Ihanneminä vs. todellinen minä [Päivän teoria]

Katso video YouTubessa.

Tässä päivän Teoria videossa vastaan kysymykseen (tai pikemminkin pohdintaan) siitä, miten saatamme tavoitella ihanneminää, joka ei välttämättä vastaa ns. oikeaa minäämme.

Kuten kerron videolla, sekä oma mielikuvamme siitä, millainen ihminen olemme, että ns. ihanneminämme ovat molemmat “vain ajatuksia”.

Puhun videolla myös siitä, miksi kannattaa panostaa mieluummin asioihin, joissa voit hyödyntää luonnollisia taipumuksiasi kuin yrittää väkisin vain kehittää ns. heikkouksiasi.

Videolla mainittu kirja on James Clearin Atomic Habits.

Tässä videolla näkynyt kuva.

Kun panostat vahvuuksiin, voit kehittyä enemmän ja nopeammin koska se on jo lähdössä helpompaa ja palkitsevampaa. Saatat myös saada enemmän tilaisuuksia ja tukea kehittymiseen kuin luontaisesti huonompi.
Miksi kannattaa panostaa enemmän omiin luontaisiin vahvuuksiin kuin yrittää epätoivon vimmalle kehittää ns. heikkouksia.

Onko lapsen ADHD vanhempien vika?

Eräässä suositussa blogissa oli juttu, jossa provosoivaan tyyliin esiteltiin eri tahojen mielipiteitä siitä kuinka “ADHD ja muut tarkkaavaisuushäiriöt johtuvat huonosta vanhemmuudesta, huonosta kasvatuksesta sekä oloista ja vuorovaikutuksesta kotona, uskovat monet.”

Mommy Be Good kirjoitti juttuun oman vastauksensa. Tässä on minun vastaukseni.

Ensinnäkin: ADHD on suomeksi tarkkaavuushäriö (ilman ais:ta).

Toiseksi: tarkkaavuushäiriö ei johdu vanhemmuudesta, mutta se on seurausta vanhemmista.

Tarkkaavuushäiriö on vahvasti periytyvä neurologinen ominaisuus. Se on periytyvämpi piirre kuin pituus.

Jos lapsella on ADHD, vähintään yhdellä hänen biologisista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on tarkkaavuushäiriöön viittaavia piirteitä.

Toisin sanoen jos toiselta vanhemmista ei tule ADHD-geenejä, lapselle ei tule tarkkaavuushäiriötä vaikka kotiolot olisivat kuinka paskat.

Ehkä sinäkin tunnet vaikeissa oloissa kasvaneita ihmisiä, jotka ovat aina ajoissa, pitävät kodin järjestyksessä ja ovat tehokkaita ja täsmällisiä?

Myös ns. hyvissä kotiolossa kasvaneilla ihmisillä esiintyy tarkkavuushäiriötä. Toisaalta saman perheen lapsilla ei välttämättä ole ADHD:ta vaikka kasvuympäristö on sama.

Kaikki tämä olisi mahdotonta, jos huonot kotiolot “aiheuttaisivat” tarkkaavuuden ongelmat.

Aivokuvauksista tiedetään, että kun ADHD-ihminen yrittää keskittyä tahdonvoimalla, hänen aivonsa aktivoituvat eri tavalla kuin ns. neurotyypillisten ihmisten aivot.

Tämä johtuu siitä, että ADHD-ihmisten aivokemia toimii tutkitusti toisella tavalla kuin muiden ihmisten aivokemia. ADHD-ihmisten aivojen rakenteessa näyttää olevan myös tiettyjä synnynnäisiä eroja.

Tarkkaavuushäiriöisen toiminnanohjausjärjestelmä eli “sisäinen sihteeri” toimii eri tavalla kuin valtaväestöllä.

Tarkkaavuushäiriöisen huomio kiinnittyy muita herkemmin asioihin, jotka ovat uusia, yllättäviä, erilaisia tai jännittäviä. Hänen on vaikeampi pitää tahdonvoimalla huomionsa asioissa, jotka ovat tuttuja ja tylsiä — varsinkin silloin kun huomiosta on kilpailemassa jotain kiinnostavampaa.

Tarkkaavuushäiriöiset hahmottavat myös aikaa eri tavalla kuin neurotyypilliset. Heille asiat tapahtuvat joko nyt tai ei-nyt. Eli tarkkaavuushäiriöisen näkökulmasta ei ole juurikaan eroa sillä tapahtuuko asia huomenna tai vuoden päästä — olennaista on, että se ei tapahdu juuri nyt.

Myös heidän työmuistinsa on yleensä keskivertoa lyhyempi eli he pystyvät esimerkiksi muistamaan kerralla lyhyempiä numerosarjoja kuin neurotyypilliset ihmiset.

Tarkkaavuushäiriöisten impulssikontrolli on luonnostaan huonompi kuin neurotyypillisillä ihmisillä, mikä ilmenee usein möläyttelynä, keskeyttämisenä ja siten, että henkilö toimii ennen kuin ajattelee seuraamuksia.

Toisaalta tarkkaavuushäiriöisillä on kyky mennä ns. ylikeskittymistilaan, jossa he eivät näe eivätkä kuule mitä ympärillä tapahtuu, koska heidän koko huomionsa on asiassa, joka kiinnostaa heitä.

Oikeanlaisella kasvatuksella, elintavoilla ja toimintaympäristöllä voidaan kyllä vaikuttaa siihen, miten tarkkaavuushäiriö ilmenee ja miten paljon se vaikeuttaa  — tai jopa edistää — elämää.

Esimerkiksi aikuinen tarkkaavuushäiriöinen, joka saa tehdä kiinnostavaa työtä ja joka on delegoinut kaikki tylsät työt muille, voi olla huippumenestynyt kirjailija kuten äitini Kirsti Manninen eli Enni Mustonen (tai minä), uraauurtava miljardööri kuten sir Richard Branson tai Ikean perustaja Ingvar Kamprad, laulajatähti kuten Justin Timberlake,  näyttelijä kuten Channing Tatum ja Emma Watson, huippu-urheilija kuten olympiavoittaja-uimari Michael Phelps, suorapuheinen toimittaja ja tv-tähti kuten Jenny Lehtinen tai suosittu tube-tähti kuten Deata tai Tuure Boelius.

Joskus muista neurologisista poikkeamista kärsivillä, aivovamman saaneella tai jopa kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai raudanpuutteesta kärsivillä voi olla tarkkaavuushäiriötä muistuttavia oireita, mutta tällöin kyse ei ole varsinaisesta tarkkaavuushäiriöstä.

Tarkkaavuushäiriön periytyminen ei ole täysin suoraviivaista, sillä sen ilmenemiseen vaikuttaa nykytiedon mukaan useampi geeni ja mahdollisesti myös se, miten kyseiset geenit aktivoituvat raskausaikana ja jopa synnytyksen yhteydessä.

Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa vastasyntyneiden napanuorasta otetusta verinäytteestä tutkittiin heidän DNA:nsa metylaatio ja huomattiin, että sillä miten eri geenien DNA oli aktivoitunut heti vastasyntyneenä oli yhteys siihen, miten paljon heillä ilmeni 6-vuotiaana tarkkaavuuden ongelmia.

Sen sijaan synnytyksen jälkeisillä tapahtumilla ei näytä olevan vaikutusta ADHD:n syntyyn — ainoastaan oireiden suuruuteen.

Mistä tämä tiedetään? Muun muassa kaksoistutkimuksista, adoptiotutkimuksista ja erilaisista aivokuvausta hyödyntävistä tutkimuksista.

Väärinkäsitys siitä, että ADHD johtuisi huonosta kasvatuksesta tai kaoottisista kotioloista johtunee siitä, että tarkkaavuushäiriön lapselleen periyttäneellä ADHD-vanhemmalla voi olla vaikeuksia pitää koti järjestyksessä ja kiinni rutiineista. Joskus ADHD-ihmiset, joilla ei ole diagnoosia eikä siksi ymmärrystä omista erikoispiirteistään, “lääkitsevät” ADHD:ta päihteillä.

Väärinkäsitys siitä, että koululaisten ADHD-diagnoosien määrä on lisääntynyt koska nykylapset nukkuvat vähemmän ja käyttävät älylaitteita, on myös pielessä.

On totta, että jos kuka tahansa ihminen nukkuu liian vähän, hänen tarkkaavuutensa kärsii ja varsinkin monista lapsista tulee väsyneenä levottomia.

Liian vähän nukkuvat ADHD-ihmiset ovat vieläkin hajamielisempiä, impulsiivisempia ja usein myös fyysisesti levottomampia väsyneenä kuin mitä he ovat pirteinä.

Se, että ADHD-ihmisillä on tutkitusti enemmän uniongelmia mm. poikkeavan melatoniinituotannon takia, ei ainakaan helpota riittävien yöunien saamista. Älylaitteiden ja telkkarin tuijottaminen myöhään illalla viivästyttää melatoniinin tuotantoa entisestään.

Mutta jos laitat neurotyypillisen lapsen ja tarkkaavuushäiriöisen lapsen valvomaan yhtä paljon, neurotyypillisen lapsen käytös ei riitä täyttämään tarkkavuushäiriön kriteereitä. Tarkkavuushäiriöinen on tarkkaavuushäiriöinen vaikka nukkuisi kuinka paljon.

Tarkkaavuushäiriön diagnosointi on ainakin Suomessa pitkä ja tarkka prosessi, jonka aikana ADHD-epäilty tutkitaan eri testein, haastatteluin ja usein myös opettajien ja läheisten haastatteluin.

Tarkkaavuushäiriötä näyttää olevan useampaa eri lajia ja on mahdollista, että joskus tarkkaavuushäiriödiagnoosi annetaan ihmiselle, jolla on jokin muu neurologinen poikkeama (esim. aistiyliherkkyyttä).

Suurin syy siihen, että Suomessa tehdään nykyään ADHD-diagnooseja enemmän kuin ennen on se, että ennen niitä tehtiin liian vähän.

Nykytiedon mukaan kaikissa väestöissä ADHD:ta ilmenee noin 5-7 % väestössä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos luokassa on 20 oppilasta, tilastollisesti heistä noin 1–2 on tarkkaavuushäriö.

Jos samalla paikkakunnalla asuu enemmänkin saman ADHD-suvun jäseniä, tosiasiallinen tarkkaavuushäiriöisten määrä paikallisessa koulussa voi olla tätäkin suurempi.

Esimerkiksi minä, jolla on klassinen tarkkaavuushäiriö ilman hyperaktiivisuutta, pääsin peruskoulun läpi ilman, että kukaan epäili mitään.

Näin siitä huolimatta, että olin koulusta poissa ala-asteelta lähtien joka vuosi noin 200 tuntia — ihan vain siksi, etten viihtynyt koulussa.

Tunneilla olin joko ihan poissaoleva tai niin yliaktiivinen, että muut ärsyyntyivät kyselyistäni tai minut heitettiin ulos luokasta. Kouluajan jälkeen järjestin elämäni niin, että ADHD oli minulle enemmän hyöty kuin haitta.

Kukaan suvussani ei tullut ajatelleeksi, että minulla olisi ADHD, koska olin niin samanlainen kuin äitini, veljeni, isoisäni ja monet muut sen puolen sukulaiset.

Vasta lasten saamisen jälkeen havahduin siihen, että lapsiperhearjen pyörittäminen on minulle huomattavasti haastavampaa kuin muille. Eräs blogini lukija huomautti, että minulla voisi olla tarkkaavuushäiriö ja kun menin testeihin, diagnoosi oli täysin selvä.

Tämän jälkeen muutama minua nuorempi suvun jäsen on saanut ADHD-diagnoosin ja lääkityksen, joka auttaa pärjäämään koulussa.

Nykyään minulla on stimulanttilääkitys, jonka ansiosta selviän paremmin myös niistä tehtävistä, jotka eivät vedä luontaisesti huomiotani puoleensa.

Näin lopuksi haluaisin kysyä kaikilta, jotka vieläkin salaa miettivät että “ADHD on vain tekosyy”, että miten “huono kasvatus” tai “huonot kotiolot” voi maagisesti kadota oikealla lääkityksellä (siksi aikaa kun lääke vaikuttaa)?

Jos tämänkin luettuasi haluat levittää väärää tietoa tarkkaavuushäiriöstä, on aika katsoa peiliin ja miettiä mikä sinun kasvatuksessasi meni pieleen.

Kuva: Geran de Klerk

Tunne-elämän epävakaus — mitä se on, mitä sille voi tehdä

Saatko aika ajoin — ehkä päivittäinkin — selittämättömiä tyhjyyden tunteita? Saako sinun tunteiden vuoristoratasi muiden tunne-elämän näyttämään Linnanmäen possujunalta? Koetko helposti sietämätöntä ahdistusta? Kun olet kuormittunut, tuleeko mieleesi, että haluat kuolla tai lakata olemasta?

Onneksi olkoon, sinulla saattaa olla tunne-elämän säätelyjärjestelmän häiriö, joka väärinymmärrettynä voi johtaa tunne-elämän epävakauteen (entinen rajatilapersoona).

Tunne-elämän epävakaus lähtee perimästä

Ennen luultiin, että epävakaus on seurausta vain ja ainoastaan traumaattisista kokemuksista. Nyt tiedetään, että tunne-elämän epävakaudella on geneettinen pohja. Perimän merkitys tunne-elämän epävakauden kehittymiseen on noin 40 %.

Synnynnäiset temperamenttipiirteet, jotka ennustavat epävakauden puhkeamista ovat neuroottisuus ja se, ettei lapsi ole luonnostaan mukautuva eikä tunnollinen.

Kaksi lasta voi saada täsmälleen samanlaisen kasvatuksen ja kokea täsmälleen samanlaisia vastoinkäymisiä lapsuudessaan, mutta vain siitä, jolla on synnynnäinen alttius tunne-elämän säätelyongelmiin, tulee tunne-elämältä epävakaa.

Vastaavasti kaksi lasta, joilla on kummallakin luonnostaan vaikeuksia tunne-elämän säätelyn kanssa, voivat kasvaa täysin erilaisiksi eri ympäristöissä.

Torjuvassa, tunnekylmässä, arvaamattomassa, turvattomassa ja ikävät tunteet kieltävässä ympäristössä kasvavalle henkilölle kehittyy tunne-elämältä epävakaa persoonallisuushäiriö.

Henkisesti tukevassa, rakastavassa, turvallisessa ja tunteiden säätelyä positiivisesti opettavassa ympäristössä lapsesta kasvaa ehkä voimakkaasti tunteva, hieman ailahteleva ja impulsiivinen aikuinen, joka välillä kokee tyhjyyden tunteita, mutta ei käytöksen puolesta täytä epävakaan persoonallisuushäiriön kriteerejä.

Tunne-elämän epävakailla on “erilaiset aivot”

Tunne-elämältään epävakaiden aivojen rakenteessa ja toiminnassa on havaittu poikkeamia suhteessa aivoiltaan neurotyypillisempiin ihmisiin (eli nentteihin).

Esimerkiksi epävakaat tulkitsevat neutraalit kasvojen ilmeet helpommin negatiivisiksi (esim. vihaiseksi) kuin nentit.

Tähän voi auttaa tutkitusti yllättävä konsti: kulmien väliin tuleviin “Sibeliusryppyihin” laitettu botox, joka heikentää kykyä tunnistaa negatiivisia ilmeitä. (Huom! Botoxia EI SAA laittaa naururyppyihin, koska tällöin taipumus surumielisyyteen lisääntyy!)

Miksi epävakauden on luultu johtuvan vain lapsuuden traumoista?

Tunne-elämältään epävakaat kasvavat yleensä perheessä, joissa vähintään toisella vanhemmista on itselläkin tunne-elämän säätelyvaikeuksia. Tällainen vanhempi tekee usein omalla käytöksellään kotielämästä jotenkin kaoottista.

Ei ole myöskään tavatonta, että perheessä toinen vanhemmista on epävakaa ja toinen esimerkiksi tarkkaavuushäiriöinen, sillä erityisen vakaat ihmiset harvemmin jaksavat katsoa epävakaiden tunteiden vuoristorataa.

Lisäksi on aika tavallista, että tunne-elämän säätelyn vaikeudesta kärsivä vanhempi yrittää lääkitä omaa ahdistustaan päihteillä, mikä tietenkin pahentaa epävakautta ja voi luoda väärinkäsityksen, että vanhemman alkoholismi aiheuttaa lapsen epävakauden.

Joskus tunne-elämältä epävakaat saavat kasvaa ns. turvallisissa olosuhteissa — esim. siksi, että heidän epävakaa vanhempansa on häipynyt kuvioista ennen heidän syntymäänsä.

Sekään ei takaa, että he oppivat säätelemään tunteitaan. Tällöin heidän poikkeava tunne-elämänsä voi herättää hämmennystä heidän tunne-elämältään vakaammissa läheisissään. Sen seurauksena epävakaa voi tuntea olevansa kummallinen, ulkopuolinen ja väärinymmärretty.

Tunne-elämän säätelyjärjestelmän häiriön hyvät puolet

Tunne-elämältä epävakaan persoonallisuushäiriön sijaan olisi ehkä parempi puhua tunne-elämän säätelyjärjestelmän häiriöstä, sillä vaikka epävakaa tunne-elämä voi vaikeuttaa kokonaisvaltaisesti elämää, olemme enemmän kuin vain pelkkä tunne-elämämme.

Tunne-elämältä epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi voidaan myös purkaa, jos henkilö oppii elämään erityislaatuisen tunne-elämänsä kanssa niin, ettei se enää vaikeuta (liikaa) elämää.

Lisäksi voimakkaasta tunne-elämästä voi olla myös hyötyä — ainakin silloin, kun epävakaa osaa huolehtia neurologiastaan ja ymmärtää omaa erikoislaatuista mieltään.

Tunne-elämän epävakaa, jolla neurologia on niin tasapainossa kuin se vain voi olla, on yleensä energisempi, dynaamisempi ja elinvoimaisempi kuin muut ihmiset. Hän on seksuaalinen, intensiivinen ja karismaattinen.

Tunne-elämältä epävakaat ovat usein älykkäitä ja huumorintajuisia ja heillä on erittäin hyvä mielikuvitus. Ihannetapauksisa he suuntaavat draamahakuisuutensa luovuteen tai tärkeisiin hankkeisiin, jotka ovat muille liian pelottavia tai vaativia.

Oman hermoston vahvistaminen on tärkeää

Tunne-elämältään epävakaiden on erityisen tärkeää huolehtia siitä, että he syövät riittävästi ja säännöllisesti, nukkuvat tarpeeksi, liikkuvat (mieluiten luonnossa) ja syövät magnesiumia (sitraatti tai kelaatti, ei oksidi), D-vitamiinia (talvella), kalaöljyä ja B12-vitamiinia metyylikoblamiinina.

Neurotyypillisetkin ihmiset hyötyvät hyvistä elämäntavoista, mutta eivät romahda esimerkiksi unenpuutteesta henkisesti samalla tavalla kuin epävakaat.

Jos tunne-elämän säätelyvaikeuksista kärsivällä ei ole SSRI-lääkitystä, hän voi hyötyä L-tryptofaanista ja kärsimyskukka-yrttivalmisteista, joista voi ainakin periaatteessa saada GABA:aa.

Jos epävakaa on saanut antibioottikuurin tai syönyt paljon särkylääkkeitä, hänen kannattaa panostaa myös hyvälaatuiseen probiootteihin eli maitohappobakteereihin ja ns. prebioottisiin ruoka-aineisiin kuten juureksiin, omeniin, kaurahiutaleisiin jne., sillä epätasapainossa oleva suoliston bakteeristo pistää myös hermoston sekaisin.

Epävakaiden olisi myös erittäin tärkeää saada päivittäin kasvokkain tapahtuvia positiivisia sosiaalisia kontakteja ja mieluiten fyysistä kosketusta, koska siitä saatava serotoniini ja oksitosiini tukee heidän hermostoaan. Hätätapauksessa esimerkiksi sopivan halattava lemmikki (eli esimerkiksi koira, alpakka tai hevonen) voi ajaa saman asian.

Myös musiikki ja laulaminen, saunominen, uiminen (varsinkin avantouinti), kylmät suihkut, meditaatio ja jooga voivat tukea ja vahvistaa epävakaiden hermostoa.

Moni epävakaa on saanut apua dialektisestä käyttäytymisterapiasta (DKT).

Kaikkein tärkeintä on tulkita tunnereaktiot oikein

Tunne-elämän epävakaan on kaikkein tärkeintä ymmärtää, että kun hän kuormittuu, hänen aivonsa menevät tilttiin. Siinä tilassa hänen mieleensä juolahtaa kaikenlaisia todella typeriä ajatuksia, kuten ajatus siitä, että hänen pitää satuttaa itseään.

Lapselle, joka on perinyt huonosti toimivan tunne-elämän säätelyjärjestelmän, kannattaa opettaa jo pienenä, että kun hänelle iskee yhtäkkiä ahdistus, pohjaton suru tai huoli tai halu kuolla, se ei ole vaarallista ja kertoo vain siitä, että hänen “aivotietokoneensa on jumissa”.

Ennen kaikkea on tärkeää kertoa, että kamalinkin tunne menee kohta itsestään ohi — ja myös pointata lapselle, kun tila on mennyt ohi: “huomaatko, äsken sulla oli paha olo, nyt sulla on taas hyvä olo — paha olo meni itsestään ohi”. Sitä odotellessa lasta kannattaa pitää sylissä tai vaikka silitellä, jolloin hän oppii että ahdistava tunne ei ole vaarallinen.

Mitä vähemmän epävakaa näkee omat tunteensa vaarallisina tai väärinä ja mitä vähemmän hän uskoo ajatuksia, joita hänelle nousee mieleen voimakkaiden tunnekuohujen vallassa, sitä vähemmän hän tekee typeryyksiä, jotka vaikeuttavat hänen arkeaan ja sosiaalisia suhteitaan.

Epävakauden kanssa voi elää ja jopa voida hyvin ja kukoistaa, kun ymmärtää mistä on kyse, ja panostaa omaan hermoston hyvinvointiin.

Videoita oman neurologian ymmärtämiseen ja vahvistamiseen

Linkkejä tutkimuksiin

 

Kuinka jaksaa paremmin kuin voimavarat on vähissä?

Tarkoituksenani oli tehdä tästä aiheesta Päivän teoria -video, mutta koska onnistuin hukkaamaan ääneni lopullisesti eilisen päivän aikana, kirjoitan aiheesta puhumisen sijaan. Voit katsoa täällä “videotiiserin”, jonka tein ennen kuin ääni meni.

Todelliset resurssit vs kokemus voimavaroista

Meillä kaikilla on joka hetki mahdollisuus käyttää runsasta valikoimaa erilaisia resursseja eli voimavaroja. Näitä ovat esimerkiksi:

  • Raha ja muu omaisuus
  • Sosiaalinen verkosto ja heidän resurssinsa
  • Tiedot, taidot ja kokemus
  • Vireystila ja ravitsemustila
  • Keskittymiskyky ja muisti
  • Henkinen vääntövoima eli itsekuri, itsehillintä ja tahdonvoima
  • Lihaskunto ja aerobinen kunto
  • Hermoston kunto ja tila
  • Elinympäristö
  • Ymmärrys

Eri resurssien suuruusluokka ja käytettävyys vaihtelee eri aikoina.

Eli esimerkiksi aamulla vireystilasi ja keskittymiskykysi on todennäköisesti parempi kuin illalla. Palkkapäivän jälkeen sinulla on yleensä enemmän rahaa kuin päivää ennen palkkapäivää.

Jos saatavilla oleva ruoka on jääkaapissasi, se on helpommin saatavissa kuin jos se olisi vielä kaupassa.

Kokemuksesi siitä, miten paljon sinulla on resursseja käytössä ei usein — tai ehkä koskaan — vastaa sitä miten paljon niitä on oikeasti saatavilla.

Miksi? Koska koet vain ajattelusi ja se, MITÄ AJATTELET käytössä olevista resursseista ratkaisee kokemuksesi.

Ehkä olet joskus ollut tilanteessa, jossa olit varma että rahasi olivat loppu. Koit ahdistusta koska ajattelit olevasi rahaton.

Sitten menet pankkiautomaatille katsomaan miten paljon tili on miinuksella ja sinne onkin ilmestynyt yllätyspalkkio tai muu rahasumma, jota et ollut muistanut tai osannut odottaa vielä. Rahat olivat tililläsi jo silloin kun koit olevasi täysin persaukinen.

Oletko koskaan ollut hereillä aamukolmelta, koska olet ollut juhlimassa tai rakastellut uuden kumppanin kanssa?

Tunnet tällöin olosi todennäköisesti vähemmän väsyneeksi, kuin jos olet valvonut kolmeen oksennustautiin sairastuneen lapsen kanssa tai tehden puuduttavaa koulutehtävää. Olet nukkunut ihan yhtä vähän, mutta koska ajatuksesi valvomisen syystä ovat erilaiset, koet valvomisen eri tavalla.

Tai oma esimerkki eiliseltä päivältä:

Heräsin aamulla flunssan takia huonosti nukutun yön jälkeen uupuneena. Joka paikkaa särki, nenä vuosi, ääni alkoi pettää ja olo oli todella ankea. Mieli teki perua aamun käsikirjoituspalaveri, mutta koska siitä olisi seurannut useita aikatauluongelmia, tsemppasin itseni palaveriin.

Palaveri oli äärimmäisen hauska ja innostava. Se kesti yli kolme tuntia ja koko sinä aikana en kokenut minkäänlaista väsymystä tai kipua — vain iloa, innostusta ja vahvan tunteen siitä että olen elossa.

Palaverin jälkeen menin istumaan autoon ja yhtäkkiä tunsin olevani vieläkin väsyneempi ja kipeämpi kuin aamulla.

Todennäköisesti en edes ollut merkittävästi väsyneempi saati kipeämpi (mitä nyt ääni oli mennyt) kuin aamulla, mutta verrattuna äskeiseen uskomattoman hyvään oloon autossa istuminen ilman ääntä ja ideointia tuntui vieläkin kurjemmalta.

Se mihin tilannettamme vertaamme, vaikuttaa myös kokemukseemme tästä hetkestä.

Niin moni aikuinen laihduttaja katsoo nuoruuden valokuviaan ja miettii, että “miten ihmeessä mä luulin olevani tuolloin lihava ja ruma — mähän olin silloin ihan nätti ja normaalipainoinen”.

Havainto johtuu siitä, että he vertaavat nuoruuden kuvissa olevaa itseään eri laihuus- ja kauneusstandardeihin kuin mihin he vertasivat itseään nuorena.

Jos kaikki kaverisikin ovat köyhiä ja ostavat vaatteensa kirppikseltä, sinun on helpompi iloita kirppislöydöistä ja etkä tunne itseäsi niin köyhäksi kuin jos kaikki ympärilläsi tienaavat kymmenen kertaa enemmän kuin sinä ja ostelevat hienoja merkkivaatteita.

Siksi on mahdollista että nuori opiskelija tuntee olevansa rikkaampi kuin miljardöörien kanssa hengaava monimiljonääri.

Mitä tehdä jos kokee että voimavarat ovat vähissä

Jos haluat kokea että sinulla on enemmän voimavaroja kuin mitä tunnet niitä olevan, voit muuttaa kokemustasi muutamalla eri tavalla.

Listaa kaikki resurssit

Ensinnäkin voit tehdä itsesi tietoiseksi kaikista ulottuvillasi olevista resursseista, joita et ehkä ole tullut ajatelleeksi.

Listaa ihan käsin kirjoittamalla paperille seuraavat asiat:

1.
Kaikki ihmiset joilta voisin pyytää ja saada jonkinlaista apua jos sinun olisi ihan pakko saada apua — katso Facebook-kaverilistaa ja puhelimesi yhteystietoja. Halutessasi voit kirjata jokaisen nimen perään minkälaista apua voisit saada: neuvoja, palveluksia, rahaa, uusia kontakteja, henkistä tukea, ruokaa jne.

2.
Kaikki tiedot, taidot, kokemukset ja kyvyt mitä sinulla on.

On hyvä idea tehdä itselleen todella kattava “hehkutus-CV” eli ansioluettelo, johon päivittää jatkuvasti uudet osaamisalueet — aina alkaen parin tunnin erikoisluennoista ja päivän työkeikoista alkaen. Voit myös listata kaikki tietokoneohjelmat joita osaat käyttää, kaikki kielet, liikuntalajit, musiikki-instrumentit ja muut taidot joita olet opiskellut yhdenkin oppitunnin ajan.

3.
Kaikki työvälineet, työkalut, laitteet ja vehkeet joita sinulla on käytössäsi ja joita voisit heposti lainata läheisiltäsi (eli esim. autot, tietokoneet, kännykät, printterit, sahat, peräkärryt, uunit, mikrot, veneet, sukset jne.).

4.
Kaikki rahat mitä sinulla on ja mitä voisit saada. Eli listaa varsinaisen rahan ja luoton lisäksi tieto siitä, miten paljon voisit saada vielä pankista lainaa, erilaiset työtilaisuudet joita tekemällä voisit saada lisätuloja (ml. sienien ja marjojen poimiminen jne.) sekä omaisuuden, jonka voisit hätätilanteessa myydä.

5.
Jos ongelmanasi on, että saat liian vähän unta, listaa kaikki sellaiset tavat, joilla voisit jotenkin parantaa unen kokonaismäärää ja laatua.

Siis esimerkiksi aikaisemmin sänkyyn meneminen, tietokoneiden, kännyköiden ja muiden laitteiden sulkeminen pari tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa, kofeiinin käytön lopettaminen, lapsen lähettäminen mummolaan yökylään että saat nukkua yhden kokonaisen yön, yhtä aikaa lapsen kanssa päiväunien nukkuminen (ja raa’asti kotitöiden ignoroiminen) jne.

6.
Jos ongelmanasi on terveydentilaan liittyvät asiat, listaa kaikki tavat, joilla terveyttäsi voitaisiin parantaa — älä mieti onko sinulla siihen rahaa vai ei, vaan tyydy listaamaan asiat joilla terveydentilaasi voisi TEORIASSA parantaa. Tsägällä listaa tehdessä mieleesi juolahtaa myös sellaisia asioita, jotka voit tehdä jo nyt terveytesi parantamiseksi.

7.
Kaikki hyvät muistot ja onnistumiskokemukset.

8.
Kaikki asiat, joista olet tai ainakin olet ollut joskus elämässäsi kiitollinen — jopa siinä tapauksessa että niitä ei enää ole. Pääpointtina on huomata miten paljon hyviä asioita olet saanut elämässäsi.

Näitä listoja tehdessä vierähtääkin helposti tunti, päivä tai viikkoja. Kun olet kertaalleen tehnyt listat, voit vetää ne esiin aina kun alkaa tuntua ettei sinulla ole mitään resursseja. Lisäksi voit täydentää niitä sitä mukaa kun mieleesi juolahtaa uusia voimavaroja.

Aivan varmasti hämmästyt sitä, miten paljon sinulla on resursseja käytössä.

Mieti miten asiat voisivat olla vieläkin huonommin

Koska se mihin vertaamme nykytilannetta vaikuttaa siihen, miten sen koemme, kaikkein yksinkertaisin tapa saada nykytilanne tuntumaan paremmalta on verrata sitä johonkin vieläkin huonompaan tilanteeseen.

Kaikkein tehokkainta on, jos voit verrata nykytilannetta lähtötilanteeseen ja huomata millaista edistystä on tapahtunut.

Esimerkiksi kotimme julkisivuremontti on kesken ja pihan laittaminen ihan puolitiessä. Jos tuijottaisin näitä ongelmakohtia, voisin varmasti saada itseni syvään tyytymättömyyden tilaan. Jos kuitenkin vertaan tilannetta siihen, mikä se oli kaksi vuotta sitten — saati kolme vuotta sitten kun tämä talo hankittiin, niin tunnen valtavaa ihmetystä, kiitollisuutta ja helpotusta siitä, miten olemme päässeet jo näin pitkälle lähtötilanteesta.

Samalla muistan kaiken sen työ- ja rahamäärän, mikä talon remontointiin on uhrattu, jolloin talo tuntuu tärkeämmältä ja arvokkaammalta.

Toisaalta en vieläkään pysty tekemään töitä samaan malliin kuin ennen lapsia, mutta kun muistan miten vähän pystyin tekemään töitä vuosi sitten — saati neljä vuotta sitten, nykyinen työhön käytettävissä oleva aika ja aivokapasiteetti tuntuu ruhtinaalliselta.

Laske standardeja

Ei ole mitään universaaleja standardeja siihen, mihin kaikkeen meidän pitäisi pystyä. Mitä odotuksia sinulla on tai oletat muilla olevan, ne ovat vain mielipiteitä, eivät universaaleja totuuksia tai sääntöjä.

Moni pitää kiinni itselleen liian kovista standardeista, koska olettaa sen motivoivan tekemään enemmän. Mutta jos voimavarasi ovat vähissä esimerkiksi valvottavan vauvan takia, olet varmasti jo huomannut että standardisi saattavat enemmän ahdistaa ja stressata kuin innostaa ja tsempata.

Mitä jos raa’asti päättäisit että kokeilet tehdä joka hetki parhaasi ja katsoa mihin se riittää. Kun keskityt vain tähän hetkeen ja tekemään käsillä olevan tehtävän mahdollisimman hyvin, päädyt todennäköisesti jopa parempaan lopputulokseen kuin jos yrittäisit kiristää ja piiskata itseäsi saavuttamaan liian kovat vaatimukset.

Keskity tähän hetkeen

Tässä hetkessä asiat ovat lähes aina OK tai jopa hyvin. Jos epätoivon keskellä pysähdyt kuuntelemaan tai katsomaan ajatuksiasi, huomaat kyllä että eniten ahdistusta ei seuraa siitä, että ajattelet mitä ympärilläsi tapahtuu tällä sekunnilla. Suurin ahdistus syntyy siitä, kun murehdit mennyttä tai pelkäät tulevaisuutta.

Keskellä yötä valvova ihminen ei ole yleensä niinkään huonona siitä, että on sillä hetkellä väsynyt, vaan siitä, että miettii miten kamala seuraavasta päivästä tulee.

Tai jos valvomisen syy on lapsi, tuskaa saattaa tuottaa ajatus siitä että “mitä jos tää lapsi ei nukahda koskaan” tai “tää lapsi on jo huutanut tunnin ja voi hyvinkin huutaa vielä tunnin” — ei ajatus siitä että “tällä sekunnilla lapsi ei nuku” tai “juuri nyt vauva huutaa”.

Emme käytännössä koskaan stressaa juuri työn alla olevaa tehtävää, vaan niitä tehtäviä, jotka odottavat tämän tehtävän jälkeen tai mitä tapahtuu jos tämä tehtävä ei valmistu ajoissa.

Jos keskittyisit ihan vain siihen, mitä teet tällä sekunnilla, et kokisi ahdistusta — ja todennäköisesti työkin tulisi nopeammin tehtyä, kun antaisit sille täyden huomion.

Hengitä!

Tiedän itse kyllä miten vaikeaa on keskittyä tähän hetkeen jos on ahdistuksen vallassa. Sitä voi helpottaa alkamalla hengittää tietoisesti syvään. Panosta varsinkin uloshengitykseen.

Vielä tehokkaampaa on oikaista ryhtinsä ja hengittää pidempään ulos kuin sisään — näin muutat sydämesi sykettä epätasaisemmaksi (mikä on hyvä asia) ja aktivoit vagushermon, joka siirtää kehosi taistele ja pakene -tilasta lepää ja sulattele tilaan.

Jos voit mennä ulos metsään tai merenrantaan hengittämään, niin aina parempi. Metsässä ja meren äärellä oleilu näyttää rauhoittavan hermostoa tehokkaammin kuin neljän seinän sisällä istuminen tai asvalttiviidakossa samoilu.

Lisäravinteet ja muut vinkit

Kirkasvalolamppu auttaa tutkitusti piristämään ja parantamaan mielialaa pimeimpään vuodenaikaan. (Korvavalo on tutkitusti huuhaata, älä haaskaa siihen rahojasi.)

Käytännössä kaikki Suomessa asuvat tarvitsevat talvisin D-vitamiinia purkista. Tarve on alkanut jo nyt. D-vitamiinin puutos aiheuttaa monenlaisia ongelmia, mukaanlukien väsymystä.

Monet saavat myös liian vähän magnesiumia, joka edesauttaa D-vitamiinin imeytymistä. Varsinkin jos ruokavaliosi sisältää vain jonkin verran tai ei ollenkaan täysjyväviljaa, siemeniä ja pähkinöitä, magnesium-lisäravinne todennäköisesti parantaa mielialaasi ja keskittymiskykyäsi.

HUOM! ÄLÄ KÄYTÄ MAGNESIUMOKSIDIA. Se auttaa lähinnä ummetukseen, mutta ei imeydy tarpeeksi hyvin kehoon. Käytä valmisteita joissa on magnesiumsitraattia, -glukonaattia, -orotaattia tai -aspartaattia.

Jos kärsit edelleen väsymyksestä, kokeile B12-vitamiinia. Minulla on geenimutaatio, joka vaikeuttaa yleisimmin käytetyn B12-vitamiinin imeytymistä. Minun pitää ottaa oma B12-vitamiinini metyylikobalamiinina. Sitä saa jopa paikallisesta Alepasta. B12-vitamiinia tarvitaan nimenomaan hermoston toimintaan sekä energia-aineenvaihduntaan, joten sen nauttiminen voi vähentää väsymystä ja uupumusta.

Panosta uneen, yritä liikuttaa kehoasi pitkin päivää aina kun voit, ulkoile mahdollisimman paljon, varsinkin luonnossa.

Mitä enemmän pystyt hyväksymään sen, että välillä resurssit ovat pienemmät kuin yleensä tai muilla ja mitä enemmän keskityt tekemään parhaasi tässä hetkessä, sitä enemmän saat irti voimavaroistasi — olivatpa ne miten pienet tai suuret tahansa.

Voimia ja onnea matkaan!

Mitä tehdä jos näet jotain kammottavaa

Näitkö juuri jotain järkyttävää? Eli olitko onnettomuudessa tai todistamassa onnettomuutta, väkivaltaa, veritekoa tai terroristi-iskua?

Tee tämä heti kun voit: pelaa 15-20 minuuttia Candy Crushia, Tetristä tai Bejeweled peliä tai muuta peliä, jossa käsittelet erilaisia graafisia kuvioita.

Miksi? Nyt jo useammassa tutkimuksessa on huomattu, että näiden pelien pelaaminen estää aivoja tallentamasta kamalalta näyttäviä muistikuvia muistiin traumaattisina.

Jälkeenpäin pelejä pelanneet pystyivät esimerkiksi muistamaan minkä värinen jonkun paita oli kyseisessä tilanteessa, mutta eivät nähneet painajaisia tai saaneet yhtä paljon ja yhtä kauheita flashbackeja eli takaumamuistoja kuin ne, jotka eivät olleet pelanneet pelejä.

Paras aika pelien pelaamiseen näyttäisi olevan 6 tunnin sisällä tapahtumasta, mutta pelien pelaaminen vielä vuorokauden sisällä tapahtumasta voi vähentää tapahtumiin liittyvien kuvallisten muistojen traumaattisuutta.

Lisäksi em. pelien pelaamista voi kokeilla tilanteissa, joissa heräät painajaiseen. Pelaamalla välittömästi heräämisen jälkeen peliä voit ehkä muuttaa tapaa, jolla aivosi koodaavat muiston painajaisessa näkemistäsi kuvista takaisin mieleesi.

Seikkailupelien, sanapelien (esim. sanaristikoiden) jne. pelaaminen ei auta samalla tavalla, koska nimenomaan graafisten kuvioiden hahmottaminen tilassa näyttää olevan se, mikä vaikuttaa muistojen koodaamiseen.

Tutkijat spekuloivat että hätätapauksessa myös graafisten kuvioiden piirtäminen tai ehkä jopa värittäminen voisi vaikuttaa muistojen koodaamiseen, mutta sitä ei ole vielä tutkittu. Itse mietin että vanha kunnon Rubikin kuutio voisi myös auttaa.

Ole kiltti ja jaa tätä kirjoitusta eteenpäin — voit auttaa läheisiäsi säästymään hirvittäviltä traumaattisilta painajaisilta!

[Artikkelin kuva on Akseli Gallen-Kallelan maalaus Lemmikäisen äiti, jossa äiti on juuri onkinut lapsensa ruumiin palat tummasta joesta, ommellut ne yhteen ja nyt odottaa että mehiläinen toisi hänelle hunajaa Ukko ylijumalan halleista.]

Miksi sinäkin olisit voinut antaa 5-vuotiaan hukkua

Somessa jaetaan ahkerasti turvakameravideota uimahallissa hukkuneesta 5-vuotiaasta. En ole itse pystynyt katsomaan videota, mutta siinä kuulemma näkyy miten moni ui lapsen ohi puuttumatta asiaan.

Lapsi oli äidin kiellosta huolimatta mennyt aikuisten porealtaaseen sillä välin kun äiti oli ystävättärensä kanssa saunassa. Hän oli joutunut veden varaan, lyhyen räpiköinnin jälkeen hukkunut ja kellunut kasvot alaspäin vedessä minuuttikaupalla ilman, että kukaan lähellä olevista oli tehnyt mitään.

Lopulta joku oli tajunnut puuttua asiaan ja lapsi oli saatu elvytettyä. Hän on tiettävästi toipunut hyvin tapahtuneesta. Lapsen äiti sai ehdollisen vankeustuomion heitteillepanosta ja määrättiin maksamaan lapselleen korvauksia.

Miksi sivuutamme herkästi toisen hädän julkisella paikalla?

Joku jo pointtasi että varsinkin lapsen ns. hiljainen hukkumiskuolema on vaikea tunnistaa, koska sen uhri ei välttämättä räpiköi juuri lainkaan. Toinen totesi ettei lapsettomana tiedä miten lapset leikkivät vedessä.

Nämä tekijät voivat olla osasyynä siihen ettei lapsen hukkumista huomattu. Väitän kuitenkin eri tutkimusten ja aivan liian monen oikean elämän tragedian perusteella, että yksi syy siihen, ettei kukaan puuttunut asiaan on sivustaseuraaja-vääristymäksi (bystander effect) nimetty ihmismielen logiikkavirhe.

Jos mielemme voi olettaa, että joku muu voi puuttua johonkin ongelmaan, emme puutu siihen itse.

Jos uimarit olisivat olleet yksin uima-altaassa lapsen kanssa, he olisivat todennäköisesti puuttuneet paljon nopeammin tilanteeseen, vaikka eivät tietäisi miltä hukkuminen näyttää.

Tämä vääristymä pohjautuu ilmeisesti siihen, että tarkkailemme koko ajan alitajuisesti muiden ihmisten toimintaa ja sopeutamme automaattisesti oman toimintamme sen mukaiseksi.

Toisin sanoen jos kukaan ei näytä olevan moksiskaan siitä, että lapsi kelluu vedessä kasvot alaspäin, alitajuntamme ei välttämättä tuo asiaa tietoisuuteemme, sillä se olettaa, että kaikki on OK — sillä “jos kyseessä olisi jokin ongelma, niin kai joku olisi jo tehnyt sille jotain.”

ARGH!

Ilmiön positiivinen puoli on se, että jos yksi ihminen tarttuu ongelmaan, muut lähtevät herkästi apuun.

Älä ole sivustaseuraaja

Sen jälkeen kun luin aikanaan sivustaseuraajavääristymästä, olen alkanut aktiivisesti bongata ongelmatilanteita, joihin puuttua — ja myös tarttua näkemiini ongelmiin.

Kiinnitän julkisilla paikoilla tietoisesti huomiota erityisesti lasten, eläinten ja vanhusten toimintaan.

Esimerkiksi olen uimahallissa tuijottanut tavallista pidempään sukeltavaa tuntematonta pikkupoikaa ja ollut valmiina pilaamaan hänen sukellusennätyksensä.

Jos näen kaupassa yksin olevan lapsen, pysähdyn seuraamaan hänen toimintaansa niin kauan että näen kenen aikuisen seurassa hän on.

Samoin kiinnitän huomiota julkisilla paikoilla makaaviin ihmisiin olivat he minkä ikäisiä tai näköisiä tahansa.

Esimerkiksi eräs puistossa pidetty käsikirjoituspalaveri oli mennä pilalle kun seurasin koko ajan syrjäsilmällä elottomalta vaikuttavaa naista joka oikeasti otti vain päiväunia nurmikolla.

Lähes aina ensimmäinen askel on kysyä ystävällisesti: “hei, onko kaikki OK?”

Jos ei uskalla ottaa kontaktia tai tiedä mitä tehdä, voi soittaa hätänumeroon (eli Suomessa numeroon 112).

Kyllä, muiden asioihin puuttuminen tuntuu edelleenkin kiusalliselta, mutta jos huomaan arpovani puutunko asiaan vai en, muistutan itseäni tutuntutusta, joka kuoli sydänkohtaukseen puiston penkillä ja makasi siinä pitkään kuolleena vaikka ohi kulki paljon ihmisiä.

Useimmiten huoleni osoittautuu turhaksi, mutta se on mielestäni pieni haitta sen rinnalla, että jättäisin puuttumasta tilanteeseen, jossa joku on esimerkiksi hengenvaarassa.

Nyt kun luit tämän, et voi enää hyvällä omallatunnolla sulkea silmiäsi tilanteissa, joissa joku voi tarvita apuasi.

Sori.

Jaa tämä viesti eteenpäin niin autat muitakin tunnistamaan tämän vääristymän ja tarttumaan jatkossa hanakammin ongelmiin.

Muista:

“Jos sinä et puutu asiaan, kukaan ei puutu asiaan.”

 

Lue vielä tämä Kaksplussan erinomainen artikkeli hukkuvan (lapsen) tunnistamisesta.

Uusi todistusten käytösarviointi on pahimmillaan kamala ja vaarallinen

Oma lapsi tuli kotiin ja toi todistuksen, joka oli oikein kiva. Tavoitteita oli saavutettu ja äidin poikana oli vähän vaikeuksia huolehtia omista ja koulun tavaroista, mutta se ei yllättänyt. Mieleni oli hyvä.

Sitten törmäsin eräässä keskustelussa joidenkin lasten saamiin vähemmän mairitteleviin arvioihin. Meinasin alkaa itkeä, kun kuvittelin miltä omasta pikkukoululaisesta, joka on yrittänyt parhaansa, tuntuisi kuulla vaikkapa tällainen tuomio:

“Oppilas käyttäytyy toisinaan epäkohteliaasti ja epäystävällisesti. Oppilaan on usein vaikea hyväksyä erilaisuutta.”

Arvaa huviksesi mitä kouluarvosanaa (4-10) tämä tyly kirjallinen arvio edustaa? (Vastaus lopussa.)

Tässä kauhein lukemani arvio vanhemman luvalla esimerkiksi — huomaa, että tässä on koko lapsen käytösarvio (eli ei ole mitään muuta osiota, jossa kehuttaisiin edistystä tai lapsen vahvuuksia).

Tämä mm. Hyvinkäällä käytetty uuden opetussuunnitelman mukainen  arvio “Ihmisyyden kunnioittamisesta” on oikeasti ihan kamala ja kaikkea muuta kuin ihmisyyttä kunnoittava.

Osassa kouluissa käytetään tällaista vakiomuotoisiin lauseisiin perustuvaa arviointia. Joissain todistuksissa näkyy kaikki eri vaihtoehdot ja sitten on rasti ruutuun.

Toisissa kouluissa (esim. lapseni koulussa) listataan tavoitteet  (“Käyttäydyt tilanteeseen sopivalla tavalla”, “Otat huomioon muut ihmiset ja ympäristön”) ja perään tulee joko “kiitettävästi”, “hyvin”, “vaihtelevasti” tai “heikosti”.

Joissain kouluissa opettajat ovat kirjoittaneet jokaisella lapselle omat henkilökohtaiset arviot, joissa on kivoja persoonallisia huomioita.

Eli uuden OPS:n ansiosta se, missä muodossa arvio annetaan, vaihtelee.

Miksi negatiiviseen keskittyvä arvio on vaarallinen?

Ihmismieli on sellainen, että jos sen huomio kiinnitetään johonkin, se alkaa etsiä todisteita sen puolesta.

Nyt kun lapsen huomio on kiinnitetty epäkohteliaaseen käytökseen, hän, opettaja ja vanhemmat alkavat kiinnittää helposti enemmän huomiota kaikkiin niihin kertoihin, kun lapsi käyttäytyy huonosti.

Pahimmillaan ihmismieli jopa ignoroi kaikki todisteet jotka eivät tue havaintoa. Eli voi käydä niin, ettei opettaja, oppilas ja vanhemmat enää huomaa niin helposti niitä hyviä hetkiä, kun lapsi käyttäytyy hyvin.

Muistellessaan kaikkia niitä kertoja, kun hän käyttäytyi huonosti, lapsi alkaa helposti itsekin uskoa, että hän on epäkohtelias eikä voi sietää erilaisuutta. Hyvää tarkoittava arvio muuttuu äkkiä itseään toteuttavaksi profetiaksi.

Jos lasta halutaan kannustaa toimimaan fiksummin, silloin arviossa pitäisi lukea näin:

Lapsi käyttäytyy useimmiten kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta käytöksessä on vielä parantamisen varaa. Oppilas osaa myös hyväksyä erilaisuutta, vaikka se on usein vaikeaa.

No minkä arvosanan lapsi olisi ennen vanhaan saanut näillä näytöillä? Tyydyttävän eli 7 (kyllä, seiskan). Mikä ei edes ole hirveän huono numero!

Tässä esimerkit lopuista arvioista tuossa kategoriassa ja omat ehdotukseni niiden parantamiseksi:

Kohtalainen – 6

Nykyversio:

Oppilas käyttäytyy usein epäkohteliaasti ja epäystävällisesti. Oppilaan on aina vaikea hyväksyä erilaisuutta.

Parannettu versio:

Oppilas osaa välillä käyttäytyä kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta tarvitsee apua käytöksen parantamiseen. Oppilaan pitää harjoitella vielä erilaisuuden hyväksymistä.

Välttävä – 5

Nykyversio:

Oppilas käyttäytyy epäkohteliaasti ja epäystävällisesti, joskus jopa aggressiivisesti. Oppilas suhtautuu kielteisesti erilaisuuteen.

Parannettu versio:

Oppilaan on opeteltava käyttäytymään kohteliaasti ja ystävällisesti ja omaksuttava parempia vihanhallintakeinoja. Oppilaalla on vielä oppimatta kuinka hyväksyä erilaisuutta.

Hylätty – 4

Nykyversio:

Oppilaan suhtautuminen toisiin on epäkunnioittavaa ja väkivaltaista.

Parannettu versio:

Oppilas ei ole vielä oppinut kuinka käyttäydytään kunnioittavasti ja hallitaan omaa aggressiivisuutta.

Käännä lapsesi todistus kannustavaan muotoon

Käsittelin tässä vain yhden osion — myös muut kirjalliset arviot ovat enemmän tai vähemmän lannistavia. Voit käydä katsomassa ne esimerkiksi täältä.

Jos lapsesi sai tällaisen todistuksen, olen siitä ihan hirvittävän pahoillani. Epäilemättä lapsellasi on vielä opittavaa ja kehityttävää ja jos arvio on kovin negatiivinen, silloin hän tarvitsee erityisen paljon tukea.

Huomaa myös, etteivät tylyt arviot olleet välttämättä tai lainkaan opettajan syytä vaan kertovat koulun tai kunnan käytännöstä soveltaa uuden OPS:n ohjeita.

Tältä vuodelta vahinko on jo tapahtunut, mutta sitä voi yrittää auttaa kääntämällä lapsille todistuksen arviot kannustavaan muotoon — vaikka ihan itse kirjoittamalla ne uusiksi.

Jos törmäät tällaisiin arviointeihin, ota itse tai kannusta arvioinnin saaneen lapsen vanhempia ottamaan yhteyttä opettajaan, koulun rehtoriin ja koulutoimenjohtajaan. Jos he eivät näe ongelmaasi, ota yhteyttä opetushallitukseen.

Myös Jonna-Emilia kirjoitti tästä samasta aiheesta ja omakohtaisemmasta näkökulmasta.

[Kuva on Frans Vandewallen ottama kuva Duomo Santa Maria del Fioresta ja esittää viimeistä tuomiota]

Jokainen terroristi on ollut joskus viaton vauva

Tämän päivän teoriassa puhuin yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja terrorismista. Vasta sen jälkeen sain kuulla Manchesterissä tapahtuneesta itsemurhapommi-iskusta.

Olen juuri kuunnellut pari päivää arkkipiispa Desmond Tutun ja Dalai Laman keskusteluja The Book of Joy -äänikirjana. Molemmat herrat ovat nähneet elämänsä aikana paljon väkivaltaa, terorria ja terrorismia ja ottaneet aiheeseen kantaa.

Ehkä paras pointti heiltä on että:

Vihaa tekoa ja järjestelmää, joka ajaa ihmisen tilaan, jossa itsensä ja muiden tappaminen tuntuu hyvältä idealta — älä vihaa ihmistä, joka on harhautunut ajattelemaan että terrorismi on ainoa ratkaisu ja vielä erehtyy pitämään ajatuksiaan seuraamisen arvoisena.

Kuten videolla kerron, terrorismi perustuu vastakkainasetteluun.

Siihen perustuu myös käytännössä kaikki tarinat, markkinointi, urheilu, politiikka ja ryhmähenki.

Sankariksi voi tulla vain, jos on vastavoima, jota vastaan taistella.

Meillä ei voi olla tiimiä, ellei ole jotain ihmisjoukkoa, joka on tämän ryhmän ulkopuolella.

Meillä ei voi olla urheilukilpailuissa voittajaa, ellei ole häviäjiä.

Miksi ostaisin tämän tuotteen, jos se on täsmälleen sama kuin muut tuotteet?

Terrorismin takana on tarinoiden sota

Winning the Story Wars -kirja käsittelee sitä, miten markkinoijat, poliitikot ja muut vaikuttajat saavat huomiota ja kannatusta omalle idealleen tai tuotteelleen vastakkainasettelun kautta.

Trumpin, Teresa Mayn ja terroristi-iskujen täyttäessä otsikot tämä kirja on ollut erityisesti mielessäni.

Tarinoilla sodittaessa identifioidaan ensin vääryyksiä tekevä vastavoima eli pahis, jota vastaan sankari — tuote, tiimi tai ideologia — taistelee.

Tämä tapahtuu kätevästi esimerkiksi nostamalla esiin tunteisiin meneviä tarinoita yksilöistä, jotka ovat kärsineet pahiksen takia. Tai keksimällä yksinkertaisia ja leimaavia iskulauseita, jotka jäävät mieleen.

Pahiksen vaarallisuutta korostetaan, jotta kaikille tulee selväksi, että sitä vastaan pitää nousta — hinnalla millä hyvänsä.

Sen jälkeen tarjotaan yleisölle mahdollisuus samaistua sankariin — tai jopa tulla itse sankariksi — joka voi nousta pahista vastaan.

Korostamalla vihollisen kukistamisen tärkeyttä oikeutetaan uhraukset, joita sankari joutuu tekemään.

Torjunta tekee terroristiksi?

Käytännössä terrorismi lähtee liikkeelle siitä, että joku tuntee itsensä tavalla tai toisella ulkopuoliseksi. Sitten hän löytää ryhmän, johon hän kokee kuuluvansa — ryhmän, joka korostaa sitä, miten me olemme erilaisia kuin muut. Erilaisia, ja siksi väärinymmärrettyjä ja uhattuja.

Yhteinen vihollinen yhdistää, joten ryhmäläiset alkavat yhdessä lietsoa itsessään uskoa siihen, että heitä vastassa on jokin vahvempi, suurempi ja uhkaavampi vihollinen, jota vastaan on pakko taistella.

Yleensä terroristit ovat nuoria miehiä, joiden korkea testosteronitaso tekee kärsimättömäksi ja lisää taistelutahtoa. Samaan aikaan kun vielä kehittymätön otsalohko ei pysty hallitsemaan impulsseja tai auta näkemään harmaan sävyjä ja vaihtoehtoisia ratkaisumalleja.

Ei siis ole sattumaa, että monet nuorena radikaaleja ehdotuksia ja jopa tekoja tehneet vaikuttajat rauhoittuvat iän myötä korkeintaan vähän rohkeita lausuntoja antaviksi poliitikoiksi ja taustavaikuttajiksi (vrt. Vanhaa valtaamassa ollut Erkki Tuomioja).

Mitä enemmän ryhmään kohdistuu ulkopuolista painetta tai (usein kuviteltua) uhkaa, sitä vahvemmin ryhmän jäsenet kokevat, että heidän pitää ryhtyä vastarintaan.

Mitä vähemmän he kokevat tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi, sitä todemmalta heistä tuntuu, että konkreettinen toiminta ja väkivalta on ainoa tapa edistää heidän oikeana pitämäänsä asiaa.

Mitä terrorismille voi tehdä?

Ollaan nyt rehellisiä — terrorismi on todella paskamainen ongelma. Oikeustajumme huutaa, että jonkun pitää kärsiä kovin mahdollinen rangaistus teosta. Tekijän käsitykseen siitä mikä on oikein ja miten oikeutta pitää hakea, on usein hirvittävän vaikea samaistua.

Miten äärimmilleen kriisiytyneessä tilanteessa voisi lähteä etsimään ratkaisua, joka ei lisää vastakkainasettelua vaan jopa vähentää sitä?

Invisibilia-podcastin jaksossa “Flip the Script” on konkreettinen esimerkki tanskalaisesta Aarhusin kaupungista, jossa ISIS-terroristiryhmään liittyviä tai liittymistä suunnittelevia nuoria miehiä saatiin muuttamaan mielensä ja palaamaan osaksi tanskalaisyhteisöä kuuntelemalla ja ymmärtämällä.

Kävi ilmi, että usein radikalisoituminen lähti liikkeelle jo vuosia ennen virallisia vaaran merkkejä. Esimerkiksi koulutunnilla järjestetystä väittelytehtävästä, jonka seurauksena pieni muslimipoika tuli väärinymmärretyksi ja tuomituksi ja myöhemmin kiusatuksi.

Kuuntelemalla nuoria miehiä tuomitsematta ja auttamalla heitä laittamaan elämänsä Tanskassa kuntoon, ryhmä poliiseja sai katkaistua kaupungin maahanmuuttajanuorten radikalisoitumisen.

Ennaltaehkäisy onkin parhaita keinoja vähentää terrorismia. Ennaltaehkäisy tarkoittaa avoimin mielin kuuntelua ja yhdistävien tekijöiden etsintää eriäväisyyksien korostamisen sijaan.

Tämä pätee kaikkiin tilanteisiin, joissa joku on ajatuksineen ja kokemuksineen ääripäässä — tilanteessa, jossa hän näkee kuilun itsensä tai ryhmänsä ja muun maailman välillä.

Kuinka pitää mieli avoimena vaikeina hetkinä?

Tiedän omasta kokemuksesta, että oman maailmankuvan vastaisen ajattelun kuuntelu on sairaan vaikeaa. Onneksi se ei ole täysin mahdotonta. Sen näkeminen, että jokainen meistä kokee vain oman ajattelunsa ja ettei kenekään meistä mitkään ajatukset ole universaaleja totuuksia, voi auttaa.

Tällaisina päivinä kun uutisvirta täytyy kauhukuvista ja mieli tekee lähteä vastahyökkäykseen, on parasta vetää henkeä ja muistaa, että kaikki ihmiset ovat joskus olleet viattomia vauvoja, joilla ei ole mitään tietoa oikeasta tai väärästä.

Sen jälkeen voi miettiä, miten paljon ihmisen pitää kokea olevansa väärinymmärretty, sorrettu, satutettu tai uhattu, että itsensä ja muiden surmaaminen pommilla voi tuntua hyvältä idealta.

Sen jälkeen on EHKÄ vähän helpompi tuomita teko ja tapahtumaketju, joka on johtanut tekoon ja ehkä jopa kokea surua sen vauvan puolesta, josta kasvoi terroristi.

Sen jälkeen voi  miettiä, mitä minä voin tehdä sen eteen, ettei yksikään vauva joudu kasvamaan ajatukseen, että hänen ainoa vaihtoehtonsa saavuttaa itselleen tärkeä päämäärä on tappaa toisia ihmisiä.

Ymmärrän, että tämä voi tuntua liian vaikealta. Ei haittaa. Jokin oma ajatuksesi näyttää nyt enemmän universaalilta totuudelta kuin vain ajatukselta.

Ehkä siinä tapauksessa voit keskittyä tuntemaan myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka menettivät rakkaansa yhden ihmisen hirvittävän ajatusharhan seurauksena. Ehkä voit löytää tapoja auttaa ja tukea iskun uhreja.

Haastan sinut myös kiinnittämään huomiota siihen, milloin itse syyllistyt nettikeskusteluissa vastakkainasettelun lisäämiseen. Edistätkö itse valinnoillasi tai puheillasi “me vastaan muut” -ajattelua?

Tunnustan, että itse syyllistyn tähän aika-ajoin, varsinkin ADHD-keskusteluissa, joissa koen että tietämättömät ihmiset syrjivät ja tuomitsevat väärin perustein tarkkaavuushäiriöstä kärsiviä.

Mieti miten voit kohdatessasi muita kuunnella heitä paremmin.

Voisitko tuomitsemisen sijaan olla utelias — miten tämä ihminen kokee maailman ja miksi hän kokee sen niin eri tavalla kuin minä?

Mikä ajatus näyttää hänestä universaalilta totuudelta eikä vain ajatukselta?

Tällä videolla puhun vielä lisää terrorismin syntymekanismista.

[Kuva: Mindy Olsen P]

Sori, mutta tämä on nyt sitä oikeaa elämää

Tiedätkö sen fiiliksen, että “kunhan selvitään [tästä vaikeasta vaiheesta], niin sitten helpottaa.” Ja sitten kun siitä ongelmasta on jotenkuten selvitty, päälle iskee uusi katastrofi — joskus jo ennen kuin edellinen on täysin ohi.

Minä tiedän, turhankin hyvin.

Nämä ovat niitä vuosia kun lapset on pieniä, töissä on kiire, rahat tiukilla ja kodissa aina jokin remppa- tai raivausprojekti kesken.

Nämä ovat niitä vuosia kun vähintään yhdellä meistä tai hoitopaikan lapsista on flunssa, migreeni, kuume, vatsatauti, korvatulehdus, vesirokko, heinänuha, unettomuutta, täitä, kihomatoja tai ebola.

Nämä ovat niitä vuosia kun voimat loppuu, muisti pätkii ja pinna palaa.

Nämä ovat niitä vuosia, joita jonain päivänä tulen vielä muistelemaan kaiholla.

OK, kaiholla muistelu voi johtua myös siitä, että yövalvomisten takia muistini on mennyt ja minulla on vain valemuistoja, jotka perustuvat valokuviin ja videoihin, joita olen ottanut ns. hyvinä hetkinä.

Missä olet, unelmaelämä?

Kun kaaos on kauheimmillaan, minusta tuntuu tositodelta, että “tavallinen, hyvä arki” odottaa ihan kulman takana.

Ei odota. Siellä odottaa lisää kaaosta.

Se tavallinen, rauhallinen, hyvä arki, jossa asiat sujuvat päivästä toiseen omalla painollaan ja kaikki yllätykset ovat vain kivoja, on mielen luoma harha.

Sen aiheuttaa optimismivääristymä, jonka tarkoituksena on auttaa minua jaksamaan tämänkin ripulitaudin, takatalven, auton hajoamisen tai parisuhdekriisin läpi.

Tämä on hyvä hetki

Juttelin aiheesta minua kokeneemman äidin kanssa. Hän kertoi että on alkanut tietoisesti kiinnittää huomiota “hyviin hetkiin”.

Aina kun hän huomaa että jokin hetki on sellainen, ettei kaikki tunnu kaatuvan niskaan, hän toteaa — mieluiten ääneen — “tämä on hyvä hetki” tai “tämä oli hyvä hetki”.

Strategia on nerokas, sillä mielemme on parempi kiinnittämään huomiota ikäviin kuin hyviin tapahtumia, että osaisi välttäisi jatkossa kipua tuottavia asioita.

Tietoinen hyvän hetken bongaaminen saa meidät myös kokemaan sen vahvemmin, jolloin se jää paremmin muistiin.

Hetki pitää bongata kun se on meneillään tai heti sen mentyä ohi, sillä illalla kun olet väsynyt, muistat todennäköisemmin päivän aikana kokemasi vastoinkäymiset ja kuormittavat tilanteet.

Luo lisää hyviä hetkiä

Toinen varsin kuormittavaa arkea elävä tuttavani on alkanut tietoisesti luoda päivään hyviä hetkiä. Hän lähtee joka työpäivä lounasaikaan kävelemään työpaikan vieressä olevaan metsäiseen puistoon.

Luonnonystävänä hän kiinnittää kävellessään huomiota aina johonkin, joka ilahduttaa tai hämmästyttää. Samalla hän saa luonnossa oleilun tutkitusti tuomat hyödyt: paremman keskittymiskyvyn ja vahvemman kehon puolustusjärjestelmän.

Nyt kun kevät on vihdoin täällä, minä menen monta kertaa päivän aikana puutarhaan pyörimään ilman agendaa ihan vain siksi, että maan ruoputtaminen ja kasvien ihailu tuntuu niin hyvältä.

Helsingissä asuessa menin aina kun mahdollista yksin kahvilaan kirjoittamaan, jolloin sain nauttia niin työnteosta, hyvästä kahvista kuin hipsterikahvilan nuorekkaasta tunnelmasta.

Arvokkaampi arki arvoilla

Se, että arki on haastavaa, ei välttämättä ole huono asia. Eräs mielemme monista vääristymistä saa meidät arvostamaan enemmän asioita, joiden eteen näemme vaivaa, kuin asioita, jotka saamme ilmaiseksi tai ilman ponnistelua.

Siksi vanhat ihmiset fiilistelevät usein aikoja, jolloin he joutuivat kamppailemaan kaikkein eniten.

“Olihan se rankkaa aikaa kun meillä oli viisi alle kouluikäistä lasta, rakennettiin omakotitaloa, opiskeltiin yliopistossa ja käytiin kumpikin töissä — mutta oli se myös todella hienoa aikaa.”

Voimme aktiivisesti auttaa itseämme näkemään tämän elämänvaiheen jo nyt merkittävänä, inspiroivana ja self help -termein “voimaannuttavana”.

Tämä käy The Upside of Stress -kirjan kirjoittaneen Kelly McGonigalin mukaan helposti tunnistamalla miten omat arvot näkyvät arjessa. Jo yksi 10 minuutin kirjoitussessio arvoista ja arjesta voi tsägällä muuttaa koko elämäsi.

Voit tunnistaa arvosi esimerkiksi katsomalla Facebook-seinääsi tai ihan vain miettimällä mikä on sinulle tärkeää ja arvokasta.

Miten tämän päivän tai viime viikon raskaimmilta tuntuneet rutiinit, valinnat ja vastoinkäymiset tarjosivat mahdollisuuden toteuttaa omia arvojasi?

Luuletko että juuri sinä valvot yöllä itkevän vauvan kanssa koska puolisosi joutuu heräämään aikaisin töihin? Ei, vaan valvoit, koska hyvä parisuhde ja vanhemmuus on sinulle tärkeää. Haluat antaa lapsellesi turvaa ja olla puolisosi tukena.

Luuletko että raadat kiireisessä työssä niska limassa, koska sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa? Ei, vaan koska arvostat palkan tuomaa taloudellista turvaa ja ansaitset mieluummin elantosi kuin olet yhteiskunnan elätettävänä.

Luuletko että kökit lapsen harrastuspaikalla räntäsateessa äitienpäivänä, koska joku idiootti päätti järjestää silloin tärkeän turnauksen? Ei, vaan koska arvostat taitoja, jotka lapsesi oppii harrastuksen parissa ja haluat näyttää lapsellesi, että tuet hänen kiinnostuksen kohteitaan.

Joo, aluksi oman arjen vastoinkäymisten tarkastelu arvojen näkökulmasta tuntui minustakin väkisin vääntämiseltä ja pakkopositiivisuudelta, mutta noin viikkoa myöhemmin voin kertoa sen muuttaneen elämääni yllättävillä ja hämmentävillä tavoilla paremmaksi. Suosittelen!

Tämä on nyt elämääsi

Kuten alussa totesin — ei ole olemassa mitään vaihtoehtoista elämää, jonka missaat tai joka odottaa sinua. Tämä on nyt sitä ihan oikeaa elämää — ainoaa elämää, joka sinulla on.

Jonain päivänä ikävöit näitä aikoja. Jonain päivänä tämä elämä on ohi.

Mikset siis nauttisi tästä elämästä niin hyvine kuin haastavine hetkineen täysin sydämin, vielä kun voit?

P.s. Jos sait jotain huikeita oivalluksia siitä, miten haastavat kotihommat oikeasti ovat oiva tilaisuus toteuttaa omia arvojasi, pliis inspiroi minua ja muita kertomalla havainnoistasi kommenttiosiolla!

Miksi perfektionisti on kuin harhainen teini

Perfektionistit — ihmiset jotka tavoittelevat pakonomaisesti täydellisyyttä ja hajoilevat tai kieltäytyvät tekemästä mitään, jos eivät saavuta sitä — satuttavat itseään ja voivat vaikeuttaa läheistensä elämää.

Osa perfektionisteista ylpeilee “korkeilla standardeillaan”, mutta epätieteellisen havaintoni mukaan moni perfektionisti toivoo, että voisi vähän relata. Onneksi perfektionismin alkusyiden ymmärtäminen voi auttaa vapautumaan perfektionismin tuomista ongelmista.

Miksi perfektionisti on harhainen

Perfektionismin takana on ainakin yksi ellei useampiakin mielen harha. Yksi tällainen harha on optimismivääristymä  — yleisinhimillinen “mielen Instagram-filtteri” — joka saa meidät näkemään tulevaisuuden minämme ja tulevaisuutemme kauniimpana ja hienompana kuin realistisesti voisi odottaa.

Tämä vääristymä ei vielä tee kenestäkään perfektionistia, sillä se on käytännössä meistä jokaisella. Ainoat ihmiset joiden ajattelua optimismivääristymä ei väliaikaisesti vääristä, ovat masentuneita.

Lievästi masentuneet näkevät tulevaisuuden minänsä ja tulevaisuutensa realistisessa valossa. Vakavasti masentuneet pessimistisessä valossa.

Voi olla, että perfektionistin pään sisäinen Instagram-filtteri on keskivertoa kaunistelevampi, mutta sekään ei vielä tee hänestä perfektionistia. Monella ei-perfektionistisella suuruudenhullulla tai taivaanrannan maalarilla on erityisen vahva optimismivääristymä.

Se, että tavoittelee mahdollisimman hyvää lopputulosta ei myöskään ole ongelma. Monet tavoittelevat hyvää lopputulosta ja ovat tyytyväisiä, jos pääsevät edes lähelle sitä.

Teinimäinen perfektionisti

Perfektionistin todellinen ongelma on teinimäinen kaikki-tai-ei-mitään ajattelu. Teinien kapasiteetti nähdä suuret kokonaisuudet ja arvioida mikä on hyvä ja mikä parempi ei ole vielä kehittynyt kunnolla. Siksi heillä on vaikeuksia ns. nähdä harmaan sävyjä.

Näyttää siltä, että osa meistä aikuisista on jäänyt jumiin teinimoodiin — ainakin joissain asioissa. Taustalla voi olla neurologinen poikkeama, väärinkäsitys tai ihan vain huono tapa.

Perfektionisti voi esimerkiksi selittää käytöstään sillä, että hänen “täydellisyyden tavoittelunsa” piiskaa häntä parempaan suoritukseen.

Toisin sanoen hän uskottelee itselleen, että “vain täydellinen kelpaa”, koska ajattelee näin pelottelevansa itsensä tsemppaamaan kybällä.

Muuten hyvä, mutta sitä mahdollisimman hyvää lopputulosta voi tavoitella ilon ja innon kautta, ilman että haukkuu itsensä pataluhaksi, jos ei saavuta tavoitettaan.

Useimmiten jatkuva itsensä sättiminen siitä, ettei tavoita täydellisyyttä, johtaa lannistumiseen ja luovuttamiseen.

Miten parantua perfektionismista

Niin tai näin, jos olet huomannut ettet pysty iloitsemaan kuin täydellisestä suorituksesta tai jättäväsi väliin haasteita, joissa on pieninkin epäonnistumisen riski, voi olla hyvä hetki kasvaa aikuiseksi.

Et voi estää perfektionistisia ajatuksia nousemasta mieleesi, mutta voit jättää ne omaan arvoonsa. Voit ajatella “en kuitenkaan pysty täydelliseen suoritukseen, joten miksi yrittää” ja silti tehdä parhaasi.

Voit alkaa tietoisesti kiinnittää enemmän huomiota tavoitteen tavoitteluun kuin sen saavuttamiseen.

Miten hauskaa on suunnitella tavoitteen toteuttamista. Miten palkitsevaa on ottaa pieniä askelia.

Miten elossa tunnet olevasi kun kohtaat vastoinkäymisiä — ja sitten onnistut ylittämään ne kekseliäisyydellä, sitkeydellä ja pyytämällä apua.

Mitä enemmän kiinnität huomiota siihen, miten hyvältä omien suunnitelmien toteuttaminen tuntuu, sitä vahvempi kokemuksesi nautinnosta on. Kuka tietää, vaikka jäisit pian koukkuun suunnitelman toteuttamiseen tavoitteen saavuttamisen sijaan!

Katso koko teoria YouTubessa

Kuva: Aitoff