Mitä ajattelin tehdä elämälläni (kuolemaa odotellessa)

Tiesitkö että sinulla on erittäin todennäköisesti rajallinen määrä päiviä jäljellä tällä planeetalla sinä ihmisenä joka olet?

Mikä olisi kivointa ja/tai kiinnostavinta mitä voisit tehdä ajallasi juuri nyt?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka kysyn itseltäni aika ajoin.

Mottoni on nykyään ”jotainhan sitä on tehtävä kuolemaa odotellessa” ja jatkan sitä usein lauseella ”joten miksi en tekisi asioita, jotka ovat kivoja, kiinnostavia tai ainakin hyödyllisiä?”

Eksistentiaalinen blogikriisi

Hei, olen Katri ja kävin läpi juuri jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin tämän blogin suhteen.

OK, olen myös ihminen, joka käyttää mielellään dramaattisia ilmauksia. Eli oikeasti ”kriisi” tarkoitti sitä, että silloin kun minulla olisi ajan puolesta ollut mahdollisuus kirjoittaa blogia, minua ei huvittanut tehdä sitä.

Aloitin useamman kirjoituksen, mutta pian mieleeni juolahti ajatus ”olen sanonut tämän jo moneen kertaan.”

Tällä hetkellä en kelaa henkistä tai fyysistäkään hyvinvointia juuri muulloin kuin tehdessäni päivän teorian Periscopeen (kesän ajan arkiaamuisin klo 9) tai pitäessäni valmennuspuheluita.

Mitä sitten mietin aina kun minulla on siihen mahdollisuus?

Puutarhaa.

Mietin mitä kasveja haluan laittaa minnekin päin pihaa. Miten rakennan kukkapenkin, kasvihuoneen tai ruusukaaren, jota olen seuraavaksi tekemässä.

Ruokaa.

Ruoan viljelyä, ruoan ostamista lähiruokapiiristä, ruoan valmistamista.

Töitä.

Minulla on työn alla on pari kivaa kirjoitusprojektia ja yksi erikoisprojekti. Lisäksi etsin aika ajoin ihmisiä mainoksiin.

Valtaosan ajasta tietoisuuteni täyttää se, mitä juuri sillä hetkellä teen koneella, palaverissa, puutarhassa tai keittiössä.

Tänä aamuna mietin blogin kirjoittamista jostain henkiseen hyvinvointiin liittyvästä aiheesta. En keksinyt mitään uutta sanottavaa.

Sen jälkeen mieleeni juolahti kysymys: miksi ylipäätään kirjoitan blogia?

Kirjoitan, koska tykkään jakaa muiden kanssa mitä olen oppinut ja oivaltanut.

Ja siitä tässä blogissa on ollut kyse aina siitä lähtien kun perustin sivut 2002 Verkkoklinikan laihdutuskeskusteluissa pyöriessäni.

Tämä blogi on kokenut jo kerran suunnanmuutoksen, kun aloin kirjoittaa fyysisen hyvinvoinnin sijaan enemmän henkisestä hyvinvoinnista.

Niinpä annoin itselleni luvan kirjoittaa raa’asti tänne myös uusimmista kiinnostuksen kohteistani — koska se on minusta kivaa ja innostavaa.

Joten nyt tiedät miksi kohta tänne alkaa pukata puutarhakirjoituksia tai lähiruokahehkutusta. Sori.

Jos sinua kiinnostaa pelkkä henkinen hyvinvointi, tsekkaa Päivän teoriat Periscopesta joko livenä arkiaamuisin klo 9 tienoilla (tai vähän sen jälkeen) tai sen jälkeen tallenteena: http://periscope.tv/kutrinet

puutarhapolku - 1

Mitä opin elämätaparemontistani?

kaadu7kertaa

Vanha kiinalainen sananlasku (tai ainakin netin inspiraatiofraasi) määrittää onnistumisen seuraavasti: ”kaadu seitsemän kertaa — nouse ylös kahdeksan”.

Olen yrittänyt ottaa arkea haltuun useampaan otteeseen viime vuosien aikana. Joka kerta homma on jotenkin mennyt pieleen. Lapset ovat alkaneet taas valvottaa entistä pahemmin. Kiireellinen työprojekti on pamahtanut päälle. Innostus on lopahtanut.

Epäonnistumisistani on tullut mieleen aika, jolloin kamppailin painonhallinnan kanssa. Laihdutin samaa 7–10 kiloa moneen kertaan. Välillä laihdutus tyssäsi jo parin kilon jälkeen ja paino nousi pian takaisin lähtöpainoon — tai jopa korkeammaksi kuin ennen.

”Tajusin varata kokonaisen vuoden uusien elämäntapojen opetteluun”
Sain jojoilun hallintaan vasta kun vuonna 2003 kun tajusin varata kokonaisen vuoden uusien elämäntapojen opetteluun. Suhtaudun projektiin puolitieteellisenä tutkimuksena, jonka tarkoituksena oli selvittää miten juuri minun kannattaisi syödä ja liikkua, jotta laihtuisin tavoitepainooni ja pysyisin siinä tarvittaessa koko loppuelämäni.

Mitä opin elämäntaparemontistani?

Rakas ystäväni kysyi minulta miten voisin hyödyntää tuolloin oppimani asiat arjen hallinnassa. Tässä ovat tärkeimmät havaintoni.

1. Varaa kokonainen vuosi uusien tapojen opetteluun.

Olen ”harjoitellut” vanhoja, huonoja elämäntapoja pahimmillaan koko ikäni — on turha kuvitella että saisin ne parissa viikossa korvattua täysin uusilla tavoilla.

Vuosi varmistaa myös sen, että pääsen testaamaan uusien tapojen soveltamista mahdollisimman monissa erilaisissa tilanteissa. Arjessa ja juhlassa. Kiireessä ja väsyneenä. Kotona ja matkoilla.

2. Tee vain muutoksia, joista voisit pitää kiinni (muutosta tehdessäsi) koko loppuelämän.

Toisin sanoen silloin kun kuntosi on huono, voisit ehkä kuvitella käveleväsi joka päivä koko loppuelämäsi ajan 10 minuuttia päivässä. Älä siis edes yritä treenata heti kättelyssä tunnin ajan joka päivä.

Kun tekemäsi pieni muutos tuntuu menevän omalla painollaan, voit miettiä olisitko valmis pitämään jostain hieman isommasta muutoksesta kiinni koko loppuelämäsi.

3. Mittaaminen ja raportointi auttavat pysymään ruodussa.

Vanhan bisnes-kliseen mukaan ”Se mitä mitataan tulee tehdyksi”. Laihduttajia tutkineet ovat huomanneet että syötyjen ruokien kirjaaminen tai jopa pelkästään valokuvaaminen auttaa merkittävästi ruodussa pysymistä.

Asioiden mittaaminen auttaa muistamaan mitä on tekemässä ja näyttää mikä toimii ja mikä ei.

Muille raportoiminen antaa lisätukea, kunhan on sitoutunut raportointiin niin, ettei luista siitä edes silloin kun alkaa lipsua.

Sen lisäksi minulle vanhana nörttinä erilaisten teknisten sovellutusten käyttö antaa lisäpotkua muutosten tekemiseen. Saan outoa mielihyvää taulukoista, joista voin katsoa pidemmän aikavälin trendejä.

4. Anna itsellesi lupa ja mahdollisuus uppoutua muutoksen tekemiseen.

Oma elämäntaparemonttini onnistui, koska annoin itselleni luvan paneutua aiheeseen ihan kybällä. Minulla ei ollut tuolloin lapsia ja tein töitä freelancerina, minkä takia saatoin vapaasti treenata silloin kun halusin, kirjata tekemisiäni, opiskella lisää aiheesta ja päivittää nettisivuja.

Yksi ongelma aiemmissa yrityksissäni opetella tehokkaammaksi on ollut se, että olen ollut liian väsynyt, hätäinen tai muuten kaoottisessa vaiheessa yrittäessäni tehdä muutosta. Olen yrittänyt tehdä muutosta kiireellä koska muutostarve on tuntunut liian polttavalta.

Nyt haluan varata rauhassa aikaa ja tilaa elämässäni muutokselle.

5. Nauti siitä mitä teet

Elämäntaparemonttini onnistui myös siksi, että nautin niin paljon asioista, joita tein sen aikana. Aloitin liikunnan lisäämisen tietoisesti etsien ensin liikunnan iloa.

Eli harrastin vain liikuntaa joka tuotti minulle jo liikkuessa iloa ja hyvää oloa. Kirjasin syömisiäni ja liikuntojani tietokantaan, jonka tekemisestä ja ylläpitämisestä sain valtavasti kicksejä. Annoin itselleni luvan syödä kaikkea kohtuudella eli en karsinut kokonaan herkkuja ruokavaliostani.

6. Jos kaadut, nouse ylös

Olennaista ei ole välttää mokia tai repsahduksia vaan se mitä tapahtuu niiden jälkeen. Repsahdus kertoo siitä että suunnitelmani on ollut liian kunnianhimoinen tai epämääräinen.

Mieti mitä kaikkea piti tapahtua että homma meni pieleen ja miten voit jatkossa välttää saman virheen. Nouse ylös ja jatka entistä viisaampana ja vahvempana.

Tämä kirjoitus valmistelee minua vuoden 2016 teemavuoteen, jonka aikana haluan opetella uusia toimintamalleja arjessa toimimiseen. Edellisessä kirjoituksessa totesin ettei muutokseen ole ihmelääkettä. Seuraavassa kirjoituksessa mietin miten nämä opit voi kääntää uusien toimintamallien opetteluun.

Nämä ovat vanhat hyvät ajat

Tänään oli taas yksi Niistä Aamuista. Syysloman jäljiltä lapsia oli vaikea saada heräämään. Jouduin puoliksi väkisin pukemaan niin kaksivuotiaan kuopuksen kuin eskari-ikäisen esikoisen. Koska en ollut laittanut illalla lasten vaatteita ja reppuja valmiiksi, kiersin kotimme ainakin kuusi kertaa ennen kuin olin saanut kaikki kamat kasaan.

Lähdimme liikkeelle melkein myöhässä. Siinä vaiheessa kun odotimme veljen pihassa hänen tyttöjään, olimme ihan oikeasti myöhässä. Päätin heittää ensin isot lapset kauempana olevaan eskariin — laitosaamiainen ei odottaisi. Vasta sen jälkeen roudaisin pikkupupuset perhepäivähoitoon.

Nousevan syysauringon valo sai utuisen maalaismaiseman näyttämään maagiselta. Aika tuntui pysähtyvän.
Kaikki lapset olivat hyvällä tuulella. Nousevan syysauringon valo sai utuisen maalaismaiseman näyttämään maagiselta. Aika tuntui pysähtyvän. Kuuntelin isompien lasten innostunutta keskustelua siitä, millaiset autot he hankkisivat aikuisena, kun mieleeni juolahtivat sanat:

”Nämä ovat vanhat hyvät ajat.”

Nämä ajat, kun lapset ovat pieniä ovat juuri niitä aikoja, joita vanhempani, isovanhempani ja niin monet muut aikuisten lasten vanhemmat muistelevat kaiholla. He käskevät nauttia näistä ajoista, koska ne ovat niin nopeasti ohi.

Kirjailija Gretchen Rubinin sanoin, nämä ovat aikoja, jolloin ”päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.”

Päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.
On niin helppoa mennä mukaan arjen suoritusputkeen, jossa syöksyn tehtävästä toiseen ja sammuttamaan seuraavaa tulipaloa.

Rikkonaisina öinä ja raivoavan kaksivuotiaan kanssa kamppaillessa tulee usein toivoneeksi että lapset kasvaisivat ja elämä helpottaisi.

Miettiessäni mielettömän pitkää työlistaa ja mitä kaikkea olenkaan ehtinyt taas unohtaa, saatan menettää sen tärkeimmän:

pienen hienon hetken, kun kaikki on hyvin.

Kun lapset leikkivät sovussa. Kun liian pitkään kukkunut lapsi vihdoin nukahtaa. Kun esikoinen on tehnyt pihalle liikennevalot tiilistä, tukista ja paperista.

Kun aurinko pilkahtaa puiden takaa. Kun pääsee juomaan aamukahvin silloin kun se on vielä lämmin. Kun pääsee yksin vessaan tai kauppaan.

Entä jos tämä onkin elämäsi parasta aikaa? Voitko antaa itsesi nauttia siitä jo nyt?

[divider icon=”exclamation-sign” style=”none”]

Haluatko saada enemmän irti elämästäsi? Toivotko että voisit lopettaa turhan stressaamisen ja murehtimisen? Unelmoitko kirjan kirjoittamisesta tai pysyvästi laihtumisesta? Hae kutri.net:in VIP-jäseneksi!

Hakuaika päättyy ihan juuri eli keskiviikkona 21.10.2015! Lue lisää täältä.

hyvatajat

Kuinka kestää sateista kesää?

Kuinka monta kertaa olet harmitellut sitä että taas sataa? Kironnut kurjaa kesää? Sadatellut säätä joka pilasi kaikki lomasuunnitelmasi?

Miten voisit ottaa ilon irti tästä tilanteesta?

Lauantain upean auringonpaisteen jälkeen sunnuntaiaamuna sateen ropinaan herääminen harmitti. Hetken huonoa säätä soimattuani mielentilani nousi ja näin sisäpäivän suomat mahdollisuudet.

Olen yrittänyt jo pitkään saada itseäni suunnittelemaan viikon ruokailuja ja kauppalistoja kerran viikossa. Eilen se lopulta onnistui, kun päätin hyödyntää puolipakollisen sisäpäivän suunnittelemalla syömiset.

Sade ei pakota sinua masentumaan

Sade ei pakota sinua tänäänkään huonolle tuulelle, alavireiseksi tai pettyneeksi.

Sen tekee oma sisäinen järjestelmäsi, joka vie sinut Spark-kirjan mukaan 50-100 kertaa päivässä vähemmän hyviin fiiliksiin.

Onneksi sama järjestelmä vie sinut saman päivän aikana yhtä monta kertaa hyviin fiiliksiin.

Tänään haastan sinut kiinnittämään huomiota niihin hetkiin, kun sade ei haittaa, harmita tai et edes kiinnitä siihen huomiota.

Tänä aamuna satoi samalla tavalla kuin eilenkin. Koska illalla ei tarvinnut notkua ulkona nauttimassa ihanasta kesäillasta, olin mennyt ajoissa nukkumaan ja heräsin jo puoli kuusi.

Koska en ajatellut ”tänään on niin ihana sää että käyn päivällä lenkillä” tein aamutreenin samantien sisällä kuulokkeet korvilla tanssien. Liikunta virkisti aivojani ja edesauttoi tämän jutun kirjoittamista.

Voitko antaa itsesi nauttia tästä neutraalista tai hyvästä fiiliksestä edes pari minuuttia pidempään?

Mitä hyvää tässä säässä on?

Mitä kivaa voit tehdä tänään oli sää mikä hyvänsä?

Voisitko hyödyntää tämän sadesään vaikkapa niin että vapautat mielesi turhasta stressistä, murehtimisesta ja ahdistumisesta katsomalla Mielenrauhaa-nettikurssin?

Miten isoäitini uskomaton elämä auttaa minua vaikeina aikoina

Isoäitini alkoi opiskella vasta vanhoilla päivillään

Viimeaikojen irtisanomisuutisia lukiessa olen usein miettinyt, kuinka moni työpaikkansa menettäneistä jaksaa uskoa että tästäkin vastoinkäymisestä selvitään. Kuinka moni tietää, että hän voi olla OK, vaikka elämä potkii päähän?

Muori, isäni äiti, oli vain minua pari vuotta vanhempi, kun hän jäi leskeksi ja 13 lapsen yksinhuoltajaksi, jolla oli velkainen maatila. Edellisvuonna tilan päätalo oli palanut perustuksia myöten ja uuden talon rakentaminen oli vetänyt jo ennestään tiukan talouden vieläkin tiukemmaksi.

Isoisäni perunkirjoituksen tehnyt tuomari totesi pesän niin velkaiseksi, ettei voinut ottaa palkkiota — toivotti vain onnea perikunnalle. Kunnan miehet tulivat ehdottamaan, että lapset sijoitettaisiin hoitoon ja kunta ottaisi tilan pesän velkoja vastaan.

Joskus kun itselläni on vaikeaa, kuvittelen itseni Muorin tilanteeseen. Vaikka olen kohdannut kaikenlaisia vastoinkäymisiä, ne kalpenevat isoäitini kokemusten rinnalla.

Minä olisin ehkä luovuttanut. Muori ei, vaikkei hän tiennyt juuri mitään maanviljelemisestä. Onneksi isäni vanhin veli oli  juuri valmistunut maatalouskoulusta ja pystyi äitinsä kanssa miettimään, miten tilan saisi pidettyä pystyssä ja viljelykset hoidettua.

Muorin sinnikkyys kannatti. Jo vuotta myöhemmin kuolinpesän uskottu mies saattoi onnitella isoäitiäni siitä, että talous oli kääntynyt parempaan suuntaan.

Oppia ikä kaikki

Olen kuullut ihan fiksujen ihmisten väittävän, että viisikymppisenä elämän innostavin ja kiinnostavin aika olisi takana. Että alamme urautua ja jumiutua, turtua ja tukahtua.

Ei Muori — hän oli viisikymppisenä vasta pääsemässä vauhtiin!

Jossain vaiheessa Muori myi tilan esikoiselleen ja hankki pienemmän tilan Porvoosta. Vaikka pahin oli ohi, kuudenkympin tienoilla Muori oli edelleen taloudellisesti tiukilla. Hän keksi, että jos hankkisi elämäänsä jotain vieläkin vaikeampaa, taloudelliset vaikeudet eivät tuntuisi niin kamalilta.

Muori päätti lähteä rannikkolaivurikurssille, joka edellytti muun muassa erilaisten laskutapojen opettelua. Hän oli päässyt ylioppilaaksi keväällä 1940, jolloin kaikki opiskelijat julistettiin sodan takia ylioppilaaksi ilman kirjoituksia. Vaikka koulunkäynnistä oli jo yli 40 vuotta, Muori oppi kuin oppikin navigoimaan.

Kurssin päätösristeily oli Kreikan saaristossa. Ilmeisesti siellä purjehduskärpänen puri Muoria niin, että hän jatkoi avomerilaivurikurssille. Sen päätösristeilyn jälkeen isäni sisaruksineen ihmettelivät reilusti yli 60-vuotiaan Muorin tarinoita talon kokoisista aalloista…

…kunnes kävi ilmi että risteily oli järjestetty Karibialla!

Muorin opinnot eivät jääneet siihen. Täytettyään 70 vuotta Muori vietti ihan vain huvin vuoksi yhden talven Inarin kansanopistossa opiskelemassa tiedotusoppia ja saamea.

Äitini kertoi että muori oli aina kiinnostunut uusista asioista ja ihmisistä ja aina valmis lähtemään matkaan — mitä lyhyemmällä varoitusajalla sen parempi.

Muori kuoli kevättalvella 2000. Emme olleet läheisiä — meitä lapsenlapsia on viitisenkymmentä ja vanhempien avioeron jälkeen hengasin enemmän äidin suvun kanssa. Muorin kuolemaa edeltävänä syksynä sain kuitenkin jostain idean käydä jututtamassa häntä.

En enää muista tarkalleen, mistä puhuimme. Muistan vain sen suuren ihmetyksen tunteen, jota koin kuunnellessani isoäitini tarinoita. Niistä välittyi pelottomuus ja vahva halu seurata omaa sydäntään, muiden mielipiteistä välittämättä.

Sinä selviät

Usein asiat eivät mene  niin kuin olemme toivoneet. Joskus elämä heittää eteen täysin mahdottomalta tuntuvia esteitä. Siitä huolimatta olet tähän asti selvinnyt kaikista kohtaamistasi haasteista ainakin hengissä — ehkäpä jopa kunnialla.

Voi olla, että koet juuri nyt olevasi mahdottoman haasteen edessä. Ehkä sinusta tuntuu että kaikki on menetetty ja elämä ohi.

Se ei silti tarkoita sitä, ettetkö silti selviäisi. Kuka tietää: ehkä elämäsi parhaat ajat ovat vielä edessä!

Voitko antaa itsesi nähdä, että olet kestävämpi ja viisaampi kuin luulet olevasi?

Voitko antaa itsellesi luvan seurata pelottomasti sydäntäsi?

VIP-jäsenten ryhmävalmennuspuhelu on taas tänään keskiviikkona 4.9. klo 19-20. Tällä kertaa puhelun aiheena on ”Kuinka vapautua silmänräpäyksessä rajoittavista uskomuksista.”

Jos olet jo VIP-jäsen, lue liittymistiedot täältä.

Kuukausittaisilla VIP-ryhmävalmennuspuheluilla tarjoan Kutri.net:in VIP-jäsenille mahdollisuuden kysyä ja keskustella kanssani mieltään askarruttavista tai painavista asioista.

Jos haluat osallistua puheluun tai muuten vapautua omista peloistasi, epävarmuudesta, stressistä ja rajoittavista uskomuksista liity täällä VIP-jäseneksi.

Ei ole ongelmia, on vain mielipiteitä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Oletko koskaan miettinyt miksi jokin asia on sinulle ongelma? Entä miten todellinen ja perustavalaatuinen ongelmasi on?

Kuuntelin eilen Michael Neillin vanhaa podcastia elokuulta. Siinä hän toi esiin pointin, jonka tavallaan jo tiesin, mutten ollut kunnolla ajatellut:

Jokin asiantila tuntuu ongelmalta, koska meidän mielestämme sen pitäisi olla toisin.

Se, että jokin asiantila on toisella tavalla kuin juuri minä haluaisin sen olevan, ei tarkoita että se olisi jotenkin universaalisti pielessä — vain että se on minun mielestäni pielessä.

Mitä väliä sillä on koenko jonkin asian olevan ongelma koska minä haluaisin sen olevan toisin vai koska se olisi ”universaalisti väärin”?

Kuulostele hetki miten erilaisen fiiliksen nämä kaksi eri väittämää sinussa herättävät:

  1. Kodin pitää olla aina siisti.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä, että koti olisi aina siisti.

Entä nämä kaksi eri vaihtoehtoa:

  1. Ihmiset eivät saa sanoa rumasti toisilleen.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä etteivät ihmiset sano toisilleen rumasti.

Kummastakin ykkösvaihtoehdosta tulee ainakin minulle melkein pakonomainen paineen tunne: ”Tämä on fakta ja tästä ei neuvotella.” Oikeita vaihtoehtoja on vain yksi ja siihen pääsemiseksi on tehtävä kaikkensa. Ei ole mitään harmaan sävyjä, vain oikein tai väärin.

Kakkosvaihtoehdot tuntuvat pehmeämmältä, lempeämmältä, kevyemmältä, avoimemmilta ja joustavammalta. Sen lisäksi että voin etsiä kaikenlaisia tapoja edesauttaakseni minua miellyttävämmän asianlaidan toteutumista, voin myös kyseenalaistaa oman mieltymykseni.

Pakon ja paineen tunne kertoo aina ajattelumme tason laskusta. Stressihormonitasomme ovat kohollaan ja aivojemme inhimillisimpien osien aktiivisuus on vähentynyt. Emme pysty enää ajattelemaan kirkkaasti ja olemme vain parin ajatuksen päässä paniikista tai fanaattisuudesta. [1]

Kevyt, helppo, avoin ja rento fiilis kertoo siitä, että stressihormonitasot ovat alhaiset ja aivojen kehittyneimmät osat käytössämme. Tämä on se tila, jossa saamme ahaa-elämyksiä eli voimme oivaltaa asioita [2].

Minä väitän, että mitä selkeämmin näet, että ongelmassasi on kyse vain makuasiasta eikä mistään universaalista totuudesta, sitä helpompi sinun on löytää siihen erilaisia ratkaisuja.

Ongelman näkeminen mieltymyskysymyksenä auttaa myös neuvottelemaan asioiden muuttamisesta muiden ihmisten kanssa.

Useimmat meistä ovat ehkä joskus kokeneet väittelyn, jossa keskustelu siitä miten jonkin asiantilan pitäisi olla on ajautunut väittelyksi siitä, kumpi asiantila on oikea ja kumpi väärä. Tällainen väittely ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin turhautumiseen ja kiihtymiseen, koska sen lähtökohta on jo järjetön.

On huomattavasti helpompaa saada toinen näkemään että jokin asia on vain minun mielipiteeni ja jopa miksi se on minun mielipiteeni kuin ajattelemaan että minun mielipiteeni on ainoa oikea tapa ajatella jostain. [3]

Samoin on helpompi saada toinen näkemään minun suosimani asiantilan edut kuin ajattelemaan että hänen suosimassaan asiantilassa ei ole mitään hyvää. Totta kai hänenkin suosimassaan asiantilassa on hänen mielestään jotain hyvää — muuten hän ei suosisi sitä!

Ymmärrän, että joidenkin suurimpien elämän ja kuoleman kysymysten näkeminen pelkkänä makuasioina voi olla haastavaa tai tuntua siltä, että niiden määrittely ”vain” makuasioiksi vähättelee ongelmaa.

Esimerkiksi perheväkivalta voi olla yksi tällaisista asioista. Se, että minä haluaisin perheväkivallan loppuvan maailmasta on todellakin makuasia, mutta se ei vähennä asian merkitystä silmissäni. Sen sijaan sen näkeminen makuasiana antaa minulle paremman neuvotteluaseman, jos työskentelen perhettään pahoinpitelevän ihmisen kanssa.

Voidakseen pahoinpidellä perheensä jäseniä pahoinpitelijän pitää jollain tasolla ajatella käytöksensä olevan oikeutettua tai jopa hyväksi perheelle.

Jos tuomitsen jyrkästi hänen tekonsa universaalisti vääränä toimintana, suljen silmäni isolta osalta kulttuureita ja maailmanhistoriaa, jossa varsinkin vaimon ja lasten kurittamista pidetään hyväksyttävänä tai jopa tärkeänä asiana. Parhaassa tapauksessa voin vain uhkailla häntä rangaistuksilla ja toivoa että ne tekevät hommasta niin kannattamatonta, että hän saa maagisesti itsensä toimimaan vastoin omia mielipiteitään.

Jos sen sijaan näen että kyseessä on mielipidekysymys, voin lähteä kyseenalaistamaan hänen mielipiteitään ja tavoitteitaan. Onko oman turhautumisen purkamisesta perheenjäseniin vastaavaa hyötyä kuin henkilö olettaa sillä olevan? Onko fyysinen kuritus todellakin paras tapa kasvattaa lapsista fiksusti toimivia nuoria ja aikuisia? Miten vitsan säästäminen muka merkitsisi lapsen vihaamista? Onko puolison hakkaaminen paras tapa taivuttaa tämä näkemään sinun näkökulmasi uudessa valossa? Entä pitämään hänet uskollisena ja lojaalina?

Jokainen ihminen tekee jokaisen valintansa olettaen sen olevan sillä hetkellä paras tai ainakin vähiten huonoin valinta. Auttamalla muita näkemään että on olemassa vieläkin parempia vaihtoehtoja muutamme maailmaa nopeammin kuin väittämällä että jonkun toiminta on jonkin olemattoman universaalin lain mukaan väärin.

Mikä sinun kokemistasi ongelmista on näyttänyt viime aikoina enemmän universaalilta vääryydeltä kuin pelkältä mielipidekysymykseltä?

LÄHTEET JA VIITTEET:

[1] Kelly McGonical: The Willpower Instinct selittää miksi huono fiilis kertoo otsalohkon aktiivisuuden heikkenemisestä.

[2] Tieteellisiä tutkimuksia jotka osoittavat että rento fiilis edesauttaa oivaltamista.

[3] Haha! KYLLÄ! NYT näen että kolmen prinsiipin mallin ”myyminen” on helpompaa pointtaamalla miten se voi hyödyttää ihmisiä enemmän kuin vanhan paradigman mukaiset mallit.

Helppouden vaikeus eli mitä valaistumisen jälkeen

Olen miettinyt viime aikoina helppouden vaikeutta eli sitä, miksi joskus näyttää vaikealta hyväksyä että jokin asia tapahtuu helposti, yksinkertaisesti ja kevyesti. Eilen näin ilmiön yhtäkkiä uudessa valossa.

Kun kuvittelin miltä tuntuisi kokea ahdistavana ajatus, että ”valaistuminen” voisi tapahtua nopeasti ja helposti huomasin hassun ilmiön. En nähnyt ahdistavana itse valaistumista vaan sen, mitä sen jälkeen tulee — tai ei tule.

Jos en tietäisi millaista on elää nyky-ymmärrykseni kanssa, voisin luulla, että elämä kolmen prinsiipin oivaltamisen jälkeen olisi jotenkin tyhjää

Mieleeni nousi kysymys ”niin mutta mitä valaistumisen jälkeen?” Ja vastaus: ”en tiedä.”

Kerron tällä 12 minuuttia pitkällä videolla mitä valaistuminen on ja miksi voi tuntua vaikealta hyväksyä että henkinen muutos — saati valaistuminen — voisi tapahtua hetkessä:

Näin, että yksi syy siihen, miksi mieluusti ajattelemme että jonkin asian saavuttaminen on vaikeaa ja vie aikaa on se, että silloin voimme uskotella itsellemme tietävämme mihin olemme menossa.

Jos näemme että asiat tapahtuvat helposti näemme samalla miten vähän me voimme tietää mitään tulevaisuudesta.  Ja se tulevaisuushan on heti tämän hetken jälkeen.

Ennen vanhaan ajatus siitä, miten vähän tiedän varmuudella mitään tulevaisuudesta oli niin pelottava, että mieluummin uskottelin itselleni voivani jotenkin ennustaa, kontrolloida ja ohjata tulevaisuutta. Siksi tein tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia, juoksin ennustajilla, käytin erilaisia ennustuskortteja, harrastin astrologiaa ja manifestointia.

Tätä nykyä RAKASTAN sitä etten tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tietämättömyydessä eläminen on parhaimmillaan todella vapauttavaa ja innostavaa!

Olen todella iloinen ja kiitollinen esimerkiksi siitä, etten tiennyt mitä äitiys tuo tullessaan.

Onneksi en osannut aavistaa miten rankkaa esim. jatkuva valvominen on ja miten paljon vähemmän minulla on ns. vapaasti käytettävää aikaa, koska silloin olisin ehkä jättänyt lapsen hankkimatta.

Onneksi en tiennyt miten syviä ja hienoja tunteita äitiys herättää ja miten paljon merkityksellisemmältä, todellisemmalta ja täyteläisemmältä elämä tuntuu raskauden ja äitiyden myötä, koska tieto olisi saanut lapsettoman ajan tuntumaan tyhjänpäiväisemmältä, turhemmalta ja ehkä jotenkin vähäisemmältä.

Olen oppinut myös luottamaan siihen, että ”universumilla on parempi suunnitelma” — eli että on turhaa sitoutua liian tiukasti mihinkään omaan käytännön suunnitelmaan, koska suunnitelmaa laatiessamme emme juuri koskaan tiedä mitä kaikkia mahdollisuuksia ja haasteita on luvassa.

Kyllä, minulla on usein jokin näppituntuma siitä mihin suuntaan haluan mennä — joskus jopa kirkas visio — mutta pyrin jättämään matkasuunnitelman avoimeksi. Riittää että tiedän mikä on seuraava askel — ja jos en juuri nyt tiedä sitä, luotan siihen, että kun aika on oikea, sisäinen viisauteni neuvoo minua oikeaan suuntaan.

Olennaista on ollut myös huomata, että joskus nopein tie johonkin voi näyttää siltä, ettei se johda mihinkään. Kun katson käsikirjoittajauraani tai nyt valmentajauraani, huomaan että ne askeleet, jotka otin koska minulla oli sisäinen vahva fiilis että ”tämä on oikein, vaikkei tässä näytä olevan mitään järkeä”, osoittautuivat jälkikäteen niiksi, joista seurasi isoin hyöty vähimmällä tuskalla ja joskus jopa vaivalla.

Toki on mahdollista, että mieleni selittää nämä sattumat tarkoitetuiksi, mutta se ei muuta miksikään sitä, että ottaessani tiettyjä askeleita ihan vain vaiston varassa en tiennyt, millaisiin huippujuttuihin ne tulisivat johtamaan.

Jos olisin etukäteen päättänyt, että otan vain askelia, joiden näen suoraan liittyvän tai johtavan päämäärääni, moni jälkeenpäin todella tärkeäksi osoittautunut askel olisi jäänyt ottamatta.

Kuten videollakin totean, on ihan OK elää koko elämänsä nähden edessään jatkuvan henkisen kehityksen tien, jota etenee askel askeleelta saavuttamatta koskaan tavoitettaan. Koska et silloin näe että olet jo perillä, et tule koskaan tietämään mitä missaat.

Mutta jos huomaat ajattelevasi aika ajoin tyyliin ”sitten kun olen saavuttanut tämän henkisen tavoitteet, alan elää elämää, toteuttaa itseäni, annan itseni rakastua jne.”, suosittelen että pysähdyt hetkeksi, kuuntelet tai luet avoimin sydämin ja mielin juttujani ja annat itsellesi mahdollisuuden oivaltaa, että olet jo perillä. Kaikki on tässä.

Mitä kaikkea hauskaa, kiinnostavaa, ihanaa ja tärkeää haluat luoda tässä hetkessä?

Haluatko lähteä kokeilemaan, voisitko sinäkin vapautua turhista murheista ja alkaa elää pelotonta elämää? Varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan keskusteluun!

Tai osta lukuoikeudet Mielenrauhaa-nettikurssille, jossa opetan sinulle kolme prinsiippiä, jotka saivat minut vapautumaan ja ”valaistumaan”.

Miksi itsensä kehittäminen on turhaa

Minulla on kaksi kysymystä:

1. Mitä kaikkea teet tai olet ajatellut tehdä, jotta voisit (henkisesti) paremmin?

2. Mitä kaikkea teet tai tekisit, jos voisit jo henkisesti niin hyvin kuin mahdollista?

Olen miettinyt näitä kysymyksiä viime päivinä todella paljon. Mietimme erään henkilön kanssa sitä, miten moni itseään joko terveydellisesti tai henkisesti kehittävä ihminen tekee sitä pohjimmiltaan siksi, että haluaisi tuntea olonsa paremmaksi.

Kuinka moni optimaalisen dieetin metsästäjä hakee oikeasti inspiraation tunnetta, joka energisoi ja saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta?

Kuinka moni täydellistä kehoa tavoitteleva etsii tunnetta että on rakastettava ja haluttava?

Kuinka moni self help -kirjallisuutta ahmiva ja motivaatioseminaareissa juokseva itsensä kehittäjä haluaisi tuntea olevansa hyvä, ehjä ja arvokas?

Mitä olen tehnyt voidakseni henkisesti paremmin

Kutri kuntoon -projekti oli erittäin hyvä esimerkki hankkeesta, joka lähti itseinhosta ja tarpeesta tuntea itsensä haluttavaksi ja rakastettavaksi. Ajattelin salaa, että jos saisin kroppani kuntoon lopullisesti, voisin vihdoin ja viimein tuntea itseni seksikkääksi, suosituksi ja menestyväksi.

Vuosi tuotti kyllä paljon hyvää. Se vahvisti itseluottamusta, mutta lähinnä siksi, että huomasin kykeneväni muuttamaan omia tapojani ja että laihduttaminen, joka oli ennen ollut minulla mysteeri, oli nyt selvää pässinlihaa. Samoin rakastuin kehooni, koska aloin arvostaa sitä miten se toimi niin kuin pitikin, oli vahva ja terve. Siinä mielessä tunsin itseni suositummaksi, että koin omalla hankkeellani tukeneeni muita ihmisiä ja tietysti ajatus siitä, että olin onnistunut tavoitteessani ja luonut hyvät nettisivut sai minut tuntemaan itseni menestyneeksi.

Nyt näen, että oikeasti annoin itselleni vain luvan olla tyytyväinen itseeni em. elämänalueilla.

Sen sijaan en tuntenut vuoden lopussa juurikaan haluttavammaksi enkä edes rakastettavammaksi. Vuoden 2005 vuoden lopussa menin mukaan ikävään ajatuskierteeseen, josta seurasi syvä emotionaalinen epätoivo, jota voisi kutsua loppuunpalamiseksi. Sitä seurasi synkkien ja väsyttävien ajatuskierteiden täyttämä ajanjakso, jota voisi kutsua masennuskaudeksi.

Olin vuosia ollut aina alhaisessa mielentilassa ollessani sitä mieltä, että minussa oli jotain vialla. Löydettyäni Hay House Radion 2006 vuoden maaliskuussa päätin korjata itseni. Alkoi self help -addiktion aikakausi. Vaikka tunsin fiksaavani ongelman jälkeen, onnistuin löytämään koko ajan lisää korjattavaa. Kesällä 2008 palasin Jenkeistä Suomeen ja menin terapiaan. Siellä omien ongelmien kaivaminen jatkui, mutta löysin myös uusia ajatuksia, jotka veivät minua eteenpäin. Aloin nähdä itseni kokoelmana erilaisia ”minä”-hahmoja ja niiden takan olevana ”superminänä”. Opin antamaan rakkautta näille minäni osa-alueille eli itselleni. 

Vuosi sitten keväällä Michael Neill puhui yhdessä ryhmävalmennuspuhelussa siitä, miten meidän ei tarvitse tehdä mitään palataksemme sisäiseen hyvinvointiimme, jonka minä nimesin mielenrauhaksi. Että samalla tavalla kuin kehomme osaa parantaa sormeen tulleen haavan, myös mielemme osaa parantaa huonon fiiliksen.

Ajatus oli tajunnan räjäyttävä. Siis hetkinen — henkinen hyvinvointi ja mielenrauha ovat meissä koko ajan läsnä — me emme vain välillä nähneet sitä?

Me olemme kaikki jo valmiiksi hyviä, ehjiä ja rakastettavia

Tuosta vuosi sitten tapahtuneesta havahtumisesta lähti käyntiin uusi ahaa-elämysketju, joka on tuonut minut pisteeseen, jossa huonoimpinakin hetkinä tiedän olevani hyvä, ehjä ja rakastettava. Vastaavasti näen kaikki muutkin täysin ehjinä, hyvinä ja rakastettavina. Näen kristallinkirkkaasti, miten kukaan meistä ei ole ajatuksensa, tunteensa tai toimintansa — samalla tavalla kuin emme ole laulu jota laulamme tai takka ei ole tuli, joka siinä palaa.

Supercoach Academyssa ymmärrykseni inhimillisen kokemuksen luonteesta on vain syventynyt entisestään. Ymmärrän nyt, että ns. negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ihan siinä missä positiivisetkin tunteet — ja että niille tarvitsee tehdä yhtä vähän kuin positiivisille tunteille.

Annan itseni kokea kaikki tunteet samalla tavalla estoitta kuin annan itseni samaistua elokuvaan — ollen yleensä jollain tasolla tietoinen siitä, että tunteeni perustuu yhtä lailla sepitettyyn tarinaan kuin elokuva perustuu käsikirjoitukseen.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa

Kyllä, ensi alkuun sen näkemistä, miten koen vain ajatteluni, seurasi vähän outo, tyhjä ja ”irrallinen” olo. Sitten totuin uuteen olotilaani ja nyt nautin siitä, miten kevyt ja helppo oloni on henkisesti.

Kyllä, mielialani vaihtelevat ihan siinä missä ennenkin eli välillä mieliala on korkeampi ja välillä matalampi — mutta sen jälkeen kun aloin aidosti nähdä, miten tunnemme vain ajattelumme — emme mitään ulkoisia tekijöitä — nykyiset alakuolokohdat vastaavat tunneskaalalla entisiä huippukohtia ja nykyiset huippukohdat ovat ihan uusissa sfääreissä.

Ennen vanhaan huipulla ollessani luulin että ihanat tunteeni olivat seurausta tilanteesta, jossa olin tai jonkun toisen ihmisen sanoista tai teoista. Hyvään tunteeseen sekoittui aina hippunen pelkoa tai surua siitä, että tilanteen mentyä ohi en ehkä ikinä enää kokisi vastaavaa tunnetta.

No, nyt kun ymmärrän koko olemuksellani että kaikki tunteet ovat seurausta vain ja ainoastaan ajatuksistani, tiedän että en ole hyvien tunteiden suhteen koskaan tilanteiden tai muiden ihmisten armoilla.

Pyöritkö vain parkkipaikalla?

Mm. painovoiman lain keksinyt Isaac Newton kirjoitti aikanaan:

Olin kuin poika, joka leikki rannalla, viihdyttäen itseään löytämällä sileämmän kiven tai sievemmän simpukankuoren, vaikka samaan aikaan suuri totuuden meri avautui edessäni tutkimattomana.

(Englanniksi: “I was like a boy playing on the sea-shore, and diverting myself now and then finding a smoother pebble or a prettier shell than ordinary, whilst the great ocean of truth lay all undiscovered before me.)

Samaa vertauskuvaa käyttäen voisin sanoa että etsiessäni asioita, jotka saisivat minut voimaan henkisesti paremmin minä en päässyt edes rantaan asti vaan pyörin uimarannan parkkipaikalla.

Kun katson omaa elämääni, oikeasti naurattaa se, miten paljon aikaa ja energiaa olen haaskannut sellaisten asioiden tekemiseen, joiden toivoin auttavan minua tuntemaan itseni ehjäksi, hyväksi, rakastettavaksi ja haluttavaksi ja kokemaan että elämä olisi elämisen arvoista.

Siksi naurattaa, että samaan aikaan ignoroin totaalisesti sen, miten hyvä olo oli koko ajan sisälläni, vain yhden ajatuksen päässä. Sen sijaan että olisin nähnyt totuuden itsestäni, kiirehdin selittämään aika ajoin pintaan noussutta hyvää oloa ulkoisilla tekijöillä.

No, oppia ikä kaikki. Eikä tämä onneksi ole niin vakavaa.

Nyt olen varsin liekeissä omasta elämästäni, vaikkei se ole ulkoisilta puitteiltaan yhtään sen ihmeellisempää kuin yli vuosi sitten — ja jossain mielessä ehkä jopa haastavampaa kuin vaikkapa 2005. On kyllä aika siistiä, kun käytössä on yhtäkkiä valtavan paljon enemmän energiaa ja ajatustilaa. Odotan ilolla, mitä kaikkea kivaa mielessäni vielä kehittyy ja mitä kaikkea tässä vielä ehtiikään kokea ja tehdä.

Onko itsensä kehittäminen turhaa?

Tätä nykyä olen sitä mieltä, että kaikki toiminta, joka lähtee olettamuksesta, ettet voi tässä ja nyt tuntea itseäsi täysin onnelliseksi, rakastettavaksi, hyväksi ja ehjäksi, on turhaa.

Jos huomaat ajattelevasi, että olet jotenkin parempi tai onnellisempi ihminen kunhan vielä vähän kehität itseäsi, pyydän sinua pysähtymään hetkeksi ja miettimään, mitä tekisit toisin, jos tuntisit itsesi jo ihan täysin hyväksi, ehjäksi ja rakastettavaksi ja jos antaisit itsesi olla jo tänään onnellinen.

Jos sen sijaan ns. diggailet itseäsi kybällä, tykkäät huippupaljon omasta elämästäsi, olivatpa puitteet mitkä tahansa ja muutenkin olet sitä mieltä, että elämä on aika ihanaa ja ihmeellistä, silloin kaikki saamasi uudet ideat ovat kuin varpaiden kastamista valtamereen.

Jos sinusta tuntuu vaikealta uskoa että olet oikeasti hyvä, ehjä ja rakastettava, tule hoitamaan väärinkäsityksesi nopeasti pois päiväjärjestyksestä Rakastu itseesi -intensiivikurssilla, joka on jo alkanut täyttyä kovaa vauhtia.

Isoja avautumisia

Kuten olen kai jossain välissä vihjannut, meillä on ollut hieman hankaluuksia saada lapsukaisemme uni- yms. rytmit kohdalleen, mistä on seurannut taas lapsen känkkäränkkäilyä ja vanhempien hermojen menetystä.

Asia alkoi vaivata niin paljon, että pyysin apua meidän oman pienryhmän ohjaajalta, huippuvalmentaja Elese Coitilta.

Alunperin toivoin salaa Eleseä ohjaajaksi, koska olen tykännyt hänen radio-ohjelmastaan. Livenä Elese vaikutti superherttaiselta, mutta välillä vähän… hörhöltä. Tai mun makuun vähän liian runtotyttömäiseltä haahuilijalta.

Eilisen puhelun aikana mielikuvani hänestä muuttui, sillä tämä oli ehdottomasti kaikkien aikojen vaikuttavin valmennuspuheluni. Siinä jäi nyt kyllä Rich Litvin ihan toiseksi (tai kolmanneksi).

Tajusin että tämä oli nyt sitten transformatiivista valmennusta parhaimmillaan. Puhuimme jossain määrin ongelmastani, mutta vielä enemmän mielen, ajatuksen ja tunteiden suhteista. Tavallaan puhuimme samoista asioista kuin mistä olen kirjoittanut täällä ja josta olemme puhuneet Supercoach Academyssa, mutta yhtäkkiä näin erinäisiä asioita ihan uudessa valossa.

Äsken juttelin vanhan suomalaisen ystävättären kanssa lisää aiheesta ja näin jotain isoa ihan uudesta näkökulmasta. Yritän nyt jotenkin pukea näkemykseni sanoiksi… Parempi olisi ehkä äänittää tämä puheena tai videona, mutta kun edellisen podcastin editointi on kesken ja ainakin yksi video laittamatta tänne, taidan nyt tyytyä kirjoittamaan, että saan viestin ”ulos”.

Lapselle raivoaminen

Tajusin että ydinongelmanani ei edes ole ollut se, että raivoan lapselleni ja olen välillä kovakourainen häntä kohtaan vaan se, että olen tehnyt asiasta isomman ongelman mielessäni kuin se on. Olen kertonut itselleni, että käytökseni jättää pysyvät jäljet lapseeni ja pahimmillaan pilaa hänen elämänsä. Ts. ikään kuin rikkoo lapseni.

Joo — paitsi että mitenkäs se sopii yhteen sen tiedon kanssa, ettei kenessäkään meissä ole mitään vikaa, vaan olemme vielä aikuisinakin yhtä ehjiä, hyviä ja rakastettavia kuin vastasyntyneinä? No ei mitenkään.

Toisin sanoen en voi oikeasti pilata lastani tai tehdä peruuttamatonta henkistä tuhoa.

Ja totuus on se, että vaikka olen kovakourainen lastani kohtaan, en ole sen kovakouraisempi kuin mitä oma äitini on ollut aikanaan minua kohtaan ja olen huomattavasti ”helläkätisempi” kuin mitä minä ja sisaruksemme olimme lapsina toisimame kohtaan. Minä en koe saaneeni lapsena yhtään liikaa tukkapöllyä tai pyllypiiskaa, vaikka varsinkin ensimmäistä sain harva se päivä.

Samoin tiedän kuulleeni lapsena vähintään yhtä kauheita juttuja kuin itse sanon lapselleni, ja näistä jutuista en ole kehittänyt itselleni mitään traumaa (muista jutuista kylläkin).

Joo, ei ole yhtään hyvä että olen kovakourainen lasta kohtaan ja sanon hänelle välillä todella ikäviä asioita, mutta se, että olen paisutellut asiaa mielessäni ei myöskään auta asiaa mitenkään. Päinvastoin se saa minut menettämään vielä totaalisemmin yhteyden mielenrauhaan, jonka jälkeen räjähdän vieläkin herkemmin — ja pian noidankehä on valmis.

Kyllä, ajattelen välillä ihan karmean hirveitä ajatuksia lapsestani ja välillä esimerkiksi tunnen syvää halua kuristaa ulvovan lapseni, mutta Elesen kanssa puhuessani tajusin, että jokin minussa estää minua satuttamassa lastani oikeasti eli niin, että hän saisi siitä hetkeä pidempään kestävää kipua tai varsinaisia vammoja. Ja näin, miten tuo ”esto” on minussa niin sisäänrakennettu, ettei minun tarvitse yrittää ”psyykata” itseäni olemaan satuttamasta lastani oikeasti.

Toki voin ja haluan miettiä strategioita joilla pidän hermot niin kurissa, etten karju lapselleni kauheuksia (korkeintaan sanon kovaan ääneen asioita kuten ”äitiä suututtaa ettet sä nuku”) ja etten kohtele häntä edes kovakouraisesti vaan mieluummin sitten hakkaan tyynyä tms. Olemme jo löytäneet yhden ratkaisun, joka näyttää toimivan: lapsen isi on ottanut vastuulleen lapsen nukuttamisen.

Isoin muutos on se, että kun lakkasin tekemästä asiasta isompaa ongelmaa kuin se on ja tajusin ettei minun tarvitse pelätä että satutan oikeasti lastani fyysisesti tai henkisesti, viime viikkoina minua vaivannut takakireys katosi silmänräpäyksessä, mikä on välittömästi vaikuttanut koko perheen tunnelmaan. Tai ainakin minun tunnelmaani ja energiatasoihini.

Tiedätkö sinä kuka sinä olet?

Yksi mielenkiintoinen pointti, jonka Elese toi esiin on se, että oikeasti et ole koskaan tavannut ketään — olet vain ”tavannut” omat ajatuksesi ihmisistä, joiden kanssa olet samassa fyysisessä tilassa (tai et välttämättä edes siinä). Toisin sanoen mielikuva, joka sinulla on ystävästäsi on vain tarina tai kokoelma tarinoita, jotka poikkeavat ihan varmasti siitä tarinasta mitä muut kertovat ystävästäsi — tai jopa mitä hän kertoo itselleen.

Tämä johti itselläni isompaan havaintoon, joka aukeni lopullisesti (?) tänään.

Steve Chandler puhuu siitä, kuinka ei ole oikeasti olemassa mitään persoonaa — me vain puhumme ja käyttäydymme niin kuin olisimme ”tietynlainen ihminen”. Eli kun sanot ”minä olen epäsiisti”, määrittelet persoonaa. Paitsi että sinä et ole päsiisti. Voi olla että 90 % tilanteissa, joissa voit siivota tai sotkea (tai olla siivoamatta) teet ratkaisun, jota voisi pitää epäsiistinä. Mutta jokainen niistä hetkistä on uusi ja joka ikinen hetki voit tehdä uudenlaisen valinnan. Ja välillä yllätät itsesikin tekemällä niin. Eli yhtäkkiä innostutkin siivoamaan tai laittamaan tavarat paikalleen.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että koska olemme tietynlaisia ihmisiä, toimimme aina tietyllä tavalla.

Muistaakseni kirja ”Mistakes were made but not by me” tekee kuitenkin pelottavan selväksi, kuinka oikeasti homma menee niin, että toimimme niin usein tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, että voisi kuvitella meidän olevan ”tietynlaisia ihmisiä”. Mutta joskus pienikin muutos olosuhteissa tai vaikkapa omassa mielentilassamme saa meidät toimimaan toisella tavalla.

Sen sijaan että näkisimme miten voimme milloin tahansa toimia tietyssä tilanteessa eri tavoin kuin ennen selitämme oman ”poikkeavan” käytöksen niin päin, että se näyttää ainakin meidän mielessämme olevan linjassa tavallisemman käytöksemme kanssa.

Eli saatamme esimerkiksi etupäässä kertoa totuuden ja siksi pitää itseämme rehellisenä ihmisenä. Mutta sitten jäämme itsellemme kiinni valheesta. Sen sijaan että ajattelisimme että ”välillä puhun totta, välillä valehtelen”, SELITÄMME valheemme parhain päin niin, ettei se lopuksi omassa mielssämme ole valhe. Tai ”unohdamme” valehdelleemme.

Toisin sanoen käytöksemme ei koskaan vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme, mutta se, miten selitämme oman käytöksemme vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme.

Aloin fiilistellä sillä, millaista elämä olisi, jos näkisin ettei minulla ole mitään persoonallisuutta — ja edes synnynnäisenä pidetty temperamenttini ei ole oikeasti fiksattu.

Silloin oloni olisi entistäkin kevyempi ja minulla olisi vieläkin enemmän energiaa ja aikaa käytössä, koska en haaskaisi yhtään aikaa tekemisteni selittämiseen parhain päin. Olisin myös vapaampi seuraamaan sydäntäni, kun en rajoittaisi itseäni tarinoilla siitä ”millainen minä olen” — eli mihin minä pystyn ja mihin en pysty.

Eläisin voimakkaammin tässä hetkessä ja nimenomaan kuuntelisin sisintäni sen suhteen mitä haluan oikeasti tehdä kullakin hetkellä.

Tästä seuraisi se, etten pystyisi lainkaan ”tietämään” etukäteen miten tulen ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan tulevaisuudessa, koska sisältä ja sisäisestä viisaudesta kumpuavat ”aidot halut” määrittäisivät joka hetki sen, mitä ajattelen, tunnen ja toimin sillä hetkellä.

Vertaa tätä tilanteeseen, jossa  samaistun voimakkaasti omaan tarinaani siitä, millainen ihminen minä olen eli miten minä ”aina” ajattelen, tunnen ja toimin tietyissä tilanteissa.

Olen varma, että olet itsekin joskus yllättänyt itsesi toimimalla tietyssä tilanteessa ihan eri tavoin kuin olisit etukäteen kuvitellut.

  • Esimerkiksi eräs tuttuni ajatteli, että ison projektin valmistuminen saisi hänet kokemaan suurta onnea — sen sijaan hän näki yhtäkkiä kaikki projektissa tehdyt pienet virheet, joille ei voinut enää mitään ja ahdistui.
  • Minä ajattelin että olisin onnesta sekaisin tehdessäni positiivisen raskaustestin — ja ajattelin niin jopa tuntia ennen kuin tajusin tehdä testin — mutta kun testitulos oli positiivinen, olo oli lähinnä hölmistynyt ja epäuskoinen.
  • Ja samoin kävi synnytyksenkin kanssa — emme itkeneet onnesta, vaikka etukäteen oli ollut ihan varma siitä. Olimme vain tyytyväisiä, levollisia ja fiiliksemme oli että ”no niin, tossa toi meidän pötkö nyt on”.
  • Kesällä kuvittelin että olisin ihan fiilareissa supercoach academysta, mutta täällä sitä ollaan melko neutraaleissa fiiliksissä.
  • Toisaalta joskus olen lähtenyt bileisiin vastahakoisena kuvitellen miten tulen pitkästymään nurkassa ja sitten bileet ovat osoittautuneet huikean hauskoiksi.
  • Luulin että erään läheiseni hautajaisissa tuntisin syvää surua, mutta erinäisistä syistä tunsin ihan muita tunteita.
  • Harva se ilta ajattelen että ”haa, tänään mun hermot kestävät lapsen kiukuttelun” ja sekuntia myöhemmin karjun lapselle ”Lopeta ulina! Mikset sä voi nukkua!”

Jne.

Toisin sanoen et voi koskaan varmasti ennustaa omia ajatuksiasi, tunteitasi ja toimintaasi — ainoastaan uskottelet itsellesi että voit.

Ja koska kuvittelet että tiedät ”millainen ihminen” olet ja miten toimit eri tilanteissa, saatat käyttää suhteettoman paljon aikaa ja energiaa tämän mielikuvan ylläpitämiseen esimerkiksi selittelemällä mielikuvasta poikkeavaa toimintaa parhain päin.

Samalla saatat pakottaa itsesi toimimaan sisäisen viisautesi vastaisesti, mistä syntyy vain lisää ahdistusta ja sisäisiä jännitteitä.

Meillä oli tänään urheiluvalmentaja Garret Kramerin puhelinluento, josta kirjoitan erillisen raportin kunhan saan kuunnella luennon uudestaan äänitteeltä.

Yksi sen aikana esiin tulleista pointeista oli se, että jos sinulla on huono päivä, mutta uskottelet itsellesi että olet ihminen, joka on aina hyvällä tuulella, saatat yrittää selittää käytöksesi ”parhain päin” tai kieltää kategorisesti pahan olon, joka velloo sisälläsi, mistä seuraa sisäinen ristiriita (koska yksi osa sinussa tietää että valehtelet itsellesi) ja aina vain pahempi olo, jota yrität sitten vieläkin epätoivoisemmin peittää, koska sinähän olet tunnettu siitä, miten olet aina niin iloinen jne.

Mitä ajatuksia tämä herätti sinussa?

Miksi olla parisuhteessa?

Olen miettinyt viimeisen viikon ajan tavallista enemmän parisuhteita. Ensinnäkin Supercoach Academyssa (tästä eteenpäin SCA) kysymys siitä, miksi kenenkään kannattaa olla parisuhteessa nousi useamman kerran esiin. Toiseksi näin vanhaa paikallista ystävää, jonka kanssa tuli puhetta parisuhteista. Kolmanneksi uusissa olosuhteissa eläminen on taas tuonut (uudestaan) esiin erilaisia aspekteja omasta parisuhteesta.

Kaikki tunteemme — mukaanlukien onnellisuus, tunne että olemme rakastettuja jne. — ovat seurausta omista ajatuksistamme eivätkä ulkoisista tapahtumista. Tästä seuraa se, että emme oikeasti tarvitse ketään muuta tekemään meidän onnelliseksi tai tuntemaan itseämme rakastetuksi tai halutuksi.

Joo, usein voi näyttää siltä, että toinen saa meidät tuntemaan itsemme rakastetuksi jne., mutta se johtuu vain siitä, että tulkitsemme heidän käytöstään omilla ajatuksillamme niin, että omat ajatuksemme herättää meissä rakkauden tunteen. Ts. puolisomme sanoo ”rakastan sinua” ja ajattelemme mielessämme ”oi, se rakastaa minua”, jolloin oma ajatuksemme laukaisee meissä rakkauden tunteen. Jos olemme vihaisia puolisollemme tai epäilemme hänen rakkauttaan, täsmälleen samoin ja samassa tilanteessa sanottu ”rakastan sinua” voi saada meidät ajattelemaan ”se yrittää nyt vain hyvitellä mua”, jolloin tunnemme itsemme katkeraksi — vaikka oikeasti kumppanimme saattoi tarkoittaa koko sydämestään mitä sanoi.

Kysymys ”miksi olla kenenkään kanssa parisuhteessa, jos hän ei tee meitä rakastetummaksi ja onnellisemmaksi” on samanlainen kysymys kuin ”miksi haluaisin tehdä mitään, jos voin olla jo tänään täysin onnellinen.”

No vaikkapa siksi, että viihdyn jonkun seurassa. Olen kiinnostunut hänen jutuistaan. Hänen juttunsa naurattaa minua. Hänen kanssaan eläminen tekee arjesta helpompaa esimerkiksi taloudellisen vastuun jakamisen ansiosta. Koska tuntuu hyvältä kertoa hänelle omia ajatuksian. Koska hän tykkää puuhastella kanssani samoja juttuja. Koska haluan harrastaa hänen kanssaan seksiä enemmän kuin kenenkään muun ihmisen kanssa. Koska hänen kanssaan on kivempaa olla kuin kenenkään muun ihmisen kanssa tai yksin.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä ja jo pienessä lapsessa näkyy halu olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Minusta on kivaa, että elämässäni on ihminen, jonka kanssa voin olla päivittäin sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Toisaalta parisuhteet kasvattavat. En tunne yhtään pariskuntaa, joka olisi ollut täydellisen yhteensopiva alusa alkaen. Jokainen tuntemani pariskunta on joutunut sovittamaan jossain määrin erilaisia kommunikointitapoja, ajattelutapoja ja toimintatapoja yhteen. Minulle tämä ei ole ensisijainen syy olla parisuhteessa vaan ikään kuin ”bonus”.

Rehellisyyden nimissä usein ”parisuhteessa kasvaminen” tuntuu suorastaan hinnalta, jonka joudun maksamaan siitä, että minulla on kivaa seuraa. Tunnustan miettiväni usein, miten paljon helpommalla pääsisin esimerkiksi siivouksen tai ajankäytön suhteen, jos olisin lapseton sinkku.

Mutta aina kun puolisoni on saanut minut näkemään ja kyseenalaistamaan jonkin oman rajoittavan ajatusmallini tai satuttavan toimintamallini, olen siitä kiitollinen. Joskus havainto tulee suoraan siitä, että kumppanini osoittaa suoraan ajatusvirheeni. Vielä useammin olen bongannut omat satuttavat ajatusmallini siitä, että  ajaudumme jatkuvasti jostain asiasta ristiriitaan tai minä tunnen sisäisä ristiriitaa, joka kasvaa niin sietämättömäksi, että on helpompi tehdä asialle jotain kuin elää sen kanssa.

Tänään olen miettinyt syyllisyyttä oman ajan ottamisesta. Jostain syystä minun on edelleen järjettömän vaikeaa ottaa itselleni omaa aikaa kirjoittamiseen. Puolisoni ei helpota asiaa kuittailemalla esimerkiksi siitä, että aikatauluarvioni pettävät tai esim. että hän joutuu olemaan lapsen kanssa odottamassa kotona, kun minä olen käynyt kirjoittamassa tai tapaamassa kavereitani. Jostain syystä emme pysty keskustelemaan asiasta asiallisesti kuin ehkä minuutin, kun homma alkaa eskaloitua huutoriidaksi.

Kirjoitan tätä nyt kahvilassa tällaisen huutoriidan päätteeksi. Tänne kävellessäni mietiskelin sitä, mikä on todellinen ongelma ja mitä minä voin tehdä asialle.

Minun näkökulmastani ongelma on se, että ahdistun niin paljon miehen kuittailusta, että inhottaa jo valmiiksi alkaa neuvotella koska voisin kirjoittaa. Ehkä siksi teen ehdotukset jotenkin niin epäselvästi tai väärällä hetkellä tai muuten väärällä tavalla, että mieheni käsittää minua ainakin osin väärin.

Ydinongelma on se, että jostain syystä kerron itselleni tarinaa, ettei minulla ole oikeutta ottaa itselleni aikaa. Tai että mieheni suuttuu, jos otan omaa aikaa. Nyt kun olen itselleni ihan täysin rehellinen, huomaan että joo, ehkei hänkään nyt ihan intopinkeänä halua hengata himassa lapsemme kanssa — eikä jostain syystä osaa itse lähteä lapsen kanssa liikkeelle — mutta juuri epäselvyyteni ja epämääräisyyteni on se, joka ärsyttää häntä.

Miksi ihmeessä kertoisin itselleni tarinaa, ettei minulla ole oikeutta ottaa itselleni aikaa ja kirjoittaa? Tai ehkä tämä on väärä kysymys. Ahdistun tästä asiasta, koska uskottelen itselleni että…

OK, nyt tuli vastaus. Ja TAAS mennään takaisin sinne lapsuuteen kun olin 12-vuotta ja vanhemmat olivat eroamassa ja luulin että se olisi voitu välttää jos äiti olisi vain pistänyt oman uransa sivuun ja keskittynyt jeesimään isää sen uran kanssa.

Eli ahdistun tästä asiasta, koska uskottelen itselleni että jos panostan liikaa omaan juttuun, parisuhteeni kariutuu.

No äh ja pöh.

Eikö olekin hullua, miten jokin noin tyhmä vanha uskomus voi jumittaa elämää vielä 25 vuotta myöhemmin? Uskomus joka liittyi ihan eri tilanteeseen ja eri ihmisiin?

Eli nyt mulla on ainakin kolme vaihtoehtoa:

1. Jatkan miehen ”varomista” ja olen katkera ja takakireä kun vituttaa niin etten pääse kirjoittamaan.

2. Totean aina paniikin noustessa silloin kun pitäisi neuvotella siitä koska voin ottaa omaa aikaa, että kyseessä on vain ajatus, joka perustuu lapsuuden uskomukseen — ja otan ajan.

tai…

3. Löydän näkökulman asiaan, joka saa minut päästämään irti tästä uskomuksesta.

No ensimmäiseksi tulee mieleen, että taas kerran vain uskottelen itselleni, että pistän puolison ja lapsen ykköseksi. Kävimme juuri pitkän keskustelun siitä, miten minä en ole riittävästi läsnä ollessani fyysisesti paikalla vaan olen koko ajan räpläämässä tietokonetta ja kännykkää.

Tämä on seurausta siitä, että koen että joudun ”varastamaan” aikaa itselleni. Eli jos nyt ihan vain reippaasti ottaisin aikaa esim. kirjoittamiseen, niin silloin minun voisi olla helpompi olla aidosti läsnä silloin kun olen fyysisesti paikalla.

Toinen pointti on se, että tunnen syyllisyyttä esim. siitä, että olen nyt kirjoittamassa ja mies ”joutuu” olemaan lapsen kanssa kotona. Pistän itseni tuntemaan syyllisyyttä kuvittelemalla miten mies tuskastuu lapsen kanssa kämpässämme, koska näin voin tuntea että olen jotenkin empaattisempi tai ymmärtäväisempi miestä kohtaan.

Paitsi ettei tämä syyllisyys auta miestä ja lasta mitenkään. Ja käytännössä aina kun menen takaisin kotiin, miehellä ja lapsella on ollut oikeasti kivaa keskenään. 😀

Eli aika helvetin tyhmää. Yhtä hyvin voisin ajatella, että se, että mies on lapsen kanssa himassa on hinta siitä, että hän on hoitovapaalla ja Kaliforniassa eikä joudu kaivamaan autoa aamukuudelta lumihangesta lähteäkseen aamuvuoroon. 😀

No niin — nyt näen koko asian huomattavasti selkeämmin. Ihan naurattaa se, miten olen jotenkin mennyt niin mukaan omiin ajatuksiini ja tunteisiini, etten ole nähnyt kokonaisuutta.

Luulen että tästä eteenpäin miehen alkaessa totean kylmän rauhallisesti että ”joo, tiedän että se on kurjaa, mutta nyt on mun vuoro tehdä töitä ja sun vuoro vahtia lasta.”

Itse asiassa — tämä on tavallaan sama tekniikka, jolla tässä englanninkielisessä artikkelissa suositellaan diilaamaan ”erikoisherkkien” lapsien kanssa. Jutun kuvauksen perusteella lapsemme on todellakin näitä erikoisherkkiä tyyppejä.

Lopuksi haluan vielä huomauttaa, että tätä nykyä olen sitä mieltä, että useimmat ahdistavistakin ajatuksistani ja tunteistani ovat sellaisia, ettei niille tarvitse tehdä mitään — kun ennen olin koko ajan korjaamassa kaikkia virheellisiä ajatus- ja käytösmallejani. Vasta kun homma alkaa tökkiä niin pahasti kuin nyt, voi olla hyvä ainakin kokeilla katsoa mikä tyhmä uskomus oman toiminnan tai ajattelun takana on.