Kuten olen kai jossain välissä vihjannut, meillä on ollut hieman hankaluuksia saada lapsukaisemme uni- yms. rytmit kohdalleen, mistä on seurannut taas lapsen känkkäränkkäilyä ja vanhempien hermojen menetystä.
Asia alkoi vaivata niin paljon, että pyysin apua meidän oman pienryhmän ohjaajalta, huippuvalmentaja Elese Coitilta.
Alunperin toivoin salaa Eleseä ohjaajaksi, koska olen tykännyt hänen radio-ohjelmastaan. Livenä Elese vaikutti superherttaiselta, mutta välillä vähän… hörhöltä. Tai mun makuun vähän liian runtotyttömäiseltä haahuilijalta.
Eilisen puhelun aikana mielikuvani hänestä muuttui, sillä tämä oli ehdottomasti kaikkien aikojen vaikuttavin valmennuspuheluni. Siinä jäi nyt kyllä Rich Litvin ihan toiseksi (tai kolmanneksi).
Tajusin että tämä oli nyt sitten transformatiivista valmennusta parhaimmillaan. Puhuimme jossain määrin ongelmastani, mutta vielä enemmän mielen, ajatuksen ja tunteiden suhteista. Tavallaan puhuimme samoista asioista kuin mistä olen kirjoittanut täällä ja josta olemme puhuneet Supercoach Academyssa, mutta yhtäkkiä näin erinäisiä asioita ihan uudessa valossa.
Äsken juttelin vanhan suomalaisen ystävättären kanssa lisää aiheesta ja näin jotain isoa ihan uudesta näkökulmasta. Yritän nyt jotenkin pukea näkemykseni sanoiksi… Parempi olisi ehkä äänittää tämä puheena tai videona, mutta kun edellisen podcastin editointi on kesken ja ainakin yksi video laittamatta tänne, taidan nyt tyytyä kirjoittamaan, että saan viestin ”ulos”.
Lapselle raivoaminen
Tajusin että ydinongelmanani ei edes ole ollut se, että raivoan lapselleni ja olen välillä kovakourainen häntä kohtaan vaan se, että olen tehnyt asiasta isomman ongelman mielessäni kuin se on. Olen kertonut itselleni, että käytökseni jättää pysyvät jäljet lapseeni ja pahimmillaan pilaa hänen elämänsä. Ts. ikään kuin rikkoo lapseni.
Joo — paitsi että mitenkäs se sopii yhteen sen tiedon kanssa, ettei kenessäkään meissä ole mitään vikaa, vaan olemme vielä aikuisinakin yhtä ehjiä, hyviä ja rakastettavia kuin vastasyntyneinä? No ei mitenkään.
Toisin sanoen en voi oikeasti pilata lastani tai tehdä peruuttamatonta henkistä tuhoa.
Ja totuus on se, että vaikka olen kovakourainen lastani kohtaan, en ole sen kovakouraisempi kuin mitä oma äitini on ollut aikanaan minua kohtaan ja olen huomattavasti ”helläkätisempi” kuin mitä minä ja sisaruksemme olimme lapsina toisimame kohtaan. Minä en koe saaneeni lapsena yhtään liikaa tukkapöllyä tai pyllypiiskaa, vaikka varsinkin ensimmäistä sain harva se päivä.
Samoin tiedän kuulleeni lapsena vähintään yhtä kauheita juttuja kuin itse sanon lapselleni, ja näistä jutuista en ole kehittänyt itselleni mitään traumaa (muista jutuista kylläkin).
Joo, ei ole yhtään hyvä että olen kovakourainen lasta kohtaan ja sanon hänelle välillä todella ikäviä asioita, mutta se, että olen paisutellut asiaa mielessäni ei myöskään auta asiaa mitenkään. Päinvastoin se saa minut menettämään vielä totaalisemmin yhteyden mielenrauhaan, jonka jälkeen räjähdän vieläkin herkemmin — ja pian noidankehä on valmis.
Kyllä, ajattelen välillä ihan karmean hirveitä ajatuksia lapsestani ja välillä esimerkiksi tunnen syvää halua kuristaa ulvovan lapseni, mutta Elesen kanssa puhuessani tajusin, että jokin minussa estää minua satuttamassa lastani oikeasti eli niin, että hän saisi siitä hetkeä pidempään kestävää kipua tai varsinaisia vammoja. Ja näin, miten tuo ”esto” on minussa niin sisäänrakennettu, ettei minun tarvitse yrittää ”psyykata” itseäni olemaan satuttamasta lastani oikeasti.
Toki voin ja haluan miettiä strategioita joilla pidän hermot niin kurissa, etten karju lapselleni kauheuksia (korkeintaan sanon kovaan ääneen asioita kuten ”äitiä suututtaa ettet sä nuku”) ja etten kohtele häntä edes kovakouraisesti vaan mieluummin sitten hakkaan tyynyä tms. Olemme jo löytäneet yhden ratkaisun, joka näyttää toimivan: lapsen isi on ottanut vastuulleen lapsen nukuttamisen.
Isoin muutos on se, että kun lakkasin tekemästä asiasta isompaa ongelmaa kuin se on ja tajusin ettei minun tarvitse pelätä että satutan oikeasti lastani fyysisesti tai henkisesti, viime viikkoina minua vaivannut takakireys katosi silmänräpäyksessä, mikä on välittömästi vaikuttanut koko perheen tunnelmaan. Tai ainakin minun tunnelmaani ja energiatasoihini.
Tiedätkö sinä kuka sinä olet?
Yksi mielenkiintoinen pointti, jonka Elese toi esiin on se, että oikeasti et ole koskaan tavannut ketään — olet vain ”tavannut” omat ajatuksesi ihmisistä, joiden kanssa olet samassa fyysisessä tilassa (tai et välttämättä edes siinä). Toisin sanoen mielikuva, joka sinulla on ystävästäsi on vain tarina tai kokoelma tarinoita, jotka poikkeavat ihan varmasti siitä tarinasta mitä muut kertovat ystävästäsi — tai jopa mitä hän kertoo itselleen.
Tämä johti itselläni isompaan havaintoon, joka aukeni lopullisesti (?) tänään.
Steve Chandler puhuu siitä, kuinka ei ole oikeasti olemassa mitään persoonaa — me vain puhumme ja käyttäydymme niin kuin olisimme ”tietynlainen ihminen”. Eli kun sanot ”minä olen epäsiisti”, määrittelet persoonaa. Paitsi että sinä et ole päsiisti. Voi olla että 90 % tilanteissa, joissa voit siivota tai sotkea (tai olla siivoamatta) teet ratkaisun, jota voisi pitää epäsiistinä. Mutta jokainen niistä hetkistä on uusi ja joka ikinen hetki voit tehdä uudenlaisen valinnan. Ja välillä yllätät itsesikin tekemällä niin. Eli yhtäkkiä innostutkin siivoamaan tai laittamaan tavarat paikalleen.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että koska olemme tietynlaisia ihmisiä, toimimme aina tietyllä tavalla.
Muistaakseni kirja ”Mistakes were made but not by me” tekee kuitenkin pelottavan selväksi, kuinka oikeasti homma menee niin, että toimimme niin usein tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, että voisi kuvitella meidän olevan ”tietynlaisia ihmisiä”. Mutta joskus pienikin muutos olosuhteissa tai vaikkapa omassa mielentilassamme saa meidät toimimaan toisella tavalla.
Sen sijaan että näkisimme miten voimme milloin tahansa toimia tietyssä tilanteessa eri tavoin kuin ennen selitämme oman ”poikkeavan” käytöksen niin päin, että se näyttää ainakin meidän mielessämme olevan linjassa tavallisemman käytöksemme kanssa.
Eli saatamme esimerkiksi etupäässä kertoa totuuden ja siksi pitää itseämme rehellisenä ihmisenä. Mutta sitten jäämme itsellemme kiinni valheesta. Sen sijaan että ajattelisimme että ”välillä puhun totta, välillä valehtelen”, SELITÄMME valheemme parhain päin niin, ettei se lopuksi omassa mielssämme ole valhe. Tai ”unohdamme” valehdelleemme.
Toisin sanoen käytöksemme ei koskaan vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme, mutta se, miten selitämme oman käytöksemme vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme.
Aloin fiilistellä sillä, millaista elämä olisi, jos näkisin ettei minulla ole mitään persoonallisuutta — ja edes synnynnäisenä pidetty temperamenttini ei ole oikeasti fiksattu.
Silloin oloni olisi entistäkin kevyempi ja minulla olisi vieläkin enemmän energiaa ja aikaa käytössä, koska en haaskaisi yhtään aikaa tekemisteni selittämiseen parhain päin. Olisin myös vapaampi seuraamaan sydäntäni, kun en rajoittaisi itseäni tarinoilla siitä ”millainen minä olen” — eli mihin minä pystyn ja mihin en pysty.
Eläisin voimakkaammin tässä hetkessä ja nimenomaan kuuntelisin sisintäni sen suhteen mitä haluan oikeasti tehdä kullakin hetkellä.
Tästä seuraisi se, etten pystyisi lainkaan ”tietämään” etukäteen miten tulen ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan tulevaisuudessa, koska sisältä ja sisäisestä viisaudesta kumpuavat ”aidot halut” määrittäisivät joka hetki sen, mitä ajattelen, tunnen ja toimin sillä hetkellä.
Vertaa tätä tilanteeseen, jossa samaistun voimakkaasti omaan tarinaani siitä, millainen ihminen minä olen eli miten minä ”aina” ajattelen, tunnen ja toimin tietyissä tilanteissa.
Olen varma, että olet itsekin joskus yllättänyt itsesi toimimalla tietyssä tilanteessa ihan eri tavoin kuin olisit etukäteen kuvitellut.
- Esimerkiksi eräs tuttuni ajatteli, että ison projektin valmistuminen saisi hänet kokemaan suurta onnea — sen sijaan hän näki yhtäkkiä kaikki projektissa tehdyt pienet virheet, joille ei voinut enää mitään ja ahdistui.
- Minä ajattelin että olisin onnesta sekaisin tehdessäni positiivisen raskaustestin — ja ajattelin niin jopa tuntia ennen kuin tajusin tehdä testin — mutta kun testitulos oli positiivinen, olo oli lähinnä hölmistynyt ja epäuskoinen.
- Ja samoin kävi synnytyksenkin kanssa — emme itkeneet onnesta, vaikka etukäteen oli ollut ihan varma siitä. Olimme vain tyytyväisiä, levollisia ja fiiliksemme oli että ”no niin, tossa toi meidän pötkö nyt on”.
- Kesällä kuvittelin että olisin ihan fiilareissa supercoach academysta, mutta täällä sitä ollaan melko neutraaleissa fiiliksissä.
- Toisaalta joskus olen lähtenyt bileisiin vastahakoisena kuvitellen miten tulen pitkästymään nurkassa ja sitten bileet ovat osoittautuneet huikean hauskoiksi.
- Luulin että erään läheiseni hautajaisissa tuntisin syvää surua, mutta erinäisistä syistä tunsin ihan muita tunteita.
- Harva se ilta ajattelen että ”haa, tänään mun hermot kestävät lapsen kiukuttelun” ja sekuntia myöhemmin karjun lapselle ”Lopeta ulina! Mikset sä voi nukkua!”
Jne.
Toisin sanoen et voi koskaan varmasti ennustaa omia ajatuksiasi, tunteitasi ja toimintaasi — ainoastaan uskottelet itsellesi että voit.
Ja koska kuvittelet että tiedät ”millainen ihminen” olet ja miten toimit eri tilanteissa, saatat käyttää suhteettoman paljon aikaa ja energiaa tämän mielikuvan ylläpitämiseen esimerkiksi selittelemällä mielikuvasta poikkeavaa toimintaa parhain päin.
Samalla saatat pakottaa itsesi toimimaan sisäisen viisautesi vastaisesti, mistä syntyy vain lisää ahdistusta ja sisäisiä jännitteitä.
Meillä oli tänään urheiluvalmentaja Garret Kramerin puhelinluento, josta kirjoitan erillisen raportin kunhan saan kuunnella luennon uudestaan äänitteeltä.
Yksi sen aikana esiin tulleista pointeista oli se, että jos sinulla on huono päivä, mutta uskottelet itsellesi että olet ihminen, joka on aina hyvällä tuulella, saatat yrittää selittää käytöksesi ”parhain päin” tai kieltää kategorisesti pahan olon, joka velloo sisälläsi, mistä seuraa sisäinen ristiriita (koska yksi osa sinussa tietää että valehtelet itsellesi) ja aina vain pahempi olo, jota yrität sitten vieläkin epätoivoisemmin peittää, koska sinähän olet tunnettu siitä, miten olet aina niin iloinen jne.
Mitä ajatuksia tämä herätti sinussa?
