen oivaltamista auttaa, jos sen tekee vastaaottajalle relevantiksi ja konkreettiseksi.

Voin olla todella väärässä, mutta ajatellessani kirja-asiaa uudestaan eilen ja tänään, minulle tuli fiilis, että suurempi joukko ihmisiä voisi kokea tärkeämmäksi kirjan pelottomasta elämästä kuin onnellisesta, stressittömästä tai henkisesti kevyestä elämästä. 

Joka tapauksessa itse innostuin pelottomuudesta kirjoittamisesta ja kertomisesta niin, että päätin kirjoittaa aiheesta kirjan ”Pelottoman elämän salaisuudet” (tms.) ja sitä valmistellessani tehdä samasta aiheesta virtuaalisen itsevalmennuskurssin, joka olisi ilmainen VIP-jäsenille. Se, koska projekti oikeasti toteutuu, riippuu siitä, millaisiksi aikatauluni kahden pienen pojan kanssa muodostuvat lähiviikkoina.

Kiinnostaisiko sinua kuulla lisää pelottomasta elämästä ja miten sitä voi elää? Jos kiinnostaisi, millä elämänalueella erityisesti haluaisit olla entistä pelottomampi?


Jos et malta odottaa Pelottoman elämän salaisuudet -kirjaa tai kurssia, tsekkaa Aidon elämän kolme prinsiippiä -kurssi, jossa opetan miten inhimillinen kokemus syntyy, tai Kutri.net:in VIP-jäsenyys, joka sisältää nyt myös Aidon elämän kolme prinsiippiä -kurssin.

Haluatko oppia käyttämään tekoälyä tekstin tuottamisessa, käsikirjoittamisessa tai opinnäytetöiden tekemisessä?

Tsekkaa Kurssisivuiltani kurssit.kutri.net esim. Kirjoittajajäsenyys, Opinnäytetyökurssi tai Tekoäly yrittäjän kaverina -kurssi, joilla kaikilla opetan muun hyvän lisäksi tekoälyn käyttöä erilaisten tekstien tuottamisessa.

10 ajatusta aiheesta “Uskallatko ajatella omilla aivoillasi?”

  1. Kiinnostaisi. Ihmissuhteet ovat aina haastavia – miten asettaa ja pitää omat rajat ja kuinka pelko ja syyllisyys ohjaavat liian usein (vielä usein naamioituneina rakkauden ja anteeksiannon naamioihin).

    Ei tähän suoraan liittyen, mutta kun kerran kommentoimaan ryhdyin… Pohdin näitä kolmea prinsiippiä sulatellessani niiden soveltuvuutta ja toimivuutta ei-terveeseen mieleen. Pohdin ihmiskontaktejani ja mietin, ”vääristyykö” inhimillinen kokemus sairauden suodattimen läpi, ts. onko esim. logiikka tunnet-vain-ajattelusi edelleen kurantti, jos ajattelu on kovasti vinossa normaalin yhteiskunnan viitekehykseen (paradigmaan) verrattuna tjtn. Ottavatko alkuperäiset lähteesi tällaisiin tilanteisiin kantaa?

  2. Innostuin jatkokommentistani niin, että alkuperäisen aiheen vastaus jäi vähän tyngäksi. Eli siis mielestäni aihe on erittäin tärkeä – mielestäni yksi inhimillisiä perusvalintoja on, toimiiko rakkauden vai pelon ohjaamana. Rakkaus (tai pelko) siis itseä, muita, ympäristöä jne. kohtaan. Ja liian moni valitsee pelon ohjaaman reitin. Ei uskalleta kohdata ELÄMÄÄ vaan mennään sieltä, mistä kulkee tallatuin polku, mainosten, ohjeiden, normien, eniten ääntä pitävän lähimmäisen tai jonkin muun muiden määrittämän ”oikean” tavan mukaan. Ja vain siksi, että pelko sumentaa tietoisuuden.

    1. Katri Manninen

      SARI — joo, erittäin hyvä pointti! Ja sitten ihmetellään kuolinvuoteella (niin kuin siinä yhden saattohoitajan artikkelissa) että miksi elin elämäni muiden mielipiteiden mukaan.

      1. KATRI – eikö vain. Yleisimmät katumiset kuolinvuoteella (en enää löydä lähdettä, olen kopsannut nämä aikanaan blogiini).

        1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää omaa elämääni, eikä elämää, jota minulta odotettiin.
        2. Toivon, etten olisi tehnyt niin paljon töitä.
        3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta osoittaa tunteeni.
        4. Toivon, että olisin pysynyt yhteydessä ystäviini.

        Nähdäkseni nämä kaikki ovat pelkopohjaisia. Jos ihminen olisi osannut, uskaltanut elää peloistaan huolimatta, näitä katumisia ei tarvitsisi katua!

  3. Osa ei varmasti uskalla ajatella itsenäisesti, mutta moni ei myös viitsi. Itsenäinen ajattelu vaati paljon itsenäistä päätöksentekoa, ja päätöksenteko a) vie energiaa ja on siksi työlästä, ja b) tarkoittaa myös vastuun ottamista omista päätöksistä.

    Ensimmäinen kohta liittyy viitsimiseen ja itsekuriin. On vaan paljon helpompaa, kun joku on päättänyt asian valmiiksi.

    Toinen kohta liittyy siihen, että itsetehdyistä päätöksistä ja niiden seurauksista ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään. On pakko kantaa vastuu loppuun saakka ja elää päätöstensä kanssa. Tiedän ihmisiä, jotka eivät ollenkaan tykkää tästä ajatuksesta. Ehkä tämä on sitä pelkoa tai epäonnistumisen pelkoa? Tai sitten se on viime kädessä samaa asiaa kuin tuo ensimmäinenkin; on vaan paljon helpompaa, kun ei tarvitse ottaa vastuuta. Jos menee pieleen, voi ainakin syyttää muita.

    1. Katri Manninen

      JENGA — Joo, nimenomaan uskon että taas on taustalla pelko — pelko ettei osaa, pelko että epäonnistuu jne. Eikä siinä sinällään ehkä mitään, mutta silloin kokemus elämästä on se, että ”mä en osaa mitään, en voi yrittää mitään ja mun pitää vain tehdä mitä muut sanoo eli olen niiden armoilla.”

  4. Kiinnostavaa. Yksi haaste voi olla se, että ihmiset eivät tunnista pelkojansa. Eivät siis ymmärrä, että pelko on monien asioiden takana ja ovat keksineet muita selityksiä ongelmilleen ja asioiden jarruttelulle. Mikael Jungner on usein puhunut häpeän kokemisen turhuudesta ja haitallisuudesta. Hänen viestinsä on samaa sukua tälle idealle pelosta irrottautumiselle.

    1. Katri Manninen

      MARIKA — Aivan oikein! Mun mielestä ehkä SUURIN haaste on se, ettemme tajua olevamme peloissamme, vaan alamme selittää pelkoamme ”järkevyydeksi” tms. Ja olen tullut siihen tulokseen, että kaikkien ns. negatiivisten tunteiden takana on nimenomaan pelko — sillä mitä muuta häpeä on kuin torjutuksi tulemisen pelkoa?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top