Odysseiahaaste 6: Elämä on valintoja

Ennen viimeistä varsinaista askelta Designing Your Life -kirjassa esitellyssä Odysseia-suunnitelmaprosessissa, on hyvä pysähtyä vielä tarkastelemaan omia vaihtoehtoelämiä kriittisemmällä silmällä. Jos nyt mietit “mikä ihmeen Odysseiahaaste”, aloita prosessi alusta täällä.

Tehdessäni ensimmäistä kertaa Odysseia-suunnitelmaa käytin myös aikaa sen miettimiseen, mitä kunkin elämän eläminen merkitsisi käytännön tasolla.

Erityisesti mietin sitä, mistä kaikesta joutuisin luopumaan saadakseni kaiken sen hyvän, mitä kyseinen elämä voisi tuoda mukanaan.

Jokainen tekemämme valinta sulkee automaattisesti pois muita valintoja.

Jos käytät ainoan kymppisi kaljaan, et voi käyttää samaa kymppiä enää ruoan tai kirjan ostamiseen.

Jos startup-hankkeeni edellyttää kaksitoistatuntisia työpäiviä seitsemänä päivänä viikossa kahden vuoden ajan, on selvää että sinä aikana en paljon ehdi viettää laatuaikaa perheen kanssa.

Kirjoitin itselleni jokaisen elämän kohdalla vapaasti assosioiden listan asioita, jotka vastasivat kysymykseen: “Mitä tämän elämän valitseminen tarkoittaisi käytännön tasolla”.

Tässä asioita joita itse mietin:

  • Työpäivän pituus?
  • Miltä päiväni, viikkoni ja vuoteni näyttäisi tämän elämän aikana?
  • Miten vapaasti voin määrittää omat aikataulut?
  • Miten paljon minulla on aikaa perheelleni?
  • Miten tämän elämän valitseminen vaikuttaa talouteeni a) lyhyellä tähtäimellä, b) viiden vuoden sisällä, c) loppuelämän aikana?
  • Mitä taitoja ja kokemuksia voin saada tämän elämän aikana?
  • Mistä nykyisistä asioista joutuisin luopumaan tämän elämän aikana?
  • Mitä taitoja minun pitäisi kehittää?
  • Mitä katuisin viiden vuoden päästä?
  • Miten voisin tehdä tästä elämästä vieläkin hauskemman, kiinnostavamman tai innostavan?

Tässä kohtaa mietin myös omia arvojani, eli lähes sisäsyntyisiltä “universaaleilta totuuksilta” tuntuvia mielipiteitäni siitä mikä on hyvää ja tärkeää elämässä a) teoriassa ja b) käytännössä.

Voin teoriassa arvostaa hyväntekeväisyyttä, mutta jos harjoittamani “hyväntekeväisyys” on sillä asteella, että tykkään hyväntekeväisyysjärjestöjen some-kampanjoista Facebookissa, hyväntekeväisyys tuskin on ykkösarvojani.

Voin arvostaa luomu- ja lähiruokaa, mutta jos päädyn ostamaan lähinnä kaupan tarjousbanaaneja ja Lidlin saksasta tuotuja valmisruokia, käytännössä luomu- ja lähiruoka eivät ole kovinkaan korkealla arvoasteikossani.

Jos ajan viettäminen perheen kanssa on mielestäni tärkeä arvo, mutta tosiasiassa työt ajavat perheen tarpeiden ohi kerta toisensa jälkeen, työn tekeminen on oikeasti minulle perhettä tärkeämpi arvo.

Mitä arvojani kukin elämä edustaa ja edistää?

Esimerkiksi kirjoittajaelämä edistää ennen kaikkea äitiyden, perheen ja suvun merkitystä elämässäni. Kirjoittamalla self help -kirjoja voin myös auttaa muita ihmisiä.

Elämä digitaalisen self help -imperiumin perustajana edustaisi uuden oppimista, tiedon välittämistä, yhteisöllisyyttä ja muiden auttamista.

Startup-elämä puolestaan liittyy itsensä haastamiseen, ongelmien ratkaisemiseen teknologian keinoin ja myös muiden auttamiseen.

TEHTÄVÄ:

1.
Kirjoita ylös omat arvosi — voit merkitä kunkin arvon perään, mitä niistä toteutat jo käytännön tasolla. Vastaa siten kysymykseen: Miten kukin elämä edustaisi ja edistäisi eri arvojasi?

2.
Mieti mitä kunkin elämän eläminen tarkoittaisi käytännön tasolla. Miltä päiväsi, viikkosi ja vuotesi näyttäisivät? Mistä asioista joutuisit luopumaan? Mitä voisit saada lisää.

3.
Jos jokin elämä ei edusta juuri lainkaan omia arvojasi tai näyttää käytännön tasolla aika ankealta, mieti miten voisit tehdä kyseisestä elämästä enemmän arvojesi mukaista tai kiinnostavampaa.

Tämän tehtävän jälkeen voi hyvä tsekata vielä kerran edellisen tehtävän mittarit — saatko niihin nyt erilaiset lukemat kunkin elämän kohdalla?

unsplash-logoKuva: Elijah O'Donell

Odysseiahaaste 4: Kartoita mahdollisuudet

Tervetuloa Odysseiahaasteen neljänteen päivään. Jos et ole vielä lukenut Odysseihaasteen aikaisempia osia, löydät ne kaikki täältä.

Tämän päivän tehtävä oli ainakin itsestäni kaikkein työläin — mutta myös erittäin valaiseva.

Tänään saat kirjoittaa ja piirtää jokaiselle elämällesi oman kartan — eli käytännössä aikajanan — seuraavalle viidelle vuodelle.

Merkitse karttaan ainakin:

  1. Päätavoitteesi tärkeimmät virstanpylväät tai välitavoitteet.
  2. Tärkeimmät henkilökohtaiset ja muut tavoitteet.

Tehtävän ideana on se, että laitat jokaiseen karttaan mahdollisimman erilaisia juttuja — myös henkilökohtaiselle osuudelle.

Eli ensimmäisen kartan kannattaisi näyttää myös yksityiselämän suhteen erilaiseilta kuin toisen ja kolmannen kartan.

Ennen kuin selitän asiaa sen enempää, niin tässä on malliksi kaksi omaa karttaani.

Näistä ensimmäinen edustaa “ykköselämää”, eli elämää, joka perustuu melko lailla elämälle, jota elän jo nyt.

Tätä karttaa tehdessäni mietin, miten tulevat vuodet voisivat olla mahdollisimman mielenkiintoisia ja innostavia, vaikka tavallaan en ota vastaan mitään uusia, megalomaanisia haasteita.

(Saat kuvan isommaksi klikkaamalla sitä.)

Tässä versiossa olen jakanut elämän kolmeen osa-alueeseen: duuneihin, matkoihin & teemoihin sekä pihaan & kotiin.

Ensimmäinen vuosi on 2018 eli olen laittanut siihen myös juttuja, jotka on jo tapahtunut (kuten kodin järjestämiseen tähdännyt “arki-valmennus” — joka tarkemmin ajatellen taisi loppua jo ennen vuodenvaihdetta. :-D)

Tykkään ajatella vuosia teemavuosittain ja tämän vuoden teemana on ollut ottaa arki haltuun monessa eri mielessä.

Toinen kartta on “kolmannen elämän kartta” eli se on suuruudenhulluin ja siksi myös haastavin toteuttaa. Sitä tehdessä päästin mielikuvituksen villiin laukkaan ja mietin mitä tekisin, jos ei tarvitsisi miettiä rahaa, muiden mielipiteitä tai edes sitä onnistunko.

Tässä olen jakanut vuodet tavallaan kouluvuosiin — eli aloitan elokuusta 2018.

Elämän alueet olen jakanut bisnekseen, opintoihin ja reissuihin. Toki tätä karttaa seuratessa pitäisin huolta myös kodista ja perheestä edes jollain lailla, mutta ne eivät olisi samalla lailla elämän keskiössä kuin ykköselämän vaihtoehdossa.

Esittelen kaikkien “kolmen elämäni kartat” vähemmän siisteinä ja pitkälle vietyinä versioina Elämä haltuun -ryhmän tässä postauksessa.

Designing your Life -kirjan karttapohjassa on lohkot viidelle vuodelle ilman mitään lisäselvityksiä, joten halutessasi voit piirtää vain paperille viisi laatikkoa ja täyttää ne miten haluat.

Itse tarvitsen enemmän tilaa ja koin tärkeäksi lisätä karttaan myös vuosiluvut, perheejäsenten iät, millä luokalla tai missä hoitopaikassa lapset ovat minäkin vuonna sekä muita asioita jotka erittäin todennäköisesti tapahtuvat ja voivat vaikuttaa minun elämääni.

Jos haluat, voit ladata/tallentaa minun karttapohjaversioni helposti tulostettavassa pdf-muodossa täältä.

Ensimmäisissä karttaversioissa en piirtänyt lainkaan, mutta koska Designing Your Life -kirjan versioissa piirreltiin (löydät kuvat ko. piirroksista Elämä haltuun -ryhmän tästä viestistä), tein näihin siistimmin (?) piirrettyihin ja täydennettyihin versioihin myös jotain kuvia.

Kartan tekeminen auttaa näkemään paremmin missä kohtaa tahti meinaa hyytyä, milloin on liikaakin tapahtumia ja missä kohtaa voisit ottaa enemmänkin uusia haasteita vastaan.

Lisäämällä karttaan mm. lasteni koululuokat näin paremmin mitä haasteita esimerkiksi startup-yrittämisen ja äitiyden yhdistäminen voisi tuoda.

Jälleen kerran: tämä on työkalu, jonka tarkoituksena on auttaa sinua avaamaan mielesi uusille mahdollisuuksille — ei koe jossa voisit epäonnistua.

Pidä hauskaa omia karttoja tehdessä. Päästä mielikuvitus valloilleen — kokeile muistella kaikkia jänniä ja hauskoja juttuja, joita olet halunnut kokeilla.

Muistutan sinua myös viime kirjoituksen klooni-vertauksesta. Kuvittele, että olet suunnitelemassa kullekin kloonillesi jännittävää, kiinnostavaa ja ennen kaikkea ainutkertaista viisivuotiskautta.

Muista myös kysymykset, joita eilen keksit kullekin elämälle. Auttavatko kullekin kartalle laittamasi tapahtumat vastaamaan näihin kysymyksiin?

Tässä vaiheessa riittää, että saat piirrettyä jonkinlaiset kartat. Huomenna sitten ihmetellään mitä fiiliksiä kartat yhdistettynä kysymyksiin sinussa tuottavat.

Kartoittamisen iloa! (Ja vielä kerran: löydät printattavaan mallikarttan täältä).

unsplash-logoKuva: rawpixel

Odysseiahaaste 3: Kysyvä ei tieltä eksy

Jos olet tehnyt jo Odysseiahaasteen kaksi ensimmäistä tehtävää niin onneksi olkoon! Jos et tiedä yhtään mistä puhun, aloita lukemalla Odysseiahaasteen ensimmäinen osa täältä.

Eilen nimettiin eri elämiä, tänään mietitään millaisia kysymyksiä nämä elämät meissä herättävät.

Tämä osio oli mielestäni selitetty hieman ylimalkaisesti Designing Your Life -kirjassa, josta olen lukenut Odysseia suunnittelusta. Itselleni oli helpointa hahmottaa kysymysten laatiminen ja tarkoitus seuraavalla mielikuvaharjoituksella:

Kuvittele että sinusta tehtäisiin kolme kloonia, joista jokainen lähtisi elämään yhtä valitsemistasi elämistä.

Millaisia kysymyksiä kukin klooni kysyisi itseltään matkan alussa?

Esimerkiksi klooni, jonka tehtävänä olisi alkaa kotiäidiksi, joka perustaa lastenvaateliikkeen, saattaisi kysyä itseltään seuraavia kysymyksiä:

  • Olenko oikeasti valmis äidiksi?
  • Onko minun mahdollista yhdistää äitiys ja yrittäjyys ilman että kumpikaan kärsii liikaa?
  • Onko minusta ylipäätään yrittäjäksi?

Klooni, joka olisi puolestaan lähdössä kiertämään seuraavaksi viideksi vuodeksi maapalloa reppumatkailijana, voisi pohtia seuraavia asioita:

  • Jaksanko olla niin pitkään reissussa?
  • Mistä saan rahoituksen reissulleni?
  • Miten isosta osasta omaisuuttani voisin luopua ennen matkaa?

Sen sijaan klooni, joka lähtee toteuttamaan unelmaasi kansanedustajaksi pääsemisestä saattaisi kysyä itseltään esimerkiksi:

  • Voinko saada tarpeeksi äänestäjiä taakseni?
  • Kestänkö negatiivisen julkisuuden, joka minuun saattaa kohdistua jo kampanjan alussa?
  • Olenko oikeasti valmis uhraamaan paljon aikaa, rahaa ja energiaa vaalikampanjaan silläkin uhalla, ettei minua valita kansanedustajaksi?

Kun nämä kolme kloonia kohtaavat viiden vuoden jälkeen, he voivat vastata varmuudella vain omiin kysymyksiinsä.

Ympäri maailmaa matkannut klooni ei vieläkään tiedä millainen hän olisi äitinä.

Äitiyteen panostanut klooni ei voi olla varma siitä saisiko hän tarpeeksi äänestäjiä taakseen, jos hän lähtisi pyrkimään eduskuntaan.

Kansanedustajuutta tavoitellut klooni ei osaa sanoa miten isosta osasta omaisuuttaan hän olisi valmis luopumaan — saati jaksaisiko hän matkustaa viisi vuotta ympäri maailmaa.

Sen lisäksi jokainen kolmesta kloonista todennäköisesti näyttäisi jollain lailla erilaiselta, ajattelisi hieman eri tavalla maailmasta ja osaisi ja tietäisi erilaisia asioita.

Katso siis kolmea eri elämääsi ja kuvittele millaisia kysymyksiä kysyisit itseltäsi kunkin elämänpolun alussa.

Jos omat kloonisi eläisivät rinnakkain kolme eri elämääsi ja tapasit heidät viiden vuoden päästä, kenen vastaukset kiinnostavat sinua eniten?

unsplash-logoKuva: Suhyeon Choi

Sunnuntaifiiliksiä

20130113-142802.jpg
Lähdettiin siskon luo maalle moikkaamaan lapsen serkkuja, että lapsen isi sai nukkua rauhassa yövuoron jälkeen.

20130113-143439.jpg
Tähän asti ainoana lapsena kasvanut esikoinen on aina onnessaan kun pääsee tapaamaan “se’ekkuja”. Itse isossa perheessä kasvaneena nautin siitä iloisesta hässäkästä, joka siskon kotona vallitsee kun kaikki lapset kavereineen ovat paikalla.

20130113-144138.jpg

Kummityttö 11 vee oli askarrellut hienon hevostallin. Tuntuu ihan älyttömältä ajatella, että se pieni vauva jota sain hoitaa ekaa kertaa pari viikkoisena parin tunnin ajan on jo kohta menossa yläasteelle!

20130113-145825.jpg

Tosin hurjaa vauhtia tuo esikoinenkin on kasvanut! Onneksi aikanaan uskoin ihmisiä, jotka käskivät nauttia vauva-ajasta. Vaikka välillä on ollut vaikeaa, olen kyllä ottanut ilon irti hyvistä hetkistä.

20130113-150729.jpg

Ja sekin on kiva ajatus, että jos ja kun kaikki menee hyvin, edessä on vielä kerran vauva-aika, mutta tällä kertaa paremmalla ymmärryksellä ja mielentilalla kuin viimeksi.

20130113-151005.jpg

Vielä kahvit aidon Sacher-tortun kera ja sitten kotiin. Suloista sunnuntaita kaikille!

Pyhäpäivää

20121216-151259.jpg

Eilen ja toissapäivänä aikataulut menivät niin päin honkia kuin olla ja voi, joten joulukalenterin äänitys ja muut työt jäivät väliin.

Nyt ollaan Hämeenlinnassa sukuloimassa ja kun (jos 🙂 täältä selvitään, toivon pääseväni töihin.

20121216-151721.jpg

Viime vuonna säästyimme talvikeleiltä lähes kokonaan. Ehkä siksi(kin) on ollut “lieviä” sopeutumisvaikeuksia talvisäähän ja siihen, ettei aurinkoa juuri ole pilvipeitteen alta näkynyt.

20121216-152730.jpg

Eikä tuo aika lailla painava ja potkiva maha tietysti hirveästi helpota menoa. Viime yönä potkittiin taas äitiä herälle useaan otteeseen… ja H-hetkeen on vielä 1-2 kuukautta. Iik ja kääk!

Ja juuri kun ajattelee että kylläpä kaikki on taas raskasta ja ankeaa, sitä muistaa että “niin joo, mähän tunnen vain ajatteluni. Asiat ovat miten ovat, mutta voin ajatella ja tuntea niistä monella eri tavalla. Kuten esim. että olen onnekas että minulla on pieni perheeni, saan tuntea elämän ihmeen sisälläni ja että tämä talvi… No se menee ajallaan taas ohi.

Ihanaa iltapäivää kaikille!

Elämän helppoudesta

Sainkin tänään yllättäen päivällä valmennettavaksi ekan “oikean” englanninkielisen valmennettavani. Olen kyllä kerran vähän niin kuin valmentanut yhtä Supercoach Academyn (SCA) koulukaveriani  ja myös SCA:n ekana viikonloppuna teimme toisillemme pikavalmennuksia.

Toisaalta oli helpompaa valmentaa englanniksi, koska esim. monet Michael Neillin käyttämistä vertauksista ja termeistä tulevat ensiksi mieleen englanniksi. Toisaalta taas takeltelin aina kun yritin selittää havaintoja, jotka olin tehnyt suomeksi keskenäni, täällä sivustolla kirjoittaessani ja suomenkielisten valmennusten aikana.

Koska valmennettava oli vanha tuttu, jota olin jeesinyt aiemmin käsisjutuissa, välillämme vallitsi jo ennestään “sielujen sympatia” ja käymämme keskustelu oli todella hedelmällinen. On kiinnostavaa nähdä, miten keskustelun aikana saadut ahaa-elämykset tulevat näkymään tuttuni elämässä jatkossa.

Aika paljon puhuimme siitä, miten vaikeaa on hyväksyä, että asiat voivat tapahtua helposti tai olla yksinkertaisia.

Mikä ihme asioiden monimutkaistamisessa niin kovasti kiehtoo?

Mikä yksinkertaisuudessa ja helppoudessa on niin pelottavaa?

Muistaakseni Mistakes were made but no by me tai Invisible Gorilla -kirjassa kerrottiin psykologisista testeistä, joiden perusteella näyttää siltä, että ihmiset arvostavat enemmän asioita, joiden eteen he ovat joutuneet näkemään vaivaa tai kärsimään.

Ilmeisesti ilmiön logiikka menee niin, että kärsittyämme ensin jonkin asian eteen valehtelemme itsellemme olevamme lopputulokseen tyytyväisempiä kuin mitä muuten olisimme, koska emme tykkää ajatuksesta, että olisimme kärsineet turhaan.

Esimerkiksi eräässä 1950-luvulla tehdyssä kokeessa yliopisto-opiskelijoille tarjottiin mahdollisuutta suorittaa opintopisteitä keskustelukerhossa, jossa puhuttaisiin seksuaalisuuden psykologiasta (tms.). Osa opiskelijoista pääsi kerhoon lukemalla ääneen valintaraadille kuivahkoa asiatekstiä seksuaalisuudesta, mutta toiset joutuivat lukemaan raadille eroottisesti kiihottavaa tarinaa.

1950-luvulla eroottisesti kiihottavan tarinan ääneenlukeminen oli valtaosasta opiskelijoita ihan kauhean nöyryyttävää ja kiusallista eli oletettavasti he kokivat “kärsineensä” enemmän ryhmään päästäkseen.

Kerhoon hyväksymisen jälkeen kummallekin ryhmälle soitettiin äänite tarkoituksella umpitylsästä keskustelusta lintujen seksuaalisuudesta. Äänitteellä varsinkin yksi tyypeistä oli tarkoituksella erityisen typerä ja ärsyttävä.  Sen jälkeen opiskelijoiden piti arvioida miten kiinnostava äänite oli ja mitä he ajattelivat eri keskustelijoista.

Opiskelijat, jotka olivat päässeet ryhmään “helposti” arvioivat  keskustelun tylsäksi ja haukkuivat erityisesti typerää ja ärsyttävää keskustelijaa.

Opiskelijat, jotka olivat “kärsineet” ryhmään päästäkseen arvioivat keskustelun mielenkiintoiseksi ja kutsuivat typerää keskustelijaa “rohkeaksi” (tms.)

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Omalla kohdallani olen miettinyt että helppouden “ongelma” on se, että joskus olen saanut päähäni että juuri minun pitää saada asiat tapahtumaan. Jos asiat tapahtuvat “itsestään”, niin silloin jää fiilis, että minä en saanut tätä aikaan, mistä voi seurata johtopäätös että minä olen “turha”.

Puhuimme tästä myös SCA:n ekana viikonloppuna. Pitkään muilla tekniikoilla valmentaneille keskusteleva ja kuunteleva transformatiivinen valmennus voi luoda tunteen, että “minä en tee mitään” tai “minä en tuonut tähän mitään uutta”, koska transformatiivisessa valmennuksessa valmennettava itse tekee usein suurimmat havainnot sen sijaan että valmentaja antaisi “oikeat vastaukset”.

Mutta olen huomannut jo tähän mennessä, että kun annan asioiden tapahtua helposti, minulla säästyy huomattavasti energiaa, jonka ainakin teoriassa voin käyttää oikeasti kiinnostavien ja innostavien asioiden tekemiseen.

Itse asiassa: tietyssä mielessä siitä tässä kaikessa on kyse — lopettaa turha murehtiminen ja olemattomien ongelmien korjaaminen JA käyttää näin vapautunut energia itseämme aidosti kiinnostaviin asioihin, jolloin tunnemme olevamme enemmän elossa.

Kun tunnemme olevamme elossa, olemme yhteydessä mielenrauhaan ja sisäiseen viisauteen ja olemme rakastavia, empaattisia, reiluja, avuliaita ja anteliaita muita kohtaan.

Isoja avautumisia

Kuten olen kai jossain välissä vihjannut, meillä on ollut hieman hankaluuksia saada lapsukaisemme uni- yms. rytmit kohdalleen, mistä on seurannut taas lapsen känkkäränkkäilyä ja vanhempien hermojen menetystä.

Asia alkoi vaivata niin paljon, että pyysin apua meidän oman pienryhmän ohjaajalta, huippuvalmentaja Elese Coitilta.

Alunperin toivoin salaa Eleseä ohjaajaksi, koska olen tykännyt hänen radio-ohjelmastaan. Livenä Elese vaikutti superherttaiselta, mutta välillä vähän… hörhöltä. Tai mun makuun vähän liian runtotyttömäiseltä haahuilijalta.

Eilisen puhelun aikana mielikuvani hänestä muuttui, sillä tämä oli ehdottomasti kaikkien aikojen vaikuttavin valmennuspuheluni. Siinä jäi nyt kyllä Rich Litvin ihan toiseksi (tai kolmanneksi).

Tajusin että tämä oli nyt sitten transformatiivista valmennusta parhaimmillaan. Puhuimme jossain määrin ongelmastani, mutta vielä enemmän mielen, ajatuksen ja tunteiden suhteista. Tavallaan puhuimme samoista asioista kuin mistä olen kirjoittanut täällä ja josta olemme puhuneet Supercoach Academyssa, mutta yhtäkkiä näin erinäisiä asioita ihan uudessa valossa.

Äsken juttelin vanhan suomalaisen ystävättären kanssa lisää aiheesta ja näin jotain isoa ihan uudesta näkökulmasta. Yritän nyt jotenkin pukea näkemykseni sanoiksi… Parempi olisi ehkä äänittää tämä puheena tai videona, mutta kun edellisen podcastin editointi on kesken ja ainakin yksi video laittamatta tänne, taidan nyt tyytyä kirjoittamaan, että saan viestin “ulos”.

Lapselle raivoaminen

Tajusin että ydinongelmanani ei edes ole ollut se, että raivoan lapselleni ja olen välillä kovakourainen häntä kohtaan vaan se, että olen tehnyt asiasta isomman ongelman mielessäni kuin se on. Olen kertonut itselleni, että käytökseni jättää pysyvät jäljet lapseeni ja pahimmillaan pilaa hänen elämänsä. Ts. ikään kuin rikkoo lapseni.

Joo — paitsi että mitenkäs se sopii yhteen sen tiedon kanssa, ettei kenessäkään meissä ole mitään vikaa, vaan olemme vielä aikuisinakin yhtä ehjiä, hyviä ja rakastettavia kuin vastasyntyneinä? No ei mitenkään.

Toisin sanoen en voi oikeasti pilata lastani tai tehdä peruuttamatonta henkistä tuhoa.

Ja totuus on se, että vaikka olen kovakourainen lastani kohtaan, en ole sen kovakouraisempi kuin mitä oma äitini on ollut aikanaan minua kohtaan ja olen huomattavasti “helläkätisempi” kuin mitä minä ja sisaruksemme olimme lapsina toisimame kohtaan. Minä en koe saaneeni lapsena yhtään liikaa tukkapöllyä tai pyllypiiskaa, vaikka varsinkin ensimmäistä sain harva se päivä.

Samoin tiedän kuulleeni lapsena vähintään yhtä kauheita juttuja kuin itse sanon lapselleni, ja näistä jutuista en ole kehittänyt itselleni mitään traumaa (muista jutuista kylläkin).

Joo, ei ole yhtään hyvä että olen kovakourainen lasta kohtaan ja sanon hänelle välillä todella ikäviä asioita, mutta se, että olen paisutellut asiaa mielessäni ei myöskään auta asiaa mitenkään. Päinvastoin se saa minut menettämään vielä totaalisemmin yhteyden mielenrauhaan, jonka jälkeen räjähdän vieläkin herkemmin — ja pian noidankehä on valmis.

Kyllä, ajattelen välillä ihan karmean hirveitä ajatuksia lapsestani ja välillä esimerkiksi tunnen syvää halua kuristaa ulvovan lapseni, mutta Elesen kanssa puhuessani tajusin, että jokin minussa estää minua satuttamassa lastani oikeasti eli niin, että hän saisi siitä hetkeä pidempään kestävää kipua tai varsinaisia vammoja. Ja näin, miten tuo “esto” on minussa niin sisäänrakennettu, ettei minun tarvitse yrittää “psyykata” itseäni olemaan satuttamasta lastani oikeasti.

Toki voin ja haluan miettiä strategioita joilla pidän hermot niin kurissa, etten karju lapselleni kauheuksia (korkeintaan sanon kovaan ääneen asioita kuten “äitiä suututtaa ettet sä nuku”) ja etten kohtele häntä edes kovakouraisesti vaan mieluummin sitten hakkaan tyynyä tms. Olemme jo löytäneet yhden ratkaisun, joka näyttää toimivan: lapsen isi on ottanut vastuulleen lapsen nukuttamisen.

Isoin muutos on se, että kun lakkasin tekemästä asiasta isompaa ongelmaa kuin se on ja tajusin ettei minun tarvitse pelätä että satutan oikeasti lastani fyysisesti tai henkisesti, viime viikkoina minua vaivannut takakireys katosi silmänräpäyksessä, mikä on välittömästi vaikuttanut koko perheen tunnelmaan. Tai ainakin minun tunnelmaani ja energiatasoihini.

Tiedätkö sinä kuka sinä olet?

Yksi mielenkiintoinen pointti, jonka Elese toi esiin on se, että oikeasti et ole koskaan tavannut ketään — olet vain “tavannut” omat ajatuksesi ihmisistä, joiden kanssa olet samassa fyysisessä tilassa (tai et välttämättä edes siinä). Toisin sanoen mielikuva, joka sinulla on ystävästäsi on vain tarina tai kokoelma tarinoita, jotka poikkeavat ihan varmasti siitä tarinasta mitä muut kertovat ystävästäsi — tai jopa mitä hän kertoo itselleen.

Tämä johti itselläni isompaan havaintoon, joka aukeni lopullisesti (?) tänään.

Steve Chandler puhuu siitä, kuinka ei ole oikeasti olemassa mitään persoonaa — me vain puhumme ja käyttäydymme niin kuin olisimme “tietynlainen ihminen”. Eli kun sanot “minä olen epäsiisti”, määrittelet persoonaa. Paitsi että sinä et ole päsiisti. Voi olla että 90 % tilanteissa, joissa voit siivota tai sotkea (tai olla siivoamatta) teet ratkaisun, jota voisi pitää epäsiistinä. Mutta jokainen niistä hetkistä on uusi ja joka ikinen hetki voit tehdä uudenlaisen valinnan. Ja välillä yllätät itsesikin tekemällä niin. Eli yhtäkkiä innostutkin siivoamaan tai laittamaan tavarat paikalleen.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että koska olemme tietynlaisia ihmisiä, toimimme aina tietyllä tavalla.

Muistaakseni kirja “Mistakes were made but not by me” tekee kuitenkin pelottavan selväksi, kuinka oikeasti homma menee niin, että toimimme niin usein tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, että voisi kuvitella meidän olevan “tietynlaisia ihmisiä”. Mutta joskus pienikin muutos olosuhteissa tai vaikkapa omassa mielentilassamme saa meidät toimimaan toisella tavalla.

Sen sijaan että näkisimme miten voimme milloin tahansa toimia tietyssä tilanteessa eri tavoin kuin ennen selitämme oman “poikkeavan” käytöksen niin päin, että se näyttää ainakin meidän mielessämme olevan linjassa tavallisemman käytöksemme kanssa.

Eli saatamme esimerkiksi etupäässä kertoa totuuden ja siksi pitää itseämme rehellisenä ihmisenä. Mutta sitten jäämme itsellemme kiinni valheesta. Sen sijaan että ajattelisimme että “välillä puhun totta, välillä valehtelen”, SELITÄMME valheemme parhain päin niin, ettei se lopuksi omassa mielssämme ole valhe. Tai “unohdamme” valehdelleemme.

Toisin sanoen käytöksemme ei koskaan vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme, mutta se, miten selitämme oman käytöksemme vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme.

Aloin fiilistellä sillä, millaista elämä olisi, jos näkisin ettei minulla ole mitään persoonallisuutta — ja edes synnynnäisenä pidetty temperamenttini ei ole oikeasti fiksattu.

Silloin oloni olisi entistäkin kevyempi ja minulla olisi vieläkin enemmän energiaa ja aikaa käytössä, koska en haaskaisi yhtään aikaa tekemisteni selittämiseen parhain päin. Olisin myös vapaampi seuraamaan sydäntäni, kun en rajoittaisi itseäni tarinoilla siitä “millainen minä olen” — eli mihin minä pystyn ja mihin en pysty.

Eläisin voimakkaammin tässä hetkessä ja nimenomaan kuuntelisin sisintäni sen suhteen mitä haluan oikeasti tehdä kullakin hetkellä.

Tästä seuraisi se, etten pystyisi lainkaan “tietämään” etukäteen miten tulen ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan tulevaisuudessa, koska sisältä ja sisäisestä viisaudesta kumpuavat “aidot halut” määrittäisivät joka hetki sen, mitä ajattelen, tunnen ja toimin sillä hetkellä.

Vertaa tätä tilanteeseen, jossa  samaistun voimakkaasti omaan tarinaani siitä, millainen ihminen minä olen eli miten minä “aina” ajattelen, tunnen ja toimin tietyissä tilanteissa.

Olen varma, että olet itsekin joskus yllättänyt itsesi toimimalla tietyssä tilanteessa ihan eri tavoin kuin olisit etukäteen kuvitellut.

  • Esimerkiksi eräs tuttuni ajatteli, että ison projektin valmistuminen saisi hänet kokemaan suurta onnea — sen sijaan hän näki yhtäkkiä kaikki projektissa tehdyt pienet virheet, joille ei voinut enää mitään ja ahdistui.
  • Minä ajattelin että olisin onnesta sekaisin tehdessäni positiivisen raskaustestin — ja ajattelin niin jopa tuntia ennen kuin tajusin tehdä testin — mutta kun testitulos oli positiivinen, olo oli lähinnä hölmistynyt ja epäuskoinen.
  • Ja samoin kävi synnytyksenkin kanssa — emme itkeneet onnesta, vaikka etukäteen oli ollut ihan varma siitä. Olimme vain tyytyväisiä, levollisia ja fiiliksemme oli että “no niin, tossa toi meidän pötkö nyt on”.
  • Kesällä kuvittelin että olisin ihan fiilareissa supercoach academysta, mutta täällä sitä ollaan melko neutraaleissa fiiliksissä.
  • Toisaalta joskus olen lähtenyt bileisiin vastahakoisena kuvitellen miten tulen pitkästymään nurkassa ja sitten bileet ovat osoittautuneet huikean hauskoiksi.
  • Luulin että erään läheiseni hautajaisissa tuntisin syvää surua, mutta erinäisistä syistä tunsin ihan muita tunteita.
  • Harva se ilta ajattelen että “haa, tänään mun hermot kestävät lapsen kiukuttelun” ja sekuntia myöhemmin karjun lapselle “Lopeta ulina! Mikset sä voi nukkua!”

Jne.

Toisin sanoen et voi koskaan varmasti ennustaa omia ajatuksiasi, tunteitasi ja toimintaasi — ainoastaan uskottelet itsellesi että voit.

Ja koska kuvittelet että tiedät “millainen ihminen” olet ja miten toimit eri tilanteissa, saatat käyttää suhteettoman paljon aikaa ja energiaa tämän mielikuvan ylläpitämiseen esimerkiksi selittelemällä mielikuvasta poikkeavaa toimintaa parhain päin.

Samalla saatat pakottaa itsesi toimimaan sisäisen viisautesi vastaisesti, mistä syntyy vain lisää ahdistusta ja sisäisiä jännitteitä.

Meillä oli tänään urheiluvalmentaja Garret Kramerin puhelinluento, josta kirjoitan erillisen raportin kunhan saan kuunnella luennon uudestaan äänitteeltä.

Yksi sen aikana esiin tulleista pointeista oli se, että jos sinulla on huono päivä, mutta uskottelet itsellesi että olet ihminen, joka on aina hyvällä tuulella, saatat yrittää selittää käytöksesi “parhain päin” tai kieltää kategorisesti pahan olon, joka velloo sisälläsi, mistä seuraa sisäinen ristiriita (koska yksi osa sinussa tietää että valehtelet itsellesi) ja aina vain pahempi olo, jota yrität sitten vieläkin epätoivoisemmin peittää, koska sinähän olet tunnettu siitä, miten olet aina niin iloinen jne.

Mitä ajatuksia tämä herätti sinussa?

Miltä haluat elämäsi tuntuvan?

Ihanan viisas nainen Danielle LaPorten uusin blogimerkintä “How do you want it all to feel”, oli niin inpiroiva, että haluan itse määritellä miltä haluan eri asioiden tuntuvan. Voit halutessasi vastata kysymyksiin seuraavalla kaavakkeella ja lähettää vastaukset itsellesi.

Hups! Emme löytäneet lomakettasi.

Tässä omat vastaukseni.

Haluan päiväni tuntuvan…
kevyeltä, iloiselta, leppoisalta, auringonpaisteelta, rakkaiden kanssa nauramiselta, Nigella Lawsonin kokkausohjelmilta, jännittävältä kuin vuoristorata-ajelu.
Haluan kehoni tuntuvan…
kevyeltä, vahvalta, elävältä — mustalta mustangi-villihevoselta harja tuulessa liehuen valmiina sinkoamaan kevyeen laukkaan tarvittaessa.
Haluan liikunnan tuntuvan…
helpolta, hauskalta, haastavalta, jännittävältä, voimaannuttavalta — amatsoninaiselta, sukellukselta kylmään veteen hellepäivänä.
Haluan parisuhteeni tuntuvan…
elävältä, lämpimän intensiiviseltä, pitkältä rakastuneelta tuijotukselta toisen silmiin, takkatulelta hirsimökissä lumihankien keskellä, trooppiselta illalla eksoottisessa lomakohteessa.
Haluan ystävyyssuhteideni tuntuvan…
kevyeltä, perhosilta aurinkoisella päivänkakkaraniityllä, syyssateessa kastumisen jälkeen sohvannurkaan kaakomukin kanssa käpertymiseltä
Haluan aikani tuntuvan…
ajattomalta, valoisalta, avaralta, seinättömältä valkoiselta huoneelta
Haluan hermojeni tuntuvan…
jugurtilta, kurkunpaloilta silmillä, uinnilta tyynessä vedessä, jonka vesi on kuin linnunmaitoa
Haluan kotini tuntuvan…
valoisalta, lämpimältä, sini-valkoruutuiselta tiskipyyhkeeltä, ruukkuyrteiltä, lampaantaljoilta, pehmeiltä villapeitoilta, takkatulelta, puhtaalta pyykiltä, selkeältä, Mysi Lahtisen keittokirjoilta
Haluan asuinympäristöni tuntuvan…
Rehevältä, kotoiselta, boheemilta, puista roikkuvilta paperilyhydyiltä elokuun yössä, kynttilälyhdyiltä lumihangessa, rennolta meiningiltä, pieneltä kylältä
Haluan urani tuntuvan…
tyhjältä moottoritieltä valoisassa kesäyössä tai kevään ensimmäiseltä 120 rajoituskyltiltä moottoritien alussa
Haluan työni tuntuvan…
lämpimältä, pehmeältä, merkitykselliseltä, intiimiltä — iloisen ihmetyksen täyttämältä (“to be in awe”).
Haluan unelmieni seuraamisen tuntuvan…
jännittävältä seikkailulta, kuin lapsuuden retki lähimetsään tai metsältä täynnä sieniä
Haluan sanojeni takana seisomisen tuntuvan…
vahvalta, amatsoni-naiselta, suoralta selältä, hyvältä ryhdiltä
Haluan tienaamisen tuntuvan…
pulppuavalta lähteeltä, iloiselta vesiputoukselta, lämpimältä kesäiseltä kaatosateelta, jossa rakastimme juosta lapsena — piristävältä, energisoivalta, huolettomalta
Haluan vaurauden tuntuvan…
Ylelliseltä kylvyltä hotellin putipuhtaan kylpyhuoneen kahden hengen kylpyammeessa puolison kanssa jutellen ja skumppaa juoden, bisnesluokassa lentämiseltä, glorian “minun tyylini” -lehtijutuilta, Glorian koti- tai Divaani-lehdeltä, Cannesin elokuvajuhlilla parhaiden hotellien terasseilla kiireettömänä ympärillä kuhisevaa maailmaa ihmetellen — tai lounaalta Chateau Marmont hotellin terassilla.
Haluan haasteiden tuntuvan…
energisoivilta, jännittäviltä, kartingia kilpaa kavereiden kanssa ajamiselta,
Haluan murehtimisen tuntuvan…
höpsöltä, “as a guilty pleasure when I have nothing better to do”
Haluan pelkojeni tuntuvan…
Pieniltä, kuin katsoisi mustavalkoista matkatelkkaria kesämökillä
Haluan vihani tuntuvan…
voimaannuttavalta, fokusoivalta, lasersäteeltä, joka leikkaa paskapuheiden läpi ja paljastaa totuuden
Haluan rakkauteni tuntuvan…
hedelmälliseltä, helpolta, luonnolliselta, lämpimältä, vastaleivotun pullan tuoksulta nenässä ja pehmeydeltä suussa.
Haluan onneni tuntuvan…
kuplivalta, kirkkaalta, selkeältä — kuin katsoisi sateen jälkeen kuulaassa syyssäässä vuorelta alhaalla aukeavaa maisemaa, jota voi nähdä ennätyspitkälle.
Haluan menestykseni tuntuvan…
juhlavalta, vehreään elokuiseen puutarhaan katetulta pitopöydältä, jonka ääressä istun kaikkien rakkaitteni kanssa
Haluan vanhenemisen tuntuvan…
luonnolliselta, lempeältä, kuin laventelintuoksuiselta öljykylvyltä.
Haluan elämäni tuntuvan…
kirkkaalta, selkeältä, puhtaalta — kuin raikkaana kesäiltana saunapuhtaana puhtaiden lakanoiden väliin sujahtaminen
Minkä muun haluat tuntuvan joltakin?
kirjoittamiseni haluan tuntuvan soljuvalta kuin kevätpuron
valmentamiseni haluan tuntuvan lempeältä kuin lämmin huopa hartioilla ja villasukat jalassa kylmänä syysiltana takkatulen ääressä
autoni haluan tuntuvan Suomessa kevyeltä ja ketterältä, kuin kuuliaisella ponilla ratsastaminen — Jenkeissä vakaalta ja ylelliseltä, kuin viisaalla ja kauniilla trakhener-ruunalla ratsastaminenSuper Coach Academyn haluan tuntuvan luonnolliselta, mukavalta ja hyödylliseltä kuin lempifarkut ja lempivillapaita kuulaana syyspäivänä.

Kolme tapaa motivoida lapsia

Tuolla kommenttiosastolla tuli  keskustelua tavoista motivoida tai kannustaa lasta.

Olin kuullut jo siitä, kuinka lapsia pitäisi kehua tekemisestä lopputuloksen sijaan — tai tekemisestä lahjakkuuden sijaan, kun Steve Chandler putsasi minun mielessäni pöydän ihan toisenlaisella lähestymistavalla.

Kuvittele että lapsi tuo sinulle näytille piirroksen, selvästi hakien reaktiotasi siihen. Mitä vastaat hänelle:

  1. Oi miten hieno piirros! Oletpa sinä taitava piirtäjä!
  2. Kas, teit taas uuden piirroksen. Sinäpä olet kova piirtämään
  3. Kappas. Sinä olet piirtänyt uuden kuvan. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sinä sait idean ja lopulta piirsit ideasi paperille.
  4. Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä. Susta taisi olla kivaa piirtää? Mikä siinä tuntui niin kivalta?

Ensimmäinen lähestymistapa lienee se, jolla monet meistä on kasvatettu.  Kasvatustieteilijöiden mukaan lapsen taitavuuden tai lahjakkuuden kehuminen on varmin tapa pilata lapsen oppimishalut, luoda hänelle toisaalta liian suuret luulot itsestään ja toisaalta varmistaa, että hän tulee lannistumaan.

Lapsi, jolle on uskoteltu koko lapsuuden ajan, että hän on jotenkin spesiaalimpi kuin muut, voi tuntea pettävänsä vanhempansa tai menettävänsä identiteettinsä, kun hänelle valkenee, ettei hän oikeasti ole sen ihmeellisempi kuin muut tai jos hän kohtaa ihmisiä, jotka ovat jossain paljon parempia kuin hän.

Toisessa tavassa lapsen huomio siirretään lopputuloksesta suorittamiseen. Sen sijaan että kehutaan lapsen nerokkuutta, painotetaan suorittamista. Tämän lähestymistavan ongelma on se, että tällöin lapsi luulee hänen arvonsa perustuvan suorittamiselle ja jos jonain päivänä hän ei jaksakaan suorittaa, hän voi kokea menettävänsä ihmisarvonsa.

Kolmas tapa on kehittyneempi versio toisesta vaihtoehdosta ja monien kasvatustietelijöiden suosittelema tapa kannustaa lasta toimimaan.  Siinä huomio siirretään pelkästä suorittamisesta (“olet kova tekemään töitä”)  itse suoritukseen (“näin loit lopputuloksen”). Tässä on erityisen hyvää se, että lapsen huomiota ei kiinnitetä hänen lahjakkuuteensa tai aikaansaavuuteensa vaan siihen miten hän saa tuloksia aikaan.

Neljännen tavan kuulin Steve Chandleriltä. Siinä lapsen huomio kiinnitetään siihen, miltä hänestä tuntui tehdä se, mitä hän teki — oletusarvona lienee, että lapsi nautti jollain tavalla tekemisestä. Se on tavallaan seuraava askel kolmannesta tavasta ja esimerkiksi sopisi mielestäni todella hyvin sen kanssa yhteen:

“Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä ja siltä, että sä nautit siitä mitä sä teit. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sä sait idean ja piirsit sen paperille. Miltä piirtäminen susta tuntui? Mikä siinä oli kivointa? Mikä tuntui vaikeimmalta? Ja silti sä sait sen tehtyä?”

Kyllä, koen tärkeäksi kiinnittää lapsen huomiota siihen, miltä asioiden tekeminen hänestä tuntuu.

Ja jos jokin tuntuu tylsältä, se ei tarkoita että hommaa ei kannata automaattisesti tehdä, vaan ensialkuun lapsen kanssa voisi miettiä, miten tekemisestä saisi kivempaa ja kiinnostavampaa niin, että tekeminen itsessään tutuisi palkkiolta.

Eli itse en usko niinkään viivästettyyn nautintoon, vaan nimenomaan tekemisestä itsestään nauttimiseen niin, että jos jokin palkinto joskus tulee, se on kiva bonus, mutta ei päätarkoitus.

Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi kilpaurheilussa tällainen ajattelu ei välttämättä kanna loppuun asti, mutta väitän että tavallisesta elämästä se tekee huomattavasti nautinnollisempaa.

Haluan myös kysyä, miksi ihmeessä meidän pitää palkita itseämme asioilla, jotka eivät liity käsillä olevaan tehtävään. Ts. miksi esimerkiksi palkitsemme itsemme rankasta työpäivästä selviämisestä suklaalla? Tai työvuodesta ulkomaanmatkalla.

Eikö olennaisempaa ole löytää jokin tapa nauttia itse työstä vaikka sitten sitä kautta, että tekee haasteisiin vastaamisesta jonkinlaisen leikin tai pelin — ja sitten syödä se suklaa ihan vain siksi, että tykkää suklaasta ja sitä teki mieli?

Tämä palkkioajattelu on mielestäni suoraa seurausta siitä, että koska vanhempamme eivät jaksaneet tai osanneet auttaa meitä lapsina ollessamme näkemään miksi meidän kannattaa tehdä jotain, he käyttivät meihin uhkaus-kiristys-lahjonta-tekniikkaa (johon itsekin olen jo syyllistynyt), koska se toimii.

Se, että jokin toimii, ei tarkoita että se olisi millään tavalla paras tapa toimia.

Nyt kun olemme aikuisia ihmisiä, on aika hassua käyttää noin alkeellista ja tehotonta menetelmää, kun vaihtoehtona on nähdä miksi jonkin tekeminen on tärkeää — ja keskittyä nimenomaan siihen, mikä on tärkeää.

Eli kuten uusi lempisitaattini sanoo: “itsekuri on sen muistamista, mitä haluaa.”

Omalla kohdallani tämä on siis vielä pitkälti teoriaa, koska lapseni ei juurikaan puhu. Toki esimerkiksisanon autolla intensiivisesti leikkivälle lapselle: “Ollista on kivaa leikkiä autolla.” tai jos lapsi kantaa (tyhjää) kauppakassia, sanon “Noin Olli kantaa kauppakassia. Onko susta kivaa kantaa kauppakassia?”

Toinen juttu, jonka sanomisen olen aloittanut vasta ihan äskettäin on se, että kun lapseni menettää hermonsa esim. ilman että on satuttanut itsensä, sanon lapselle: “mikä ajatus pahoitti sinun mielesi?” Ideana on tietenkin siirtää lapsen huomio siihen, miten pahoitamme omilla ajatuksillamme oman mielemme.

Sitten 15-50 vuoden päästä nähdään oliko tästä yhtään mitään hyötyä vai jopa vain haittaa…