Rakkauskirje Hotelli Punkaharjulle (ja vähän Saimi Hoyerillekin)

Reilu kuukausi sitten Facebookissa tuli vastaan ilmoitus Jani Toivolan Rohkeutta ja Unelmia viikonloppuretriitistä tms. Hotelli Punkaharjulla.

Facebook-kaveristoni on sellaista, että feediini ilmestyy usein kaikenlaisia mainoksia self help -kursseista. Useimmiten ne lipuvat silmieni ohi muistijälkeä jättämättä.

Jostain syystä jokin tässä ilmoituksessa kuitenkin kolahti. Luin ilmoituksen kunnolla ja ihmettelin, mikä ilmoituksessa niin vetosi — minulla kun on jo niin rohkeutta kuin unelmia.

Olisin ehkä jättänyt asian sikseen, jos kälyni ei olisi paria päivää myöhemmin jakanut samaista ilmoitusta ja kysellyt lähteekö joku messiin. Nyt sisäinen fiilis oli niin vahva, etten empinyt hetkeäkään vaan soitin samantien kälylle ja sanoin ”lähdetään”.

Viikko sitten perjantaina matkasimme kälyn kanssa junalla kohti Punkaharjua. En ollut koskaan ennen käynyt siellä, ja vasta äskettäin olin saanut DNA-sukututkimuksen avulla selville, että isäni äidin isoisän suku oli kotoisin Punkaharjun vieressä olevan Säämingin ja Kerimäen seuduilta. (Ja vasta tätä kirjoitusta tehdessäni huomasin, että itse asiassa 7 sukupolvea sitten yksi sukuhaara asui Kauvonniemellä Punkaharjulla!)

Olin lukenut netistä hehkutuksia Hotelli Punkaharjusta. Olin myös katsonut ja etsinyt kuvia hotellista, joka näytti ihan kivalta ja kodikkaalta, mutta rehellisesti sanottuna ei mitenkään ihmeelliseltä. Niinpä olin henkisesti varautunut siihen, että paikka olisi ihan jees, mutta ei mikään ihmeellinen elämys. Onneksi olin väärässä.

Miksi Hotelli Punkaharju on maaginen paikka

Hotelli Punkaharju on niitä paikkoja, joille mikään kuva ei tee oikeutta, koska paikan fiilis syntyy jostain muusta kuin vain siitä, miltä siellä näyttää.

Paikka itsessään miellyttää kyllä silmää monin eri tavoin, mutta on paljon enemmän kuin upeat hongat, harjumaisema ja puiden välissä kimalteleva järvi. Tai todella laadukkaasti, tyylitajuisesti, harmonisesti ja silti persoonallisesti ja hauskasti sisustettu hotelli.

Koska en ollut ennen ollut Punkaharjulla tai edes vastaavissa maisemissa, jo viimeinen junamatka Parikkalasta Luston asemalle ja sitten lyhyt ajomatka (1,5 km) juna-asemalta hotellille olivat jännällä tavalla sykähdyttäviä. Jokin isoissa suorarunkoisissa hongissa, kumpuilevassa maastossa ja sieltä täältä näkyvistä järvistä kolahti kummallisella tavalla 37,5 % savolaiseen sieluuni.

Hotelli Punkaharju näyttää ulospäin isolta vanhalta pitsihuvilalta. Koska hotellin paraatipuoli on järvelle päin, ensivaikutelma paikasta on ”ihan kiva” ja kotoisa, muttei mitenkään tajunnan räjäyttävä.

Astuimme sisään hotelliin respaan johtavista ovista. Aula oli siisti ja hyvin hoidettu, muttei vieläkään mikään ”ooh” -kokemus. Ennen kuin heitimme kamat mukavaan hotellihuoneeseen, lähdimme tsekkaamaan missä ravintola on. Ja siitä alkoikin sitten ihastuksesta huokailu.

En halua spoilata hotelliin lähtevän kokemusta yksityiskohdilla, mutta tässä on mielestäni yksi syy Hotelli Punkaharjun viehätysvoimaan: yhden jos toisen kulman takaa avautuu yllättäen erilaisia kiinnostavasti sisustettuja tiloja.

Eli esimerkiksi kävellessäni suoraa valkoista käytävää, jonka seinällä on kiinnostavia vertailuvalokuvia hotellin ympäristöstä n. 100 vuoden takaa ja nyt, minut yllättää iloisesti käytävän toisella reunalla avautuva älyttömän kodikas lounge-alue.

Hotellin sisustuksessa yhdistyy fantastisella tavalla sen alkuperäiset sisustusratkaisut (esim. ruokasalin katto), hotellihuoneiden ja julkisten tilojen antiikkihuonekalut, moderni design (tsekkaa lounge-alueen pöydät ja ruokasalin lamput), suomalainen lasitaide (tsekkaa lounge-alueen lamput ja ruokasalin maljakot) sekä taide.

Eri miljööt näyttävät hyvältä jo ensisilmäyksellä ja sitten kun katse kiinnittyy yksityiskohtiin, aistielämys vahvistuu.

Sama tunnelma jatkuu ulkona. Hotellin sijainti harjun päällä johtaa siihen, että maisema näyttää hyvinkin erilaiselta siitä riippuen missä kohtaa harjua on ja katsooko ylös vain alaspäin.

Hotellin henkilökunta on huikeaa — ystävällistä, lämmintä ja silti persoonallista ja selvästi jalat maassa. He puhuvat lämpimään sävyyn pomostaan Saimista (mistä lisää myöhemmin).

Ruoka on ihan mielettömän hyvää ja siinä käytetään kekseliäästi niin paikallisia ruoka-aineita kuin sesongin kasviksia. Ikävöin edelleen lauantai-illan viiden ruokalajin illallisella ollut sienikeittoa. En tajua miten se oli niin mielettömän hyvää. Kälyni puolestaan addiktoitui tatti-suklaakekseihin.

Hotellissa on joka puolella pieniä yksityiskohtia, joista näkee, että joku on oikeasti miettinyt millainen on unelmien hotelli ja toteuttanut sen.

Esimerkkinä vaikkapa laadukkaat käsisaippuat, asiakkaiden lainattavaksi tarkoitetut sateenvarjot ulko-oven vieressä ja julkisten tilojen vessan erinomainen kuukautissuojavalikoima (pieni asia jolla voi olla suuri vaikutus sopivalla hetkellä).

Sen lisäksi väitän, että hotellia ympäröivässä ilmassa on jotain aivan erityistä. Siis kirjaimellisesti.

Eri tutkimusten mukaan metsä ja varsinkin mäntyjen ja muiden havupuiden erittämät kemikaalit (”phytoncide”) näyttävät laskevan stressihormonitasoja, parantavan keskittymiskykyä ja vahvistavan kehon puolustusjärjestelmää. Ei ole sattumaa, että suomalaiset keuhkoparantolat perustettiin aikanaan juurikin mäntymetsien keskelle.

Toisena iltana oloni oli niin oudon euforinen, että vaikka se varmasti selittyi osin loistavalla seuralla, mahtavalla ruoalla, kauniilla miljööllä ja saunajoogalla, väitän, että myös meitä ympäröivä ilma vaikutti positiivisesti hermostooni.

Jani Toivolan Rohkeutta ja Unelmia

Varsinainen kurssi oli myös kokemus, jota on vaikea kuvata sanoin. Minulle tärkeämpää kuin mitä Jani puhui ja mitä harjoituksia teimme, oli se maaginen yhteydentunne, joka meidän osallistujien välille syntyi.

Oikeastaan ei tee mieli puhua itse ”kurssista” sen enempää, koska uskon, että jos yksikin osallistuja olisi puuttunut tai ollut erilainen, koko ryhmän dynamiikka ja sitä kautta kokemus olisi ollut toinen. Ei välttämättä huonompi, mutta erilainen.

Sen vain sanon, että olen vieläkin jotenkin ällikällä lyöty siitä, mikä henki meidän ryhmäläisten kesken syntyi ja millaisia muutoksia näimme toisissamme viikonlopun aikana.

En koe olevani rohkeampi tai unelmoivani enemmän kuin ennen viikonloppua, mutta silti koen saaneeni enemmän irti viikonlopusta kuin uskalsin toivoa.

Janilla on seuraava kurssi Porvoossa lokakuussa 2017. Käsittääkseni se on jo ohjelmaltaan vähän erilainen kuin meillä, mutta varmasti tsekkaamisen arvoinen.

Uskomattoman upea Saimi Hoyer

Lopuksi on vielä pakko hehkuttaa Hotelli Punkaharjua pyörittävää Saimi Hoyeria, joka viime viikonloppuna pääsi mun henkilökohtaiseen ”Upeimmat naiset ikinä” -kunniagalleriaan.

Tutustuin Saimiin päällisin puolin syksyllä 2005, kun lähdimme isommalla seurueella ikimuistoiselle reissulle Pietariin juhlimaan valokuvaaja Olga Poppiuksen valokuvanäyttelyä, jossa Saimi oli mallina. Tuohon aikaan Saimi tunnettiin ensisijaisesti kansainvälisen tason huippumallina.

Tuolloin Saimista jäi fiilis, että hän oli erittäin energinen, rohkea, itsevarma ja kova mimmi, mutta että hänen energiansa oli arvaamaton kuin hurrikaani. Samaan aikaa ihailin Saimin itsevarmuutta ja tyylikkyttä ja pelkäsin hänen terävyytään. Niinpä pysyttelin reissun ajan kunnioittavan välimatkan (lue: turvavälin) päässä hänestä.

Koska jostain syystä en ole koskaan tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa muotia tai ylipäätään vaatteita kohtaan ja harvemmin luen kotimaisia naistenlehtiä, en ole seurannut Saimin tekemisiä käytännössä lainkaan viime vuosina.

Niinpä mielikuvani hänestä perustui ensisijaisesti vuosien takaiseen kohtaamiseen ja tapaaminen kaikkien näiden vuosien jälkeen jännitti.

Hukkaan meni hyvä jännitys. Saimi oli vähintään yhtä energinen, rohkea ja itsevarma kuin 12 vuotta sitten, mutta nyt hänen energiallaan tuntui olevan selkeä suunta, mikä antoi sille vakautta, lämpöä ja positiivista voimaa.

Näin viikkoa myöhemmin huomaan, että kaikista viikonloppuna kuulemistani koskettavista kertomuksista mieleeni jäi pyörimään eniten Saimin tarina siitä miten äitiys, vakava sairastuminen, maalle muutto ja lopulta vahva kutsumus huolehtia historiallisesta hotellista olivat muuttaneet häntä. Raa’asta jalokivestä oli hioutunut täydellinen timantti.

Vaikka ensimmäiset 1,5 vuotta Hotelli Punkaharjun emäntänä eivät ole todellakaan olleet helppoja, olen todella iloinen siitä, ettei Saimi, hänen puolisonsa ja muu tiimi hotellin takana antanut periksi. Heidän rakkautensa historiallista paikkaa kohtaan näkyy ja tuntuu.

Minulla on todella vahva fiilis siitä, että Saimi on laittanut alulle jotain niin huikeaa, että vuosien päästä Punkaharju tullaan tuntemaan (taas) yhtenä Suomen tärkeimmistä matkailukohteista.

Missaat mielestäni jotain olennaista, jos et käy ainakin kahvilla Hotelli Punkaharjussa. Upeista puitteistaan huolimatta sinne on helppo mennä sellaisena kuin on — oli sitten valtionpäämies, moottoripyöräilijä tai pienten lasten äiti maalta. Itse en malta odottaa, että pääsen sinne taas uudestaan.

Ja vaikka tämä hehkutus saattaa tuntua vähän överiltä, niin se kumpuaa täydestä sydämestä — maksoin viikonlopusta täyden hinnan enkä saanut tai ole saamassa mitään alennuksia tai muita etuja. Hotelli Punkaharju on vain niin upea paikka, että toivon, että jokainen suomalainen kävisi kerran elämässään ainakin tsekkaamassa sen.

Et ole huono äiti etkä hyvä äiti. Olet vain äiti.

Oletko koskaan kokenut olevasi huono äiti? Tiedätkö sen tunteen, kun jälleen kerran olet kohdellut lapsiasi tavalla, joka on mielestäsi väärin?

Ehkä olet syöttänyt lapsellesi liikaa eineksiä, koska täyspainoisen aterian kokkaaminen tuoreista luomukasviksista on tuntunut sillä hetkellä mahdottomalta.

Antanut katsoa liian paljon videoita tai pelata liian kauan videopelejä, koska halusit saada edes hetken omaa aikaa.

Menettänyt malttisi ja huutanut kurkku suorana, kun et ole jaksanut enää lastesi remuamista ja riitelyä.

Halunnut heittää itkevän vauvan seinään.

Ai, et tiedä?

Jos sinulla ei ole vielä lapsia, mutta toivot jonain päivänä tulevasi vanhemmaksi, jatka lukemista.

Jos et ole koskaan kokenut äitinä huonoa omaatuntoa, tämä artikkeli ei ole sinulle. Ole hyvä ja palaa nauttimaan ihanasta äitiydestäsi kullanmurujesi kanssa.

Hauskaa päivää!

No niin, nyt kun onnekkaat superäidit, sosiopaatit ja hirveässä itsepetoksessa elävät ovat poistuneet tästä blogista, päästään asiaan.

Minä olen tuntenut 7-vuotisen äitiyteni aikana tuhansia kertoja olevani Maailman Paskin Äiti. Varsinkin kaksi ensimmäistä vuotta äitinä olivat yhtä epäonnistumisen juhlaa.

Tuohon aikaan en tiennyt, että minulla on tarkkaavuushäiriö, minkä vuoksi arkirutiinien pyörittäminen, kodin siistinä pitäminen ja lapselle henkisesti läsnäoleminen on minulle järkyttävän paljon vaikeampaa kuin ”normaaleille” äideille.

En tiennyt, että minulla on geenivariaatio, joka tekee minusta keskivertoa aggressiivisemman — varsinkin väsyneenä — ja että minulta puuttuu geenivariaatio, joka tekisi minusta erityisen empaattisen ja kärsivällisen.

Ennen kaikkea en tiennyt, että koen vain oman ajatteluni ja miten omalla sumealla logiikalla vaihtuva mielentilani vaikuttaa ajatteluuni.

No nyt tiedän.

Paska äiti aikoo jättää perheensä

Kun lapseni oli kaksivuotias, lähdimme koko perhe ADHD-henkisestä älynväläyksestä Los Angelesiin, jotta minä voisin opiskella ”transformatiiviseksi valmentajaksi” ihailemani Michael Neillin Supercoach Academyssa.

Koko koulutus kesti puoli vuotta, mutta kuukauden jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin, koska olin maailman hirvein ja epäonnistunein äiti.

Reissu meni alusta alkaen pieleen. Suomessa huonosti nukkuneen kaksivuotiaan unirytmi sekosi täydellisesti jet lagista.

Jouduimme etsimään kahden viikon jälkeen toisen kämpän, koska ensimmäinen vuokraemäntä oli vuokrannut asuntonsa meille ilman lupaa.

Yhtäkkiä erään elokuvahankkeen rahoitus ei mennytkään läpi vaikka kaiken piti olla jees, ja matkabudjetistamme katosi puolet.

Minulla oli ollut vaikeuksia hallita hermojani jo Suomessa, mutta nyt homma meni mahdottomaksi. Aloin saada päivittäin kauheita kilareita niin miehelle kuin lapselle. Miehelle huutamisesta en tuntenut kovin huonoa omaatuntoa, koska salaa ajattelin hänen ansainneen huutoni. Viattomalle lapselle räjähtely sai minut sen sijaan tuntemaan pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä.

Mietin monta kertaa päivässä miten hirvittävän huono äiti olin ja vannoin parantavani tapani. Yritin hampaat irvessä hymyillä ja pysyä rauhallisena, kunnes lapsi kieltäytyi nukkumasta, herätti keskellä yötä tai jokin muu vastoinkäyminen sai minut menemään pois tolaltaan.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ainoa tapa, jolla voisin pelastaa lapseni, olisi jättää perheeni. Ilmoitin valmennuskurssin vetäjille päätöksestäni palata välittömästi Suomeen. Minulle järjestettiin kriisipuhelu ryhmänvetäjäni Elese Coitin kanssa.

Se yksi puhelu muutti täysin suhteeni äitiyteen.

Muistan vieläkin, kuinka istuin halvassa vuokra-autossamme ja katsoin palmujen latvoja ja laskevan auringon punertavaksi värjäämää taivasta, samalla kun kerroin itkien Eliselle kaiken mitä olin tehnyt väärin.

Miten olin kantanut lapseni turhan kovakouraisesti sänkyyn. Miten olin huutanut niin lujaa raivosta, että olimme saaneet naapureilta varoituksen. Miten olin antanut lapseni itkeä lohduttomasti, koska olin liian vihainen ottaakseni hänet syliin.

Elise kysyi minulta muutaman hyvän kysymyksen, joita en enää muista. Muistan vain oman vastaukseni:

”En ole huono äiti, enkä hyvä äiti.

Olen vain äiti, joka alhaisessa mielentilassa ajattelee ja toimii typerästi — ja korkeassa mielentilassa ajattelee ja toimii fiksusti.”

Miten mielentilat määrävät millainen äiti milloinkin olet

Mieti itse niitä hetkiä, jolloin toimit typerästi. Millainen oma olosi silloin oli? Veikkaan että olit väsynyt, ahdistunut, ärtynyt tai peloissasi. Ehkä koit kiireen tai paineen tunnetta. Ehkä olosi oli lamaantunut tai sinulla oli pakonomainen tarve jyrätä tahtosi läpi.

Mieti niitä hetkiä, jolloin toimit omasta mielestäsi erityisen rakastavasti ja esimerkillisesti. Todennäköisesti myös olosi oli silloin rakkaudellinen, levollinen ja tyyni.

No okei, en voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta minulla mielentila vaikuttaa kaikkein eniten suorituskykyyni.

Pirteänä, hyväntuulisena ja levollisella mielellä minunkin on helppoa pitää kiinni periaatteistani ja antaa huomiota ja rakkautta lapselleni. Jos sen sijaan olen tavalla tai toisella poissa tolaltani, alan lipsua omista säännöistäni ja meinaan menettää malttini.

Tämän oivalluksen myötä tajusin, että syyllistin itseäni huonosta käytöksestä, koska halusin pelotella itseni toimimaan jatkossa paremmin.

Muuten hyvä, mutta mitä enemmän koin syyllisyyttä ja häpeää aiemmasta huonosta käytöksestäni, sitä vaikeampaa minun oli kokea rakkautta, ajatella selkeästi ja toimia oikein. Argh!

Ehkä tämä on kaikille muille itsestäänselvä asia, mutta minulle tieto tuli puskista. Tunsin itseni hetken ajan todella typeräksi, kunnes tajusin, ettei siitäkään tunteesta ole mitään hyötyä.

Olen vain äiti

Oivallus muutti pysyvästi suhteeni äitiyteen. Kun en koko ajan syyllistänyt itseäni, en ollut koko ajan pinna kireällä. Kun en koko ajan kertonut itselleni miten huono äiti olen, aloin bongata joka päivä hetkiä, jolloin itse asiassa toimin ihan fiksusti tai suorastaan rakastavasti.

Tiedostettuani, miten mielentilani vaikuttavat ajatteluuni ja toimintaani, aloin tunnistaa mielentilan laskun aikaisemmin, jolloin pystyin yhä useammin rauhoittamaan itseni tai siirtämään itseni toiseen huoneeseen ennen Suurta Räjähdystä.

Arkirutiinit olivat oivalluksesta huolimatta minulle todella vaikeita aina siihen asti, että sain ADHD-diagnoosin ja lääkityksen kolme vuotta sitten. Nyt ne ovat vain semi-haastavia.

Kaikesta ymmärryksestäni ja varotoimista huolimatta menetän edelleen välillä malttini, mutta huomattavasti harvemmin, lyhytkestoisemmin ja vähemmän rajusti kuin ennen. Heti tilanteen mentyä ohi pyydän anteeksi lapsiltani ja selitän kuinka suuttumiseni ei ollut heidän vikansa, vaan johtui siitä, että ”äidin aivotietokone meni jumiin”.

En vieläkään jaksa kokata lapsilleni joka päivä superterveellistä luomuruokaa ja annan heidän usein katsoa liikaa videoita tai pelata videopelejä. Koen äitiyteen liittyvää huonoa omaatuntoa harva se päivä, mutta nyt en jää siihen jumiin. Annan tunteen tulla ja mennä.

Kun ahdistus helpottaa ja mieleni kirkastuu, yritän miettiä miten voisin jatkossa toimia paremmin. Esimerkiksi nyt olen palkannut itselleni nepsy-valmentajan auttamaan arkirutiinien tehostamisessa.

Mitä jos joku on oikeasti ihan paska äiti?

Okei — rehellisyyden nimissä ajattelen, että on kyllä olemassa äitejä, jotka minun mittarillani epäonnistuvat totaalisesti tehtävässään äitinä. Veikkaan ettet ole sellainen, koska en usko tällaisten äitien googlailevan juttuja hyvästä äitiydestä.

Nämä äidit uskovat todeksi alhaisessa mielentilassa mieleensä juolahtavat pimeät ajatukset ja siksi satuttavat ja laiminlyövät lapsiaan tavoilla, joista voi lukea Alibista tai Murha.info:sta.

Ajattelen, että mahdollisesti heilläkin olisi potentiaali toimia paremmin, jos he kuuntelisivat levollisessa ja rakkaudellisessa tilassa mieleensä juolahtavia ajatuksia ja jättäisivät vihaisena, levottomana, pelokkaana tai ahdistuneena mieleen juolahtavat kipeät ajatukset omaan arvoonsa. EHKÄ.

Toisaalta on hyvä muistaa, että minun mittarini sille, mitä on hyvä äitiys, on minun henkilökohtainen mittarini, ei universaali totuus.

Tälläkin hetkellä maailmassa on äitejä, joiden käsitys hyvästä äitiydestä poikkeaa radikaalisti omastani.

Minun mielestäni hyvään äitiyteen kuuluu ainakin yrittää imettää lasta lapsentahtisesti ja nukkua ensimmäisten elinvuosien aikana lapsen lähellä. Olen sitä mieltä, että lasta ei saa satuttaa fyysisesti. Uskon, että lapsia pitää halata, kuunnella ja kannustaa.

Vielä sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista vanhemmista uskoi, että ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Minä olen saanut rakastavilta vanhemiltani 1980-luvun alussa tukkapöllyä ja pyllypiiskaa törttöiltyäni.

Aikanaan monet lastenkasvatusekspertit olivat sitä mieltä, että kehuminen ja kannustaminen tekee lapsesta heikon ja saamattoman. Joissain perheissä ja kulttuuriryhmissä tämä uskomus näyttää yhä elävän vahvana.

Monien ranskalaisten mielestä hyvä äiti ei pilaa isän iloksi tarkoitettuja tissejä imetyksellä, vaan ottaa heti synnytyksen jälkeen maidon nousun ehkäisevän piikin, nukuttaa vauvan alusta alkaen omassa huoneessa kaukana vanhempien makuuhuoneesta ja tarvittaessa läpsäisee tottelematonta tenavaa.

Minun mielestäni hyvä äiti ei anna kenenkään silpoa lapsen sukuelimiä. Yli puolet amerikkalaisten poikalasten äideistä uskoo, että ympärileikkaaminen on heidän poikavauvansa parhaaksi — kuka äiti nyt haluaisi lapselleen epähygieenistä ja rumaa esinahkapussukkaa!

Eräissä kulttuureissa hyvät äidit varmistavat, että heidän tyttäriensä sukuelimet silvotaan niin, etteivät he voi saada aikuisena seksuaalista nautintoa.

Kuinka olla vain äiti

Voi olla, että sinun standardisi hyvälle äitiydelle poikkeavat minun standardeistani. Hyväksyn sen. Tai jos en täysin hyväksy, en tule haukkumaan sinua huonoksi äidiksi sen takia.

On täysin normaalia, että välillä koemme olevamme huonoja äitejä. Ehdotan kuitenkin, ettet anna hetkellisen syyllisyyden määrittää äitiyttäsi — saati syyllistä itseäsi jatkuvasti.

Vaikka syyllistämisellä on hyvä tarkoitus, se kääntyy helposti meitä vastaan — syö kykyämme toimia rakkaudellisesti, järkevästi ja elämää edistävästi.

Et ole huono äiti — eikä sinun tarvitse olla aina hyvä äiti. Riittää, että olet vain äiti, joka yrittää joka hetki tehdä parhaansa sen hetken ymmärryksellä ja jaksamisella.

Näkevätkö vauva.fi:n AV-mammat Sami Minkkisen läpi?

Kuuntelin tänään aamulla radiosta parisuhdebloggaaja Sami Minkkisen haastattelua uunituoreesta avioerostaan. (HUOM! Eri mies kuin NLP/hypnotisoija Sami Minkkinen.) Heppu kertoi rakastuneensa niin tulisesti johonkuhun, että haastattelun mukaan oli ”viikon, kaksi” harkittuaan päättänyt erota vaimostaan, jonka kanssa hänellä on pari kuukautta vanha vauva.

Jostain syystä herra päätti tehdä asiasta samantien julkisen. Ensin hän kertoi erosta suositussa blogissaan ja sen jälkeen antoi eri medioille aiheesta haastatteluja. Tästä seurasi valtava palauteryöppy niin Samin omilla Facebook-sivuilla kuin netin eri keskustelupalstoilla.

Pikaisen ja täysin mutupohaisen arvion mukaan noin 75 % tuomitsi, ihmetteli tai kyseenalaisti Samin toimintaa.

Aamun haastattelussa Sami ja juontajat selittivät Samin seuraajien voimakasta reaktiota mm. sillä, että kritisoijat pelkäävät tunnustaa itselleen, että ero olisi heidänkin kohdallaan oikea ratkaisu.

Onko näin?

Minä valehtelin itselleni

Olen ollut julkisuudessa ja pyörinyt netin keskustelupalstoilla 1990-luvun lopusta alkaen. Vuosien varrella olen saanut todella paljon kaikenlaista kritiikkiä.

Olen myös torjunut valtaosan kritiikistä ajatellen, että ”osuin arkaan kohtaan” tai ”tämä tyyppi on minulle vain kateellinen” tai ”hän on vain alhaisessa mielentilassa”.

Jep jep.

No, olen edelleen sitä mieltä, että aina kun joku kirjoittaa erityisen kärkevän ja alatyylisen kirjoituksen, hän todennäköisesti käy ns. ylikierroksilla. Tiedän itsekin, että jos olen kiihtynyt, sanon kovemmin ja rumemmin, kuin mitä normaalisti sanoisin.

Mutta kun olen vuosia myöhemmin lukenut uusiksi kriittisiä kommenteja, joita minusta on kirjoitettu vaikkapa 5–10 vuotta sitten, olen joutunut häpeäkseni tunnustamaan, että monet kommenteista osuivat oikeaan.

Esimerkiksi vuosia ennen kuin itse tiesin, että minulla on ADHD ja tunne-elämän säätelyongelmia, tyypit joita en ole tietääkseni koskaan tavannut, pointtasivat asian vauva.fi:n AV-palstalla.

Argh!

Yritän nykyään suhtautua avoimemmin mielin kaikenlaiseen kritiikkiin omaa toimintaani kohtaan — tuli se sitten anonyymeiltä tyypeiltä netistä tai omilta läheisiltäni. Voin kertoa että se on välillä TODELLA VAIKEAA.

Ainakin osin vaikeus selittyy sillä, että ihmismieli on ”ohjelmoitu” hakemaan todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta. Samaan aikaan mielemme sulkee pois argumentit, jotka voisivat horjuttaa uskomuksiamme. Mm. kirja Mistakes Were Made But Not by Me on täynnä jäätäviä esimerkkejä aiheesta.

Mistä tiedän pettäväni itseäni

Minun mieleni on erikoishyvä vedättämään minua. Se keksii ihania selityksiä ja huippupäteviä oikeutuksia jollain mittarilla mitattuna väärälle tai typerälle toiminnalleni.

Tässä on eräitä tunnusmerkkejä, joista tsägällä bongaan huijaavani taas itseäni:

1. Selittely, todistelu ja puolustelu

Mitä enemmän selittelen, todistelen ja puolustelen jotain valintaani tai toimintaani, sitä varmemmin valehtelen itselleni. Siinä vaiheessa kun mieleeni nousee lauseita tyyliin ”se on vaan kateellinen”, ”tämä on oikein koska x, y ja z” tai ”tämä on oikeasti hänen parhaakseen” olen tukevasti itsepetoksen puolella.

2. Syyttäminen

Mitä enemmän syytän muita ymmärtämättömyydestä, itsekkyydestä, julmuudesta tai pahansuopuudesta, sitä varmemmin olen juuri itse toimimassa itsekkäästi, julmasti ja ajattelemattomasti. Tämän asian myöntäminen on minulle ehdottomasti vaikeinta.

3. Puolustelevien kommenttien hakeminen

Jos huomaan googlaavani faktoja ja esimerkkejä, jotka tukevat näkökantaani ja jättäväni väliin kommentteja, jotka puhuvat sitä vastaan, olen taas kovaa kyytiä menossa metsään.

”Oikeassa elämässä” saman ilmiön voin (ainakin jälkikäteen) bongata siitä, että puhun valinnastani vain ihmisille, joiden uskon puolustavan päätöstäni ja välttelen ihmisiä, jotka voisivat esittää jonkinlaista kritiikkiä.

4. Paineen tunne

Mitä voimakkaampaa tai pakkomielteisempää painetta tunnen tehdä isoja tai äkkivääriä ratkaisuja, sitä varmemmin olen itsepetoksen sokaisema.

Tieto siitä, että olen neurologialtani keskivertoa impulsiivisempi, epävakaampi ja voimakkaampia tunteita kokeva, on auttanut jossain määrin ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiin.

Voimakas tunnetila kuten innostus, kiima, huuma, toivo, rakastuminen, pelko, epätoivo tai viha ei ole merkki oikeasta ratkaisusta — se on merkki siitä, että sympaattinen hermostoni on aktivoitunut eli olen ”taistele tai pakene (tai pane)” -tilassa.

Tässä tilassa ajatteluni muuttuu ”eläimellisemmäksi” ja kapasiteettini nähdä suuria kokonaisuuksia ja tekojeni seurauksia heikkenee dramaattisesti.

5. Metallinen, kireä ja kimeä äänensävy

Kun valehtelemme, kehomme sympaattinen hermosto aktivoituu eli kehomme menee ns. hälytystilaan. Tai kääntäen: kun kehomme on hälytystilassa, valehtelemme herkemmin.

Hälytystila saa mm. äänihuulemme kiristymään, mikä ilmenee kireänä ja kimeänä tai käheänä äänensävynä. Tunnistan usein oman valehteluni vasta kun kuulen oman ääneni. Kuulostan silloin samalla tavalla imelän muoviselta kuin miltä oma äitini kuulostaa valehdellessaan itselleen.

Miksi Sami Minkkinen (ehkä) valehtelee itselleen

Tämän aamun haastattelua kuunnellessani ajattelin moneen otteeseen miehen kuulostavan juuri samalta, kuin miltä itse olen kuulostanut oman impulsiivisen idiotismini jälkeen. Samat selitykset rohkeudesta ja omien tunteiden seuraamisesta. Sama uhrihenkinen suhtautuminen kritiikkiin.

Olin tunnistavinani myös minulle tutun tarpeen hakea oikeutusta ja ymmärrystä omalle typeryydelleni julkisuudessa. Olen melko varma että minäkin olen joskus vedonnut ”velvollisuuteen kertoa totuus” julkisuudessa ihmisille, joista suurinta osaa en ole koskaan edes tavannut. Auts!

Samia kuunneltuani tajusin yhtäkkiä, miten loukkaavaa exiä kohtaan on hehkuttaa uutta rakkautta mediassa. Kyllä — vasta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin. Anteeksi.

Minä en tunne Sami Minkkistä enkä tiedä mitään muuta hänen parisuhteestaan ja elämästään kuin mitä olen tämän kohun myötä kuullut tai lukenut.

On ihan täysin mahdollista, että valehtelen taas itselleni, kun luulen kuulevani hänen äänessään ja selityksissään ihan helvetillistä itsepetosta. Ainakin haastattelun kuunneltuani tajusin miten olen TAAS KERRAN kieltäytynyt näkemästä eräitä ikäviä totuuksia omassa elämässäni. Prkl.

Niin tai näin — tässä vinkkini sinulle, Sami:

Joskus kovakin kritiikki voi osua oikeaan, vaikka sitä ei millään haluaisi uskoa todeksi.

Sori.

P.S. Radiotoimittaja ei muuten sanonut että olet jättänyt pienen lapsesi vaan että olet jättänyt pienen lapsesi ÄIDIN — suosittelen kuuntelemaan haastattelun uudestaan ja miettimään miksi kuulit kyseisen kohdan väärin.

[Kuva: Oscar Keys]

Tiedätkö vireystyyppisi eli kronotyyppisi?

Kerroin viime viikolla Päivän teoria periscope-lähetyksessä Michael Breusin Power of When -kirjasta oppimistani neljästä eri vireystyypistä eli kronotyypistä. Kronotyyppimme kertoo milloin olemme pirteimmillämme ja milloin ihan uuvuksissa.

Voin kuunnella videon tuossa alla tai YouTubessa.

(Suosittelen nimenomaan kuuntelemaan videon, koska jostain syystä Periscope tai iPhoneni vääristi videokuvan mittasuhteet joten näytän animehahmolta :-D.)

Puhumme usein aamu- tai iltavirkuista, mutta uni- ja vuorokausirytmitutkijat tuntevat neljä erilaista vireystyyppiä.

Vireystyyppi perustuu biologiaan ja perintötekijöihin. Vireystyyppimme voi vaihdella ikävaiheen mukaan, mutta sitä ei tiettävästi pysty oma-aloitteisesti hirveästi muuttamaan.

Breusin mukaan vireystyypillä ja temperamentilla on yhteys toisiinsa. Tämä voi johtua osin siitä että niin temperamentin kuin viereystilojen taustalla on perinnöllinen hermostomme rakenne ja hormonitoimintamme.

Oman vireystyypin tunnistaminen voi auttaa rakentamaan päivärytmit niin, että saat ilon irti luontaisista vireystasojen vaihteluista.

Michael Breus on antanut vireystyypeille eläimelliset nimet auttamaan niiden hahmottamisesta:

1. Aamuvirkut leijonat

Moni menestynyt yrittäjä ja yritysjohtaja herää aikaisin aamulla. Tästä on syntynyt osin väärä käsitys siitä, että mikäli haluat menestyä, sinun on herättävä ennen kukonpieremää. Michael Breusin mukaan herätyskellon aamuviideltä soimaan laittaminen ei tee sinusta A-tyypin suorittajaa, vaan temperamentiltaan määrätietoiset ja suoraviivaiset leijonat yleensä sekä pärjäävät hyvin liike-elämässä että heräävät luontaisesti aikaisin.

Aamuvirkut leijonatyypit tunnistaa siitä, että he heräävät helposti melko aikaisin ja ovat varsin pian heräämisen jälkeen täydessä iskussa. Päivän edetessä heidän energiatasonsa laskevat tasaisen tappavaa tahtia niin, että iltauutisten aikaan he ovat jo ihan kanttuvei.

2. Keskipäivällä kukoistavat karhut

Valtaosa maailman ihmisistä on karhuja, jotka eivät herää niin aikaisin kuin leijonat, mutta pääsevät kyllä ylös sängystä säädylliseen aikaan ja ovat korkeintaan tunnin tai pari unenpöpperössä heräämisen jälkeen. Heidän suorituskykynsä on parhaimmillaan aamupäivällä ja keskipäivällä, jonka jälkeen se laskee useamman tunnin ajan, kunnes illansuussa he kokevat toisen piristymisjakson. Karhut ovat yleensä luonteeltaan sosiaalisia ja selvästi leppoisempia ja joustavampia kuin suorituskeskeisemmät leijonat.

3. Iltavirkut sudet

Jokainen arkkityyppinen kärsivä taiteilija tai kyyninen newyorkilainen mieskoomikko on kronotyypiltään susi. Myös useimmat teini-ikäiset ovat väliaikaisesti susia, vaikka aikuistuessaan muuttuisivatkin leijoniksi tai karhuiksi. Sudet tunnistaa siitä, että heille aamuherääminen on yhtä helvettiä ja he ovat useita tunteja heräämisen jälkeen ihan pihalla. Toisin kuin sudet ja leijonat he virkistyvät iltaa kohden niin, että kun leijona on jo sängyssä ja karhukin haukottelee, susi on parhaassa iskussa.

Sudet ovat selvästi negatiivisempia ja kyynisempiä mutta myös luovempia ja usein älykkäämpiä kuin muut kronotyyppien edustajat.

4. Uniongelmaiset delfiinit

Delfiineillä — siis niillä vedessä uivilla eläimillä — toinen puoli aivoista on vuorollaan unessa ja toinen valveilla mahdollisten vaarojen varalta. Delfiini-vireystyypin edustajilla on myös vaikeuksia vaipua täysin uneen. Delfiini-ihmiset ovat periaatteessa niin kuin leijonat, mutta sillä erotuksella että heidän ahdistukseen ja uniongelmiin taipuva temperamenttinsa estää heitä käyttämästä koko potentiaaliaan.

Jos olet melkein koko elämäsi kärsinyt univaikeuksista ja ahdistut ja stressaannut helposti eli olet ns. murehtijatyyppijä, olet todennäköisesti delfiini.

Videolla puhun enemmän siitä, mihin kaikkeen oma kronotyyppi voi vaikuttaa.

Voit testata oman kronotyyppisi Breusin sivustolla (jos saat testin toimimaan, minä en saanut): http://thepowerofwhenquiz.com

Mitä tapahtui kun katsoin lihakarjaa silmiin

Ah, onko mitään niin viihdyttävää kuin kunnon someraivo, jossa keskustelu rönsyilee alkuperäisen pointin ohi? Ei ainakaan tänään torstai-iltana, kun luin Facebookista tämän Ratia Ranchin postauksen ja siihen tulleet kommentit, jotka äityivät kunnon eipäs-juupas-väittelyksi ”vegaanien” ja ”lihansyöjien” välillä.

Juttu lähti liikkeelle siitä, että ylämaankarjaa kasvattavan Ratia Ranchin laitumen aitaan oli ilmestynyt lappu, jossa luki seuraava viesti:

”Tervetuloa tutustumaan ylämaankarjaan.

Täällä voit katsoa silmiin heitä, joiden kaltaisia söit edellisellä ateriallasi.

Omilla valinnoillasi voit vaikuttaa siihen, annatko heidän päätyä lautaselle.

Lopetetaan tämä yhdessä.”

Tilan emäntä Johanna laittoi Ratia Ranchin Facebook-sivuille vastauksen jonka hän vie huomenna vegaani(e)n jättämän lapun yhteyteen.

Mitä tein vegaanien lapun luettuani? Aloin nauraa. Minä nimittäin nimenomaan haluan aina kun on mahdollista katsoa silmiin eläimiä, jotka myöhemmin syön. (Kirjoitin aiheesta aikanaan täällä.)

Eikä siinä vielä kaikki! Pakkasessani on tälläkin hetkellä lihaa Ratia Ranchin sonnista, jonka olen nähnyt aikanaan elävänä.

Miksi? Koska arvostan vilpittömästi ruokaa, jota syön.

Kun kävimme hakemassa Ratia Ranchilta viime viikolla uusimman satsin lihaa, katsoin paikalla olevia sonneja sydän täynnä kiitollisuutta.

ylamaankarja
Jos tarkkoja ollaan, ylämaankarjaa on vähän vaikea katsoa silmiin paksun otsatukan takia.

Olen kiitollinen näille eläimille siitä, että jotkut heistä ravitsevat vielä perhettäni.

Olen kiitollinen siitä, että tilan emäntä Johanna ja isäntä Asmo kasvattavat näitä upeita eläimiä suurella rakkaudella.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku toinen ei syö eläinkunnan tuotteita. Se ei ole minulta mitenkään pois.

Minua ei vaivaa edes se, jos joku vegaani markkinoi omaa maailmankuvaansa aggressiivisesti.

Ainoa asia jota en kauheasti arvosta on henkilökohtaisuuksiin meneminen.

Se kertoo aina ajattelun tason laskusta — siitä, että asioita ei nähdä enää asioina ja omia mielipiteitä mielipiteinä vaan universaaleina totuuksina.

Tähän syyllistyvät yhtälaisesti niin vegaanit kuin lihansyöjät.

Minä puolestani teen parhaani sen eteen, että vegaanien markkinoima maailma, jossa kukaan ei syö ikinä eläinkunnan tuotteita ei toteutuisi.

Pidän eläinkunnan tuotteiden mausta aina kananmunista ja maidosta pihviin ja luuliemeen. Uskon voivani paremmin niitä syömällä kuin täysin ilman niitä.

Pidän siitä, että maalla asuessani näen usein lehmiä, kanoja ja hevosia ja joskus jopa sikoja.

Jos kukaan ei enää söisi eläinkunnan tuotteita, se tarkoittaisi Suomen oloissa sitä, että maastamme häviäisivät pian kokonaan lehmät, kanat, siat, vuohet, kalkkunat ja hanhet.

Joku voisi pitää ehkä vielä lampaita villaa varten — paitsi jos niidenkin keriminen tuomittaisiin liian raa’aksi.

Näen että tuotantoeläinten kieltämisestä on hyvin lyhyt matka ratsastuksen ja ravihevosten pitämisen kieltämiseen.

Olen maalla kasvaneena eläinlääkärin tyttärenä tavannut elämäni aikana lukemattomia maanviljelijöitä, joilla on eläimiä.

Kaikki tapaamani isännät ja emännät ovat aidosti pitäneet eläimistään. He ovat tehneet fyysisesti raskasta työtään koska ovat kokeneet sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi.

Esimerkiksi Ratia Ranchin emäntä Johanna oli pienestä tytöstä asti halunnut kasvattaa nimenomaan ylämaankarjaa, mutta unelma toteutui vasta muutama vuosi sitten, kun hän ja hänen miehensä Asmo saivat sukupolvenvaihdossa Asmon vanhempien tilan itselleen.

Haluan, että näillä hirvittävän kuormittavaa työtä tekevillä isännillä ja emännillä on tulevaisuudessakin mahdollisuus elättää itsensä työllä, jonka he kokevat kaikesta huolimatta palkitsevaksi.

Siinä eläinten oikeuksia ajavat ihmiset ovat kyllä oikeassa, että monilla tiloilla eläinten olosuhteissa on paljon parantamisen varaa. Samoin on totta että joillain teurastamoilla eläimiä on kohdeltu täysin epäasiallisesti.

Minun unelmani olisikin Suomi, jossa kaikkia tuotantoeläimiä kohdeltaisiin yhtä hyvin ja kunnioittavasti kuin Ratia Ranchilla ja muilla vastaavilla tiloilla.

Siksi äänestän lompakollani ja ostan tätä nykyä eläinkunnan tuotteita luomuna ja ensisijaisesti suoraan tiloilta, joiden tiedän kohtelevan eläimiään hyvin.

Haluatko katsoa silmiin (tai otsatukkaan) majesteetillista ylämaankarjaa nähdäksesi, haluatko sen jälkeen minun tavoin entistä enemmän syödä niiden lihaa?

Ratia Ranch ja monet muut ylämaankarjan kasvattajat ympäri Suomea avaavat tilansa vierailijoille nyt tulevana lauantaina 18.6.2016 Löydät pdf-muotoisen esitteen täältä: Avoimet Ovet 2016

ylamaankarja - 1

Tiedätkö missä olet?

Tuntuuko sinusta että elämäsi on mennyt jotenkin pieleen? Että elämä on pettänyt sinut?

Perjantaina puhuin Päivän Teoria -osuudessa siitä, miten helposti mielemme huijaa meitä uskomaan, että odotuksemme siitä miten elämän ”kuuluu mennä” on totta ja se miten asiat ovat oikeasti menneet on ”väärin”.

Katso video alla tai YouTubessa.

Kerron videolla esimerkin siitä, miten yksi näennäisen pieni tapahtuma voi muuttaa koko elämämme kulun.

Kun elämä menee eri tavalla kuin olemme suunnitelleet — ja vieläpä tavalla, jota emme toivoneet — voi tehdä mieli heittäytyä uhriksi. Kirota Universumia tai Jumalaa tai niitä, jotka suoraan tai välillisesti vaikuttivat tapahtumien kulkuun.

Minun ymmärryksestäni käsin katkeroitumisessa ei ole mitään järkeä.

Et osannut ennustaa tulevia tapahtumia, koska kukaan meistä ei voi tietää täydellä varmuudella miten asiat tulevat menemään.

(Eivät edes itseään selvännäkijöinä pitävät ihmiset — minulla on aiheesta monta omakohtaista esimerkkiä…)

Erehdyit luulemaan päässäsi olevaa ajatusta tulevaisuudesta tarkaksi tapahtumien kuvaukseksi, vaikka se oli vain ajatus — mielikuvituksen tuottama arvaus siitä mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan.

Se tapahtuu, mikä tapahtuu

Asiat menevät aina sillä ainoalla mahdollisella tavalla, jolla ne voivat oikeasti mennä.

Jos asiat olisivat tosiasiassa voineet mennä toisin, ne olisivat menneet toisin.

Olemalla katkera ja kelaamalla miten asioiden pitäisi mennä toisin pilaat vain tämän hetken.

Niin kauan kuin et hyväksy sitä missä olet juuri nyt, et voi ottaa askeleita kohti tulevaisuutta, jonka haluat.

Tilanne on sama kuin jos suunnistuskilpailuissa oleva suunnistaja tajuaisi yhtäkkiä että hän on maastossa eri paikassa kuin mitä oli luullut olevansa kartalla.

Vaikka hän kuinka tuijottaisi kartalla paikkaa, jossa hänen pitäisi olla, miettien mielessään ”mun pitäisi olla tuossa”, hän ei maagisesti siirry sinne.

Hänen pitää ensin selvittää missä kohtaa karttaa hänen tosiasiallinen sijaintinsa on — vasta sitten hän voi suunnitella reittinsä uudestaan.

Oletko sinä kartalla siitä, missä oikeasti olet? Vai tuijotatko yhä paikkaa, jossa sinun mielestäsi pitäisi olla?

Kartalla

Mitä tekisit jos tietäisit että kuolisit?

Olen kuunnellut viime päivät How to Start a Startup -luentosarjaa. Eräs luennoitsija kertoi dramaattisesta kysymyksestä, jonka menestyneen ohjelmistoyrityksen toimitusjohtaja kysyi työntekijäksi hakevilta:

”Tulisitko meille töihin, jos tietäisit että sinulla on enää vuosi elinaikaa?”

Nyttemmin mies on löysentänyt kriteereitään ja kysyy ”tulisitko meille töihin, jos sinulla olisi enää 10 vuotta elinaikaa?”

Tämä oli hyvä kysymys.

Aloin itse miettiä mitä asioita tekisin toisin, mitä vähemmän ja mitä enemmän, jos tietäisin että minulla olisi enää vuosi tai kymmenen vuotta elinaikaa.

Mitä tekisin jos minulla olisi vuosi elinaikaa?

Käyttäisin entistä enemmän aikaa perheen, suvun ja ystävien seurasta nauttimiseen. Panostaisin kaikkiin kalenterijuhliin ja seikkailuretkiin, jotta niistä jäisi lapselle kaunis muisto. Halaisin vieläkin enemmän läheisiäni.

En ottaisi uusia hankkeita vaan keskittyisin viemään vanhat loppuun.

Tekisin edelleen päivän teoriat Periscopeen ja keskittyisin kirjoittamaan blogikirjoituksia joissa jakaisin kaikki olennaiset jutut mitä olen oppinut. Muuten viettäisin vähemmän aikaa sosiaalisessa mediassa.

Pyrkisin laittamaan kaikki käytännön asiat sellaiseen kuntoon, ettei perheeni joudu niiden kanssa pulaan. Eli tekisin testamentit ja hankkiutuisin eroon lopuistakin turhista tavaroista ja papereista.

Kävisin vielä kerran Los Angelesissa katsomassa vanhoja paikkoja ja tapaamassa rakkaita ystäviä.

Mitä tekisin jos minulla olisi 10 vuotta elinaikaa?

Opettaisin pojilleni kaiken olennaisen mitä haluan heille opettaa elämästä ja ihmisyydestä.

Panostaisin entistä enemmän siihen, että parisuhteeni olisi mahdollisimman rakkaudellinen.

Kirjoittaisin ennen kuolemaani kirjan, johon laittaisin kaiken olennaisen mitä olen oppinut elämästä.

Perustaisin startup-yrityksen, joka auttaisi teknologian keinoin ihmisiä oivaltamaan miten koemme vain oman ajattelumme.

Keskittyisin tienaamaan ja säästämään niin paljon rahaa, että perheeni pärjäisi taloudellisesti ilman minua.

Mitä sinä tekisit jos tietäisit, että sinulla olisi vain vuosi tai kymmenen vuotta elinaikaa?

Mitajoskuolisit

Miksi työttömyyttä on turha hävetä

Tämän aamun Päivän teoria -lähetyksessä Periscopessa puhun yleisön pyynnöstä siitä miksi on turhaa ja haitallista hävetä sitä että on työtön.

Voit katsoa videon YouTubessa tai alla:

Pääpointtina on se, että työttömyyden häpeäminen on turhaa, koska:

1. Nyt on sinun vuorosi olla työtön

On fakta, että tällä hetkellä Suomessa joku joutuu olemaan työtön. Jos se olet sinä, voit ajatella että nyt on sinun vuorosi olla työtön ja jonkun toisen vuoro olla töissä.

Voi olla että alalla johon kouluttauduit ei tule koskaan enää olemaan tarpeeksi työpaikkoja sinulle.

Missä muissa tehtävissä voisit hyödyntää tähän mennessä elämässäsi hankkimaasi kokemusta ja tietotaitoa?

Mitä sinun pitäisi oppia lisää, että voisit saada työtä alalta, joka kiinnostaa sinua ja jossa olisi työvoimapulaa?

2. Häpeä ei auta työllistymään

Häpeäminen ei auta sinua työllistymään. Päinvastoin: häpeä vie sinut neurologiseen tilaan, jossa olet huonompi löytämään ratkaisuja, tekemään aloitteita ja oppimaan uusia ratkaisuja.

Mieti ihan itse: miten aloitekykyinen, innovatiivinen ja dynaaminen olosi on silloin kun olet häpeän vallassa?

Tutkijat ovat todenneet, että ihmiset jotka häpeävät itseään, ovat alttiimpia päihderiippuvuuteen, ylensyöntiin ja muuhun itsetuhoiseen käytökseen.

Miksi?

Jos häpeät käytöstäsi, tiedät että voit muuttaa sitä, joten et tunne itseäsi voimattomaksi.

Jos häpeät itseäsi, tunnet ettet voi muuttaa ainakaan yhtä helposti sitä mitä olet joten saatat keskittyä turruttamaan häpeän tuomaa tuskaa.

Huomaa että kokemus häpeästä syntyy ihan omien ajatuksiesi kautta — SINÄ pistät itsesi häpeämään, ei tämä tilanne tai kukaan muu.

(Katso videolta kolme syytä siihen miksi luulet että häpeän tunteminen on sinulle hyväksi — ja miksi syyt ovat väärät.)

3. Miten aiot käyttää aikasi tällä planeetalla?

Sinulla on rajoitettu aika elinminuutteja jäljellä. Jokainen jonka käytät häpeämiseen on pois hyvän olon kokemisesta.

Onko häpeässä ja itsesäälissä möyriminen todellakin mielestäsi hyvä tapa viettää kallisarvoista aikaasi tällä planeetalla?

Vai voisitko ehkä käyttää ajan fiksummin vaikkapa erilaisten työllistymistapojen ideointiin, muiden auttamiseen tai ihan vain tästä hetkestä nauttimiseen?

Valinta on sinun.

Tyottomyys

Huomenna tiistaina puhun päivän teoriassa ADHD:sta — katso lähetys livenä noin klo 8:30 Periscope.tv/kutrinet.

Kuinka tehdä ihmeitä

Lapseni saivat tänään uuden serkun. Vielä eilen illalla emme tienneet että hänen syntymäpäivänsä olisi tänään.

Sanotaan, että uuden lapsen syntymä tähän maailmaan on aina ihme. Se, että sinusta tuli juuri sinä, on ihme.

Vai onko?

Tiedän ainakin neljä naista, joille arvostetut lääkärit ovat sanoneet, etteivät he voisi koskaan tulla raskaaksi — tai että raskaus edellyttäisi vähintäänkin raskaita hedelmöityshoitoja.

Uutisesta toivuttuaan he jatkoivat elämäänsä. Kun raskaudesta ei ollut toivoa (tai pelkoa), he harrastivat suojaamatonta seksiä kumppaninsa kanssa.

Kaikkien yllätykseksi jokainen heistä tuli lopulta raskaaksi ihan luomuna — ilman että edes yritti tulla raskaaksi.

Oli tapahtunut ihme!

Mikä ihme?

Kutsumme ihmeeksi tapahtumaa, jota pidämme mahdottomana — kunnes se tapahtuu.

Naistuttavillani oli potentiaali tulla raskaaksi jo silloin, kun lääkärit luulivat sen olevan mahdotonta.

Keskittyessämme päivittelemään ihmeenä pitämämme asian ihmeellisyyttä missaamme tärkeämmän pointin:

Jos olisimme alusta alkaen olettaneet että kyseinen tapahtuma on mahdollinen, emme pitäisi sitä ihmeenä.

Mieti kuinka monta kertaa elämässäsi olet pitänyt mahdottomana että pystyisit johonkin — ennen kuin se tapahtui.

Esimerkiksi minä olen jossain vaiheessa elämääni ajatellut, etten voisi oppia ajamaan ikinä sujuvasti autoa. Tai lopettaa jojo-laihduttamista ja kokea painonhallintaa helpoksi. Tai pystyä toimimaan yhtä johdonmukaisesti  kuin ”tavalliset” ihmiset.

Olen nyt nauttinut autolla ajamisesta yli 20 vuotta. Remontoin elämäntapani 12 vuotta sitten niin, että painonhallinta on minulle naurettavan helppoa. Saatuani tarkkaavuushäiriödiagnoosin ja lääkityksen siihen pystyn moniin sellaisiin asioihin, jotka ennen tuntuivat mahdottomalta.

Olisitko tarttunut toimeen aikaisemmin, jos olisit tiennyt että homma voi onnistua?

Olisitko haaskannut vähemmän aikaa, energiaa ja rahaa tuskasi turruttamiseen, jos olisit tiennyt että voit päästä siitä eroon?

Mitkä omista unelmistasi tuntuvat juuri nyt mahdottomilta tai lähes mahdottomilta?

Minkä asian tapahtuminen olisi sinusta ihme?

Mitä jos olet väärässä? Mitä jos mielesi valehtelee sinulle, ettei kyseinen asia voi tapahtua?

Laita mahdoton testiin

Ainoa tapa saada selville onko jokin mahdotonta vai ei, on testata voiko se onnistua.

Mitä pitäisi tapahtua, että mahdottomana pitämäsi asia toteutuu?

Jos tietäisit että unelmasi toteutuminen olisi mahdollista, mitä tekisit toisin?

Sinulla on tiettävästi vain tämä elämä — ainakin sinä ihmisenä joka nyt olet. Sinun on joka tapauksessa tehtävä jotain nyt kun olet kerran täällä.

Miksi et käyttäisi aikaasi kokeillen mihin kaikkeen oikeasti pystyt — sen sijaan että vain oletat pystyväsi vähempään kuin mihin ehkä pystyt?

ihme

Mitä tehdä kun asiat menevät pieleen

Viime viikko oli yhtä hässäkkää. Kuopus oli kipeänä kotona ja loppuviikosta rakennettiin saunaa. Lapsi- ja puolisovapaa työaikani jäi minimiin, joten lykkäsin osan töistä tähän viikkoon fiilistellen jo etukäteen työrauhaa.

Nuolaisin ennen kuin tipahti.

Nyt kuopuksen hoitopaikassa ollaan oksennustaudissa ja minulla on erittäin pirteä ja energinen kolmivuotias seuranani. iPadilla saa ostettua jonkin verran työrauhaa, mutta täydestä työajasta on turha haaveilla.

Ottiko tilanne aamulla päähän kun katsoin kalenteria ja tajusin miten tiukaksi aikataulut käyvät?

Kyllä otti ja siinä määrin, että ennen vanhaan olisi varmasti mennyt koko päivä pilalle, kun olisin mielessäni nurissut maailman epäreiluutta.

Onneksi olen tajunnut, että kiukutukseni oli seurausta omasta ajattelustani.

Mieli vedätti minua ajattelemaan, että suunnitelmani tälle viikolle oli ”se mitä pitäisi tapahtua” ja se mitä tapahtui oli ”väärin”.

Mieli oli väärässä.

Suunnitelmani perustui vääriin oletuksiin. Se mitä tapahtui kuuluikin tapahtua.

Ainoa vääryys tapahtui pääni sisällä, kun otin oman suunnitelmani liian vakavasti.

Ainoa asia mitä pitää tapahtua on laatia uusi suunnitelma, joka perustuu todellisuuteen.

Neljä askelta kurssin korjaamiseksi

Tässä askeleet, jotka otin tajuttuani mikä tilanne oli.

  1. Hyväksy tilanne — sen miettiminen miten olin kuvitellut asioiden menevän on ajanhaaskausta ja saa vain pahalle tuulelle.
  2. Selvitä mitkä todelliset resurssisi ovat uuden tiedon valossa — eli paljonko sinulla on aikaa, energiaa, rahaa tai mahdollisuuksia saada lisäapua muualta.
  3. Mieti mikä on olennaista — minkä tehtävien tekeminen on tärkeämpää tai hyödyllisempää ja mitkä voit jättää väliin tai lykätä parempaan ajankohtaan.
  4. Tee mitä voit ja oikeasti haluat tehdä uudessa tilanteessa — päätä mitä teet ja tee se.

mikaonolennaista