Yllättävä tapa jolla Facebook voi parantaa elämääsi!

Tiesitkö että omien arvojen tunnistaminen ja muistaminen auttaa stressinhallinnassa ja unelmien toteuttamisessa? Minä en tiennyt ennen kuin eilen, kun kuuntelin Kelly McGonigalin The Upside of Stress -kirjaa.

Omien arvojen pohtiminen muun muassa:

  • Auttaa tuntemaan itsensä vahvaksi ja voimakkaaksi, kokemaan ylpeyttä ja uskomaan että homma on hanskassa.
  • Tekee empaattisemmaksi ja rakastavammaksi ja lisää yhteydentunnetta muihin.
  • Lisää kivunsietokykyä, vahvistaa itsekuria ja vähentää märehtimistä stressaavien kokemusten jälkeen.
  • Parantaa koulumenestystä, vähentää lääkärillä käyntejä ja parantaa yleisesti mielenterveyttä.
  • Voi auttaa niin laihduttamisessa, tupakoinnin lopettamisessa kuin juomisen vähentämisessä.
  • Auttaa meitä kestämään paremmin muiden torjuntaa ja vähentää itsesabotaasia.

Mitkä ihmeen arvot?

“Joo kiva, mutta mistä minä tiedän mitkä omat arvoni ovat”, mietin em. eduista kuultuani.

Kellyn mukaan arvot ovat — yllätysyllätys — asioita, joita arvostamme erityisesti.

Ne voi tunnistaa mm. siitä miten käytämme tai haluaisimme käyttää aikaamme, mistä asioista olemme ylpeitä, minkä asioiden puolesta olemme valmiita taistelemaan ja minkä asioiden takia stressaamme.

Yritin turhaan muistella äitiysdementikkoaivoillani mikä kaikki minusta on tärkeää, kunnes välähti.

Mikä on se paikka, jossa kerron mitä arvostan, mistä innostun, mitä ihailen ja mikä saa minut (some)raivon valtaan?

Tietenkin Facebook-seinäni!

Katsopa huviksesi omaa Facebook-seinääsi (tai Instagram- tai Snapchat-päivityksiäsi) ja mieti miksi olet tehnyt kunkin päivityksen.

Mistä asioista jaat eniten ylpeänä kuvia?

Kenen kanssa hengaat ja mitä silloin teette?

Millaisia artikkeleita jaat koska ne inspiroivat sinua? Entä minkä jutun yhteyteen kirjoitit kommentin “samaa mieltä” tai “tämä oli hyvä juttu”?

Jos jokin juttu ärsytti, mitä arvoasi vastaan se soti?

Jos et käytä sosiaalista mediaa, voit miettiä mitä juttuja jaat työkavereiden tai ystävien kanssa sähköpostitse, tekstareilla tai jutellessanne. Mistä asioista valitat, mistä kerrot ylpeänä?

Ainakin itselleni tämä lähestymistapa avasi ihan uusia näkökulmia siihen, mitä minä arvostan elämässäni. Arvojen pohtiminen selitti tiettyjä valintojani ja auttoi näkemään juuri nyt käsillä olevia valintatilanteita uudessa valossa.

Nyt sitten odottelen jännityksellä, millä kaikilla tavoin elämäni muuttuu maagisesti paremmaksi tämän harjoituksen ansiosta tulevina kuukausina ja vuosina, hahahaaa!

Mitä Facebook-seinäni kertoo arvoistani

Mitä katsaus omaan Facebook-seinääni siis paljasti arvoistani? Enemmän kuin osasin odottaa.

1. Vapaus, omatoimisuus ja itsemääräämisoikeus

Olen viimeisen kuukauden aikana jakanut mm. kotisynnytyksiä koskevan artikkelin, ja jaon yhteydessä kerron laajasti siitä, miten sain ihan Kätilöopiston tavallisella osastolla synnyttää superaktiivisesti ja oman tahtoni mukaan.

Kommentistani kuten myös muista päivityksistä käy kyllä ilmi, että arvostan valinnan vapautta ja omatoimisuutta ja haluan itse päättää mitä teen.

2. Opiskelu ja uuden oppiminen

Jaoin johdon assistenteista kertovan artikkelin lisätiedolla että olen opiskellut Helsingin sihteeriopistossa sekä vappukuvan itsestäni ylioppilashattu päässä.

Jep. Arvostan opiskelua ja uuden oppimista ja olen ylpeä opinnoistani — jopa niistä keskenjääneistä sihteeriopinnoista.

3. Heikompien auttaminen

Jaoin videon, jossa parturi leikkaa kodittomien hiuksia niin että nämä saavat kokea olevansa arvokkaita. Kirjoituksen, jossa kerrotaan siitä miten ADHD-aikuisilla on vaikeuksia saada diagnoosia.  Uutisen joukosta ventovieraita, jotka estivät epätoivoista miestä hyppäämästä sillalta.

Näitä jakamalla viestitin myös, että olen heikompien ja hyljeksittyjen puolella ja että uskon toisten — myös ventovieraiden — auttamiseen.

4. Pienten lasten vanhempien yhdessä pysyminen

Olen saanut kunnon someraivokohtauksen perheenisästä, joka jätti lapsensa äidin vain pari kuukautta synnytyksen jälkeen, koska oli yhtäkkiä niin valtavan ihastunut. Samoin jaoin Brad Pittin haastattelun kertoen, että toivon salaa, että Brad ja Angelina Jolie palaavat vielä yhteen.

Olen kirjoittanut ennenkin eroa vastustavia artikkeleita, mutta tajusin vasta Facebook-päivitysten merkitystä mietittyäni, miten tärkeä arvo minulle on se, että pienten lasten vanhemmat yrittävät pysyä yhdessä vastoinkäymisistä huolimatta.

Ja joo, tämä arvo varmasti kumpuaa siitä, että olen edelleen sitä mieltä että omien vanhempieni ero oli aikanaan turha (vaikka en tietenkään enää toivo että he palaavat yhteen).

5. Huumori

Samoin olin yllättynyt siitä, miten paljon jaan humoristisia hömppä-juttuja ja söpöjä eläinvideoita. Tarkemmin ajatellen nauru ja huumorin löytäminen arjesta on minulle tärkeää.

Tässä yksi eläinvideo, joka aina jaksaa naurattaa:

6. Lapset ja suku

Seinältäni löytyy useita kuvia pojistani sekä päivityksiä sukutapahtumista ja muihin sukuuni liittyvistä asioista.

Eikä ihme: lapseni ovat arvokkain asia mitä minulla on ja suku on erittäin lähellä sydäntäni.

Tajusin myös omista päivityksistäni, että tapaan useammin sukulaisiani kuin ystäviäni. Anteeksi ystävät, olette tekin tärkeitä, mutta veri on vettä sakeampaa.

7. Tiedon jakaminen

Olen jakanut omia Päivän teoria -videoitani  ja blogikirjoituksiani, joiden tavoitteena on auttaa muita ihmisiä diilaamaan paremmin erilaisten haasteiden ja vastoinkäymisten kanssa.

Samoin jaoin suosituksen parhaaseen organisointikirjaan ADHD-henkisille ihmisille. Pyysin (ja sain) myös itse muilta suosituksia hyvästä ADHD-ihmisiin erikoistuneesta organisoijasta, jolta päädyin tilaamaan itselleni puhelinvalmennussarjan.

Jep. Saan valtavaa tyydytystä, kun jaan eteenpäin tietoa ja kokemuksia ja arvostan myös sitä, että muut jakavat suosituksiaan.

8. Suomalaisuus ja maalaisuus

Some-jaoistani löytyy myös useampia suomalaisuutta ja suomalaista maaseutua positiivisessa valossa esittäviä juttuja kuten tämä juttu suomalaisen ruoan puhtaudesta sekä tietenkin tämä isänmaallinen kondomimainos:

Olen ylpeä suomalaisuudesta ja arvostan vanhana maalaistyttönä kovasti maaseutua ja maanviljelijöitä.

9. Avoimuus ja aitous

Olen omilla videoilla usein meikkaamaton ja puhun myös omista noloista ja kipeistä kokemuksista.  Omien videoiden lisäksi jaoin liikuttuneena Kalevala-korun videon, jossa esiintyy kaikenikäisiä ja näköisiä naisia “kesyttämättömän kauneuden” nimissä. Samoin jaoin kirjoituksen nuoresta lahkojohtajasta, joka oli tunnustanut oman homoutensa.

Haluan olla trenditermein “autenttinen” eli suomeksi avoin ja aidosti oma itseni. Inhoan nykyään teeskentelyä ja kulissien ylläpitämistä — ehkä siksi, että nuorempana yritin niin kovasti pitää niitä yllä.

Kulissien ja roolien vetämisen ongelmana on se, että niistä tulee väistämättä muuri minun ja muiden väliin.

Arvostan ihan sikapaljon enemmän kokemusta aidosta yhteydestä kuin muiden ihailua. Haluan kannustaa muita olemaan oma itsensä — näkemään oman “kesyttämättömän kauneutensa”.

Sen kunniaksi loppuun vielä mua joka katsomiskerralla itkettävä em. Kalevala korun -mainos:

Kuva: Mike Licht / Notionscapital.com

Et ole huono äiti etkä hyvä äiti. Olet vain äiti.

Oletko koskaan kokenut olevasi huono äiti? Tiedätkö sen tunteen, kun jälleen kerran olet kohdellut lapsiasi tavalla, joka on mielestäsi väärin?

Ehkä olet syöttänyt lapsellesi liikaa eineksiä, koska täyspainoisen aterian kokkaaminen tuoreista luomukasviksista on tuntunut sillä hetkellä mahdottomalta.

Antanut katsoa liian paljon videoita tai pelata liian kauan videopelejä, koska halusit saada edes hetken omaa aikaa.

Menettänyt malttisi ja huutanut kurkku suorana, kun et ole jaksanut enää lastesi remuamista ja riitelyä.

Halunnut heittää itkevän vauvan seinään.

Ai, et tiedä?

Jos sinulla ei ole vielä lapsia, mutta toivot jonain päivänä tulevasi vanhemmaksi, jatka lukemista.

Jos et ole koskaan kokenut äitinä huonoa omaatuntoa, tämä artikkeli ei ole sinulle. Ole hyvä ja palaa nauttimaan ihanasta äitiydestäsi kullanmurujesi kanssa.

Hauskaa päivää!

No niin, nyt kun onnekkaat superäidit, sosiopaatit ja hirveässä itsepetoksessa elävät ovat poistuneet tästä blogista, päästään asiaan.

Minä olen tuntenut 7-vuotisen äitiyteni aikana tuhansia kertoja olevani Maailman Paskin Äiti. Varsinkin kaksi ensimmäistä vuotta äitinä olivat yhtä epäonnistumisen juhlaa.

Tuohon aikaan en tiennyt, että minulla on tarkkaavuushäiriö, minkä vuoksi arkirutiinien pyörittäminen, kodin siistinä pitäminen ja lapselle henkisesti läsnäoleminen on minulle järkyttävän paljon vaikeampaa kuin “normaaleille” äideille.

En tiennyt, että minulla on geenivariaatio, joka tekee minusta keskivertoa aggressiivisemman — varsinkin väsyneenä — ja että minulta puuttuu geenivariaatio, joka tekisi minusta erityisen empaattisen ja kärsivällisen.

Ennen kaikkea en tiennyt, että koen vain oman ajatteluni ja miten omalla sumealla logiikalla vaihtuva mielentilani vaikuttaa ajatteluuni.

No nyt tiedän.

Paska äiti aikoo jättää perheensä

Kun lapseni oli kaksivuotias, lähdimme koko perhe ADHD-henkisestä älynväläyksestä Los Angelesiin, jotta minä voisin opiskella “transformatiiviseksi valmentajaksi” ihailemani Michael Neillin Supercoach Academyssa.

Koko koulutus kesti puoli vuotta, mutta kuukauden jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin, koska olin maailman hirvein ja epäonnistunein äiti.

Reissu meni alusta alkaen pieleen. Suomessa huonosti nukkuneen kaksivuotiaan unirytmi sekosi täydellisesti jet lagista.

Jouduimme etsimään kahden viikon jälkeen toisen kämpän, koska ensimmäinen vuokraemäntä oli vuokrannut asuntonsa meille ilman lupaa.

Yhtäkkiä erään elokuvahankkeen rahoitus ei mennytkään läpi vaikka kaiken piti olla jees, ja matkabudjetistamme katosi puolet.

Minulla oli ollut vaikeuksia hallita hermojani jo Suomessa, mutta nyt homma meni mahdottomaksi. Aloin saada päivittäin kauheita kilareita niin miehelle kuin lapselle. Miehelle huutamisesta en tuntenut kovin huonoa omaatuntoa, koska salaa ajattelin hänen ansainneen huutoni. Viattomalle lapselle räjähtely sai minut sen sijaan tuntemaan pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä.

Mietin monta kertaa päivässä miten hirvittävän huono äiti olin ja vannoin parantavani tapani. Yritin hampaat irvessä hymyillä ja pysyä rauhallisena, kunnes lapsi kieltäytyi nukkumasta, herätti keskellä yötä tai jokin muu vastoinkäyminen sai minut menemään pois tolaltaan.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ainoa tapa, jolla voisin pelastaa lapseni, olisi jättää perheeni. Ilmoitin valmennuskurssin vetäjille päätöksestäni palata välittömästi Suomeen. Minulle järjestettiin kriisipuhelu ryhmänvetäjäni Elese Coitin kanssa.

Se yksi puhelu muutti täysin suhteeni äitiyteen.

Muistan vieläkin, kuinka istuin halvassa vuokra-autossamme ja katsoin palmujen latvoja ja laskevan auringon punertavaksi värjäämää taivasta, samalla kun kerroin itkien Eliselle kaiken mitä olin tehnyt väärin.

Miten olin kantanut lapseni turhan kovakouraisesti sänkyyn. Miten olin huutanut niin lujaa raivosta, että olimme saaneet naapureilta varoituksen. Miten olin antanut lapseni itkeä lohduttomasti, koska olin liian vihainen ottaakseni hänet syliin.

Elise kysyi minulta muutaman hyvän kysymyksen, joita en enää muista. Muistan vain oman vastaukseni:

“En ole huono äiti, enkä hyvä äiti.

Olen vain äiti, joka alhaisessa mielentilassa ajattelee ja toimii typerästi — ja korkeassa mielentilassa ajattelee ja toimii fiksusti.”

Miten mielentilat määrävät millainen äiti milloinkin olet

Mieti itse niitä hetkiä, jolloin toimit typerästi. Millainen oma olosi silloin oli? Veikkaan että olit väsynyt, ahdistunut, ärtynyt tai peloissasi. Ehkä koit kiireen tai paineen tunnetta. Ehkä olosi oli lamaantunut tai sinulla oli pakonomainen tarve jyrätä tahtosi läpi.

Mieti niitä hetkiä, jolloin toimit omasta mielestäsi erityisen rakastavasti ja esimerkillisesti. Todennäköisesti myös olosi oli silloin rakkaudellinen, levollinen ja tyyni.

No okei, en voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta minulla mielentila vaikuttaa kaikkein eniten suorituskykyyni.

Pirteänä, hyväntuulisena ja levollisella mielellä minunkin on helppoa pitää kiinni periaatteistani ja antaa huomiota ja rakkautta lapselleni. Jos sen sijaan olen tavalla tai toisella poissa tolaltani, alan lipsua omista säännöistäni ja meinaan menettää malttini.

Tämän oivalluksen myötä tajusin, että syyllistin itseäni huonosta käytöksestä, koska halusin pelotella itseni toimimaan jatkossa paremmin.

Muuten hyvä, mutta mitä enemmän koin syyllisyyttä ja häpeää aiemmasta huonosta käytöksestäni, sitä vaikeampaa minun oli kokea rakkautta, ajatella selkeästi ja toimia oikein. Argh!

Ehkä tämä on kaikille muille itsestäänselvä asia, mutta minulle tieto tuli puskista. Tunsin itseni hetken ajan todella typeräksi, kunnes tajusin, ettei siitäkään tunteesta ole mitään hyötyä.

Olen vain äiti

Oivallus muutti pysyvästi suhteeni äitiyteen. Kun en koko ajan syyllistänyt itseäni, en ollut koko ajan pinna kireällä. Kun en koko ajan kertonut itselleni miten huono äiti olen, aloin bongata joka päivä hetkiä, jolloin itse asiassa toimin ihan fiksusti tai suorastaan rakastavasti.

Tiedostettuani, miten mielentilani vaikuttavat ajatteluuni ja toimintaani, aloin tunnistaa mielentilan laskun aikaisemmin, jolloin pystyin yhä useammin rauhoittamaan itseni tai siirtämään itseni toiseen huoneeseen ennen Suurta Räjähdystä.

Arkirutiinit olivat oivalluksesta huolimatta minulle todella vaikeita aina siihen asti, että sain ADHD-diagnoosin ja lääkityksen kolme vuotta sitten. Nyt ne ovat vain semi-haastavia.

Kaikesta ymmärryksestäni ja varotoimista huolimatta menetän edelleen välillä malttini, mutta huomattavasti harvemmin, lyhytkestoisemmin ja vähemmän rajusti kuin ennen. Heti tilanteen mentyä ohi pyydän anteeksi lapsiltani ja selitän kuinka suuttumiseni ei ollut heidän vikansa, vaan johtui siitä, että “äidin aivotietokone meni jumiin”.

En vieläkään jaksa kokata lapsilleni joka päivä superterveellistä luomuruokaa ja annan heidän usein katsoa liikaa videoita tai pelata videopelejä. Koen äitiyteen liittyvää huonoa omaatuntoa harva se päivä, mutta nyt en jää siihen jumiin. Annan tunteen tulla ja mennä.

Kun ahdistus helpottaa ja mieleni kirkastuu, yritän miettiä miten voisin jatkossa toimia paremmin. Esimerkiksi nyt olen palkannut itselleni nepsy-valmentajan auttamaan arkirutiinien tehostamisessa.

Mitä jos joku on oikeasti ihan paska äiti?

Okei — rehellisyyden nimissä ajattelen, että on kyllä olemassa äitejä, jotka minun mittarillani epäonnistuvat totaalisesti tehtävässään äitinä. Veikkaan ettet ole sellainen, koska en usko tällaisten äitien googlailevan juttuja hyvästä äitiydestä.

Nämä äidit uskovat todeksi alhaisessa mielentilassa mieleensä juolahtavat pimeät ajatukset ja siksi satuttavat ja laiminlyövät lapsiaan tavoilla, joista voi lukea Alibista tai Murha.info:sta.

Ajattelen, että mahdollisesti heilläkin olisi potentiaali toimia paremmin, jos he kuuntelisivat levollisessa ja rakkaudellisessa tilassa mieleensä juolahtavia ajatuksia ja jättäisivät vihaisena, levottomana, pelokkaana tai ahdistuneena mieleen juolahtavat kipeät ajatukset omaan arvoonsa. EHKÄ.

Toisaalta on hyvä muistaa, että minun mittarini sille, mitä on hyvä äitiys, on minun henkilökohtainen mittarini, ei universaali totuus.

Tälläkin hetkellä maailmassa on äitejä, joiden käsitys hyvästä äitiydestä poikkeaa radikaalisti omastani.

Minun mielestäni hyvään äitiyteen kuuluu ainakin yrittää imettää lasta lapsentahtisesti ja nukkua ensimmäisten elinvuosien aikana lapsen lähellä. Olen sitä mieltä, että lasta ei saa satuttaa fyysisesti. Uskon, että lapsia pitää halata, kuunnella ja kannustaa.

Vielä sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista vanhemmista uskoi, että “joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Minä olen saanut rakastavilta vanhemiltani 1980-luvun alussa tukkapöllyä ja pyllypiiskaa törttöiltyäni.

Aikanaan monet lastenkasvatusekspertit olivat sitä mieltä, että kehuminen ja kannustaminen tekee lapsesta heikon ja saamattoman. Joissain perheissä ja kulttuuriryhmissä tämä uskomus näyttää yhä elävän vahvana.

Monien ranskalaisten mielestä hyvä äiti ei pilaa isän iloksi tarkoitettuja tissejä imetyksellä, vaan ottaa heti synnytyksen jälkeen maidon nousun ehkäisevän piikin, nukuttaa vauvan alusta alkaen omassa huoneessa kaukana vanhempien makuuhuoneesta ja tarvittaessa läpsäisee tottelematonta tenavaa.

Minun mielestäni hyvä äiti ei anna kenenkään silpoa lapsen sukuelimiä. Yli puolet amerikkalaisten poikalasten äideistä uskoo, että ympärileikkaaminen on heidän poikavauvansa parhaaksi — kuka äiti nyt haluaisi lapselleen epähygieenistä ja rumaa esinahkapussukkaa!

Eräissä kulttuureissa hyvät äidit varmistavat, että heidän tyttäriensä sukuelimet silvotaan niin, etteivät he voi saada aikuisena seksuaalista nautintoa.

Kuinka olla vain äiti

Voi olla, että sinun standardisi hyvälle äitiydelle poikkeavat minun standardeistani. Hyväksyn sen. Tai jos en täysin hyväksy, en tule haukkumaan sinua huonoksi äidiksi sen takia.

On täysin normaalia, että välillä koemme olevamme huonoja äitejä. Ehdotan kuitenkin, ettet anna hetkellisen syyllisyyden määrittää äitiyttäsi — saati syyllistä itseäsi jatkuvasti.

Vaikka syyllistämisellä on hyvä tarkoitus, se kääntyy helposti meitä vastaan — syö kykyämme toimia rakkaudellisesti, järkevästi ja elämää edistävästi.

Et ole huono äiti — eikä sinun tarvitse olla aina hyvä äiti. Riittää, että olet vain äiti, joka yrittää joka hetki tehdä parhaansa sen hetken ymmärryksellä ja jaksamisella.

Saisinpa jostain taikasauvan, jolla muuttaa muita

Haluaisin ihan hulluna taikasauvan, jota heilauttamalla voisin muuttaa muita.

Esim. olisiko vähän mahtavaa, jos saisin yhdellä huitaisulla läheisen edes harkitsemaan tupakanpolton lopettamista. Tai toisen läheisen aloittamaan terveellisemmät elämäntavat. Tai ystävän näkemään miten hän on sössimässä lupaavan uuden parisuhteen.

Ollapa taikasauva, jolla saisin surun murtaman tutun täyttymään helpotuksella ja ilolla. Itsepetoksessa elävän tyypin näkemään totuuden itsestään ja tilanteesta. Vihaisen läheisen antamaan minulle typerät mokani anteeksi.

Voi olla, että jos minulla olisi sellainen taikasauva, saattaisin käyttää sitä itseenikin.

Simsalabim! — Illalla ajoissa nukkuminen tuntuisi maailman parhaalta idealta.

Alagazam! — Rakastaisin minimalistista sisustusta ja siistiä kotia.

Ananasakäämä! — En enää ikinä saisi huutoraivareita kun toinen ei suostu muuttumaan.

Olisipa se mahtavaa.

Ennen vanhaan olisin ehkä yrittänyt keksiä tähän jonkin hienon näkökulman tyyliin “on hyvä ettemme voi muuttaa toisia koska silloin voimme kasvaa yhdessä plää plää plää”, mutta nyt ei jaksa.

Sen sijaan keskityn hyväksymään sen, että jos oman ajattelun muuttaminen väkisin vääntäen on ihan sairaan vaikeaa, niin toisen muuttaminen on täysin mahdotonta.

Ihmiseläin kun on rakennettu niin, että mikään ulkopuolinen asia voi yksin pakottaa sitä ajattelemaan tai tuntemaan tietyllä tavalla.

Ei, vaikka välillä tuntuu tosi todelta, että toiset pakottavat minut tuntemaan huolta tai ärsyyntymään, kun he eivät muuta ajatteluaan tai toimintaansa.

Kiitti v***sti oma mieli!

Nigerialaishuijarit, pyramidimarkkinoijat ja salasanoja kalastelevat hakkerit jää kyllä kakkoseksi omalle mielelleni.

Harva se päivä mieleni höynäyttää minut syyttämään kurjasta olostani muita ihmisiä. Uskomaan todeksi ajatuksen että “en voi rakastaa toista täysin sydämin ennen kuin hän muuttaa käytöksensä”.

Tai pitämään faktana että, “jos en koko ajan murehdi läheiseni puolesta, olen tunnekylmä ja kamala ihminen”.

Tai olettamaan, että “jos en jatkuvasti nalkuta, raivoa tai loukkaannu toisen käytöksestä, se ei ikinä muuta sitä”.

Hahahahahaaa! Kuuletko mieli, miten nauran sinulle (katkerasti)?

Sori, mutta ei se niin mene.

Kuinka kestää ettei läheinen muutu

Okei, leikitään hetki, että olen oikeassa. Että emme voi muuttaa läheisiämme vastoin heidän tahtoaan. Miten pystyn elämään ihmisen kanssa, jonka toiminta näyttää ahdistavan, ärsyttävän tai pelottavan minua?

Niin, missä sanotaan että minun on pakko jakaa arkeni ja elämäni hänen kanssaan? Se, että pesäerosta voi seurata todella ikäviä käytännön ongelmia ei sinällään estä minua lähtemästä. Jään, koska jollain tasolla lasken jäämisen paremmaksi tai vähemmän huonoksi vaihtoehdoksi kuin lähtemisen.

Jos päätän jäädä, minun ei onneksi ole pakko olla koko ajan paskana toisen typeristä ratkaisuista.

Jos haluan rakastaa häntä täysin sydämin, minun ei tarvitse odottaa, että hän muuttuu. Riittää, että annan itselleni luvan rakastaa häntä täysin sydämin tässä ja nyt. Voi olla, että joskus hän vielä muuttaa käytöstään. Voi olla että ei. Mutta ainakin sain kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan joka päivä.

Jos haluan olla empaattinen ja ihana ihminen, annan toiselle armoa. Ymmärrän, että yhtä vähän kuin minä voin pakottaa toista muuttumaan, hän itse pystyy pakottamaan itsensä muutokseen, jos hänen mielensä ei ole siihen vielä valmis.

Näen, että samalla lailla kun minulla on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun, muutosvastaisen läheiseni mieleen voi hetkellä millä hyvänsä juolahtaa uusi, parempi ajatus, joka saa hänet muuttamaan mieltään. Sitä odotellessa voin antaa itseni kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan.

Jos haluan tukea toisen muutosta, ymmärrän, että silloin kun olemme ahdistuneita, stressaantuneita, peloissamme ja häpeissämme, ajattelumme laskee villipedon tasolle. Kapasiteettimme löytää uusia vastauksia ja toimivia ratkaisuja on käytännössä nolla.

Muistan, että itsekin olen saanut parhaat oivallukset ja uudet ideat silloin, kun mieleni on levollinen ja tyyni. Näen, että vaikka en voi pakottaa läheistäni ahdistumaan, niin nalkutus, tylytys ja huutoraivarit harvemmin lisäävät rakkautta ja rauhaa ihmissuhteissa.

Niinpä voin keskittyä hengittämään oman ketutuksen, ahdistuksen, stressin, ärtymyksen ja pelon läpi, kunnes olen taas siinä tilassa, jossa voin antaa itselleni luvan rakastaa toista täysin sydämin — sellaisena kuin hän on.

Ja sillä hetkellä kun hoksaan, miten se tapahtuu, se tuntuu taikatempulta — ilman mitään taikasauvaa.

Eikö mennytkään niin kuin Strömsössä?

Ihannemaailmassa toisen rakastaminen ehdoitta ja täysin sydämin on yhtä helppoa kuin inspiroivan sitaatin eteenpäin jakaminen Facebookissa.

Oikeassa elämässä se edellyttää, että mieleni on tyyni ja vakaa.

KENENKÄÄN mieli ei ole koko ajan tyyni ja vakaa. Jopa Dalai Lama myöntää välillä suuttuvansa.

Jos Dalai Lama menettää malttinsa, meidän vähemmän hengellisten ei tarvitse ihmetellä, jos emme koko ajan koe ääretöntä rakkautta ja kiitollisuutta.

Riittää, että sillä hetkellä kun mielemme on vakaa ja tyyni, annamme itsemme kokea täyttä rakkautta. Se on myös paras hetki miettiä käytännön ratkaisuja mahdollisiin käytännön ongelmiin, joita läheisen tavoista ja tottumuksista seuraa.

Tein muutama päivä sitten Facebookiin Päivän teorian samasta aiheesta. Voit katsoa sen täällä.

Jätä se sika, ansaitse parempaa (JSSAP)

Eräässä seuraamassani keskusteluryhmässä nousi kommenttimyrsky, kun pienten lasten äiti kertoi viimeisen vuoden aikana parisuhteessaan olleista ongelmista, jotka olivat lopulta huipentuneet puolison tökeröön kommenttiin.

Kommentin kirjoittaja ei kertonut millaisessa yhteydessä kommentti oli tullut esiin eikä edes referoinut puolisoaan sanasta sanaan. Hän kertoi miten kommentti oli satuttanut ja pyysi vertaistukea.

Ja sitähän satoi — reilussa kolmessa päivässä kommentteja tuli yli 200 kappaletta. Silmämääräisesti arvioiden yli puolessa tarjottiin tasan tarkkaan yhtä ratkaisua, joka voidaan tiivistää vauva.fi:stä tuttuun lyhenteeseen:

JSSAP

“Jätä se sika, ansaitset parempaa.”

ANTEEKSI MITÄ?

Jep jep, ollapa niin hyvä parisuhdeasiantuntija, että yhden ainoan tunnekuohussa kirjoitetun somekommentin jälkeen tietäisin faktana että ero on ainoa ratkaisu.

EIIIIII!

Ymmärrän, että erokehotusten jakajilla on hyvä tarkoitus: osoittaa tukensa kanssasisarelle, jolle on sanottu rumasti.

Tällainen tuki kääntyy kuitenkin helposti itseään vastaan.

Mitä jos alkuperäinen kommentoija oli ymmärtänyt puolisonsa väärin tai tulkinnut hänen sanomisensa dramaattisemmin kuin mitä puoliso tarkoitti? Tätä tapahtuu koko ajan parisuhteissa, varsinkin silloin kun keskustelut käydään väsyneinä, ahdistuneina tai stressaantuneina.

Mitä jos kommentin kirjoittaja unohti tunnekuohun vallassa listata kaikki ne asiat, jotka parisuhteessa vielä toimivat tai ovat suorastaan hyvin? Kommenttia kirjoittaessa parisuhde ehkä näytti hänestä toivottomalta, mutta kun hänen mielensä taas tyyntyy, parisuhde ei välttämättä tunnu yhtään niin paskalta.

Tai mitä jos todellinen ongelma on jokin muu, kuin minkä puoliso nimesi tai jonka nainen kertoi kommentissa olevan ongelma? Entä jos se onkin ongelma, joka voi ratketa ihan puhumalla tai vaikka vain laatuaikaa ottamalla?

Asetu hetkeksi alkuperäisen viestin kirjoittajan asemaan.

Olet väsynyt pienen lapsen äiti. On myöhäinen ilta. Sinulla on superpaha mieli kumppanin kommentista. Haluat saada ymmärrystä pahalle mielellesi ja kirjoitat nettiin tilitysviestin jossa pyydät vertaistukea.

Menet nukkumaan. Aamulla heräät ja kirkkain aivoin alat nähdä tilanteen uudessa valossa. Puoliso ehkä sanoi rumasti, mutta ainakin hän on vaihtanut autoosi kesärenkaat. Tai hän pyytää anteeksi sanojaan ja selittää ettei oikeasti tarkoittanut niin. Ehkä illalla väsyneenä keskustellessa tulitte kumpikin sanoneeksi tylymmin kuin mitä tarkoititte.

Ehkä käytte pirteänä paremman keskustelun, jonka päätteeksi tajuatte rakastavanne toisianne. Ehkä löydätte uusia toimintamalleja, jotka tyydyttävät molempia. Ehkä päätätte yrittää vielä ja mennä parisuhdeterapiaan.

Kuvittele että sen jälkeen menet lukemaan kommentit, jotka olet saanut yön ja aamun aikana. Ensimmäiset kymmenen kommenttia suosittelevat pikaista eroa.

“JSSAP” “Jätä se.” “Paska jätkä. Heittäisin pihalle”. “Eroaisin heti.” Juokse.” “Jos arvostat itseäsi tai ajattelet lapsesi parasta, heitä pellolle moinen ääliö.”

SHIIIIT…

Hetkeä aikaisemmin tunsit olosi hyväksi ja uskoit että parisuhteesi on pelastettavissa. Mitä pidemmälle viestejä luet, sitä kauheammaksi olosi tulee. Oletko ihan hirveä idiootti kun olet valmis vielä yrittämään? Oletko aliarvioinut puolison rikoksen suuruuden? Jos muut eroavat tämän takia, niin miksi et sinä.

Vaikka minä olen tottunut kuuntelemaan omaa sisäistä viisauttani ja sivuuttamaan muiden mielipiteet vain ajatuksina, niin silti sadannen “jätä se” -viestin kohdalla voisi käydä mielessä, että olenko tyhmä kun haluan vielä yrittää.

Jos olisin tässä tilanteessa muistuttaisin itselleni, että: KUKAAN KOMMENTOIJISTA EI TIEDÄ KOKO TOTUUTTA minusta, puolisostani ja parisuhteestani.

Edes minä en tiedä koko totuutta puolisostani ja parisuhteestani, koska en ole ajatustenlukija. Kun ajatteluni taso on laskenut väsymyksen, kiihtymyksen, pelon, ahdistuksen tai stressin takia näen tavallistakin huonommin missä oikeasti mennään.

Mitä yritän muistaa ennen kuin ehdotan eroa

Ystävieni kertoessa ikäviä asioista puolisoistaan ja parisuhteistaan, yritän muistaa, ettei heidän totuutensa ole koko totuus.

Yritän muistaa, että kertoessaan ongelmistaan he pohjimmiltaan hakevat sitä mitä me kaikki haluamme: että tunnistan, tunnustan ja hyväksyn heidän tunteensa.

Että sanon heille että heillä saa olla paha mieli. Että on OK olla vihainen ja pettynyt.

Sitä he haluavat — lupaa tuntea mitä tuntevat — eivät tuomitsemista ja puutteelliseen tietoon perustuvia patenttiratkaisuja.

Yritän muistaa, että kun heillä on paha mieli, he näkevät itsensä, kumppaninsa ja parisuhteensa eri tavoin kun silloin, kun heidän mielensä on tyyntynyt ja olonsa rauhallinen tai jopa rakkaudellinen.

Yritän muistaa, että meillä jokaisella on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun ja kyky löytää vastauksia ja ratkaisuja tällaisiin ongelmiin.

Siksi minun ei tarvitse päättää ystävieni puolesta — he ovat täysin kykeneviä päättämään omasta puolestaan. Ja vaikka en aina ymmärrä heidän päätöksiään, olen silti aina heidän puolellaan ja tukenaan — myös silloin kun heidän päätöksensä osoittautuvat vääräksi.

Jos he pyytävät minulta neuvoa, yritän keskittyä kertomaan omista kokemuksistani ja havainnoistani (“ulospäin tuo näyttää siltä että…”) ilman että sanon että “tämä on ainoa oikea ratkaisu tässä tilanteessa”.

Aina en onnistu. Kun huomaan mokani, pyydän anteeksi, korjaan mikä on korjattavissa ja yritän ensi kerralla olla tarkempi.

Jos voin toivoa jotain, niin toivon, että seuraavan kerran kun mielesi tekee suositella jollekulle eroa — varsinkin vain yhden nettikirjoituksen perusteella — vedä henkeä, tunnista vastuusi ja kerro että ymmärrät että toisella on paha mieli.

Kerro jos olet itse kokenut samaa ja miltä se sinusta tuntui. Ehkä kerro mitä itse teit ja mitä nyt ajattelet päätöksestäsi.

Ja sen jälkeen anna toiselle lupa päättää itse omasta puolestaan mitä hän tekee omassa tilanteessaan.

Kiitos!

Tässä Facebookiin tekemässäni Päivän teoriassa puhun lisää siitä mitä  oikeasti haemme kun kerromme muille ongelmista.

[Kuva oli Fabianin ottama].

Kolme prinsiippiä vs omasta kehosta huolehtiminen

Jos mikään ulkoinen asia ei voi pakottaa meitä tuntemaan tietyllä tavalla, miksi puhun niin paljon hengityksestä, unesta, mikrobiomista, oman unen parantamisesta jne.?

Kolmen prinsiipin ajatteluun tutustuneet henkilöt ovat kyselleet tätä minulta pariinkin otteeseen. Viimeisin viesti tuli sen jälkeen kun tein Facebookiin päivän teorian heikkouksista ja vahvuuksista.

Lisäksi keskustelin asiasta juuri (virtuaali-)tapaamisessa, jossa pohdittiin miten voitaisiin edistää Kolmen prinsiipin ajattelun tunnettavuutta Suomessa. Kolmen prinsiipin malli on siis paradigma, maailmanselitysmalli, joka on minun juttujeni taustalla.

Alla olevalla videolla selitän mitkä nämä mystiset Kolme prinsiippiä ovat ja miksi minä olen “epäpuhdas” kolmen prinsiipin opettaja ja puhun myös omaan kehoon vaikuttamisesta.

(Katso video YouTubessa.)

Koemme joka hetki vain oman ajattelumme. Eli et koe koskaan kehosi ulkopuolisia tai edes sisäisiä tapahtumia suoraan eli sellaisenaan, vaan ainoastaan sen, mitä tiedostamaton mielesi milläkin hetkellä päättää tuupata tietoisuuteesi.

Vrt. tilanne jossa vajoat työmatkalla omiin ajatuksiisi niin, ettet tiedä perille päästyäsi mitä ympärilläsi tapahtui matkan aikana.

Tietoisuutesi oli täyttynyt matkan aikana muista ajatuksista/havainnoista kuin ympäristöstäsi koskevista havainnoista.

Se mitä ja millaisia ajatuksia milloinkin ajattelemme riippuu tietoisuuden tasostamme (“mielentilastamme”), joka vaihtelee omalla sumealla logiikallaan.

Kutsun universaaliksi mieleksi tätä sumeaa logiikkaa, tiedostamattomia ajatusprosesseita, jotka valitsevat mikä ajatus tulee milloinkin tietoisuuteesi ja kaikkia niitä tuhansia sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä, jotka myötävaikuttavat tiedostamattoman mielen valintaprosessiin.

Se, että koemme vain ajattelumme ei tee esimerkiksi lukihäiriöisestä yhtä nopeasti ja vaivattomasti lukevaa kuin henkilöstä jolla ei ole lukihäiriötä.

Voi kuitenkin olla että silloin kun hänen mielentilansa on alhainen, hän lukee vieläkin huonommin kuin silloin, kun hänen mielentilansa on korkea eli mieli tyyni ja levollinen.

Tai mestarillista kartanlukijaa ihmisestä, jonka synnynnäinen taipumus hahmottaa tilaa ja ympäristöä on poikkeava.

Mutta ollessaan paniikissa eli erityisen alhaisessa mielentilassa hän eksyy ehkä vieläkin pahemmin kuin silloin, kun hänen olonsa on vakaa ja rauhallinen eli mielentila korkea.

Tai ADHD-aivoisesta yhtä kykenevää keskittymään asioihin, jotka häntä eivät kiinnosta kuin ihmisestä, jolla on neurotyypilliset aivot.

Mutta alhaisessa mielentilassa hänen olonsa voi olla vieläkin sekavampi ja keskittymiskykynsä erityisen huono.

Kolme prinsiippiä auttaa ennen kaikkea siihen, ettei ota vakavasti ajatuksia, kuten “olen huono ihminen kun en pysty pitämään kotiani yhtä helposti siistinä kuin muut” tai ajattele että “minun on pidettävä kotini yhtä helposti siistinä kuin muut”.

Edellä mainitussa Päivän teoriassa kerron, että minun ymmärryksestäni käsin näyttää järkeenkäyvältä keskittyä tekemään asioita, joista suoriutuminen tuntuu lastenleikiltä, sen sijaan että yrittää itku kurkussa “parantua heikkouksistaan” tms.

Toisaalta sillä ei ole minulle mitään väliä vaikka joku haluaa käyttää aikansa tehden asioita, joihin hänellä ei ole luontaista taipumusta.

Kun kerran jotain täällä on tehtävä kuolemaa odotellessa, niin minusta näyttää kiinnostavammalta ja järkeenkäyvämmältä järjestää elämänsä niin, että voi tehdä etupäässä asioita, joihin on luontainen taipumus.

Minusta näyttää = mielipide = ajatus, ei universaali totuus.

Korkeassa mielentilassa teen helpommin niin asioita, joihin minulla on luontainen taipumus kuin asioita, joihin minulla ei ole luontaista taipumusta — mutta silloinkin teen keskivertoihmisiä paremmin asioita, joihin minulla on luontainen taipumus ja keskivertoihmistä huonommin asioita, joihin minulla ei ole luontaista taipumusta.

Universaali mieli on siis määrittää, mikä mielentilamme milläkin hetkellä on. Emme pysty koskaan hallitsemaan kaikkia niitä Universaaliin mieleen lukeutuvia tekijöitä, jotka ratkaisevat mikä seuraava ajatuksemme ja siihen liittyvä tunne on. Eikä tarvitsekaan, sillä mielentilamme on jatkuvassa muutoksessa.

Sekään ei tarkoita sitä, etteikö elämäänsä voisi ja kannattaisi järjestää niin, että todennäköisyys korkeaan mielentilaan on korkeampi kuin todennäköisyys matalaan mielentilaan.

Ei siksi että se olisi pakko tai edes tärkeää, vaan koska se on:

a) mahdollista ja

b) ehkä jopa järkeenkäypää.

Varsinkin, kun kaikki toimenpiteet jotka lisäävät korkean mielentilan todennäköisyyttä edistävät myös fyysistä terveyttä, parantavat tarkkaavuutta ja muistia ja pidentävät elämää.

Mutta vaikka järjestäisit kaikki olosuhteet korkean mielentilan kannalta optimaalisiksi, sekään ei takaa sitä, että mielentila ja tietoisuuden taso pysyisi aina korkeana.

Mikään olosuhde ei myöskään PAKOTA mielentilaa alhaiseksi, ainoastaan myötävaikuttaa siihen.

Vaikka olisit ollut juuri kaksi päivää putkeen korkeassa mielentilassa, niin sillä hetkellä kun ajattelusi taso laskee, fiiliksesi on yhtä huono kuin jos olisit ollut sitä ennen kaksi päivää alhaisessa mielentilassa.

Puhtaasti kolmea prinsiippiä opettavat opettajat eivät lähde käsittelemään sitä mistä universaali mieli koostuu, vaan puhuvat vain siitä, miten se ilmenee elämässämme.

Tämä on mielestäni täysin ymmärrettävä ja hyvin toimiva lähestymistapa, jota noudatin itsekin ensimmäiset vuodet kolmen prinsiipin oivaltamisen jälkeen.

Tällä hetkellä minun ymmärryksestäni käsin tuntuu järkeenkäyvältä puhua myös asioista, jotka sisältyvät universaaliin mieleen eli asioista, jotka myötävaikuttavat siihen mikä mielentilamme milläkin hetkellä on.

Koen että se konkretisoi ihmisille sitä miten ajatus, tietoisuus ja universaali mieli luovat kokemuksemme. Hyvällä tsägällä se myös auttaa heitä myös pääsemään useammin korkeaan mielentilaan, jossa he voivat oivaltaa paremmin todellakin kokevansa joka hetki vain oman ajattelunsa. 🙂

Puhun “puhtaasti” Kolmesta prinsiipistä Mielenrauhaa-kurssilla.

ADHD:n 7 eri tyyppiä

Törmäsin taas tilanteeseen, jossa joku mietti miksei hänellä toimi vastaava ADHD-lääkitys yhtä hyvin kuin omani toimii minulla. Syynä voi olla se, että hänen ADHD-tyyppinsä on erilainen kuin minulla.

ADHD eli tarkkaavuushäiriö on perinnöllinen neurologinen poikkeama joka ilmenee mm. hajamielisyytenä, kaoottisuutena, impulsiivisuutena, huonona ajantajuna, ylikeskittymisenä ja muina ns. toiminnanohjauksen ongelmina.

Ennen vanhaan tarkkaavuushäiriö jaettiin ADHD:hen ja ADD:hen. Näistä ensimmäinen tarkoitti tarkkaavuushäiriötä hyperaktiivisuudella (eli niitä jotka eivät pysty pysymään paikallaan) ja jälkimmäinen tarkkaavuushäiriötä ilman hyperaktiivisuutta (joka on minun tyyppini). Nykyään lääkärit puhuvat ainakin Suomessa näistä kahdesta tyypistä pelkkänä ADHD:na.

Minulla diagnosoitiin tarkkaavuushäiriö ilman hyperaktiivisuutta vasta aikuisiällä, koska olen onnekseni kasvanut ympäristössä, joka auttoi minua ottamaan ilon irti tästä erityispiirteestäni. Jos en olisi tullut äidiksi, en olisi varmaan koskaan nähnyt mitään syytä lähteä selvittämään miksi olen sellainen kuin olen.

Avainapteekki-ketjun Apoteekki-lehdessä on minun haastatteluni, jossa kerron omasta ADHD:stani ja sen hoidosta (lue juttu täällä).

Saatuani diagnoosin aloin tyypilliseen ADHD-tyyliin etsiä fanaattisesti tietoa aiheesta. Yksi asiaa hieman eri näkökulmasta lähestyvä kirja on tohtori Amenin Healing ADD: The Breakthrough Program That Allows You to See and Heal 7 Types of Attention Deficit Disorder.

Amenin erikoisuutena on aivokuvata potilaitaan kun nämä yrittävät keskittyä johonkin aktiivisesti (plus kuvata heidät neutraalissa tilassa verrokiksi).

Tällä metodilla hän on huomannut oireiden perusteella ADHD-diagnoosin saaneiden ihmisten joukossa seitsemän erilaista tapaa jolla heidän aivonsa aktivoituvat kun he yrittävät keskittyä johonkin aktiivisesti.

Vuosien mittaan Amen on etsinyt ja löytänyt erilaisia hoitomuotoja, joihin eri ADHD-tyypit reagoivat parhaiten.

Kaikki ADHD-ekspertit eivät ole Amenin kanssa samaa mieltä. Suurin kritiikki kohdistuu kuitenkin hänen käyttämäänsä tutkimusmetodiin (ts. onko tämä aivoskannaus metodi paras, onko aivojen skannaaminen turvallista jne.) eikä niinkään siihen, että hänen tekemänsä johtopäätökset olisivat väärin.

Tässä on vapaa käännökseni ADHD:hen erikoistuneen ADDitude-lehden sivulta löytyvästä yhteenvedosta Amenin eri ADHD-tyypeistä:

KLASSINEN ADHD

Poissaolevuus, häiriöherkkyys, yliaktiivisuus, epäjärjestelmällisyys ja impulsiivisuus.

Hoito: Tavoitteena buustata dopamiinitasoja stimulanteilla tai piristävillä lisäaineilla kuten ruusujuurella, vihreällä teellä, gingsengillä tai L-tyrosiinilla. Myös runsas liikunta ja sellaisen kalaöljyn käyttäminen jossa on enemmän EPA:a kuin DHA:ta helpottaa oireita.

POISSAOLEVA ADHD

Lyhytkestoinen keskittyminen, häiriöherkkyys, epäjärjestelmällisyys ja vitkuttelu. Tämän tyypin edustajat eivät ole impulsiivisia tai yliaktiivisia. Saattavat olla introvertteja jotka elävät omassa haavemaailmoissaan. (Vrt. teinityttö joka tuijottaa ulos ikkunasta kaikki koulutunnit tai uppoutuu tuntikausiksi lukemaan kirjoja eikä näe eikä kuule mitä ympärillä tapahtuu).

Hoito: Sama kuin klassisessa ADHD:ssa, lisäksi runsasproteiininen ja kohtuuhiilihydraattinen ruokavalio.

YLIKESKITTYVÄ ADHD

Tämän tyypin ihmisillä on kaikki klassisen ADHD:n tunnusmerkit sekä vaikeuksia siirtää huomiota asiasta toiseen. Jäävät jumiin helposti negatiivisiin ajatuskuvioihin tai käytökseen.

Hoito on hankalaa, koska heidän kohdallaan pitää buustata sekä dopamiinia että serotoniinia. Tämän tyypin edustajat tulevat helposti ahdistuneeksi ja alkavat murehtia (entistä enemmän) stimulanttilääkityksellä. Siksi heidän kohdallaan Dr. Amen aloittaa hoidon lisäravinteilla jotka ovat: L-tryptofan, 5-HTP, sahrami, inositol (?). Jos lisäravinteet eivät auta, määrää Effexoria, Pristiquea tai Cymbaltaa (googlaa suomen versiot).

Tämän tyypin ihmisten ei kannata olla korkeaproteiinisella ruokavaliolla, koska se saattaa tehdä heidät ilkeiksi.

OHIMOLOHKO-ADHD

Tällä tyypillä on klassisen ADHD:n oireiden lisäksi oppimisvaikeuksia, muistiongelmia ja käytöshäiriöitä kuten nopeasti suuttumista, aggressiota ja lievää vainoharhaisuutta.

Hoito: GABA-aminohappoa, magnesiumia ja epilepsia-lääkkeitä tunne-elämän heilahteluun (esim. Tegretol). Oppimis- ja muistiongelmiin gingkoa tai vinposeteenia.

LIMBINEN-ADHD

Tämä tyyppi vaikuttaa yhdistelmältä kroonista masennusta tai surullisuutta ja ADHD:ta (eli poissaolevaa ADHD:ta).

Oireina on tunnetilojen vaihtelu, alhainen energia, toistuvat avuttomuuden tai syyllisyyden tunteet, krooninen huono itsetunto. Se ei silti ole masennusta.

HOITO: DL-phenylanlanine (DLPA), L-tyrosine, SAMe (s-adenosyl-methionine). Wellbutrin on Amenin lempilääke tämäntyyppiseen ADHD:hen. Myös Impramine voi toimia. Liikunta, kalaöljy ja oikeanlainen ruokavalio voivat myös parantaa oireita.

TULIRINKI-ADHD

Klassisten ADHD-oireiden lisäksi herkkyys äänelle, valolle, kosketukselle, ajoittaista ilkeää tai muuten kauheaa käytöstä, arvaamaton käytös, puhuu nopeasti, ahdistusta ja pelkotiloja.

HOITO: Stimulantit yleensä pahentavat oireita. Joskus tämä voi liittyä ruoka-allergiaan tai yliherkkyyteen, joten Dr. Amen saattaa suositella potilalle ns. poissulkudieettiä, jossa testataan minkä ruokien poisjättäminen vähentää oireita.

Lisäravinteiksi: GABA, 5-HTP ja L-tyrosine. Jos kokeillaan lääkitystä, Dr. Amen aloittaa epilepsialääkkeillä. Myös verenpainelääkkeet quanfacine ja clonidine saattavat rauhoittaa yliaktiivisuutta.

AHDISTUNUT ADHD

Klassisten ADHD-oireiden lisäksi tämän tyypin edustajat ovat ahdistuneita, takakireitä, heillä on stressioireita kuten päänsärkyä ja vatsakipuja, pelkäävät pahinta ja jähmettyvät paikalleen ahdistuksen iskiessä, varsinkin kun pelkäävät että heitä arvostellaan

HOITO: Pelkät stimulantit yleensä vain lisäävät ahdistusta, joten ainakin ensin pitäisi saada henkilö rentoutumaan. Lisäravinteina: L-theanine, relora, mangesium ja pyhä basilika. Mahdollisesti myös “tricyclic” masennuslääkkeitä imipraminea tai desipraminea ahdistuksen vähentämiseen. Neurofeedback-terapia saattaa myös vähentää ahdistusoireita.

Mistä tiedät mitä tyyppiä edustat?

Jos oletetaan, että Amenin erittely pitää paikkansa, onko mahdollista kuulua usempaan eri ryhmään? Ilmeisesti on.

Täällä voit testata (englanniksi) mihin Amenin ryhmään tai ryhmiin kuulut.

Yritä ajatella vastatessasi oireita pitkällä tähtäimellä. Esimerkiksi minulla lasten myötä kertynyt univelka on selvästi lisännyt aggressiivisuutta, muistihäiriöitä ja yleistä sekavuutta.

Huonosti nukutun yön jälkeen pinna palaa nopeammin kuin silloin kun on nukkunut hyvin.

Koska varsinainen ADHD (eikä esim. aivovammasta johtuva) on perinnöllinen, suvussasi on varmasti muitakin kaltaisiasi ihmisiä. Voit saada vihjeitä siitä mitä tyyppiä edustat miettimällä mitkä ominaisuuksistanne ovat samanlaisia.

HUOM! Koska tyttöjen aivorakenne, hormonitoimina ja sitä kautta aivokemia on keskimäärin erilainen kuin miehillä, vertaa itseäsi mieluiten samaa sukupuolta olevaan sukulaiseen.

Eli esimerkiksi sukusi kaikki ADHD-ihmiset voivat olla kovaäänisiä, mutta ADHD-miehet ovat lisäksi hyperaktiivisia, kun taas ADHD-naiset ovat pikemminkin poissaolevia.

Jos haluat lisää tietoa ADHD:sta, tsekkaa sivujeni rekisteröitymistä vaativa  ilmainen ADHD-osio.

Zombiäiteilyä jo toisessa sukupolvessa

Viime aikoina olen lukenut paljon juttuja siitä, miten nykylapset joutuvat kärsimään kännykkäänsä tuijottavista zombi-vanhemmista.

Eräs äiti laski että hänen kaksospoikansa katsoivat häneen 28 kertaa leikkiessään (ajasta ei ole kyllä tietoa) hakeakseen huomiota.

Tutkimus todistaa: vanhempien älypuhelimen käyttö voi haitata lasten kehitystä.

Ruotsissa vanhemmille jaetaan kännykkäkieltoja.

Olen huomannut saman ilmiön. Kyllä, syyllistyn zombeiluun.

Tänä aamuna tuijottelin silmiin kolmivuotiasta kuopustani, joka selitti minulle miten tykkää äidistä.

Hetkeä myöhemmin ajattelin tällaisten hetkien tärkeyttä ja sitä, miten hyvältä tuntui olla lapselle läsnä.

“Nyt mä vähennän kännykän ja tietokoneen käyttöä silloin kun olen lasten kanssa”, lupasin itselleni.

Samassa mieleeni juolahti oma äitini, joka kasvatti meidät aikana ennen kännyköitä.

Tajusin, että äitini oli zombiäiti.

Kun ajattelen lapsuuttani, yleisin mielikuva äidistä on sellainen, jossa hän lukee tuvan pöydän ääressä lehteä tai kirjaa niin keskittyneesti, ettei näe eikä kuule mitään. Tai hakkaa työhuoneessa kirjoituskonetta itsekseen mutisten kuulematta meitä.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kadota omiin ajatuksiini — ihan ilman kännykkää tai tietokonettakin. Kyseessä on ylikeskittymistila, josta saan kiittää minulla diagnosoitua tarkkaavuushäiriötä.

Tarkkaavuushäiriö eli ADHD on yhtä periytyvä ominaisuus kuin pituus. Vaikka äitini ei ole käynyt ADHD-tutkimuksissa, ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö olisi perinyt tarkkaavuushäiriötäni häneltä.

Millaista on kasvaa zombiäidin lapsena?

Silloin tällöin äitini zombeilusta oli hyötyä. Kun äiti oli (ja on) ylikeskittymisen tilassa, hän sanoo kaikkeen “joo”.

Niinpä saimme lapsena häneltä helposti luvan mihin vain, kunhan pyysimme sitä silloin, kun äiti oli muissa maailmoissa.

“Äiti, saadaanko me syödä kaikki pullat?”

“Joo.”

“Äiti, saadaanko me mennä katolle?”

“Joo.”

“Äiti, saanko mä hakata Kustia?”

“Joo.”

Useimmiten muistikuviini kirjaan tai kirjoittamiseen uppoutuneesta äitistä liittyy jonkinlainen ei-niin-kiva tunne. Ärtymys, pettymys, turhautuminen.

“Miksei se kuuntele?”

“Mulla on tärkeää asiaa.”

“Miksi se AINA vaan lukee tai tekee töitä?”

Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän kompensoi poissaolevuuttaan olemalla erittäin intensiivisesti läsnä, kun tulimme koulusta. Silloin hän piti meille gestapo-tason kuulustelun siitä, miten päivä oli mennyt. Niihin muistoihin liittyy turvallinen fiilis.

Samoin hän luki meille joka ilta iltasadun, lausui iltarukouksen ja sen jälkeen lauloimme lastenvirren. Siitäkin tuli hyvä ja lämmin fiilis.

Ja jos meillä oli oikea hätä, äidin apuun saattoi — ja voi edelleen — luottaa.

Se, että äiti oli sellainen kuin oli, ei tehnyt kaikista hänen viidestä lapsestaan zombeja. Ainoastaan niistä, jotka perivät hänen neurologiansa.

Some koukuttaa kovemmin kuin skidi

Minulla diagnosoitiin tarkkaavuushäiriö vasta pari vuotta sitten, kun esikoiseni oli jo 4-vuotias.

Syön siihen nykyään lääkettä, joka pitää minut paremmin tässä hetkessä 8-10 tuntia päivässä. Lääke auttaa myös jossain määrin vastustamaan somen seireeninkutsua, mutta ei valitettavasti tee ihan immuuniksi kännykän ja tietokoneen koukuttavuudelle.

Sosiaalinen media, pelit ja klikkauksiin tulonsa perustavat sivustot on suunniteltu mahdollisimman addiktoiviksi. Niiden kehittäjät mittaavat ja testaavat koko ajan miten voisivat saada entistä tehokkaammin käyttäjät koukkuun.

Oman lapsen silmiin katsominen tuntuu hyvältä ja lapsen touhuamisen seuraaminen voi olla hauskaa.

Lapsen tekemiset eivät kuitenkaan tarjoa yhtä usein uutuudenviehätystä kuin netin loputon päivitysvirta, vetoa uteliaisuuteemme samalla tavalla kuin tarkkaan harkityt linkkiotsikot tai anna jatkuvia onnistumiselämyksiä niin kuin pelit.

Jos annat huomiosi mennä sinne mihin se luontaisesti menee, lapsesi tulee aina häviämään älypuhelimellesi. Sori.

Minun ankea arkeni on lapseni ainoa lapsuus

Tiedän omasta kokemuksesta, miten arki voi tuntua tasapaksulta puurtamiselta. Miten kauniista nettikuvista ja kiinnostavista kirjoituksista voi silloin saada iloa ja mielihyvää.

Lasten hoitaminen ei välttämättä tarjoa huikeita onnistumiselämyksiä — varsinkin jos olet äitinä keskivertoa kädettömämpi ja hajamielisempi niin kuin minä. Silloin pelit jotka palkitsevat toistuvilla voitoilla, voivat viedä mukanaan.

Kun jälkikasvu ei katso kauniisti silmiin vaan karjuu täyttä kurkkua ihan vain uhmaikäänsä, tekee mieli paeta jonnekin muualle — vaikka vain sosiaaliseen mediaan ihmettelemään toisten päivityksiä tai keskustelemaan kavereiden kanssa jostain muusta kuin “auto… joo, se on iso hieno auto”.

Mutta vaikka tämä on minun arkeani, muutaman vuoden ajan se, miten minä elän elämääni, vaikuttaa tavallista enemmän yhden tai useamman ihmisen elämään — lapseni tai lasteni lapsuuden kokemuksiin.

Niinpä joudun tänään kysymään itseltäni: millaisen lapsuuden haluan antaa lapselleni?

Uskonko oikeasti että somessa on jotain niin arvokasta, että sen näkeminen on tärkeämpää, kuin hieno hetki lapseni kanssa, joka menee minulta ihan ohi, koska olen nenä kiinni kännykässä?

Lapseni ovat pieniä vain vähän aikaa. Esikoiseni on jo kuusi ja kuopukseni kolme. Ehkä jo 15 vuoden päästä he muuttavat pois kotoa. Sitä ennen he alkavat jo viihtyä enemmän yksin tai kavereiden kanssa.

Ehkä minä voisin uhrata muutaman vuoden ajan hieman kallisarvoista tietokone-, pädi- ja kännykkäaikaa antaakseni lapsilleni paremman lapsuuden.

Voisitko sinä?

ankeaarkilapsuus

Miten viimeiset yhdeksän vuotta meni + synttäritoive

merisavuaaX

Tänään täytän 41 vuotta. Koska minua on lapsesta asti aivopesty uskomaan numerologiaan, ajattelen tämän syntymäpäivän olevan tärkeämmän kuin mitä 40. syntymäpäiväni oli.

Miksi? Koska tänään alkaa joidenkin numerologisten laskentojen mukaan “ykkösvuoteni”.

Okei, olen ensimmäisenä myöntämässä ettei numerologia takuulla kestä tieteellistä tarkastelua.

Olen kutenkin hahmottanut sen kautta elämääni niin kauan, että haluan nyt luoda katsauksen eilen päättyneeseen yhdeksän vuoden kauteen ja siihen, mitä toivon seuraavalta yhdeksältä vuodelta.

Eli miltä viimeiset yhdeksän vuotta näyttivät?

YKKÖSVUOSI 2007 — UUDEN ALOITTAMINEN

Vuonna 2007 täytin 32 vuotta eräässä Los Angelesin lähiöissä. Asuin pienessä ullakkokämpässä, jonka omisti kauniisti sanottuna epämääräinen vuokraisäntä.

Olin päättänyt lopettaa käsikirjoittamisen ja löytää itselleni uuden uran tekemällä jotain ihan muuta.

Olin aloittamassa (tai ehkä jo aloitin, en muista) työt King King -nimisen yökerhon osa-aikaisena toimistoassarina.

Myöhemmin samana vuonna menin henkilökohtaiseksi assistentiksi hieman “eksentriselle” perijättärelle ja vuoden päätteeksi päädyin assariksi mainoskuvaajia ja -lavastajia välittävään agentuuriin ajatellen että minusta tulisi siellä agentti.

Olin edelleen ihan megahihhuli. Kuuntelin jatkuvasti meditaatio- ja hypnoosiäänitteitä ja self help -kirjallisuutta, kävin selvännäkijöillä, luin tulevaisuutta erilaisista enkeli- yms. korteista, uskoin enkeleihin, “manifestoin” The Secret -kirjan ja leffan sekä Abrahams-Higgs tyyppien “vetovoiman lakiin uskoen”.

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun ajattelen tuota(kin) vuotta. No, ainakin opin puhumaan englantia paremmin kuin koskaan.

KAKKOSVUOSI 2008 — IHMISSUHTEET

Olin kevään edelleen agentin assarina, kunnes kerran PMS-huuruissa tulin siihen tulokseen ettei agentin ura ehkä ollutkaan minua varten, vaan kirjoittaminen olisi oma juttuni.

Palasin Suomeen lomalle ja täällä ollessani tulin Jenkkeihin jääneen kumppanin kanssa siihen tulokseen että meillä on kivempaa erillään kuin yhdessä, joten erosimme. Minä jäin asumaan äitini vierashuoneeseen miettiäkseni mitä tekisin elämälläni seuraavaksi.

Aloitin terapian Terapiatalo Fenixin ihanan Leena Hattusen kanssa selvittääkseni miksi parisuhteeni menivät aina pieleen.

Lokakuussa tulin siihen tulokseen, että unohtaisin toistaiseksi unelmat omasta perheestä. Marraskuussa törmäsin sattumien summana mieheen, jonka jutut naurattivat kovasti. Lopulta aloimme seurustella ja joulukuussa muutin virallisesti hänen luokseen Vallilaan.

KOLMOSVUOSI 2009 – HAUSKANPIDON JA LUOVUUDEN VUOSI

2009 tulin tarkoituksella raskaaksi tälle hauskalle miehelle, kirjoitin Minä onnistun -kirjan (joka julkaistiin vasta 2010) ja työskentelin kahden televisiosarjan parissa.

Matkustelimme uuden kumppanini kanssa Euroopassa ennen kuin raskauteni eteni liian pitkälle.

Vuosi oli ihan hauska ja olin onnellinen siitä, että pitkäaikainen unelmani äitiydestä oli toteutumassa.

Esikoinen syntyi pitkän odotuksen ja 36 tuntia kestäneen synnytyksen jälkeen jouluaatonaattona.

NELOSVUOSI 2010 – RASKAAN RAATAMISEN VUOSI

Esikoiseni aloitti elämänsä valvoen yöt ja nukkuen päivät. Isäpuolellani diagnosoitiin aggressiivinen keuhkosyöpä ja äitini kanssa 2009 kirjoittamani TV-sarja piti kirjoittaa uusiksi.

Jouduimme lähtemään kodistamme pakoon putkiremonttia.

Tämä oli todella raskas vuosi. Valvoin vauvan kanssa, kirjoitin hullulla kiireellä yksin sarjaa samalla kun olin todella huolissäni isäpuolesta ja äidistä, joka jättäytyi hänen omaishoitajakseen.

Lokakuussa isäpuoleni lopulta nukkui pois. Marraskuussa muutimme Puu-Vallilaan vuokralle koska en halunnut palata vanhaan asuntoon vauvan kanssa.

VIITOSVUOSI 2011 – VAPAUDEN VUOSI

Lähdimme pienen perheeni kanssa alkuvuodesta useammaksi viikoksi Kaliforniaan  ihan vain hengaamaan. Aloitin Evita-lehden bloggaajana ja keksin kokeilla valmentamista.

Valmentaminen oli kivaa ja päätin hakea Supercoach Academyyn. Loin Kutri.net:iin VIP-puolen. Ostimme Puu-Vallilan asunnon omaksi.

KUUTOSVUOSI 2012 – RAKKAUDEN JA PERHEEN VUOSI

Tammikuussa lähdimme Los Angelesiin valmentajakoulutukseni takia. Reissu alkoi todella huonosti kun jetlag sekoitti kaksivuotiaamme unirytmin ja jouduimme vaihtamaan kämppää ekan viikon jälkeen.

Olin niin takakireä ja puhki että raivosin vain vauvalle ja miehelle ja sitten tunsin syyllisyyttä raivostumisistani niin, että olin entistä takakireämpi. Jossain vaiheessa mietin tosissani, että kaikille olisi parasta jos minä ja mies eroaisimme ja lapsi jäisi miehelle.

Mutta sitten juttelin valmentajaopettajieni kanssa ja tajusin etten ole hyvä tai huono äiti, vain äiti, joka korkeassa mielentilassa tekee viisaita ratkaisuja ja alhaisessa mielentilassa on ihan kamala (jos ei pidä varaansa).

Toisen valmennuskoulutusviikonlopun aikana koin ns. valaistumisen, joka auttaa minua yhä arjessani.

Huhtikuussa tulin raskaaksi. Varsinkin keväällä ja kesällä valmensin aktiivisesti, mutta syksyn edetessä aloin valmistautua toistamiseen äidiksi tulemiseen.

SEISKAVUOSI 2013 – HAUDUTTELUN JA SYVENTÄMISEN VUOSI

Synnytin kuopukseni helmikuussa 2013. Synnytys kesti 34 tuntia enkä käyttänyt muuta itseni ulkopuolista kivunlievitystä kuin akupunktiota ja ilokaasua. Ajattelen yhä tuota synnytystä erityisellä ylpeydellä ja arvostuksella.

Muuten en muista vuodesta mitään erityistä. Olin ilmeisesti paljon kotona lasten kanssa.

KASIVUOSI 2014 – RAHAVUOSI

2014 vuoden alkupuoli meni säännöllistä kuukausipalkkaa saaden kun tein castingia eli etsin ihmisiä (lähinnä miehiä)  Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan (eli ekan kauden Viola ja Esa eivät takuulla olisi yhdessä ilman mua).

Kirjoitin pilottijakson sarjaan joka ei toteutunut. Valmensin.

Toukokuussa sain ADHD-diagnoosin ja lääkityksen.

Elokuussa päätimme muutta miehen kanssa maalle kun meille löytyi remppakuntoinen talo kotikylästäni. Remppasimme sitä aktiivisesti syksyn ajan.

YSIVUOSI 2015 – YMPYRÄ SULKEUTUU

2015 oli klassinen ysivuosi eli asioiden loppuun saattamisen vuosi.

Valtaosa vuodesta meni työskennellessä elämäni kiinnostavimman ja hauskimman projektin parissa eli Nyt tai ei koskaan -sarjaa tehden.

Sarjaa tehdessäni sain ottaa käyttöön lähes kaikki siihen menessä hankkimani taidot käsikirjoituksesta henkiseen valmentamiseen ja nörtteilystä videoiden kuvaamiseen ja editointiin.

Myimme vanhan kotimme Puu-Vallilassa kesäkuussa ja muutimme Mäntsälään, jossa olemme viimeistelleet loppuvuoden remonttia

Syyskuussa ADHD-lääkitykseni säädettiin vielä paremmin kohdalleen, jonka jälkeen eskari- ja tarha-aamut ovat menneet helpommin kuin yksikään tarha-aamu Helsingissä.

Marras-joulukuussa sain ohjata ja käsikirjoittaa pari osaa The Tuomolat -showta eli pääsin testaamaan Nyt tai ei koskaan -sarjassa oppimiani taitoja heti perään uudestaan (Risteily- ja Tukholma-jaksot ovat minun tekemiäni).

Aloin myös suunnitella hevoselokuvaa yhdessä Pohjola Filmsin Elina ja Mike Pohjolan kanssa ja kirjoittaa pitkästä aikaa taas kirjaa, jonka työnimi on nyt “Mitä haluat elämältäsi”.

Kävin kokeilemassa ryhmälle puhumista ADHD-lääkityksen alaisena ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin tyytyväinen suoritukseeni.

MITÄ TOIVON SEURAAVALTA YHDEKSÄLTÄ VUODELTA?

Yksi tärkeimmistä edellisen kierroksen opeista oli se, että kauhean radikaalit ja äkkiväärät ratkaisut eivät välttämättä ole paras tapa edetä. Aina ei tarvitse aloittaa Rooman rakentamista uudestaan nollasta.

Toivon seuraavan yhdeksän vuoden aikana osaavani hyödyntää kaiken sen mitä olen tähän mennessä saavuttanut ja saanut elämääni.

Eli haluan syventää entisestään jo 7 vuotta kestänyttä suhdetta lasteni isän kanssa, tehdä kodistamme entistäkin ehjemmän, toimivamman ja kauniimman, parantaa taloudellista tilannetta entistäkin vakaammaksi, tehdä kehostani vahvemman, terveemmän ja kestävämmän ja kehittyä ammatillisesti.

Haluan jatkaa taas kirjojen kirjoittamista. Haluan myös syventää osaamistani ja vaikutuspiiriäni valmentajana ja puhujana.

Kirjojen kirjoittamisen, valmentamisen ja puhumisen rinnalle toivon hauskoja käsikirjoitusprojekteja ja realitysarjahankkeita kivojen ja innostavien ihmisten kanssa.

On mahdollista, että seuraavan yhdeksän vuoden aikana tulen käymään läpi “toisen murrosiän” eli vaihdevuodet. Haluan omilla elämäntapavalinnoillani ja ymmärrykselläni varmistaa, että siirtymä sen läpi sujuisi mahdollisimman miellyttävästi ja rakentavasti.

Samalla kun uskon, että välillä on hyvä pysähtyä miettimään “kuka mä olen ja mitä mä haluan”, hyväksyn myös sen, että elämällä on parempi suunnitelma. Yhdeksän vuoden päästä taas nähdään mikä se (ehkä) oli.

Tehokkuuteen ei ole ihmelääkettä

Haluaisitko olla tehokkaampi, täsmällisempi, siistimpi tai järjestelmällisempi? Minä haluaisin. Puolitoista vuotta sitten luulin löytäneeni siihen vihdoin ja viimein lääkkeen.

Hei, olen Katri, kaoottinen pienten lasten äiti. Minulla on tarkkaavuushäiriö ja siihen sopiva lääkitys.

Jotkut tarkkaavuushäiriötä eli ADHD:tä käsitteleviä juttujani tai haastattelujani lukeneet ovat kertoneet alkaneensa epäillä itsekin kärsivänsä tarkkaavuushäiriöstä. Moni heistä lähtee hakemaan diagnoosia toivoen lääkityksen tekevän elämästä helpompaa.

Useimmille ADHD-lääkkeen aloitus avaa elämän uudella tavalla. Tuntuu kuin olisi saanut supervoimat joiden avulla voi tehdä ihan mitä vain — kuten siivota sukkalaatikkonsa tai tehdä veroilmoituksen kerrankin ajoissa. Ooh!

Alkuhuuman hälvettyä voi iskeä pettymys kun “yllättäen” lääke ei ratkaisekaan kaikkia ongelmia tai tee koko elämänsä kaaoksessa eläneestä ihmisestä supertehokasta ja organisoitunutta.

Terveisiä (lapsiperhe)helvetistä

Yksi vaikeimmista asioista elämässäni on lapsiperhearjen pyörittäminen. Jos äitiys olisi työpaikka, olisin saanut siitä potkut jo ajat sitten (vaikka tuskin olisin tullut edes valituksi tehtävään).

“Jos äitiys olisi työpaikka, olisin saanut siitä potkut.”
Äitiys vaatii minulta ensisijaisesti kykyjä, joita minulla ei luontaisesti ole ja taitoja joita en ole vieläkään onnistunut hankkimaan.

Pitäisi olla hyvä luomaan ja ylläpitämään rutiineja. Muistaa laittaa tavarat takaisin sinne mistä ne otti (että ne löytyvät seuraavallakin kerralla). Olla koko ajan ajantasalla siitä paljonko aikaa on mennyt ja paljonko on jäljellä. Jatkaa siitä mihin jäi keskeytysten jälkeen. Pysyä läsnä tässä hetkessä.

Ajatus kirjan kirjoittamisesta viikon tai parin ajan putkeen ilman että teen muuta kun nukun, syön ja käyn vessassa, on yksi innostavimmista ja siisteimmistä asioista mitä tiedän. Kirjoittaessani tunnen olevani elossa ja omalla erikoisosaamisalueellani.

Ajatus viikonlopusta kahden vilkkaan pikkupojan kanssa samalla kun yritän siivota ja pestä pyykkiä imee elinvoimani kuin verenhimoinen vampyyri. Vaikka päivät eivät olisi olleet fyysisesti raskaita, tunnen oloni iltaisin tyhjäksi ja itseni totaaliluuseriksi.

Hyvä on, ehkä ihan vähän kärjistän, mutta vain vähän.

Mihin lääkitys auttaa — ja mihin ei?

Sain lääkityksen tarkkaavuushäiriööni vasta 1,5 vuotta sitten. Sitä ennen istuin usein arkiaamuina eteisen lattialla ja itkin, kun lasten kanssa ulos asunnosta pääseminen tuntui niin toivottoman vaikealta.

Lääkitys on tehnyt aamuista suorastaan helppoja. Jopa päivät jolloin lapset ovat kotona sujuvat melko siedettävästi.

Lääkitys auttaa keskittymään käsillä olevaan tehtävään, vähentää poukkoilua asiasta toiseen ja estää minua vajoamasta liian helposti omiin ajatuksiini. Pystyn pitämään paremmin mielessäni mitä minun pitää tehdä ja missä järjestyksessä. En edes hukkaa tavaroita ihan niin helposti kuin ennen.

Lääkitys ei tyhjennä täyteen tupattua kalenteria.
Lääkitys ei kuitenkaan ole antanut minulle maagisesti tarvittavia tekniikoita ja strategioita tehokkaaseen ajanhallintaan ja asioiden priorisointiin. Se ei korvaa hyvin järjestettyä kotia. Se ei tyhjennä liian täyteen tupattua kalenteria tai järjettömän pitkää työlistaa.

Lääke ei vie väsymystä tai paranna muistia huonosti nukutun yön jälkeen. Se ei saa elämää tuntumaan hauskemmalta ja kiinnostavammalta. Se ei vie pois alhaisen verensokerin tuomaa kärttyisyyttä.

Lääkitys ja muutto maalle, jossa meillä on enemmän tilaa (mm. aikuisilla oma makuuhuone) mahdollistaa sen, että voisin laittaa kotini ja elämäni ensimmäistä kertaa lasten saamisen jälkeen järjestykseen.

Vaikka paljon on parantunut siitä mikä tilanne oli vaikkapa kaksi vuotta sitten, koen etten ole vielä ottanut täyttä iloa irti siitä, miten voisin arkeni käytännön tasolla järjestää.

Niinpä olen ajatellut varata vuoden 2016 uusien arjenhallintakeinojen opetteluun — samalla tavalla kuin käytin vuoden 2003 uusien elämäntapojen opetteluun.

Seuraavassa kirjoituksessa kerron miten voisin hyödyntää vuoden 2003 elämäntaparemontin opit uusien toimintamallien opettelussa. Sitä seuraavassa kerron, miten pelillistäminen voisi tehdä uusien toimintamallien opettelusta helpompaa ja hauskempaa.

ihmelaaketehokkuuteen

Miksi en halua eroon tarkkaavuushäiriöstäni

Minulle tarjottiin mahdollisuutta testata järjestelmää, joka voisi teoriassa “kuntouttaa” aivoni niin, että niiden toiminta muistuttaisi enemmän ns. normaaliaivoisen ajattelua.

Kieltäydyin tarjouksesta alunperin siksi, etten ollut vakuuttunut järjestelmän toiminnasta lukemieni tutkimusten perusteella.

Vastaamisen jälkeen aloin kuitenkin miettiä, että JOS olisi olemassa järjestelmä, joka pysyvästi muuttaisi aivoni “normaaleiksi”, ottaisinko sen käyttöön.

En haluaisi.

Vaikka tarkkaavuushäiriön nimessä on sana “häiriö”, niin minulle se ei ole sairaus tai vika tai puute, josta sinällään pitäisi päästä eroon.

Se on ominaisuus, joka vaikeuttaa elämääni tässä elämäntilanteessa, kun minulla on pieniä lapsia.

Mutta ennen tätä elämänvaihetta se on tuonut minulle enemmän iloa ja hyötyä kuin haittaa ja harmia.

Kun katson kuusikymppistä äitiäni, jolta olen selvästi perinyt tämän neurologisen ominaisuuden, olen täysin varma, että lasten hieman kasvettua erikoislaatuiset aivoni tuottavat minulle jälleen paljon enemmän iloa kuin harmia.

Tarkkaavuushäiriön tuomat lahjat

Niin hienoa kuin olisi väittää että tuotteliaisuuteni salaisuus on hankkimani taito kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä…

…niin sori vaan, kyllä se on tarkkaavuushäiriö, joka antaa minulle kyvyn ylikeskittyä minua kiinnostavaan asiaan tuntikausiksi vaikka maailma kaatuisi ympäriltä.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että saan kiittää luovuudestani ADHD:n tuomaa kykyä huomata ja yhdistellä asioita tavoilla, jotka normiaivoisilla ei tulisi mieleen.

Kyllä, impulsiivisuuteni on johtanut minua ajoittain harhaan ja pahasti, mutta se on saanut minut myös tarttumaan pelottomasti upeisiin tilaisuuksiin, kuten mahdollisuuteen ohjata Nyt tai ei koskaan -sarjaa.

Mikä parasta, niinä päivinä kun minun on pakko pyörittää rutiineja tai olla läsnä lapsilleni, voin ottaa lääkkeen joka “normalisoi” aivokemiaani muutamaksi tunniksi.

Mutta tietääkseni normaaliaivoiset eivät taida saada taitoani kadota omiin maailmoihinsa lääkkeilläkään.

Diagnoosini jälkeen en ihmettele enää minua järjestelmällisempiä ja täsmällisempiä kirjailijoita, jotka valittavat kirjoittamisen vaikeutta — heille tarinaan katoaminen taitaa tosiaan olla vaikeampaa.

Ymmärrän myös ettei muille ihan oikeasti juolahda niin paljon uusia ideoita kuin minulle ja kaltaisilleni lähisukulaisille.

Samoin siedän paremmin ihmisiä, jotka jahkailevat jonkin unelman toteuttamista ilman että tarttuisivat rohkeasti ensimmäiseen mahdollisuuteen.

Ongelma ei koskaan ole siinä, että jollakulla on tietynlaiset aivot, vaan siinä, millaisissa olosuhteissa hän joutuu aivoillaan operoimaan.

Oikeissa olosuhteissa tarkkaavuushäiriökin voi ihan oikeasti olla uskomaton etu ja hieno lahja.

Kiitos siitä.

Lue täältä lisää juttujani ADHD:sta eli tarkkaavuushäiriöstä.

[message type=”warning”]Huom! Kutri.net:in VIP-jäsenyydet ovat jälleen myynnissä rajoitetun ajan! Lue lisää täältä. [/message]