Onko lapsen ADHD vanhempien vika?

Eräässä suositussa blogissa oli juttu, jossa provosoivaan tyyliin esiteltiin eri tahojen mielipiteitä siitä kuinka “ADHD ja muut tarkkaavaisuushäiriöt johtuvat huonosta vanhemmuudesta, huonosta kasvatuksesta sekä oloista ja vuorovaikutuksesta kotona, uskovat monet.”

Mommy Be Good kirjoitti juttuun oman vastauksensa. Tässä on minun vastaukseni.

Ensinnäkin: ADHD on suomeksi tarkkaavuushäriö (ilman ais:ta).

Toiseksi: tarkkaavuushäiriö ei johdu vanhemmuudesta, mutta se on seurausta vanhemmista.

Tarkkaavuushäiriö on vahvasti periytyvä neurologinen ominaisuus. Se on periytyvämpi piirre kuin pituus.

Jos lapsella on ADHD, vähintään yhdellä hänen biologisista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on tarkkaavuushäiriöön viittaavia piirteitä.

Toisin sanoen jos toiselta vanhemmista ei tule ADHD-geenejä, lapselle ei tule tarkkaavuushäiriötä vaikka kotiolot olisivat kuinka paskat.

Ehkä sinäkin tunnet vaikeissa oloissa kasvaneita ihmisiä, jotka ovat aina ajoissa, pitävät kodin järjestyksessä ja ovat tehokkaita ja täsmällisiä?

Myös ns. hyvissä kotiolossa kasvaneilla ihmisillä esiintyy tarkkavuushäiriötä. Toisaalta saman perheen lapsilla ei välttämättä ole ADHD:ta vaikka kasvuympäristö on sama.

Kaikki tämä olisi mahdotonta, jos huonot kotiolot “aiheuttaisivat” tarkkaavuuden ongelmat.

Aivokuvauksista tiedetään, että kun ADHD-ihminen yrittää keskittyä tahdonvoimalla, hänen aivonsa aktivoituvat eri tavalla kuin ns. neurotyypillisten ihmisten aivot.

Tämä johtuu siitä, että ADHD-ihmisten aivokemia toimii tutkitusti toisella tavalla kuin muiden ihmisten aivokemia. ADHD-ihmisten aivojen rakenteessa näyttää olevan myös tiettyjä synnynnäisiä eroja.

Tarkkaavuushäiriöisen toiminnanohjausjärjestelmä eli “sisäinen sihteeri” toimii eri tavalla kuin valtaväestöllä.

Tarkkaavuushäiriöisen huomio kiinnittyy muita herkemmin asioihin, jotka ovat uusia, yllättäviä, erilaisia tai jännittäviä. Hänen on vaikeampi pitää tahdonvoimalla huomionsa asioissa, jotka ovat tuttuja ja tylsiä — varsinkin silloin kun huomiosta on kilpailemassa jotain kiinnostavampaa.

Tarkkaavuushäiriöiset hahmottavat myös aikaa eri tavalla kuin neurotyypilliset. Heille asiat tapahtuvat joko nyt tai ei-nyt. Eli tarkkaavuushäiriöisen näkökulmasta ei ole juurikaan eroa sillä tapahtuuko asia huomenna tai vuoden päästä — olennaista on, että se ei tapahdu juuri nyt.

Myös heidän työmuistinsa on yleensä keskivertoa lyhyempi eli he pystyvät esimerkiksi muistamaan kerralla lyhyempiä numerosarjoja kuin neurotyypilliset ihmiset.

Tarkkaavuushäiriöisten impulssikontrolli on luonnostaan huonompi kuin neurotyypillisillä ihmisillä, mikä ilmenee usein möläyttelynä, keskeyttämisenä ja siten, että henkilö toimii ennen kuin ajattelee seuraamuksia.

Toisaalta tarkkaavuushäiriöisillä on kyky mennä ns. ylikeskittymistilaan, jossa he eivät näe eivätkä kuule mitä ympärillä tapahtuu, koska heidän koko huomionsa on asiassa, joka kiinnostaa heitä.

Oikeanlaisella kasvatuksella, elintavoilla ja toimintaympäristöllä voidaan kyllä vaikuttaa siihen, miten tarkkaavuushäiriö ilmenee ja miten paljon se vaikeuttaa  — tai jopa edistää — elämää.

Esimerkiksi aikuinen tarkkaavuushäiriöinen, joka saa tehdä kiinnostavaa työtä ja joka on delegoinut kaikki tylsät työt muille, voi olla huippumenestynyt kirjailija kuten äitini Kirsti Manninen eli Enni Mustonen (tai minä), uraauurtava miljardööri kuten sir Richard Branson tai Ikean perustaja Ingvar Kamprad, laulajatähti kuten Justin Timberlake,  näyttelijä kuten Channing Tatum ja Emma Watson, huippu-urheilija kuten olympiavoittaja-uimari Michael Phelps, suorapuheinen toimittaja ja tv-tähti kuten Jenny Lehtinen tai suosittu tube-tähti kuten Deata tai Tuure Boelius.

Joskus muista neurologisista poikkeamista kärsivillä, aivovamman saaneella tai jopa kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai raudanpuutteesta kärsivillä voi olla tarkkaavuushäiriötä muistuttavia oireita, mutta tällöin kyse ei ole varsinaisesta tarkkaavuushäiriöstä.

Tarkkaavuushäiriön periytyminen ei ole täysin suoraviivaista, sillä sen ilmenemiseen vaikuttaa nykytiedon mukaan useampi geeni ja mahdollisesti myös se, miten kyseiset geenit aktivoituvat raskausaikana ja jopa synnytyksen yhteydessä.

Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa vastasyntyneiden napanuorasta otetusta verinäytteestä tutkittiin heidän DNA:nsa metylaatio ja huomattiin, että sillä miten eri geenien DNA oli aktivoitunut heti vastasyntyneenä oli yhteys siihen, miten paljon heillä ilmeni 6-vuotiaana tarkkaavuuden ongelmia.

Sen sijaan synnytyksen jälkeisillä tapahtumilla ei näytä olevan vaikutusta ADHD:n syntyyn — ainoastaan oireiden suuruuteen.

Mistä tämä tiedetään? Muun muassa kaksoistutkimuksista, adoptiotutkimuksista ja erilaisista aivokuvausta hyödyntävistä tutkimuksista.

Väärinkäsitys siitä, että ADHD johtuisi huonosta kasvatuksesta tai kaoottisista kotioloista johtunee siitä, että tarkkaavuushäiriön lapselleen periyttäneellä ADHD-vanhemmalla voi olla vaikeuksia pitää koti järjestyksessä ja kiinni rutiineista. Joskus ADHD-ihmiset, joilla ei ole diagnoosia eikä siksi ymmärrystä omista erikoispiirteistään, “lääkitsevät” ADHD:ta päihteillä.

Väärinkäsitys siitä, että koululaisten ADHD-diagnoosien määrä on lisääntynyt koska nykylapset nukkuvat vähemmän ja käyttävät älylaitteita, on myös pielessä.

On totta, että jos kuka tahansa ihminen nukkuu liian vähän, hänen tarkkaavuutensa kärsii ja varsinkin monista lapsista tulee väsyneenä levottomia.

Liian vähän nukkuvat ADHD-ihmiset ovat vieläkin hajamielisempiä, impulsiivisempia ja usein myös fyysisesti levottomampia väsyneenä kuin mitä he ovat pirteinä.

Se, että ADHD-ihmisillä on tutkitusti enemmän uniongelmia mm. poikkeavan melatoniinituotannon takia, ei ainakaan helpota riittävien yöunien saamista. Älylaitteiden ja telkkarin tuijottaminen myöhään illalla viivästyttää melatoniinin tuotantoa entisestään.

Mutta jos laitat neurotyypillisen lapsen ja tarkkaavuushäiriöisen lapsen valvomaan yhtä paljon, neurotyypillisen lapsen käytös ei riitä täyttämään tarkkavuushäiriön kriteereitä. Tarkkavuushäiriöinen on tarkkaavuushäiriöinen vaikka nukkuisi kuinka paljon.

Tarkkaavuushäiriön diagnosointi on ainakin Suomessa pitkä ja tarkka prosessi, jonka aikana ADHD-epäilty tutkitaan eri testein, haastatteluin ja usein myös opettajien ja läheisten haastatteluin.

Tarkkaavuushäiriötä näyttää olevan useampaa eri lajia ja on mahdollista, että joskus tarkkaavuushäiriödiagnoosi annetaan ihmiselle, jolla on jokin muu neurologinen poikkeama (esim. aistiyliherkkyyttä).

Suurin syy siihen, että Suomessa tehdään nykyään ADHD-diagnooseja enemmän kuin ennen on se, että ennen niitä tehtiin liian vähän.

Nykytiedon mukaan kaikissa väestöissä ADHD:ta ilmenee noin 5-7 % väestössä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos luokassa on 20 oppilasta, tilastollisesti heistä noin 1–2 on tarkkaavuushäriö.

Jos samalla paikkakunnalla asuu enemmänkin saman ADHD-suvun jäseniä, tosiasiallinen tarkkaavuushäiriöisten määrä paikallisessa koulussa voi olla tätäkin suurempi.

Esimerkiksi minä, jolla on klassinen tarkkaavuushäiriö ilman hyperaktiivisuutta, pääsin peruskoulun läpi ilman, että kukaan epäili mitään.

Näin siitä huolimatta, että olin koulusta poissa ala-asteelta lähtien joka vuosi noin 200 tuntia — ihan vain siksi, etten viihtynyt koulussa.

Tunneilla olin joko ihan poissaoleva tai niin yliaktiivinen, että muut ärsyyntyivät kyselyistäni tai minut heitettiin ulos luokasta. Kouluajan jälkeen järjestin elämäni niin, että ADHD oli minulle enemmän hyöty kuin haitta.

Kukaan suvussani ei tullut ajatelleeksi, että minulla olisi ADHD, koska olin niin samanlainen kuin äitini, veljeni, isoisäni ja monet muut sen puolen sukulaiset.

Vasta lasten saamisen jälkeen havahduin siihen, että lapsiperhearjen pyörittäminen on minulle huomattavasti haastavampaa kuin muille. Eräs blogini lukija huomautti, että minulla voisi olla tarkkaavuushäiriö ja kun menin testeihin, diagnoosi oli täysin selvä.

Tämän jälkeen muutama minua nuorempi suvun jäsen on saanut ADHD-diagnoosin ja lääkityksen, joka auttaa pärjäämään koulussa.

Nykyään minulla on stimulanttilääkitys, jonka ansiosta selviän paremmin myös niistä tehtävistä, jotka eivät vedä luontaisesti huomiotani puoleensa.

Näin lopuksi haluaisin kysyä kaikilta, jotka vieläkin salaa miettivät että “ADHD on vain tekosyy”, että miten “huono kasvatus” tai “huonot kotiolot” voi maagisesti kadota oikealla lääkityksellä (siksi aikaa kun lääke vaikuttaa)?

Jos tämänkin luettuasi haluat levittää väärää tietoa tarkkaavuushäiriöstä, on aika katsoa peiliin ja miettiä mikä sinun kasvatuksessasi meni pieleen.

Kuva: Geran de Klerk

Tolkun ihmisen opas suvakkien ja rajakkien ihmeelliseen maailmaan

Aina silloin tällöin ajaudun keskelle maahanmuuttokeskustelua, jossa vastakkain ovat “vihervasemmistolaiset suvakit” ja “äärioikeistolaiset rajakit” (tai joidenkin mukaan “natsit”). Kerta toisensa jälkeen hämmennyn siitä, miten helposti keskustelu ajautuu umpikujaan.

Kirjoitin tämän oppaan ensisijaisesti itselleni muistuttamaan siitä, miksi minun on turha sotkeutua suvakkien ja rajakkien välisiin keskusteluihin.

Oletko suvakki, rajakki vai tolkun ihminen?

Seuraava kaavio voi auttaa sinua selvittämään mihin ryhmään sijoitut maahanmuuttokeskustelussa.

Rajakit haluavat laittaa rajat kiinni

Rajakit eli henkilöt jotka haluavat laittaa “rajat kiinni”, eivät halua Suomeen lisää maahanmuuttajia tai ainakaan turvapaikanhakijoita — tai ainakaan islaminuskoisia turvapaikanhakijoita.

He äänestävät kaikkein todennäköisimmin perussuomalaisia tai persuista eronnutta Sininen tulevaisuus -ryhmää.

Rajakit kutsuvat suvakeiksi, kukkahattutädeiksi ja vihervasemmistolaisiksi ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa mitään positiivista maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja varsinkin turvapaikanhakijoista.

Myös Laura Huhtasaaren ja Jussi Halla-ahon kritisoinnista saa rajakeilta välittömästi suvakkileiman otsaansa. Rajakkien käyttämä “suvakkihuora” tarkoittaa puolestaan ihmistä, joka suvaitsevaisuudellaan “huoraa” Suomeen lisää ulkomaalaisia.

Suvakit puolustavat suvaitsevaisutta ja monikulttuurisuutta

Suvakit ovat rajakkien vastavoima. He kannattavat monikulttuurisuutta, toivottavat turvapaikanhakijat tervetulleeksi ja mm. vastustavat pakkopalautuksia.

He äänestävät todennäköisimmin vihreitä tai vasemmistoliittoa, minkä vuoksi rajakit kutsuvat heitä myös “vihervasemmistolaisiksi”.

Suvakit kutsuvat äärioikeistolaisiksi, rajakeiksi, rasisteiksi ja natseiksi ihmisiä, jotka uskaltavat esittää pienintäkään kritiikkiä maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, turvapaikanhakijoita tai suvakkeja kohtaan.

Tolkun ihmiset eivät ole jyrkästi puolesta eivätkä vastaan

” Tolkun ihmiset” on kirjailija Jyri Paretskoin lanseeraama käsite.

Tolkun ihmiset ovat rajakkien ja suvakkien välimaastossa oleva ihmisryhmä, joka ei suhtaudu jyrkän kriittisesti tai kritiikittömästi maahanmuuttoon.

Tolkun ihmiset voivat lukea kauhistuneena juttuja pakkopalautettavasta mummosta tai lapsiperheestä, mutta olla myös huolissaan siitä, että turvapaikanhakijoiden myötä Suomeen tulee lisää rikollisuutta ja terroristi-iskuja.

Monista tolkun ihmisistä turvapaikanhakijakysymys on niin monimutkainen, että he ovat mieluummin ajattelematta koko asiaa.

Toisaalta suvakkien ja rajakkien mustavalkoinen lähestymistapa “joko olet täysin kritiikittömästi puolellamme tai olet vastustajiemme puolella”, tuntuu Tolkun ihmisistä vastenmieliseltä. Niinpä he jakavat maahanmuuttoon liittyvät mielipiteet mieluummin yksityisesti muiden Tolkun ihmisten kanssa, kuin saavat kuulla olevansa milloin suvakkeja, milloin rajakkeja tai jopa natseja.

Tolkun ihmiset äänestävät tavallisimmin kokoomusta, keskustaa, RKP:tä tai sosiaalidemokraatteja. He äänestivät presidentiksi Sauli Niinistön, joka tunnustautuu Tolkun ihmiseksi. Toisin sanoen valtaosa suomalaisista kuuluu Tolkun ihmisiin.

Natsit vs. rajakit

Suvakit haukkuvat usein rajakkeja natseiksi. Taka-ajatuksena on ehkä havahduttaa Tolkun ihmiset näkemään, miten vaarallisia rajakit ovat.

Tämä strategia kääntyy kuitenkin helposti itseään vastaan, sillä valtaosa rajakeista ei ole natseja, vaikka valtaosa (tai kaikki) heistä ovatkin ehkä rasisteja.

Rasismi tarkoittaa tietyn ihmisryhmän pitämistä muita huonompana esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella.

Se, että pitää joistain muiden kulttuurien edustajista kuten vaikkapa aasialaisista tai juutalaisista, lähipitserian turkkilaisista, afroamerikkalaisista räppäreistä tai kristinuskoisista afrikkalaisista, ei kumoa henkilön rasismia vaikkapa “mustalaisia” tai “ählämeitä” kohtaan.

Kyllä, rasismi on monin tavoin ongelmallista ja rasistiseen toimintaan pitää puuttua. Rasismi ei kuitenkaan tee kenestäkään automaattisesti natsia.

Natsit ovat rasisteja, jotka uskovat “valkoisen rodun” yliherruuteen, halveksivat juutalaisia, ihannoivat Hitleriä ja haaveilevat yhtenäisen kansan asuttamasta kansallissosialistisesta valtiosta, jossa mm. tuotantovälineet ovat valtion hallussa.

Suomalaiset uusnatsit haluaisivat lopettaa Suomen, Ruotsin ja Norjan valtiot ja perustaa niiden tilalle Pohjola-nimisen kansallissosialisten valtion, jossa kansa olisi “valkoista” ja konservatiiviset arvot kunniassa.

Suomessa on tiettävästi vain noin 300 kansallissosialistista aatetta, valkoista ylivaltaa ja Pohjola-valtiota kannattavaa uusnatsia. Rajat kiinni -teemalla ratsastavaa Laura Huhtasaarta sen sijaan äänesti Presidentiksi yli 200 000 ihmistä.

Siihen nähden miten moni tuntemani rajakki mm. vihaa pakkoruotsia ja dissaa ruotsalaisia, uusnatsien on turha toivoa edes rasistisimmilta rajakeilta tukea uuden Pohjolan valtion perustamiseen.

Edes Laura Huhtasaari ei ole natsi, vaikka moni häntä sellaiseksi haukkuu. Hän ei aja yhteispohjoismaalaista valtiota, hän on omien sanojensa mukaan sionisti eli uskoo, että juutalaisten on saatava Israel kokonaan omakseen ja hänen rasisminsa näyttää kohdistuvan vain islaminuskoisiin.

Kaikkien rajakkien haukkuminen natseiksi on siis paitsi väärän tiedon esittämistä, myös vaarallista.

Ensinnäkin rajakit, jotka eivät ole natseja kokevat, etteivät suvakit ymmärrä heitä, jolloin hedelmällisen keskustelun virittäminen on vieläkin vaikeampaa.

Toiseksi haukkumalla kaikkia vähänkin maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia natseiksi luodaan mielikuva, että Suomen surkean pienellä uusnatsijoukolla olisi enemmän kannatusta ja vaikutusvaltaa, kuin mitä heillä oikeasti on.

Varsinkin väite siitä, että poliisi on uusnatsien puolella, on täysin absurdi. Uusnatsit ovat poliisin näkökulmasta uhka yhteiskuntarauhalle ja siksi heitä pidetään poliisiviranomaisten toimesta jatkuvasti silmällä.

Kolmanneksi kutsumalla kaikkia vähänkin rasistisesti ajattelevia natseiksi hämärretään sitä, mitä natsiaate oikeasti tarkoittaa. Tekemällä selkeän pesäeron natsien ja muiden rasistien ja rajakkien välille varmistetaan, ettei kukaan rajakeista ajaudu puolivahingossa tukemaan natseja ja heidän aatettaan.

Uusnatsien kanssa flirttailevia rajakkeja voi myös muistuttaa siitä, että Natsi-Saksan sotilaat tappoivat Lapin sodassa yli 2000 rajakkien ihailemaa suomalaissotilasta ja polttivat Rovaniemen.

Rotuoppia ihannoivia suomalaisnatseja voi valistaa kertomalla, että jos heillä on itäsuomalaiset sukujuuret, he eivät edusta germaanista ja skandinaavista geeniperimää ja ovat siksi natsiaatteen mukaan alempiarvoisempia kuin norjalaiset ja ruotsalaiset aateveljensä.

Suvakkien ja rajakkien kaksi eri maailmaa

Suvakkien ja rajakkien on mahdotonta löytää yhteistä linjaa, koska heidän arvomaailmansa ovat keskenään ristiriidassa.

Tämä kuva summaa rajakkien ja suvakkien suurimman arvoristiriidan:

Rajakit lähtevät siitä, että Suomen valtion tärkein tehtävä on pitää huoli omista kansalaisistaan. Rajakkien mielestä paras tapa tulla Suomen kansalaiseksi on syntyä Suomeen ns. kantasuomalaisille vanhemmille. Joissain tapauksissa myös suomalaisen tekemän adoption, naimisiinmenon, Suomessa maahanmuuttajalle syntymisen tai tärkeän työn (kuten urheilujoukkueessa pelaamisen) kautta tapahtunut maahanmuutto voidaan laskea rajakkien mielessä oikeaksi tieksi saada kansalaisoikeudet.

Suvakit lähtevät siitä, että kaikilla maailman ihmisillä pitää olla täsmälleen samat oikeudet. He kokevat, että koska elämme yltäkylläisessä hyvinvointiyhteiskunnassa, meillä on velvollisuus auttaa niitä, jotka apuamme tarvitsevat tai ainakin pyytävät.

Suvakkien mielestä meillä ei ole oikeutta asettaa itseämme esimerkiksi turvapaikanhakijoiden yläpuolelle vain siksi, että olemme sattuneet syntymään Suomeen emmekä Syyriaan.

Siksi meillä ei ole oikeutta kieltää muissa maissa syntyneiltä oikeutta asua ja elää Suomessa, jos he niin haluavat. Vielä vähemmän meillä on oikeutta vaatia muita palaamaan kotimaahansa, jos he eivät halua palata sinne — saati jos on syytä epäillä, että he voivat joutua hengenvaaraan.

Koska väite siitä, että suomalaisilla olisi etuoikeus nauttia tietyistä eduista on ristiriidassa ajatuksen kanssa, ettei kenelläkään voi olla etuoikeutta hyvinvointiin taustansa takia, on selvää, että suvakkien ja rajakkien keskustelu siitä, onko oikein jättää auttamatta turvapaikanhakijoita ajautuu aina umpikujaan.

Mikä suvakkeja ja rajakkeja voisi yhdistää?

Vaikka arvot ovat pohjimmiltaan “vain” mielipiteitä ja makuasioita, ne tuntuvat ihmisistä “universaaleilta totuuksilta” tai “luonnon laeilta”.

Objektiivisesti ottaen mikään arvo ei ole absoluuttisesti parempi kuin toinen. Sen sijaan voidaan kyllä miettiä, mitä tietystä arvomaailmasta voi seurata tai edesauttaako tietty arvo tietyn tavoitteen toteutumista.

Suvakkien ja rajakkien välillä voisi EHKÄ löytää jonkin yhteisymmärryksen vaikkapa siitä, että kaikki haluavat, että Suomessa olisi hyvä elää. Samoin useimmat lienevät samaa mieltä siitä, että syrjäytyminen on huono asia ja sen minimoimiseksi pitäisi tehdä jotain.

Suvakit ja rajakit saattavat olla samaa mieltä myös siitä, että koulutuksen ja terveydenhoidon pitäisi olla ilmaista ja että vanhuksista ja lapsista pitää pitää huolta.

Sen jälkeen voidaan ehkä selvittää, mitä yhteisten tavoitteiden toteuttaminen vaatisi niin nykytilanteessa kuin erilaisissa tulevaisuuden skenaarioissa, joissa turvapaikanhakijoita ei oteta enää vastaan, otetaan yhtä paljon vastaan kuin nyt, otetaan enemmän vastaan kuin nyt jne.

Useimmat suvakit ja monet rajakit ovat yhtä mieltä myös siitä, että parasta olisi, jos ihmisillä olisi niin hyvät olot kotimaassaan, etteivät he joudu jättämään synnyinseutujaan ja sukujaan vain selvitäkseen hengissä tai elääkseen ihmisarvoista elämää.

Tähän ongelmaan yksittäisillä ihmisillä on yleensä vähän vaikutusmahdollisuuksia, mutta jo sen näkeminen, että on olemassa jokin asia, josta voidaan olla samaa mieltä, voi edesauttaa keskustelua ja vähentää vastapuolen demonisointia.

Suvakkien ja rajakkien toisenlainen todellisuus

Näin Tolkun ihmisen näkökulmasta kaikkein hämmentävintä on suvakkien ja rajakkien käsitys todellisuudesta ja siitä, miten se näkyy heidän suhteessaan mediaan.

Rajakit pelkäävät, että suvakit valtaavat (tai ovat jo vallanneet) ns. päättävät elimet ja sieltä käsin päästävät Suomeen lisää turvapaikanhakijoita. Samoin he uskovat suvakkien kaapanneen ns. valtamediat haltuunsa ja näin salaavan maahanmuuton tuomia ongelmia ja levittävän valheellisen positiivista kuvaa ns. monikulttuurisuudesta.

Rajakit kokevat myös suvakkien yrittävän hiljentää julkisen keskustelun maahanmuuton tuomista ongelmista niin, että lammasmaiset Tolkun ihmiset ovat autuaan tietämättömiä kaikesta siitä pahasta, mitä maahanmuutosta on seurannut ja voi vielä seurata.

Suvakit puolestaan pelkäävät, että Suomesta tulee natsi-Saksaa muistuttava rasistinen takapajula, jossa ei hyväksytä minkäänlaisia normipoikkeamia ja kohdellaan kaltoin kaikkia vähemmistöjä. Heitä kauhistuttaa ajatus kaikista niistä ihmisistä, jotka jäävät ilman turvaa suomalaisten suvaitsemattomuuden takia. He uskovat, että maahanmuuttovirasto ja varsinkin poliisit ovat rajakkien puolella.

He kokevat että rajakit yrittävät dominoida keskustelua tuomalla esiin pelkkiä ongelmia, lietsoa vihaa, vaimentaa rajakkeja kritisoivia toimittajia ja aktivisteja ja manipuloida tyhmät ja lapselliset Tolkun ihmiset puolelleen. Jotkut suvakit näyttävät olettavan, että kaikki Tolkun ihmiset ovat piilo-rajakkeja.

Suvakkien ja rajakkien erilainen suhde mediaan

Rajakkien viestinnän ensisijainen tavoite on “tuoda esiin totuus maahanmuutosta” eli kertoa olemassa olevista ongelmista sekä kauhuskenaarioista, joita maahanmuutosta voi seurata. Koska he eivät luota “vihervasemmiston valtaamaan valtamediaan”, he ovat perustaneet omia viestintäkanaviaan, joista tunnetuin on Mitvit (“Mitä vittua”) eli MV-lehti.

Heidän toinen tavoitteensa on paljastaa vihervasemmistolaisten toimittajien ja päättäjien salajuonet ja vaimentaa maahanmuuton puolestapuhujat uhkailemalla ja ahdistelemalla heitä niin sosiaalisessa mediassa kuin joskus myös “oikeassa elämässä”.

Suvakkien viestinnän lähtökohtana näyttää olevan, että “koska vastassa on natsit, kaikki keinot on sallittuja”. Koska ajatus natseista on niin pelottava, monet suvakit lähtevät siitä, että maahanmuuttoa kritisoiville ei saa antaa tuumaakaan periksi.

Siksi useimmat suvakit eivät siedä juuri minkäänlaista kritiikkiä maahanmuuttajia tai omaa toimintaansa kohtaan. Heidän toimintamallinaan mediassa on kertoa tunteisiin vetoavia tarinoita yksittäisien maahanmuuttajien kohtaloista  sekä paljastaa viranomaisten tekemiä vääryyksiä.

He yrittävät saada äänensä kuuluviin valtamedioissa ja sosiaalisessa mediassa, jossa heillä on useita suvaitsevaisuutta puolustavia ryhmiä.

Sekä suvakit että rajakit syyllistyvät jatkuvasti liioitteluun, dramatisointiin ja huhupuheiden levittämiseen.

Useampi suvakki kertoi avoimesti Alpakka-kohun yhteydessä, että heidän mielestään jopa valehtelu on OK, “kun vastassa on natsit”.

Rajakit puolestaan uskovat etsivänsä totuutta, mutta heidän on vaikea uskoa todeksi faktoja, jotka eivät tue heidän uskomuksiaan. Siksi he haksahtavat suvakkejakin useammin uskomaan erilaisiin salaliittoteorioihin.

Todellisuus ei ole mustavalkoinen

Vaikka somekeskustelujen perusteella vaikuttaisi siltä, että Suomi on jakautunut kahtia ja kaikki on menossa tavalla tai toisella päin helvettiä, todellisuus ei onneksi ole ihan niin mustavalkoinen.

Otamme jatkossakin vastaan turvapaikanhakijoita

Suomi ei näillä näkymin ole irtisanomassa kansainvälisiä sopimuksia vaan ottaa jatkossakin turvapaikan hakijoita vastaan ja myöntää osalle heistä pysyvän oleskeluluvan.

Tarvitsemme lisää veronmaksajia

Suuret ikäluokat vanhenevat ja me nuoremmat ikäluokat emme halua tehdä yhtä paljon lapsia kuin he. Niinpä Suomeen tullaan jatkossa tarvitsemaan työtä tekeviä ja veroja maksavia maahanmuuttajia, jos haluamme pitää edes jotenkin nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä.

Taistelemme syrjäytymistä vastaan

Syrjäytyminen on tällä hetkellä yksi Suomen suurimmista haasteista. Erityisen iso ongelma on nuorten syrjäytyminen. Pahimmillaan syrjäytyminen voi kaataa koko hyvinvointiyhteiskunnan, jonka rahoitus on perustunut sille, että mahdollisimman moni työikäisistä tekee töitä.

Määrällisesti suurin joukko syrjäytyneistä on kantasuomalaisia nuoria miehiä, jotka ovat saaneet vain peruskoulun päättötodistuksen. Vaikka syrjäytyneistä pienempi osa on maahanmuuttajataustaisia, heidän syrjäytymisriskinsä on jopa 4-6 kertainen suomalaisiin verrattuna. Onneksi ongelma on erittäin hyvin tiedostettu. Päättäjät, viranomaiset ja erilaiset kansalaisjärjestöt tekevät parhaillaan paljon töitä tilanteen korjaamiseksi, joten toivoa on, että tulevaisuudessa ongelma saadaan kuriin.

Erityisen tehokasta olisi tukea niin suomalaisten kuin maahanmuuttajanaisten ja heidän tyttäriensä kouluttautumista ja työllistymistä, sillä nimenomaan äidin koulutuksella näyttää olevan suurin merkitys lapsen terveydelle, koulutukselle ja hyvinvoinnille.

Yritämme ehkäistä “ghettoutumista”

Meilläkin on havaittavissa muista maista tuttu ilmiö, jossa samantyyppisen etnisen taustan omaavat maahanmuuttajat kerääntyvät asumaan tietyille alueille, samalla kun alueen alkuperäiset asukkaat muuttavat muuttavat muualle.

Tästä voi seurata kaikenlaisia ongelmia ja pahimmillaan jopa alueita, joille viranomaisetkaan eivät uskalla mennä. Tämäkin ongelma tiedostetaan erittäin hyvin viranomaisten keskuudessa ja moni päättäjäkin on herännyt miettimään, mitä asialle voisi tehdä. Vaikka joillain alueilla väestöpohjan muutos on ollut todella nopeaa, vielä ei ole mitenkään myöhäistä puuttua asiaan mm. kaupunkisuunnittelun ja vuokra-asuntopolitiikan keinoin.

Puututaan rikollisuuden lisääntymiseen

On myös totta, että maahanmuuttajat tekevät suhteessa enemmän rikoksia kuin kantasuomalaiset. Maahanmuuttajien tekemien rikosten kappalemäärä ja myös suhteellinen määrä näyttäisi kuitenkin olevan vähenemään päin.

Entistä tarkempi huolellisuus niin oleskelulupa- kuin turvapaikkahakemuksia arvioitaessa sekä rikokseen syyllistyneiden tehokas karkoitus Suomesta voivat auttaa laskemaan ulkomaalaisten osuutta rikostilastoissa entisestään.

Samoin on tärkeää, että poliisilla on tarpeeksi resursseja pitää silmällä Suomesta lähteneitä ISIS-taistelijoita, jotka ovat palanneet tai palaamassa takaisin Suomeen. Osalla heistä kun voi olla mielessä jatkaa “taistelua vääräuskoisia vastaan” synnyinmaansa (eli Suomen) kamaralla.

Monikulttuuristuminen on arkinen asia

Rajakkien maailmassa maahanmuutosta seuraava monikulttuuristuminen on painajainen, mutta harva tajuaa, että turkkilaisten pyörittämät kebab-paikat, kaupungin paras kiinalainen tai nepalilainen ravintola tai jopa rakkauden perässä Suomeen muuttaneen italialaisen perustama pitseria ovat arkisia esimerkkejä monikulttuurisuudesta.

Monet kauneimmista misseistämme ja malleistamme, menestyneistä urheilijoista sekä suosituista koomikoistamme ja muusikoistamme ovat ulkomaalaista sukujuurta. Jopa monien vanhempien suomalaisten rakastamat tv-sarjat Tankki täyteen ja Reinikainen olivat maahanmuuttajan (eli Neil Hardwickin ) kirjoittamia.

 

Parannetaan turvapaikkapäätösprosessia entisestään

Maahanmuuttoviranomaisten resurssit ovat edelleen tiukilla vuoden 2015 hakemussuman jäljiltä, mistä seuraa välillä hätiköityjä ja ihmisoikeuksia rikkovia päätöksiä. Onneksi meillä on useita kansalaisjärjestöjä ja muita tahoja kyttäämässä maahanmuuttoviranomaisten mokia ja puhumassa niiden apua tarvitsevien puolesta, jotka eivät osaa itse puolustaa itseään.

Sekin on hyvä huomata, että vaikka maahanmuuttoviranomaiset syyllistyvät välillä ylilyönteihin ja virhearvioihin, suurin osa kielteisen päätöksen saaneista tyytyy päätökseen ja lähtee vapaaehtoisesti maasta, mm. kansainväisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n avustamana.

Emme ole ihan heti muuttumassa “toiseksi Ruotsiksi”

Toisaalta Suomen suhteellisen tiukka linja turvapaikanhakijoiden suhteen on johtanut siihen, että tällä hetkellä olemme yksi vähiten kiinnostavista kohdemaista turvapaikanhakijoiden silmissä. Ruotsiin tuli viime vuonna reilut 25 000 turvapaikkahakemusta, Suomeen noin 5000.

Suomeen tulleista hakemuksista kolmannes oli ns. uusintahakemuksia ja kaikista hakemuksista hyväksytään todennäköisesti hieman alle puolet (jos katsoo viime vuoden tilastoja).

Niinpä rajakkien pelko siitä, että meistä “tulee toinen Ruotsi”, jossa todella runsaasta maahanmuutosta on seurannut erilaisia ongelmia, ei siinäkään mielessä ole ihan heti toteutumassa.

Edesautetaan kaikki integroitumista

Kaikkein tärkein asia maahanmuuton kääntämisessä voitoksi vaaran sijaan on  edesauttaa maahanmuuttajien integroitumista Suomeen. Sen eteen voivat jopa tavalliset suomalaiset tehdä jotain.

Ensimmäinen askel on kohdata kaikki vastaantulevat ihmiset yhtä kohteliaasti.

Suomalainen kohteliaisuus ei tarkoita tietenkään epäasiallisen käytöksen hyväksymistä tai edes erityistä ystävällisyyttä, vaan ihan vain sitä, ettei auo päätään ihmisille, joita ei tunne, eikä töni, potki, lyö, sylje tai uhkaile ihmisiä vain siksi, että he sattuvat näyttämään tietynlaiselta tai puhumaan tiettyä kieltä.

Jos vieläkin on epäselvää, onko jokin käytös hyväksyttävää vai ei, kuvittele ulkomaalaisen henkilön tilalle suomalainen naapurisi, jota vastaan sinulla ei ole mitään. Käyttäytyisitkö samalla tavalla häntä kohtaan, kuin miten aiot käyttäytyä ulkomaalaista kohtaan?

Summa summarum

Toisin sanoen tilanne ei ole mitenkään katastrofaalinen. Maahanmuutto on vuoden 2015 jälkeen ollut varsin hallittua. Isossa mittakaavassa mitään täysin peruuttamatonta vahinkoa ei ole vielä tapahtunut suuntaan tai toiseen. Maahanmuuton tuomien riskien tunnistaminen ja tunnustaminen on tärkeää, jotta voimme löytää erilaisia ratkaisuja niiden minimoimiseksi. Lisäksi on hyvä huomata, että maahanmuuttoon liittyy myös positiivisia puolia ja potentiaalia, jonka hyödyntäminen voi olla suomalaiselle hyvinvointivaltiolle suorastaan elinehto.

Lähteitä jutussa esitettyihin väitteisiin:

Lähteet ovat satunnaisessa järjestyksessä. Jotain voi puuttua. Sori.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Miksi en laittanut stoppia Törtsin törttöilylle (ja miksi #metoo on hyvä juttu)

Kun seksuaalista häirintää esiintuova ja tuomitseva #metoo-kampanja saapui Facebook-feediini, ensimmäinen ajatukseni oli, ettei se koskenut minua.

En kokenut — enkä koe vieläkään — joutuneeni seksuaalisen häirinnän tai ahdistelun kohteeksi. Paino sanalla kokenut. Kampanjan edetessä tajusin, että olin kyllä kohdannut ja todistanut elämässäni käytöstä, jonka joku muu olisi voinut kokea seksuaaliseksi häirinnäksi tai ahdisteluksi.

Tapaus Törtsi

On ollut karmivaa lukea muiden kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. En toivo kenellekään sellaisia ahdistuksen, inhon ja pelon tunteita, joita liian monet naiset ovat joutuneet kokemaan.

Erityisesti kertomukset ohjaaja Lauri Törhösen käytöksestä kolahtivat, sillä “Törtsi” oli silloin elokuvataiteen osaston johtajan, kun opiskelin siellä käsikirjoittamista.

Katsoin eilen Arto Nybergin ohjelmaa, jossa seksuaalisesta häirinnästä syytetty Törhönen oli ottamassa kantaa häntä kohtaa esitettyihin syytöksiin.

Laurin itkuisen uhmakasta esiintymistä katsoessani tunsin myötätuntoa niin tätä vanhaa äijänkäppänää kuin niitä naisia kohtaan, jotka ovat kokeneet hänen käytöksensä ahdistavaksi ja jopa pelottavaksi.

Miksi en koe tulleeni seksuaalisesti häirityksi?

Olen syntynyt vuonna 1975 ja lapsuudessani ja nuoruudessani nähnyt paljon käytöstä, joka nykyajalla tulkittaisiin seksuaaliseksi häirinnäksi.

Minun lapsuudessani tällaista toimintaa harjoittavat miehet olivat joko naistenmiehiä (jos naiset kiinnostuivat heistä) tai teinipojan tasolle jääneitä kiimaisia luusereita (jos he saivat jatkuvasti pakit). Naisiin vaikutuksen tekeviä miehiä ihailtiin ja turhaan vonkaavien käytöstä pidettiin lähinnä nolona.

Näitä miehiä oli ehkä yksi kahdestakymmenestä. Ne 19 muuta eivät syystä tai toisesta tunteneet tarvetta ehdotella naisille edes silloin, kun sitä ei paheksuttu — saati harjoittaa fyysistä lähentelyä.

Tuohon aikaan lähipiirini naiset näyttivät hanskaavan kaikenlaiset lähentely-yritykset ongelmitta.

Jos mies oli miellyttävä, hänen käytöstään pidettiin imartelevana ja se saattoi joskus johtaa pussailuun juhlapaikan pusikossa.

Jos mies ei ollut seksuaalisesti vetovoimainen, hänen käytöksensä sivuutettiin kuin täyteen tupatussa hississä haiseva pieru: teeskennellen ettei kukaan huomannut sitä.

Kun itse kasvoin aikuiseksi, toistin lapsuudessani näkemiäni toimintamalleja. Otin kivojen miesten ehdottelut imartelevana flirttinä ja sivuutin vähemmän viehättävien miesten lähentely-yritykset niin täysin, ettei niistä jäänyt juuri minkäänlaista muistijälkeä.

Niin muuttuu mailma, Laurini*

#metoo-kampanjaa ei olisi voinut syntyä 1980-luvulla. Silloin suurin osa naisista (ja kaikki miehistä), olisi reagoinut ehdotteluun ja ahdisteluun taipuvien miesten toimintaan niin kuin moni italialainen reagoi edelleenkin: “Mitä pahaa siinä on, jos (mies) ilmaisee kiinnostuksensa?”

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet huimaa vauhtia noista päivistä ja käytös, joka vielä minun lapsuudessani oli OK, ei ole enää hyväksyttävää. Ja hyvä niin.

Vielä 1970-luvulla laki salli tupakoinnin niin kaupoissa, sairaaloissa kuin busseissa — nyt sitä ei saa tehdä edes ravintoloissa muualla kuin tupakkakopissa.

Minunkaan lapsuudessani kaikki eivät tupakoineet ja nyt ne, jotka edelleen tupakoivat, eivät yritä sytyttää tupakkaa edes kahvilassa.

#metoo-kampanja, on tärkeä, sillä se muistuttaa ihmisiä siitä, millainen käytös ei ole OK ja miten se voi satuttaa muita.

Oman havaintoni mukaan tällaista muistutusta kaipaa tänä päivänä alle yksi mies yli neljästäkymmenestä, kun lapsuudessani sama suhdeluku oli ehkä 1/20.

Jokaista baarissa sitkeästi ehdottelevaa ja lääppivää miestä kohden on useita kymmeniä, jotka käyttäytyvät asiallisesti. Jokaista itseään turhan hanakasti tykö tekevää ja nuoria miehiä pepusta nipistelevää naista kohti on ainakin sata muuta naista, jotka eivät tee niin.

#metoo-kampanjan kuohuttaessa tunteita on hyvä muistaa, että esimerkiksi Törhösen tapauksessa hänen pahin törkymöykkyilynsä ajoittuu aikaan ennen vuotta 2014, jolloin seksuaalisesta ahdistelusta vasta säädettiin laissa.

Se mikä teki Törhösen käytöksestä mielestäni ongelmallista ei ollut se, että hän ehdotteli naisille seksiä, vaan se, että hän oli valta-asemassa niihin naisiin nähden, joille hän ehdotteli ja joita hän lähenteli.

Kuten alla olevalla videolla kerron, Törhönen on tehnyt minullekin kouluaikana yhden seksuaalissävytteisen ehdotuksen. En kokenut enkä edelleenkään koe sitä itse mitenkään ahdistavana kahdesta syystä:

Törhönen ei lähennellyt minua vasten tahtoani ja koin hänen ehdotuksensa olleen “kokeillaan kepillä jäätä” -henkinen heitto.

Toinen on se, että syystä tai toisesta minun on vaikea kunnioittaa auktoriteetteja vain heidän asemansa takia. Niinpä mielessäni ei edes käynyt ajatus, että Törhönen olisi ollut minkäänlaisessa valta-asemassa minuun nähden.

Siksi en myöskään tajunnut pistää hänelle stoppia, eli tehnyt hänelle selväksi, että osaston johtajana hän ei olisi saanut ehdotella edes läppänä mitään seksuaalissävytteistä.

Koska minäkään en osoittanut hänelle miksi hänen käytöksensä oli väärin, Törhönen jatkoi valta-asemansa väärinkäyttöä tavalla, josta seurasi muille naisille traumoja.

Tämän tajuaminen on ollut kipein ajatus, minkä #metoo-kampanja on tuonut minulle. Toisin sanoen, #metoo-kampanja koskettaa myös minua, mutta osasyyllisenä.

Miksi ei kannata ehdotella kaikille

Olen saanut vuosien varrella useita erilaisia tarjouksia seksistä, alkaen “mennääks panee” -henkisistä heitoista.

Minua on halailtu pyytämättä ja annettu pusuja poskille ilman lupaa. Pariin otteeseen olen ollut tilanteessa, jossa puolituttu mies on vilauttanut minulle penistä “miten olisi, kelpaisiko” -hengessä (ei kelvannut).

Pari miestä on kertonut, että ajattelee minua runkatessaan. Olen nähnyt kerran junassa, kun minua tuijottava mies runkkasi, ainakin käsien liikkeestä päätellen.

Ulkomailla miehet ovat huudelleet ja vihellelleet perääni ja tulleet ihan vain kadulla pokaamaan sellaisella innolla, että vasta olemattomaan poikaystävään vetoaminen on saanut heidät perääntymään.

Mikään näistä tapauksista ei saanut minua ahdistumaan, saati kokemaan pelkoa.

Useimmat ehdotukset, runkkauksen todistaminen ja pippelien esittelyt olivat minusta aidosti huvittavia tilanteita. Tunsin käyttäväni seksuaalista valtaa, kun ignoroin tai torjuin kadulla huutelevat ja ehdottelevat miehet.

Se, että joku ajattelee minua masturboidessaan oli tavallaan imartelevaa, vaikka en tiedolla tehnyt mitään. Saamani halaukset ja poskipusut ovat tulleet ihmisiltä, joista pidän ja kertoivat minulle, että hekin pitivät minusta.

Siitä huolimatta ymmärrän täysin, että jollekin toiselle tällaiset tapaukset ovat ahdistavia ja pelottavia. Se, että minun kokemukseni on erilainen, ei mitenkään vähennä heidän kokemuksensa merkitystä ja oikeutusta.

Suomen vahvuuksiin on kuulunut vastuun kantaminen heikommista ja niistä, jotka eivät pysty puolustamaan itseään.

Meillä odottaville äideille kerrotaan, että alkoholin käyttö raskausaikana on kokonaan kiellettyä sen takia, että osa äideistä ei pysty jättämään juomista yhteen saunasiideriin.

Meillä on rajoitettu alkoholin ja tupakan mainostusta, jotta nuoret ja riipuuvuuteen taipuvat eivät joutuisi kiusaukseen.

Vaikka Suomessa on varmasti monia ihmisiä, jotka eivät paheksu, ahdistu tai pelkää reipastakaan ehdottelua tai jopa lempeää lähentelyä, en suosittele kertomaan kenellekään omia seksuaalissävytteisiä mielipiteitä ja toiveita, ellet ole täysin varma, että toinen haluaa sitä.

Mistä tiedän onko käytökseni sopimatonta?

Tässä muutamia turvaohjeita niille, joista tuntuu vaikealta tietää, mikä on OK ja mikä ei:

1. Älä lähettele peniksen kuvia ilman että niitä erikseen pyydetään sinulta.

2. Älä kerro seksifantasioistasi vieraille tai puolitutuille, elleivät he nimenomaan pyydä kuulla niitä.

3. Älä ehdottele henkilölle, joka on nuori ja itseäsi selkeästi nuorempi.

Jos ihastuksesi kohde on sinua yli 10 vuotta nuorempi JA alle 22-vuotias, älä tee mitään seksuaalissävytteistä. Jos hän on alle 16-vuotias, torju hänet, vaikka hän tarjoaisi itse sinulle seksiä.

4. Älä ehdottele henkilölle, johon nähden olet virallisessa valta-asemassa

Kysy itseltäsi: olenko jollain lailla valta-asemassa ihastukseni kohteeseen?

Olenko hänen esimehensä, opettajansa, valmentajansa tai pääskoeraadissa päättämässä hänen tulevaisuudestaan? Olenko häntä arvostetumpi auktoriteetti alalla, jossa hän opiskelee tai tekee töitä?

Jos olet, älä sano tai tee mitään seksuaalissävytteistä — edes siinä tapauksessa, että hän tekee aloitteen.

5. Älä koskettele ventovieraita tai kommentoi heidän ulkonäköään

Monissa maissa on edelleen hyväksyttävää, että miehet huutelevat naisten perään kadulla ja tekevät rivoja eleitä (vrt. Italia). Joissain maissa miehet katsovat voivansa käydä käsiksi naisiin, jos nämä eivät ole pukeutuneet burkhaan.

Suomessa tällainen käytös ventovieraita kohtaan ei ole koskaan sopivaa, ei edes silloin, kun olet kasvanut kulttuurissa, jossa se on OK.

6. Älä tee tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä

Älä käy käsiksi tai ehdota seksiä tilanteissa, joissa toisen on vaikea kieltäytyä.

Eli jos toinen on ympäripäissään tai jopa sammunut, kaikenlainen ehdottelu ja koskettelu on kiellettyä, koska toinen ei ole tilassa, jossa hänen on helppo torjua sinut.

Älä tee aloitetta, jos olette paikassa, josta on vaikea päästä pois — esimerkiksi mökillä hornan kuusessa tai yöllä toisen asunnossa, josta ei pääse pois kuin kävelemällä kilometrikaupalla.

7. Usko ekalla kerralla

Joissain kulttuureissa ajatellaan, että nainen ei saa suostua liian helposti miesten ehdotuksiin tai hän on ns. huono nainen. Näissä kulttuureissa onkin tavallista, että mies joutuu liehittelemään, viemään treffeille ja vonkaamaan iät ja ajat, ennen kuin nainen suostuu seurustelemaan hänen kanssaan.

Suomessa ei ole tällainen kulttuuri. Suomalainen nainen on tasa-arvoinen miehen kanssa eikä meillä pidetä sopimattomana edes sitä, että nainen tekee seksuaalisen aloitteen.

Siksi Suomessa vonkaaminen on niin noloa. Jos suomalainen nainen torjuu pokausyrityksesi, se ei johdu siitä, että hän esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Se johtuu siitä, että sinä et syystä tai toisesta kiinnosta häntä.

Sori.

Jos sinulle on epäselvää, tulitko torjutuksi vai et, nämä lauseet kertovat että sinut on torjuttu:

  • “Meillä on tässä juttu kesken.”
  • “Mä odotan mun poikaystävää.”
  • “Kiitos ei. Hyvää illanjatkoa.”
  • “Voitko jättää mut rauhaan.”
  • “Painu vittuun.”

Tällä videolla kerron omasta kokemuksestani Lauri Törhösen kanssa. Videon pääpointti on se,  miten vasta muiden naisten kertomukset Törtsin toiminnasta saivat minut tajuamaan, että olen itse ollut osasyyllinen Törtsin törttöilyihin Taideteollisessa korkeakoulussa.

Seksuaalinen ahdistelu ja häirintä on yhtä väärin kuin varkaus

Jos kaupan hyllyssä on tarjolla tavaroita, saako niitä varastaa? Entä onko kaupan omistajan vika, jos joku kävelee kassan ohi maksamatta taskuissaan tavaraa, jonka hän on sinne piilottanut?

Jos kutsut ystäväsi kaljalle, ja hän lähtee kanssasi baariin, mutta päättääkin viime hetkellä ottaa kahvin kaljan sisään, kaadatko väkisin hänen kurkustaan kaljaa alas vain “koska annoit ymmärtää että tulet kaljalle”?

Jos kaverisi sammuu mökillä, saatko ottaa hänen lompakostaan kaikki hänen rahansa vain siksi, ettei hän sammuneena kiellä sinua tekemästä niin?

Jos Jehovan todistaja tai pölynimurikauppias ilmestyy ovellesi ja ilmoitat hänelle ettei hänen seuransa kiinnosta, onko sinusta OK, jos hän jatkaa ovikellosi kilkuttelua ja oven takana huutelua? “Hei ihan tosi, älä oo tollanen, puhu mun kanssa Jeesuksesta/tästä pölynimurista.”

Saako sinua lyödä turpaan ihan vain siksi, että “olet niin turpaanvedettävän näköinen”?

Ei, ei, ei ja vielä kerran ei.

Seksuaalinen ahdistelu ja häirintä on ihan sama asia kuin varkaus, toiseen käsiksi käyminen ilman lupaa, jonkin asian pakkotuputtaminen tai ajatus siitä, ettei toinen saisi muuttaa mieltään — väärin ja kiellettyä.

Vaikka toinen seisoisi alasti edessäsi, et saa käydä häneen käsiksi ilman lupaa, ihan samalla tavalla kuin et saa varastaa naapurin autoa ilman lupaa, vaikka se olisi lukitsematta ja avain virtalukossa käynnissä talosi edessä.

Et saa viedä kaverisi lompakosta rahoja kun hän on sammunut — saati hakata sammunutta kaveriasi. Samalla tavalla et saa mennä kähmimään sammunutta henkilöä saati harrastaa tämän kanssa seksiä, koska hän ei voi antaa siihen lupaa.

Et saa tyrkyttää seuraasi muille sen jälkeen kun sinut on torjuttu — samalla tavalla kuin puhelinmyyjällä ei ole oikeutta soitella sinulle sen jälkeen kun olet kieltänyt soittamisen.

Et saa hakata ihmisiä vain sen takia että mielesi tekee hakata heidät tai edes koska he provosoivat sinua. Samalla tavalla et saa kähmiä muita ihmisiä vain sen takia että mielesi teki kähmiä heitä tai he provosoivat sinua.

SUMMA SUMMARUM:

Samalla tavalla kuin mikään mitä varkauden uhriksi joutunut on tehnyt ei vähennä varkaan vastuuta tai teon tuomittavuutta, mikään mitä ahdistelun tai häirinnän uhri tekee, ei vähennä ahdistelijan tai häiritsijän vastuuta tai teon tuomittavuutta.

Ahdistelu, häirintä ja väkivalta on aina väärin.


Kuvan lähde: Wikipedia commons.

Ketä saa pilkata?

Kuvitelkaa että peruskouluikäiset lapsesi olisivat kirjoittaneet netissä tai Whatsapp-ryhmissä tämäntyyppisiä kommentteja:

“X on ällö.”

“X ansaitsee kaiken siihen kohdistuvan raivon koska se ite aloitti pilkkaamalla muita.”

“Ei se olisi koskaan saanut tietää näistä pilkkaviesteistä, jos sen kaveri ei olisi kertonut sille niistä.”

“1000 euroa sille joka saa X:n vastuuseen siitä että se kanteli opettajalle.”

“Uskomattoman lapsellinen ja typerä ihminen.”

“Y:n whatsapp-viesti X:stä oli ehkä ilkeä, muttei yhtään niin paha kuin se mitä X teki.”

Tai kuvittele että lapsesi olisi tehnyt pilkkaavan meemi-henkisen kuvan tökerösti käyttäytyneestä opettajasta tai ilkeämielisen pilkkakyselyn rehtorista.

Miten reagoisit? Taputtaisitko päähän ja kehuisit? Kertoisitko että on oikein haukkua ja pilkata niitä, jotka ovat mokanneet? Ettei se haittaa jos jotakuta pilkkaa vähän, jos muut kiusaavat häntä paljon rajummin? Tai toista saa pilkata jos se itse on haukkunut muita tai muuten provosoinut?

Kun oma lapseni kiusaa veljeään, teen hänelle selväksi että kaikenlainen lällättely, ilkeily ja toisen härnääminen on väärin. Jos hän haukkuu minua, isäänsä, opettajaa tai muita aikuisia, kerron hänelle että niin ei saa tehdä.

Kun lapseni heittää kavereiden kanssa “mitä tyhmä” -henkistä läppää vitsinä, selitän että vaikka heitto oli tarkoitettu vitsiksi, aina on riski ettei toinen tajua että se on vitsi ja pahoittaa mielensä. Siksi kiellän lasta haukkumasta toisia edes läpällä.

Olen joutunut opettamaan lapselleni, että jos joku toinen härnää häntä tai kaveria, ei saa lähteä vastahyökkäykseen haukkumalla saati yrittää käydä toiseen käsiksi. Olen neuvonut, että ensin pyydät toista lopettamaan kiusaamisen ja jos hän ei tottele, yrität poistua kaverin kanssa tilanteesta. Jos ilkeilijä seuraa ja jatkaa kiusaamista, menet hakemaan opettajan tai jonkun isomman selvittelemään tilannetta.

En kiellä lastani esittämästä kritiikkiä toisen toimintaa kohtaan, vaan kannustan häntä siihen. Jos hän huomauttaa siitä että kiroilen, kiitän häntä ja sanon että hän on oikeassa, koska kiroileminen on tyhmää. Tai jos hän kertoo että veli käyttäytyy ikävästi, kiitän tiedosta ja puutun asiaan, mutten anna hänen haukkua veljeä idiootiksi sen takia että veli toimi tyhmästi.

“Joo, se teki tyhmästi ja saa nyt pyytää anteeksi. Sä et saa silti haukkua sitä tyhmäksi, koska ketään ei saa haukkua.”

Tuoreimman somekohun aikaan olen havahtunut siihen, miten usein itse olen toiminut sosiaalisessa mediassa tavalla, jota en hyväksyisi omalta lapseltani.

Olen jakanut poliitikoita ja julkkiksia ivaavia meemikuvia ja -videoita. Paheksunut terävin sanankääntein mm. imettävää naista kauhistellutta stylistiä. Jakanut ja puolustanut somevaikuttajasta kirjoitettuja ilkeämielisiä pilkkajuttuja. Päivitellyt puhelimessa lasteni kuullen sarkastisin sanankääntein tyhmästi toiminutta kolmatta tahoa.

Kun minua on moitittu toiminnastani, olen puolustautunut sanomalla, että jos menee julkisuuteen tai avautuu aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, pitää pystyä ottamaan vastaan kritiikkiä. Että on OK lyödä leikkiä ihmisestä, joka on itse ensin provosoinut tai haukkunut muita.

Onko toisen pilkkaaminen joskus OK?

Tämä on kysymys jonka kanssa painin nyt, kun joudun kertomaan 4- ja 7-vuotiaille lapsilleni toistuvasti, että toisten pilkkaaminen ja haukkuminen on aina väärin.

Kun otin uusimman somekohun yhteydessä asian esille omalla Facebook-seinällä jakamalla Katleena Kortesuon kirjoituksen, sain kuulla, että vaikka uusimmassa kohussa pilkkajuttuja kirjoittanut henkilö itse myönsi että hänen juttunsa olivat ilkeämielistä pilkkaa, niin ne olivat OK tai ainakaan pilkan kohde ei olisi saanut reagoida voimakkaasti, koska itse käyttäytyi provosoivasti.

Samoin vedottiin siihen, että muut julkkikset joutuvat kuulemaan paljon pahempia juttuja ja että myös pilkan kohteena ollutta toimittajaa oli pilkattu paljon pahemmin.

Ymmärrän kyllä, että muiden pääpointtina oli se, että toimittajan reaktio (= otti yhteyttä pilkkaajan pomoon) oli ylimitoitettu. Niin kuin minunkin mielestäni oli.

Mutta minussa koko sotku herätti kysymyksen, että miksi meille on itsestäänselvää, että tiettyjä tahoja saa ainakin tietyissä tilanteissa pilkata.

Jos kerran on olemassa tilanteita, joissa toisen pilkkaaminen ja ivaaminen on OK, niin sittenhän minun pitäisi kertoa lapselleni seuraavasti:

“Toisten pilkkaaminen ja ilkeiden juttujen kertominen toisesta on väärin silloin kun olet lapsi. Odota siihen asti että tulet aikuiseksi. Sitten saat pilkata ja ivata niitä, jotka ovat julkisuudessa tai päättävässä asemassa — ainakin jos he mokaavat julkisesti tai jos he itse ensin mollaavat muita.”

“Muita saa pilkata niin kauan kun joku toinen kiusaa niitä pahemmin.”

“Niitä saa pilkata, jotka sanoo ettei haukkumisesta tarvitse välittää.”

Auts!

Miksi minusta tuntuu väärältä ja vaikealta kertoa lapsille että on tilanteita, joissa toisten haukkuminen ja pilkkaaminen on OK, jos se kerran on oikein ja oikeutettua?

Haluanko olla tällainen ihminen?

Minä tiedän omasta kokemuksesta, miten hyvältä tuntuu purkaa omaa ärtymystä ja turhautumista jakamalla ilkeämielisiä huumorikuvia, -videoita ja -juttuja tyypeistä, joiden jutut ja asenne sotii omia arvojani vastaan.

Miten ihanaa on, kun onnistuu heittämään oikein viiltävän ivallisen kommentin, joka saa muut nauramaan.

Millainen upea yhteenkuuluvuuden tunne syntyy siitä, kun paheksun jonkun kanssa yhdessä kolmannen henkilön toimintaa.

Mutta tekeekö jostain oikeutettua se, että se tuntuu hyvältä ja muutkin tekevät sitä?

Miten muiden pilkkaaminen ja haukkuminen edistää elämää ja suurempaa yhteistä hyvää?

Tekeekö muiden pilkkaaminen minusta onnellisemman, viisaamman tai rakkaudellisemman ihmisen?

Onko tämä se malli, jonka haluan omille lapsilleni antaa?

Tällaisia kysymyksiä olen miettinyt viimeisen parin päivän aikana.

Alan taipua sille kannalle, että niin hyvältä kuin typerästi toimivien valtaapitävien ja törttöilevien julkkisten ja somettajien pilkkaaminen välillä tuntuu, se ei ole paras tapa muuttaa maailmaa.

Pilkkaaminen saa käytännössä aina pilkatun nousemaan vastarintaan, jolloin hän ei muuta käytöstään.

Pilkkaamisen taustalla on useimmiten ajatus siitä, että pilkattu ihminen on toiminut typerästi, koska hän on pohjimmiltaan tyhmä, paha tai muuten huono — eikä siksi edes tule muuttamaan käytöstään.

Pilkkaaminen ei tarjoa ratkaisumalleja, jotka auttaisivat korjaamaan virheitä tai muuttamaan ongelmia.

Ja jos olen ihan rehellinen itselleni, niin kyllä minulle tulee toisten pilkkaamisen jälkeen vähän huono omatunto ja jotenkin likainen olo.

Joskus kun olen törmännyt oikeassa elämässä ihmiseen, jonka pilkkaamiseen olen osallistunut jotenkin netissä, olo on ollut todella kiusaantunut.

Siksi olen päättänyt parhaani mukaan pidättäytyä muiden pilkkaamisesta ja ivaamisesta ainakin sosiaalisessa mediassa, julkisuudessa ja lasteni kuullen.

Olen aivan varma, että mieleni tekee jatkossakin vääntää ilkeämielistä vitsiä typerästi toimivista ihmisistä tai jakaa suurvaltioiden presidenttejä pilkkaavia meemikuvia.

Koska en tiedä mikä seuraava ajatukseni on, en tietenkään pysty estämään näitä ajatuksia nousemasta mieleeni. Sen sijaan voin estää itseäni sanomasta niitä ääneen tai kirjoittamasta niitä someen.

Pilkkaamisen sijaan voisin yrittää ymmärtää miksi jonkun jutut ärsyttävät minua. Voin kysyä, miksi minua ärsyttävä ihminen ajattelee tietyllä tavalla ja toimii niin kuin toimii.

Ylipäätään haluan keskittyä rakentavan kritiikin antamiseen. Voin tuomita toiminnan, mutta minun ei tarvitse tuomita ihmistä, saati pilkata häntä.

Haluan antaa muille heidän virheensä anteeksi, samalla tavalla kuin toivon että minulle annetaan minun virheeni anteeksi.

Ennen kaikkea haluan opettaa lapsiani esimerkilläni, en vain puheillani.

Ymmärrän kyllä, etteivät monet muut jaa kanssani tätä ajatusta. Muiden pilkkaaminen tuntuu kivalta, tarjoaa tilaisuuden tuntea ylemmyydentunnetta ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Toivon silti, etten olisi ihan yksin tämän ajatuksen kanssa.

Olenko?

Hei kansa, ei jakauduta lopullisesti kahtia, kiitos!

Eilen Turussa mies puukotti kymmentä ihmistä, joista kaksi kuoli. Kun kuulin ensimmäistä kertaa iskusta, toivoin, että tekijän motiiviksi paljastuisi mielisairaus, vaikka mustasukkaisuuteen yhdistettynä. Mitä enemmän tietoa tapauksesta alkoi tihkua niin virallisia kuin epävirallisia kanavia pitkin, sitä pahemmalta tilanne alkoi näyttää.

Eilen viralliset tahot yrittivät vielä vakuuttaa, ettei kyseessä ollut terrorismi, mutta tänään viesti oli toinen. Kun kuulin, että tekoa tutkitaan terrori-iskuna, minua alkoi itkettää ja vituttaa.

Miksi olen pelännyt ensimmäistä terroristi-iskua?

Joka kerran kun maailmalta on tullut uutisia terrorismista, olen ajatellut “on vain ajan kysymys kun näin käy täällä”. No, nyt se aika tuli.

Sinällään ei ole mikään ihme, että isku tapahtui Suomessa.

Varsinkin ISIS-lähtöinen terrorismi pyrkii saamaan mahdollisimman paljon mediahuomiota teoilleen ja luomaan ihmisissä epävarmuutta ja pelkoa. Mitä yllättävämmässä ja turvallisemmaksi mielletyssä paikassa isku tapahtuu ja mitä viattomampiin ihmisiin se suuntautuu, sitä enemmän se saa mediahuomiota ja herättää vainoharhaisuutta.

Kautta aikojen terroristit ja muut kauhua ja tuhoa levittäneet henkilöt (vrt. eteläpohjalaiset “häjyt”) ovat olleet ensisijaisesti naimattomia nuoria miehiä. Se, että Suomeen on tullut viime vuosina tuhansia naimattomia muslimimiehiä, joiden lähtökohdat suomalaiseen kulttuuriin sopeutumiselle eivät ole parhaat mahdolliset, ei ole ainakaan pienentänyt terrorismiriskiä.

Terrorismia tutkivien mukaan yksi ISIS:in pääpyrkimyksistä on aiheuttaa länsimaissa vastakkainasettelua, jonka seurauksena tänne paremman elämän toivossa muuttaneet muslimit kokisivat tulleensa torjutuiksi. Mitä uhatummaksi ja ulkopuolisemmaksi varsinkin nuoret muslimimiehet olonsa kokevat, sitä helpompi ISIS:in on rekrytoida heidät riveihinsä.

Viimeisen viiden vuoden aikana olen huomannut oman Facebook-feedini muuttuvan aina vain kaksijakoisemmaksi. Viimeisen kahden vuoden aikana kuilu maahanmuuttoa vastustavien ja puolustavien Facebook-kavereideni välissä tuntuu syventyneen entistä leveämmäksi.

Olen pelännyt ensimmäistä Suomessa tapahtuvaa terroristi-iskua siksi, että pelkään sen erottavan mielipiteiltään eniten maahanmuuttoon suopeasti suhtautuvat ja sitä eniten vastustavat niin kauas toisistaan, ettei yhteistä linjaa enää löydy.

Fiilis on vähän sama kuin vanhempien avioeron aikaan, kun näin rakastamieni ihmisten ymmärtävän toisiaan jatkuvasti väärin ja lopulta etääntyvän niin kauas toisistaan, että avioero oli väistämätön. Eron myötä kotitonttimme pantiin kahtia ja isä muutti pois kotoa. Olo oli ensin avuton, sitten lohduton. Välillä vieläkin — lähes 30 vuotta myöhemmin –mietin, miten olisin voinut estää eron.

Minä pidän kaikista Facebook-ystävistäni. Niin maahanmuuttoa henkeen ja vereen puolustavista kuin sitä henkeen ja vereen vastustavista. En ole koskaan blokannut yhtään Facebook-kaveriani hänen mielipiteidensä takia, edes silloin kun ne ovat voimakkaassa ristiriidassa omien ajatusteni kanssa.

Samalla tavalla kuin ymmärsin aikanaan — ja edelleen — molempien vanhempieni näkökulman, koen ymmärtäväni niin maahanmuuttoa puolustavien kuin sitä vastustavien logiikkaa. Mutta niin kuin lapsena, koen että on vaikea löytää oikeita sanoja tuomaan näitä kahta ääripäätä lähemmäs toisiaan.

Toisin kuin vanhempani, Suomen kansa ei voi ottaa noin vain eroa toisistaan. Me asutamme yhdessä tätä maaplänttiä, joka on yhteisin sopimuksin määritelty Suomen valtion alueeksi. Me ajattelemme, että on olemassa Suomen valtio, joka tarjoaa alueellaan asuville ihmisille sekä muualla asuville Suomen kansalaisille tiettyjä etuuksia ja asettaa heille tiettyjä vaatimuksia.

Me suomalaiset olemme ennenkin olleet eri mieltä monista asioista — joskus jopa verisesti, niin kuin Suomen sisällissodan aikaan, kun valkoiset ja punaiset ottivat rajusti yhteen.

Siitä huolimatta olemme osanneet myös päästä erimielisyyksien yli ja rakentaa tälle maapläntille varsin tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Koska tunnen henkilökohtaisesti ihmisiä kummastakin maahanmuuttoon liittyvästä ääripäästä, tiedän, että kaikilla heistä on pohjimmiltaan ajatustensa ja sanojensa taustalla hyvä tarkoitus. He kaikki tuomitsevat jyrkästi terrorismin ja terroristi-iskuja tekevät.

Uskon myös, että heidän arvonsa, tarpeensa ja toiveensa eivät ole oikeasti niin älyttömän kaukana toisistaan. Me kaikki haluamme, että tämän Suomeksi kutsutun maapläntin alueella olisi turvallista ja hyvä elää. Me haluamme, ettei kenenkään tarvitse kuolla täällä minkäänlaisen väkivallan uhrina.

Tiedän, että meitä kaikkia pelottaa ja kauhistuttaa Turun tapahtumat. Tiedän, että maahanmuuttovastaisten tekee mieli huutaa turhautuneena “mitä me sanottiin”. Tiedän, että maahanmuuttoa puolustavien tekee mieli huutaa huolestuneena “älkää tuomitko kaikkia maahanmuuttajia tämän yhden teon takia”.

Olette kaikki oikeassa. Jos Suomeen ei olisi päästetty yhtään maahanmuuttajaa, tätä ei olisi tapahtunut. Toisaalta kaikista tänne vastaanotetuista henkilöistä vain murto-osa saattaa syyllistyä tällaiseen tekoon ja siksi on väärin syyttää kaikkia turvapaikanhakijoita ja maahanmuuttajia tästä teosta.

Mitä aggressiivisemmin nyt hyökkäämme maahanmuuttajia vastaan, sitä oikeutetumpana he näkevät tekonsa. Mitä enemmän otamme tänne islaminuskoisia nuoria miehiä, sitä useampia radikalisoituneita tai radikalisoitumisen partaalla olevia henkilöitä maahamme tulee monien täysin hyvää tarkoittavien ja aidosti apua tarvitsevien ohella.

Presidentti Juho Kusti Paasikiven sanoin “Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.”

Tosiasia on nyt se, että maassamme on tällä hetkellä vastaanottojärjestelmässä noin 15 500 turvapaikanhakijaa. Vuodesta 2015 lähtien myönteisen turvapaikkapäätöksen on saanut 11 900 henkilöä. Sen lisäksi maassamme on islaminuskoisia henkilöitä, jotka ovat saapuneet tänne aiemmin esimerkiksi kiintiöpakolaisina, laittomasti tai avioliiton kautta.

Ihan tilastollisesti on todennäköistä, että näiden ihmisten joukossa on terrori-iskuja suunnittelevia henkilöitä. Todennäköisesti näitä henkilöitä on kuitenkin korkeintaan yhtä paljon kuin suomalaisia mielenterveysongelmaisia, jotka voivat syyllistyä vastaavanlaiseen veritekoon (vrt. ajaa autolla suojatietä ylittävien ihmisten päälle).

On fakta, että valtaosa näistä maahanmuuttajista ovat kunnollisia ja kunniallisia ihmisiä, jotka haluavat vain elää hyvää ja turvallista elämää.

Jotkut ovat  tulleet tänne, koska eivät halua tulla tapetuksi sukupuolensa tai “liian länsimaisen” ajatusmaailmansa takia. Toiset haluavat vain elättää perheensä ja taata lapsilleen paremman tulevaisuuden. Jotkut haluavat ostaa hienon auton ja kalliin kellon.

Tiedän, että tällaisen tapahtuman yhteydessä tekee mieli ajaa kaikki muut paitsi täällä syntyneet henkilöt (ja jopa osan täällä syntyneistä) pois tältä Suomeksi nimetyltä maapläntiltä. Oikeassa elämässä se ei kuitenkaan ole lakiemme puitteissa mahdollista eikä myöskään tarkoituksenmukaista.

Syntyvyytemme on sitä luokkaa ja nyt eläkkeelle jäävät ikäluokat niin suuria, että tarvitsemme jatkossa muualla syntyneitä ihmisiä maksamaan veroja, mikäli haluamme pitää hyvinvointiyhteiskuntamme edes jotenkin pystyssä. Lisäksi tarvitsemme lisää työntekijöitä mm. koodaushommiin ja hoitotyöhön, koska syystä tai toisesta näihin ei löydy riittävästi osaavia tai halukkaita suomalaisia.

Tosiasia on myös, se, että maamme rajojen ulkopuolella on valtavasti hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Monet heistä olisivat valmiita tekemään kovasti töitä ja voisivat tosiasiallisesti osallistua paremman Suomen rakentamiseen.

Suomalaisiin arvoihin on kuulunut heikompien ja hädänalaisten auttaminen, reiluus ja tasa-arvo. Ymmärrän hyvin, että voi tuntua epäreilulta kieltäytyä auttamassa hätää kärsiviä, kun itse elää turvallista ja taloudellisesti turvattua elämää.

Samaan aikaan on tosiasia, että monet suomalaiset eivät koe, että heidän elämänsä on niin hyvää ja turvallista kuin mitä se on ollut tai voisi olla. He kokevat että jo nyt suomalaisten on vaikea saada töitä. Siinä missä osa näkee että meillä on varaa antaa paljosta, osa kokee että tällä hetkellä maamme talous on niin tiukilla, ettei siitä ole enää varaa jakaa kaikille.

Kumpikin on tavallaan oikeassa. Olemme yhä vauraampi maa kuin valtaosa maailman valtioista — mutta samaan aikaan emme ole enää yhtä vauraita kuin ennen.

Joidenkin mielestä meillä on vielä varaa jakaa hyvinvointia hätää kärsivien ulkomaalaisten kanssa. Toisten mielestä meidän pitää ensin varmistaa, että oman maamme kansalaisten hyvinvointi on turvattu, ennen kuin edes mietimme voimmeko auttaa muita.

Tämä on arvokysymys, johon ei ole yhtä, universaalisti oikeaa vastausta. Siksi ei voida olettaa, että itsellä olisi tähän oikea ja muilla väärä näkemys.

Siksi toivoisin, että tällaisenkin tapahtuman edessä emme kääntyisi toisiamme vastaan, vaan yrittäisimme malttaa mielemme ja kielemme, kuunnella toisiamme ja löytää meitä yhdistävät asiat ja yhteiset arvot, joiden pohjalta voimme lähteä miettimään, miten teemme tästä maasta sellaisen, että meillä kaikilla olisi hyvä olla täällä.

[Kuva: Ferninand von Wright — Taistelevat metsot]

Miksi sinäkin olisit voinut antaa 5-vuotiaan hukkua

Somessa jaetaan ahkerasti turvakameravideota uimahallissa hukkuneesta 5-vuotiaasta. En ole itse pystynyt katsomaan videota, mutta siinä kuulemma näkyy miten moni ui lapsen ohi puuttumatta asiaan.

Lapsi oli äidin kiellosta huolimatta mennyt aikuisten porealtaaseen sillä välin kun äiti oli ystävättärensä kanssa saunassa. Hän oli joutunut veden varaan, lyhyen räpiköinnin jälkeen hukkunut ja kellunut kasvot alaspäin vedessä minuuttikaupalla ilman, että kukaan lähellä olevista oli tehnyt mitään.

Lopulta joku oli tajunnut puuttua asiaan ja lapsi oli saatu elvytettyä. Hän on tiettävästi toipunut hyvin tapahtuneesta. Lapsen äiti sai ehdollisen vankeustuomion heitteillepanosta ja määrättiin maksamaan lapselleen korvauksia.

Miksi sivuutamme herkästi toisen hädän julkisella paikalla?

Joku jo pointtasi että varsinkin lapsen ns. hiljainen hukkumiskuolema on vaikea tunnistaa, koska sen uhri ei välttämättä räpiköi juuri lainkaan. Toinen totesi ettei lapsettomana tiedä miten lapset leikkivät vedessä.

Nämä tekijät voivat olla osasyynä siihen ettei lapsen hukkumista huomattu. Väitän kuitenkin eri tutkimusten ja aivan liian monen oikean elämän tragedian perusteella, että yksi syy siihen, ettei kukaan puuttunut asiaan on sivustaseuraaja-vääristymäksi (bystander effect) nimetty ihmismielen logiikkavirhe.

Jos mielemme voi olettaa, että joku muu voi puuttua johonkin ongelmaan, emme puutu siihen itse.

Jos uimarit olisivat olleet yksin uima-altaassa lapsen kanssa, he olisivat todennäköisesti puuttuneet paljon nopeammin tilanteeseen, vaikka eivät tietäisi miltä hukkuminen näyttää.

Tämä vääristymä pohjautuu ilmeisesti siihen, että tarkkailemme koko ajan alitajuisesti muiden ihmisten toimintaa ja sopeutamme automaattisesti oman toimintamme sen mukaiseksi.

Toisin sanoen jos kukaan ei näytä olevan moksiskaan siitä, että lapsi kelluu vedessä kasvot alaspäin, alitajuntamme ei välttämättä tuo asiaa tietoisuuteemme, sillä se olettaa, että kaikki on OK — sillä “jos kyseessä olisi jokin ongelma, niin kai joku olisi jo tehnyt sille jotain.”

ARGH!

Ilmiön positiivinen puoli on se, että jos yksi ihminen tarttuu ongelmaan, muut lähtevät herkästi apuun.

Älä ole sivustaseuraaja

Sen jälkeen kun luin aikanaan sivustaseuraajavääristymästä, olen alkanut aktiivisesti bongata ongelmatilanteita, joihin puuttua — ja myös tarttua näkemiini ongelmiin.

Kiinnitän julkisilla paikoilla tietoisesti huomiota erityisesti lasten, eläinten ja vanhusten toimintaan.

Esimerkiksi olen uimahallissa tuijottanut tavallista pidempään sukeltavaa tuntematonta pikkupoikaa ja ollut valmiina pilaamaan hänen sukellusennätyksensä.

Jos näen kaupassa yksin olevan lapsen, pysähdyn seuraamaan hänen toimintaansa niin kauan että näen kenen aikuisen seurassa hän on.

Samoin kiinnitän huomiota julkisilla paikoilla makaaviin ihmisiin olivat he minkä ikäisiä tai näköisiä tahansa.

Esimerkiksi eräs puistossa pidetty käsikirjoituspalaveri oli mennä pilalle kun seurasin koko ajan syrjäsilmällä elottomalta vaikuttavaa naista joka oikeasti otti vain päiväunia nurmikolla.

Lähes aina ensimmäinen askel on kysyä ystävällisesti: “hei, onko kaikki OK?”

Jos ei uskalla ottaa kontaktia tai tiedä mitä tehdä, voi soittaa hätänumeroon (eli Suomessa numeroon 112).

Kyllä, muiden asioihin puuttuminen tuntuu edelleenkin kiusalliselta, mutta jos huomaan arpovani puutunko asiaan vai en, muistutan itseäni tutuntutusta, joka kuoli sydänkohtaukseen puiston penkillä ja makasi siinä pitkään kuolleena vaikka ohi kulki paljon ihmisiä.

Useimmiten huoleni osoittautuu turhaksi, mutta se on mielestäni pieni haitta sen rinnalla, että jättäisin puuttumasta tilanteeseen, jossa joku on esimerkiksi hengenvaarassa.

Nyt kun luit tämän, et voi enää hyvällä omallatunnolla sulkea silmiäsi tilanteissa, joissa joku voi tarvita apuasi.

Sori.

Jaa tämä viesti eteenpäin niin autat muitakin tunnistamaan tämän vääristymän ja tarttumaan jatkossa hanakammin ongelmiin.

Muista:

“Jos sinä et puutu asiaan, kukaan ei puutu asiaan.”

 

Lue vielä tämä Kaksplussan erinomainen artikkeli hukkuvan (lapsen) tunnistamisesta.

Uusi todistusten käytösarviointi on pahimmillaan kamala ja vaarallinen

Oma lapsi tuli kotiin ja toi todistuksen, joka oli oikein kiva. Tavoitteita oli saavutettu ja äidin poikana oli vähän vaikeuksia huolehtia omista ja koulun tavaroista, mutta se ei yllättänyt. Mieleni oli hyvä.

Sitten törmäsin eräässä keskustelussa joidenkin lasten saamiin vähemmän mairitteleviin arvioihin. Meinasin alkaa itkeä, kun kuvittelin miltä omasta pikkukoululaisesta, joka on yrittänyt parhaansa, tuntuisi kuulla vaikkapa tällainen tuomio:

“Oppilas käyttäytyy toisinaan epäkohteliaasti ja epäystävällisesti. Oppilaan on usein vaikea hyväksyä erilaisuutta.”

Arvaa huviksesi mitä kouluarvosanaa (4-10) tämä tyly kirjallinen arvio edustaa? (Vastaus lopussa.)

Tässä kauhein lukemani arvio vanhemman luvalla esimerkiksi — huomaa, että tässä on koko lapsen käytösarvio (eli ei ole mitään muuta osiota, jossa kehuttaisiin edistystä tai lapsen vahvuuksia).

Tämä mm. Hyvinkäällä käytetty uuden opetussuunnitelman mukainen  arvio “Ihmisyyden kunnioittamisesta” on oikeasti ihan kamala ja kaikkea muuta kuin ihmisyyttä kunnoittava.

Osassa kouluissa käytetään tällaista vakiomuotoisiin lauseisiin perustuvaa arviointia. Joissain todistuksissa näkyy kaikki eri vaihtoehdot ja sitten on rasti ruutuun.

Toisissa kouluissa (esim. lapseni koulussa) listataan tavoitteet  (“Käyttäydyt tilanteeseen sopivalla tavalla”, “Otat huomioon muut ihmiset ja ympäristön”) ja perään tulee joko “kiitettävästi”, “hyvin”, “vaihtelevasti” tai “heikosti”.

Joissain kouluissa opettajat ovat kirjoittaneet jokaisella lapselle omat henkilökohtaiset arviot, joissa on kivoja persoonallisia huomioita.

Eli uuden OPS:n ansiosta se, missä muodossa arvio annetaan, vaihtelee.

Miksi negatiiviseen keskittyvä arvio on vaarallinen?

Ihmismieli on sellainen, että jos sen huomio kiinnitetään johonkin, se alkaa etsiä todisteita sen puolesta.

Nyt kun lapsen huomio on kiinnitetty epäkohteliaaseen käytökseen, hän, opettaja ja vanhemmat alkavat kiinnittää helposti enemmän huomiota kaikkiin niihin kertoihin, kun lapsi käyttäytyy huonosti.

Pahimmillaan ihmismieli jopa ignoroi kaikki todisteet jotka eivät tue havaintoa. Eli voi käydä niin, ettei opettaja, oppilas ja vanhemmat enää huomaa niin helposti niitä hyviä hetkiä, kun lapsi käyttäytyy hyvin.

Muistellessaan kaikkia niitä kertoja, kun hän käyttäytyi huonosti, lapsi alkaa helposti itsekin uskoa, että hän on epäkohtelias eikä voi sietää erilaisuutta. Hyvää tarkoittava arvio muuttuu äkkiä itseään toteuttavaksi profetiaksi.

Jos lasta halutaan kannustaa toimimaan fiksummin, silloin arviossa pitäisi lukea näin:

Lapsi käyttäytyy useimmiten kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta käytöksessä on vielä parantamisen varaa. Oppilas osaa myös hyväksyä erilaisuutta, vaikka se on usein vaikeaa.

No minkä arvosanan lapsi olisi ennen vanhaan saanut näillä näytöillä? Tyydyttävän eli 7 (kyllä, seiskan). Mikä ei edes ole hirveän huono numero!

Tässä esimerkit lopuista arvioista tuossa kategoriassa ja omat ehdotukseni niiden parantamiseksi:

Kohtalainen – 6

Nykyversio:

Oppilas käyttäytyy usein epäkohteliaasti ja epäystävällisesti. Oppilaan on aina vaikea hyväksyä erilaisuutta.

Parannettu versio:

Oppilas osaa välillä käyttäytyä kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta tarvitsee apua käytöksen parantamiseen. Oppilaan pitää harjoitella vielä erilaisuuden hyväksymistä.

Välttävä – 5

Nykyversio:

Oppilas käyttäytyy epäkohteliaasti ja epäystävällisesti, joskus jopa aggressiivisesti. Oppilas suhtautuu kielteisesti erilaisuuteen.

Parannettu versio:

Oppilaan on opeteltava käyttäytymään kohteliaasti ja ystävällisesti ja omaksuttava parempia vihanhallintakeinoja. Oppilaalla on vielä oppimatta kuinka hyväksyä erilaisuutta.

Hylätty – 4

Nykyversio:

Oppilaan suhtautuminen toisiin on epäkunnioittavaa ja väkivaltaista.

Parannettu versio:

Oppilas ei ole vielä oppinut kuinka käyttäydytään kunnioittavasti ja hallitaan omaa aggressiivisuutta.

Käännä lapsesi todistus kannustavaan muotoon

Käsittelin tässä vain yhden osion — myös muut kirjalliset arviot ovat enemmän tai vähemmän lannistavia. Voit käydä katsomassa ne esimerkiksi täältä.

Jos lapsesi sai tällaisen todistuksen, olen siitä ihan hirvittävän pahoillani. Epäilemättä lapsellasi on vielä opittavaa ja kehityttävää ja jos arvio on kovin negatiivinen, silloin hän tarvitsee erityisen paljon tukea.

Huomaa myös, etteivät tylyt arviot olleet välttämättä tai lainkaan opettajan syytä vaan kertovat koulun tai kunnan käytännöstä soveltaa uuden OPS:n ohjeita.

Tältä vuodelta vahinko on jo tapahtunut, mutta sitä voi yrittää auttaa kääntämällä lapsille todistuksen arviot kannustavaan muotoon — vaikka ihan itse kirjoittamalla ne uusiksi.

Jos törmäät tällaisiin arviointeihin, ota itse tai kannusta arvioinnin saaneen lapsen vanhempia ottamaan yhteyttä opettajaan, koulun rehtoriin ja koulutoimenjohtajaan. Jos he eivät näe ongelmaasi, ota yhteyttä opetushallitukseen.

Myös Jonna-Emilia kirjoitti tästä samasta aiheesta ja omakohtaisemmasta näkökulmasta.

[Kuva on Frans Vandewallen ottama kuva Duomo Santa Maria del Fioresta ja esittää viimeistä tuomiota]

Jokainen terroristi on ollut joskus viaton vauva

Tämän päivän teoriassa puhuin yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja terrorismista. Vasta sen jälkeen sain kuulla Manchesterissä tapahtuneesta itsemurhapommi-iskusta.

Olen juuri kuunnellut pari päivää arkkipiispa Desmond Tutun ja Dalai Laman keskusteluja The Book of Joy -äänikirjana. Molemmat herrat ovat nähneet elämänsä aikana paljon väkivaltaa, terorria ja terrorismia ja ottaneet aiheeseen kantaa.

Ehkä paras pointti heiltä on että:

Vihaa tekoa ja järjestelmää, joka ajaa ihmisen tilaan, jossa itsensä ja muiden tappaminen tuntuu hyvältä idealta — älä vihaa ihmistä, joka on harhautunut ajattelemaan että terrorismi on ainoa ratkaisu ja vielä erehtyy pitämään ajatuksiaan seuraamisen arvoisena.

Kuten videolla kerron, terrorismi perustuu vastakkainasetteluun.

Siihen perustuu myös käytännössä kaikki tarinat, markkinointi, urheilu, politiikka ja ryhmähenki.

Sankariksi voi tulla vain, jos on vastavoima, jota vastaan taistella.

Meillä ei voi olla tiimiä, ellei ole jotain ihmisjoukkoa, joka on tämän ryhmän ulkopuolella.

Meillä ei voi olla urheilukilpailuissa voittajaa, ellei ole häviäjiä.

Miksi ostaisin tämän tuotteen, jos se on täsmälleen sama kuin muut tuotteet?

Terrorismin takana on tarinoiden sota

Winning the Story Wars -kirja käsittelee sitä, miten markkinoijat, poliitikot ja muut vaikuttajat saavat huomiota ja kannatusta omalle idealleen tai tuotteelleen vastakkainasettelun kautta.

Trumpin, Teresa Mayn ja terroristi-iskujen täyttäessä otsikot tämä kirja on ollut erityisesti mielessäni.

Tarinoilla sodittaessa identifioidaan ensin vääryyksiä tekevä vastavoima eli pahis, jota vastaan sankari — tuote, tiimi tai ideologia — taistelee.

Tämä tapahtuu kätevästi esimerkiksi nostamalla esiin tunteisiin meneviä tarinoita yksilöistä, jotka ovat kärsineet pahiksen takia. Tai keksimällä yksinkertaisia ja leimaavia iskulauseita, jotka jäävät mieleen.

Pahiksen vaarallisuutta korostetaan, jotta kaikille tulee selväksi, että sitä vastaan pitää nousta — hinnalla millä hyvänsä.

Sen jälkeen tarjotaan yleisölle mahdollisuus samaistua sankariin — tai jopa tulla itse sankariksi — joka voi nousta pahista vastaan.

Korostamalla vihollisen kukistamisen tärkeyttä oikeutetaan uhraukset, joita sankari joutuu tekemään.

Torjunta tekee terroristiksi?

Käytännössä terrorismi lähtee liikkeelle siitä, että joku tuntee itsensä tavalla tai toisella ulkopuoliseksi. Sitten hän löytää ryhmän, johon hän kokee kuuluvansa — ryhmän, joka korostaa sitä, miten me olemme erilaisia kuin muut. Erilaisia, ja siksi väärinymmärrettyjä ja uhattuja.

Yhteinen vihollinen yhdistää, joten ryhmäläiset alkavat yhdessä lietsoa itsessään uskoa siihen, että heitä vastassa on jokin vahvempi, suurempi ja uhkaavampi vihollinen, jota vastaan on pakko taistella.

Yleensä terroristit ovat nuoria miehiä, joiden korkea testosteronitaso tekee kärsimättömäksi ja lisää taistelutahtoa. Samaan aikaan kun vielä kehittymätön otsalohko ei pysty hallitsemaan impulsseja tai auta näkemään harmaan sävyjä ja vaihtoehtoisia ratkaisumalleja.

Ei siis ole sattumaa, että monet nuorena radikaaleja ehdotuksia ja jopa tekoja tehneet vaikuttajat rauhoittuvat iän myötä korkeintaan vähän rohkeita lausuntoja antaviksi poliitikoiksi ja taustavaikuttajiksi (vrt. Vanhaa valtaamassa ollut Erkki Tuomioja).

Mitä enemmän ryhmään kohdistuu ulkopuolista painetta tai (usein kuviteltua) uhkaa, sitä vahvemmin ryhmän jäsenet kokevat, että heidän pitää ryhtyä vastarintaan.

Mitä vähemmän he kokevat tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi, sitä todemmalta heistä tuntuu, että konkreettinen toiminta ja väkivalta on ainoa tapa edistää heidän oikeana pitämäänsä asiaa.

Mitä terrorismille voi tehdä?

Ollaan nyt rehellisiä — terrorismi on todella paskamainen ongelma. Oikeustajumme huutaa, että jonkun pitää kärsiä kovin mahdollinen rangaistus teosta. Tekijän käsitykseen siitä mikä on oikein ja miten oikeutta pitää hakea, on usein hirvittävän vaikea samaistua.

Miten äärimmilleen kriisiytyneessä tilanteessa voisi lähteä etsimään ratkaisua, joka ei lisää vastakkainasettelua vaan jopa vähentää sitä?

Invisibilia-podcastin jaksossa “Flip the Script” on konkreettinen esimerkki tanskalaisesta Aarhusin kaupungista, jossa ISIS-terroristiryhmään liittyviä tai liittymistä suunnittelevia nuoria miehiä saatiin muuttamaan mielensä ja palaamaan osaksi tanskalaisyhteisöä kuuntelemalla ja ymmärtämällä.

Kävi ilmi, että usein radikalisoituminen lähti liikkeelle jo vuosia ennen virallisia vaaran merkkejä. Esimerkiksi koulutunnilla järjestetystä väittelytehtävästä, jonka seurauksena pieni muslimipoika tuli väärinymmärretyksi ja tuomituksi ja myöhemmin kiusatuksi.

Kuuntelemalla nuoria miehiä tuomitsematta ja auttamalla heitä laittamaan elämänsä Tanskassa kuntoon, ryhmä poliiseja sai katkaistua kaupungin maahanmuuttajanuorten radikalisoitumisen.

Ennaltaehkäisy onkin parhaita keinoja vähentää terrorismia. Ennaltaehkäisy tarkoittaa avoimin mielin kuuntelua ja yhdistävien tekijöiden etsintää eriäväisyyksien korostamisen sijaan.

Tämä pätee kaikkiin tilanteisiin, joissa joku on ajatuksineen ja kokemuksineen ääripäässä — tilanteessa, jossa hän näkee kuilun itsensä tai ryhmänsä ja muun maailman välillä.

Kuinka pitää mieli avoimena vaikeina hetkinä?

Tiedän omasta kokemuksesta, että oman maailmankuvan vastaisen ajattelun kuuntelu on sairaan vaikeaa. Onneksi se ei ole täysin mahdotonta. Sen näkeminen, että jokainen meistä kokee vain oman ajattelunsa ja ettei kenekään meistä mitkään ajatukset ole universaaleja totuuksia, voi auttaa.

Tällaisina päivinä kun uutisvirta täytyy kauhukuvista ja mieli tekee lähteä vastahyökkäykseen, on parasta vetää henkeä ja muistaa, että kaikki ihmiset ovat joskus olleet viattomia vauvoja, joilla ei ole mitään tietoa oikeasta tai väärästä.

Sen jälkeen voi miettiä, miten paljon ihmisen pitää kokea olevansa väärinymmärretty, sorrettu, satutettu tai uhattu, että itsensä ja muiden surmaaminen pommilla voi tuntua hyvältä idealta.

Sen jälkeen on EHKÄ vähän helpompi tuomita teko ja tapahtumaketju, joka on johtanut tekoon ja ehkä jopa kokea surua sen vauvan puolesta, josta kasvoi terroristi.

Sen jälkeen voi  miettiä, mitä minä voin tehdä sen eteen, ettei yksikään vauva joudu kasvamaan ajatukseen, että hänen ainoa vaihtoehtonsa saavuttaa itselleen tärkeä päämäärä on tappaa toisia ihmisiä.

Ymmärrän, että tämä voi tuntua liian vaikealta. Ei haittaa. Jokin oma ajatuksesi näyttää nyt enemmän universaalilta totuudelta kuin vain ajatukselta.

Ehkä siinä tapauksessa voit keskittyä tuntemaan myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka menettivät rakkaansa yhden ihmisen hirvittävän ajatusharhan seurauksena. Ehkä voit löytää tapoja auttaa ja tukea iskun uhreja.

Haastan sinut myös kiinnittämään huomiota siihen, milloin itse syyllistyt nettikeskusteluissa vastakkainasettelun lisäämiseen. Edistätkö itse valinnoillasi tai puheillasi “me vastaan muut” -ajattelua?

Tunnustan, että itse syyllistyn tähän aika-ajoin, varsinkin ADHD-keskusteluissa, joissa koen että tietämättömät ihmiset syrjivät ja tuomitsevat väärin perustein tarkkaavuushäiriöstä kärsiviä.

Mieti miten voit kohdatessasi muita kuunnella heitä paremmin.

Voisitko tuomitsemisen sijaan olla utelias — miten tämä ihminen kokee maailman ja miksi hän kokee sen niin eri tavalla kuin minä?

Mikä ajatus näyttää hänestä universaalilta totuudelta eikä vain ajatukselta?

Tällä videolla puhun vielä lisää terrorismin syntymekanismista.

[Kuva: Mindy Olsen P]

Sori, mutta tämä on nyt sitä oikeaa elämää

Tiedätkö sen fiiliksen, että “kunhan selvitään [tästä vaikeasta vaiheesta], niin sitten helpottaa.” Ja sitten kun siitä ongelmasta on jotenkuten selvitty, päälle iskee uusi katastrofi — joskus jo ennen kuin edellinen on täysin ohi.

Minä tiedän, turhankin hyvin.

Nämä ovat niitä vuosia kun lapset on pieniä, töissä on kiire, rahat tiukilla ja kodissa aina jokin remppa- tai raivausprojekti kesken.

Nämä ovat niitä vuosia kun vähintään yhdellä meistä tai hoitopaikan lapsista on flunssa, migreeni, kuume, vatsatauti, korvatulehdus, vesirokko, heinänuha, unettomuutta, täitä, kihomatoja tai ebola.

Nämä ovat niitä vuosia kun voimat loppuu, muisti pätkii ja pinna palaa.

Nämä ovat niitä vuosia, joita jonain päivänä tulen vielä muistelemaan kaiholla.

OK, kaiholla muistelu voi johtua myös siitä, että yövalvomisten takia muistini on mennyt ja minulla on vain valemuistoja, jotka perustuvat valokuviin ja videoihin, joita olen ottanut ns. hyvinä hetkinä.

Missä olet, unelmaelämä?

Kun kaaos on kauheimmillaan, minusta tuntuu tositodelta, että “tavallinen, hyvä arki” odottaa ihan kulman takana.

Ei odota. Siellä odottaa lisää kaaosta.

Se tavallinen, rauhallinen, hyvä arki, jossa asiat sujuvat päivästä toiseen omalla painollaan ja kaikki yllätykset ovat vain kivoja, on mielen luoma harha.

Sen aiheuttaa optimismivääristymä, jonka tarkoituksena on auttaa minua jaksamaan tämänkin ripulitaudin, takatalven, auton hajoamisen tai parisuhdekriisin läpi.

Tämä on hyvä hetki

Juttelin aiheesta minua kokeneemman äidin kanssa. Hän kertoi että on alkanut tietoisesti kiinnittää huomiota “hyviin hetkiin”.

Aina kun hän huomaa että jokin hetki on sellainen, ettei kaikki tunnu kaatuvan niskaan, hän toteaa — mieluiten ääneen — “tämä on hyvä hetki” tai “tämä oli hyvä hetki”.

Strategia on nerokas, sillä mielemme on parempi kiinnittämään huomiota ikäviin kuin hyviin tapahtumia, että osaisi välttäisi jatkossa kipua tuottavia asioita.

Tietoinen hyvän hetken bongaaminen saa meidät myös kokemaan sen vahvemmin, jolloin se jää paremmin muistiin.

Hetki pitää bongata kun se on meneillään tai heti sen mentyä ohi, sillä illalla kun olet väsynyt, muistat todennäköisemmin päivän aikana kokemasi vastoinkäymiset ja kuormittavat tilanteet.

Luo lisää hyviä hetkiä

Toinen varsin kuormittavaa arkea elävä tuttavani on alkanut tietoisesti luoda päivään hyviä hetkiä. Hän lähtee joka työpäivä lounasaikaan kävelemään työpaikan vieressä olevaan metsäiseen puistoon.

Luonnonystävänä hän kiinnittää kävellessään huomiota aina johonkin, joka ilahduttaa tai hämmästyttää. Samalla hän saa luonnossa oleilun tutkitusti tuomat hyödyt: paremman keskittymiskyvyn ja vahvemman kehon puolustusjärjestelmän.

Nyt kun kevät on vihdoin täällä, minä menen monta kertaa päivän aikana puutarhaan pyörimään ilman agendaa ihan vain siksi, että maan ruoputtaminen ja kasvien ihailu tuntuu niin hyvältä.

Helsingissä asuessa menin aina kun mahdollista yksin kahvilaan kirjoittamaan, jolloin sain nauttia niin työnteosta, hyvästä kahvista kuin hipsterikahvilan nuorekkaasta tunnelmasta.

Arvokkaampi arki arvoilla

Se, että arki on haastavaa, ei välttämättä ole huono asia. Eräs mielemme monista vääristymistä saa meidät arvostamaan enemmän asioita, joiden eteen näemme vaivaa, kuin asioita, jotka saamme ilmaiseksi tai ilman ponnistelua.

Siksi vanhat ihmiset fiilistelevät usein aikoja, jolloin he joutuivat kamppailemaan kaikkein eniten.

“Olihan se rankkaa aikaa kun meillä oli viisi alle kouluikäistä lasta, rakennettiin omakotitaloa, opiskeltiin yliopistossa ja käytiin kumpikin töissä — mutta oli se myös todella hienoa aikaa.”

Voimme aktiivisesti auttaa itseämme näkemään tämän elämänvaiheen jo nyt merkittävänä, inspiroivana ja self help -termein “voimaannuttavana”.

Tämä käy The Upside of Stress -kirjan kirjoittaneen Kelly McGonigalin mukaan helposti tunnistamalla miten omat arvot näkyvät arjessa. Jo yksi 10 minuutin kirjoitussessio arvoista ja arjesta voi tsägällä muuttaa koko elämäsi.

Voit tunnistaa arvosi esimerkiksi katsomalla Facebook-seinääsi tai ihan vain miettimällä mikä on sinulle tärkeää ja arvokasta.

Miten tämän päivän tai viime viikon raskaimmilta tuntuneet rutiinit, valinnat ja vastoinkäymiset tarjosivat mahdollisuuden toteuttaa omia arvojasi?

Luuletko että juuri sinä valvot yöllä itkevän vauvan kanssa koska puolisosi joutuu heräämään aikaisin töihin? Ei, vaan valvoit, koska hyvä parisuhde ja vanhemmuus on sinulle tärkeää. Haluat antaa lapsellesi turvaa ja olla puolisosi tukena.

Luuletko että raadat kiireisessä työssä niska limassa, koska sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa? Ei, vaan koska arvostat palkan tuomaa taloudellista turvaa ja ansaitset mieluummin elantosi kuin olet yhteiskunnan elätettävänä.

Luuletko että kökit lapsen harrastuspaikalla räntäsateessa äitienpäivänä, koska joku idiootti päätti järjestää silloin tärkeän turnauksen? Ei, vaan koska arvostat taitoja, jotka lapsesi oppii harrastuksen parissa ja haluat näyttää lapsellesi, että tuet hänen kiinnostuksen kohteitaan.

Joo, aluksi oman arjen vastoinkäymisten tarkastelu arvojen näkökulmasta tuntui minustakin väkisin vääntämiseltä ja pakkopositiivisuudelta, mutta noin viikkoa myöhemmin voin kertoa sen muuttaneen elämääni yllättävillä ja hämmentävillä tavoilla paremmaksi. Suosittelen!

Tämä on nyt elämääsi

Kuten alussa totesin — ei ole olemassa mitään vaihtoehtoista elämää, jonka missaat tai joka odottaa sinua. Tämä on nyt sitä ihan oikeaa elämää — ainoaa elämää, joka sinulla on.

Jonain päivänä ikävöit näitä aikoja. Jonain päivänä tämä elämä on ohi.

Mikset siis nauttisi tästä elämästä niin hyvine kuin haastavine hetkineen täysin sydämin, vielä kun voit?

P.s. Jos sait jotain huikeita oivalluksia siitä, miten haastavat kotihommat oikeasti ovat oiva tilaisuus toteuttaa omia arvojasi, pliis inspiroi minua ja muita kertomalla havainnoistasi kommenttiosiolla!