Elämää tarkkaavuushäiriön kanssa

Nyt kun tarkkaavuushäiriödiagnoosistani on jo yli vuosi, olen uskaltautunut puhumaan siitä avoimemmin julkisuudessa.

Toiveenani on, että mahdollisimman moni vielä diagnosoimattoman tarkkaavuushäiriön kanssa elävä tunnistaisi itsensä ja tarvittaessa hakeutuisi hoitoon.

Toisaalta toivon juttujen selittävän tarkkaavuushäiriöistä kärsivien läheisille, ettei kyseessä todellakaan ole mikään kuviteltu ongelma tai tekosyy sotkuisuudelle, myöhästelylle ja kaoottisuudelle.

Ensin olin puhumassa Loop.fi:n “Olisinpa tiennyt ohjelmassa” tarkkavuushäiriön kanssa elämisestä.

menaiset

Nyt olen uusimman MeNaisten kansikuvatyttönä puhumassa samasta aiheesta. Lue jutun alku täällä.

Voit myös seurata arkeani ADHD:n kanssa Snapchat app:in MyStorystani. Tunnukseni on kutrinen.

Jos epäilet että sinulla on tarkkaavuushäiriö, voit lähteä selvittämään asiaa myös kunnallisen puolen kautta. Itsestäni ajatus julkisen puolen odotusajoista tökki niin, että menin yksityiselle lääkärille, joka on erikoistunut tarkkaavuushäiriön hoitoon. Hän on Elina Sihvola ProNeuronista.

Nyt tai ei koskaan

Ohjasin ja käsikirjoitin tänä keväänä ja kesänä Nyt tai ei koskaan -televisiosarjan, jossa joukko tavallisia suomalaisia yrittää kussakin osassa ratkoa yhden tavallisen suomalaisnaisen ongelmaa.

Ohjelma tulee tiistaisin klo 19 TV1:ltä ja löydät osat myös esityskauden ajan Yle Areenasta.

Löydät ohjelman osat, lisää tietoa ohjelmasta ja aiheesta kirjoittamani blogikirjoitukset ohjelman sivuilta osoitteesta yle.fi/nyttaieikoskaan.

Lääkeyhdistelmäni

MeNaisten jutussa mainittu lääkeyhdistelmä on Medikinet 5 mg (eli puolet 10 mg tabletista) heti herättyäni kun makaan vielä sängyssä ja noin kolme tuntia myöhemmin 18 mg Concertaa jonka teho jatkuu iltaan asti.

Olen kertonut tästä nyt useammalle ADHD-ihmiselle ja kuullut ettei heille tai heidän lääkärilleen ole tullut mieleenkään kokeilla Concerta+Medikinet-yhdistelmää näin päin. Usein Medikinet otetaan vasta päivän päätteeksi jatkamaan Concertan vaikutusta.

Ennen kuin lääkitystäni täydennettiin reilu viikko sitten Medikinetillä, aamut olivat takkuamista, jos jouduin viemään lapsia hoitoon ennen kuin Concerta oli alkanut vaikuttaa.

En myöskään pysty ottamaan Concertaa ilman ruokaa, mikä usein johti siihen että otin lääkkeen vasta myöhemmin aamupäivällä.

Nopeavaikutteisen Medikinetin voin ottaa tyhjään vatsaan ja sen vaikutus alkaa 10-15 minuutissa. Ero entisiin aamuihin on ollut huikea.

Esimerkiksi tänään nukuin vähän pommiin, mutta siitä huolimatta mieleni oli rauhallinen kun puin ja pakkasin lapset autoon. Ilman lääkettä olisin todennäköisesti juossut ympäri taloa yrittäen epätoivon vimmalla pitää ajatuksia kasassa.

Samalla Concertakin tuntuu vaikuttavan paremmin ja pidempään, kun en ole kuluttanut kaikkea henkistä energiaani aamurutiineista selviämiseen.

Salaojittava lämmöneriste

MeNaisten jutussa mainittu salaojittava lämmöneriste on Fuktisol. Suosittelen sitä erittäin painokkaasti kaikille, jotka ovat muuttamassa talonsa maata vasten olevaa kellarikerrosta lämpimäksi tai rakentamassa taloa, jonka alin lämmin kerros on kokonaan tai osin maan alla.

Fuktisol korvaa siis patolevyt ja sitä käytetään myös maata vasten valetun lattian alla.

Löysin tiedon eristeestä Rintamamiestalo-keskusteluryhmästä. Mitä enemmän tuotteesta luin, sitä vakuuttuneempi olin siitä että meidän talomme kellarin seinät ja lattiat pitäisi eristää sillä.

Suvun miehet olivat sitä mieltä ettei kannattaisi lähteä mihinkään ruotsalaisiin hömpötyksiin, mutta kun ensin selitin heille tuotteen toimintalogiikan ja sitten he näkivät miten hyvin eriste kuivasi kostean kellarin seinät ja piti lämmön, he ovat pyörtäneet sanansa.

Suomalaisilla lapsilla on ADHD:tä — ja niin on ranskalaisillakin

Tämä kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, miten ADHD-ihmisen aivot toimivat. Olen suunnitellut kirjoittavani mm. pidemmän kirjoituksen VIP-jäsenille kuulumisistani, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi.

Sitten huomaan kirjoittavani iltamyöhällä niin pitkän tilityksen kaverin jakaman linkin kommenttiosiolle, että se käy jo blogikirjoituksesta. Joten tein siitä sellaisen.adhd2

Facebookissa jaetaan edelleen minut (väsyneenä) raivon partaalle saavaa artikkelia siitä kuinka “ranskalaislapsilla ei ole ADHD:tä”.

Artikkeli on mielestäni suoraan sanottuna niin täyttä paskaa etten viitsi edes linkittää siihen. Sori.

Ranskalaislapsilla ei ole ADHD:tä niin kuin minun isäni lapsuudessa ei Suomessa ollut vasenkätisiä (koska heidät pakotettiin käyttämään oikeaa kättään vasemman sijaan.).

Ranskassa häiritsevästi käyttäytyvät lapset läpsitään kilteiksi ja kuuliaisiksi — ainakin siksi aikaa kun he ovat vanhempiensa silmissä.

Valitettavasti todellinen haitta tarkkaavaisuushäiriöstä ei ole se, että tarkkaavaisuushäiriöinen käyttäytyy muita häiritsevästi.

Todellinen haitta tarkkaavaisuushäiriöstä on se, että tarkkaavaisuushäiriöinen ei voi “valita” mihin hän huomionsa suuntaa.

Joskus huomio hyppii asiasta toiseen kuin päätön orava.

Joskus huomio saattaa jäädä johonkin niin jumiin, että tarkkaavaisuushäiriöinen ei tajua ennen kuin tunteja myöhemmin kirjoittaneensa ihan liian pitkän ja perusteellisen kommentin kaverinsa Facebook-viestiin.

Tarkkaavaisuushäiriö vai tarkkaavaisuuden ongelmat?

“ADHD:n määrä on kasvussa.”

Kas siinä toinen lause joka näin väsyneenä pitkän päivän jälkeen saa minut raivon partaalle.

Ei ole mitään näyttöä siitä, että synnynnäinen ADHD olisi lisääntymässä — tarkkaavaisuuteen liittyvät ongelmat ja ADHD-diagnoosit kyllä sitäkin enemmän. (Ks. nyt vaikka tämä artikkeli aiheesta ensihätään)

Varsinainen ADHD on synnynnäinen ja elinikäinen neurologinen ominaisuus, joka on vähintään yhtä periytyvä ominaisuus kuin pituus.

ADHD-diagnoosien määrän kasvu selittyy osin sillä, että tarkkaavaisuushäiriö aiheuttaa enemmän ongelmia paikallaan istumista edellyttävässä yhteiskunnassa => siihen kiinnitetään enemmän huomiota.

Toisaalta ADHD osataan tunnistaa helpommin (joskin se jää edelleen monilla ei-hyperaktiivisilta tarkkaavaisuushäiriöisiltä tunnistamatta).

Suomessa ADHD:tä yhä alidiagnosoidaan mutta Jenkeissä ylidiagnosoidaan.

Jenkeissä tarkkaavaisuushäiriöllä selitetään usein myös tarkkaavaisuuden ongelmia, jotka oikeasti johtuvat esimerkiksi liian vähästä unesta, huonosta ruokavaliosta, liian vähästä liikunnasta, huonosti toteutetusta opetuksesta ja sisällä kökkimisestä tv:tä katsoen, netissä roikkuen tai videopelejä pelaten.

Lasta (tai aikuista) ei saa leimata ADHD-diagnoosilla

Olen joutunut itsekin kohtaamaan ajatuksen, etten saisi puhua avoimesti tarkkaavaisuushäiriöstäni, ettei minua leimattaisi.

Voi jumalauta.

Sain ADHD-diagnoosin (ja lääkityksen) vuosi sitten.

Otan mikä päivä tahansa mieluummin ADHD-leiman kuin kaikki ne leimat joita olen saanut elämäni aikana diagnosoimattoman tarkkaavaisuushäiriön takia.

Olen saanut kuulla kuinka minut on pilattu liian boheemilla kasvatuksella.

Kuinka en vain viitsi yrittää tarpeeksi.

Että olen vain laiska ja saamaton.

Että olen lihakirveen heiluttaja tai se joka puhuu köydestä hirtetyn miehen talossa.

Etten tahallani kunnioita muita (kun olen myöhässä tai en pysty pitämään lupauksiani).

Miten tahallani sabotoin itseäni.

Että olen liian kovaääninen, liian kaoottinen ja liian epäsiisti.

Ja pahinta on, että vuosia uskoin nämä ajatukset todeksi (ainakin väsyneenä ja nälkäisenä).

Luulin että vika oli vain siinä etten tsempannut tarpeeksi.

Tai että jos vain voisin uudelleenkouluttaa tai -ohjelmoida itseni, niin sitten olisin kuin kaikki muut.

Wohoo!

Paitsi etten ollut.

Ja sitten ajattelin että ehkä olen vain surkea paska.

Tai että minulla on salainen trauma joka saa minut sabotoimaan itseäni.

No ei ollut.

Oli vain synnynnäinen neurologinen erikoispiirre, jonka ansiosta aivoni eivät toimi tarkkaavaisuuden osalta samalla tavalla kuin valtaosalla suomalaisista.

Aivokemia, jota voin korjata tähän yhteiskuntaan paremmin sopivaksi 8 tunnin ajaksi ADHD-lääkkeellä.

Onko väärin antaa lapsille ADHD-lääkkeitä?

Voi olla että jompikumpi lapsistani on perinyt minun neurologiset erityispiirteeni.

Tavallaan toivon ettei niin olisi, koska elämä on monin tavoin helpompaa tässä yhteiskunnassa, jos pystyy päättämään mihin tarkkaavaisuutensa suuntaa.

Toisaalta olen todella ylpeä siitä että olen parhaimmillani tuotteliaampi kuin “normaaliaivoiset” kolleegani.

Tuotteliaisuuteni todellinen salaisuus on se, että ylikeskittymisen tilassa jaksan tykittää pidempään kuin normaaliaivoiset.

Hähhhähhäää!

Toisin sanoen näen, että ADHD voi oikeissa olosuhteissa olla todellinen etu.

Jos lapseni perii tarkkaavaisuushäiriöni, en minäkään olisi vaatimassa hänelle heti ensimmäiseksi lääkitystä.

Ensin voisimme kokeilla ruokavalion optimointia ADHD-aivoille. Monta kertaa päivässä tapahtuvia liikuntasessioita ja runsasta luonnossa olemista. Uni- ja päivärytmistä kiinni pitämistä.

Sen lisäksi voisimme yrittää kehittää erilaisia strategioita minimoida tarkkaavaisuuden tasojen heilahtelusta aiheutuvat ongelmat. Voisimme neuvotella koulun kanssa erilaisista käytännön tukitoimista.

Mutta jos kaikki muut konstit käytettyämme olisimme tilanteessa, jossa lapseni koulunkäynti olisi hänelle tuskaa, niin kyllä, silloin olisin valmis miettimään mahdollista lääkitystä.

Silloin kun ihmisellä on oikea, synnynnäinen tarkkaavaisuushäiriö eikä vain väliaikaisia tarkkaavaisuuden ongelmia, aivokemian “korjaaminen” oikeilla lääkkeillä tuo nopeamman ja dramaattisemman parannuksen tarkkaavaisuuteen kuin mitkään kotikonstit.

Sori.

Se ei tarkoita sitä etteikö kotikonsteista kannata ottaa ilo irti ihan jo siksi, että niistä on muita(kin) terveysvaikutuksia — vain sitä että joskus ne eivät yksin riitä.

Kun ensimmäistä kertaa kokeilin omaa lääkettäni, tunti lääkkeen ottamisen jälkeen tajuntani räjähti.

Oli järkyttävää huomata, miten yksi tabletti auttoi minua suoriutumaan lähes huomaamatta asioista, joita en ollut kyennyt kunnolla tekemään edes vuosien ahkeralla harjoittelulla.

Tunnistan lääkkeen vaikutuksen alkamisen esimerkiksi sillä, että pystyn hahmottamaan päässäni missä järjestyksessä joukko tehtäviä kannattaa suorittaa.

Huomaan vaikutuksen lakkaamisen siitä että alan taas räplätä kännykkääni enemmän tai alan pyöriä ympyrää muistamatta mitä minun pitikään tehdä seuraavaksi.

Suomessa ja Ranskassa on yhtä lailla ADHD-aivoisia ihmisiä kuin kaikissa maailman  maissa. Jollain sinun läheisistäsi saattaa olla se.

Jos ystävälläsi olisi epilepsia, jakaisitko sinä artikkeleita joissa selitetään miten jossain maassa ei ole epilepsiaa koska siellä ei uskota sen olemassaoloon?

Mistä tiedät onko sinulla tai läheiselläsi tarkkaavaisuushäiriö? Aloita vaikka lukemalla juttuni “Oletko laiska, tyhmä ja saamaton — vain onko sinulla vain ADHD?”

adhd2

Miten selvisin hengissä ensimmäisistä kuvauksistani

Kuvasimme kuluneella viikolla ensimmäisen osan dokumentaarista tositv-sarjaa, jonka työnimenä on “Naiset jotka sanovat ei”.

Sarjan ideana on valjastaa nk. parviäly tavallisten suomalaisten naisten käyttöön.

Ohjelmassa joukko erilaisen taustan omaavia ihmisiä saapuu vaikean ratkaisun kanssa kamppailevan tavallisen naisen luo, pyrkii selvittämään mikä hänen todellinen ongelmansa on ja lyö viisaat päänsä yhteen löytääkseen siihen parhaan mahdollisen ratkaisun.

Minä olen sarjassa mukana käsikirjoittajan, henkilöohjaajan ja myöhemmin sosiaalisen median yhteisömanagerin tehtävissä.

Olen ollut ennenkin monissa erilaisissa kuvauksissa, mutten koskaan näin “johtavassa” asemassa.

Mietin etukäteen kaikkea, mikä voisi mennä pieleen, kunnes totesin että mahdollisia riskejä oli niin monia, että tulisin hulluksi jos kelaisin niitä kaikki illat.

Niinpä päätin luottaa kuvauksissa omaan sisäiseen viisauteeni ja tiimiin, jonka tiesin ammattitaitoiseksi.

Sisäinen viisauteni käski olla esittämättä fiksumpaa tai kokeneempaa kuin mitä oikeasti olen ja pyytämään ja vastaanottamaan apua aina kun se olisi mahdollista.

Sisäinen viisauteni kannusti myös kiittämään ja kehumaan ihmisiä aina kun siihen olisi aihetta — ei edes muiden takia, vaan siksi, että itse bongaisin paremmin mikä meni hyvin.

Raahautuessani kotiin kolmen hyvin intensiivisen päivän jälkeen sydämeni oli täynnä suunnatonta kiitollisuutta.

Olin valtavan onnellinen siitä, miten hyvin asiat olivat menneet. Tunsin olevani etuoikeutettu kun sain työskennellä ammattitaitoisten ja mukavien ihmisten kanssa. Ennen kaikkea olin suuren ihmetyksen vallassa nähtyäni, miten maagisen hyvin parviäly parhaimmillaan toimii.

Mieleni halusi jo siinä vaiheessa listata asioita, jotka voisin tehdä ensi kerralla paremmin, mutta jätin ajatukset omaan arvoonsa — niiden miettimisen aika oli vasta seuraavina päivinä kun olin syönyt ja nukkunut hyvin.

Koska annoin itseni olla iloinen ja kiitollinen kaikesta, mikä meni hyvin, sen sijaan että olisin heti alkanut piiskata itseäni pieleen menneillä asioilla, odotan innolla ja luottavaisin mielin seuraavia kuvauksia.

Koska mietin ongelmakohtia vasta pirteänä, ne eivät ahdistaneet vaan näyttivät käytännön ongelmilta, joihin olisi käytännön ratkaisut.

Oletko sinä juuri tekemässä jotain vaikeaa tai tavallisesta poikkeavaa joka jännittää tai pelottaa?

Voisitko antaa oman sisäisen viisautesi johtaa sinua?

Voisitko antaa itsesi olla prosessin ajan ensisijaisesti kiitollinen kaikesta mikä menee hyvin?

Voisitko jättää epäonnistumisista oppimisen hetkiin, jolloin mielesi on virkeä, levollinen ja vakaa?

Katso uusin hakuvideoni ohjelmaan:

Jos haluat osallistua johonkin tulevista ohjelmistamme joko nähdäksesi miten parviäly voi ratkaista sinua vaivaavan kysymyksen, tai osallistuaksesi mukaan auttajaparveen, lue lisää ohjelmasta täältä: http://haeohjelmaan.net

kiitollisuuskantaa

Ensimmäiset 40 vuotta

katri7515

Tänään on kulunut 40 vuotta siitä kun aloin hengittää omilla keuhkoillani.

Olen jostain syystä ajatellut jo teinistä, että 40-vuotiaana olen hehkeämpi kuin koskaan ennen.

Näytän melko lailla samalta ja painan samanverran kuin viimeiset 10 vuotta (raskausaikoja lukuunottamatta).

Juuri nyt päällä olevaa flunssaa ja jatkuvaa univelkaa lukuunottamatta fyysinen kuntoni on yhtä hyvä kuin 10 vuotta sitten. Tai voi olla että syksyn ajan rakennustyömaalla raadettuani olen jopa fyysisesti vahvempi kuin ennen.

Sisäisesti olen itsevarmempi ja vakaampi kuin koskaan. Viihdyn kropassani paremmin kuin parikymppisenä. Toisin kuin 10 vuotta sitten, olen täysin sinut naiseuteni ja seksuaalisuuteni kanssa.

Kymmenen vuotta sitten olin ennen kaikkea kirjailija ja käsikirjoittaja enkä kuvitellut voivani tehdä mitään muuta. Tässä välissä olen pariinkin otteeseen kyseenalaistanut käsikirjoittamisen roolin elämässäni. Tällä hetkellä näen siinä taas paljonkin järkeä, mutta ehkä vähän eri muodossa kuin ennen.

Isoin ammatillinen muutos viimeisen 10 vuoden aikana oli transformatiiviseksi valmentajaksi kouluttaminen 2012. Sen ansiosta olen elänyt jo melkein kolme vuotta nähden, miten koen vain oman ajatteluni, jonka laatu vaihtelee omalla sumealla logiikallaan hetkestä toiseen.

Vaikka viimeiset kolme vuotta ovat olleet käytännön tasolla elämäni haastavimmat, ne ovat olleet tämän ymmärrysen ansiosta henkisesti helpoimmat.

Olen vapautunut käytännössä kokonaan kontrollin tarpeesta enkä pelkää tai juurikaan murehdi tulevaisuutta.

Toisaalta viime keväänä saamani tarkkaavaisuushäiriödiagnoosi on auttanut ymmärtämään ja vähentämään “synnynnäistä kaoottisuuttani” ja heikkoa kykyä keskittyä asioihin, jotka eivät luontaisesti vedä minua puoleensa.

Samalla aloin arvostaa ja rakastaa entistä enemmän omaa erikoiskykyäni ylikeskittyä asioihin, jotka kiinnostavat minua.

Nyt ajatus siitä, että yrittäisin pakottaa itseni tekemään työkseni asioita, jotka eivät suju minulta luontaisesti, näyttää täysin järjettömältä.

Suurin ero tilanteeseen 10 vuotta sitten on se, että minulla on kaksi pientä poikaa. Toisin sanoen suurin haaveeni toteutui.

Lasten myötä olen saanut kokea uudenlaisia tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan:

ulvovan lapsen kanssa valvottujen öiden syvimmästä epätoivosta mielettömään iloon ja rakkauteen, jota koen lasten seurassa päivittäin.

Tämä tunteiden kirjo on saanut elämän tuntumaan täyteläisemmältä ja jotenkin syvemmältä kuin aikana ennen lapsia.

Rakastan puolisoani enemmän kuin olen koskaan rakastanut romanttisesti ketään ihmistä. Mukaanlukien häntä suhteemme alussa.

Olen jatkuvasti ihmeissäni siitä, miten voin vielä yli kuuden vuoden jälkeen tuntea niin voimakasta seksuaalista vetoa ja intohimoa häntä kohtaan.

Hyviä ystäviä minulla on ollut koko aikuisikäni ja ilokseni monet ovat pysyneet ystävinäni vuosikausia. Joidenkin kanssa elämäntilanteet ja fyysinen välimatka ovat välillä vähentäneet yhteydenpitoa, mutta kohdatessamme on tuntunut niin kuin emme olisi olleet lainkaan erossa.

On mielenkiintoista nähdä kenen kanssa yhteydenotto tulee lisääntymään seuraavan 10 vuoden sisällä, kun lapset vaativat vähemmän jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa.

Odotan muutenkin ilolla ja mielenkiinnolla seuraavia vuosia ja vuosikymmeniä.

Tietyssä mielessä näen, että nyt kun lapsetkin on saatu, minulla ei ole kiire enää mihinkään.

Ainakin tässä hetkessä on fiilis, että tulevaisuus on täysin avoin ja vapaa. Seikkailu, joka voi johtaa minut ihan minne tahansa — ja minne ikinä se minut viekään, on juuri oikea paikka.

Mitä sinä olet oppinut viimeisen 10 vuoden aikana?

katrinkaikkikasvot

Oletko ujo, arka ja hankala ihminen vai sittenkin vain erityisherkkä?

Jostain syystä olen viime aikoina törmännyt useamman kerran ihmisiin, jotka epäilevät olevansa erityisherkkiä eli HSP-ihmisiä (“Highly Sensitive Person”).

Näille ihmisille on ominaista:

1. Aistikokemusten tavallista perusteellisempi prosessointi.

Jos erityisherkkä ihminen katsoo vaikka vain kuvaa toisen ihmisen kasvoista, joissa on surullinen ilme, hänen aivojensa “peilineuronit” eli osat jotka peilaavat toisen toimintaa, aktivoituvat enemmän kuin keskivertoihmisellä.

Tämä saattaa johtaa siihen että erityisherkkä ihminen aistii ja myötäelää helpommin muiden tunnetiloja kuin vähemmän herkkä ihminen.

2. Aistiärsykkeiden liiallisuus

Toisaalta perusteellisempi prosessointi vie enemmän energiaa kuin pinnallisempi aistielämysten käsittely, joten tilanteet joissa aivot joutuvat käsittelemään tavallista enemmän aistielämyksiä vievät henkilön ns. kaistanleveyttä.

Mitä enemmän kaistanleveyttä eli prosessointivoimaa menee tavallaan epäolennaisuuksiin, sitä vähemmän sitä jää esimerkiksi keskittymistä vaativien asioiden tekemiseen.

3. Empaattisuus ja emotionaalinen reaktioherkkyys

Erityisherkät henkilöt reagoivat tunnetasolla tavallista voimakkaammin niin positiivisiin kuin negatiivisiin asioihin kuin muut. He näyttävät “ylireagoivan” varsinkin negatiivisiin asioihin.

Eli minun termein saattavat mennä muita nopeammin ja helpommin “alhaiseen mielentilaan”, jossa kyky nähdä suuri kokonaisuus, nousta asioiden yläpuolelle ja löytää uusia ratkaisuja on tavallista heikompi.

Tämä reaktionopeus ja voimakkuus voisi selittyä ainakin osin sillä, että kun hermosto ja aivot käyvät ns. ylikierroksilla, kapasiteetti hillitä ja hallita omaa käytöstä heikkenee.

4. Tietoisuus hienovaraisista aistielämyksistä

Erityisherkät ovat keskimääräistä tietoisempia erilaisista aistiärsykkeistä. Yleensä he jollain tasolla tiedostavat miten ne kuormittavat heitä. Siksi he oppivat yleensä nuoresta pitäen välttämään epämiellyttävältä tuntuvia aistielämyksiä.

Esimerkiksi eräs tuttuni joka saattaisi olla tällainen erityisherkkä ihminen ei pysty syömään lihaa ja vastaavantyyppisiä tuotteita koska niiden koostumus tuntuu hänestä epämiellyttävältä suussa.

Sama henkilö ei kestä voimakkaita hajuja, jotka minäkin toki haistan viimeistään silloin kun hän mainitsee ne, mutta en häiriinny niistä samalla tavalla kuin hän.

Onko erityisherkkyys uusi muotijuttu?

Väitän että erityisherkkyys itsessään on yhtä vanha ilmiö kuin ihmiskunta, mutta Elaine Aaron nimesi sen vasta 1990-luvun puolessa välissä.

Sitä ennen (ja senkin jälkeen) erityisherkkyys tulkittiin psykologisista syistä johtuvaksi ujoudeksi, arkuudeksi, epäsosiaalisuudeksi, nirsoudeksi tai neuroottisuudeksi.

Erityisherkkyys ei ole keksitty juttu, koska mm. magneettikuvauksissa on nähty erityisherkkien ihmisten aivojen aktivoituvan eri tavoin erilaisista ärsykkeistä kuin neurologisesti tyypillisten ihmisten (eli nk. nenttien).

Jos olet neurologialtasi erityisherkkä, et ole yksin. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 % ihmisistä on siinä määrin herkkä, että täyttää erityisherkkyyden kriteerit. Kuten kaikissa neurologisissa ominaisuuksissa raja erityisherkän ja “tavallisen herkän” välillä on liukuva.

Väitän että erityisherkkyyteen kiinnitetään nykyään enemmän huomiota paitsi siksi, että siitä tiedetään enemmän, myös siksi, että modernissa maailmassa eläminen voi olla erityisherkille hyvin haastavaa.

Jos olet ollut lapsi 1980-luvulla tai sitä ennen, muistele huviksesi miten paljon vähemmän aistiärsykkeitä ja uusia tilanteita silloin oli tarjolla.

Ei ollut nettiä eikä älypuhelimia. Telkkarikanaviakin oli pitkään vain kaksi. Jopa kauppojen ruokavalikoima oli rajallinen.

Ihmiset asuivat usein koko elämänsä samalla paikkakunnalla, jossa tyypillisesti kaikki tunsivat toisensa. Vain harva matkusti ulkomaille — eikä silloinkaan joka vuosi.

Useimmat ammatit olivat omalla laillaan hyvin selkeitä ja ennalta-arvattavia, jopa monotonisia. Moni perustui käsillä työskentelyyn.

Perinteinen suomalainen kulttuuri jossa ei turhia jaaritella ja kaikki suhtautuvat varautuneesti vieraisiin ihmisiin on ollut ainakin tässä suhteessa erityisherkkiä suosiva.

Olisi kiinnostavaa tietää onko suomalaisissa itse asiassa enemmän erityisherkkiä kuin muissa kulttuureissa, joissa ihmisiltä odotetaan enemmän sosiaalisuutta, puheliaisuutta, nopeutta ja kykyä sietää kaaosta ja vahvoja aistielämyksiä.

Oletko viallinen jos olet erityisherkkä?

Oletko koskaan yrittänyt ajaa Porschella kuoppaista metsätietä? Todennäköisesti et. Jos tekisit niin, kallis urheiluauto jäisi todennäköisesti jo ensimmäiseen kuoppaan jumiin.

Tarkoittaako se, että Porsche on viallinen tai huono auto?

Ei tietenkään! Ainoastaan että sitä yritetään käyttää olosuhteissa, joihin sitä ei ole tarkoitettu.

Jos sinun on joskus vaikeaa olla ja menestyä tietyissä olosuhteissa, se ei tarkoita että olet viallinen, vaan että olosuhteet eivät ole sinun kannaltasi parhaat mahdolliset.

Erityisherkkyyden hyviä puolia ovat  muun muassa kyky “nähdä ihmisten läpi”, koska erityisherkkä voi huomata helpommin ristiriidat muiden puheiden ja mikroilmeiden ja -eleiden välillä. Siksi hän voi olla hyvä ammateissa, joissa pitää nähdä milloin ihminen valehtelee (ehkä itselleenkin).

Vastaavasti he voivat olla omassa elementissään lasten, eläinten ja työskennellessään sellaisten aikuisten kanssa, jotka eivät pysty puhumalla kertomaan heille miltä heistä tuntuu.

Erityisherkkä voi perusteellisemman prosessointikykynsä ansiosta huomata projekteissa ja suunnitelmissa ongelmia ja mahdollisuuksia, jotka menevät muilta ohi.

Erityiherkkien herkästä haju- ja makuaistista voi olla erityistä hyötyä ammateissa, joissa niitä tarvitaan kuten viininmaistajana ja uusien maku- ja hajuaistimusten kehittäjänä.

Voisin myös kuvitella että erityisherkän sisustamissa ja suunnittelemissa tiloissa myös vähemmän herkillä on hyvä olla.

Tätä juttua varten erityisherkkyyttä tutkiessani olen nähnyt kysymyksiä siitä, miten erityisherkkä voisi “kasvattaa paksumman nahan”. Minusta ajatus on ymmärrettävä, mutta ei paras mahdollinen tapa lähestyä tätä ongelmaa.

Aiheeseen perehtyessäni on tullut myös selväksi, että minä en todellakaan ole erityisherkkä. Sen sijaan olen neurologialtani toisella tavalla poikkeava.

Minulla on tarkkaavaisuushäiriön “poissaoleva” muoto, joka voi välillä saada minut vaikuttamaan erityisherkältä koska esimerkiksi väsyneenä liian vuolas informaatiotulva voi kuormittaa minua liikaa.

Tämä poikkeavuuteni ilmenee kuitenkin täydellisenä epäherkkyytenä ollessani ns. ylikeskittymisen tilassa, jossa en näe enkä kuule mitä ympärilläni tapahtuu.

Olen joskus ennen diagnoosiani yrittänyt pakottaa itseni toimimaan kuin ihminen, jolla ei ole tarkkaavaisuushäiriötä.

Olen esimerkiksi ajatellut että jos vain hankkiudun olosuhteisiin, joissa minun on pakko olla täsmällinen (lue: sihteerinä työskenteleminen), saan siitä tarpeeksi motivaatiota ryhdistäytyä ja tsempata.

Lopputulos on ollut käytännössä aina se, että vaikka jonkin aikaa pärjäisinkin kovalla tsempillä, ennemmin tai myöhemmin väkisin vääntäminen on johtanut täydelliseen uupumukseen.

Kaikkein parhaiten olen pärjännyt joka suhteessa silloin, kun olen antanut vahvuuksieni ohjata valintojani ja minimoinut synnynnäisistä heikkouksistani aiheutuvat ongelmat

Eli kun olen työskennellyt vapaana kirjoittajana joka saa uppoutua kiinnostaviin projekteihin arkirutiinien pyörittämisen sijaan ja antanut muiden maksaa laskut tililtäni ja hoitaa postiasiat puolestani.

Sinulla on tiettävästi vain tämä yksi elämä tällä planeetalla sinä ihmisenä joka olet. Oletettavasti elinpäiviesi määrä on rajoitettu.

Haluatko käyttää ne yrittäen pakottaa itsesi pärjäämään olosuhteissa, joihin et sovellu?

Mitä jos hyväksyisit sen kuka olet, ottaisit ilon irti vahvuuksistasi ja minimoisit heikkouksistasi aiheutuvat ongelmat?

Ymmärrän, ettei muutos ole aina mahdollista tai ainakaan nopeaa ja helppoa. Väitän, että jo sen tiedostaminen ettei vika ole sinussa vaan olosuhteissa, voi auttaa lopettamaan turhan itsensä ruoskimisen.

Jos olet erityisherkkä ihminen, miten voisit tänään hyödyntää kykyäsi kokea voimakkaammin, eläytyä herkemmin ja ymmärtää maailmaa yksityiskohtaisemmin kuin me muut?

herkkyys

Testaa erityisherkkyytesi Helsingin sanomien sivuilla.

Erityisherkkien yhdistys. 

Miksi kiitän itseäni siitä etten tehnyt uudenvuodenlupauksia?

Oletko tekemässä tänä vuonna uudenvuodenlupauksia? Entä vuosisuunnitelmaa?

Itse kiitän itseäni siitä, että vuosi sitten en väsymykseltäni suunnitellut tai lupaillut mitään, koska en olisi voinut millään aavistaa miten vuosi tulee menemään.

En tiennyt muun muassa:

Miten toisensa vasta alttarilla tapaavien sinkkujen hakeminen hakeminen uuteen televisiosarjaan menisi (monien yllätyskäänteiden kautta hyvin).

Miten nopeasti unikoulu voisi parantaa perheemme elämänlaatua (unirytmi saatiin kolmessa yössä kuntoon)

Että saisin tarkkaavaisuushäiriödiagnoosin ja miten ADD-lääkitys muuttaisi elämääni (dramaattisesti helpommaksi)

Etä päättäisimme muuttaa maalle ja kuinka paljon voisin rakastaa rakennustyömaalla puuhastelua.

En myöskään ikimaailmassa olisi voinut kuvitella, että loppuvuodesta tarttuisin uuteen hankkeeseen ohjata ja käsikirjoittaa Naiset jotka sanovat ei -sarjaa.

Kirjoitin vuosi sitten edelleen erittäin pätevän kirjoituksen siitä, miksi uudenvuodenlupaukset eivät pidä. Suosittelen lukemaan sen, jos lupausten tekeminen yhä kiinnostaa.

Viime vuoden rohkaisemana en aio tehdä tulevallekaan vuodelle mitään lupauksia tai suunnitelmia vaan annan elämän jälleen kerran yllättää — toivottavasti myös iloisesti.

Aiotko sinä luvata jotain uuden vuoden kunniaksi? Mitä?

[divider icon=”exclamation” style=”none”]

ALV-lain muutosten takia lopetan VIP-jäsenyyksien ja nettikurssien myynnin ainakin toistaiseksi. Viimeinen päivä ostaa niitä on nyt 31.12.2014. Sen jälkeen kummatkin ovat voimassa “ikuisesti” ja esim. VIP-jäsenyyksien varalle minulle on uusia suunnitelmia yhteisöfiiliksen kehittämiseksi. Lue lisää täältä.

Entä jos tökerö läheisesi ei olekaan ilkeä vaan vammainen?

Onko elämässäsi ihminen, joka ei tunnu kuuntelevan toiveitasi, ei näytä ottavan tosissaan hätääsi ja käyttäytyy todella tökerösti silloin kun tunnet tarvitsevasi eniten apua?

Epäiletkö hänen toimivan niin, koska hän ei kunnioita, arvosta ja rakasta sinua vaan on ilkeä ja julma kusipää?

Mitä jos hän on oikeasti vain jollain lailla vammainen?

Peda.net:in mukaan “Vammainen ihminen on henkilö, jolla on pitkäaikaisia tai pysyviä toimintarajoitteita ja vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista omassa elinympäristössään.”

Erilaiset neurologiset poikkeavuudet kuten autismi ja AD(H)D ovat myös vammaisuuden muotoja.

Voiko ikävästi käyttäytyvä läheisesi olla sittenkin vain vammainen?

Oletko alkanut epäillä että läheisesi on tahallaan ilkeä, julma tai välinpitämätön koska hän käyttäytyy jollain seuraavista tavoista:

  • Hänen silmiinsä tulee usein lasittunut katse tai hän vaikuttaa poissaolevalta kun yrität puhua hänelle.
  • Hän töksäyttelee sosiaalisissa tilanteissa asioita, joita muut pitävät ilkeänä tai julmana — kun häntä syytetään ilkeydestä, hän vaikuttaa aidosti hämmästyneeltä ja sanoo ettei tarkoittanut mitään pahaa.
  • Hän on jatkuvasti myöhässä tai jättää hoitamatta asioita, vaikka niistä seuraa hänelle raskaita sanktioita kuten rahan tai työpaikan menetyksiä.
  • Jos olette yhdessä sosiaalisessa tilanteessa, jossa sinulle käy selväksi että joku on ahdistunut tai surullinen ja mainitset hänelle siitä jälkeenpäin, hän näyttää olevan hölmistynyt tiedosta.
  • Hän ei näytä tajuavan että olet ahdistunut tai vihainen ellet saa ihan hirvittävää itkukohtausta tai raivareita.
  • Jos alat itkeä tai huutaa raivosta, hän ei reagoi mitenkään, näyttää lähinnä hämmentyneeltä tai menee paniikkiin samalla tavalla kuin eksynyt lapsi sen sijaan että lohduttaisi tai reagoisi tavalla jolla useimmat tuttavasi reagoisivat vastaavassa tilanteessa.
  • Hän vaatii että asiat tehdään aina samalla tietyllä tavalla eikä kestä yllätyksiä.
  • Hän menee uusissa sosiaalisissa tilanteissa lukkoon.
  • Hän yrittää hyvitellä sinua riidan jälkeen teoilla tai lahjoilla jotka eivät sovi lainkaan tilanteeseen sen sijaan että ottaisi puheeksi mikä sinua oikeasti vaivasi. Kun sanot hänelle asiasta, hän näyttää hätääntyvän tai suuttuvan ja saattaa kysyä “Mitä mun sitten olisi pitänyt tehdä?”
  • Hän käyttäytyy riidan jälkeen niin kuin mitään olisi tapahtunutkaan tai tavalla, jota täysjärkiset ja tasapainoiset tuttavasi pitävät todella kummallisena tai järjenvastaisena. Kun syytät häntä toiminnasta, hän ei tiedä itsekään miksi toimi kuten toimi.
  • Kun ihmiset suuttuvat hänelle hänen käytöksestään tai laittavat välit hänen kanssaan poikki, hän vaikuttaa olevan aidosti ihmeissään tapahtuneesta tai kieltäytyä uskomasta todeksi että näin on käynyt.
  • Kun otat hänen käytöksensä puheeksi hänen vanhempiensa, sisarustensa tai lapsuudenystäviensä kanssa, he sanovat “se nyt on aina ollut tuollainen” tai “hän on ihan kuin isänsä/äitinsä”.

Edellä mainitut esimerkit oli otettu useamman eri poikkeavuuden tunnusmerkeistä. Niin hauskaa kuin nettidiagnoosien tekeminen onkin, suosittelen erittäin lämpimästi ja painokkaasti että lopulliset diagnoosit siitä, mikä jotakuta ehkä vaivaa, jätetään ammattilaisille.

Kannattaako hakea diagnoosi?

Moni vastustaa diagnoosin hakemista siksi, että pelkää sen leimaavan hänet tai läheisensä. Ilmeisesti he pelkäävät diagnoosista tietävien ihmisten ajattelevan että hän on jollain lailla kakkosluokan kansalainen.

Itse olen sitä mieltä, että jos käytös joka tapauksessa aiheuttaa jatkuvasti ongelmia ja väärinkäsityksiä, diagnoosi voi auttaa läheisiä ymmärtämään ettei toinen tosiaankaan toimi niin tökerösti ja ajattelemattomasti koska haluaa satuttaa heitä vaan koska häneltä puuttuu sisäsyntyinen kyky toimia samalla tavalla kuin valtaväestö.

Kuvittele että joku ei näytä kuuntelevan sinua. Suutut kun uskot että hän kyllä kuulee mutta esittää ettei kuuntele koska haluaa loukata sinua tai ei kunnioita sinua. Mieti miten suhtautumisesi muuttuu, jos saat selville että hän oikeasti kuuro.

Diagnoosi auttaa myös neurologisesta poikkeavuudesta kärsivää tunnistamaan selkeämmin omat rajoitteensa, jolloin on mahdollista etsiä esimerkiksi toimintaterapeutin kanssa uusia toimintatapoja vähentää väärinkäsityksiä ja käytännön ongelmia, joita rajoite muuten aiheuttaa neurotyypillisten ihmisten kanssa eläessä.

Eli esimerkiksi henkilö jolla on vaikeuksia lukea sisäsyntyisesti toisten tunteita, voi ottaa kumppanin kanssa käyttöön turvasanan tai tunnusmerkin, joka kertoo hänelle että nyt toinen haluaa puhua asiasta, joka on parasta ottaa vakavasti.

Minäkään en sotke, säädä ja sählää pahuuttani

Useampi ihminen on syyttänyt minua siitä, että jätän tavaroita levälleen, asioita hoitamatta tai myöhästelen ihan vain mielenosoitukseksi tai koska en kunnioita heitä ja heidän toiveitaan.

Tosiasiassa minulla on ADD eli tarkkaavaisuushäiriö — neurologinen poikkeavuus, jonka takia kykyni hahmottaa aikaa ja pitää tavaroita ja asioita järjestyksessä on huomattavasti huonompi kuin neurologisesti tyypillisillä “tavallisilla” ihmisillä. Sen lisäksi katoilen helposti omiin ajatuksiini jolloin en näe ja kuule mitä ympärilläni tapahtuu.

On ollut todella turhauttavaa yrittää vakuuttaa muille, että ei, en todellakaan ajattele että minä saan sotkea yhteisen kotimme. Ei, en ajattele ettei toisen aika ole yhtä arvokasta kuin minun aikani ja siksi “saan” myöhästellä. Ei, en todellakaan ole kuuntelematta toista siksi etten välitä hänestä ja hänen ajatuksistaan.

Olen ollut aina tällainen, mutta siitä huolimatta vasta reilu vuosi sitten eräs ADD-aivoinen huomautti minulle, että saatan kärsiä tarkkaavaisuushäiriöstä. Toki moni on huomannut että toimin toisin kuin muut, mutta on laittanut sen joko huonon kasvatuksen, idioottimaisuuden tai ihan vain kusipäisyyden piikkiin.

Tyypillisen ADD-ihmisen tapaan sain aikaiseksi varata ajan lääkäriin vasta viime keväänä. Poikkeavuudestani ei ollut pienintäkään epäilystä ja lääkekokeilu vahvisti epäilyn siitä, etteivät aivoni toimi samalla tavalla kuin valtaväestöllä.

Diagnoosi oli ensisijaisesti helpotus, koska olin itsekin ajatellut usein mikä minua oikein vaivaa, kun en hyvistä aikomuksistani ja kovasta tsempistä huolimatta pysty toimimaan niin kuin toiset.

Siinä mielessä se oli järkytys, että tajusin kuinka paljon muut ja minä itse olin syyttänyt itseäni vuosikymmenien ajan vain yrityksen puutteesta — samalla tavalla kuin sokea olisi syyttänyt itseään siitä ettei näe.

Vammaisuus ei vapauta (välttämättä) vastuusta

Ei, en ole edelleenkään sitä mieltä, että tarkkaavaisuushäiriö oikeuttaisi minua esimerkiksi sotkemaan kotiani, olemaan myöhässä tai jättämään asioita hoitamatta ajallaan.

Katson että minua koskevat samat velvollisuudet tässä yhteiskunnassa kuin kaikkia muitakin — saatan vain tarvita toisenlaisia strategoita ja enemmän apua niiden täyttämiseen kuin sellaiset, joilta tämä poikkeavuus puuttuu.

Suurimman osan aikuisiästäni olen onnistunut järjestämään elämäni niin, että erikoisominaisuuteni ovat minulle voimavara eivätkä liikaa elämää vaikeuttava vaiva. Tarkkaavaisuushäiriöstäni on ollut minulle myös paljon hyötyä ylikeskittymisen, ajattelun nopeuden ja keskivertoa paremman mielikuvituksen muodossa.

En usko että olisin kirjoittanut 3 elokuvaa, 30 kirjaa, yli 70 kolumnia ja yli 100 osaa erilaisia televisiosarjoja tähän ikään mennessä ilman ADD:täni.

Nykyisessä elämäntilanteessani olen huomiota ja hoivaa kaipaavien pienten lasten äiti, joka joutuu tekemään paljon asioita, jotka eivät käy häneltä luonnostaan. Diagnoosin saaminen on auttanut minua huomioimaan omat rajoitukseni ja kompensoimaan niitä eri tavoin.

Esimerkiksi käytän tätä nykyä lääkitystä, joka auttaa minua suoriutumaan paremmin aiemmin haastavista arkirutiineista, kuten lasten kanssa kotoa ulos lähtemisessä.

Osaan myös varoa paremmin tilanteita, joissa ADD-mieleni vie minut hakoteille. Esimerkiksi tänään valmistautuessani viemään lasta päiväkotiin ignoroin tietoisesti kaikkia mieleeni nousevia “mä hoidan äkkiä vielä tämän…” -ajatuksia.

Kotia järjestäessäni olen huomionut sen, että jos jokin ei ole minulla silmissä, se ei ole minulla mielessä.

En enää oleta niin usein että asiat pysyvät mielessäni jos en kirjoita niitä muistiin.

Olemme myös muuttamassa maalle osin sen takia, että tiedän luonnon läheisyyden ja kaupungin ärsyketulvan välttämäisen vähentävän kuormittumistani ja sitä kautta parantavan suorituskykyäni.

Mitä seuraavaksi?

Jos tämä kirjoitus sai sinut epäilemään, että ehkäpä läheiselläsi on sittenkin neurologinen poikkeavuus, jonka takia hän ei osaa lukea sosiaalisia tilanteita, tulkita tunteita, reagoida odotetusti tai toimia muuten tavalla, jota sinä ja yhteiskuntamme odottaa häneltä, suosittelen hakemaan apua.

Ilmeisesti julkisella puolella eri ammattilaisten tietämys vaihtelee, mutta ei siitä varmaan mitään haittakaan ole, jos kysyy apua ensin omasta terveyskeskuksesta.

Jos ongelmat ilmenevät nimenomaan parisuhteessa, kannattaa varmistaa jo parisuhdeterapeuttia etsiessä että tämä on perehtynyt erilaisiin neurologisiin poikkeamiin. Oma arvaukseni on että psykiatrin lääkärikoulutuksen saaneilla terapeuteilla on hyvä mahdollisuus tietää enemmän neurologisista poikkeavuuksista.

Autismi- ja aspergerliitto voi olla hyvä aloituspaikka niille, joiden kumppanin ydinongelmana näyttää olevan vaikeus lukea toisten ja omia tunnetiloja oikein: http://www.autismiliitto.fi/

Jos jatkuva myöhästely, kaoottisuus ja kyvyttömyys tarttua toimeen tuottaa vaikeuksia, selitys voi löytyä AD(H)D:stä ja apua voi löytyä ADHD-liitosta: http://www.adhd-liitto.fi/

Sain oman ADD-diagnoosini yksityiseltä puolelta Elina Sihvolalta ProNeuron psykiatriakeskuksesta, jossa diagnosoidaan ja autetaan myös muista neurologisista ja psykiatrisista poikkeavuuksista kärsiviä henkilöitä.

Myös Sami Leppämäki on suosittu ADHD-lääkäri.

Entä jos läheisesi onkin autisti, asperger, ADHD tai ADD?

Mitä jos kamala läheisesi ei olekaan narsisti?

Kuluneella viikolla monet ihmiset jakoivat kanssani tarinoita helvetillisestä elämästä narsistiksi diagnosoidun tai ainakin epäillyn vanhemman tai puolison kanssa.

Niitä lukiessa tuli selväksi, etten ole koskaan joutunut narsistin hampaisiin “oikeassa elämässä”.

Netissä olen törmännyt tyyppeihin, joiden nettikäytös täyttää kaikki narsismin tunnusmerkit, mutta omastakin elämästäni tiedän, ettei se mitä ihmisestä näkyy netissä yleensä kerro koko totuutta hänen elämästään.

En voi kuvitella miltä tuntuisi elää simputtavan vanhemman kanssa, joka vaatii ehdotonta ihailua, on ylimielinen ja röyhkeä. Millaista olisi jos puoliso uskoisi olevansa muita parempi ja ansaitsevansa erityiskohtelua. Tai pitäisi minua omaisuutenaan ja uhkaisi väkivallalla jos haluaisin erota?

Tätä kommenttia lukiessani aloin miettiä onko mahdollista, että koska narsismista on kohuttu niin kovasti, luulemme että kaikki poikkeuksellisen tunne-elämän omaavat ovat narsisteja.

On nimittäin muitakin persoonallisuushäiriöitä, jotka täyttäisivät tämän kommentoijan kuvauksen tuntomerkit äidistään kuin narsismi.

Millainen on narsisti?

DSM-IV:n eli “Diagnostisen ja tilastollisen mielenterveyshäiriöiden oppaan” mukaan narsistiselle persoonallisuushäiriölle ovat ominaisia laaja-alaiset suuruuskuvitelmat, ihailun tarve ja empatian puute.

Se on psykiatrinen diagnoosi, joka määritellään vähintään viidellä seuraavista oirekriteereistä

1. suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan;
2. keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta;
3. uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt tai instituutiot;
4. vaatii korostunutta ihailua;
5. mielestään oikeus erityiskohteluun;
6. muiden hyväksikäyttö;
7. empatian puute;
8. kateus (tai uskoo muiden kadehtivan häntä); ja
9. ylimielisyys ja röyhkeys.

“Oikeita narsisteja” arvioidaan olevan alle 1 % koko väestöstä, eli jos tunnet sata ihmistä, yksi heistä saattaa olla narsisti. Näin laskettuna Suomessa on alle 55 000 narsistia.

Kaikissa meissä on narsistisia piirteitä. Noin 10 % suomalaisissa näitä piirteitä on niin paljon, että ne alkavat aiheuttaa hankaluuksia arjessa vaikkeivat he olekaan varsinaisesti narsisteja. Tässä hyvässä artikkelissa Hannu Laeurma kuitenkin toteaa että ihmiset tulkitsevat usein sosiaalisten taitojen puutteet psykopatiaksi tai narsismiksi.

Narsismi on yksi harvinaisimmista sekä vaikeimmin diagnosoitavista ja hoidettavista persoonallisuushäiriöistä. Sen varjoon on jäänyt joukko muita persoonallisuushäiriöitä, jotka voivat vaikeuttaa häiriöstä kärsivän ja tämän läheistensä elämää jopa pahemmin kuin narsismi.

Monet näistä häiriöistä ovat onneksi myös helpommin hoidettavia ja hallittavia kuin narsismi.

Onko läheiselläsi sittenkin jokin muu persoonallisuushäiriö?

Tiedätkö kuinka monta eri persoonallisuushäiriötä nykypsykiatria tunnistaa narsismin lisäksi?

Yhdeksän.

Jos et tiedä mitä muita persoonallisuushäiriöitä on olemassa, mistä voit tietää ettei läheisesi kärsi jostain muusta kuin narsismista?

Arviolta 5–15 % aikuisista kärsii erilaisista persoonallisuushäiriöistä, joita on siis nykyjaottelun mukaan kymmenen erilaista. Toisin sanoen sadasta tuttavastasi 5–15 on todennäköisesti persoonallisuushäiriöinen.

Muut persoonallisuushäiriöt voivat olla yksilölle ja hänen läheiselleen vähintäänkin yhtä haitallisia ja raskaita kuin narsismi — joissain tapauksissa jopa haitallisempia.

Persoonallisuushäiriöt erottaa muista mielenterveysongelmista mm. siten, että ne ilmenevät jo nuorena ja jatkuvat aikuisuuteen.

Stressi ja uupumus yleensä pahentavat oireita ja joskus henkilöllä voi olla kausia jolloin oireet ovat lievemmät tai olemattomat.

Lääkitys, terapia ja elämäntapojen muutokset voivat auttaa henkilöä niin, että hän ei enää täytä häiriön kriteereitä ja mahdollisesti annettu diagnoosi voidaan purkaa.

Persoonallisuushäiriöistä kärsivä voi joutua muita useammin hallitsemattoman ahdistuksen, stressin, vihantunteen tai mitättömyyden tunteen valtaan.

Hän saattaa välttää muita ihmisiä ja tuntea olonsa tyhjäksi tai kokea olevansa yksin ja väärinymmärretty silloinkin, kun on muiden seurassa.

Hänen kykynsä havainnoida tai tulkita omia tai toisten tunteita on heikko. Toisaalta oma tunneilmaisu voi olla voimakasta ja tunnetilat aaltoilla laidasta laitaan.

Persoonallisuushäiriöiset pyrkivät hallitsemaan ja lievittämään negatiivisia tunteitaan usein itsetuhoisilla tavoilla kuten väärinkäyttämällä alkoholia ja huumeita, ahmimalla tai viiltelemällä. Jotkut heistä voivat käyttäytyä uhkaavasti muita ihmisiä kohtaan.

Monet heistä ovat impulsiivisia. Jotkut heistä saattavat ajoittain olla harhaisia.

Poikkeavasta tunne-elämästä johtuen persoonallisuushäiriöisillä voi olla vaikeuksia ylläpitää vakaita ja läheisiä suhteita varsinkin kumppaneihinsa, lapsiinsa ja ammattiauttajiin.

Raja persoonallisuushäiriöisen ja normaalina pidetyn käytöksen välillä on liukuva eli se, että varsinkin paineen alla käyttäytyy kuin persoonallisuushäiriöinen, ei tarkoita että henkilö olisi muulloin sellainen.

Persoonallisuushäiriöistä käytöstä voi esiintyä myös muiden psykiatristen sairauksien yhteydessä (esim. masennus), mutta tällöin käytös rajoittuu vain sairausaikaan.

Nykytiedon mukaan persoonallisuushäiriöisillä on yleensä geneettinen alttius, jonka ympäristö ja lapsuudenkokemukset jatkojalostavat persoonallisuushäiriöksi.

Monen persoonallisuushäiriön kohdalla on havaittu poikkeavaa aivo- ja välittäjäainetoimintaa, jota voidaan korjata lääkkeillä.

Oikeiden persoonallisuushäiriöiden tunnistaminen ja erottaminen muista häiriöistä ja sairauksista on haastavaa ammattilaisillekin ja käytännössä mahdotonta maallikoille.

Dramaattisesti käyttäytyvällä, emotionaalisella ja epävakaalla henkilöllä voi olla narsistisen persoonallisuushäiriön sijaan esimerkiksi:

1.
Epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö eli psykopaattinen käytös, jolle on ominaista välinpitämättömyys toisten oikeuksista ja kyvyttömyys tai haluttomuus huomioida toisia ihmisiä. Henkilö on impulsiivinen, vilpillinen ja helposti ärtyvä. Hän saattaa syyllistyä toistuvasti lainrikkomuksiin eikä kadu tekojaan.

2.
Epävakaa persoonallisuus
, jolle on tyypillistä laaja-alainen tunnetilojen ja minäkuvan epävakaus ja käytöksen huomattava impulsiivisuus. Epävakaan persoonallisuuden ihmissuhteet ovat intensiivisiä ja epävakaita. Suhtautuminen kumppaniin voi vaihdella voimakkaasta ihannoinnista täydelliseen vähättelyyn. Käytökselle on ominaista hylätyksi tulemisen pelko, alttius ärtyä helposti, vaikeus kontrolloida suuttumusta, itsetuhoinen impulsiivisuus ja toistuvat itsemurhayritykset. Nämä henkilöt kärsivät toistuvasta tyhjyyden tunteesta.

3.
Huomiohakuinen persoonallisuus
, jolle on tyypillista (melo)dramaattinen tai teatraalinen tunteiden ilmaisu ja korostunut huomion hakeminen. Käytökselle on ominaista ulkonäön korostaminen ja tilanteeseen sopimaton seksuaalisesti viettelevä käytös. Henkilö kokee ihmissuhteensa läheisemmäksi kuin ne todellisuudessa ovat, ja hän on helposti toisten ihmisten ohjattavissa.

Maallikko voi sekoittaa myös ahdistuneet ja pelokkaat persoonallisuushäiriöiset narsistisiin persoonallisuushäiriöisiin.

4.
Estynyt persoonallisuus ilmenee ihmissuhteissa voimakkaana estoisuutena, jatkuvana riittämättömyyden tunteena ja yliherkkyytenä itseen kohdistuvalle kielteiselle arvostelulle. Estyneestä persoonallisuudesta kärsivän läheinen tuttavapiiri on usein suppea ja hän kaipaa korostuneesti kiintymystä ja hyväksyntää. Hän on vastahakoinen osallistumaan uusiin tilanteisiin, joissa voisi nolata itsensä. Hän ei halua olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa, joiden myötämielisyydestä hän ei ole varma.

5.
Riippuvainen persoonallisuus alkaa varhaisaikuisuudessa ja ilmenee korostuneena hoivatuksi tulemisen tarpeena, joka johtaa alistuvaan ja takertuvaan käyttäytymiseen sekä voimakkaaseen eroon joutumiseen pelkoon. Yksin ollessaan hän tuntee itsensä avuttomaksi ja läheisen suhteen päättyessä hän pyrkii etsimään nopeasti hoivaa sekä tukea antavan suhteen.

6.
Pakko-oireisessa persoonallisuudessa on korostunut järjestyksen, täydellisyyden ja kontrollin tarve joustavuuden, avoimuuden ja tehokkuuden kustannuksella. Henkilö on ylitunnollinen ja joustamaton moraalisissa ja arvoihin liittyvissä asioissa, keskittyy korosteisesti yksityiskohtiin, sääntöihin ja aikatauluihin ja omistautuu työlle harrastusten sekä ystävyyssuhteiden kustannuksella. Hänelle on vaikeaa delegoida tehtäviä muille ja hän kykenee työskentelemään toisten kanssa vain omilla ehdoillaan. Usein henkilö on jäykän saita ja itsepäisen säästäväinen.

Sen lisäksi on olemassa kolmas persoonallisuushäiriöiden ryhmä eli oudosti tai epätavallaisesti käyttäytyvät persoonallisuushäiriöiset, jotka ovat yleensä vetäytyviä, epäluuloisia tai vainoharhaisia.

7.
Sairaalloisen mustasukkainen läheinen saattaakin siis kärsiä epäluuloisesta eli paranoidisesta persoonallisuushäiriöstä.

8. ja 9.
Etäinen ja kylmä persoonallisuus voi johtua eristäytyvästä eli skitsoidisesta persoonallisuudesta  tai psykoosipiirteisestä eli skitsofreenistyyppisestä persoonallisuudesta.

Ovatko kaikki päästään sekaisin?

Tätä juttua varten eri lähteitä lukiessa tuli fiilis, että ehkä paria poikkeusta lukuunottamatta jokainen tuntemani ihminen on jossain määrin persoonallisuuhäiriöinen.

Tosiasiassa tuttavapiirissäni muutamalla saattaa olla jokin oikea persoonallisuushäiriö, hieman useammalla on vain korostuneempia persoonallisuushäiriöisiä piirteitä ja loput käyttäytyvät lähinnä paineen tai stressin alla poikkevasti.

Sen lisäksi erilaisista neurologisista poikkeavuuksista kärsivät saattavat vaikuttaa persoonallisuushäiriöisiltä. Esimerkiksi Aspergerin syndroomaisen voisi sekottaa pakko-oireiseen persoonallisuuteen.

Oma ADD:ni eli tarkkaavaisuushäiriöni selittää ainakin osin impulsiivisuuttani ja normaalista poikkeavaa käytöstä, jota lääkitys ja omien rajoitusteni tiedostaminen vähentää.

Nykytiedon mukaan persoonallisuushäiriöiden määrä ei näytä lisääntyneen, mutta tiedonvälityksen ja avoimuuden lisäännyttyä niistä puhutaan enemmän kuin ennen.

Persoonallisuushäiriöt selittävät mutta eivät oikeuta

Mielestäni ei ole koskaan oikein käyttäytyä toisia kohtaan ilkeästi, julmasti, kontrolloivasti, manipuloivasti tai satuttavasti. Ei edes silloin, kun itse syyllistyn siihen ns. alhaisessa mielentilassa.

Eli se, että persoonallisuushäiriöisellä on taipumus toimia epäsopivasti ei tarkoita mielestäni sitä että se olisi hyväksyttävää tai oikeutettua tai edes että hänen olisi ihan pakko toimia sillä tavalla.

Sen tiedostaminen että kärsii persoonallisuushäiriöstä voi auttaa opettelemaan uusia toimintamalleja, tunnistamaan omien ajatustensa järjettömyyttä ja hakemaan apua mm. lääkityksestä.

Mitä paremmin näemme että koemme vain oman ajattelumme, tunnistamme omat mielentilamme ja ymmärrämme niiden vaikutuksen ajattelumme laatuun, sitä helpompaa on jättää omat häiriintyneet ajatukset omaan arvoonsa sen sijaan että alkaisi toimia niiden vallassa.

Sen tiedostaminen että läheinen on persoonallisuushäiriöinen, voi auttaa suojautumaan tämän käytökseltä, jos toinen ei halua hakea apua tai muuttaa käytöstään.

Toivon että tämä kirjoitus eri persoonallisuushäiriöistä auttaisi sinut alkuun oikean ja sinun tilanteeseesi sopivan tiedon ja ratkaisujen löytämisessä oman tai läheisen persoonallisuushäiriön kanssa elämiseen ja sen haittavaikutusten minimointiin.

[divider icon=”adjust” style=”none”]

Tällä videolla kerron miten voit diilata joidenkin persoonallisuushäiriöiden kanssa.

Lue lisää persoonallisuushäiriöistä tässä jutussa käytetyistä lähteistä:

Terveyskirjaston artikkeli on hyvä yhteenveto persoonallisuushäiriöistä.

Mielenterveystalon tietopankki sisältää kuvauksia myös hoitomuodoista.

Wikipediasta löytyy myös juttua eri persoonallisuushäiriöistä — juttuni narsistiosuus pohjautuu tähän.

Narsistien uhrien tuessa on lisää juttua narsismiin usein sekoitettavista persoonaallisuushäiriöistä.

Täältä löytyy myös jonkun yksityisen henkilön koostamaa tietoa eri persoonallisuushäiriöistä.

Täällä on oma kirjoitukseni ADD:stä eli tarkkaavaisuushäiriöstä (ja siitä linkit aiempiin kirjoituksiin ja ADD-jäsenosioon).

Oletko laiska, tyhmä ja saamaton?

Tunnistatko itsesi tai läheisesi seuraavista kohdista:

Olet jatkuvasti myöhässä lähinnä siksi että juuri kun olet lähdössä, alat häthätää hoitaa “vielä yhden jutun ennen kuin mä lähden” ja/tai palaat useamman kerran takaisin kotiin hakemaan sinne unohtuneita tavaroita.

Saat kotisi hetkessä kaaokseen koska joko kävelet zombi-hengessä ympäri asuntoa omiin ajatuksiisi vajonneena ja tavaroita sinne tänne jättäen tai koska aloitat jatkuvasti uusia projekteja jättäen tavarat esiin että muistaisit hoitaa ne loppuun.

Siivoaminen kestää sinulla ikuisuuden, koska hypit tehtävästä toiseen.

Esimerkiksi päätät imuroida, joten otat imurin esiin…

…mutta samalla tiputat siivouskaapista kamaa. Alat järjestää tavaroita…

…mutta huomaat sitten kaapin pohjalla olevan hyllyn, joka sinun on pitänyt laittaa seinälle. Alat laittaa hyllyä seinälle kun huomaat että akkuporakoneen akku on loppu.

Porakoneen laturia etsiessäsi törmäät pussiin vanhoja pattereita, jotka sinun piti viedä kierrätykseen.

Viet ne eteisen ovelle viedäksesi ne kierrätykseen kun silmäsi osuu sikin sokin oleviin kenkiin.

Alat järjestää kenkiä ja toteat että puolet niistä ovat talvikenkiä vaikka on kesä. Lähdet viemään kenkiä kellariin, jossa huomaat säkin kesävaatteita.

Alat käydä vaatteita läpi…

Jatkat kimpoilua kunnes on ilta ja koti on pahemmassa kaaoksessa kuin aamulla kun aloitit siivoamisen.

Jos olet jostain innoissasi tai määräaika painaa todella pahasti päälle, pystyt tekemään ihmeellisen hyvin asioita hyvinkin lyhyessä ajassa ja pitkäkestoisesti — jopa tehokkaammin ja pidempään kuin tuttavasi. Voi jopa olla että tehdessäsi sinua kiinnostavia juttuja ikään kuin katoat omaan maailmaasi — et näe etkä kuule mitä muut sanovat.

Koska välillä näytät pystyvän yli-inhimillisiin suorituksiin, muiden on ehkä vaikea ymmärtää miksi et muka pysty tekemään näennäisesti yksinkertaisempia asioita…

…kuten laittamaan tavaroita takaisin paikalleen, maksamaan laskuja ajoissa ja viemään loppuun juttuja, jotka olet aloittanut.

Ehkä itsekin ihmettelet sitä miten kauhean vaikeaa periaatteessa helppojenkin asioiden aloittaminen voi olla sinulle. Ikään kuin sinulla olisi kaksi vaihdetta: tyhjäkäynti tai 100 lasissa.

Lisäksi ehkä:

Olet autolla ajaessa todellinen turvallisuusriski koska räpellät koko ajan radiota, kännykkää ja ilmastointia samalla kun meikkaat, syöt ja raivoat muille autoilijoille, jotka tukkivat tien (kun olet TAAS kerran myöhässä koska lähdit myöhässä kotoa).

Lähdet kauppaan etkä hetken päästä enää tiedä oletko ollut siellä 5 minuuttia, 50 minuuttia vai 5 tuntia, koska olet ajautunut omiin ajatuksiisi. Yleensä myös unohdat ostaa juuri sen asian, jota lähdit ostamaan.

Keskeytät jatkuvasti toisia puhumalla päälle tai yrittämällä täydentää heidän lauseitaan (väärin) jos he erehtyvät sekunnin murto-osaksikin hakemaan jotain sanaa. Sen lisäksi olet kova möläyttelemään ja saat jatkuvasti pyydellä anteeksi että olet jälleen kerran puhunut sivu suusi.

Nettiselaimessasi on aina kymmeniä välilehtiä auki, koska surffatessasi löydät kiinnostavia juttuja, joihin haluat vielä palata. Lopulta joudut käynnistämään selaimen uudestaan, kun se menee välilehtien paljoudesta jumiin.

Sinulle huomautetaan usein kovasta äänestäsi, vaikka omasta mielestäsi puhut normaalilla äänellä. Jos puhut muiden mukaan normaalilla äänellä, sinusta voi tuntua kuin kuin kuiskaisit tai et kuule omaa ääntäsi.

Jos yrität tehdä tai lukea jotain, mikä ei kiinnosta sinua, sinusta tuntuu kuin joku imisi energiasi tai pääsi menisi sumuun.

Jätät usein laskuja avaamatta tai maksamatta — jopa silloin kun tililläsi olisi rahaa niiden hoitamiseen.

Joudut etsimään päivittäin esineitä joita käytät jatkuvasti kuten avaimiasi, lompakkoasi, kännykkääsi tai silmälasejasi.

Ihmettelet monta kertaa päivässä mitä olit tekemässä — eli esimerkiksi kävelet huoneeseen etkä enää muista miksi tulit sinne.

Lähisuvussasi on yksi tai useampi ihminen, joka on yhtä hajamielinen, kaoottinen tai muuten huithapeli kuin sinä.

Ehkä jopa uskot että oma saamattomuutesi on kasvatuksesi syytä tai lapsesi hajamielisyys johtuu siitä että olet antanut hänelle niin huonon roolimallin.

Vastasitko useampaan kohtaan kyllä?

Tunnistatko nämä piirteet jo lapsuudestasi, jolloin esimerkiksi tavarasi olivat aina hukassa, sinua piti jatkuvasti muistuttaa siitä mitä olit tekemässä tai olit tunneilla joko yliosallistuva tai täysin pihalla?

Onneksi olkoon, sinulla saattaa olla keskittymishäiriö eli (vanhoin termein) ADD!

Jos näiden kohtien lisäksi sinun on todella vaikea pysyä paikallasi — eli vähintäänkin heilutat koko ajan jalkaasi tai naputat sormillasi pöytää tms., sinulla saattaa olla ADHD eli keskittymishäiriö hyperaktiivisuudella.

Kyseessä on vahvasti periytyvä neurologinen poikkeavuus, jonka ansiosta aivojesi motivaatio- ja palkkiojärjestelmä sekä työmuisti ei toimi samalla tavalla kuin kuin useimmilla ihmisillä.

Joskus väliaikainen stressitila, hormonaalinen muutos (esim. vaihdevuosien aikaan tai synnytyksen jälkeen) tai pitkään jatkuva unen puutos (esim. öisin heräilevien lasten takia) voi heikentää keskittymiskykyä.

“Oikea” keskittymishäiriö on synnynnäinen ja elinikäinen ominaisuus, joka ilmenee viimeistään kouluiässä ja josta ei sinällään voi koskaan päästä pysyvästi eroon.

Sen ilmenemismuodot ja vaikutus elämän laatuun voivat kuitenkin vaihdella suurestikin eri elämäntilanteissa.

Kuten tässä jutussa todetaan, Suomessa voi olla arviolta jopa 45 000–95 000 aikuista, joiden AD(H)D on jäänyt diagnosoimatta ja hoitamatta. Ehkä sinä olet yksi heistä?

ADD tai ADHD ei johdu huonosta kasvatuksesta

Minä olin yksi diagnosoimattomista ADD-aivoisista vielä muutama viikko sitten.

Olen ihan viime vuoteen asti luullut kaoottisuuteni johtuvan kaoottisesta lapsuudenkodistani ja “boheemista” kasvatuksestani.

Uskoin että jos vain yrittäisin tarpeeksi kovasti oppia uusia käyttäytymismalleja, voisin jonain päivänä olla yhtä siisti, järjestelmällinen ja täsmällinen kuin monet tuntemani ja ihailemani ihmiset.

Kokeiltuani ensimmäistä kertaa ADD-lääkettä tajusin olleeni väärässä. Ongelmana ei ollut se, ettenkö olisi yrittänyt tarpeeksi.

Ongelmana on se, että aivokemiani tekee tylsiin asioihin keskittymisestä työläämpää ja fyysisestä olostani raskaampaa kuin valtaosalla ihmisistä.

Olen tätä kirjoittaessani syönyt kahden viikon ajan minimiannoksen ADD:n hoitoon tarkoitettua Concerta-lääkettä.

Jouduin äsken tarkistamaan kahteen kertaan kalenterista, että lääkityksen aloittamisesta on ollut vasta niin vähän aikaa, koska olen tässä ajassa onnistunut hoitamaan  järkyttävän määrän asioita, joista olen yrittänyt sitä ennen hoitaa pahimmillaan jopa vuosia.

Koska diagnoosi on niin tuore, en halua (vielä) lähteä sen syvemmin ruotimaan julkisesti kokemuksiani.

Toivon kuitenkin että tähän kirjoitukseen törmääminen sai sinut epäilemään, että kaaottisuutesi, saamattomuutesi tai impulsiivinen käytöksesi voi ehkä olla seurausta perinnöllisestä neurologisesta poikkeavuudesta — eikä vain yrityksen puutteesta tai huonosta kasvatuksesta.

Vaikka ADD:stä ei voi päästä kokonaan eroon, sen tunnistaminen voi auttaa sinua järjestämään elämäsi niin, että poikkeavasta aivotoiminnastasi on sinulle enemmän hyötyä kuin haittaa.

Sen lisäksi toimintakykyäsi voi mahdollisesti parantaa lääkkeillä — ainakin jos ne toimivat sinulla yhtä hyvin kuin minulla.

Jos tunnistit näistä kuvauksista itsesi tai läheisesi, voit rekisteröityä ilmaiseksi lukemaan kutri.netin tuoretta ADD:tä käsittelevää osiota.

Rekisteröitymällä sitoudut pitämään omana tietonasi siellä mahdollisesti jakamani henkilökohtaiset kokemukseni!

Lue myös kauan ennen diagnoosia kirjoittamani kirjoitukset “Kärsitkö tietämättäsi AD(H)D:stä” ja “Onko ADHD vain ajatus?

Saa luovuttaa

Tämä kirjoitus ilmestyi alunperin Evita-lehden blogissani melko tarkkaan kaksi vuotta sitten, mutta on ajankohtainen yhä edelleen.

2013-07-25 00.54.23

Olen kuunnellut eilisestä alkaen äänikirjaversiota Carol Tavrisin ja Elliot Aronsonin kirjasta “Mistakes Were Made, But Not By Me“.

Kirja kertoo siitä, miten selitämme itsellemme valintojamme ja tekojamme parhain päin. Ilmiötä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi (cognitive dissonance).

Tarina ketusta, joka alkoi pitää pihlajanmarjoja happamina sen jälkeen kun ei päässyt niihin käsiksi, on klassinen esimerkki kognitiivisesta dissonanssista.

Yksi ikävimmistä ilmiön seurauksista on se, että jos olemme investoineet paljon aikaa, rahaa tai vaivaa johonkin asiaan, joka ei edelleenkään tunnu toimivan tai on jopa mennyt huonompaan suuntaan, meidän on vaikea päästää siitä irti. Sen sijaan että myöntäisimme mokanneemme, keksimme kaikenlaisia syitä sille, miksi tämä on oikea valinta. Koska olemme perustelleet valinnan oikeaksi, emme pysty valitsemaan toisin.

Pahimmillaan alamme jopa kannustaa kavereitamme tekemään saman valinnan, jottemme tuntisi olevamme yksin valintamme kanssa.

Kirjassa annetaan esimerkkinä (amerikkalainen) kaveri, joka aina pikkuautoilla ajettuaan päätti hetken mielijohteesta käyttää säästönsä ison mersun ostamiseen, vaikka hänen lapsensa olivat juuri menossa opiskelemaan.

Yhtäkkiä hän alkoi saarnata kaikille siitä, miten tärkeää on ajaa turvallisella autolla ja yritti saada kaverinsakin vaihtamaan isompaan autoon.

Kirjan esimerkkien kuunteleminen palautti mieleen useita tilanteita, joista en lähtenyt pois, vaikka jo tiesin olevani väärässä. Lopulta tilanne aina kärjistyi niin mahdottomaksi, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata totuus. Jälkeenpäin mietin, miksen lähtenyt pois jo vuosia aikaisemmin. Nyt tiedän miksi.

Aloin välittömästi miettiä asioita, joihin olen tällä hetkellä sitoutunut, vaikka oikeasti tiedän hukkaavani aikaa tai rahaa.

Ensimmäisenä mieleen tuli nykyinen kuntosalini. Tällä hetkellä omassa arvojärjestyksessäni niin moni asia menee salille ehtimisen ohi, että saan todennäköisemmin treenattua kotona tai käytyä lenkillä kuin lähdettyä salille.

Sen lisäksi olen alustavasti puhunut sitoutumisesta eräisiin projekteihin, jotka nyt tajuan itselleni vääriksi. Toisaalta tulin siihen tulokseen, etten aio myöskään kiirehtiä uusien valmennettavien hankkimisen kanssa ennen kuin näen mitä eräiden muiden työprojektien kanssa käy.

Jos pystyisit olemaan täysin rehellinen itsellesi, mistä tilanteesta, projektista tai suhteesta sinun on aika luopua?

P.S. Uudelleen julkaisin tämän vanhan kirjoituksen myös siksi, että olen juuri kehittelemässä taas jotain ihan uutta kutri.net:iin. Samalla tulen vetämään myynnistä pari kurssia.

Lisää vihjeitä aiheesta seuraavassa uutiskirjeessä. Jos et vielä tilaa uutiskirjettä, voit tehdä sen tällä kaavakkeella:

Tilaa Kutri.net:in uutiskirje!

Laita rasti ruutuun, jos haluat myös uudet blogimerkinnät ja sivut :