Isyydestä

Edellisen viestin kommenttiosuudessa nimimerkki PET kysyy isyydestä ja isän roolista vauvan elämässä. Olemme sopineet avomieheni kanssa että hän pysyy pois julkisuudesta ja etten siksi puhu juurikaan julkisesti hänestä ja hänen elämästään.

Voinen kuitenkin kertoa, että ei ole sattumaa, että juuri hän on lapseni isä. Meille oli alusta alkaen selvää, että menisimme synnyttämään Haikaranpesään, jossa isiltä vaaditaan erityistä aktiivisuutta. En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että esikoisemme hymyili ensimmäistä kertaa juuri isälleen. Enkä todellakaan olisi voinut maata ensimmäisiä viikkoja sängyssä vauvan kanssa, ellei lapsen isä olisi pitänyt huolta arkirumban pyörittämisestä aina ruoanlaitosta pyykin pesemiseen. Univelkanikin alkoi kertyä tosissaan vasta sen jälkeen kun lapsen isä joutui palaamaan töihin, jolloin minun tehtäväkseni jäi yökukkujastamme huolehtiminen — varsinkin kun voin nukkua vauvan kanssa päivälläkin.

Tulen itse perheestä ja suvusta, jossa isät ovat aktiivisesti osallistuneet niin synnytyksiin kuin lastenhoitoon. Niinpä minulle on ollut itsestäänselvää, että lapseni isällä on erittäin tärkeä rooli lapseni elämässä. Vanhempani menivät synnyttämään minut Riihimäelle vain ja ainoastaan siksi, että se oli ainoa alueella oleva sairaala, jossa isät saivat tuolloin osallistua synnytykseen. Valokuvien ja todistajalausuntojen perusteella eläinlääkäri-isäni hoiti minua ahkerasti jo pikkuvauvana ja kuljin pienestä saakka hänen mukanaan sairaskäynneillä. Nuo sairaskäyntireissut, joiden aikana saimme jutella isän kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, lukeutuvatkin parhaimpiin lapsuusmuistoihin.

Vastaavasti vanhin pikkuveljeni on mielestäni yksi parhaista isistä, jonka olen koskaan nähnyt — oman siippani lisäksi. Olenkin saanut häneltä suhteessa enemmän asiallisia ja hyödyllisiä lastenhoitoneuvoja kuin keneltäkään muulta — kuten ”älä riko rutiineja”. Tämä ohje perustuu havaintoon, että jos pikkulapsen päivärutiini rikkoutuu, koko loppupäivä menee pipariksi. Neuvoa konkretisoi video kaksivuotiaasta, joka kiukutteli puoliltaöin väsyneenä, koska päiväunet olivat jääneet lyhyesti… Muilla veljilläni ei ole vielä lapsia, mutta olen varma, että hekin ovat loistavia isiä.

Juttelin äskettäin erään ystävättäreni kanssa virheellisestä ja ehkä ärsyttävästäkin myytistä, joka liikkuu isien (ja miksei äitienkin) keskuudessa. Sen mukaan ”pikkuvauvalle äiti on kaikki kaikessa ja isä ei ole mitään”.

Tämä myytti on mielestäni hyvä esimerkki itseään toteuttavasta profetiasta. Jos isä uskoo ettei hän ole pikkuvauvalle yhtä tärkeä kuin äiti, hän ei ehkä ota niin aktiivisesti osaa vauvan hoitoon edes niissä tilanteissa, joissa hän voisi hoitaa vauvaa ihan siinä missä äitikin. Vastaavasti äidit saattavat ”omia” vauvan ja eivätkä jaa vastuuta lastenhoidosta niin paljon kuin voisivat.

Isä voi alkaa ottaa aktiivisesti osaa lapsen elämään jo vauvan ollessa kohdussa juttelemalla mahalle, jolloin isän ääni tulee vauvalle (ainakin lähes) yhtä tutuksi kuin äidin ääni.

Heti syntymän jälkeen lapsi näyttää leimautuvan vanhempiinsa (ja vanhemmat lapsiinsa) varsinkin ihokontaktin kautta. Samalla vauva saa itselleen vanhempien bakteerikannan ja sitä kautta suojan tulevassa kasvuympäristössään olevia haitallisia bakteereita vastaan.

Eräs tuttuni, joka joutui synnyttämään esikoisensa keisarinleikkauksella, kertoi että sillä aikaa kun äiti oli heräämössä, kätilöt olivat laittaneet vauvan kenguruhoitoon isän ihoa vasten. Kun äiti muutamaa tuntia myöhemmin pääsi perheensä seuraan, vauva reagoi voimakkaammin isän ääneen mm. lopettamalla kitinän, kuin äidin ääneen. Vielä isompanakin lapsi esimerkiksi itsensä satutettuaan haki lohtua yhtä lailla isän kuin äidin luota. Siksi pidin itse huolen siitä että heti ensi-imetyksen jälkeen esikoisemme pääsi makaamaan ihokkain isän paljasta rintakehää vasten, sillä aikaa kun äiti kävi ensimmäistä kertaa vessassa.

Isä voi hoitaa puklauttamiset, vaipanvaihdot, pukemiset, riisumiset ja kylvettämiset ihan siinä missä äitikin. Esimerkiksi Kätilöopiston Haikaranpesässä isä kylvettää ja pukee vauvan ensimmäistä kertaa ja auttaa kätilöä vauvan mittaamisessa ja punnitsemisessa. Samoin kätilöt opettavat vaipanvaihdon kädestä pitäen nimenomaan isälle, äidin seuratessa (halutessaan) kauempaa vierestä.

Äidin tavoin isä voi kantaa  vatsakivuista kärsivää vauvaa sylissään tai kantoliinassa. Itse asiassa olemme huomanneet yliväsyneen ja mahdollisesti ylensyöneen vauvan rauhoittuvan paremmin isän sylissä kuin äidin maidontuoksussa, joka yllyttää ahtamaan lisää maitoa jo ylensyönnistä kipeään masuun. Vauvaamme hieronut vyöhyketerapeutti oli sitä mieltä, että usein rauhallisemmat isät saattavat olla jopa parempia hieromaan vauvojaan kuin imettämisen ja hormoniheilahtelujen stressaamat äidit.

Isä ei tietenkään voi imettää (tai periaatteessa kyllä voi, mutta harva mies lienee valmis siihen), mutta hän voi syöttää vauvalle pullosta äidinmaitoa tai vastiketta. Ihan pienille vauvoille ei suositella ymmärtääkseni pulloruokintaa siksi, etteivät vauvan imuhalut kärsisi, koska pullosta imeminen on helpompaa kuin rinnan imeminen. Onneksi oman maitovampyyrimme imuote on heti synnytyssalista alkaen ollut täydellinen eikä satunnainen pulloruokinta näytä hetkauttavan herraa mitenkään. Esimerkiksi tänään ”elämäni miehet” olivat kahdestaan ennätykselliset neljä tuntia minun käydessäni Kirkkonummella synnytyksestä palauttavassa akupunktiossa, jonka aikana isä oli mm. ruokkinut poikansa kahdesti.

Toisin sanoen isä voi tehdä vauvan eteen käytännössä katsoen kaiken sen minkä äitikin. Ja oma kokemukseni on osoittanut, että kun isä osallistuu aktiivisesti vauvan elämään ihan ensihetkistä alkaen, vauva rauhoittuu isän sylissä samalla lailla kuin äidin kanssa  ja turvautuu isukkiin yhtä lailla kuin äitiinkin — ainakin silloin kun ei ole nälkäinen tai voi saada isältäkin maitoa.

Jättiläisvauvat

Nimimerkki Heli kehoitti minua edellisen viestin kommenttiosastolla olemaan pitämättä kiirettä Kutri.net:in päivittämisen kanssa vauvan kustannuksella. Pelko pois — ei tulisi mieleenkään pistää mitään muuta suloisen pikkuherramme edelle. Eikä hän sitä sallisi muutenkaan — pojallamme ovat nimittäin sen verran komeat keuhkot, että jos äiti ei tajua työntää tissiä suuhun pelkän maiskuttelun perusteella, koko kortteli saa kuulla kunniansa…

Pikkuista imettäessä tulin katsoneeksi ties miltä kanavalta tulevaa jättivauvat-dokkaria (= elävä esimerkki imettävän äidin keskittymiskyvystä ja muistista). Siinä kerrottiin Ison Britannian isoimmista vauvoista. Tutkijoiden mukaan lasten jättiläismäisen koon taustalla saattaa olla äidin raskausdiabeteksen lisäksi äitien ahmima roskaruoka, johon vastasyntyneet olivat  synnyttyään addiktoituneet (?).

Jos vajaan kolme ja puolikiloisen ja 52-senttisen pitkäkinttuni kohdusta ulos kikertäminen oli jo ihan riittävän haastavaa, voin vain kuvitella miltä tuntuisi pukertaa pihalle 5,5-kiloinen ja 60-senttinen jättivauva, jonka yksi äideistä oli synnyttänyt alateitse, koska lääkärit olivat arvioineet vauvan koon väärin. Tai tarkemmin ajatellen: ehkä en sittenkään halua kuvitella sitä. Yleensähän noin isot ja sitä isommat vauvat keisarinleikataan — minkä voisin kuvitella tuottavan uusia haasteita, kun äiti ei saisi leikkauksen jälkeen nostaa mitään painavaa, saati 6-7-kiloista lastaan.

Ehkä koko dokkarista kiinnostavin mieleen jäänyt kommentti oli erään lääkärin kommentti siitä, että jos (ja ikävä kyllä kun) niin äitien kuin lasten koko kasvaa, se tulee asettamaan tulevaisuudessa äitien fysiikalle aivan uudenlaisia haasteita. Siitä tuli mieleen eräät koirarodut, jotka ovat jo nyt niin ylijalostettuja, että useimmiten pennut joudutaan ottamaan ulos emosta keisarinleikkauksella.

Dokkarissa surullisin tarina oli mielestäni todella huimasti ylipainoinen äiti, joka alkoi itkeä yhdessä ylipainoisen kaksoissiskonsa kanssa muistellessaan sitä, miten heitä oli aikanaan kiusattu koulussa ylipainonsa takia. Nyt hänen oma poikansa oli kaksivuotiaana kahdeksanvuotiaan kokoinen. Äiti sanoi toivovansa, että pojan aurinkoinen luonne ehkäisisi häntä joutumasta koulukiusauksen uhriksi. Pahoin pelkään että äidin toive on turha.

En usko että Suomessa tilanne on todellakaan yhtä paha kuin Briteissä ja toivon, ettei koskaan tulekaan olemaan. Totta kai mieli tekisi suositella todella pahasti ylipainoisille  äidille erittäin painokkaasti laihduttamista ja pelkkää roskaruokaa puputtaville äideille ruokaremonttia, ennen kuin he hankkiutuvat raskaaksi. Samaan aikaan ymmärrän hyvin miten arasta aiheesta on kyse. Halu tulla äidiksi voi olla niin voimakas, että lastenhankintaa ei järkisyin välttämättä pitkitetä. Toisaalta uskon, että jokainen äiti haluaa olla paras mahdollinen äiti omalle lapselleen, eikä tahallaan vaikeuta lapsensa elämää tai hankaloita tämän tulevaisuutta. Jos hän tekee niin, hän tekee niin tietämättömyyttään tai osaamattomuuttaan.

Kuka siis minä tai kukaan muukaan on sanomaan yhdellekään äidille, että tämä satuttaa lastaan omalla elämäntavallaan — varsinkin jos hän on itse perinyt elämäntavan omalta rakkaalta äidiltään? En kukaan. Voin vain tarjota tukea ja tietoa niille äideille, jotka sitä haluavat ottaa vastaan.

Ja tämä pätee mielestäni kaikkeen äitiyteen. Jos haluat tehdä (varsinkin tuoreelle) äidille palveluksen, älä mene neuvomaan häntä pyytämättä, vaikka hän toimisi mielestäsi ihan väärin. Luota siihen, että hän tekee jo parhaansa ja että hänellä on syynsä toimia niin kuin toimii. On paljon tärkeämpää, että hän tuntee itsensä päteväksi äidiksi kuin että hän tekee kaiken SINUN oppiesi mukaan. Onhan nimittäin mahdollista, ettei sinunkaan tapasi toimia ole ainoa oikea…