Onko lapsen ADHD vanhempien vika?

Eräässä suositussa blogissa oli juttu, jossa provosoivaan tyyliin esiteltiin eri tahojen mielipiteitä siitä kuinka “ADHD ja muut tarkkaavaisuushäiriöt johtuvat huonosta vanhemmuudesta, huonosta kasvatuksesta sekä oloista ja vuorovaikutuksesta kotona, uskovat monet.”

Mommy Be Good kirjoitti juttuun oman vastauksensa. Tässä on minun vastaukseni.

Ensinnäkin: ADHD on suomeksi tarkkaavuushäriö (ilman ais:ta).

Toiseksi: tarkkaavuushäiriö ei johdu vanhemmuudesta, mutta se on seurausta vanhemmista.

Tarkkaavuushäiriö on vahvasti periytyvä neurologinen ominaisuus. Se on periytyvämpi piirre kuin pituus.

Jos lapsella on ADHD, vähintään yhdellä hänen biologisista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on tarkkaavuushäiriöön viittaavia piirteitä.

Toisin sanoen jos toiselta vanhemmista ei tule ADHD-geenejä, lapselle ei tule tarkkaavuushäiriötä vaikka kotiolot olisivat kuinka paskat.

Ehkä sinäkin tunnet vaikeissa oloissa kasvaneita ihmisiä, jotka ovat aina ajoissa, pitävät kodin järjestyksessä ja ovat tehokkaita ja täsmällisiä?

Myös ns. hyvissä kotiolossa kasvaneilla ihmisillä esiintyy tarkkavuushäiriötä. Toisaalta saman perheen lapsilla ei välttämättä ole ADHD:ta vaikka kasvuympäristö on sama.

Kaikki tämä olisi mahdotonta, jos huonot kotiolot “aiheuttaisivat” tarkkaavuuden ongelmat.

Aivokuvauksista tiedetään, että kun ADHD-ihminen yrittää keskittyä tahdonvoimalla, hänen aivonsa aktivoituvat eri tavalla kuin ns. neurotyypillisten ihmisten aivot.

Tämä johtuu siitä, että ADHD-ihmisten aivokemia toimii tutkitusti toisella tavalla kuin muiden ihmisten aivokemia. ADHD-ihmisten aivojen rakenteessa näyttää olevan myös tiettyjä synnynnäisiä eroja.

Tarkkaavuushäiriöisen toiminnanohjausjärjestelmä eli “sisäinen sihteeri” toimii eri tavalla kuin valtaväestöllä.

Tarkkaavuushäiriöisen huomio kiinnittyy muita herkemmin asioihin, jotka ovat uusia, yllättäviä, erilaisia tai jännittäviä. Hänen on vaikeampi pitää tahdonvoimalla huomionsa asioissa, jotka ovat tuttuja ja tylsiä — varsinkin silloin kun huomiosta on kilpailemassa jotain kiinnostavampaa.

Tarkkaavuushäiriöiset hahmottavat myös aikaa eri tavalla kuin neurotyypilliset. Heille asiat tapahtuvat joko nyt tai ei-nyt. Eli tarkkaavuushäiriöisen näkökulmasta ei ole juurikaan eroa sillä tapahtuuko asia huomenna tai vuoden päästä — olennaista on, että se ei tapahdu juuri nyt.

Myös heidän työmuistinsa on yleensä keskivertoa lyhyempi eli he pystyvät esimerkiksi muistamaan kerralla lyhyempiä numerosarjoja kuin neurotyypilliset ihmiset.

Tarkkaavuushäiriöisten impulssikontrolli on luonnostaan huonompi kuin neurotyypillisillä ihmisillä, mikä ilmenee usein möläyttelynä, keskeyttämisenä ja siten, että henkilö toimii ennen kuin ajattelee seuraamuksia.

Toisaalta tarkkaavuushäiriöisillä on kyky mennä ns. ylikeskittymistilaan, jossa he eivät näe eivätkä kuule mitä ympärillä tapahtuu, koska heidän koko huomionsa on asiassa, joka kiinnostaa heitä.

Oikeanlaisella kasvatuksella, elintavoilla ja toimintaympäristöllä voidaan kyllä vaikuttaa siihen, miten tarkkaavuushäiriö ilmenee ja miten paljon se vaikeuttaa  — tai jopa edistää — elämää.

Esimerkiksi aikuinen tarkkaavuushäiriöinen, joka saa tehdä kiinnostavaa työtä ja joka on delegoinut kaikki tylsät työt muille, voi olla huippumenestynyt kirjailija kuten äitini Kirsti Manninen eli Enni Mustonen (tai minä), uraauurtava miljardööri kuten sir Richard Branson tai Ikean perustaja Ingvar Kamprad, laulajatähti kuten Justin Timberlake,  näyttelijä kuten Channing Tatum ja Emma Watson, huippu-urheilija kuten olympiavoittaja-uimari Michael Phelps, suorapuheinen toimittaja ja tv-tähti kuten Jenny Lehtinen tai suosittu tube-tähti kuten Deata tai Tuure Boelius.

Joskus muista neurologisista poikkeamista kärsivillä, aivovamman saaneella tai jopa kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai raudanpuutteesta kärsivillä voi olla tarkkaavuushäiriötä muistuttavia oireita, mutta tällöin kyse ei ole varsinaisesta tarkkaavuushäiriöstä.

Tarkkaavuushäiriön periytyminen ei ole täysin suoraviivaista, sillä sen ilmenemiseen vaikuttaa nykytiedon mukaan useampi geeni ja mahdollisesti myös se, miten kyseiset geenit aktivoituvat raskausaikana ja jopa synnytyksen yhteydessä.

Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa vastasyntyneiden napanuorasta otetusta verinäytteestä tutkittiin heidän DNA:nsa metylaatio ja huomattiin, että sillä miten eri geenien DNA oli aktivoitunut heti vastasyntyneenä oli yhteys siihen, miten paljon heillä ilmeni 6-vuotiaana tarkkaavuuden ongelmia.

Sen sijaan synnytyksen jälkeisillä tapahtumilla ei näytä olevan vaikutusta ADHD:n syntyyn — ainoastaan oireiden suuruuteen.

Mistä tämä tiedetään? Muun muassa kaksoistutkimuksista, adoptiotutkimuksista ja erilaisista aivokuvausta hyödyntävistä tutkimuksista.

Väärinkäsitys siitä, että ADHD johtuisi huonosta kasvatuksesta tai kaoottisista kotioloista johtunee siitä, että tarkkaavuushäiriön lapselleen periyttäneellä ADHD-vanhemmalla voi olla vaikeuksia pitää koti järjestyksessä ja kiinni rutiineista. Joskus ADHD-ihmiset, joilla ei ole diagnoosia eikä siksi ymmärrystä omista erikoispiirteistään, “lääkitsevät” ADHD:ta päihteillä.

Väärinkäsitys siitä, että koululaisten ADHD-diagnoosien määrä on lisääntynyt koska nykylapset nukkuvat vähemmän ja käyttävät älylaitteita, on myös pielessä.

On totta, että jos kuka tahansa ihminen nukkuu liian vähän, hänen tarkkaavuutensa kärsii ja varsinkin monista lapsista tulee väsyneenä levottomia.

Liian vähän nukkuvat ADHD-ihmiset ovat vieläkin hajamielisempiä, impulsiivisempia ja usein myös fyysisesti levottomampia väsyneenä kuin mitä he ovat pirteinä.

Se, että ADHD-ihmisillä on tutkitusti enemmän uniongelmia mm. poikkeavan melatoniinituotannon takia, ei ainakaan helpota riittävien yöunien saamista. Älylaitteiden ja telkkarin tuijottaminen myöhään illalla viivästyttää melatoniinin tuotantoa entisestään.

Mutta jos laitat neurotyypillisen lapsen ja tarkkaavuushäiriöisen lapsen valvomaan yhtä paljon, neurotyypillisen lapsen käytös ei riitä täyttämään tarkkavuushäiriön kriteereitä. Tarkkavuushäiriöinen on tarkkaavuushäiriöinen vaikka nukkuisi kuinka paljon.

Tarkkaavuushäiriön diagnosointi on ainakin Suomessa pitkä ja tarkka prosessi, jonka aikana ADHD-epäilty tutkitaan eri testein, haastatteluin ja usein myös opettajien ja läheisten haastatteluin.

Tarkkaavuushäiriötä näyttää olevan useampaa eri lajia ja on mahdollista, että joskus tarkkaavuushäiriödiagnoosi annetaan ihmiselle, jolla on jokin muu neurologinen poikkeama (esim. aistiyliherkkyyttä).

Suurin syy siihen, että Suomessa tehdään nykyään ADHD-diagnooseja enemmän kuin ennen on se, että ennen niitä tehtiin liian vähän.

Nykytiedon mukaan kaikissa väestöissä ADHD:ta ilmenee noin 5-7 % väestössä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos luokassa on 20 oppilasta, tilastollisesti heistä noin 1–2 on tarkkaavuushäriö.

Jos samalla paikkakunnalla asuu enemmänkin saman ADHD-suvun jäseniä, tosiasiallinen tarkkaavuushäiriöisten määrä paikallisessa koulussa voi olla tätäkin suurempi.

Esimerkiksi minä, jolla on klassinen tarkkaavuushäiriö ilman hyperaktiivisuutta, pääsin peruskoulun läpi ilman, että kukaan epäili mitään.

Näin siitä huolimatta, että olin koulusta poissa ala-asteelta lähtien joka vuosi noin 200 tuntia — ihan vain siksi, etten viihtynyt koulussa.

Tunneilla olin joko ihan poissaoleva tai niin yliaktiivinen, että muut ärsyyntyivät kyselyistäni tai minut heitettiin ulos luokasta. Kouluajan jälkeen järjestin elämäni niin, että ADHD oli minulle enemmän hyöty kuin haitta.

Kukaan suvussani ei tullut ajatelleeksi, että minulla olisi ADHD, koska olin niin samanlainen kuin äitini, veljeni, isoisäni ja monet muut sen puolen sukulaiset.

Vasta lasten saamisen jälkeen havahduin siihen, että lapsiperhearjen pyörittäminen on minulle huomattavasti haastavampaa kuin muille. Eräs blogini lukija huomautti, että minulla voisi olla tarkkaavuushäiriö ja kun menin testeihin, diagnoosi oli täysin selvä.

Tämän jälkeen muutama minua nuorempi suvun jäsen on saanut ADHD-diagnoosin ja lääkityksen, joka auttaa pärjäämään koulussa.

Nykyään minulla on stimulanttilääkitys, jonka ansiosta selviän paremmin myös niistä tehtävistä, jotka eivät vedä luontaisesti huomiotani puoleensa.

Näin lopuksi haluaisin kysyä kaikilta, jotka vieläkin salaa miettivät että “ADHD on vain tekosyy”, että miten “huono kasvatus” tai “huonot kotiolot” voi maagisesti kadota oikealla lääkityksellä (siksi aikaa kun lääke vaikuttaa)?

Jos tämänkin luettuasi haluat levittää väärää tietoa tarkkaavuushäiriöstä, on aika katsoa peiliin ja miettiä mikä sinun kasvatuksessasi meni pieleen.

Kuva: Geran de Klerk

Elämä haltuun ja kesäkuun VIP-puhelu

Kuuntelin kaksi viikkoa sitten Mel Robbinsin Kickass-ääniteoksen (?), jossa Mel valmentaa erilaisten ongelmien kanssa painivia ihmisiä.

Rakastuin Mel Robbinsiin kuunneltuani hänen haastattelunsa Lewis Howesin School of Greatness -podcastissa ja kuunneltuani sen jälkeen hänen The 5 Second Rule -kirjansa ja muita hänen videoitaan. Mel teki vaikutuksen rehellisyydellään, innostuksellaan ja aitoudellaan.

(Ja eilen sain tietää että Melillä on myös tarkkaavuushäiriö niin kuin minulla, mikä tietenkin sai minut tykkäämään hänestä entistä enemmän.)

Vähän epäilin voisiko päällisin puolin kanssani erilaisten ihmisten valmennuskeskustelujen kuuntelu hyödyttää minua, mutta tilasin kirjan kuitenkin, koska halusin kuunnella Meliä.

Kyllä kannatti — äänite antoi myös minulle potkun perseelle. Suurin syy siihen oli se, että Mel pakotti valmennettavansa katsomaan ns. omaa paskaansa eli olemaan raatorehellinen sen suhteen, mikä heidän osuutensa oli omiin ongelmiinsa. Lisäksi Mel puhui avoimesti ongelmista, joiden kanssa hän kamppailee edelleen.

Vaikka pyrin näkemään omat ongelmani ennen muita, niin näytän kerta toisensa jälkeen sulkevani silmäni tai ainakin tunkevani johonkin mielen takakaappiin asioita, joille minun kannattaisi tehdä jotain.

Elämä haltuun vertaistuen voimalla?

Huomasin jo 15 vuotta sitten Kutri kuntoon -elämäntaparemonttia tehdessäni, että jakamalla julkisesti tavoiteittani ja ennen kaikkea sen, miten homma etenee, minun on vaikeampi piilotella itseltäni vääriä valintojani.

Tuolloin kerroin projektistani blogissa, jota kuka tahansa saattoi lukea ja kommentoida. Maailma ja media on kuitenkin muuttunut sen jälkeen aika radikaalisti.

2003 ei ollut vielä sosiaalista mediaa eikä tunnettu klikkiotsikkoja. Ihmiset ostivat lehtiä ja niinpä lehtiin laitettiin vain kaikkein mehukkaimmat uutiset ja juorut.

Tänä päivänä mediatalot ja nettisivut metsästävät lukijoita julkaisemalla joka päivä kymmeniä klikkiotsikoita. Niiden tavoitteena on houkutella lukija heidän sivulleen ja koukuttaa hänet pyörimään sinne mahdollisimman pitkäksi aikaa.

Vaikka oma julkkisuusarvoni ei ole kovinkaan kummoinen, niin siitä huolimatta myös minun päivityksiäni on otettu klikkiotsikoiksi. Niissä alkuperäisen päivityksen sisältö usein kärjistyy ja jopa vääristyy.

Meliä kuunnellessani tajusin, että olen tullut muutaman ikävämmän kokemuksen myötä varovaisemmaksi sen suhteen, miten paljon kerron akuuteista vaikeuksistani julkisuudessa.

Jos tekisin tänään Kutri kuntoon -projektin, en tekisi sitä välttämättä enää yhtä avoimesti kuin 2003.

Onneksi ongelmaan on olemassa toimiva ratkaisu! Perustin Facebookiin Elämä haltuun -keskusteluryhmän vertaistueksi itselleni ja muille, jotka haluavat saada elämänsä haltuun.

Ryhmän avulla olen itse saanut jo tehtyä töitä ja muutenkin mietittyä tarkemmin mihin päiväni menevät. Mikä parasta, kaikki ryhmän teemat eli elämän haltuun ottaminen monessa eri mielessä ja monin eri tavoin kiinnostavat minua. 😀

Jos sinäkin haluat ottaa Elämän haltuun, liity ryhmään täällä: http://facebook.com/groups/kutrinet. HUOM! Muista vastata hakiessasi kolmeen kysymykseen, jotka Facebook sinulle siinä vaiheessa esittää.

VIP-puhelujärjestelmä vaihtuu!!!

Jos olet Kutri.net:in VIP-jäsen, tiedät jo, että meillä on joka kuun ensimmäinen sunnuntai klo 13-14 VIP-puhelu, jonka alussa kerron kuulumisia ja pidän pienen alustuksen jostain ajankohtaisesta aiheesta (tänään neljästä muutosvoimasta) ja jonka jälkeen voimme keskustella aiheesta tai vastaan jäsenten kysymyksiin.

Vuosia käyttämäni Calliflower-järjestelmä on viime aikoina takunnut niin pahasti, että olen halunnut vaihtaa sen johonkin muuhun.

Tänään sunnuntaina 3.6.2018 testaamme Zoom.us-palvelua, joka mahdollistaa myös sen, että minä osallistun puheluun videolla, jonka aikana voin näyttää myös kuvia jne. Zoomin kautta voit liittyä puheluun joko nettiselaimesta, mobiiliapplikaatiosta tai ihan vain vanhanaikaisesti puhelimella soittamalla.

Jos olet VIP-jäsen, kirjaudu jäsensivustolle ja lue uudet liittymisohjeet täältä: https://kutri.net/jasenet/vip/vip-ryhmapuhelut/

 

Elämä haltuun

Olen kokenut turhan usein elämässäni tunnetta, että minulla ei ole elämä hallussa. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että olen kokenut elämäni olevan jossain muualla tai jonkun muun päättävän, mitä elämässäni tapahtuu. Välillä olen tuntenut elämäni olevan hukassa.

Vuosia sitten aloitin täällä Kutri.net:issä “Elämä haltuun” -projektin, jonka tavoitteena oli — ja on edelleen — laittaa elämäni järjestykseen.

Aloitin projektin asettamalla joukon epärealistisia tavoitteita. Sen jälkeen aloin kerätä tietoa ajanhallinnasta, kodin organisoinnista, tuottavuudesta ja muutoksesta eri lähteistä. Viime vuonna palkkasin itselleni valmentajan auttamaan arjen järjestämisessä.

Edistys on ollut todella hidasta, kunnes pari kuukautta sitten jotain loksahti paikalleen. Aloin kirjata tosissani ylös mitä kaikkea teen päivän aikana. Sitä kautta tulin tietoisemmaksi siitä, mihin aikani menee.

Seuraavaksi huomasin miten erilaiset valinnat vaikuttivat energiatasoihini ja oma jaksamiseni valintoihin, joita tein päivän aikana.  Samalla huomasin miten omat tunteeni eli mielentilani ohjasivat toimintaani ja mitkä kaikki asiat vaikuttivat keskittymiskykyyni.

Miten asiat ovat hallussamme?

Hallussa pitäminen tarkoittaa kaikkein konkreettisimmassa merkityksessä sitä, että sinulla on jokin esine käsissäsi, taskussasi, laukussasi, autossasi, asunnossasi, tontillasi, varastossasi tai muussa sellaisessa paikassa, jonka voidaan katsoa kuuluvan sinulle.

Hallussapito ei automaattisesti tarkoita sitä, että omistat hallussasi olevan tavaran. Esimerkiksi puolisoni omistama auto voi olla käytössäni ja minut on voitu rekisteröidä sen haltijaksi, mutta minä en voi myydä autoa, koska en omista sitä.

Suomen lain silmissä voit myös omistaa esineen, jonka hallussapitoon sinulla ei ole lupaa. Jos esimerkiksi et ole hankkinut isoisältäsi perimääsi metsästyskivääriin aselupaa, voit pahimmillaan saada vankeusrangaistuksen sen hallussapidosta, vaikka ase kuuluu sinulle.

Hallussapito ei tarkoita sitä että kontrolloit hallussasi olevaa asiaa. Hallussasi voi olla lauma villejä apinoita, jotka tekevät mitä lystäävät, jos et osaa kontrolloida niitä.

Se, että jokin on hallussasi ei kerro mitään siitä, miten hyvää huolta pidät esineestä tai mitä teet sillä.

Asuessani Los Angelesissa työskentelin pari kuukautta hieman erikoisen perijättären sihteerinä. Hänen autotallinsa oli täynnä kaikenlaisia arvoesineitä kuten Picasson piirroksia. Esineet olivat tallissa sikin sokin ja vaarassa joutua ötököiden, jyrsijöiden ja kosteuden tuhoamaksi.

Vastaavasti jos jokin sinulle kuuluva esine ei ole hallussasi, et pysty pitämään siitä huolta, vaikka haluaisit. Jos olet lainannut kaverillesi autosi, hän lähtee ajelemaan sillä toiselle puolelle Suomea ja peruuttaa sillä puuhun, et voi asialle mitään.

Kun sanomme, että jollakulla on sana hallussa, hän osaa käyttää omaa sanavarastoaan tehokkaasti, kiinnostavasti ja luovasti niin, että muut ymmärtävät mitä hän tarkoittaa.

Kun joku ottaa tilan haltuunsa, hän käyttäytyy niin kuin tila kuuluisi hänelle tai olisi hänen kotinsa, jota hän emännöi tai isännöi.

Kun joku ottaa tilanteen haltuunsa, hän ottaa vastuun siitä, mitä nyt ja seuraavaksi tapahtuu.

Miksi ja miten ottaa elämä haltuun?

Kokiessamme, että jokin asia ei ole hallussamme, emme tee sille mitään. Emme käytä sitä hyväksemme, huolehdi siitä tai kanna siitä vastuuta.

Itselleni suurin oivallus on ollut se, että panostamalla neljään muutoksen tukipilariin, voin vaikuttaa  siihen, mitä elämässäni seuraavaksi tapahtuu ja selvitä paremmin haasteista, joita elämä joskus heittää eteeni.

Nämä neljä muutoksen tukipilaria ovat energia, tieto, tunne ja huomio.

Vaikka tietäisin mitä minun pitää tehdä, ilman energiaa en jaksa tehdä asioille mitään.

Vaikka minulla olisi kaikki energia ja halu muuttaa asioita, en voi tehdä niille mitään, jos en tiedä mitä minun pitää tehdä.

Tieto siitä, mitä minun pitää tehdä voi vain ahdistaa lisää, jos olen masentunut tai peloissani.

Jos kohdistan huomioni vääriin asioihin, on ihan sama miten paljon energiaa käytän, mitä kaikkea tiedän ja miten innoissani olen.

Toivon tällä sivustolla osoittavani sinulle, missä määrin sinun elämäsi on ihan oikeasti sinun omissa käsissäsi.

Lisäksi haluan jakaa ajatuksia siitä, miten voit ottaa haltuun asioita, jotka eivät ole vielä täysin vaikutuspiirissäsi.

Ennen kaikkea haluan innostaa sinua pitämään parempaa huolta niistä asioista ja elävistä olennoista, jotka ovat hallussasi eli vaikutuspiirissäsi.

Haluatko sinäkin ottaa elämäsi haltuun ja pitää parempaa huolta siitä? Liity Elämä haltuun | Kutri.net -Facebook-ryhmään!

Katso samat läpät videomuodossa YouTubessa.

Mitä tapahtui kuin kirjasin 6 viikon ajan tekemiseni

Kuusi viikkoa sitten kuuntelin Jon Acuffin kirjaa “Finish – Give Yourself the Gift of Done“. Kirja kertoo kuinka voimme viedä erilaiset hankkeet loppuun. Kirja sopi minulle kuin nenä päähän — ongelmanani kun on harvemmin asioiden aloittaminen, mutta aina niiden loppuun saattaminen.

Sain kirjasta monta ahaa-elämystä, mutta tärkeimmäksi nousi tämä:

Loppuun saattamisen vaikeus liittyy useimmiten jotenkin perfektionismiin eli täydellisyyden tavoitteluun.

Perfektionismi vihaa dataa, koska faktat osoittavat armottomasti missä mennään — niin hyvässä kuin pahassa.

Tämän oivalluksen innoittamana laadin vihdoin ja viimein tietokannan, jonka tekemisestä olen haaveillut jo pitkään. Ajatuksena oli kirjata tietokantaan tekemisiäni, fiiliksiäni ja ajatuksiani pitkin päivää.

Sen lisäksi kirjaisin sinne syömiseni, sykkeen vaihteluvälin, uneni ja fyysisen aktiivisuuden, joita olen seurannut jo pidempään eri menetelmillä.

Tietokannan tehtyäni kirjoitin tällaisen muistiinpanon:

“Hyvällä onnella tietokannan täyttäminen auttaa minua olemaan tietoisempi siitä, mitä olen tekemässä. Minun suurimpia ongelmiani kun on se, että tarkkaavuushäiriön takia päädyn niin helposti haahuilemaan omaan maailmaan ja unohdan kuka olen ja mitä olen tekemässä.

Tietokanta voi auttaa myös siinä, että illalla minun ei tarvitse kärsiä epämääräisestä tunteesta, etten saanut mitään aikaan. Esimerkiksi eilen illalla minulla oli tunne etten ollut saanut juuri mitään aikaan. Pitämäni lista asioista, joita olin päivän mittaan tehnyt, paljasti tuntemuksen vääräksi.

Tänä aamuna olen jo huomannut, että teen jatkuvasti liian kunnianhimoisia suunnitelmia eli aliarvioin ajan, jota käytän eri tekemisiin. Tai pikemminkin aliarvioin pienten häiriötekijöiden määrän ja oman hitauteni. Ja suunnitellessani tekemisiä unohdan ottaa huomioon myös sellaiset asiat kuin syömisen ja vessassa käynnin.

Tsägällä päivän suunnitelmien ja sitten omien tekemisten ylös kirjaaminen auttaa minua myös näkemään miten päin honkia omat aikatauluarvioni menevät.

Lisäksi tracking voi toimia hyödyllisenä asiana, joka antaa minulle stimulaatiota. Stimulaatiohakuisuus nimittäin on yksi asia, joka tuhoaa tehokkuuttani. Eli välillä ns. piilopaikkoihin tukeutuminen ei johdu niikään siitä, että yritän vältellä jotain tärkeää ja vaikeaa, vaan siitä, että tunnen tarvitsevani stimulaatiota – jotain jännittävää ja kiinnostavaa.

Tietokannan hiominen ja päivittäminen on minulle stimuloivaa. Tavallaan se on turhaa verrattuna moneen hyödyllisempään tehtävään, mutta voi olla hyödyllisempää ja kehittävämpää kuin esimerkiksi somessa surffaaminen tai tv-sarjojen katsominen.

Lisäksi se ei ole ihan niin koukuttavaa kuin muiden tuottamat viihdykkeet. En jaksa määräänsä enempää hinkata kerralla tietokantaa – joka samalla muistuttaa minua siitä, miten käytän aikaani. Ja esimerkiksi unia jne. ei voi kirjata kuin kerran tietokantaan.”

Mitä hyötyä tekemisten kirjaamisesta on?

Kuuden viikon perusteella oma ennustukseni osui (kerrankin!) oikeaan.

Somen käyttöni ja sukututkimukseen haaskaamani aika on tippunut lähes nollaan. 

Olen tehnyt säännöllisemmin ja enemmän ns. oikeita töitä. Eli en enää joudu käyttämään paria päivää ennen deadlinea aamusta iltaan työskentelyyn ja laiminlyö perhettäni, koska teen projekteja kohtuullisia määriä useamman päivän ajan ennen määräaikaa.

Osaan nykyään hieman paremmin arvioida miten paljon — tai oikeammin vähän — saan oikeasti päivässä aikaan. Niinpä olen alkanut pilkkoa isompia projekteja pienemmiksi palasiksi, jolloin olen oikeasti myös edistänyt niitä.

Eli esimerkiksi teen pihatöitä päivittäin vähintään 10 minuuttia sen sijaan että odottaisin päivää, jolloin voisin käyttää koko päivän pihan raivaamiseen.

Olen tullut myös tietoisemmaksi omien vireystasojen vaihtelusta ja sitä kautta osannut paremmin rytmittää päivääni.

Pyrin ottamaan 15 minuutin tirsat tai meditaatiotauon vähän ennen neljää, koska muuten olen klo 16-18 ihan kanttuvei.

Olen alkanut mennä vihdoin ja viimein hyvissä ajoin nukkumaan tajuttuani, että tarvitsen kolme eri muistutusta päästäkseni ajoissa sänkyyn.

Olen kehittänyt tietokantaa eteenpäin ja nyt kirjaan sinne myös päivän tavoitteet WOOP-menetelmää hyödyntäen.

Olen kuunnellut lisää erinomaisia ajan- ja elämänhallintaan liittyviä kirjoja ja saanut niistä lisää vinkkejä siihen, miten saan hämättyä itseni toimimaan reippaammin.

Tsekkaa esim. Abrey Marcuksen Own the Day ja Mel Robbinsin The 5 Second Rule.

Tärkeintä on kirjata tekemiset, ei miten kirjaat ne

Tietokannan tekeminen auttoi minua aikanaan tekemään elämäntaparemontin ja on nyt auttanut minua saamaan paremman otteen arjesta.

En silti suosittele kaikille oman tietokannan tai edes excel-taulukon rakentamista, sillä tietääkseni useimmat ihmiset eivät a) osaa tehdä tietokantoja, b) saa minkäänlaisia kicksejä sellaisten tekemisestä.

Sen sijaan suosittelen kirjaamaan millä tahansa metodilla omia tekemisiä ylös vaikka vain viikon ajan.

Tällä videolla kerron lisää tekemisten kirjaamisesta, päivän suunnittelusta sekä 5 sekunnin säännöstä, joka on auttanut valtavasti hommien hoitamisessa.

Käyttämäni apuvälineet ja sovellutukset

Miltä tietokantani näyttää?

Tässä on muutamia tärkeimpiä tietokantani ominaisuuksia.

Täytän muutaman kerran viikossa tietokantaan uni-, syke-, paino- ja aktiivisuustiedot. Periaatteessa voisin ohjelmoida ainakin osan täydentymään automaattisesti, mutta olen kokenut hyödyllisemmäksi kirjata ne käsin. Lisäksi joutuisin todennäköisesti käyttämään pari päivää sen selvittämiseen, miten saan kaikki haluamani tiedot siirtymään tietokantaan automaattisesti.

Auringon nousu ja lasku ja kalenteritiedot siirtyvät tietokantaan semiautomaattisesti.

Määrittelen joka päivälle jonkin teeman fiilispohjalta ja illalla kuittaan itselleni miten päivä meni.

Unen, liikunnan ja syömisten tarkkailu on auttanut näkemään miten elämäntapavalinnat vaikuttavat jaksamiseen. Erityisen selvästi on näkynyt miten varsinkin unen määrä ja laatu on vaikuttanut fyysiseen jaksamiseen ja syömishaluihin.

Päivän suunnitelma -näkymässä näen tämän päivän ja seuraavan kahden päivän tulevat tapahtumat. Ohjelma lataa minulle automaattisesti suunitelma-pohjaan tämän tekstin:

“Haluan tänään _, jotta _. Suurin riski on, että _. Välttääkseni _.”

Täydennän pohjaan tarkemman suunnitelman päivälle.

Suunnitelma-näkymässä mietin myös tavoitteet eri tehtäväalueille. Välillä kirjoitan aikataulusuunnitelman — joka useimmiten osoittautuu täysin ylioptimistiseksi.

Minulla on kännykkää varten “syöttötietokanta”, johon syötän mm. muistiinpanoja, fiiliksiä, valokuvia, tehdyt tehtävät, ravinteet joita olen syönyt, kehon toimintaan liittyviä tietoja jne. Eniten käytän rutiininäkymää, josta ruksin tekemiäni rutiinitehtäviä sitä mukaa kun olen tehnyt ne.

Ilman rutiinilistaa unohtaisin varmaan puolet näistä elämääni edistävistä rutiineista tai muistaisin ne tyyliin nukkumaan mennessä.

Päivän päätteeksi siirrän kännykän pienemmästä tietokannasta tiedot tietokoneella olevaan päätietokantaan. Samalla käyn läpi miten päivä meni.

Aluksi laitoin joka päivä kaikki tehtävät, siirtymät, puhelut jne. ylös minuutin tarkkuudella. Nyt teen niin vain kerran, pari viikossa kun siltä tuntuu.

Lisäksi iPhone-tietokantaan kuuluu lapsille omistettu osio, jonka ainoa tarkoitus on ohjata lapsia toimimaan fiksummin. Sinne kirjataan niin hyvät kuin typerät teot sekä terveyttä edistävät valinnat. Alunperin tarkoituksena oli antaa myös “ristisilmiä” epäterveellisistä valinnoista, mutta käytännössä niitä ei käytetä.

Lapset saavat itse antaa itselleen tähdet tai sydämet ja lisäksi sanella iPhonen sanelutoiminnolla mistä merkintä tuli. Jos jompikumpi pojista törttöilee, pahin rangaistus on, että veli saa antaa törttöilijälle “kakan”.

Tarkoituksena on, että kun kumpikin lapsi saa riittävän monta päivää ilman kakkoja, he saavat jonkin palkinnon, mutta toistaiseksi ei olla päästy edes viiteen peräkkäiseen päivään ilman jonkinlaista riitelyä, härnäämistä tai muuta törttöilyä.

Millä tavoin sinä olet seurannut omia tekemisiäsi? Mitä olet itse oppinut seurannasta?

TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

Kuka määrää mitä saat tehdä?

Kuka määrää mitä sinä saat tai et saa tehdä?

Yhteiskunta? Vanhempasi? Puolisosi? Kaverisi? Jumala?

On totta, että esimerkiksi Suomen lain rikkomisesta voi seurata kaikenlaisia ikäviä asioita, mutta jos tarkkoja ollaan, jos oikeasti haluat rikkoa lakia, tuskin kukaan voi estää sinua tekemästä niin.

Yhtä vähän kuin kukaan voi estää sinua tekemästä vääryyksiä, kukaan ei oikeasti estää sinua tekemästä kaikkia niitä upeita, ihania ja tärkeältä tuntuvia asioita, jotka haluaisit tehdä.

Ei ole mitään universaalia sääntökirjaa, joka sanoo, ettet sinä saa kokea onnea, rakkautta ja hyvää oloa. Ettet sinä saa väsyä, luovuttaa tai epäonnistua.

Kukaan ei oikeasti määrää, ettet sinä saa toteuttaa unelmiasi ja menestyä.

On täysin normaalia, että aika ajoin — ehkä useinkin — sinulla on epämääräinen tunne siitä, että jossain joku rajoittaa tekemisiäsi ja vaatii sinua kieltämään tunteesi. Ehkä elämässäsi on ollut tai on yhä ihmisiä, jotka vaativat sinua toimimaan tietyllä tavalla tai ovat sitä mieltä, että saat kokea vain tietynlaisia tunteita.

Mutta mistä he ovat saaneet luvan päättää puolestasi ja määrätä tunteistasi? Eivät mistään.

On totta, että perimämme, nykyinen fysiologinen tilamme, henkinen kapasiteettimme, tähän mennessä hankkimamme tieto-taito, rahatilanteemme ja joukko muita käytännön tekijöitä voivat rajoittaa sitä, mitä voimme käytännössä tehdä tässä ja nyt.

Esimerkiksi minä olen 173 cm pitkä, enkä siksi ylety vaihtamaan olohuoneemme kattolamppua ilman jakkaraa. Mutta minulla on jakkara, jolle voin nousta vaihtaakseni lampun. Ja vaikka minulla ei olisi jakkaraa, minulla on tarpeeksi mielikuvitusta ja muita huonekaluja, joiden avulla voisin nousta vaihtamaan lampun.

Minä en ole opiskellut kiinaa, joten jos tänään kohtaisin henkilön, joka puhuu vain kiinaa, emme voisi vaihtaa ajatuksia puhuen — mutta se ei estä meitä kommunikoimasta elekielellä, piirtäen tai vaikka kännykän tulkkausohjelman avulla.

Minulla ei ole tällä hetkellä pankkitililläni tarpeeksi rahaa, jotta voisin ostaa Tesla-sähköauton, jos välttämättä haluaisin sen. Mutta jos Teslan saaminen olisi elämäni ainoa tavoite, voisin myydä kaiken omaisuuteni, jonka jälkeen minulla olisi helposti varaa kyseiseen autoon. Jos tarkoituksena olisi vain ajaa autolla, voisin ottaa yhteyttä tutuntuttuun, jolla on kyseinen auto ja pyytää lupaa koeajoon.

Sen jälkeen kun olen läpikäynyt vaihdevuodet, en voi enää tulla puolisolleni raskaaksi, mutta jos yhtäkkiä sekoaisimme niin, että haluaisimme siinä vaiheessa vielä vauvan, voisimme muuttaa maahan, jossa ikäisemme ihmiset voivat käyttää sijaisäitejä tai adoptoida lapsia, alkaa sijaisäidiksi. Voisin myös erota puolisostani ja aloittaa parisuhteen henkilön kanssa, jolla on pieni vauva.

Aivotutkijoilla on näyttöä siitä, että joskus aivokemiamme rajoittaa tunneskaalaamme — ainakin hetkellisesti. Esimerkiksi tietyt serotoniinijärjestelmään vaikuttavat mielialalääkkeet voivat vaikeuttaa merkittävästi rakastumisreaktion käynnistymistä. Mutta sekään ei estä parisuhteen aloittamista tai levollisen rakkauden tunteen kokemista.

Minulla on tarkkaavuushäiriö eli ADHD, minkä takia aivojeni toiminnanohjauskeskus ei toimi yhtä tehokkaasti kuin henkilöillä, joiden aivot ovat niin sanotusti neurotyypillisemmät.

Niinpä esimerkiksi minun on lähes mahdotonta suunnitella päivääni pelkästään päässäni. Sen sijaan voin kyllä suunnitella sen paperille kirjoittamalla. Tai voin ottaa ADHD-lääkkeen, joka parantaa aivojeni toimintaa niin, että pystyn järjestämään ja muistamaan päivän tehtävät ilman paperia.

Kliinisesti masentuneena on vaikeaa kokea elämäniloa yhtä paljon ja usein kuin silloin, kun aivokemia ei ole sekaisin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö masentuneillakin olisi ihan hyviä hetkiä.

Toisin sanoen useimmat asiat, joiden oletamme estävän meitä tekemästä mitä haluamme, ovat vain hidasteita – jos sitäkään.

Mieti mistä asiasta sinä sanot useimmiten, että “minun on pakko tehdä näin” tai “en voi tehdä niin”. Missä niin sanotaan? Mikä sinua muka estää?

Tolkun ihmisen opas suvakkien ja rajakkien ihmeelliseen maailmaan

Aina silloin tällöin ajaudun keskelle maahanmuuttokeskustelua, jossa vastakkain ovat “vihervasemmistolaiset suvakit” ja “äärioikeistolaiset rajakit” (tai joidenkin mukaan “natsit”). Kerta toisensa jälkeen hämmennyn siitä, miten helposti keskustelu ajautuu umpikujaan.

Kirjoitin tämän oppaan ensisijaisesti itselleni muistuttamaan siitä, miksi minun on turha sotkeutua suvakkien ja rajakkien välisiin keskusteluihin.

Oletko suvakki, rajakki vai tolkun ihminen?

Seuraava kaavio voi auttaa sinua selvittämään mihin ryhmään sijoitut maahanmuuttokeskustelussa.

Rajakit haluavat laittaa rajat kiinni

Rajakit eli henkilöt jotka haluavat laittaa “rajat kiinni”, eivät halua Suomeen lisää maahanmuuttajia tai ainakaan turvapaikanhakijoita — tai ainakaan islaminuskoisia turvapaikanhakijoita.

He äänestävät kaikkein todennäköisimmin perussuomalaisia tai persuista eronnutta Sininen tulevaisuus -ryhmää.

Rajakit kutsuvat suvakeiksi, kukkahattutädeiksi ja vihervasemmistolaisiksi ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa mitään positiivista maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja varsinkin turvapaikanhakijoista.

Myös Laura Huhtasaaren ja Jussi Halla-ahon kritisoinnista saa rajakeilta välittömästi suvakkileiman otsaansa. Rajakkien käyttämä “suvakkihuora” tarkoittaa puolestaan ihmistä, joka suvaitsevaisuudellaan “huoraa” Suomeen lisää ulkomaalaisia.

Suvakit puolustavat suvaitsevaisutta ja monikulttuurisuutta

Suvakit ovat rajakkien vastavoima. He kannattavat monikulttuurisuutta, toivottavat turvapaikanhakijat tervetulleeksi ja mm. vastustavat pakkopalautuksia.

He äänestävät todennäköisimmin vihreitä tai vasemmistoliittoa, minkä vuoksi rajakit kutsuvat heitä myös “vihervasemmistolaisiksi”.

Suvakit kutsuvat äärioikeistolaisiksi, rajakeiksi, rasisteiksi ja natseiksi ihmisiä, jotka uskaltavat esittää pienintäkään kritiikkiä maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, turvapaikanhakijoita tai suvakkeja kohtaan.

Tolkun ihmiset eivät ole jyrkästi puolesta eivätkä vastaan

” Tolkun ihmiset” on kirjailija Jyri Paretskoin lanseeraama käsite.

Tolkun ihmiset ovat rajakkien ja suvakkien välimaastossa oleva ihmisryhmä, joka ei suhtaudu jyrkän kriittisesti tai kritiikittömästi maahanmuuttoon.

Tolkun ihmiset voivat lukea kauhistuneena juttuja pakkopalautettavasta mummosta tai lapsiperheestä, mutta olla myös huolissaan siitä, että turvapaikanhakijoiden myötä Suomeen tulee lisää rikollisuutta ja terroristi-iskuja.

Monista tolkun ihmisistä turvapaikanhakijakysymys on niin monimutkainen, että he ovat mieluummin ajattelematta koko asiaa.

Toisaalta suvakkien ja rajakkien mustavalkoinen lähestymistapa “joko olet täysin kritiikittömästi puolellamme tai olet vastustajiemme puolella”, tuntuu Tolkun ihmisistä vastenmieliseltä. Niinpä he jakavat maahanmuuttoon liittyvät mielipiteet mieluummin yksityisesti muiden Tolkun ihmisten kanssa, kuin saavat kuulla olevansa milloin suvakkeja, milloin rajakkeja tai jopa natseja.

Tolkun ihmiset äänestävät tavallisimmin kokoomusta, keskustaa, RKP:tä tai sosiaalidemokraatteja. He äänestivät presidentiksi Sauli Niinistön, joka tunnustautuu Tolkun ihmiseksi. Toisin sanoen valtaosa suomalaisista kuuluu Tolkun ihmisiin.

Natsit vs. rajakit

Suvakit haukkuvat usein rajakkeja natseiksi. Taka-ajatuksena on ehkä havahduttaa Tolkun ihmiset näkemään, miten vaarallisia rajakit ovat.

Tämä strategia kääntyy kuitenkin helposti itseään vastaan, sillä valtaosa rajakeista ei ole natseja, vaikka valtaosa (tai kaikki) heistä ovatkin ehkä rasisteja.

Rasismi tarkoittaa tietyn ihmisryhmän pitämistä muita huonompana esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella.

Se, että pitää joistain muiden kulttuurien edustajista kuten vaikkapa aasialaisista tai juutalaisista, lähipitserian turkkilaisista, afroamerikkalaisista räppäreistä tai kristinuskoisista afrikkalaisista, ei kumoa henkilön rasismia vaikkapa “mustalaisia” tai “ählämeitä” kohtaan.

Kyllä, rasismi on monin tavoin ongelmallista ja rasistiseen toimintaan pitää puuttua. Rasismi ei kuitenkaan tee kenestäkään automaattisesti natsia.

Natsit ovat rasisteja, jotka uskovat “valkoisen rodun” yliherruuteen, halveksivat juutalaisia, ihannoivat Hitleriä ja haaveilevat yhtenäisen kansan asuttamasta kansallissosialistisesta valtiosta, jossa mm. tuotantovälineet ovat valtion hallussa.

Suomalaiset uusnatsit haluaisivat lopettaa Suomen, Ruotsin ja Norjan valtiot ja perustaa niiden tilalle Pohjola-nimisen kansallissosialisten valtion, jossa kansa olisi “valkoista” ja konservatiiviset arvot kunniassa.

Suomessa on tiettävästi vain noin 300 kansallissosialistista aatetta, valkoista ylivaltaa ja Pohjola-valtiota kannattavaa uusnatsia. Rajat kiinni -teemalla ratsastavaa Laura Huhtasaarta sen sijaan äänesti Presidentiksi yli 200 000 ihmistä.

Siihen nähden miten moni tuntemani rajakki mm. vihaa pakkoruotsia ja dissaa ruotsalaisia, uusnatsien on turha toivoa edes rasistisimmilta rajakeilta tukea uuden Pohjolan valtion perustamiseen.

Edes Laura Huhtasaari ei ole natsi, vaikka moni häntä sellaiseksi haukkuu. Hän ei aja yhteispohjoismaalaista valtiota, hän on omien sanojensa mukaan sionisti eli uskoo, että juutalaisten on saatava Israel kokonaan omakseen ja hänen rasisminsa näyttää kohdistuvan vain islaminuskoisiin.

Kaikkien rajakkien haukkuminen natseiksi on siis paitsi väärän tiedon esittämistä, myös vaarallista.

Ensinnäkin rajakit, jotka eivät ole natseja kokevat, etteivät suvakit ymmärrä heitä, jolloin hedelmällisen keskustelun virittäminen on vieläkin vaikeampaa.

Toiseksi haukkumalla kaikkia vähänkin maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia natseiksi luodaan mielikuva, että Suomen surkean pienellä uusnatsijoukolla olisi enemmän kannatusta ja vaikutusvaltaa, kuin mitä heillä oikeasti on.

Varsinkin väite siitä, että poliisi on uusnatsien puolella, on täysin absurdi. Uusnatsit ovat poliisin näkökulmasta uhka yhteiskuntarauhalle ja siksi heitä pidetään poliisiviranomaisten toimesta jatkuvasti silmällä.

Kolmanneksi kutsumalla kaikkia vähänkin rasistisesti ajattelevia natseiksi hämärretään sitä, mitä natsiaate oikeasti tarkoittaa. Tekemällä selkeän pesäeron natsien ja muiden rasistien ja rajakkien välille varmistetaan, ettei kukaan rajakeista ajaudu puolivahingossa tukemaan natseja ja heidän aatettaan.

Uusnatsien kanssa flirttailevia rajakkeja voi myös muistuttaa siitä, että Natsi-Saksan sotilaat tappoivat Lapin sodassa yli 2000 rajakkien ihailemaa suomalaissotilasta ja polttivat Rovaniemen.

Rotuoppia ihannoivia suomalaisnatseja voi valistaa kertomalla, että jos heillä on itäsuomalaiset sukujuuret, he eivät edusta germaanista ja skandinaavista geeniperimää ja ovat siksi natsiaatteen mukaan alempiarvoisempia kuin norjalaiset ja ruotsalaiset aateveljensä.

Suvakkien ja rajakkien kaksi eri maailmaa

Suvakkien ja rajakkien on mahdotonta löytää yhteistä linjaa, koska heidän arvomaailmansa ovat keskenään ristiriidassa.

Tämä kuva summaa rajakkien ja suvakkien suurimman arvoristiriidan:

Rajakit lähtevät siitä, että Suomen valtion tärkein tehtävä on pitää huoli omista kansalaisistaan. Rajakkien mielestä paras tapa tulla Suomen kansalaiseksi on syntyä Suomeen ns. kantasuomalaisille vanhemmille. Joissain tapauksissa myös suomalaisen tekemän adoption, naimisiinmenon, Suomessa maahanmuuttajalle syntymisen tai tärkeän työn (kuten urheilujoukkueessa pelaamisen) kautta tapahtunut maahanmuutto voidaan laskea rajakkien mielessä oikeaksi tieksi saada kansalaisoikeudet.

Suvakit lähtevät siitä, että kaikilla maailman ihmisillä pitää olla täsmälleen samat oikeudet. He kokevat, että koska elämme yltäkylläisessä hyvinvointiyhteiskunnassa, meillä on velvollisuus auttaa niitä, jotka apuamme tarvitsevat tai ainakin pyytävät.

Suvakkien mielestä meillä ei ole oikeutta asettaa itseämme esimerkiksi turvapaikanhakijoiden yläpuolelle vain siksi, että olemme sattuneet syntymään Suomeen emmekä Syyriaan.

Siksi meillä ei ole oikeutta kieltää muissa maissa syntyneiltä oikeutta asua ja elää Suomessa, jos he niin haluavat. Vielä vähemmän meillä on oikeutta vaatia muita palaamaan kotimaahansa, jos he eivät halua palata sinne — saati jos on syytä epäillä, että he voivat joutua hengenvaaraan.

Koska väite siitä, että suomalaisilla olisi etuoikeus nauttia tietyistä eduista on ristiriidassa ajatuksen kanssa, ettei kenelläkään voi olla etuoikeutta hyvinvointiin taustansa takia, on selvää, että suvakkien ja rajakkien keskustelu siitä, onko oikein jättää auttamatta turvapaikanhakijoita ajautuu aina umpikujaan.

Mikä suvakkeja ja rajakkeja voisi yhdistää?

Vaikka arvot ovat pohjimmiltaan “vain” mielipiteitä ja makuasioita, ne tuntuvat ihmisistä “universaaleilta totuuksilta” tai “luonnon laeilta”.

Objektiivisesti ottaen mikään arvo ei ole absoluuttisesti parempi kuin toinen. Sen sijaan voidaan kyllä miettiä, mitä tietystä arvomaailmasta voi seurata tai edesauttaako tietty arvo tietyn tavoitteen toteutumista.

Suvakkien ja rajakkien välillä voisi EHKÄ löytää jonkin yhteisymmärryksen vaikkapa siitä, että kaikki haluavat, että Suomessa olisi hyvä elää. Samoin useimmat lienevät samaa mieltä siitä, että syrjäytyminen on huono asia ja sen minimoimiseksi pitäisi tehdä jotain.

Suvakit ja rajakit saattavat olla samaa mieltä myös siitä, että koulutuksen ja terveydenhoidon pitäisi olla ilmaista ja että vanhuksista ja lapsista pitää pitää huolta.

Sen jälkeen voidaan ehkä selvittää, mitä yhteisten tavoitteiden toteuttaminen vaatisi niin nykytilanteessa kuin erilaisissa tulevaisuuden skenaarioissa, joissa turvapaikanhakijoita ei oteta enää vastaan, otetaan yhtä paljon vastaan kuin nyt, otetaan enemmän vastaan kuin nyt jne.

Useimmat suvakit ja monet rajakit ovat yhtä mieltä myös siitä, että parasta olisi, jos ihmisillä olisi niin hyvät olot kotimaassaan, etteivät he joudu jättämään synnyinseutujaan ja sukujaan vain selvitäkseen hengissä tai elääkseen ihmisarvoista elämää.

Tähän ongelmaan yksittäisillä ihmisillä on yleensä vähän vaikutusmahdollisuuksia, mutta jo sen näkeminen, että on olemassa jokin asia, josta voidaan olla samaa mieltä, voi edesauttaa keskustelua ja vähentää vastapuolen demonisointia.

Suvakkien ja rajakkien toisenlainen todellisuus

Näin Tolkun ihmisen näkökulmasta kaikkein hämmentävintä on suvakkien ja rajakkien käsitys todellisuudesta ja siitä, miten se näkyy heidän suhteessaan mediaan.

Rajakit pelkäävät, että suvakit valtaavat (tai ovat jo vallanneet) ns. päättävät elimet ja sieltä käsin päästävät Suomeen lisää turvapaikanhakijoita. Samoin he uskovat suvakkien kaapanneen ns. valtamediat haltuunsa ja näin salaavan maahanmuuton tuomia ongelmia ja levittävän valheellisen positiivista kuvaa ns. monikulttuurisuudesta.

Rajakit kokevat myös suvakkien yrittävän hiljentää julkisen keskustelun maahanmuuton tuomista ongelmista niin, että lammasmaiset Tolkun ihmiset ovat autuaan tietämättömiä kaikesta siitä pahasta, mitä maahanmuutosta on seurannut ja voi vielä seurata.

Suvakit puolestaan pelkäävät, että Suomesta tulee natsi-Saksaa muistuttava rasistinen takapajula, jossa ei hyväksytä minkäänlaisia normipoikkeamia ja kohdellaan kaltoin kaikkia vähemmistöjä. Heitä kauhistuttaa ajatus kaikista niistä ihmisistä, jotka jäävät ilman turvaa suomalaisten suvaitsemattomuuden takia. He uskovat, että maahanmuuttovirasto ja varsinkin poliisit ovat rajakkien puolella.

He kokevat että rajakit yrittävät dominoida keskustelua tuomalla esiin pelkkiä ongelmia, lietsoa vihaa, vaimentaa rajakkeja kritisoivia toimittajia ja aktivisteja ja manipuloida tyhmät ja lapselliset Tolkun ihmiset puolelleen. Jotkut suvakit näyttävät olettavan, että kaikki Tolkun ihmiset ovat piilo-rajakkeja.

Suvakkien ja rajakkien erilainen suhde mediaan

Rajakkien viestinnän ensisijainen tavoite on “tuoda esiin totuus maahanmuutosta” eli kertoa olemassa olevista ongelmista sekä kauhuskenaarioista, joita maahanmuutosta voi seurata. Koska he eivät luota “vihervasemmiston valtaamaan valtamediaan”, he ovat perustaneet omia viestintäkanaviaan, joista tunnetuin on Mitvit (“Mitä vittua”) eli MV-lehti.

Heidän toinen tavoitteensa on paljastaa vihervasemmistolaisten toimittajien ja päättäjien salajuonet ja vaimentaa maahanmuuton puolestapuhujat uhkailemalla ja ahdistelemalla heitä niin sosiaalisessa mediassa kuin joskus myös “oikeassa elämässä”.

Suvakkien viestinnän lähtökohtana näyttää olevan, että “koska vastassa on natsit, kaikki keinot on sallittuja”. Koska ajatus natseista on niin pelottava, monet suvakit lähtevät siitä, että maahanmuuttoa kritisoiville ei saa antaa tuumaakaan periksi.

Siksi useimmat suvakit eivät siedä juuri minkäänlaista kritiikkiä maahanmuuttajia tai omaa toimintaansa kohtaan. Heidän toimintamallinaan mediassa on kertoa tunteisiin vetoavia tarinoita yksittäisien maahanmuuttajien kohtaloista  sekä paljastaa viranomaisten tekemiä vääryyksiä.

He yrittävät saada äänensä kuuluviin valtamedioissa ja sosiaalisessa mediassa, jossa heillä on useita suvaitsevaisuutta puolustavia ryhmiä.

Sekä suvakit että rajakit syyllistyvät jatkuvasti liioitteluun, dramatisointiin ja huhupuheiden levittämiseen.

Useampi suvakki kertoi avoimesti Alpakka-kohun yhteydessä, että heidän mielestään jopa valehtelu on OK, “kun vastassa on natsit”.

Rajakit puolestaan uskovat etsivänsä totuutta, mutta heidän on vaikea uskoa todeksi faktoja, jotka eivät tue heidän uskomuksiaan. Siksi he haksahtavat suvakkejakin useammin uskomaan erilaisiin salaliittoteorioihin.

Todellisuus ei ole mustavalkoinen

Vaikka somekeskustelujen perusteella vaikuttaisi siltä, että Suomi on jakautunut kahtia ja kaikki on menossa tavalla tai toisella päin helvettiä, todellisuus ei onneksi ole ihan niin mustavalkoinen.

Otamme jatkossakin vastaan turvapaikanhakijoita

Suomi ei näillä näkymin ole irtisanomassa kansainvälisiä sopimuksia vaan ottaa jatkossakin turvapaikan hakijoita vastaan ja myöntää osalle heistä pysyvän oleskeluluvan.

Tarvitsemme lisää veronmaksajia

Suuret ikäluokat vanhenevat ja me nuoremmat ikäluokat emme halua tehdä yhtä paljon lapsia kuin he. Niinpä Suomeen tullaan jatkossa tarvitsemaan työtä tekeviä ja veroja maksavia maahanmuuttajia, jos haluamme pitää edes jotenkin nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä.

Taistelemme syrjäytymistä vastaan

Syrjäytyminen on tällä hetkellä yksi Suomen suurimmista haasteista. Erityisen iso ongelma on nuorten syrjäytyminen. Pahimmillaan syrjäytyminen voi kaataa koko hyvinvointiyhteiskunnan, jonka rahoitus on perustunut sille, että mahdollisimman moni työikäisistä tekee töitä.

Määrällisesti suurin joukko syrjäytyneistä on kantasuomalaisia nuoria miehiä, jotka ovat saaneet vain peruskoulun päättötodistuksen. Vaikka syrjäytyneistä pienempi osa on maahanmuuttajataustaisia, heidän syrjäytymisriskinsä on jopa 4-6 kertainen suomalaisiin verrattuna. Onneksi ongelma on erittäin hyvin tiedostettu. Päättäjät, viranomaiset ja erilaiset kansalaisjärjestöt tekevät parhaillaan paljon töitä tilanteen korjaamiseksi, joten toivoa on, että tulevaisuudessa ongelma saadaan kuriin.

Erityisen tehokasta olisi tukea niin suomalaisten kuin maahanmuuttajanaisten ja heidän tyttäriensä kouluttautumista ja työllistymistä, sillä nimenomaan äidin koulutuksella näyttää olevan suurin merkitys lapsen terveydelle, koulutukselle ja hyvinvoinnille.

Yritämme ehkäistä “ghettoutumista”

Meilläkin on havaittavissa muista maista tuttu ilmiö, jossa samantyyppisen etnisen taustan omaavat maahanmuuttajat kerääntyvät asumaan tietyille alueille, samalla kun alueen alkuperäiset asukkaat muuttavat muuttavat muualle.

Tästä voi seurata kaikenlaisia ongelmia ja pahimmillaan jopa alueita, joille viranomaisetkaan eivät uskalla mennä. Tämäkin ongelma tiedostetaan erittäin hyvin viranomaisten keskuudessa ja moni päättäjäkin on herännyt miettimään, mitä asialle voisi tehdä. Vaikka joillain alueilla väestöpohjan muutos on ollut todella nopeaa, vielä ei ole mitenkään myöhäistä puuttua asiaan mm. kaupunkisuunnittelun ja vuokra-asuntopolitiikan keinoin.

Puututaan rikollisuuden lisääntymiseen

On myös totta, että maahanmuuttajat tekevät suhteessa enemmän rikoksia kuin kantasuomalaiset. Maahanmuuttajien tekemien rikosten kappalemäärä ja myös suhteellinen määrä näyttäisi kuitenkin olevan vähenemään päin.

Entistä tarkempi huolellisuus niin oleskelulupa- kuin turvapaikkahakemuksia arvioitaessa sekä rikokseen syyllistyneiden tehokas karkoitus Suomesta voivat auttaa laskemaan ulkomaalaisten osuutta rikostilastoissa entisestään.

Samoin on tärkeää, että poliisilla on tarpeeksi resursseja pitää silmällä Suomesta lähteneitä ISIS-taistelijoita, jotka ovat palanneet tai palaamassa takaisin Suomeen. Osalla heistä kun voi olla mielessä jatkaa “taistelua vääräuskoisia vastaan” synnyinmaansa (eli Suomen) kamaralla.

Monikulttuuristuminen on arkinen asia

Rajakkien maailmassa maahanmuutosta seuraava monikulttuuristuminen on painajainen, mutta harva tajuaa, että turkkilaisten pyörittämät kebab-paikat, kaupungin paras kiinalainen tai nepalilainen ravintola tai jopa rakkauden perässä Suomeen muuttaneen italialaisen perustama pitseria ovat arkisia esimerkkejä monikulttuurisuudesta.

Monet kauneimmista misseistämme ja malleistamme, menestyneistä urheilijoista sekä suosituista koomikoistamme ja muusikoistamme ovat ulkomaalaista sukujuurta. Jopa monien vanhempien suomalaisten rakastamat tv-sarjat Tankki täyteen ja Reinikainen olivat maahanmuuttajan (eli Neil Hardwickin ) kirjoittamia.

 

Parannetaan turvapaikkapäätösprosessia entisestään

Maahanmuuttoviranomaisten resurssit ovat edelleen tiukilla vuoden 2015 hakemussuman jäljiltä, mistä seuraa välillä hätiköityjä ja ihmisoikeuksia rikkovia päätöksiä. Onneksi meillä on useita kansalaisjärjestöjä ja muita tahoja kyttäämässä maahanmuuttoviranomaisten mokia ja puhumassa niiden apua tarvitsevien puolesta, jotka eivät osaa itse puolustaa itseään.

Sekin on hyvä huomata, että vaikka maahanmuuttoviranomaiset syyllistyvät välillä ylilyönteihin ja virhearvioihin, suurin osa kielteisen päätöksen saaneista tyytyy päätökseen ja lähtee vapaaehtoisesti maasta, mm. kansainväisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n avustamana.

Emme ole ihan heti muuttumassa “toiseksi Ruotsiksi”

Toisaalta Suomen suhteellisen tiukka linja turvapaikanhakijoiden suhteen on johtanut siihen, että tällä hetkellä olemme yksi vähiten kiinnostavista kohdemaista turvapaikanhakijoiden silmissä. Ruotsiin tuli viime vuonna reilut 25 000 turvapaikkahakemusta, Suomeen noin 5000.

Suomeen tulleista hakemuksista kolmannes oli ns. uusintahakemuksia ja kaikista hakemuksista hyväksytään todennäköisesti hieman alle puolet (jos katsoo viime vuoden tilastoja).

Niinpä rajakkien pelko siitä, että meistä “tulee toinen Ruotsi”, jossa todella runsaasta maahanmuutosta on seurannut erilaisia ongelmia, ei siinäkään mielessä ole ihan heti toteutumassa.

Edesautetaan kaikki integroitumista

Kaikkein tärkein asia maahanmuuton kääntämisessä voitoksi vaaran sijaan on  edesauttaa maahanmuuttajien integroitumista Suomeen. Sen eteen voivat jopa tavalliset suomalaiset tehdä jotain.

Ensimmäinen askel on kohdata kaikki vastaantulevat ihmiset yhtä kohteliaasti.

Suomalainen kohteliaisuus ei tarkoita tietenkään epäasiallisen käytöksen hyväksymistä tai edes erityistä ystävällisyyttä, vaan ihan vain sitä, ettei auo päätään ihmisille, joita ei tunne, eikä töni, potki, lyö, sylje tai uhkaile ihmisiä vain siksi, että he sattuvat näyttämään tietynlaiselta tai puhumaan tiettyä kieltä.

Jos vieläkin on epäselvää, onko jokin käytös hyväksyttävää vai ei, kuvittele ulkomaalaisen henkilön tilalle suomalainen naapurisi, jota vastaan sinulla ei ole mitään. Käyttäytyisitkö samalla tavalla häntä kohtaan, kuin miten aiot käyttäytyä ulkomaalaista kohtaan?

Summa summarum

Toisin sanoen tilanne ei ole mitenkään katastrofaalinen. Maahanmuutto on vuoden 2015 jälkeen ollut varsin hallittua. Isossa mittakaavassa mitään täysin peruuttamatonta vahinkoa ei ole vielä tapahtunut suuntaan tai toiseen. Maahanmuuton tuomien riskien tunnistaminen ja tunnustaminen on tärkeää, jotta voimme löytää erilaisia ratkaisuja niiden minimoimiseksi. Lisäksi on hyvä huomata, että maahanmuuttoon liittyy myös positiivisia puolia ja potentiaalia, jonka hyödyntäminen voi olla suomalaiselle hyvinvointivaltiolle suorastaan elinehto.

Lähteitä jutussa esitettyihin väitteisiin:

Lähteet ovat satunnaisessa järjestyksessä. Jotain voi puuttua. Sori.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Miksi en laittanut stoppia Törtsin törttöilylle (ja miksi #metoo on hyvä juttu)

Kun seksuaalista häirintää esiintuova ja tuomitseva #metoo-kampanja saapui Facebook-feediini, ensimmäinen ajatukseni oli, ettei se koskenut minua.

En kokenut — enkä koe vieläkään — joutuneeni seksuaalisen häirinnän tai ahdistelun kohteeksi. Paino sanalla kokenut. Kampanjan edetessä tajusin, että olin kyllä kohdannut ja todistanut elämässäni käytöstä, jonka joku muu olisi voinut kokea seksuaaliseksi häirinnäksi tai ahdisteluksi.

Tapaus Törtsi

On ollut karmivaa lukea muiden kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. En toivo kenellekään sellaisia ahdistuksen, inhon ja pelon tunteita, joita liian monet naiset ovat joutuneet kokemaan.

Erityisesti kertomukset ohjaaja Lauri Törhösen käytöksestä kolahtivat, sillä “Törtsi” oli silloin elokuvataiteen osaston johtajan, kun opiskelin siellä käsikirjoittamista.

Katsoin eilen Arto Nybergin ohjelmaa, jossa seksuaalisesta häirinnästä syytetty Törhönen oli ottamassa kantaa häntä kohtaa esitettyihin syytöksiin.

Laurin itkuisen uhmakasta esiintymistä katsoessani tunsin myötätuntoa niin tätä vanhaa äijänkäppänää kuin niitä naisia kohtaan, jotka ovat kokeneet hänen käytöksensä ahdistavaksi ja jopa pelottavaksi.

Miksi en koe tulleeni seksuaalisesti häirityksi?

Olen syntynyt vuonna 1975 ja lapsuudessani ja nuoruudessani nähnyt paljon käytöstä, joka nykyajalla tulkittaisiin seksuaaliseksi häirinnäksi.

Minun lapsuudessani tällaista toimintaa harjoittavat miehet olivat joko naistenmiehiä (jos naiset kiinnostuivat heistä) tai teinipojan tasolle jääneitä kiimaisia luusereita (jos he saivat jatkuvasti pakit). Naisiin vaikutuksen tekeviä miehiä ihailtiin ja turhaan vonkaavien käytöstä pidettiin lähinnä nolona.

Näitä miehiä oli ehkä yksi kahdestakymmenestä. Ne 19 muuta eivät syystä tai toisesta tunteneet tarvetta ehdotella naisille edes silloin, kun sitä ei paheksuttu — saati harjoittaa fyysistä lähentelyä.

Tuohon aikaan lähipiirini naiset näyttivät hanskaavan kaikenlaiset lähentely-yritykset ongelmitta.

Jos mies oli miellyttävä, hänen käytöstään pidettiin imartelevana ja se saattoi joskus johtaa pussailuun juhlapaikan pusikossa.

Jos mies ei ollut seksuaalisesti vetovoimainen, hänen käytöksensä sivuutettiin kuin täyteen tupatussa hississä haiseva pieru: teeskennellen ettei kukaan huomannut sitä.

Kun itse kasvoin aikuiseksi, toistin lapsuudessani näkemiäni toimintamalleja. Otin kivojen miesten ehdottelut imartelevana flirttinä ja sivuutin vähemmän viehättävien miesten lähentely-yritykset niin täysin, ettei niistä jäänyt juuri minkäänlaista muistijälkeä.

Niin muuttuu mailma, Laurini*

#metoo-kampanjaa ei olisi voinut syntyä 1980-luvulla. Silloin suurin osa naisista (ja kaikki miehistä), olisi reagoinut ehdotteluun ja ahdisteluun taipuvien miesten toimintaan niin kuin moni italialainen reagoi edelleenkin: “Mitä pahaa siinä on, jos (mies) ilmaisee kiinnostuksensa?”

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet huimaa vauhtia noista päivistä ja käytös, joka vielä minun lapsuudessani oli OK, ei ole enää hyväksyttävää. Ja hyvä niin.

Vielä 1970-luvulla laki salli tupakoinnin niin kaupoissa, sairaaloissa kuin busseissa — nyt sitä ei saa tehdä edes ravintoloissa muualla kuin tupakkakopissa.

Minunkaan lapsuudessani kaikki eivät tupakoineet ja nyt ne, jotka edelleen tupakoivat, eivät yritä sytyttää tupakkaa edes kahvilassa.

#metoo-kampanja, on tärkeä, sillä se muistuttaa ihmisiä siitä, millainen käytös ei ole OK ja miten se voi satuttaa muita.

Oman havaintoni mukaan tällaista muistutusta kaipaa tänä päivänä alle yksi mies yli neljästäkymmenestä, kun lapsuudessani sama suhdeluku oli ehkä 1/20.

Jokaista baarissa sitkeästi ehdottelevaa ja lääppivää miestä kohden on useita kymmeniä, jotka käyttäytyvät asiallisesti. Jokaista itseään turhan hanakasti tykö tekevää ja nuoria miehiä pepusta nipistelevää naista kohti on ainakin sata muuta naista, jotka eivät tee niin.

#metoo-kampanjan kuohuttaessa tunteita on hyvä muistaa, että esimerkiksi Törhösen tapauksessa hänen pahin törkymöykkyilynsä ajoittuu aikaan ennen vuotta 2014, jolloin seksuaalisesta ahdistelusta vasta säädettiin laissa.

Se mikä teki Törhösen käytöksestä mielestäni ongelmallista ei ollut se, että hän ehdotteli naisille seksiä, vaan se, että hän oli valta-asemassa niihin naisiin nähden, joille hän ehdotteli ja joita hän lähenteli.

Kuten alla olevalla videolla kerron, Törhönen on tehnyt minullekin kouluaikana yhden seksuaalissävytteisen ehdotuksen. En kokenut enkä edelleenkään koe sitä itse mitenkään ahdistavana kahdesta syystä:

Törhönen ei lähennellyt minua vasten tahtoani ja koin hänen ehdotuksensa olleen “kokeillaan kepillä jäätä” -henkinen heitto.

Toinen on se, että syystä tai toisesta minun on vaikea kunnioittaa auktoriteetteja vain heidän asemansa takia. Niinpä mielessäni ei edes käynyt ajatus, että Törhönen olisi ollut minkäänlaisessa valta-asemassa minuun nähden.

Siksi en myöskään tajunnut pistää hänelle stoppia, eli tehnyt hänelle selväksi, että osaston johtajana hän ei olisi saanut ehdotella edes läppänä mitään seksuaalissävytteistä.

Koska minäkään en osoittanut hänelle miksi hänen käytöksensä oli väärin, Törhönen jatkoi valta-asemansa väärinkäyttöä tavalla, josta seurasi muille naisille traumoja.

Tämän tajuaminen on ollut kipein ajatus, minkä #metoo-kampanja on tuonut minulle. Toisin sanoen, #metoo-kampanja koskettaa myös minua, mutta osasyyllisenä.

Miksi ei kannata ehdotella kaikille

Olen saanut vuosien varrella useita erilaisia tarjouksia seksistä, alkaen “mennääks panee” -henkisistä heitoista.

Minua on halailtu pyytämättä ja annettu pusuja poskille ilman lupaa. Pariin otteeseen olen ollut tilanteessa, jossa puolituttu mies on vilauttanut minulle penistä “miten olisi, kelpaisiko” -hengessä (ei kelvannut).

Pari miestä on kertonut, että ajattelee minua runkatessaan. Olen nähnyt kerran junassa, kun minua tuijottava mies runkkasi, ainakin käsien liikkeestä päätellen.

Ulkomailla miehet ovat huudelleet ja vihellelleet perääni ja tulleet ihan vain kadulla pokaamaan sellaisella innolla, että vasta olemattomaan poikaystävään vetoaminen on saanut heidät perääntymään.

Mikään näistä tapauksista ei saanut minua ahdistumaan, saati kokemaan pelkoa.

Useimmat ehdotukset, runkkauksen todistaminen ja pippelien esittelyt olivat minusta aidosti huvittavia tilanteita. Tunsin käyttäväni seksuaalista valtaa, kun ignoroin tai torjuin kadulla huutelevat ja ehdottelevat miehet.

Se, että joku ajattelee minua masturboidessaan oli tavallaan imartelevaa, vaikka en tiedolla tehnyt mitään. Saamani halaukset ja poskipusut ovat tulleet ihmisiltä, joista pidän ja kertoivat minulle, että hekin pitivät minusta.

Siitä huolimatta ymmärrän täysin, että jollekin toiselle tällaiset tapaukset ovat ahdistavia ja pelottavia. Se, että minun kokemukseni on erilainen, ei mitenkään vähennä heidän kokemuksensa merkitystä ja oikeutusta.

Suomen vahvuuksiin on kuulunut vastuun kantaminen heikommista ja niistä, jotka eivät pysty puolustamaan itseään.

Meillä odottaville äideille kerrotaan, että alkoholin käyttö raskausaikana on kokonaan kiellettyä sen takia, että osa äideistä ei pysty jättämään juomista yhteen saunasiideriin.

Meillä on rajoitettu alkoholin ja tupakan mainostusta, jotta nuoret ja riipuuvuuteen taipuvat eivät joutuisi kiusaukseen.

Vaikka Suomessa on varmasti monia ihmisiä, jotka eivät paheksu, ahdistu tai pelkää reipastakaan ehdottelua tai jopa lempeää lähentelyä, en suosittele kertomaan kenellekään omia seksuaalissävytteisiä mielipiteitä ja toiveita, ellet ole täysin varma, että toinen haluaa sitä.

Mistä tiedän onko käytökseni sopimatonta?

Tässä muutamia turvaohjeita niille, joista tuntuu vaikealta tietää, mikä on OK ja mikä ei:

1. Älä lähettele peniksen kuvia ilman että niitä erikseen pyydetään sinulta.

2. Älä kerro seksifantasioistasi vieraille tai puolitutuille, elleivät he nimenomaan pyydä kuulla niitä.

3. Älä ehdottele henkilölle, joka on nuori ja itseäsi selkeästi nuorempi.

Jos ihastuksesi kohde on sinua yli 10 vuotta nuorempi JA alle 22-vuotias, älä tee mitään seksuaalissävytteistä. Jos hän on alle 16-vuotias, torju hänet, vaikka hän tarjoaisi itse sinulle seksiä.

4. Älä ehdottele henkilölle, johon nähden olet virallisessa valta-asemassa

Kysy itseltäsi: olenko jollain lailla valta-asemassa ihastukseni kohteeseen?

Olenko hänen esimehensä, opettajansa, valmentajansa tai pääskoeraadissa päättämässä hänen tulevaisuudestaan? Olenko häntä arvostetumpi auktoriteetti alalla, jossa hän opiskelee tai tekee töitä?

Jos olet, älä sano tai tee mitään seksuaalissävytteistä — edes siinä tapauksessa, että hän tekee aloitteen.

5. Älä koskettele ventovieraita tai kommentoi heidän ulkonäköään

Monissa maissa on edelleen hyväksyttävää, että miehet huutelevat naisten perään kadulla ja tekevät rivoja eleitä (vrt. Italia). Joissain maissa miehet katsovat voivansa käydä käsiksi naisiin, jos nämä eivät ole pukeutuneet burkhaan.

Suomessa tällainen käytös ventovieraita kohtaan ei ole koskaan sopivaa, ei edes silloin, kun olet kasvanut kulttuurissa, jossa se on OK.

6. Älä tee tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä

Älä käy käsiksi tai ehdota seksiä tilanteissa, joissa toisen on vaikea kieltäytyä.

Eli jos toinen on ympäripäissään tai jopa sammunut, kaikenlainen ehdottelu ja koskettelu on kiellettyä, koska toinen ei ole tilassa, jossa hänen on helppo torjua sinut.

Älä tee aloitetta, jos olette paikassa, josta on vaikea päästä pois — esimerkiksi mökillä hornan kuusessa tai yöllä toisen asunnossa, josta ei pääse pois kuin kävelemällä kilometrikaupalla.

7. Usko ekalla kerralla

Joissain kulttuureissa ajatellaan, että nainen ei saa suostua liian helposti miesten ehdotuksiin tai hän on ns. huono nainen. Näissä kulttuureissa onkin tavallista, että mies joutuu liehittelemään, viemään treffeille ja vonkaamaan iät ja ajat, ennen kuin nainen suostuu seurustelemaan hänen kanssaan.

Suomessa ei ole tällainen kulttuuri. Suomalainen nainen on tasa-arvoinen miehen kanssa eikä meillä pidetä sopimattomana edes sitä, että nainen tekee seksuaalisen aloitteen.

Siksi Suomessa vonkaaminen on niin noloa. Jos suomalainen nainen torjuu pokausyrityksesi, se ei johdu siitä, että hän esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Se johtuu siitä, että sinä et syystä tai toisesta kiinnosta häntä.

Sori.

Jos sinulle on epäselvää, tulitko torjutuksi vai et, nämä lauseet kertovat että sinut on torjuttu:

  • “Meillä on tässä juttu kesken.”
  • “Mä odotan mun poikaystävää.”
  • “Kiitos ei. Hyvää illanjatkoa.”
  • “Voitko jättää mut rauhaan.”
  • “Painu vittuun.”

Tällä videolla kerron omasta kokemuksestani Lauri Törhösen kanssa. Videon pääpointti on se,  miten vasta muiden naisten kertomukset Törtsin toiminnasta saivat minut tajuamaan, että olen itse ollut osasyyllinen Törtsin törttöilyihin Taideteollisessa korkeakoulussa.

Näkevätkö vauva.fi:n AV-mammat Sami Minkkisen läpi?

Kuuntelin tänään aamulla radiosta parisuhdebloggaaja Sami Minkkisen haastattelua uunituoreesta avioerostaan. (HUOM! Eri mies kuin NLP/hypnotisoija Sami Minkkinen.) Heppu kertoi rakastuneensa niin tulisesti johonkuhun, että haastattelun mukaan oli “viikon, kaksi” harkittuaan päättänyt erota vaimostaan, jonka kanssa hänellä on pari kuukautta vanha vauva.

Jostain syystä herra päätti tehdä asiasta samantien julkisen. Ensin hän kertoi erosta suositussa blogissaan ja sen jälkeen antoi eri medioille aiheesta haastatteluja. Tästä seurasi valtava palauteryöppy niin Samin omilla Facebook-sivuilla kuin netin eri keskustelupalstoilla.

Pikaisen ja täysin mutupohaisen arvion mukaan noin 75 % tuomitsi, ihmetteli tai kyseenalaisti Samin toimintaa.

Aamun haastattelussa Sami ja juontajat selittivät Samin seuraajien voimakasta reaktiota mm. sillä, että kritisoijat pelkäävät tunnustaa itselleen, että ero olisi heidänkin kohdallaan oikea ratkaisu.

Onko näin?

Minä valehtelin itselleni

Olen ollut julkisuudessa ja pyörinyt netin keskustelupalstoilla 1990-luvun lopusta alkaen. Vuosien varrella olen saanut todella paljon kaikenlaista kritiikkiä.

Olen myös torjunut valtaosan kritiikistä ajatellen, että “osuin arkaan kohtaan” tai “tämä tyyppi on minulle vain kateellinen” tai “hän on vain alhaisessa mielentilassa”.

Jep jep.

No, olen edelleen sitä mieltä, että aina kun joku kirjoittaa erityisen kärkevän ja alatyylisen kirjoituksen, hän todennäköisesti käy ns. ylikierroksilla. Tiedän itsekin, että jos olen kiihtynyt, sanon kovemmin ja rumemmin, kuin mitä normaalisti sanoisin.

Mutta kun olen vuosia myöhemmin lukenut uusiksi kriittisiä kommenteja, joita minusta on kirjoitettu vaikkapa 5–10 vuotta sitten, olen joutunut häpeäkseni tunnustamaan, että monet kommenteista osuivat oikeaan.

Esimerkiksi vuosia ennen kuin itse tiesin, että minulla on ADHD ja tunne-elämän säätelyongelmia, tyypit joita en ole tietääkseni koskaan tavannut, pointtasivat asian vauva.fi:n AV-palstalla.

Argh!

Yritän nykyään suhtautua avoimemmin mielin kaikenlaiseen kritiikkiin omaa toimintaani kohtaan — tuli se sitten anonyymeiltä tyypeiltä netistä tai omilta läheisiltäni. Voin kertoa että se on välillä TODELLA VAIKEAA.

Ainakin osin vaikeus selittyy sillä, että ihmismieli on “ohjelmoitu” hakemaan todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta. Samaan aikaan mielemme sulkee pois argumentit, jotka voisivat horjuttaa uskomuksiamme. Mm. kirja Mistakes Were Made But Not by Me on täynnä jäätäviä esimerkkejä aiheesta.

Mistä tiedän pettäväni itseäni

Minun mieleni on erikoishyvä vedättämään minua. Se keksii ihania selityksiä ja huippupäteviä oikeutuksia jollain mittarilla mitattuna väärälle tai typerälle toiminnalleni.

Tässä on eräitä tunnusmerkkejä, joista tsägällä bongaan huijaavani taas itseäni:

1. Selittely, todistelu ja puolustelu

Mitä enemmän selittelen, todistelen ja puolustelen jotain valintaani tai toimintaani, sitä varmemmin valehtelen itselleni. Siinä vaiheessa kun mieleeni nousee lauseita tyyliin “se on vaan kateellinen”, “tämä on oikein koska x, y ja z” tai “tämä on oikeasti hänen parhaakseen” olen tukevasti itsepetoksen puolella.

2. Syyttäminen

Mitä enemmän syytän muita ymmärtämättömyydestä, itsekkyydestä, julmuudesta tai pahansuopuudesta, sitä varmemmin olen juuri itse toimimassa itsekkäästi, julmasti ja ajattelemattomasti. Tämän asian myöntäminen on minulle ehdottomasti vaikeinta.

3. Puolustelevien kommenttien hakeminen

Jos huomaan googlaavani faktoja ja esimerkkejä, jotka tukevat näkökantaani ja jättäväni väliin kommentteja, jotka puhuvat sitä vastaan, olen taas kovaa kyytiä menossa metsään.

“Oikeassa elämässä” saman ilmiön voin (ainakin jälkikäteen) bongata siitä, että puhun valinnastani vain ihmisille, joiden uskon puolustavan päätöstäni ja välttelen ihmisiä, jotka voisivat esittää jonkinlaista kritiikkiä.

4. Paineen tunne

Mitä voimakkaampaa tai pakkomielteisempää painetta tunnen tehdä isoja tai äkkivääriä ratkaisuja, sitä varmemmin olen itsepetoksen sokaisema.

Tieto siitä, että olen neurologialtani keskivertoa impulsiivisempi, epävakaampi ja voimakkaampia tunteita kokeva, on auttanut jossain määrin ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiin.

Voimakas tunnetila kuten innostus, kiima, huuma, toivo, rakastuminen, pelko, epätoivo tai viha ei ole merkki oikeasta ratkaisusta — se on merkki siitä, että sympaattinen hermostoni on aktivoitunut eli olen “taistele tai pakene (tai pane)” -tilassa.

Tässä tilassa ajatteluni muuttuu “eläimellisemmäksi” ja kapasiteettini nähdä suuria kokonaisuuksia ja tekojeni seurauksia heikkenee dramaattisesti.

5. Metallinen, kireä ja kimeä äänensävy

Kun valehtelemme, kehomme sympaattinen hermosto aktivoituu eli kehomme menee ns. hälytystilaan. Tai kääntäen: kun kehomme on hälytystilassa, valehtelemme herkemmin.

Hälytystila saa mm. äänihuulemme kiristymään, mikä ilmenee kireänä ja kimeänä tai käheänä äänensävynä. Tunnistan usein oman valehteluni vasta kun kuulen oman ääneni. Kuulostan silloin samalla tavalla imelän muoviselta kuin miltä oma äitini kuulostaa valehdellessaan itselleen.

Miksi Sami Minkkinen (ehkä) valehtelee itselleen

Tämän aamun haastattelua kuunnellessani ajattelin moneen otteeseen miehen kuulostavan juuri samalta, kuin miltä itse olen kuulostanut oman impulsiivisen idiotismini jälkeen. Samat selitykset rohkeudesta ja omien tunteiden seuraamisesta. Sama uhrihenkinen suhtautuminen kritiikkiin.

Olin tunnistavinani myös minulle tutun tarpeen hakea oikeutusta ja ymmärrystä omalle typeryydelleni julkisuudessa. Olen melko varma että minäkin olen joskus vedonnut “velvollisuuteen kertoa totuus” julkisuudessa ihmisille, joista suurinta osaa en ole koskaan edes tavannut. Auts!

Samia kuunneltuani tajusin yhtäkkiä, miten loukkaavaa exiä kohtaan on hehkuttaa uutta rakkautta mediassa. Kyllä — vasta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin. Anteeksi.

Minä en tunne Sami Minkkistä enkä tiedä mitään muuta hänen parisuhteestaan ja elämästään kuin mitä olen tämän kohun myötä kuullut tai lukenut.

On ihan täysin mahdollista, että valehtelen taas itselleni, kun luulen kuulevani hänen äänessään ja selityksissään ihan helvetillistä itsepetosta. Ainakin haastattelun kuunneltuani tajusin miten olen TAAS KERRAN kieltäytynyt näkemästä eräitä ikäviä totuuksia omassa elämässäni. Prkl.

Niin tai näin — tässä vinkkini sinulle, Sami:

Joskus kovakin kritiikki voi osua oikeaan, vaikka sitä ei millään haluaisi uskoa todeksi.

Sori.

P.S. Radiotoimittaja ei muuten sanonut että olet jättänyt pienen lapsesi vaan että olet jättänyt pienen lapsesi ÄIDIN — suosittelen kuuntelemaan haastattelun uudestaan ja miettimään miksi kuulit kyseisen kohdan väärin.

[Kuva: Oscar Keys]

Kolme prinsiippiä vs omasta kehosta huolehtiminen

Jos mikään ulkoinen asia ei voi pakottaa meitä tuntemaan tietyllä tavalla, miksi puhun niin paljon hengityksestä, unesta, mikrobiomista, oman unen parantamisesta jne.?

Kolmen prinsiipin ajatteluun tutustuneet henkilöt ovat kyselleet tätä minulta pariinkin otteeseen. Viimeisin viesti tuli sen jälkeen kun tein Facebookiin päivän teorian heikkouksista ja vahvuuksista.

Lisäksi keskustelin asiasta juuri (virtuaali-)tapaamisessa, jossa pohdittiin miten voitaisiin edistää Kolmen prinsiipin ajattelun tunnettavuutta Suomessa. Kolmen prinsiipin malli on siis paradigma, maailmanselitysmalli, joka on minun juttujeni taustalla.

Alla olevalla videolla selitän mitkä nämä mystiset Kolme prinsiippiä ovat ja miksi minä olen “epäpuhdas” kolmen prinsiipin opettaja ja puhun myös omaan kehoon vaikuttamisesta.

(Katso video YouTubessa.)

Koemme joka hetki vain oman ajattelumme. Eli et koe koskaan kehosi ulkopuolisia tai edes sisäisiä tapahtumia suoraan eli sellaisenaan, vaan ainoastaan sen, mitä tiedostamaton mielesi milläkin hetkellä päättää tuupata tietoisuuteesi.

Vrt. tilanne jossa vajoat työmatkalla omiin ajatuksiisi niin, ettet tiedä perille päästyäsi mitä ympärilläsi tapahtui matkan aikana.

Tietoisuutesi oli täyttynyt matkan aikana muista ajatuksista/havainnoista kuin ympäristöstäsi koskevista havainnoista.

Se mitä ja millaisia ajatuksia milloinkin ajattelemme riippuu tietoisuuden tasostamme (“mielentilastamme”), joka vaihtelee omalla sumealla logiikallaan.

Kutsun universaaliksi mieleksi tätä sumeaa logiikkaa, tiedostamattomia ajatusprosesseita, jotka valitsevat mikä ajatus tulee milloinkin tietoisuuteesi ja kaikkia niitä tuhansia sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä, jotka myötävaikuttavat tiedostamattoman mielen valintaprosessiin.

Se, että koemme vain ajattelumme ei tee esimerkiksi lukihäiriöisestä yhtä nopeasti ja vaivattomasti lukevaa kuin henkilöstä jolla ei ole lukihäiriötä.

Voi kuitenkin olla että silloin kun hänen mielentilansa on alhainen, hän lukee vieläkin huonommin kuin silloin, kun hänen mielentilansa on korkea eli mieli tyyni ja levollinen.

Tai mestarillista kartanlukijaa ihmisestä, jonka synnynnäinen taipumus hahmottaa tilaa ja ympäristöä on poikkeava.

Mutta ollessaan paniikissa eli erityisen alhaisessa mielentilassa hän eksyy ehkä vieläkin pahemmin kuin silloin, kun hänen olonsa on vakaa ja rauhallinen eli mielentila korkea.

Tai ADHD-aivoisesta yhtä kykenevää keskittymään asioihin, jotka häntä eivät kiinnosta kuin ihmisestä, jolla on neurotyypilliset aivot.

Mutta alhaisessa mielentilassa hänen olonsa voi olla vieläkin sekavampi ja keskittymiskykynsä erityisen huono.

Kolme prinsiippiä auttaa ennen kaikkea siihen, ettei ota vakavasti ajatuksia, kuten “olen huono ihminen kun en pysty pitämään kotiani yhtä helposti siistinä kuin muut” tai ajattele että “minun on pidettävä kotini yhtä helposti siistinä kuin muut”.

Edellä mainitussa Päivän teoriassa kerron, että minun ymmärryksestäni käsin näyttää järkeenkäyvältä keskittyä tekemään asioita, joista suoriutuminen tuntuu lastenleikiltä, sen sijaan että yrittää itku kurkussa “parantua heikkouksistaan” tms.

Toisaalta sillä ei ole minulle mitään väliä vaikka joku haluaa käyttää aikansa tehden asioita, joihin hänellä ei ole luontaista taipumusta.

Kun kerran jotain täällä on tehtävä kuolemaa odotellessa, niin minusta näyttää kiinnostavammalta ja järkeenkäyvämmältä järjestää elämänsä niin, että voi tehdä etupäässä asioita, joihin on luontainen taipumus.

Minusta näyttää = mielipide = ajatus, ei universaali totuus.

Korkeassa mielentilassa teen helpommin niin asioita, joihin minulla on luontainen taipumus kuin asioita, joihin minulla ei ole luontaista taipumusta — mutta silloinkin teen keskivertoihmisiä paremmin asioita, joihin minulla on luontainen taipumus ja keskivertoihmistä huonommin asioita, joihin minulla ei ole luontaista taipumusta.

Universaali mieli on siis määrittää, mikä mielentilamme milläkin hetkellä on. Emme pysty koskaan hallitsemaan kaikkia niitä Universaaliin mieleen lukeutuvia tekijöitä, jotka ratkaisevat mikä seuraava ajatuksemme ja siihen liittyvä tunne on. Eikä tarvitsekaan, sillä mielentilamme on jatkuvassa muutoksessa.

Sekään ei tarkoita sitä, etteikö elämäänsä voisi ja kannattaisi järjestää niin, että todennäköisyys korkeaan mielentilaan on korkeampi kuin todennäköisyys matalaan mielentilaan.

Ei siksi että se olisi pakko tai edes tärkeää, vaan koska se on:

a) mahdollista ja

b) ehkä jopa järkeenkäypää.

Varsinkin, kun kaikki toimenpiteet jotka lisäävät korkean mielentilan todennäköisyyttä edistävät myös fyysistä terveyttä, parantavat tarkkaavuutta ja muistia ja pidentävät elämää.

Mutta vaikka järjestäisit kaikki olosuhteet korkean mielentilan kannalta optimaalisiksi, sekään ei takaa sitä, että mielentila ja tietoisuuden taso pysyisi aina korkeana.

Mikään olosuhde ei myöskään PAKOTA mielentilaa alhaiseksi, ainoastaan myötävaikuttaa siihen.

Vaikka olisit ollut juuri kaksi päivää putkeen korkeassa mielentilassa, niin sillä hetkellä kun ajattelusi taso laskee, fiiliksesi on yhtä huono kuin jos olisit ollut sitä ennen kaksi päivää alhaisessa mielentilassa.

Puhtaasti kolmea prinsiippiä opettavat opettajat eivät lähde käsittelemään sitä mistä universaali mieli koostuu, vaan puhuvat vain siitä, miten se ilmenee elämässämme.

Tämä on mielestäni täysin ymmärrettävä ja hyvin toimiva lähestymistapa, jota noudatin itsekin ensimmäiset vuodet kolmen prinsiipin oivaltamisen jälkeen.

Tällä hetkellä minun ymmärryksestäni käsin tuntuu järkeenkäyvältä puhua myös asioista, jotka sisältyvät universaaliin mieleen eli asioista, jotka myötävaikuttavat siihen mikä mielentilamme milläkin hetkellä on.

Koen että se konkretisoi ihmisille sitä miten ajatus, tietoisuus ja universaali mieli luovat kokemuksemme. Hyvällä tsägällä se myös auttaa heitä myös pääsemään useammin korkeaan mielentilaan, jossa he voivat oivaltaa paremmin todellakin kokevansa joka hetki vain oman ajattelunsa. 🙂

Puhun “puhtaasti” Kolmesta prinsiipistä Mielenrauhaa-kurssilla.

Mitä jos nk. (ihmisen) aura onkin ihan arkinen juttu?

Olen erinäisistä syistä tutustunut viime aikoina mikrobiomiin eli bakteerikantaan, kun eräs kaveri laittoi linkin tähän hörhö-henkiseen artikkeliin “aurasta” — ihmisten maagisesta energiakentästä — ja siitä miten se voi “saastua” vääränlaisten ihmisten seurassa.

Näin jutussa paljon yhtymäkohtia tutkimuksiin, joita olin juuri lukenut. Mieleeni nousi hurja ja täysin spekulatiivinen teoria siitä, että ehkäpä se, mitä jotkut mieltävät auraksi, onkin osin tai kokonaan mikrobiomi — henkilön oma, uniikki bakteerikanta bakteeristo.

Ooh!

Aura = Mikrobiomi?

Puhun alla olevalla videolla virheellisesti bakteerikannasta mikrobiomin synonyymina. Onneksi eräs mikrobiologi pointtasi virheeni. Häntä lainatakseni:

“Bakteerikanta on suomenkielessä vakiintunut vastaamaan engl. termiä “bacterial strain”. Kanta tarkoittaa siis lajin sisällä olevaa varioitunutta alatyyppiä (Esim. “Lactobacillus rhamnosus GG on probioottinen bakteerikanta.”) Tai ihmisellä voi olla vaarattoman bakteerilajin antibiooteille vastustuskykyinen bakteerikanta mikrobiomistossaan. “

Syytän virheestä biohakkereita. 🙂

Katso video YouTubessa.

Pääpointit:

  • Jokaisella ihmisellä on oma, uniikki bakeeristonsa eli mikrobiomi.
  • Mikrobiomi leijuu pilvenä ympärillämme.
  • Mikrobiomista jää jälki tilaan, jossa olemme oleskelleet.
  • Jos vietämme paljon aikaa jonkun ihmisen kanssa samassa tilassa, mikrobiomimme alkavat muistuttaa toisiaan.
  • Jos oma mikrobiomimme on heikko tai liian yksipuolinen, toisen vahva ja sairas bakteeristo voisi ainakin teoriassa “saastuttaa” meidän mikrobiomimme.