Mitä tekisit jos tietäisit että kuolisit?

Olen kuunnellut viime päivät How to Start a Startup -luentosarjaa. Eräs luennoitsija kertoi dramaattisesta kysymyksestä, jonka menestyneen ohjelmistoyrityksen toimitusjohtaja kysyi työntekijäksi hakevilta:

“Tulisitko meille töihin, jos tietäisit että sinulla on enää vuosi elinaikaa?”

Nyttemmin mies on löysentänyt kriteereitään ja kysyy “tulisitko meille töihin, jos sinulla olisi enää 10 vuotta elinaikaa?”

Tämä oli hyvä kysymys.

Aloin itse miettiä mitä asioita tekisin toisin, mitä vähemmän ja mitä enemmän, jos tietäisin että minulla olisi enää vuosi tai kymmenen vuotta elinaikaa.

Mitä tekisin jos minulla olisi vuosi elinaikaa?

Käyttäisin entistä enemmän aikaa perheen, suvun ja ystävien seurasta nauttimiseen. Panostaisin kaikkiin kalenterijuhliin ja seikkailuretkiin, jotta niistä jäisi lapselle kaunis muisto. Halaisin vieläkin enemmän läheisiäni.

En ottaisi uusia hankkeita vaan keskittyisin viemään vanhat loppuun.

Tekisin edelleen päivän teoriat Periscopeen ja keskittyisin kirjoittamaan blogikirjoituksia joissa jakaisin kaikki olennaiset jutut mitä olen oppinut. Muuten viettäisin vähemmän aikaa sosiaalisessa mediassa.

Pyrkisin laittamaan kaikki käytännön asiat sellaiseen kuntoon, ettei perheeni joudu niiden kanssa pulaan. Eli tekisin testamentit ja hankkiutuisin eroon lopuistakin turhista tavaroista ja papereista.

Kävisin vielä kerran Los Angelesissa katsomassa vanhoja paikkoja ja tapaamassa rakkaita ystäviä.

Mitä tekisin jos minulla olisi 10 vuotta elinaikaa?

Opettaisin pojilleni kaiken olennaisen mitä haluan heille opettaa elämästä ja ihmisyydestä.

Panostaisin entistä enemmän siihen, että parisuhteeni olisi mahdollisimman rakkaudellinen.

Kirjoittaisin ennen kuolemaani kirjan, johon laittaisin kaiken olennaisen mitä olen oppinut elämästä.

Perustaisin startup-yrityksen, joka auttaisi teknologian keinoin ihmisiä oivaltamaan miten koemme vain oman ajattelumme.

Keskittyisin tienaamaan ja säästämään niin paljon rahaa, että perheeni pärjäisi taloudellisesti ilman minua.

Mitä sinä tekisit jos tietäisit, että sinulla olisi vain vuosi tai kymmenen vuotta elinaikaa?

Mitajoskuolisit

Miksi työttömyyttä on turha hävetä

Tämän aamun Päivän teoria -lähetyksessä Periscopessa puhun yleisön pyynnöstä siitä miksi on turhaa ja haitallista hävetä sitä että on työtön.

Voit katsoa videon YouTubessa tai alla:

Pääpointtina on se, että työttömyyden häpeäminen on turhaa, koska:

1. Nyt on sinun vuorosi olla työtön

On fakta, että tällä hetkellä Suomessa joku joutuu olemaan työtön. Jos se olet sinä, voit ajatella että nyt on sinun vuorosi olla työtön ja jonkun toisen vuoro olla töissä.

Voi olla että alalla johon kouluttauduit ei tule koskaan enää olemaan tarpeeksi työpaikkoja sinulle.

Missä muissa tehtävissä voisit hyödyntää tähän mennessä elämässäsi hankkimaasi kokemusta ja tietotaitoa?

Mitä sinun pitäisi oppia lisää, että voisit saada työtä alalta, joka kiinnostaa sinua ja jossa olisi työvoimapulaa?

2. Häpeä ei auta työllistymään

Häpeäminen ei auta sinua työllistymään. Päinvastoin: häpeä vie sinut neurologiseen tilaan, jossa olet huonompi löytämään ratkaisuja, tekemään aloitteita ja oppimaan uusia ratkaisuja.

Mieti ihan itse: miten aloitekykyinen, innovatiivinen ja dynaaminen olosi on silloin kun olet häpeän vallassa?

Tutkijat ovat todenneet, että ihmiset jotka häpeävät itseään, ovat alttiimpia päihderiippuvuuteen, ylensyöntiin ja muuhun itsetuhoiseen käytökseen.

Miksi?

Jos häpeät käytöstäsi, tiedät että voit muuttaa sitä, joten et tunne itseäsi voimattomaksi.

Jos häpeät itseäsi, tunnet ettet voi muuttaa ainakaan yhtä helposti sitä mitä olet joten saatat keskittyä turruttamaan häpeän tuomaa tuskaa.

Huomaa että kokemus häpeästä syntyy ihan omien ajatuksiesi kautta — SINÄ pistät itsesi häpeämään, ei tämä tilanne tai kukaan muu.

(Katso videolta kolme syytä siihen miksi luulet että häpeän tunteminen on sinulle hyväksi — ja miksi syyt ovat väärät.)

3. Miten aiot käyttää aikasi tällä planeetalla?

Sinulla on rajoitettu aika elinminuutteja jäljellä. Jokainen jonka käytät häpeämiseen on pois hyvän olon kokemisesta.

Onko häpeässä ja itsesäälissä möyriminen todellakin mielestäsi hyvä tapa viettää kallisarvoista aikaasi tällä planeetalla?

Vai voisitko ehkä käyttää ajan fiksummin vaikkapa erilaisten työllistymistapojen ideointiin, muiden auttamiseen tai ihan vain tästä hetkestä nauttimiseen?

Valinta on sinun.

Tyottomyys

Huomenna tiistaina puhun päivän teoriassa ADHD:sta — katso lähetys livenä noin klo 8:30 Periscope.tv/kutrinet.

Mistä tiedät että pelkosi on turhaa?

Pelkäätkö että jotain ikävää tapahtuu? Että menetät työpaikkasi tai kumppanisi? Että olet tuomittu ikuiseksi luuseriksi tai lapsettomaksi vanhaksipiiaksi? Että pilaat lastesi tulevaisuuden olemalla niin huono vanhempi?

Kuvittele, että saisit tietää faktana, että pelkosi ei tule toteutumaan.

Miltä sinusta tuntuisi?

Miltä uusi peloton olo tuntuisi verrattuna hetkeen, jossa vielä pelkäsit?

Fakta on se, että et voi tietää varmuudella mitä tulee tapahtumaan.

Ehkä pahin pelkosi toteutuu — todennäköisesti ei.

Ehkä kaikki menee ihan hyvin.

Ehkä kaikki menee paremmin kuin olisit voinut kuvitella.

Ehkä jotain kamalampaa tapahtuu.

Ehkä kuolet tunnin päästä ja kaikki spekulaatiosi oli turhaa.

Et voi tietää.

Huomaatko miten pelkäämällä jotain mitä ei ole vielä tapahtunut, pilaat tämän hetken, jossa kaikki on vielä OK? Hullua, eikö?

Miksi pelkäät tulevaisuutta tai murehdit menneitä?

Tai ehkä huomasit yhdestä pelosta vapauduttuasi mielesi täyttyvän uudella  pelolla?

“Okei, mun ei tarvitse pelätä että mä en saa lapsia, mutta mites nää talousasiat… Onko mulla varaa jäädä niiden kanssa kotiin?”

“Jes, en menetä työpaikkaani… mutta kuinka kauan mä oikeasti jaksan raataa tässä sielun syövässä orjatyössä?”

“Ihanaa! Saan puolison! Mutta mitä jos se pettää ja jättää niin kuin mun entinen puolisoni?”

Onneksi olkoon! Olet ammattimainen murehtija ja alhaisessa mielentilassa!

Alhaisella mielentilalla tarkoitan taistele tai pakene -hälytystilaa, jossa aivojesi älykkäimmät osat on kytketty pois päältä.

Hälytystilassa aivojen alimmat, alkukantaisimmat “villipeto-osat” tai “liskoaivot” hoitavat ajattelun.

Säikähtäneelle villipedoille kaikki on mustavalkoista — elämän ja kuoleman kysymyksiä. Hälytystilassa olevat aivosi eivät näe toisiksi parasta vaihtoehtoa tai muuta kuin umpikujan.

Hälytystilassa ihan kaikki mihin kiinnität huomiosi näyttää vaaratilanteelta. Myös asiat, jotka hetkeä aikaisemmin eivät tuntuneet ongelmalta tai olivat silmissäsi suorastaan hyvin.

Hälytystilassa ihan kaikki mihin kiinnität huomiosi näyttää vaaratilanteelta.
Katso ympärillesi. Onko juuri nyt akuutissa hengenvaarassa? Uhkaako joku sinua aseella? Oletko tippumassa kuiluun? Ajamassa ulos liukkaalla tiellä?

Todennäköisesti et ole.

Näin ollen hälytystilan on laukaissut jokin muu tekijä kuin akuutti vaara.

Ehkä dokasit toissapäivänä ja aivojesi välittäjäaineet ovat nyt sekaisin.

Ehkä verensokerisi on laskussa tai nestetasapainosi pielessä.

Ehkä nikotiiniriippuvaiset aivosi huutavat tupakkaa tai kofeiininkipeä kehosi kahvia.

Ehkä sait juuri viruksen tai bakteerin, jota vastaan elimistösi taistelee.

Ehkä söit puoli tuntia sitten jotain mikä ei sovi sinulle ja nyt pulssisi on kohollaan.

Ehkä kuulit juuri yllättävän tiedon tai säpsähdit jotain.

Ehkä näit juuri vihaiset tai tuskaiset kasvot sosiaalisessa mediassa.

Lista asioista, jotka voivat käynnistää hälytystilan on loputon.

Et voi tietää varmuudella, mikä tilan aiheutti.

Sen sijaan on varmaa, että menneisiin tai tuleviin tapahtumiin liittyvät ajatuksesi eivät tee muuta kuin syventävät hälytystilaa.

Mitä tehdä kun pelko iskee päälle?

Jos pelko iskee päälle, kun olet aidossa hengenvaarassa, seuraa sen neuvoa ja taistele tai pakene.

Jos pelko iskee päälle kun mitään erityistä ei näytä tapahtuvan, älä tee tilasta ongelmaa.

  1. Tunnista että syystä tai toisesta kehosi meni hälytystilaan.
  2. Hyväksy ettet tiedä miksi niin kävi.
  3. Jätä mieleesi nousevat pelkoajatukset omaan arvoonsa — ne ovat vain ajatuksia.
    • Jos pelkäät (!) että jos et ota ajatuksia vakavasti, siitä seuraa jotain pahaa, kirjaa ylös, mihin pelot liittyvät.
  4. Tee jotain, mikä ei vaadi täyttä aivokapasiteettia.
    • Tyhjennä tai pakkaa tiskikone.
    • Imuroi.
    • Käy lenkillä.
    • Tanssi yhden biisin ajan.
    • Siivoa työpöytäsi.
    • Tuhoa roskapostia (mutta älä vastaa asialliseen postiin).

Hyvin pian — ehkä jopa 90 sekunnin kuluttua — huomaat hälytystilan menneen pois päältä. Olosi on taas tyyni ja vakaa.

Kun aivosi taas toimivat täydellä teholla, voit katsoa uudestaan mennyttä tai tulevaa tapahtumaa, jonka luulit aiheuttaneen hälytystilasi.

Miltä se näyttää nyt? Voitko tehdä jotain sen suhteen?

Voitko korjata tai hyvittää tekemäsi virheet?

Voitko ottaa konkreettisia askelia estääksesi kauhuskenaarion tapahtumisen?

Voitko minimoida vahingot jo etukäteen?

Haastan sinut tämän viikon ajan bongaamaan hälytystilasi ja olemaan OK sen kanssa, että ne kuuluvat ihmiselämään. Oletko mukana?

Puhuin myös tämän aamun Päivän teoriaosuudessa Periscopessa kolmesta eri pelosta. Voit nyt katsoa videon YouTubessa (tai alla).

Katso Päivän teoriaosuudet suorana Periscope-mobiiliapplikaatiosta tai Periscopen sivuilta arkiaamuisin noin klo 8:30: http://periscope.tv/kutrinet

Pelkoonturhaa

Zombiäiteilyä jo toisessa sukupolvessa

Viime aikoina olen lukenut paljon juttuja siitä, miten nykylapset joutuvat kärsimään kännykkäänsä tuijottavista zombi-vanhemmista.

Eräs äiti laski että hänen kaksospoikansa katsoivat häneen 28 kertaa leikkiessään (ajasta ei ole kyllä tietoa) hakeakseen huomiota.

Tutkimus todistaa: vanhempien älypuhelimen käyttö voi haitata lasten kehitystä.

Ruotsissa vanhemmille jaetaan kännykkäkieltoja.

Olen huomannut saman ilmiön. Kyllä, syyllistyn zombeiluun.

Tänä aamuna tuijottelin silmiin kolmivuotiasta kuopustani, joka selitti minulle miten tykkää äidistä.

Hetkeä myöhemmin ajattelin tällaisten hetkien tärkeyttä ja sitä, miten hyvältä tuntui olla lapselle läsnä.

“Nyt mä vähennän kännykän ja tietokoneen käyttöä silloin kun olen lasten kanssa”, lupasin itselleni.

Samassa mieleeni juolahti oma äitini, joka kasvatti meidät aikana ennen kännyköitä.

Tajusin, että äitini oli zombiäiti.

Kun ajattelen lapsuuttani, yleisin mielikuva äidistä on sellainen, jossa hän lukee tuvan pöydän ääressä lehteä tai kirjaa niin keskittyneesti, ettei näe eikä kuule mitään. Tai hakkaa työhuoneessa kirjoituskonetta itsekseen mutisten kuulematta meitä.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kadota omiin ajatuksiini — ihan ilman kännykkää tai tietokonettakin. Kyseessä on ylikeskittymistila, josta saan kiittää minulla diagnosoitua tarkkaavuushäiriötä.

Tarkkaavuushäiriö eli ADHD on yhtä periytyvä ominaisuus kuin pituus. Vaikka äitini ei ole käynyt ADHD-tutkimuksissa, ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö olisi perinyt tarkkaavuushäiriötäni häneltä.

Millaista on kasvaa zombiäidin lapsena?

Silloin tällöin äitini zombeilusta oli hyötyä. Kun äiti oli (ja on) ylikeskittymisen tilassa, hän sanoo kaikkeen “joo”.

Niinpä saimme lapsena häneltä helposti luvan mihin vain, kunhan pyysimme sitä silloin, kun äiti oli muissa maailmoissa.

“Äiti, saadaanko me syödä kaikki pullat?”

“Joo.”

“Äiti, saadaanko me mennä katolle?”

“Joo.”

“Äiti, saanko mä hakata Kustia?”

“Joo.”

Useimmiten muistikuviini kirjaan tai kirjoittamiseen uppoutuneesta äitistä liittyy jonkinlainen ei-niin-kiva tunne. Ärtymys, pettymys, turhautuminen.

“Miksei se kuuntele?”

“Mulla on tärkeää asiaa.”

“Miksi se AINA vaan lukee tai tekee töitä?”

Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän kompensoi poissaolevuuttaan olemalla erittäin intensiivisesti läsnä, kun tulimme koulusta. Silloin hän piti meille gestapo-tason kuulustelun siitä, miten päivä oli mennyt. Niihin muistoihin liittyy turvallinen fiilis.

Samoin hän luki meille joka ilta iltasadun, lausui iltarukouksen ja sen jälkeen lauloimme lastenvirren. Siitäkin tuli hyvä ja lämmin fiilis.

Ja jos meillä oli oikea hätä, äidin apuun saattoi — ja voi edelleen — luottaa.

Se, että äiti oli sellainen kuin oli, ei tehnyt kaikista hänen viidestä lapsestaan zombeja. Ainoastaan niistä, jotka perivät hänen neurologiansa.

Some koukuttaa kovemmin kuin skidi

Minulla diagnosoitiin tarkkaavuushäiriö vasta pari vuotta sitten, kun esikoiseni oli jo 4-vuotias.

Syön siihen nykyään lääkettä, joka pitää minut paremmin tässä hetkessä 8-10 tuntia päivässä. Lääke auttaa myös jossain määrin vastustamaan somen seireeninkutsua, mutta ei valitettavasti tee ihan immuuniksi kännykän ja tietokoneen koukuttavuudelle.

Sosiaalinen media, pelit ja klikkauksiin tulonsa perustavat sivustot on suunniteltu mahdollisimman addiktoiviksi. Niiden kehittäjät mittaavat ja testaavat koko ajan miten voisivat saada entistä tehokkaammin käyttäjät koukkuun.

Oman lapsen silmiin katsominen tuntuu hyvältä ja lapsen touhuamisen seuraaminen voi olla hauskaa.

Lapsen tekemiset eivät kuitenkaan tarjoa yhtä usein uutuudenviehätystä kuin netin loputon päivitysvirta, vetoa uteliaisuuteemme samalla tavalla kuin tarkkaan harkityt linkkiotsikot tai anna jatkuvia onnistumiselämyksiä niin kuin pelit.

Jos annat huomiosi mennä sinne mihin se luontaisesti menee, lapsesi tulee aina häviämään älypuhelimellesi. Sori.

Minun ankea arkeni on lapseni ainoa lapsuus

Tiedän omasta kokemuksesta, miten arki voi tuntua tasapaksulta puurtamiselta. Miten kauniista nettikuvista ja kiinnostavista kirjoituksista voi silloin saada iloa ja mielihyvää.

Lasten hoitaminen ei välttämättä tarjoa huikeita onnistumiselämyksiä — varsinkin jos olet äitinä keskivertoa kädettömämpi ja hajamielisempi niin kuin minä. Silloin pelit jotka palkitsevat toistuvilla voitoilla, voivat viedä mukanaan.

Kun jälkikasvu ei katso kauniisti silmiin vaan karjuu täyttä kurkkua ihan vain uhmaikäänsä, tekee mieli paeta jonnekin muualle — vaikka vain sosiaaliseen mediaan ihmettelemään toisten päivityksiä tai keskustelemaan kavereiden kanssa jostain muusta kuin “auto… joo, se on iso hieno auto”.

Mutta vaikka tämä on minun arkeani, muutaman vuoden ajan se, miten minä elän elämääni, vaikuttaa tavallista enemmän yhden tai useamman ihmisen elämään — lapseni tai lasteni lapsuuden kokemuksiin.

Niinpä joudun tänään kysymään itseltäni: millaisen lapsuuden haluan antaa lapselleni?

Uskonko oikeasti että somessa on jotain niin arvokasta, että sen näkeminen on tärkeämpää, kuin hieno hetki lapseni kanssa, joka menee minulta ihan ohi, koska olen nenä kiinni kännykässä?

Lapseni ovat pieniä vain vähän aikaa. Esikoiseni on jo kuusi ja kuopukseni kolme. Ehkä jo 15 vuoden päästä he muuttavat pois kotoa. Sitä ennen he alkavat jo viihtyä enemmän yksin tai kavereiden kanssa.

Ehkä minä voisin uhrata muutaman vuoden ajan hieman kallisarvoista tietokone-, pädi- ja kännykkäaikaa antaakseni lapsilleni paremman lapsuuden.

Voisitko sinä?

ankeaarkilapsuus

Rakasta itseäsi niin kuin ystävääsi

Koetko koskaan olevasi huono ihminen (tai ainakin huono äiti)?

Kärsitkö huijarisyndroomasta eli kun muut kehuvat työpanostasi, ajattelet ettet oikeasti tiedä mitä teet — ja pelkäät että muutkin huomaavat sen?

Häpeätkö itseäsi?

Seuraavan kerran kun olosi on kurja ja koet olevasi Maailman Huonoin Ihminen™, kuuntele huviksesi omia ajatuksiasi.

Kuvittele että sanoisit samat läpät parhaalle ystävällesi päin naamaa.

“Sä olet niin tyhmä.”

“Mikä luuseri!”

“Miksi sä AINA mokaat kaiken.”

“Sä olet läski ja ruma — ei ihme ettei kukaan halua sua.”

“Sä olet paskin äiti mitä on olemassa. Sulta pitäisi ottaa lapset pois.”

“Sä et osaa yhtään mitään. On vain ajan kysymys kun muutkin huomaavat sen.”

Pystyisitkö haukkumaan ystävääsi niin kuin itseäsi?

Todennäköisesti et.

Haukut, pilkkaat ja syyllistät itseäsi, koska oletat näin opettavasi itsellesi ettei saa mokata, valmistavasi itseäsi mahdolliseen pettymykseen tai tsemppaavasi itseäsi kehittymään.

Samalla missaat sen, että et koskaan kohtelisi niin rakasta ystävää, jolle toivot parasta.

Jännä juttu, eikö vain?

Tutkimus toisensa jälkeen todistaa, että itsensä armahtaminen ja kannustaminen edesauttaa muutosta tehokkaammin kuin pilkkaaminen, parjaaminen, syyllistäminen ja hävettäminen.

Haastan sinut näin ystävänpäivän kunniaksi antamaan itsellesi anteeksi sen miten olet kohdellut itseäsi tähän asti ja kohtelemaan itseäsi kuin parasta ystävää.

Rakastaitseasikuinystavaa

Kuinka tehdä ihmeitä

Lapseni saivat tänään uuden serkun. Vielä eilen illalla emme tienneet että hänen syntymäpäivänsä olisi tänään.

Sanotaan, että uuden lapsen syntymä tähän maailmaan on aina ihme. Se, että sinusta tuli juuri sinä, on ihme.

Vai onko?

Tiedän ainakin neljä naista, joille arvostetut lääkärit ovat sanoneet, etteivät he voisi koskaan tulla raskaaksi — tai että raskaus edellyttäisi vähintäänkin raskaita hedelmöityshoitoja.

Uutisesta toivuttuaan he jatkoivat elämäänsä. Kun raskaudesta ei ollut toivoa (tai pelkoa), he harrastivat suojaamatonta seksiä kumppaninsa kanssa.

Kaikkien yllätykseksi jokainen heistä tuli lopulta raskaaksi ihan luomuna — ilman että edes yritti tulla raskaaksi.

Oli tapahtunut ihme!

Mikä ihme?

Kutsumme ihmeeksi tapahtumaa, jota pidämme mahdottomana — kunnes se tapahtuu.

Naistuttavillani oli potentiaali tulla raskaaksi jo silloin, kun lääkärit luulivat sen olevan mahdotonta.

Keskittyessämme päivittelemään ihmeenä pitämämme asian ihmeellisyyttä missaamme tärkeämmän pointin:

Jos olisimme alusta alkaen olettaneet että kyseinen tapahtuma on mahdollinen, emme pitäisi sitä ihmeenä.

Mieti kuinka monta kertaa elämässäsi olet pitänyt mahdottomana että pystyisit johonkin — ennen kuin se tapahtui.

Esimerkiksi minä olen jossain vaiheessa elämääni ajatellut, etten voisi oppia ajamaan ikinä sujuvasti autoa. Tai lopettaa jojo-laihduttamista ja kokea painonhallintaa helpoksi. Tai pystyä toimimaan yhtä johdonmukaisesti  kuin “tavalliset” ihmiset.

Olen nyt nauttinut autolla ajamisesta yli 20 vuotta. Remontoin elämäntapani 12 vuotta sitten niin, että painonhallinta on minulle naurettavan helppoa. Saatuani tarkkaavuushäiriödiagnoosin ja lääkityksen siihen pystyn moniin sellaisiin asioihin, jotka ennen tuntuivat mahdottomalta.

Olisitko tarttunut toimeen aikaisemmin, jos olisit tiennyt että homma voi onnistua?

Olisitko haaskannut vähemmän aikaa, energiaa ja rahaa tuskasi turruttamiseen, jos olisit tiennyt että voit päästä siitä eroon?

Mitkä omista unelmistasi tuntuvat juuri nyt mahdottomilta tai lähes mahdottomilta?

Minkä asian tapahtuminen olisi sinusta ihme?

Mitä jos olet väärässä? Mitä jos mielesi valehtelee sinulle, ettei kyseinen asia voi tapahtua?

Laita mahdoton testiin

Ainoa tapa saada selville onko jokin mahdotonta vai ei, on testata voiko se onnistua.

Mitä pitäisi tapahtua, että mahdottomana pitämäsi asia toteutuu?

Jos tietäisit että unelmasi toteutuminen olisi mahdollista, mitä tekisit toisin?

Sinulla on tiettävästi vain tämä elämä — ainakin sinä ihmisenä joka nyt olet. Sinun on joka tapauksessa tehtävä jotain nyt kun olet kerran täällä.

Miksi et käyttäisi aikaasi kokeillen mihin kaikkeen oikeasti pystyt — sen sijaan että vain oletat pystyväsi vähempään kuin mihin ehkä pystyt?

ihme

Mistä rakkaudettomuuden tunne kertoo?

Oletko koskaan ollut parisuhteessa ja tuntenut, ettei kumppanisi rakasta sinua?

Hän ei ole sanonut niin, mutta aistit hänen olemuksestaan, että nyt rakkaus on loppu (jos sitä koskaan oikeasti edes oli). Ehkä hän käyttäytyy tavalla, jolla sinun mielestäsi rakastava ihminen ei käyttäydy. Tai ainakin jättää tekemättä asioita, jotka kertoisivat sinulle, että hän rakastaa sinua.

Eräs tuttuni oli automatkalla puolisonsa kanssa.

Yleensä puhelias puoliso oli ihmeen hiljaa. Niin hiljaa, ettei tuttavani uskaltanut kysyä häneltä mitä on vialla. Sen sijaan hän yritti haastaa puolisoa keskusteluun — turhaan.

Mitä pidemmälle matka ja mykkäkoulu jatkui, sitä enemmän tuttavani huolestui. Hän alkoi jo maalata mielessään kauhukuvia siitä miten puoliso oli löytänyt uuden rakkauden ja jättämässä hänet.

Lopulta tuttavani ei kestänyt enää vaan puuskahti rakkaalleen “mikä sua vaivaa”.

“Mun hammas on kipeä”, puoliso parahti tuskaisena.

Tunnet vain oman rakkaudettomuutesi

Sillä hetkellä kun koet ettei sinua rakasteta, vain yksi asia on varmaa: tunne on sinussa.

Rakkaudettomuuden tunne syntyy sinun omien ajatustesi kautta. Tuntuu sinun kehossasi.

Minä huomaan silloin tällöin miettiväni rakastaako puolisoni minua. Tunne liittyy yleensä tilanteisiin joissa olen väsynyt, nälkäinen, kuormittunut tai lähestymässä kuukautisia.

Joskus olen tuossa tilanteessa kysynyt puolisoltani rakastaako hän minua. Kun hän on vakuuttanut rakkauttaan, olen ajatellut hänen valehtelevan.

Samaan aikaan hänen sydämensä on voinut olla täynnä rakkautta minua kohtaan. Oma rakkaudettomuuteni on vain estänyt minua kokemasta sitä.

Olen ollut myös tilanteessa, jossa selvästi alavireinen puolisoni on miettinyt rakastanko häntä oikeasti.

Hetkeä aikaisemmin olen ajatellut hänestä hyvin rakkaudellisia asioita, mutta jostain kumman syystä tunteet eivät ole telepaattisesti välittyneet hänelle.

Hassu juttu, vai mitä?

Ei tietenkään.

Mitä ajattelet muista, riippuu omasta mielentilastasi

Kukaan meistä ei koe koskaan toisen tunteita — tunnemme vain omat ajatuksemme siitä, mitä ajattelemme toisen ajattelevan ja tuntevan.

Se, mitä ajattelet toisen ajattelevan riippuu siitä, mikä oma mielentilasi on.

Väsyneenä ja ahdistuneena ajattelet vainoharhaisesti että muu maailma on sinua vastaan.

Hyvällä tuulella ja levollisena ajattelet että rakastat koko maailmaa etkä edes mieti, mitä muut sinusta ajattelevat.

Seuraavan kerran kun koet rakkaudettomuutta, pysähdy.

Tunnista että tunne on sinussa.

Hengitä. Halaa itseäsi. Syö. Lepää. Liikuta kehoasi tavalla josta tykkäät.

Pian huomaat rakkaudettomuuden tunteen katoavan — ilman että kukaan toinen on tehnyt mitään.

rakkaudettomuutesi

Elämän merkitys, kauhukertomus ja X-Files

Viimeisen seitsemän päivän aikana olen kuunnellut vaihteeksi valtaosan vapaa-ajasta äänikirjaa ja vähemmän podcasteja. Niinpä viikon suosituksiin mahtuu hauskan podcastin lisäksi inspiroiva äänikirja ja kuumottava blogikirjoitus.

Merkityksellinen elämä

Kuluneen viikon aikana olen kuunnellut melkein loppuun John C Maxwellin kirjan Intentional Living.

Sinun elämälläsi ei ole ennaltamäärättyä merkitystä. SINÄ saat ihan itse päättää mikä tekee elämästäsi merkityksellistä.
Sitä kuunneltuani olen fiilistellyt sillä, miten elämälläni ei ole mitään ennaltamäärättyä merkitystä vaan että halutessani voin luoda elämälleni minkä tahansa merkityksen.

Välillä kun kuuntelee ihmisten kertovan miten he etsivät kutsumustaan, elämän tarkoitusta tms., he tuntuvat olettavan että jossain muualla on jo määritelty mikä heidän elämäntehtävänsä on. Että ennen kuin he voivat elää merkityksellistä elämää, heidän pitää jotenkin saada salapoliisin tavoin selvitettyä mikä se on.

Kun oikea kysymys olisi “minkä merkityksen MINÄ HALUAN antaa elämälleni?”

Ja sitten alkaa elää elämää, joka tuntuu itsestä merkitykselliseltä, vaikka äiti, kaverit, naapurit tai ns. suuri yleisö olisi sitä mieltä, ettei se mitä teet ole hyödyllistä, järkevää tai tärkeää.

Toisin sanoen sinun kokemuksesi elämän merkityksellisyydestä syntyy oman ajattelusi kautta — ei siitä mitä muut ajattelevat.

Voiko hullu tietää olevansa hullu?

Viikon kuumottavin ja ihmismielen vääristymiä pelottavasti kuvaava blogikirjoitus on  koomikko Juha Kurvisen tarina siitä, miten hänet passitettiin mielisairaalan suljetulle osastolle väärin perustein eikä meinattu sen jälkeen päästää pois.

Yksi ihmismielen monista vääristymistä on hakea todisteita sen puolesta, minkä se uskoo todeksi.

Tämä pätee myös sairaaloissa, joissa lääkärit helposti jatkavat hoitolinjaa sen perusteella, mitä aikaisemmat lääkärit ovat kirjanneet tiedostoihin — siitä riippumatta oliko alkuperäinen diagnoosi oikea vai väärä.

Jon Ronsonin dokumentaarisessa kirjassa The Psycopath Test eräs nuori mies passitettiin mielisairaalaan psykopaatin papereilla, koska esitti mielisairasta selvitäkseen ilman vankeusrangaistusta vedettyään jotakuta turpaan.

Hän veti roolinsa niin hyvin, että joutui suljetuksi mielisairaalaan monta kertaa pidemmäksi aikaa, kuin mitä olisi joutunut vankilaan. Kaikki mitä mies tekee tulkitaan todisteeksi hänen psykopatiastaan — jopa silloin kun hän käyttäytyy täysin samalla tavalla kuin “tavallinen ihminen”.

X-Files ja järkyttävä paljastus The Blacklist -sarjasta

Kun haluan vain rentoutua ja nauraa, kuuntelen The Nerdist -podcastia, jossa koomikko-juontaja-näyttelijä Chris ja hänen kaverinsa Matt (plus muut studiosssa olevat henkilöt) haastattelee erilaisia luovien alojen ihmisiä. Vieraana on erityisen usein näyttelijöitä ja koomikoita, joilla on sana hallussa. Keskustelu rönsyilee niin luovuudesta seksiin kuin huonosta huumorista vieraan kipeimpiin elämänkokemuksiin.

Viimeisen viikon aikana nautin erityisesti mm. X-Files ja Californication -sarjoista tutun David Duchovnyn haastattelusta jossa puhuttiin mm. X-Filesin tunnarista, siitä miten David on melkein väitellyt tohtoriksi runoudesta ja rakastamani The Blacklist -sarjan Reddingtonia näyttelevästä James Spaderista, jonka tajusin vasta tämän podcastin myötä olevan sama heppu joka oli Pretty in Pinkissä nuorena pahiksena! Argh!

jamesspadervertailu

Milloin olet eniten elossa?

Näin äskettäin tuttavaa, joka oli ns. uransa huipulta.

Kysyin häneltä “miten elossa tunnet olevasi työssäsi”.

Hän mietti vastausta pitkään. Liian pitkään.

Lopulta hän myönsi, ettei kokenut olevansa kovinkaan elossa päivätöissään. Muualla kyllä.

Eilen luin hänen irtisanoutuneen työpaikastaan.

Ensimmäinen reaktioni oli “jee!”

Mikään maine, kunnia tai raha ei korvaa aikaa, jonka haaskaat tuntien olevasi turta tai kuollut.

Mainetta, kunniaa ja rahaa tulee ja menee. Aikaa meillä kaikilla on käytössämme vain rajallinen määrä.

Et voi saada enempää päiviä elämääsi, mutta voit saada enemmän elämää päiviisi.

Mitä pitäisi tapahtua, että sinä tuntisit olevasi enemmän elossa?

Puhuin asiasta syvemmin tämän aamun Periscope-lähetyksessäni.

Tiesitkö että vedän Periscopessa joka arkiaamu noin klo 8:30 “Päivän teoria” -lähetyksen, jossa puhun erilaisista henkiseen hyvinvointiin liittyvistä aiheista? Löydät minut tunnuksella kutrinet.

enitenelossa1

Kolme tärkeintä oppia arjen hallinnasta

Kuulostaako tämä kirjoitus tutulta:

“Juuri päättyneen viikon ja seuraavan 51 viikon ajan opettelen elämänhallintaa eli tässä tapauksessa täsmällisyyttä, tehokkuutta, siisteyttä ja järkevämpää rahatalouden hallintaa. Minua on nimittäin vaivannut jo pidempään kyvyttömyyteni pitää kiinni deadlineista ja muista aikatauluista (ongelma on pahentunut viime vuosina) ja oma epäsiisteyteni, jonka ansiosta en löydä mitään. “

Kirjoitin sen syyskuussa 2006.

Hahahahaaaa!

Aijai.

Juuri tässä hetkessä, tammikuussa 2016, koen valtavaa rakkautta kymmenen vuotta nuorempaa itseäni kohtaan.

Urhea lapsi

Kun olin lapsi, isoäitini kutsui minua “urheaksi lapseksi”.

Viisivuotiaana minulla oli jo kolme nuorempaa sisarusta. Äitini oli lapsuudessani vähintään yhtä hajamielinen ja kaoottinen kuin minä (ilman ADHD-lääkitystä). Isä teki eläinlääkärinä pitkää päivää.

Opin ison perheen esikoisena hyvin oma-aloitteiseksi, itsenäiseksi ja sitkeäksi. Olin kuulemma jo vauvana hyvällä tuulella, jos oli yksikin syy olla iloinen.

Pystyn näkemään itsessäni yhä samoja piirteitä kuin mitä minussa oli lapsena:

  1. Ylenpalttista optimismia silloinkin kun siihen ei ehkä olisi aihetta.
  2. Sitkeyttä yrittää uudelleen ja uudelleen epäonnistumisten jälkeen.

Kymmenen vuotta sitten teemavuoteni tyssäsi ensimmäisen kuukauden jälkeen. Sen jälkeen tekemäni aloitukset saada elämä haltuun ovat lopahtaneet sitäkin nopeammin.

Siitä huolimatta yritän tänä vuonna uudelleen ajatellen “tällä kertaa mä onnistun”.

Voisinko onnistua tällä kertaa?

Jokainen pieleen mennyt yritykseni saada “elämä haltuun” tai “Kutri kuriin” on opettanut minulle mikä ei toimi. Joistain kokeiluistani on jäänyt käteen myös juttuja jotka toimivat.

Juuri päättynyt ensimmäinen kuukauteni Elämä haltuun 2016 -teemavuotta meni paljon paremmin kuin ensimmäinen “Kutri kuriin” -kuukausi 10 vuotta sitten.

Tässä ovat tammikuun 2016 kolme tärkeintä oppia:

1. Mikään ei ole niin tärkeää kuin ajoissa sänkyyn meneminen

VIHAAN ajatusta aikaisin nukkumaan menemisestä.

Olen pienten lasten äiti, jonka “oma aika” alkaa usein vasta lasten nukahdettua.

Luontainen unirytmini on mennä nukkumaan kahdelta yöllä ja herätä kymmeneltä aamulla.

Olen kaikkein tuotteliaimmillani klo 21-02.

Niin kauan kun esikoinen on eskarissa ja kuopus hoidossa, minun on herättävä viimeistään klo 7. Kuopukseni nukkuu vielä niin levottomasti, että saattaa herättää minut ainakin kerran yössä.

Tämän kuukauden ajan olen kiinnittänyt tavallista enemmän huomiota yöunieni määrään ja laatuun.

Tiedän nyt tarkkaan miten paljon parempi viikkoni on, kun nukun useimpina öinä yli 7 h kuin jos nukun joka yö alle 7 h.

Vaikka kuinka haluaisin valvoa, vielä enemmän haluan olla jotenkin toimintakykyinen päivisin.

  • Haluan muistaa illalla mitä on tapahtunut aamulla.
  • Haluan olla kärsivällisempi lasteni kanssa.
  • Haluan olla valtaosan päivästä optimistinen ja mielenrauhassa.
  • Haluan nauraa enemmän.
  • Haluan panostaa ruoan laatuun enkä himoita energiaa nopeista hiilareista.

Jos haluan saada kaiken tämän, minun on pakko olla unessa viimeistään klo 23.

Jotta olisin unessa klo 23, minun pitää olla sängyssä viimeistään klo 22:30.

Se edellyttää että laitan kännykän ja tietokoneen kiinni raa’asti klo 22.

Nukahtamista nopeuttaa, että alan pitää sinisen valon blokkaavia oransseja laseja klo 20.

Jotta ehdin tehdä kaiken olennaisen tietokoneella ennen kuin laitan sen kiinni, joudun varmistamaan, että lapset nukahtavat klo 21 mennessä.

Se puolestaan edellyttää että heille syötetään iltapalaa klo 19:30, jonka jälkeen he menevät kylpyyn viimeistään klo 20 ja sänkyyn viimeistään klo 20:30.

Sitoutuminen oikeaan tavoitteeseen pakottaa automaattisesti laittamaan kuntoon monta muuta asiaa.

2. Jos haluat että jotain tapahtuu, päätä milloin se tapahtuu

Kultainen Venla -gaalaan laittautuminen sai minut päättämään, että meikkaan joka aamu. Sen jälkeen olen tehnyt niin.

Olen joskus ennenkin päättänyt, että alan panostaa enemmän ulkonäköön, mutta homma on jäänyt tuolloin aikeeksi.

Ero oli siinä, että tällä kertaa määrittelin itselleni milloin tarkalleen ottaen meikkaan itseni. Lisäksi tein meikkaamisesta niin yksinkertaista kuin mahdollista.

Meikkaan aamupissan, punnituksen ja kuivaharjauksen jälkeen.

Päätin skipata kasvojen puhdistuksen ennen meikkiä — olenhan pessyt naaman illalla.

Käytän kasvoihini aamuisin samaa itsetekemääni hamppuöljy-sheavoi-rasvaa kuin käsivarsiin ja rintakehään.

Samalla kun rasvaan kehoni kuivahieronnan jälkeen, sipaisen rasvaa kevyesti naamaan.

Siirsin aamumeikkiin tarvittavan kosmetiikan makuuhuoneeseen. Teen pikameikin noin viidessä minuutissa heti vaatteiden pukemisen ja hiusten harjaamisen jälkeen.

Joka kerran kun näen itseni peilistä hämmästyn sitä, miten freesiltä ja skarpilta näytän — jopa huonosti nukutun yön jälkeen (kiitos valokynän ja ripsarin).

Jostain syystä jopa ihoni on muuttunut parissa viikossa parempaan kuntoon kuin mitä se on ollut pitkään aikaan.

3. Oikea ajoitus on kaikki kaikessa

Kun teimme Arkijärki-blogin Jennin kanssa tämän vuoden ekaa Irti turhasta -podcastia Jenni mainitsi hänen elämänsä mullistaneesta tiskirutiinista.

Hän oli kuullut siitä A Slob Comes Clean -podcastista.

Tiskirutiini on näin yksinkertaisen nerokas:

  1. Laita tiskikone päälle joka ikinen ilta, oli se ihan täysi tai ei. Kun sinun on “pakko” laittaa kone pyörimään, saatat löytää vielä jostain tiskejä, jotka muuten olisivat unohtuneet (esim. olohuoneen sohvapöytä tms.)
  2. Tyhjennä tiskikone heti aamulla (esim. minä tyhjennän sen arkisin vietyäni lapset hoitoon ja ennen kuin syön kunnon aamiaisen).
  3. Laita päivän mittaan astiat heti käytön jälkeen tiskikoneeseen.

Jos sinulla on tiskikone ja tiskit tuppaavat kasaantumaan tiskialtaaseen, kokeile tätä systeemiä HETI TÄNÄÄN.

Voit tyrmistyä tuloksista.

Tiedätkö kuinka kauan olen taistellut tiskien kanssa senkin jälkeen, kun saimme ensimmäisen tiskikoneen joskus 2012 tai 2013? Lukemattomia kertoja. Pahimmillaan päivittäin.

Ongelmana oli se, että kone oli aina “väärään aikaan” täynnä puhtaita tai likaisia tiskejä.

Tiskioivalluksen jälkeen olen alkanut miettiä entistä tarkemmin eri arkirutiinien suhteen milloin oikeasti olisi paras aika tehdä ne.

Olen utelias: mitkä asiat sinun arjessasi aiheuttavat eniten kitkaa tai ongelmia? 

Oletko jo kokeillut jotenkin ratkaista niitä? Mikä on toiminut ja mikä ei?

alaluovutayritauudestaan