Mistä pakonomaisen positiivisuuden tunnistaa?
Pakonomaisen positiivisuuden tunnistaa nimenomaan yrittämisestä.
Kuuntele itseäsi: kuinka usein sanot ”mä yritän…” tai ”ainakin mä yritän…” jne.
Kuuntele ajatuksiasi: kuinka usein ajattelet ”jos mä vain olisi positiivisempi ihminen” tai ”mun pitää ajatella positiivisemmin” tai ”apua, TAAS mä ajattelin asioita mitä mä en halua — ei ihme etten mä saa mitä mä haluan.”
Hengitä syvään ja rentouta kasvosi — katoaako niillä oleva hymy?
Katso itseäsi peilistä tai vielä mieluummin katso jotain viime aikoina otettua valokuvaa tai kuvattua videota, jossa puhut muiden kanssa. Katso tarkkaan omia silmiäsi. Ulottuuko ilo niihin vai näkyykö niissä surua, kireyttä tai tyhjyyttä?
Kun muut kehuvat miten iloinen ja positiivinen ihminen olet, käykö mielessäsi ajatus ”kunpa tietäisitte…”
Kun jotain ikävää tapahtuu, kiiruhdatko salamannopeasti selittämään asioita parhain päin ja vakuuttamaan että sinä olet oikeastaan iloinen että niin tapahtui, vaikka samaan aikaan kurkkua, rintaa tai vatsaa kuristaa.
Kun huomaat sanovasi jotain ikävää tai suorastaan negatiivista, kiiruhdatko heti selittelemään puheitasi parhain päin: ”tai siis en mä tarkoita että….”, ”oikeasti mä olen vaan iloinen…”, ”kauheeta kun toi kuulosti negatiiviselta…”
Seuraavan kerran kun olet sellaisten ihmisten seurassa, jotka pitävät sinua iloisena ja positiivisena, tarkkaile omaa kehoasi ja liikkumistasi — onko se rento ja notkea vai jäykkä ja jähmettynyt?
Jos koet aitoa iloa tai onnea, sinun ei tarvitse yrittää mitään. Sinua hymyilyttää, vaikka yrittäisit kuinka pitää naamasi peruslukemilla. Liikut rennosti ja kevyesti, elehdit energisesti ja innostuneesti. Silmäsi sädehtivät, sinua naurattavat ihan hölmötkin jutut. Mietit korkeintaan että: ”no niin, rauhotus nyt” tai ”nyt naama näkkärille” tai ”itku pitkästä ilosta”. Vatsassa kuplii, rintakehä tuntuu avoimelta ja laajalta. Ilo tuntuu kumpuavan sisältä päin.
(jatkuu seuraavalla sivulla)
Joskus olen kirjoittanut jostain ylös seuraavanlaisen jutun ja ajattelin sen nyt laittaa tähän yhteyteen. Mutta ylipäätään olen samaa mieltä, että kielteisetkin tunteet ja ajatukset kuuluvat elämään. 🙂
Miksi murehtia?
40% asioista joita murehdin, ei tule koskaan toteutumaan, sillä huolestuneisuus on väsyneen mielen aikaansaannosta.
30% koskee vanhoja päätöksiä, joita ei voi enää muuttaa.
12% keskittyy arvosteluun, enimmäkseen epäoikeudenmukaiseen, jota alemmuudentunteesta kärsivät ihmiset jakavat.
10% liittyy terveyteen, joka vain huononee murehtimisesta.
8% ON AIHEELLISTA, mikä osoittaa, että elämässä on todellisia ongelmia, jotka voi kohdata silmästä silmään, kun on ensin eliminoinut joutavat huolenaiheet.
Ihan mahtava sitaatti! Lainaan sen heti tonne Facebookiin, jos sopii!
Sopiihan se! 🙂