Voiko ihan kaikkia uskomuksia muuttaa?

Jenga kysyi tässä viestissä, uskonko, että voimme muuttaa ihan kaikkia uskomuksiamme. Näen, että maailma on täynnä esimerkkejä tästä.

Perustunteet

Miettiessäni tätä asiaa nyt aamulla tajusin että joo, jos kerran rakkaus, onnellisuus ja ilo ovat meissä sisäänrakennettuja tunteita, joita tunnemme jos emme estä itseämme tuntemasta niitä — samalla tavalla suru läheisen tai tärkeän asian todellisesta menettämisestä (eikä etukäteen kuvitellusta), pelko todellisen uhkan edessä (tyyliin sapelihammastiikeri hyökkää) ja aggressio, joka nousee jos joku tirvaisee meitä turpaan tai hyökkää läheisen kimppuun, ovat “perustunteita”.

Sen sijaan kuvitteellisten asioiden murehtimisen aiheuttama surullinen tai pelokas olo tai vanhojen katkeruuksien muistelun nostama viha ovat selkeämmin “tekemällä tehtyjä” tunteita.

Ts. jos muistelen surua, joka nousi sisälläni kun tajusin isäpuoleni kuolleen (olin samassa huoneessa), tämä aito suru oli syvältä tuntuva, rauhallinen ja omalla tavallaan suloinen tunne — kun taas “suru”, jota koin kun kuvittelin etukäteen hänen kuolemaansa, oli pinnallinen, ahdistava ja samalla tavalla keinotekoinen tunne kuin jos kerron itselleni että minussa on jotain vikaa.

Ja nyt kun muistelen häntä, tunnen tuota suloista surua, mutta paljon lievempänä kuin silloin kun olin hänen kuolinvuoteensa vieressä.

Samalla tavalla jos lyön pääni, kivun nostama aggressio kumpuaa nopeasti sisälläni, mutta haihtuu yhtä nopeasti, jos en pidä sitä keinotakaisesti elossa ajatuksillami. Siis tutkimusten mukaan viha on “päällä” vain 90 sekuntia ärsykkeen jälkeen (joka voi olla esim. fyysinen kipu tai säikähdys). Jos olet yli 90 sekuntia vihainen ja vihan nostama tilanne on jo ohi, silloin sinä pidät vihaa keinotekoisesti yllä omilla ajatuksillasi.

Turvallisuusasiantuntija (jonka nimeä en muista) ja joka on kirjoittanut asiasta kirjankin, puhuu siitä, kuinka äärimmäisen harva meistä kokee koskaan ihan oikeaa pelkoa ja se, mitä kutsumme peloksi on itseasissa 99,99 % kerroista murehtimista.

Olen itse tuntenut “oikeaa pelkoa” silloin kun autoni lähti heittelemään moottoritiellä — mutta silloinkin olo oli pikemminkin keskittynyt ja rauhallinen kuin hysteerinen ja ahdistunut. Koko juttu kesti ilmeisesti alle minuutin, mutta tuntui ikuisuuden mittaiselta, koska kaikki tuntui hidastuvan. Olen tuntenut vastaavaa tunnetta vain muutaman kerran elämässäni — kuten hevosen pillastuessa allani ja autoni renkaan räjähtäessä Jenkeissä.

Sillä tunteella ei ole mitään tekemistä sen pelon kanssa, jota tunnen kun ajattelen että läheiseni kuolee tai rahat loppuvat.

Veikkaan että jos katsotaan kaikkia maailman ihmisiä, todetaan että lähes jokainen äiti tuntee surua menettäessään lapsensa ja käytännössä jokainen kokee hetkellisesti vihaa, jos häntä vedetään turpaan ja jokainen kokee pelkoa jos vihainen villieläin hyppää yllättäen hänen eteensä.

Tällöinkin tunnetta edeltää ajatus: “lapseni on kuollut”, “tuo aiheutti minulle kipua”, “kääk, sapelihammastiikeri”.

Ja väitän että tuntisimme näitä tunteita näissä tilanteissa, jos meiltä “pyyhittäisiin” yhtäkkiä kaikki uskomukset pois. Tai itse asiassa: kyllähän jo pienet lapset näyttävät tuntevan pelkoa tietyissä tilanteissa, surevan läheisen menetystä jo kauan ennen kuin osaavat puhua ja reagoivan vihaisesti karjuen kipuun.

Voimme “ohittaa” uskomuksilla perustunteemme

Voimme joko ohittaa kokonaan tai ainakin  “päästä” tai “joutua” tilaan, jossa sivuutamme “luonnollisen reaktion” niin nopeasti ettemme välttämättä edes ehdi huomata kokemaamme surua, pelkoa tai vihaa.

Tästä hyvänä esimerkkinä on esim. Denise Linnin kokemus siitä, miten meditoituaan vuosikausia zenbuddhalaisessa luostarissa hän ei aidosti <em>kykenyt</em> tuntemaan surua ystävänsä kuoltua — ja siitä tajusi että nyt on aika palata “oikeaan elämään”, koska hän halusi tutnea surua.

Samalla tavalla tietyissä uskonlahkoissa ihmisten uskomukset ovat muuttuneet niin totaalisesti, että yhtäkkiä he eivät ainakaan tunnusta tai tunnista tuntevansa surua jonkun menetyksestä tai vihaa tilanteissa, joissa ns. normaalit ihmiset tuntisivat vihaa. Siis esim. lahkot, jossa äidit antavat lapsensa muiden kasvatettavaksi ja/tai osallistuvat lastensa seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Nämä ihmiset ovat usein altistuneet vuosikausien ajan itse erilaiselle fyysiselle ja henkiselle pahoinpitelylle.

Toisaalta erilaisissa sotilas- yms. koulutuksissa olevat ihmiset “totutetaan” hallitsemaan omaa pelkoaan paitsi harjoittelemalla myös näkemällä tilanteet uudessa valossa. Ja toisaalta ei voida löytää yhtä asiaa, joka herättäisi ihan jokaisessa maailman ihmisessä pelkoa. Käärmeiden kanssa kasvaneet lapset rakastavat käärmeitä, kuolemaan henkisesti valmis ihminen ei pelkää häneen osoittavaa aseenpiippua jne.

Ovatko toiset lahjakkaampia luopumaan uskomuksista?

En tiedä. Mutta näen kyllä miten tietyt syvät uskomukset voivat vaikeuttaa toisista uskomuksista irti päästämistä. Eli jos uskot, että et voit muuttaa uskomuksiasi, silloin niiden muuttaminen on vaikeampaa kuin jos uskot että voit muuttaa uskomuksiasi.

Sen tiedän omasta kokemuksestani, että uskomusten muuttaminen on taitolaji. Kun opit tunnistamaan kehoasi kuuntelemalla mitkä ajatukset kumpuavat jostain syvältä eli ovat “totta” ja mitkä kumpuavat ihan vain mielen tarinoista eli ovat “valhetta”, omien uskomusten bongaaminen muuttuu huomattavasti helpommaksi.

Yleensä ihan vain sen näkeminen, miten jollain ajatuksella yritämme motivoida itseämme toimimaan tietyllä tavalla, auttaa luopumaan uskomuksesta, koska totuus on se, että olemme jo valmiiksi hyviä, ehjiä ja rakastettavia ja kaikki järjestyy aina jotenkin.

Elämä ilman turhia tunteita?

Fiilistellään hetki sillä, millaista elämä olisi, jos ei tuntisi muuta kuin perustunteita. Tämä edellyttäisi sitä, ettemme kertoisi itsellemme mitään tarinoita motivoidaksemme itseämme toimimaan tietyllä tavalla, suojellaksemme itseämme tai vaikuttaaksemme tietynlaiselta ihmiseltä. Samoin se edellyttäisi ettei meillä olisi uskomuksia tyyliin “tämä on hyvä ja tämä huono” tai “jos tämä tapahtuu, se tarkoittaa että…”

Tietyssä mielessä olisimme enemmän kuin pikkulapsia.

Olisimme lähestulkoon koko ajan kaikilla aisteilla läsnä tässä  hetkessä.

Koska meillä ei olisi ennakko-oletuksia esim. siitä, mitä muut meistä ajattelevat tai millaisia he ovat, kuuntelisimme muita avoimin mielin ja sydämin ajatellen “mitä hänellä on sanottavaa” — sen sijaan että kuuntelisimme väittääksemme vastaan, etsiäksemme heidän puheestaan todisteita siitä että oma uskomuksemme ovat otta tai odottaen omaa puheenvuoroamme.

Tekisimme etupäässä asioita, jotka inspiroivat, innostavat, kiinnostavat ja kiehtovat meitä.

Valtaosan ajasta olisimme joko mielenrauhassa tai sitten sisäisen inspiraatiomme seuraamisen takia kokisimme iloa, innostusta, uteliaisuutta, rakautta jne.

Silloin harvoin, kun kohtaisimme aidon menetyksen — läheinen kuolisi, jokin aikakausi päättyisi (esim. muuton, työpaikan vaihdon tai eron takia) — tuntisimme vain suloista ja levollista surua, joka ehkä alkuun olisi hyvinkin intensiivistä ja ajan myötä kevenisi. Tällöinkään emme tuntisi pahimpinakaan suruaikoina ihan koko ajan surua, vaan palaisimme jatkuvasti takaisin mielenrauhaan.

(HUOM! Emme siis tuntisi epäuskoa, voimatonta raivoa tai lohduttomuutta, koska emme valehtelisi itsellemme että asioiden pitäisi olla jotenkin toisin kuin ne ovat — ts. hyväksyisimme kuoleman ja asioiden päättymisen osana elämää.)

Vähän siitä riippuen miten paljon elämässämme olisi todella uhkaavia tilanteita (esim. eläisimmekö väkivaltaisessa suhteessa tai olisimmeko vaaratilanteita sisältävässä ammatissa), voi olla että emme tuntisi juuri koskaan edes pelkoa tai vihaa, jos kukaan ei uhkaisi fyysisesti meidän tai läheistemme hyvinvointia.

Ts. emme esimerkiksi suuttuisi siitä, että joku sanoo meille rumasti, koska se ei tarkoittaisi että meissä on jotain vikaa vaan kertoisi meille lähinnä jotain ko. henkilön sisäisestä maailmasta sillä hetkellä.

Ja jos joku vaikkapa pettäisi luottamuksemme, emme suuttuisi siitä — koska emme kertoisi itsellemme että se, että se, että joku pettää luottamuksemme tarkoittaa sitä että he yrittävät loukata meitä. Sen sijaan toteaisimme tyynesti että jatkossa laskemme vastaavissa tilanteissa vähemmän lupauksen pettäneen ihmisen varaan.

Emme murehtisi ikinä mitään, koska jos asialle voidaan tehdä jotain, teemme sen ja jos asialle ei voi tehdä mitään, juuri nyt, näemme että murehtiminen on silkkaa ajan haaskausta.

Samasta syystä emme tuntisi syyllisyyttä, koska tiedämme, että yritämme syyllisyydellä vain motivoida itseämme toimimaan toisin tulevaisuudessa tai vaikuttamaan paremmalta ihmiseltä (“koska tunnen syyllisyyttä, se tarkoittaa että tiedän tehneeni väärin”). Sen sijaan ottaisimme täyden vastuun omista tekemisistä ja laatisimme suunnitelman miten voimme toimia jatkossa fiksummin.  (“Väärin tein, anteeksi. Jatkossa toimin toisin.”)

Emme hermostuisi läheisillemme, koska näkisimme heidät yhtä ehjinä, täydellisinä ja rakastettavina kuin mitä itse olemme — emmekä tuntisi tarvitsevamme heidän hyväksyntäänsä, rakkauttaan tai huomiotaan tunteamksemme itsemme ehjiksi, hyviksi ja rakastettavaksi.

Hmm… Itse asiassa tällainen elämä kuulostaa kivalta JA näen miten jo nyt mulla on välillä päiviä — tai ainakin tunteja — jolloin elän juuri tuollaista elämää.

Ja koska mä jo näen, miten elän hetkittäin tuollaista elämää, huomaan että mulla ei ole mitään sisäistä paloa tai tarvetta lähteä väkisin tai muuten aktiivisesti tavoittelemaan tilaa, jossa eläisin tuollaista elämää 24/7. Jotenkin mulla on sisäinen tunne siitä, että ajan myötä joka tapauksessa tulen elämään siinä enemmän ja enemmän ihan itsestään.

Hulluna Saraan

Nyt viikonloppuna tuli vihdoin ja viimein elokuvateattereihin yhdessä elokuvan ohjaajan Samuli Valkaman kanssa kirjoittamani elokuva Hulluna Saraan.

Elokuva kertoo elämää pelkäävästä Villestä, jonka luo asumaan ilmestyy hänen elämää suurempi isänsä Taisto. Ville on joutua jälleen kerran isänsä varjoon, kun molemmat iskevät silmänsä samaan naiseen, elämänjanoiseen amerikkalaiseen rivitanssinopettajaan Saraan.

Ihan alkuperäinen idea elokuvaan oli Samulin, joka oli mutkan kautta ajautunut esittelemään idean Bronson Clubin Jesse Fryckmanille. Siinä vaiheessa olin tuntenut minulle kaukaista sukua olevan Jessen lapsesta asti ja työskennellyt hänen kanssaan Veijarit-elokuvan parissa. Niinpä Jesse otti minuun yhteyttä kysyi kiinnostaisiko tällainen projekti. Kyllä kiinnosti ja pian Bronson Clubin Teräsnainen Essi Suomela, jota ilman varmaan kumpaakaan noista leffoista ei olisi saatu valmiiksi asti (sori vaan jätkät), lähetti mulle ensimmäisen version Samulin konseptista.

1.7.2008 saamassani konseptissa leffa kuvattiin näin:

Lyhyt tiivistelmä

Masentunut nuorehko päähenkilö VILLE masentuu entisestään, kun hänen nuorekas hulttioisänsä muuttaa hänen luokseen asumaan. Ville löytää elämäänsä kuitenkin uuden sävelen alkamalla harrastaa rivitanssia. Lopulta hän löytää isänsä uudelleen ystävänä ja kohtaa uuden rakkauden mahdollisuuden.

Tyyli/ Henki / Viesti

“Suomi on Amerikka” on hyväntuulinen goodmood elokuva, jossa mahdolliset synkeätkin tilanteet nähdään humoristisen mutta todellisin silmin. Elokuvan tavoite on tuoda katsojalle toivoa ja uskoa siitä että muutos on mahdollinen – tavalla tai toisella, kuten esimerkiksi rivitanssimalla.

Suomi on Amerikka on tarina isän ja pojan välisestä suhteesta, rakkaudesta ja rivitanssista.

Kuvallisesti siinä yhdistyvät suomalaisen karut maisemat ja talot, yhdistettynä värikkääseen amerikkatyyliiin: jenkkirautoihin, kirkkaisiin vaatteisiin, jonka vastakohtana on skandinaavisen hillitty ja ujon varovainen itsensä ilmaisu.

Tyylillisiä esikuvia ovat esimerkiksi: Little Miss Sunshine, Garden State, Juno, Amelie, Thumbsucker ja Jalla Jalla.

Jep, huomasin vasta nyt itsekin, että tosiaan, alunperin kyseessä ei ollut leffa, jossa isä ja poika rakastuvat samaan naiseen. Kun katselin muistiinpanojani, näyttää siltä että keksimme idean ekassa tarinapalaverissa elokuussa 2008.

Hulluna käsisversioita

En ole koskaan kirjoittanut yhdestä elokuvasta — tai edes televisiosarjasta — niin monta hyvinkin erilaista versiota kuin Hulluna Saraan -elokuvasta. Arvioisin että jos kokoaisimme kaikki ne erilaiset juonikaaret, hahmot ja kohtaukset, joita kirjoitimme kolme vuotta kestäneen käsikirjoitusprojektin aikana ja joita EI käytetty valmiissa elokuvassa, saisimme niistä n. 6-10 vastaavanpituista leffaa.

Esim. Villellä oli melkein koko käsisprosessin ajan Hannele, nainen joka versiosta riippuen oli hänen ex-vaimonsa tai tyttöystävä, joka oli lähtenyt vuodeksi ulkomaille. Myös Villen äiti Markku-miehineen pyöri useaan otteeseen mukana kuvioissa. Eniten kaipaan ehkä erikoisia elämänoppeja jakanutta pizza-kebab-myyjää, joka oli alkupään versioissa Villen uskottu. Niin ja tietenkin taikavuohta, joka parin vuoden kehittelyn jälkeen muutettiin taikaponiksi, kunnes lopulta pudotimme sen kokonaan pois.

Tuntuu vähän hassulta lukea esim. arvosteluja, joissa valitetaan sitä, miten vähän Sarasta kerrotaan. Työstimme hänen hahmoaan kaikkein eniten ja tässä vuosien mittaan mimmille on kirjoitettu kaikenlaisia taustatarinoita. Jossain varhaisissa versioissa Sara oli Suomessa amerikkalaisen poikaystävänsä Markin kanssa. Yhdessä vaiheessa tyttö oli potkujen ja parisuhteen päättymisen takia kierrellyt Eurooppaa ja päätynyt sattuman kaupalla Suomeen (vanhan vaihtarikaverin ansiosta). Aika pitkään pyöriteltiin juonta, jossa mimmi oli Suomessa etsimässä isäänsä, josta hänellä oli vain vanha valokuva. Tämä oli ehkä minulle rakkain juonilinja.

Lopulta palasimme aina kuitenkin takaisin olennaiseen kysymällä itseltämme:

Mikä on se tarina, jonka Samuli haluaa tällä elokuvalla kertoa?

Ja kyllähän se aina palasi Villen isäsuhteeseen ja elämänpelkoon. Toki rakkaustarina ja Sara on tärkeä, muttei niin tärkeä, että olisimme voineet uhrata hänen historiansa käsittelyyn yhtään enempää aikaa.

Ohjaajan näköinen elokuva

Alusta alkaen oli päivänselvää, että olimme tekemässä nimenomaan Samulin elokuvaa. Sen lisäksi että alkuperäisidea elokuvaan tuli Samulilta, Samulin ensimmäiset lyhytelokuvat Alright Love ja Feelings and stuff nähtyäni olin täysin vakuuttunut siitä, että Samuli on nupullaan oleva elokuvallinen nero. Ja olen sitä mieltä edelleen, paitsi että nyt Samuli on aloittanut jo kukkaan puhkeamisen. Kun vuosien päästä herran ura on hedelmällisimmässä vaiheessaan, näette että olen oikeassa.

En ole itse ehtinyt nähdä ihan viimeistä versiota elokuvasta, koska se valmistui juuri kun olimme lähdössä Jenkkeihin. Sen version perusteella jonka näin, elokuva on mitä suurimmassa määrin Samulin näköinen.

Minun työpanokseni näkyy ehkä vahvimmin tarinan rakenteessa ja siinä, että projekti eteni ja palasimme kerta toisensa jälkeen takaisin olennaiseen. Vaikka tämän projektin eteen kirjoitimme valtavan määrän materiaalia, sen kirjoittaminen tuntui harvemmin työltä, koska se oli niin hauskaa. Palaverien aikana sai nauraa ihan hulluna ja paria versiota lukuunottamatta tuntui lähes koko ajan siltä, että käsikirjoitus eteni.

Valtaosan projektista kirjoitimme vuorotellen niin, että toinen kirjoitti kymmenkunta kohtausta eteenpäin — sitten toinen tuli ja korjasi käsikirjoitusohjelman notes-lapuilla kommentoiden kohtauksia ja/tai kirjoitti itse lisää kohtauksia. Loppuvaiheessa, kun rakenne alkoi olla vahvasti kohdallaan, pallo siirtyi vahvemmin Samulille ja minä siirryin selkeämmin kommentoijan asemaan. Ihan loppuvaiheessa Samuli löysi vaihteen, jonka jälkeen tuntui että kaikki, mihin hän koski muuttui kullaksi. Toisin sanoen lähes jokainen kohtaus, jonka Samuli siinä vaiheessa kirjoitti uusiksi, nousi yhtäkkiä ihan uudelle tasolle.

Lasken omaksi neroudekseni toisen kirjoittajan tukemisen lisäksi tunnistaa koska on minun aikani ottaa askel taaksepäin ja vain nauttia sen seuraamisesta, miten tarina nousee siivilleen. Tuli juuri nyt mieleen, että siinä mielessä valmentaminen ei ehkä sittenkään ole niin kauhean erilaista kuin se, millainen olen tiimikäsikirjoittajana.

Samuli on myös aivan poikkeuksellinen ihminen. Hänestä tulee minulle aina mieleen hyväntuulinen muumipeikko. Vain harva ihminen on yhtä aikaa yhtä älykäs, terävä, hauska — ja samaan aikaan valtavan hyväntahtoinen ja mitä parhaalla tavalla suorastaan lapsenomaisen utelias ja innostunut elämästä. Paitsi ehkä toinen lempiohjaajani* Lauri Nurkse, jonka kanssa teimme Veijarit-elokuvan.

Hulluna Saraan on saanut todella hyviä arvosteluja (vrt. Stara, Episodi, Savon sanomat).

Tässä oma reaktioni heti leffan ekan leikkausversion nähtyäni:

Jos haluat nauraa ja ehkä vähän itkeäkin, niin sitten tässä voisi olla oiva vaihtoehto seuraavalle leffaillallesi. Suosittelen!

*Niin siis on mulla muitakin hauskoja ja fiksuja lempiohjaajia kuin Lauri ja Samuli — viimeisimpinä esim. superskarppi Juuso Syrjä, jonka kanssa teimme Ellan ja Aleksin ja ihana Annika Grof, joka ohjasi Villa Helenaa.

Miten voi tajuta mistä mieli-ajatus-tunne-yhteydessä on kyse?

Jenga kirjoitti hyviä kysymyksiä Tunteiden tunnistamista käsittelevään viestiini.

Mieli-ajatus-yhteys on vähän sitä luokkaa, että se pitää tajuta samalla tavalla kuin tajuaa vitsin. Jos sitä yrittää käsittää järkeilemällä, sille käy samalla tavalla kuin vitsille — tavallaan ymmärrät mistä siinä on kyse, mutta se ei kolahda.

Mulla meni itsellänikin pitkään ennen kuin asia loksahti pala palalta kohdalleen.

Eka loksahdus oli ehkä se, kun tajusin silloin 2009 lokakuussa, että kaikki mitä kerroin itselleni menneisyydestäni oli valhetta. Ts. että muokkasin omia muistoja aktiivisesti sopimaan minä-käsitystäni jättämällä pois tiettyjä tapahtumia. Eli toisin sanoen loin draamaa omilla tarinoilla.

Toka loksahdus oli varmaan se, kun keväällä 2010 tajusin että MINÄ luon itselleni sen seksikkään olon omilla ajatuksillani (eivätkä muut haluamalla mua).

Ja vuodesta 2008 olin jo opetellut erottamaan milloin minussa aktivoituvat “eri persoonat” (eli automaattiset toimintamallit) ja jo silloin olin alkanut nähdä, että minussa on yksi osa, joka on levollinen, viisas jne.

Keväällä 2011 Michael Neill alkoi puhua entistä enemmän sisäisestä hyvinvoinnista ja kuinka se on meidän perustilamme ja kuinka palaamme siihen. Ensin tajusin että se sisäinen hyvinvointi on se “levollinen, viisas osa minussa”. Mutta vielä silloinkin luulin että meidän pitää tehdä jotain että pääsemme sinne.

Viime toukokuussa tajusin vihdoin ja viimein yhden Michaelin ryhmäpuhelun aikana, että tosiaan, meidän ei tarvitse tehdä mitään päästäksemme mielenrauhaan vaan palaamme sinne automaattisesti.

Eli periaatteessa mulla on mennyt itsellä kolmisen vuotta ennen kuin olen tajunnut koko kuvion.

Jenga kirjoitti jossain siitä, miten hän on melkein aina onnellinen — eli minun termein mielenrauhassa. Eli tilassa jossa tiedät että kaikki järjestyy, tunnet olevasi ehjä ja rakastettava, suhtaudut asioihin tietyllä tyyneydellä ja kärsivällisyydellä jne.

Se tila on perustilasi, joka ei oikeasti mene mihinkään, vaan on koko ajan yhden ajatuksen päässä. Se on tila johon kehosi ja mielesi pyrkii takaisin ihan koko ajan.

Tämä tila on ihan täysin “totta”, ja näet ja tunnet sen olevan totta aina kun olet siinä tilassa. Siinä tilassa ollessasi näet myös, että ne kurjia tunteita aiheuttavat tarinat olivat vain tarinoita, eikä tilanne ole yleensä niin paha kuin mitä olet uskotellut itsellesi. (Kun taas kurjien tunteiden vallassa et välttämättä kykene näkemään miten voisit palata ikinä enää mielenrauhaan.)

Tai toisin sanoin: tähän tilaan päästäksesi sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään — ajaudut siihen väistämättä ennemmin tai myöhemmin — kun taas muuttuaksesi ahdistuneeksi, stressaantuneeksi jne. sinun pitää alkaa kiinnittää enemmän huomiota negatiivisia tunteita herättäviin ajatuksiin.

Tunteet ovat totta, vaikka ajatukset eivät pohjaudu todellisuuteen

Kun olet pelokas, ahdistunut, väsynyt, vihainen, surullinen jne. niin kyllä ne tunteet ovat ihan täysin totta, koska tunnet ne. Mutta niiden alkusyy on sinun päässäsi, ei ulkopuolella.

Jenga kirjoitti:

“Olisi vain satunnaisia ajatuksia, jotka aiheuttavat satunnaisia tunteita. Voimme uskoa yhtenä päivänä yhdellä tavalla, toisena toisella, eikä kumpikaan uskomus ole sen enempää totta kuin toinenkaan.”

Joo, mieleemme nousee pitkin päivää satunnaisia ajatuksia, mutta ei ole satunnaista kiinnität huomiosi tiettyihin ajatuksiin ja lähdet suurentelemaan niitä. Ts. uskot tietyt ajatukset todeksi ja annat niille suuremman emotionaalisen merkityksen kuin muille ajatuksille. Uskomukset määrittävät sen, mihin ajatuksiin takerrut ja mitkä sivuutat olankohautuksella.

Nähtyäsi että jokin uskomus on väärä — joko voit tehdä niin kuin esim. NLP:ssä tehdään, että korvaat sen jollain toisella uskomuksella. Eli korvaat valheen toisella valheella. Miksi kukaan tekisi niin? Koska Mandy Evansin sanoin:

Uskomme tarvitsemme uskomuksia, koska luulemme ettemme kestä elää epätietoisuudessa. Minulla ei ole mitään ongelmaa elää epätietoisuudessa, niinpä en tarvitse uskomuksia.

Totta, jos valtaosa rajoittavista uskomuksistasi katoaisi maagisesti, olisit aistit ja mieli avoimena ottamassa vastaan maailmaa.

Kun kumppanisi puhuisi sinulle, keskittyisit todellakin kuuntelemaan häntä ja aistimaan hänen olemuksensa, koska et kuvittelisi tietäväsi valmiiksi mitä hän aikoo sanoa tai mitä hän ajattelee. (Ja huom, et oikeasti tiedä tälläkään hetkellä mitä kumppanisi todella ajattelee!).

Sosiaalisissa tilanteissa et keskittyisi kuvittelemaan mitä muut sinusta “ihan varmaan” ajattelevat, vaan huomiosi olisi tilanteen havainnoinnissa ja siinä hetkessä. Kun puhuisit, puhuisit mielenrauhasta käsin niin, että sanat tuntuvat kumpuavan syvältä sisältäsi — et niin, että mietit mitä voit tai et voi sanoa tässä hetkessä.

Kun miettisit tulevaisuutta, näkisit sen tyhjänä kankaana tai avaruutena ja miettisit “mitä haluan luoda tänään”, sen sijaan että näkisit uskomustesi petaaman valmiin tulevaisuuden.

Jne.

Mielenrauha on fakta

Se, että palaat mielenrauhaan ja että mielenrauha (tai onnellisuus) on perustilasi, ei ole uskomus. Se on fysiologinen ja psykologinen fakta, joka näkyy jo ihan pienissä vauvoissa. Eli toisin sanoen sinussa on jo “tehdasasetuksena” tunne siitä, että olet hyvä, ehjä ja rakastettava ja että asiat järjestyvät jotenkin (vaikka et tiedä miten).

Uskomukset ovat vain “lisäohjelmia”, joita vanhempasi ja myöhemmin sinä itse “asentavat” sinuun.

Kuviteltu vai todellinen tapahtuma?

Huomaa mikä ero on siinä, että pelkäät läheisen kuolemaa tai sitten se läheinen ihan oikeasti kuolee.

Eka on ihan vain kuvitelma — vähän niin kuin katosisit jotain kauhuelokuvaa. Kun kuvittelet etukäteen läheisesi kuolevan, kuvittelet ettet koskaan enää näe häntä, mikä on valhe, koska hän on vielä elossa ja elämässäsi. Tunteesi ovat tavallaan suuremmat, koska yhtä aikaa koet mielikuvasi aiheuttamaa surua JA pelkoa siitä, että joudut kokemaan surua ihan aiheesta.

Voi olla että kuolet itse ennen läheistäsi, jolloin murehtimisesi ja suremisesi meni tavallaan “hukkaan”.

Mutta jos läheisesi oikeasti kuolee ja ajattelet ettet enää koskaan näe häntä, se on totta. Tällöin et pelkää eli murehdi hänen kuolemaansa vaan ainoastaan suret hänen menetystään.

Miksi näitä asioita ei voi ymmärtää järkeilemällä?

Miksi menet solmuun näitä ajatellessasi? Koska alkaessasi ajatella “liikaa”, voi olla että päässäsi alkaa pyöriä myös ajatuksia tyyliin “äh, mä en tajua”, mistä seuraa turhautuminen mikä estää sua kokemasta mielenrauhaa.

Voisi olla hedelmällisempää lähteä käsittelemään asiaa näin:

— Kun huomaat olevasi mielenrauhassa/onnellisuuden tilassa, hengitä pari kertaa syvään ja anna kehosi oikein “laskeutua” kunnolla ko. tilaan. Fiilistele siinä tilassa sitä, miten tiedät olevasi ehjä, hyvä ja rakastettava. Mieti miltä tuntuisi tietää ihan aina — siis silloinkin kun olet kiihtyneessä tilassa — että tämä on sinun perustilasi ja että palaat tähän aina enemmin tai myöhemmin.

— Kun huomaat olevasi ahdistunut tms., kysy itseltäsi: “mitä yritän saada itseni tekemään, miltä yritän itseäni suojella tai millaiselta ihmiseltä yritän vaikuttaa kertomalla itselleni tarinaa, joka aiheuttaa tämän tunteen.”

Voi olla ettei kummastakaan “tekniikasta” seuraa heti mitään selkeitä vastauksia — eikä tarvitsekaan — koska se, ymmärrätkö asian täysin, ei muuta itse ilmiötä mitenkään.

Miltä tuntuu todella ymmärtää ajatusten ja mielenrauhan/onnellisuuden ja tunteiden suhde?

Elämä tuntuu kevyemmältä. Hullut ajatukset nousevat mieleen ihan yhtä lailla kuin ennenkin ja välillä edelleen takerrun niihin, varsinkin väsyneenä ja/tai nälkäisenä, mutta negatiiviset tunteet eivät vie minua samalla tavalla mukanaan kuin ennen.

Tietyssä mielessä elämä tuntuu varsinkin alkuun “tyhjemmältä”, kun en täytä osaa päivästä murehtimalla turhaan.

Ja kyllähän se alkuun tuntuu oudolta alkaa tehdä asioita, koska haluaa tehdä niitä eikä siksi että “on pakko” tehdä niitä.

Mutta samaan aikaan tunne on levollinen ja hyvä — epämukavuus tulee siitä etten ole tottunut siihen. Tällöin totuttamista voi helpottaa kysymällä itseltään “voisinko nauttia tästä vapauden ja avaruuden tunteesta vielä hetken pidempään”.

Huomaa myös, että ainakaan minun tavoitteenani EI ole päästä tilana, etten murehdi ikinä mistään mitään tai koskaan takerru negatiivisiin ajatuksiin. Teoriassa se ehkä olisi mahdollista, mutta käytän mieluummin aikani ja energiani uusien hyvien juttujen luomiseen ja tästä hetkestä nauttimiseen kuin negatiivisen ajatuksen “korjaamiseen”, joka menee itsestään ohi (ainakin joksikin aikaa).

Milloin “kannattaa” lähteä diilaamaan ikäviä tunteita herättävän ajatuksen kanssa ja milloin ei?

“Tiedän” että haluan puuttua johonkin ikäviä tunteita aiheuttavaan uskomukseen siitä, että siihen puuttuminen tuntuu tärkeältä.

Esim. jos uskomukseni ja ajatukseni saavat minut kilahtelemaan lapselleni, haluan todellakin puuttua ongelmaan. Jos taas esimerkiksi ajatukseni saavat minut stressaamaan asunnon hankinnasta, en jaksa lähteä kauheasti ihmettelemään mikä uskomus niiden taustalla on, koska tässä asiassa tunteeni eivät saa minua käyttäytymään typerästi (vaikka mieli tekisi) ja koska tiedän että kunhan olemme hankkineet asunnon, ajatukset katoavat.

Toisin sanoen ei ole mitään sääntöjä siitä milloin “pitää” lähteä puuttumaan omiin uskomuksiin. Joku ei ehkä puutu mihinkään uskomuksiin (Michael Neill vaikuttaa vähän siltä), joku puuttuu jokaiseen isompaa ahdistusta aiheuttavaan uskomukseen, joku voi puuttua uskomuksiin rykäyksissä eli välillä käydä läpi monta uskomusta, sitten olla pidemmän aikaa puuttumatta mihinkään uskomukseen.

Mitä haluat luoda?

Jos näkisit jo tänään kristallinkirkkaasti että olet hyvä, ehjä ja rakastettava, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja että palaat automaattisesti mielenrauhaan, mitä haluaisit luoda tänään?

Miksi olla parisuhteessa?

Olen miettinyt viimeisen viikon ajan tavallista enemmän parisuhteita. Ensinnäkin Supercoach Academyssa (tästä eteenpäin SCA) kysymys siitä, miksi kenenkään kannattaa olla parisuhteessa nousi useamman kerran esiin. Toiseksi näin vanhaa paikallista ystävää, jonka kanssa tuli puhetta parisuhteista. Kolmanneksi uusissa olosuhteissa eläminen on taas tuonut (uudestaan) esiin erilaisia aspekteja omasta parisuhteesta.

Kaikki tunteemme — mukaanlukien onnellisuus, tunne että olemme rakastettuja jne. — ovat seurausta omista ajatuksistamme eivätkä ulkoisista tapahtumista. Tästä seuraa se, että emme oikeasti tarvitse ketään muuta tekemään meidän onnelliseksi tai tuntemaan itseämme rakastetuksi tai halutuksi.

Joo, usein voi näyttää siltä, että toinen saa meidät tuntemaan itsemme rakastetuksi jne., mutta se johtuu vain siitä, että tulkitsemme heidän käytöstään omilla ajatuksillamme niin, että omat ajatuksemme herättää meissä rakkauden tunteen. Ts. puolisomme sanoo “rakastan sinua” ja ajattelemme mielessämme “oi, se rakastaa minua”, jolloin oma ajatuksemme laukaisee meissä rakkauden tunteen. Jos olemme vihaisia puolisollemme tai epäilemme hänen rakkauttaan, täsmälleen samoin ja samassa tilanteessa sanottu “rakastan sinua” voi saada meidät ajattelemaan “se yrittää nyt vain hyvitellä mua”, jolloin tunnemme itsemme katkeraksi — vaikka oikeasti kumppanimme saattoi tarkoittaa koko sydämestään mitä sanoi.

Kysymys “miksi olla kenenkään kanssa parisuhteessa, jos hän ei tee meitä rakastetummaksi ja onnellisemmaksi” on samanlainen kysymys kuin “miksi haluaisin tehdä mitään, jos voin olla jo tänään täysin onnellinen.”

No vaikkapa siksi, että viihdyn jonkun seurassa. Olen kiinnostunut hänen jutuistaan. Hänen juttunsa naurattaa minua. Hänen kanssaan eläminen tekee arjesta helpompaa esimerkiksi taloudellisen vastuun jakamisen ansiosta. Koska tuntuu hyvältä kertoa hänelle omia ajatuksian. Koska hän tykkää puuhastella kanssani samoja juttuja. Koska haluan harrastaa hänen kanssaan seksiä enemmän kuin kenenkään muun ihmisen kanssa. Koska hänen kanssaan on kivempaa olla kuin kenenkään muun ihmisen kanssa tai yksin.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä ja jo pienessä lapsessa näkyy halu olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Minusta on kivaa, että elämässäni on ihminen, jonka kanssa voin olla päivittäin sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Toisaalta parisuhteet kasvattavat. En tunne yhtään pariskuntaa, joka olisi ollut täydellisen yhteensopiva alusa alkaen. Jokainen tuntemani pariskunta on joutunut sovittamaan jossain määrin erilaisia kommunikointitapoja, ajattelutapoja ja toimintatapoja yhteen. Minulle tämä ei ole ensisijainen syy olla parisuhteessa vaan ikään kuin “bonus”.

Rehellisyyden nimissä usein “parisuhteessa kasvaminen” tuntuu suorastaan hinnalta, jonka joudun maksamaan siitä, että minulla on kivaa seuraa. Tunnustan miettiväni usein, miten paljon helpommalla pääsisin esimerkiksi siivouksen tai ajankäytön suhteen, jos olisin lapseton sinkku.

Mutta aina kun puolisoni on saanut minut näkemään ja kyseenalaistamaan jonkin oman rajoittavan ajatusmallini tai satuttavan toimintamallini, olen siitä kiitollinen. Joskus havainto tulee suoraan siitä, että kumppanini osoittaa suoraan ajatusvirheeni. Vielä useammin olen bongannut omat satuttavat ajatusmallini siitä, että  ajaudumme jatkuvasti jostain asiasta ristiriitaan tai minä tunnen sisäisä ristiriitaa, joka kasvaa niin sietämättömäksi, että on helpompi tehdä asialle jotain kuin elää sen kanssa.

Tänään olen miettinyt syyllisyyttä oman ajan ottamisesta. Jostain syystä minun on edelleen järjettömän vaikeaa ottaa itselleni omaa aikaa kirjoittamiseen. Puolisoni ei helpota asiaa kuittailemalla esimerkiksi siitä, että aikatauluarvioni pettävät tai esim. että hän joutuu olemaan lapsen kanssa odottamassa kotona, kun minä olen käynyt kirjoittamassa tai tapaamassa kavereitani. Jostain syystä emme pysty keskustelemaan asiasta asiallisesti kuin ehkä minuutin, kun homma alkaa eskaloitua huutoriidaksi.

Kirjoitan tätä nyt kahvilassa tällaisen huutoriidan päätteeksi. Tänne kävellessäni mietiskelin sitä, mikä on todellinen ongelma ja mitä minä voin tehdä asialle.

Minun näkökulmastani ongelma on se, että ahdistun niin paljon miehen kuittailusta, että inhottaa jo valmiiksi alkaa neuvotella koska voisin kirjoittaa. Ehkä siksi teen ehdotukset jotenkin niin epäselvästi tai väärällä hetkellä tai muuten väärällä tavalla, että mieheni käsittää minua ainakin osin väärin.

Ydinongelma on se, että jostain syystä kerron itselleni tarinaa, ettei minulla ole oikeutta ottaa itselleni aikaa. Tai että mieheni suuttuu, jos otan omaa aikaa. Nyt kun olen itselleni ihan täysin rehellinen, huomaan että joo, ehkei hänkään nyt ihan intopinkeänä halua hengata himassa lapsemme kanssa — eikä jostain syystä osaa itse lähteä lapsen kanssa liikkeelle — mutta juuri epäselvyyteni ja epämääräisyyteni on se, joka ärsyttää häntä.

Miksi ihmeessä kertoisin itselleni tarinaa, ettei minulla ole oikeutta ottaa itselleni aikaa ja kirjoittaa? Tai ehkä tämä on väärä kysymys. Ahdistun tästä asiasta, koska uskottelen itselleni että…

OK, nyt tuli vastaus. Ja TAAS mennään takaisin sinne lapsuuteen kun olin 12-vuotta ja vanhemmat olivat eroamassa ja luulin että se olisi voitu välttää jos äiti olisi vain pistänyt oman uransa sivuun ja keskittynyt jeesimään isää sen uran kanssa.

Eli ahdistun tästä asiasta, koska uskottelen itselleni että jos panostan liikaa omaan juttuun, parisuhteeni kariutuu.

No äh ja pöh.

Eikö olekin hullua, miten jokin noin tyhmä vanha uskomus voi jumittaa elämää vielä 25 vuotta myöhemmin? Uskomus joka liittyi ihan eri tilanteeseen ja eri ihmisiin?

Eli nyt mulla on ainakin kolme vaihtoehtoa:

1. Jatkan miehen “varomista” ja olen katkera ja takakireä kun vituttaa niin etten pääse kirjoittamaan.

2. Totean aina paniikin noustessa silloin kun pitäisi neuvotella siitä koska voin ottaa omaa aikaa, että kyseessä on vain ajatus, joka perustuu lapsuuden uskomukseen — ja otan ajan.

tai…

3. Löydän näkökulman asiaan, joka saa minut päästämään irti tästä uskomuksesta.

No ensimmäiseksi tulee mieleen, että taas kerran vain uskottelen itselleni, että pistän puolison ja lapsen ykköseksi. Kävimme juuri pitkän keskustelun siitä, miten minä en ole riittävästi läsnä ollessani fyysisesti paikalla vaan olen koko ajan räpläämässä tietokonetta ja kännykkää.

Tämä on seurausta siitä, että koen että joudun “varastamaan” aikaa itselleni. Eli jos nyt ihan vain reippaasti ottaisin aikaa esim. kirjoittamiseen, niin silloin minun voisi olla helpompi olla aidosti läsnä silloin kun olen fyysisesti paikalla.

Toinen pointti on se, että tunnen syyllisyyttä esim. siitä, että olen nyt kirjoittamassa ja mies “joutuu” olemaan lapsen kanssa kotona. Pistän itseni tuntemaan syyllisyyttä kuvittelemalla miten mies tuskastuu lapsen kanssa kämpässämme, koska näin voin tuntea että olen jotenkin empaattisempi tai ymmärtäväisempi miestä kohtaan.

Paitsi ettei tämä syyllisyys auta miestä ja lasta mitenkään. Ja käytännössä aina kun menen takaisin kotiin, miehellä ja lapsella on ollut oikeasti kivaa keskenään. 😀

Eli aika helvetin tyhmää. Yhtä hyvin voisin ajatella, että se, että mies on lapsen kanssa himassa on hinta siitä, että hän on hoitovapaalla ja Kaliforniassa eikä joudu kaivamaan autoa aamukuudelta lumihangesta lähteäkseen aamuvuoroon. 😀

No niin — nyt näen koko asian huomattavasti selkeämmin. Ihan naurattaa se, miten olen jotenkin mennyt niin mukaan omiin ajatuksiini ja tunteisiini, etten ole nähnyt kokonaisuutta.

Luulen että tästä eteenpäin miehen alkaessa totean kylmän rauhallisesti että “joo, tiedän että se on kurjaa, mutta nyt on mun vuoro tehdä töitä ja sun vuoro vahtia lasta.”

Itse asiassa — tämä on tavallaan sama tekniikka, jolla tässä englanninkielisessä artikkelissa suositellaan diilaamaan “erikoisherkkien” lapsien kanssa. Jutun kuvauksen perusteella lapsemme on todellakin näitä erikoisherkkiä tyyppejä.

Lopuksi haluan vielä huomauttaa, että tätä nykyä olen sitä mieltä, että useimmat ahdistavistakin ajatuksistani ja tunteistani ovat sellaisia, ettei niille tarvitse tehdä mitään — kun ennen olin koko ajan korjaamassa kaikkia virheellisiä ajatus- ja käytösmallejani. Vasta kun homma alkaa tökkiä niin pahasti kuin nyt, voi olla hyvä ainakin kokeilla katsoa mikä tyhmä uskomus oman toiminnan tai ajattelun takana on.

Voiko vuoden ekasta päivästä päätellä koko vuoden?

Juttelin eilen erään kaverini kanssa siitä, kuinka kumpikin meistä kokee, että vuoden ensimmäinen vuorokausi kuvaa tulevaa vuotta. Jos muistelen menneitä uusia vuosia, niin joskus uskomus näyttää pitäneet paikkaansa — mutta aika usein ei ehkä sittenkään.

Kirjaan nyt kuitenkin ylös tämän päivän fiilikset, että nähdään loppuvuonna että miten tämä päivä korreloi koko vuoden kanssa.

Vuosi vaihtui ihanien miesteni kanssa Vallilan kallioilla ilotulitusta ihmetellen. Poika, joka oli nähnyt jo sinä iltana kaksi ilotulitusta, oli selkärepussa.  Tosin lähdettiin aika äkkiä kotiin, koska osalla juhlijoista raketit karkasivat kirjaimellisesti käsistä.

Saatuani lapsen nukkumaan seurustelin miehen kanssa ja kirjoitin Onnistunut laihdutus -pakettia.

20120102-022629.jpg

Lapsi herätti äidin vähän turhan aikaisin kymmeneltä… Kun olin kuitenkin mennyt nukkumaan jo yhdeksältä. Kaipasin jotain terveellistä, koska turvotus oli ihan hirveä ja aamupaino järkyttävät 70,1 kg (kokeilen kirjoittaa puuttuvat raportit nyt maanantaina päivällä).

20120102-022645.jpg

Päätin heittää lähes syömättömän suklaarasian roskiin sen jälkeen kun mies ilmoitti ettei aio auttaa mua syömällä sitä. Miksi pitää kotona houkutuksia, jotka eivät ole edes niin hyviä (perusfazerinsiniset saivat jäädä ja ikinä en kyllä heittäisi Raffaello-palloja roskiin).

Samalla ilmoitin miehelle että ottaisin kantaa kotiin (eli aiheuttamaani sotkuun) vasta kun olisin kirjoittanut ihan intopinkeänä vuoden ekan blogimerkinnän, joka oli pyörinyt päässä jo yöstä lähtien.

Näin myös kävi. Noin pari päivää aiemmin olisin ehkä eka siivonnut salaa hermostuneena siitä, että laitoin kodin oman intohimoni edelle. Mutta ei uusi-Katri, joka laittaa tänä vuonna itsensä kaiken muun edelle. Tai ainakin useammin kuin aiempina vuosina.

20120102-022718.jpg

Sää oli niin huikea, että oli “pakko” ajaa landelle moikkaamaan erittäin krapulaista sukua. Onnittelin salaa itseäni siitä, että olin pysynyt tiukkana, kuunnellut sydäntäni ja jäänyt Helsinkiin sen sijaan että olisin ajanut maalle rymyämään.

Kuva on siskoni talon terassilta. Ostin tämän tontin muuten itselleni 1998. Aikomuksenani oli rakentaa tänne joskus oma talo. Vuonna 2000 erottuani totesin että silloin esikoistaan odottavalla sisarellani miehineen olisi enemmän käyttöä tontille, joten myin sen niille. Onneksi, sillä niin komean talon ja pihapiirin he ovat sinne rakentaneet. Jos tontti olisi jäänyt minulle, veikkaan ettei siinä seisoisi vieläkään edes majaa.

20120102-022749.jpg

Siskon luota siirryin veljen perheen luo. Tätä maisemaa olen tuijottanut tuntikausia kirjoittaessani kirjojani. Asuin täällä 2003-2006. Silloin tässä oli kyllä aika rupu terassi. Veli vaimoineen osti talon Jenkeistä palattuani minulta, kun alkoi näyttää siltä, että minä jäisin Helsinkiin, kun taas veli kasvavine perheineen etsiskeli kotia tältä seudulta. Veljen perhe on rakentanut vanhasta talosta ympäristöineen niin upean paikan, että taas sain onnitella itseäni siitä, että pistin tämänkin kiinteistön kiertoon. Plus salaa onnittelin itseäni siitä, ettei mun tarvitse ajaa enää yhtenäkään talvena talolle nousevaa jäistä rinnettä kotiini.

20120102-022802.jpg

Lapsi oli ihan fiilareissa siitä, että pääsi leikkimään serkkujen leluilla ja ylipäätään seikkailemaan. Oli helppo tuntea itsensä hyväksi äidiksi.

20120102-022810.jpg

Toin lapsen kotiin päiväunille ja lähdin miehen siunauksella kirjoittamaan. Olin kyllä taas tänään superrakastunut mieheeni — jos siis tämä päivä symboloi koko vuotta, luvassa on paljon rakkaudellisia fiiliksiä.

20120102-022816.jpg

Palattuani kotiin jatkoin vuoroin kirjoittamista ja vuoroin lapsen viihdyttämistä. Mies kävi välillä moikkaamassa kavereitaan, mutta palasi sitten kotiin. Meillä oli varsin mukavaa ja lapsen nukuttaminen sujui jälleen kerran ilman enempiä kyyneleitä. Mehän kehitytään!

Kello oli jo kaksi, kun sain neljännen Onnistunut Laihdutus –paketin osista valmiiksi. Näin kirjoitin fiiliksistä VIP-blogiin:

“Noniiii… Nyt on nelososa Onnistunut laihdutus -paketista sitten valmis! Kyllä siinä oli hommaa — mutta lopputulos on mielestäni ehdottomasti sen väärti.

Välillä kirjoittaessani mulle tulee fiilis, että “viisaammat puhuvat kauttani”. Silloin tuntuu siltä, kuin teksti jotenkin vain soljuisi musta ilman, että oikeastaan ajattelen mitä kirjoitan. Ja AINA jälkeenpäin kun luen tällaista tekstiä, olen ihmeissäni siitä, miten mä olen onnistunut sanomaan asiat jotenkin niin hyvin ja viisaasti.

No kanavoinko mä jotain henkiä? Enpä usko — jos lähtisin kunnolla purkamaan kirjoituksiani, pystyisin kyllä näkemään mistä mikäkin tieto tai ajatus on lähtöisin. Pikemminkin kyse on siitä, että alitajuntani eli intuitioni eli sydämeni eli sisäinen viisauteni yhdistelee kaiken imemänsä tiedon tehokkaammin ja nopeammin kuin tietoinen mieli ja silloin kun olen kiinni mielenrauhassa, voin “ammentaa” juttuni valmiiksi prosessoituina alitajunnastani.”

Eli on kyllä lievästi sanottuna itsetyytyväinen fiilis. Sen sijaan noi silmälasit herättävät mussa edelleen päivittäistä hämmennystä — käytännössä aina, kun näen itseni peilistä.

OK, kello on kolme, nyt nukkumaan. Jos tämä päivä oikeasti symboloi tätä vuotta, niin ihan kauheasti en kyllä silloin tänä vuonna nukkuisi. Hups!

Matkamielellä & majoitusasiaa

No niin, mun hieno yritykseni saada blogi päivittymään joka päivä EI sitten mennyt putkeen. MUTTA nyt on edessä muutoksia, joiden ansiosta bloggaustahtini tulee tiivistymään maaliskuun puolen välin tienoilla tai jälkeen. Siitä lisää kun ollaan niin pitkällä.

Sitä ennen on edessä reilut seitsemän viikkoa Kalifornian auringossa koko kolmihenkisen perheemme voimin. Jenkkien maahanmuuttoviranomaiset kysyvät usein maahan tullessa että onko matkan tarkoitus “business or pleasure”. No nautintoa on luvassa ihan varmasti, mutta saa nähdä miten sen bisnespuolen käy…

Vinkki ulkomaanreissua varten kämppää etsiville: Airbnb.com . Vuokraamme nyt toistamiseen sen kautta. Airbnb välittää yksityisten ihmisten tarjoamia majapaikkoja niin ilmapatjalla olohuoneen nurkassa kuin omassa huoneessa ja kokonaan omassa käytössä olevassa asunnossa. Hinnat ovat usein halvempia kuin hotellissa ja varsinkin näin perheellisenä tykkään asua oikeassa asunnossa.

Airbnb:stä tekee esim. VRBO.com:ia turvallisemman se, että kun vuokraat asunnon, maksat Airbnb:lle koko vuokrasumman, mutta Airbnb antaa sen vuokranantajalle vasta 24-48 tuntia sen jälkeen kun olet (toivottavasti) saanut asunnon. Jos vuokranantaja tekee yhtäkkiä oharit tai asunto on jotain muuta kuin piti olla, airbnb voi auttaa sinua löytämään uuden kämpän ja käyttää maksamasi rahat siihen (eikä huijarin kämppään).

No, olen kyllä vuokrannut Jenkeissä menestyksekkäästi myös Craigslist.org.in kautta, mutta sieltä vuokratessa kannattaa olla erityisen tarkkana kehen luottaa. Toisaalta jos on Jenkeissä pidempään, Craigslistalta voi löytää mitä tahansa halvasta autosta lastenrattaisiin.

Uusi vuosi, uudet kujeet!


Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kyllä, olen edelleenkin elossa, vaikka välillä tuntui tekevän hieman tiukkaa. Viime syksy oli taas raskain naismuistiin, mutta niin vain siitäkin selvittiin! Muutimme elokuun ja marraskuun välillä kolme kertaa — ensin kaksi kertaa putkiremontin takia ja lopuksi uuteen ihanaan kotiin.

Muutot rikkoivat rutiinit ja aiheuttivat sen, että lapsukaisemme yöunista tuli taas entistä rikkonaisemmat — pahimmillaan en nukkunut kuukauteen yhtenäkään yönä edes kolmea tuntia putkeen.

Sen lisäksi eräs läheiseni nukkui pois pitkähkön sairauden jälkeen. Huomaan vieläkin käsitteleväni lähes päivittäin hänen kuolemaansa ja sen vaikutuksia koko lähipiiriini.

Nyt elämä on kuitenkin taas asettanut uomiinsa. Olemme kaikki kotiutuneet erinomaisesti uuteen kotiin, arkirutiinit pyörivät melko sutjakasti ja lapsikin nukkuu paremmin.

Kirjoittamani elokuva Veijarit pyörii yhä elokuvateattereissa ja sai hyviä(kin) arvosteluja ja oli Suomen katsotuin leffa kolmen viikon ajan, kunnes hävisi Varekselle ja on nyt Suomen toiseksi katsotuin elokuva. Olen elokuvaan erittäin tyytyväinen ja tietysti suosittelen sitä varsinkin niille, jotka ovat joskus menettäneet kaverinsa parisuhteelle tai parisuhteen takia tai kärsineet kolmenkympin kriisistä tai kärsineet kaverista, joka kärsii kolmenkympin kriisistä.

Tällä hetkellä työn alla on kaksikin elokuvakäsikirjoitusta, sekä perinteiseen tyyliin muita suuria suunnitelmia, joista en voi vielä kertoa sen enempää.

Kutri.net:in päivittäminen ja tähän blogiin kirjoittaminen on käynyt lähes päivittäin mielessä. Kokeilen nyt uudenlaista taktiikkaa: tavoitteenani on kirjoittaa aina sunnuntaisin seuraavan viikon blogimerkinnät valmiiksi ja ajastaa WordPress julkaisemaan ne yksi kerrallaan. Samalla kokeilen systeemiä, jossa jokaisella päivällä on oma teemansa.

Tulevaa viikkoa varten olen kirjoittanut seuraavat blogimerkinnät:

  • Maanantai — inspiraatio ja motivaatio: Tähänastisen elämäsi paras vuosi
  • Tiistai — Terveys, laihdutus ja liikunta: Tiukka laihdutuskuuri vaarantaa mielenterveytesi
  • Keskiviikko — Äitiys, vanhemmuus ja lapset: Hyvä äitiys
  • Torstai — Järjestäytyminen, tehokkuus ja siivous: Rutiinit rokkaa!
  • Perjantai — Kiitollisuus: Tänään olen kiitollinen…
  • Lauantai — Ruoka, nautinto, matkat ja shoppailu ja muu mukava: Jookos kookos
  • Sunnuntai — Viikkoraportti ja seuraavan viikon suunnitelma

Hauskaa uutta viikkoa kaikille!

Kun vanhempasi olivat cooleja

Sain kirjan toisen version valmiiksi ja fiilis on aikamoisen hyvä! Tämän jälkeen en usko siihen tulevan kuin pieniä muutoksia.

Tänään olen antanut itselleni oikeuden käyttää illan päämäärättömään nettisurffailuun. Sen seurauksena törmäsin tähän blogiin, jonne lukijat saavat lähettää kuvia vanhemmistaan ajalta, jolloin nämä olivat nuoria (ja ehkä tsägällä jopa cooleja). Rakastan vanhoja valokuvia ja tämänkaltaista nostalgiaa, joten blogi kolahti ainakin minuun. Kuvia katsoessani huomasin miettiväni, mitä kuvissa esiintyvät tyypit ajattelivat tuolloin elämästä ja tulevaisuudesta — ja mitä he ajattelevat tänään elämästä ja siitä, miten asiat menivät.

Jännä myös miettiä, miten minä ajattelen esimerkiksi 20 vuoden päästä siitä, millainen olen tänään ja mitä toivon tulevaisuudeltani. Tai mitä ajattelin 10 vuotta sitten ja miten kaikki sitten menikin ihan eri tavalla kuin kuvittelin.

Muita kiinnostavia blogilöytöjä tältä illalta:

Ihan muuten vaan kiinnostava artikkeli.

  • Lopeta draama -merkintä kolahti, koska olin juuri pari viikkoa sitten tajunnut millainen draama queen olen ollut ja olin päättänyt lopettaa marttyyriteiniprinsessan leikkimisen.

Lopputulos: tunnen että ennen elämäni oli kuin huone täynnä kaikenlaista jännää, mutta myös turhaa kamaa — itämaisia mattoja, tauluja, lamppuja, kristallipalloja, vanhoja tietokoneita, valokuvia jne. — ja nyt istun tyhjässä kelta-valkoisessa ja valoisassa huoneessa ihmettelemässä, että milläköhän sen nyt sitten täyttäisi, jos yhtään millään. Outoa.

Mistä tulikin mieleeni, että kiitän harva se päivä itseäni siitä, että tajusin lähteä Facebookista jo viime tammikuussa enkä koskaan haksahtanut Twitteriin. Syynä lähtöön oli siis se, että totesin addiktoituneeni Feissariin niin pahasti, että aiottuani vain “vilkaista” kaikkien kavereiden uusimmat päivitykset, huomasin kaksi tuntia myöhemmin katsovan jonkun ihan vieraan tyypin lomakuvia ihan vaan silkkaa uteliaisuuttani. Alunperin tarkoituksena oli lähteä pois vain muutamaksi viikoksi, että olisin saanut työsuman purettua, mutta huomattuani miten paljon aikaa Facebookissa roikkuminen oli vienyt, en enää koskaan avannut käyttäjätiliäni uudestaan.

Ainoat miinukset Facebookista lähtemisestä on, etten tiedä mitä jengille kuuluu ja olen meinannut muutaman kerran missata jotain tapahtumia, koska niistä oli tiedotettu vain Facebookissa ja se, että vielä pari kuukautta sitten kuulin joidenkin vanhojen kavereiden luulleen että olin suuttunut heille ja blokannut heidät, kun minua ei yhtäkkiä löytynytkään enää heidän kaverilistoiltaan…

Kutri Kunnolliseksi

Kivaa että elämä vie mukanaan niin ettei ole aikaa blogata… Mutta saa nähdä tuoko ensi vuosi mukanaan muutoksen.

Kirjoitan korjauksia Sinä onnistut -kirjaan. Tuntuu hyvältä olla vihdoin ja viimein loppusuoralla, olenhan miettinyt tätä kirjaa jo muutaman vuoden ja sen piti ilmestyä ensimmäisen kerran jo vuosi sitten. Onneksi ei ilmestynyt, sillä tämä kulunut vuosi on ollut tärkeää kypsyttelyn aikaa, joka on tuonut mukanaan paljon uusia tärkeitä havaintoja mieli-keho-yhteydestä. Niistä lisää lähempänä kirjan ilmestymistä joskus vuoden vaihteessa.

Viimeisten viikkojen ajan olen myös miettinyt paljon ensi vuotta, jonka olen päättänyt julistaa “Kutri Kunnolliseksi” -teemavuodeksi. Sen aikana tarkoituksenani on oppia järjestelmällisemmäksi, tehokkaammaksi ja paremmaksi rahankäyttäjäksi (ja -säästäjäksi).

Uskon että nautin elämästäni enemmän  — tai ainakin paremmasta omastatunnosta ja mielenrauhasta — kun opin pitämään tavarani järjestyksessä, olemaan ajoissa tapaamisissa, saamaan työt valmiiksi hyvissä ajoin ennen deadlinea ja hallitsemaan talouttani niin, että olen velaton ja että tililläni on aina enemmän rahaa kuin tarvitsen.

Joku saattaa muistaa että yritin aloittaa syksyllä 2006 Kutri kuriin -teemavuotta, mutta ajankohta oli väärä ja yritin ahnehtia liikaa kerralla, joten homma kaatui alkumetreillä. Olen sen jälkeenkin muutamaan otteeseen tehnyt ponnettomia yrityksiä oppia organisoituneemmaksi.

Nyt aion kuitenkin suhtautua uusien toimintamallien opiskeluun samalla tavalla kuin elämäntaparemonttiini. Eli varaan vuoden uuden asian oppimiseen, mietin jo nyt mitä toimintamalleja haluan muuttaa, mitä minun pitää tehdä muuttaakseni niitä ja mistä tiedän niiden muuttuneen. En epäile hetkeäkään ettenkö onnistuisi tavoitteessani — ihan niin kuin en epäillyt etteikö Kutri Kuntoon -vuosi toimisi.

Aion myös tehdä raportteja etenemisestäni, mutta tällä kertaa vain läheisilleni erinäisistä syistä. Saatan kuitenkin jakaa  tärkeimpiä lähteitä, havaintoja ja työkaluja täällä Kutri.net:issä.

Tässä on muutama työkalu, joita kokeilen nyt lokakuun ajan:

Things -tehtäväohjelma Macintoshille

Kirjaan tänne kaiken, mitä minun pitää muistaa tehdä (duunit, kotityöt, hoidettavat asiat jne.). Ohjelma näyttää tekemättömät tehtävät dockissa samalla tavalla kuin Mail-ohjelma näyttää lukemattomat viestit. Käytän nyt demo-versiota, mutta jos se koukuttaa tarpeeksi, aion ostaa niin sen kuin siihen liittyvän iPhone-ohjelman auttamaan oman työlistan seuraamista.

Money -rahanhallintaohjelma Macintoshille.

Olen kirjannut tähän nyt kuun alusta alkaen kaikki menoni, tietääkseni mihin mulla oikeasti rahaa palaa ja kuinka paljon. Olen huomannut sen käytön vähentäneen jo nyt turhaa kulutusta, kun mietin jokaisen ostoksen kohdalla tarvitsenko tätä tässä ja nyt.

Paul McKennan I can make you rich -kirja ja cd.

Mahtipontisesta nimestään huolimatta kirja keskittyy itseasiassa enemmänkin vaurauden tunteen luomiseen ja omien tavoitteiden löytämiseen ja saavuttamiseen kuin varsinaiseen rahan määrän lisäämiseen. Ei siis sillä että etteikö sen huolellinen läpikäyminen auttaisi saamaan lisää rahaakin, mutta kuten kirjassa moneen kertaan mainitaan, useimmat meistä eivät oikeasti halua lisää rahaa, vaan tunnetiloja, joita uskomme rahan ja sillä saatavien juttujen meille tuovan.

Tässä hyvä lehtijuttu McKennasta.

CircusPonies:in Notebook-ohjelma Macintoshille

Olen käyttänyt tätä ohjelmaa muistaakseni jo useita vuosia erilaisten muistiinpanojen tekemiseen. Tällä hetkellä kirjoitan siihen suunnitelmiani ja tavoitteitani seuraavalle 1-10 vuodelle sekä vastauksia Paul McKennan-kirjan tehtäviin.