Valitse elämäsi

Onko elämäntilanteesi, parisuhteesi, työpaikkasi tai kehosi muuttunut niin, että sinusta tuntuu ettet valinnut sitä? Tiesitkö että nopein tapa muuttaa kokemustasi tilanteesta joka ei juuri nyt miellytä on valita se?

Kuuntelin pari päivää sitten uusiksi radio-ohjelmaa, jossa minä, Maria Jungner ja avioerotutkija Jyrki Kiiski puhumme avioeroista. Voit kuunnella ohjelman täällä.

Siinä kerron ihmismielen rakenteisiin kuuluvasta valintavääristymästä, joka saa tietoisesti valitsemamme asian kokemaan arvonnousun silmissämme.

Tutkijat olettavat tämän vääristymän kehittyneen siksi, etteivät ihmiset jäisi vatvomaan jokaista valintaansa, vaan jatkaisivat elämäänsä eteenpäin kohti uusia valintoja.

Joskus kuitenkin se, minkä aikanaan valitsimme muuttuu tai osoittautuu ajan myötä toisenlaiseksi, kuin mitä se oli tai millaiseksi sen kuvittelimme.

Valintavääristymä saattaa selittää myös sen, miksi pitkissä parisuhteissa toiselle tai molemmille kumppaneista tulee fiilis, että “mä en valinnut tätä parisuhdetta”.

Useimpien ihmisten ajatusmaailma, käytös ja ulkonäkö muuttuu ajan mittaan. Se ihminen jonka kanssa olet tänään naimisissa tuskin enää näyttää tai kuulostaa samalta kuin ihminen, jonka valitsit kumppaniksesi vuosia sitten.

Pienten lasten vanhemmat harvemmin ymmärsivät lasten teon aloittaessaan, että samalla kun he valitsevat ilon ja innostuksen omien jälkeläisten kasvun seuraamisesta, he valitsivat myös unettomat yöt, korvatulehduskierteet, uhmaikäraivarit tai ympärivuorokautisen vastuun toisen ihmisen hyvinvoinnista.

Ylipainoinen ei valinnut lohturuokaan tarttuessaan tai sohvan pohjalle jämähtäessään kymmeniä kiloja ylipainoa vaan stressin lievitystä tai lepoa.

Nykyinen elämäntilanteesi on seurausta valtavan pitkästä ketjusta valintoja, joita olet tehnyt elämäsi varrella. Jos olisit valinnut kerrankin toisin, elämäsi näyttäisi tänään toisenlaiselta. Mutta et valinnut.

Nopein tapa vapautua ahdistuksesta ja vitutuksesta on valita aktiivisesti ja tietoisesti se, mitä sinulla on.

Valitse se mitä sinulla on

Mitä hyvää tässä tilanteessa on?

Jokaisessa tilanteessa on jotain hyvää ja arvokasta — jos ei muuta niin se, että siitä voi oppia jotain.

Vaikea sairaus voi opettaa kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja arvostusta elämää kohtaan.

Ylipaino voi opettaa millaiset valinnat johtavat lihomiseen.

Tylsä työ voi antaa aikaa ajatella millaista työtä haluat tehdä jatkossa.

Joskus valintaa helpottaa se, että näet miksi valinnat, jotka johtivat tähän tilanteeseen tuntuivat aikanaan oikeilta. Mitkä tuolloin olettamistasi asioista ovat yhä totta tai paremmin kuin mitä oletit?

Vaikka en osannut arvioida miten vaativaa lasten kanssa eläminen on, en myöskään osannut kuvitella miten valtavasti voisin kokea rakkautta heitä kohtaan.

Tai miten ihanalta ja helpottavalta voi tuntua kun koko illan kitissyt lapsi nukahtaa.

Jos tämän tilanteen valitseminen tuntuu kertakaikkiaan mahdottomalta, mitä valitset sen tilalle?

Mitä haittoja, hankaluuksia ja epämiellyttäviä asioita toisesta valinnasta seuraa?

Jos valitset lopettaa tämän suhteen sen sijaan että valitsisit kumppanisi uudestaan, valitset myös surun suhteen päättymisestä ja menetät silminnäkijän elämällesi.

Jos valitset lasten luovuttamisen jonkun toisen hoitoon, valitset ikävän lapsia kohtaan ja menetät mahdollisuuden kokea iloa ja ylpeyttä kun näet heidän kasvavan ja kehittyvän arjessa.

Jos valitset tylsältä tuntuvasta työpaikasta irtisanoutumisen valitset taloudellisen turvattomuuden ja menetät arkeen ryhtiä tuovan rutiinin.

Miltä toinen valinta näyttää kun mietit myös sen haittapuolia?

Valitsitpa sitten sen, mitä sinulla on nyt tai sitten jotain ihan muuta, tärkeintä on nähdä että sinulla on aina vapaus valita.

Jos et näe sitä, katso tarkemmin — ne vaihtoehdot joita mielestäsi ei ole olemassakaan, ovat mielestäsi vain niin huonoja, ettet tule edes ajatelleeksi niitä.

Kun näet että sinulla on olemassa huonompiakin vaihtoehtoja, voit nähdä miten se, mitä sinulla on, on itse asiassa hyvä vaihtoehto.

Hyviä valintoja!

valitseelamasi

Tiesitkö että voit kokea hyvää oloa, mielenrauhaa ja jopa onnea hetkenä minä hyvänsä, olosuhteista riippumatta? Jos et, tsekkaa Mielenrauha-kurssini.

Haluatko tappaa itsesi?

Katso video YouTubessa.

Juolahtaako sinulle välillä — tai usein — mieleen sanat “mä tapan itseni” tai “mä haluan kuolla”?

Minulle tällainen ajatus on juolahtanut mieleen varmasti tuhansia kertoja elämäni aikana aina teini-ikäisestä näihin päiviin asti.

Aika usein ajatus tulee mieleen muodossa “haluan lakata olemasta”, mutta oikein kurjina hetkinä mieleen saattaa nousta ajatus “mä haluan viiltää ranteet auki”.

Siitä huolimatta en ole koskaan elämäni aikana ottanut yhtään konkreettista askelta itsemurhaa kohti. En ole edes tarttunut veitseen viillelläkseni itseäni pahimpina tuskan hetkinä.

Mikä erottaa minut niistä, jotka niin tekevät — joskus traagisin seurauksin?

Ajatus itsemurhasta lohduttaa

“Itsemurhan ajatus on vahva lohtu: sen kanssa pääsee hyvin yli monesta pahasta yöstä.”

~ Nietzsche

Oletko koskaan ajatellut “olen niin onnellinen, että voisin kuolla”?

Jos joku olisi sillä hetkellä tarjoutunut tappamaan sinut, olisitko suostunut?

Et varmaan, koska et ajatellut kuolemaa kirjaimellisesti. Se kuvasi vain onnellisuutesi määrää.

Onko mieleesi noussut vihan vallassa “mä tapan ton tyypin!”

Oletko koskaan tappanut ketään?

Todennäköisesti et, koska tajuat että ajatus kertoo vain siitä, miten raivoissasi sillä hetkellä olet.

Ehkä mieleesi on noussut elämäsi aikana useita kertoja “mä tapan itseni” tai “mä haluan kuolla”, mutta silti olet vielä tässä lukemassa tätä tekstiä.

Voi olla että joku muu esti sinua toteuttamasta ajatustasi, mutta todennäköisemmin se olit sinä itse. Jokin syvempi viisaus tai tieto sinussa esti sinua viemästä itsemurhaa loppuun asti.

Jollain tasolla näit, että ajatus itsemurhasta oli yhtä typerä kuin ajatus toisen tappamisesta tai yhtä epätosi kuin ajatus “voisin kuolla” suurella onnen hetkellä.

Toisin sanoen näit, että ajatus “mä haluan kuolla”, on vain ajatus.

Et voi estää ajatuksia nousemasta mieleen

Tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on?

Et tietenkään.

Jos et tiedä mikä seuraava ajatuksesi on, oletko silloin valinnut sen?

Et ainakaan tietoisesti.

Jos et tiedä mikä seuraava ajatuksesi on, miten voit estää tiettyä ajatusta nousemasta mieleesi?

Et täysin varmasti mitenkään.

Ajatus “haluan tappaa itseni” nousee mieleesi jos se on noustakseen — samalla tavalla kuin kymmenet tuhannet muut ajatukset jotka nousevat mieleesi joka päivä.

Oletko jo huomannut, että jätät päivän aikana valtaosan ajattelemistasi ajatuksista omaan arvoonsa?

Kuinka usein olet ajatellut “nyt mä lähden lenkille” tai “nyt mä laitan tän Facebookin kiinni” tekemättä niin?

Tai “katso, orava”, ilman että jäät miettimään miksi ajattelit oravaa, miksi näit sen ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä?

Miksi siis ottaisit ajatuksen “haluan tappaa itseni” vakavammin kuin muut ajatuksesi?

Ahdistuneena ajattelusi ei toimi

Itselläni ajatus “haluan lakata olemasta” tai “viillän ranteet auki” juolahtaa mieleen vain silloin, kun olen todella ahdistunut, epätoivoinen tai muuten tuskainen.

Olen kaikkein useimmin siinä tilassa kun olen hyvin väsynyt, nälkäinen, PMS:n kourissa, säikähtänyt tai yrittänyt väkisin ratkaista asiaa, jota en voi sillä hetkellä ratkaista.

Minulle ajatus ei kerro siitä, että minun pitäisi nyt tappaa itseni, vaan siitä, että olen hetkellisesti syvässä hälytystilassa, jossa ajatteluni on säikähtäneen villipedon tasolla.

Siinä tilassa aivoni eivät toimi kunnolla.

En pysty näkemään mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvä ja mikä parempi.

En pysty ymmärtämään suuria kokonaisuuksia vaan takerrun epäolennaisiin pikkuasioihin.

En pysty kuvittelemaan mielessäni erilaisia tulevaisuudennäkymiä, vaan tulevaisuus näyttää mustalta aukolta tai pimeältä umpikujalta.

Tämä johtuu vain ja ainoastaan aivojeni sen hetkisestä neurologisesta tilasta, ei siitä ettei ongelmiini olisi olemassa mitään hyvää ratkaisua.

Ongelmana ei ole se, että välillä menemme tällaiseen hälytystilaan, jossa ajattelumme taso laskee.

Ongelmana ei ole se, että mieleemme juolahtaa itsetuhoisia ajatuksia.

Ongelmana on se, että otamme epätoivoiset ja itsetuhoiset ajatukset vakavasti. Että uskomme että meidän pitää tehdä itsemurha vain koska mieleemme sattui juolahtamaan ahdistuksen hetkellä ajatus “mä tapan itseni”.

Anna elämän yllättää

Olen todella iloinen siitä, etten ole uskonut omia itsetuhoisia ajatuksiani.

Vaikka syvän ahdistuksen hetkellä on näyttänyt tosi todelta, ettei ongelmiini ole mitään hyvää ratkaisua, elämä on näyttänyt kerta toisensa jälkeen että olen ollut väärässä.

Jokaiseen ongelmaani on löytynyt aina jokin ratkaisu. Joskus ratkaisut ovat olleet vähemmän kivoja kuin mitä olisin toivonut, mutta aika usein ne ovat olleet helpompia ja parempia kuin olisin voinut kuvitella.

Kuinka usein olet ajatellut jossain tilanteessa että “ainoa tie tästä ulos on itsemurha” — kunnes mielesi on kirkastunut ja olet tajunnut että on muitakin tapoja?

Esimerkiksi velkajärjestely, konkurssi tai jopa yhteiskunnan elätettäväksi heittäytyminen on parempi vaihtoehto järkyttävään velkaantumiseen kuin itsemurha…

…koska velkaisenakin voit kokea joka päivä hetkittäin hyvää mieltä, iloa ja onnea. Voit rakastaa ja olla rakastettu. Nauttia elämän pienistä ilmaisista iloista.

Menetyksen kaikessa rauhassa sureminen ja omista tunteista ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on yleensä parempi vaihtoehto jätetyksi tulemiseen kuin itsemurha…

…koska et voi ikinä tietää, odottaako jossain sinua vieläkin ihanampi ihminen, jonka kanssa voit luoda entistä paremman parisuhteen.

Kiusatuksi tulemisesta kertominen, rikosilmoituksen tekeminen, toiseen kouluun vaihtaminen tai vaikka sitten kotiin tietokone ja kännykkä kiinni lukittautuminen on parempi vaihtoehto kiusaamisesta eroon pääsemiseen kuin itsemurha…

…koska maailma on täynnä mahtavia ihmisiä, joista voi tulla ystäviäsi, hienoja asioita, joita et ole vielä päässyt kokemaan ja upeita paikkoja, joissa voisit vielä käydä.

Samalla tavalla kuin en voi estää ahdistusta nousemasta minussa, en voi estää myöskään onnea, hyvää oloa ja mielenrauhaa täyttämästä minua aika ajoin. Jopa silloin kun kaikki käytännön asiat ovat ihan päin helvettiä.

Tämäkin menee ohi

Jos olet juuri nyt tilanteessa, joka näyttää toivottomalta, pyydän että pysähdyt hetkeksi ja tunnistat tuntemuksesi.

Sinua ahdistaa, pelottaa, väsyttää, vituttaa, hermostuttaa, kyllästyttää.

Ei haittaa. Se menee ohi.

Nämä tuntemukset kertovat että ajattelusi taso on hetkellisesti sama kuin uhmakohtauksen vallassa olevalla lapsella tai säikähtäneellä villipedolla.

Antaisitko sellaisessa tilassa olevan olennon arvioida miten vakava tilanteesi on? Saati päättää puolestasi että nyt on tullut aika päättää päiväsi?

Et tietenkään.

TIEDÄN että juuri nyt sinusta voi tuntua täysin käsittämättömältä, että tämä ahdistus menisi itsestään ohi. Saati että tilanteesi voisi muuttua paremmaksi. Mutta se on vain ajatus. Ja virheellinen ajatus.

Jos et usko minua, testaa.

Päätä katsoa tämä elokuva loppuun asti.

Anna elämän yllättää sinut vielä moneen kertaan iloisesti.

Anna elämän voittaa.

Kirjoitin tämän erään keskustelun innoittamana.

Jos tämä kirjoitus ei vielä vakuuttanut sinua jatkamaan elämääsi, ole kulta ja keskustele vielä jonkun kanssa päätöksestäsi.

Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelin päivystää numerossa 01019 5202

  • arkisin klo 9.00– 07.00
  • viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Jos ehdit jo ottaa ensimmäisen askeleen itsemurhaa kohti, ole rakas ja soita heti hälytysnumeroon 112, kiitos!

Kaikki järjestyy, kaikki kääntyy parhain päin! Sinä OLET tärkeä ja arvokas!

Mitä tehdä jos tekee mieli vahingoittaa lastaan tai itseään?

Tämän päivän Ilta-Sanomissa puhun äitiyden pimeästä puolesta. Haastattelupyyntö tuli koska olin puhunut syyllisyydestä Radio Yle Ykkösessä Sari “Huono äiti” Helinin -ohjelmassa. Voit kuunnella haastattelun täällä.

Äitiys on ihaninta ja ihmeellisintä mitä minulle on tapahtunut, mutta sen myötä olen päässyt kokemaan myös eräitä aika mustia hetkiä.

Jos olet äiti, joka ei ole koskaan ajatellut esimerkiksi hylätä raivoavaa lasta kauppaan, kuristaa keskellä yötä kirkuvaa kullanmuruaan tai ihan vain tappaa itseään koska kokee ettei jaksa enää sekuntiakaan lapsiperhearkea, tämä kirjoitus ei ole sinulle.

Iloitse siitä, ettei syystä tai toisesta mieleesi juolahda näitä ajatuksia, koska tuskin niitä kukaan äiti itselleen toivoo tai kaipaa.

Joskus ajattelen kamalia ajatuksia

Tässä on eräitä kamalia ajatuksia, joita mieleeni on juolahtanut vuosien varrella:

  • Mä vedän tota tyyppiä kohta lättyyn.
  • Mä haen veitsen ja viillän kaikki ton kalliit vaatteet rikki ihan vain kostoksi.
  • Jos toi ei kohta lopeta tota urputusta, mä ajan ensimmäistä rekkaa päin.
  • Mä haen veitsen ja viillän mun kädet verille.
  • Kohta mä vaan kävelen tästä talosta ulos, meen lentokentälle ja otan ekan lennon johonkin kauas enkä ikinä enää palaa.
  • Mä kuristan/hakkaan/tukehdutan/tapan ton lapsen jos se ei heti tottele/hiljene/nuku.
  • Tää lapsi ei ikinä lopeta huutamista.
  • Mä en saa enää koskaan nukkua.
  • Mä tuun hulluksi.
  • Mä en selviä/mä kuolen.
  • Mun tulevaisuus on (oikea) musta aukko ja se syö mut.
  • Okei, mä lähden nyt himaan enkä sit ollenkaan synnytä tätä lasta (kun synnytys on edistynyt liian hitaasti.)
  • Mä tapan itseni.

En ole ajatellut näitä ajatuksia jatkuvasti enkä tuntikausia kerrallaan. Kaikkiin näitä ajatuksiin on liittynyt jollain lailla epämukava olo: uupumus, ahdistus, paine, ketutus, raivo, epätoivo, viha, tuska.

Ennen helmikuuta 2012 monet näistä ajatuksista olivat todella pelottavia, koska oletin niiden kertovan että minussa on jotain vialla. Että olen huono äiti tai puoliso, masentunut tai ihan oikeasti tekemässä kuolemaa.

Tai vielä pahempaa: että olen oikeasti toteuttamassa mieleeni juolahtaneen ajatuksen.

Sitten oivalsin että nämä kaikki ajatukset ovat VAIN AJATUKSIA — eivät universaaleja totuuksia, tai edes henkilökohtaisia totuuksia.

Ne tuntuvat usein “tosi todelta” sillä hetkellä kun ne juolahtavat mieleen, mutta sekään ei tee niistä tosia. Esimerkiksi yksikään edellä luettelemistani ajatuksista ei käynyt toteen.

Musta aukko ei syönyt minua, en ole hakannut lapsiani (saati tappanut heitä). En ole tullut hulluksi enkä edes viillellyt itseäni (tai toisen vaatteita).

Olen saanut nukkua ja ihan aina lapsi on hiljentynyt ennemmin tai myöhemmin — ja useimmiten ihan itsestään.

Ja kummallakin kerralla kun olen ajatellut että jätän lapsen synnyttämättä, kun synnytys kestää ja kestää, olen lopulta puskenut poikani pihalle.

Miten voit olla ajattelematta kamalia ajatuksia?

Tiedätkö mikä on seuraava ajatuksesi?

Entä sitä seuraava?

Jos et tiedä mikä on seuraava ajatuksesi, miten voit varmistaa, ettei se ole jokin kamala ajatus?

Voit yrittää nukkua tarpeeksi, syödä niin että verensokerisi on tasainen ja yrittää optimoida elinympäristösi…

…mutta et voi esimerkiksi estää välittäjäaine- ja vireystasojasi vaihtelemasta tai jotain muistoa juolahtamasta mieleesi.

Niinpä et voi mitenkään täysin varmistaa, ettei mieleesi joskus juolahda jokin kamala ajatus.

Onneksi sinun ei tarvitsekaan estää sitä, koska kaikki ajatukset — myös sellaiset joita perinteisesti pidetään kamalina tai kiellettyinä — ovat OK.

Miten niin? Koska ne ovat VAIN AJATUKSIA.

Ongelmanasi ei ole koskaan se, että mieleesi juolahtaa jokin ajatus — vaan se, että otat ajatuksen liian vakavasti: joko seuraat typerää ajatusta tai teet omasta ajattelustasi ongelman.

1. Lopeta itsesi syyllistäminen

Jos viime aikoina mieleesi on juolahtanut erityisen ikäviä ajatuksia — ja pahimmassa tapauksessa olet jopa mennyt toteuttamaan niitä ikävin seurauksin — kaikkein tärkeintä on olla syyllistämättä itseään.

Tämä voi tuntua todella oudolta. Jos et syyllistä itseäsi, miten otat opiksesi?

Siten, että mietit kylmän rauhallisesti missä menit pieleen. Mitä voit jatkossa tehdä toisin, ettet ajaudu enää vastaavaan tilanteeseen?

Miksi syyllistäminen on turhaa ja vaarallista?

Mieti kaikkia niitä kertoja kun olet ajatellut kamalia ajatuksia. Mikä fiilis sinulla on ollut ajatuksia ajellessasi?

Tietenkin jotenkin kurja fiilis. Millainen fiilis syyllisyydentunne on? Ikävä tietenkin.

Jos toimit typerästi ja ei-rakkaudellisesti ollessasi kurjan fiiliksen vallassa, mitäs luulet toimitko syyllisyyttä tuntiessasi  typerästi vai fiksusti?

Et voi välttyä mieleen juolahtavilta syyllisiltä ajatuksilta, mutta niistäkään ei tarvitse tehdä ongelmaa. Noteeraa tunne ja kiinnitä huomiota siihen missä asiassa olet (ehkä) tehnyt väärin.

Päätä ideoida rauhoituttuasi tapoja, joilla voit korjata aiheutuneen vahingon ja välttää jatkossa saman virheen tekemisen. Pidä päätös.

2. Älä usko ajatuksiasi

Jos ajattelusi vie sinut hirvittävään ahdistustilaan, jossa mieleesi  juolahtaa kamalia ajatuksia kuten “tapan itseni” tai “pahoinpitelen tuon lapsen” tai jopa “tapan lapseni”, kaikkein tärkeintä on se, ettet tottele ajatuksiasi.

Eli suomeksi sanottuna:

Älä hajoita mitään. Älä pahoinpitele tai tapa ketään.

Umpiväsyneenä ja ahdistuneena oman toiminnan hallitseminen voi tuntua vaikealta. Siksi suosittelen seuraavia varokeinoja:

Siirry kauemmas muista ihmisistä — varsinkin lapsistasi.

Jos vauvasi kirkuu täyttä kurkkua ja sinusta tuntuu siltä että haluat ravistella vauvan hiljaiseksi, laske vauva maahan tai omaan sänkyynsä niin varovasti kuin kykenet.

Pakene niin kauas lapsesta kuin pystyt jättämättä asuntoa. Esimerkiksi vessa on hyvä paikka.

Tai jos asunnossa on esimerkiksi puolisosi, joka on levollisempi kuin sinä, mene hetkeksi ulos vetämään henkeä.

Ei, en kannata lapsen huudattamista, mutta jos on olemassa riski että satutat lasta fyysisesti, on parempi että lapsi huutaa ja sinä laitat itsesi hetkeksi jäähylle, kunnes hetkellinen hälytystilasi edes vähän helpottaa.

Isommalle lapselle voit kertoa missä mennään: “Äitiä ärsyttää. Äiti ei kestä nyt mitään. Nyt äiti menee jäähylle. Anna äiti on hetken aikaa rauhassa. Kiitos.”

Sulje muu maailma ulkopuolellesi

Usein rauhoittuminen helpottuu, jos vähäksi aikaa suljet muun maailman ulkopuolelle. Äitiysvalmennuksessa annettiin vinkiksi mennä vessaan tai keittiöön ja laittaa vesi valumaan jotta se vähän peittää taustaääniä.

Esimerkiksi joskus saatan kuunnella Rammsteinia täysillä kuulokkeet korvilla ja samalla esimerkiksi tanssia tai laittaa paikkoja kuntoon. Toimii erityisesti silloin kun kumppani ei ymmärrä pyynnöistä huolimatta jättää minua rauhaan.

Tai jos ongelmana on se, että olen niin väsynyt, etten jaksa mitään ja mies on kotona,  laitan kuulokkeista soimaan rauhoitusmusaa ja menen sänkyyn peiton alle puoleksi tunniksi lepäämään.

Pura aggressio turvallisesti

Siinä vaiheessa kun mieleesi juolahtaa ajatus jonkun tai jonkin vahingoittamisesta, kehossasi on runsaasti adrenaliinia ja muita stressihormoneja. Niiden tasot laskevat yleensä muutamassa minuutissa, jos odotat kaikessa rauhassa.

Joskus saatat kuitenkin olla niin syvällä hälytystilassa, että rauhoittuminen tuntuu vaikealta.

Täyttä kurkkua huutaminen vaikka vain “aaaaaaaaaaa” voi olla toimiva tapa purkaa aggressiota, jos asut omakotitalossa.

Kerros- tai rivitalossa kätevämpää voi olla:

  • Polkea jalkaa — kyllä, niin kuin pienet lapset. Näyttää tyhmältä, mutta tuntuu hyvältä. Toimii varsinkin ensimmäisessä kerroksessa asuville.
  • Jännittää koko keho hetkeksi — tämäkin on sellainen mitä lapset joskus tekevät suuttuessaan.
  • Nyrkkeillä tai potkia ilmaa — varo ettei kukaan osu vahingossa tiellesi.
  • Näyttää vihaisesti keskisormia ilmaan esim. kumppanin tai lasten selän takana tai ihan vain yksin toisessa huoneessa.
  • Hakata tyynyjä, patjaa tai sohvaa — varo ettei kukaan osu vahingossa tiellesi.
  • Punnertaa
  • Tanssia raivokkaasti
  • Kirjoittaa pari paperia täyteen hirveitä kirosanoja ja muita kamalia ajatuksia, joita mieleen juolahtaa.

Nämä keinot kannattaa opettaa myös lapselle, jolla on niin sanostusti räjähtävä luonne tai muuten taipumusta suuttua tulisesti. Samalla opetat lapsellesi että kaikki tunteet on OK, mutta tunteen vallassa ei tarvitse toimia muita tai itseään satuttavasti.

3. Anna itsesi rauhoittua

Jossain vaiheessa ahdistus ja raivo alkaa helpottaa purit kiukkusi tai et. Jos olet purkanut kiukkua turvallisesti, sinua saattaa jopa alkaa naurattaa.

Tässä vaiheessa jotkut kokevat tarvetta kiihdyttää itsensä uuteen raivoon. Ehkä he luulevat, että jos he rauhoittuvat liian nopeasti, se vähentää äskeisen purkauksen oikeutusta, aiheellisuutta tai tilanteen vakavuutta. Tai he pelkäävät että muut eivät ota opikseen tai usko heitä jos he leppyvät “liian nopeasti”.

Turhaan.

Jos katsot kuolinvuoteellasi elämääsi, ajatteletko että “olipa hyvä että silloinkin pitkitin vihaa ja raivoa tuntikausia?” Tuskin.

Et voi estää itseäsi välillä ahdistumasta, hermostumasta tai raivostumasta, mutta voit antaa itsellesi luvan palata hyvään oloon heti kun se on  mahdollista.

4. Pyydä anteeksi, korjaa jälkesi

Jos olet mennyt kiukuspäissäsi käyttäytymään ei-rakkaudellisella tavalla, pyydä anteeksi. Anteeksipyynnön pointtina on osoittaa ettei käytöksesi ollut sellaista, jota kannatat ja suosittelet. Toisaalta se on merkki siitä että hälytystila on ohi ja olet palannut rakkauteen.

Jos lapsesi jo ymmärtävät puhetta, on hyvä selittää mitä tapahtui.

Äiti joutui hetkeksi tunnekuohun tai ärtymyksen valtaan, siksi äiti käyttäytyi tyhmästi.

Joskus ihmiset joutuvat ärtymyksen valtaan. Se ei haittaa, se menee ohi.

Sitten äiti rauhoittui, ärtymys meni ohi. Ensin äiti oli vihainen. Nyt äiti on iloinen.

Olennaisinta on se, ettet syytä muita ärtymyksestäsi tai yritä sysätä vastuuta huonosta käytöksestäsi muiden hartioille.

Sinä et voi koskaan tietää varmuudella, miksi juuri nyt ajauduit ärtymyksen valtaan.

Muiden käytös ärsytti koska olit hälytystilassa — ei siksi että käytös olisi ollut itsessään ärsyttävää.

5. Pyydä apua

Väitän että se, että välillä tekee mieli kuristaa joku tai tappaa itsensä on ihan normaalia. Välillä elämässä tulee hetkiä jolloin hetkellisesti väsyttää tai stressaa niin paljon, että mieleen alkaa nousta ei-niin-fiksuja ajatuksia. Sillä lailla ihmismieli toimii.

Jos huomaat ajattelevasi tällaisia tuhoajatuksia hyvin usein, silloin elämässäsi saattaa olla käytännön ongelma, joka kannattaa korjata.

Tällaisia käytännön ongelmia on muun muassa:

  • Valvottava lapsi
  • Sairasteleva lapsi
  • Lapsi, jonka tarpeisiin et osaa vastata niillä resursseilla jotka sinulla on (esim. autistinen lapsi, yliherkkä lapsi, ADHD-lapsi)
  • Ihan päin honkia menneet raha-asiat, jotka mietityttävät koko ajan
  • Synnytyksen yhteydessä sekaisin menneet hormonit, mikä ilmenee vahvana ahdistuksena, alavireisyytenä tai aistiharhoina (ns. raskausmasennus tai -psykoosi)
  • Fyysisesti väkivaltainen puoliso
  • Runsaasti juova ja humalaisena arvaamaton puoliso
  • Ajankäyttöongelmat jotka johtavat kaaokseen (eli esim. rutiini puuttuu)

Itse olen huomannut, että mitä väsyneempi olen, sitä vaikeammalta avun hakeminen tuntuu. Mieleen nousee kaikkia typeriä ajatuksia kuten “on noloa pyytää apua” tai “sitten mun lapset huostaanotetaan” tai “sitten muut ajattelevat että olen kelvoton äiti”.

Nekin ovat vain ajatuksia, jotka voi jättää omaan arvoonsa.

Kun mielesi on kirkas, saatat ajatella “ehkä voisin hakea apua”. Usko sitä ajatusta.

Kuka lähipiirissäsi on sellainen ihminen, joka on todennäköisimmin puolellasi ja joka voi auttaa sinua? Ymmärrä että auttaminen todennäköisesti tuottaa hänelle hyvän mielen.

Neuvola on ykköspaikka ammattiavun hakemiseen, mutta jos sieltä sinua ei ohjata oikean auttajatahon puoleen, suosittelen ottamaan yhteyttä Varhaisen tuen yksikköön, jos paikkakunnallanne on sellainen. Helsingin yksikön tiedot löytyvät täältä.

Uniongelmissa voi auttaa unikoulu. Lue raporttini unikoulusta täältä.

Myös Mannerheimin Lastensuojelu Liiton vanhempainpuhelimesta tai kirjepalvelusta voi kysyä neuvoja ja vinkkejä.

Jos tilanne kotona on lähtenyt vauvan kanssa ihan lapasesta tai puoliso on väkivaltainen, kannattaa kääntyä Ensi- ja turvakotien liiton puoleen.

Ilta-Sanomien artikkelissa sanon vähän hassusti että terapia ja lääkitys on elämän haaskaamista. Tarkoitan sillä että jos ongelmana on vain se, että väsyneenä tai ylirasittuneena mieleen juolahtaa tuhoajatuksia, niin niistä ei kannata tehdä ongelmaa.

Tärkeämpää on puuttua tekijöihin, jotka väsyttävät tai rasittavat konkreettisesti äitiä (eli esim. valvottava vauva, perheväkivalta, taloudellinen turvattomuus).

Mielialalääkitys voi joskus auttaa jos kaikki puitteet ovat kohdallaan, mutta mieli tuntuu jatkuvasti niin matalalta, ettet jaksa hoitaa edes arkirutiineja.

Tällöinkin mielialan nouseminen edellyttää ettet ota enää vakavasti kurjia ajatuksia (kuten “mieleeni juolahti synkkiä ajatuksia, se tarkoittaa että olen masentunut. Koska olen masentunut, en voi kokea hyvää oloa”).

Vakavissa mielisairauksissa kuten skitsofreniassa lääkkeiden käyttö ei minunkaan mielestäni ole turhaa.

Täällä kerron ajatuksiani terapian turhuudesta ja täällä siitä miten ihmiset eivät mene rikki.

6. Huomaa ettet ole olosuhteiden orja

Lopuksi pyydän sinua kiinnittämään huomiota siihen, miten mitkään olosuhteet eivät pakota sinua ahdistumaan, hermostumaan, suuttumaan tai stressaantumaan.

Mieti kaikkia niitä kertoja, kun uhmaikäisesi raivosi tai vauvasi valvotti.

Huomaa kuinka välillä suhtauduit tilanteeseen rakkaudellisesti, välillä välinpitämättömästi ja vain välillä ahdistuen tai raivostuen.

Joskus saatoit olla ensin rakkaudellinen, sitten raivostua ja lopulta muuttua kylmän rauhalliseksi.

Lapsesi itku ei saa sinua tuntemaan mitään, vaan se, mitä ajattelet itkusta luo tunteesi.

Jos ajattelet että “Voi minun kulta-ressukkaani, kun se on ihan superväsynyt. Äiti on tässä, ei hätää”, koet rakkautta, lämpöä ja huolenpitoa.

Jos ajattelet “Jaaha, tällainen ilta. No, antaa huutaa, kyllä huutoa maailmaan mahtuu — ja kyllä se kohta nukahtaa”, koet ehkä neutraalimpaa tunnetta, kyllästymistä tai jopa huvitusta.

Jos ajattelet “Tää lapsi ei ikinä nuku. Mitä naapuritkin ajattelee. Ne varmaan ajattelee etten mä osaa hoitaa lastani. Mitä jos mä saan häädön? Miten mä saan tän hemmetin kakaran hiljaiseksi. Mä tapan tän ihan just jos se ei hiljene”, koet ahdistusta, stressiä, häpeää ja vihaa.

Erilaiset ajatuksesi kertovat erilaisista mielentiloista. Mielentilat vaihtuvat omalla sumealla logiikallaan, jota et voi koskaan täysin ymmärtää.

Mitä vähemmän vakavasti otat ajatuksesi, sitä vähemmän ne vaivaavat.

Mitä vähemmän teet ongelman huonoista fiiliksistä, sitä nopeammin mielentilasi nousee ahdistuksesta neutraaliin tilaan ja lopulta taas rakkauteen.

Et ole hyvä äiti etkä huono äiti

Sinä et ole ajatuksesi, tunteesi etkä toimintasi.

Olet se jokin suurempi voima niiden takana, joka ottaa hetkellisesti ajatusten ja tunteen muodon, olematta kuitenkaan ne. Samalla tavalla kuin Barbapapa ottaa auton tai ruukun muodon olematta auto tai ruukku.

Siksi sinä et voi olla hyvä tai huono äiti.

Olet äiti, jolle juolahtaa hyvässä ja rakkaudellisessa fiiliksessä mieleen viisaita ajatuksia. Näitä ajatuksia kannattaa uskoa ja seurata.

Olet myös äiti, jolle kurjassa ja ankeassa fiiliksessä voi nousta mieleen kaikenlaisia typeriä ja ikäviä ajatuksia. Jätä ne omaan arvoonsa ja anna oman sisäisen järjestelmäsi palauttaa sinut takaisin hyvään oloon.

alauskoauatuksia

Oletko psykopaatti jos et syyllistä itseäsi?

Kävin tänä aamuna puhumassa YLE Radio 1:ssä Sari “Huono äiti” Helinin ja Heimo Langinvainion kanssa syyllisyydestä.

Yksi asia jota sivusimme, mutta johon emme ehtineet paneutua on se, että psykopaatit eivät tiettävästi koe syyllisyyttä.

Jos olen ymmärtänyt oikein, psykopaattien, sosiopaattien ja narsistien ongelmana on se, etteivät he koe koskaan tekevänsä yhtään mitään väärin. He näkevät (muiden mielestä) julmimmatkin tekonsa jotenkin oikeutettuina.

Olisi kiinnostavaa tietää kuinka moni psykiatrisessa mielentilatutkimuksessa “-paatiksi” tai narsistiksi todettu henkilö itse asiassa koki hetkellisen syyllisyyden tunteen, mutta sen sijaan että olisi ottanut vastuun teoistaan, selitti sen oikeutetuksi.

Olisiko syyllisyydentunnetta hyödyllisempää kiinnittää huomiota siihen, otammeko vastuun virheistämme? Tai siihen miten yritämme korjata muille ja itsellemme aiheuttamaamme vahinkoa — jos ei muuta niin pyytämällä anteeksi?

Syyllistätkö itseäsi turhaan?

Minusta näyttää siltä, että joskus luulemme että “itsestään” mieleen juolahtava ajatus “tein väärin” on sama asia kuin aktiivisesti itsensä syyllistäminen.

Jokainen joka on ollut useita kymmeniä minuutteja — tai pahimmillaan tuntikausia — syyllisyyden tunteen vallassa, on syyllistynyt (!) itsensä syyllistämiseen. Itsensä syyllistäminen käy kätevästi kelaamalla kerta toisensa jälkeen mielessään tekemäänsä virhettä, kuvittelemalla miten toiset paheksuvat virheen tekemistä, haukkumalla itseään pataluhaksi ja suunnittelemalla itsensä rankaisemista.

Saatamme luulla, että mikäli emme lietso ja kasvata syyllisyydentunnettamme, olemme psykopaatteja — tai ainakin matkalla sellaiseksi.

Kun sanon etten tunne enää syyllisyyttä, tarkoitan sillä nimenomaan sitä, etten aktiivisesti yritä syyllistää itseäni virheistäni tai tekemättömistä asioista.

Kyllä minulle edelleenkin juolahtaa usein mieleen ajatuksia siitä, mitä tein jollain mittarilla väärin tai mitä olisin voinut tehdä paremmin.

Jos olen alhaisessa mielentilassa, ajatukseen liittyy usein syyllisyydentunne. Jos olen korkeassa mielentilassa, ajatukseen liittyy halu pyytää anteeksi ja korjata virheet.

Tätä nykyä syyllisen ajatuksen huomattuani pistän sen aiheen muistiin ja päätän tsekata mitä asialle voi tehdä sitten kun mielialani nousee.

Ennen vanhaan käytin itseni syyllistämistä hyvityksenä siitä, etten viitsi tai halua toimia oikein. Eli jollain tasolla ajattelin esim. että on OK olla hoitamatta jotain kauan roikkunutta asiaa, kunhan vain koen asiasta syyllisyyttä.

Vielä useammin yritin painostaa itseäni syyllisyydentunteella toimimaan toisin. Ajattelin kierosti, että “jos vain koen oikein hirvittävää tuskaa, teen tämän tylsältä, vaikealta tai muuten epämiellyttävältä tuntuvan asian.”

Tätä nykyä skippaan syyllistämisvaiheen ja mietin mielentilan noustua että a) tarvitseeko asiaa tehdä, b) onko minulla mitään resursseja tehdä sitä ja c) miten oikein toimimisesta voisi tehdä niin helppoa, hauskaa ja kiinnostavaa ettemme malta olla tekemättä sitä.

Jos asiaa ei tarvitse tai voi tehdä tai korjata, miksi ihmeessä kokisin siitä sen enempää syyllisyyttä?

Puhuin äsken äitini kanssa aiheesta, ja hän toi esiin tärkeän pointin, joka ei ollut juolahtanut mieleeni: syyllisyydestä käsin toimiminen johtaa helposti uusiin virheisiin.

Lapsiaan netissä surffaillessaan laiminlyönyt äiti saattaa hyvitellä huonoa omaatuntoaan antamalla lapsille epäterveellisiä herkkuja tai antamalla näiden pelata pidempään tietokonepelejä kuin olisi hyväksi. Vaikka fiksumpaa olisi laittaa tietokone kiinni, syöttää lapsille kunnon ruokaa ja viedä nämä puistoon leikkimään.

Perheen yhteisiä rahoja törsännyt saattaa ostaa kumppanille “jotain kivaa” lievittääkseen huonoa omaatuntoaan — sen sijaan että palauttaisi ostokset, lopettaisi shoppailun ja miettisi mistä tienaisi rahat takaisin.

Vaimoaan raivokohtauksen vallassa pahoinpidellyt saattaa hyvitellä tätä koruilla tai matkoilla vaikka olisi hirvittävän paljon tärkeämpää lähteä selvittämään miten hän voi jatkossa toimia fiksummin raivokohtauksen iskiessä.

Voisitko sinä lopettaa turhan itsesi syyllistämisen ja käyttää siitä säästyneen ajan ja energian aiheuttamiesi vahinkojen korjaamiseen, tekemättömien asioiden hoitamiseen tai ihan vain elämästä nauttimiseen?

Kuuntele haastatteluni täällä.

syyllisyys22

Haluatko lopettaa turhan stressaamisen, murehtimisen ja itsesi syyllistämisen? Liity kutri.net:in VIP-jäseneksi!

Kokemuksia sairaalaunikoulusta

Muutama päivä ennen joulua olin aivan uuvuksissa, koska kuopukseni oli nukkunut pari kuukautta yöt keskimäärin tunnin pätkissä.

Henkisesti voin vielä olosuhteisiin nähden hyvin, mutta älytön univelkani alkoi aiheuttaa käytännön ongelmia.

Muistini oli mennyt niin pahasti, että eräänä päivänä kun mies tuli kotiin ja kysyi “no, vieläkö me riidellään”, en tiennyt mistä hän puhui. Ilmeisesti olimme riidelleet jostain aamulla, mutta en muistanut lainkaan aamun tapahtumia.

Monina iltapäivinä ja iltoina makasin vain sängyssä kuopus päälläni, koska sängystä nouseminen tuntui liian raskaalta. Hermoni menivät aika helposti, joten ei mikään ihme että välillä ajauduin puolison kanssa riitelemään.

Siinä vaiheessa olimme jo vierottaneet kuopuksen yösyötöistä ja päässeet tassuttelumetodilla tilanteeseen, jossa useimmiten lapsi heräsi itkien niin että minä heräsin, mutta nukahti pian itse uudestaan ennen kuin hänen sikeäunisempi isänsä ja isoveljensä heräsivät.

Asumme pienessä kodissa jossa on vain huone ja keittiö. Pakkasten myötä keittiöstä oli tullut niin kylmä, ettei siellä voinut nukkua. Niinpä meillä ei ollut muuta vaihtoehto kuin nukkua samassa huoneessa heräilevän lapsen kanssa.

Kaveri vinkkasi ja linkkasi Tammisaaressa sijaitsevan Länsi-Uudenmaan sairaalan unikoulusta. Sairaalan sivuilta ei löytynyt riittävän yksityiskohtaista tietoa, joten soitin suoraan osastolle.

Tässä todella pitkässä kirjoituksessa kerron mitä opin unikoulussa, miten hakea sinne ja mitä ottaa huomioon, jos pääsee sinne.

Mitä opin unikoulussa?

Etukäteen ajattelin että jo se, että saisin nukkua kolme yötä putkeen, tekisin unikoulusta sen arvoisen. Olin lukenut netistä kertomuksia siitä, ettei lapsi oppinut unikoulussakaan nukkumaan kauhean hyvin tai että sen jälkeen tulisi takapakkia, joten olin henkisesti varautunut siihen ettei ihmeitä tapahtuisi.

Onneksi odotukseni ylitettiin moninkertaisesti.

Sairaanhoitajien seuratessa rutiinejamme kävi ilmi, että periaatteessa ihan hyvissä rutiineissamme oli vielä parantamisen varaa.

Tekemällä nämä viisi muutosta öidemme laatu parani dramaattisesti:

1. Syöttöjärjestys

Lapsen ollessa 8 kk kerroin neuvolassa että haluaisin jatkaa lapsen imettämistä ehkä 1,5-vuotiaaksi. Terveydenhoitaja neuvoi tuolloin antamaan ensin maitoa ja sitten vasta ruokaa, jotta maidon tulo ei ehtyisi.

Niinpä tapanani oli ensin imettää ja sitten antaa lapselle sormiruoka syötäväksi samalla kun yritin lusikoida muuta ruokaa naamaan.

Sairaalassa vaihdoin järjestystä hoitajien ehdotuksesta niin, että ensin syötän lapselle “lusikoitavan ruoan”, sitten annan sormiruoan ja lopuksi vasta tissitellään.

Huomasimme sairaalassa myös että lapsemme on herkkusuu. Ei ihme etteivät mauttomat vauvansoseet oikein maistuneet — tämä jätkä haluaa syödä Oikeaa Ruokaa.

Koska herran keskittymiskyky syömiseen on vielä hieman huono, sairaalassa minua neuvottiin lapioimaan ruoka lapsen suuhun pikatahtia. Hän voi oppia sitten syömään hitaammin hieman kasvettuaan.

Näiden muutosten johdosta lapsemme alkoi syödä puolet enemmän kuin ennen.

Koska nukkumisvaikeudet alkoivat samaan aikaan kun lapsi lähti liikkeelle, on mahdollista että jonkinasteinen nälkä on ollut osasyy herran heräilyihin.

2. Väsymystä vai pitkästymistä?

Toinen iso oivallus oli se, että sekoitin jatkuvasti lapsen pitkästymisen väsymiseen. Kun lapsi joka oli syönyt alkoi kiukutella ja kitistä, oletin hänen olevan unen tarpeessa.

Niinpä aloin nukuttaa lasta liian aikaisin. Koska hän ei ollut uninen, siitä seurasi usein jonkinlainen valtakamppailu. Lapsi kitisi ja kiukutteli, väsyneenä minua ärsytti. Lapsi aisti ärtymykseni ja hermostui lisää, jolloin minä ärsyynnyin lisää. Siinä vaiheessa kun lapsi vihdoin nukahti 0,5–1,5 tuntia myöhemmin, olimme kumpikin ylikierroksilla ja turhautuneita.

Koska lapsi laitettiin nukkumaan ennen kuin hän oli oikeasti väsynyt, päiväunet jäivät helposti liian lyhyiksi. Jos olimme ajautuneet konfliktiin, uni oli levotonta.

Sairaalassa opin erottamaan kyllästymisen uneliaisuudesta ihan sillä, että lapsen alkaessa kitistä vien hänet toiseen huoneeseen, laulatan, leikitän ja muuten kokeilen viihdyttää herraa. Jos kitinä lakkaa, lapsi oli vain pitkästynyt.

Hoitajat epäilivät että yksivuotias lapsemme olisi valmis vaihtamaan kaksista päiväunista yksiin. He olivat oikeassa. Kun opin laittamaan lapsen nukkumaan vasta kun hän oli väsynyt, nukahtaminen tapahtuu todella nopeasti ja kitkattomasti muutamassa minuutissa.

3. Ei heti ruokailun jälkeen nukkumaan

Olin huomannut että jostain syystä lapseni näyttivät piristyvän juuri silloin kun heidän piti mennä yöunille. Ilmiö oli ihmetyttänyt minua. Ainoa selitys jonka keksin oli se, että lasteni piti jotenkin purkaa viimeiset energiat tai jotain.

Sairaalassa löytyi todellinen syy piristymiseen: ruoka.

Noin 20 minuuttia syömisen jälkeen lapset piristyvät. Sen jälkeen he riekkuvat noin 20-30 minuuttia, jonka jälkeen uuvahtavat uudestaan. Päiväsaikaan en kiinnittänyt tähän huomiota, mutta iltaisin virkistyminen tietenkin ihmetytti.

Se muuttui myös ongelmalliseksi silloin, kun syöminen oli jäänyt liian lähelle lasten nukkumaanmenoaikaa. Jos yritin saada syömisen piristämiä lapsia pikavauhdilla nukkumaan, seurauksena oli tietenkin konflikti.

Tästä opin sen että laitan kuopuksen nukkumaan tunnin päästä ruokailusta ja esikoisen jopa 1,5 h myöhemmin. Tämä pätee myös päiväuniin ja on varmasti osaltaan helpottanut nukahtamista.

Suurinpiirtein joka toinen ilta kylvetän lapset syömisen jälkeen, jolloin he viettävät pirteimmät hetket kylvyssä. Lämmintä kylpyä seuraava kehon lämpötilan lasku edesauttaa nukahtamisessa.

4. Ei mitään palvelua ennen aamiaista

Yksi iso moka minkä tein oli se, että imetin lapsen aamukuudelta ja laitoin hänet sitten takaisin nukkumaan.

Kuten hoitajat pointtasivat, lapsi joka herää pimeässä, saa rintaa ja joutuu sitten takaisin nukkumaan, ei voi tietää mistään keskellä yötä herätessään onko kello kaksitoista, kaksi, neljä vai kuusi.

Niinpä hän huutaa niin kauan että saa asiaan jonkinlaisen varmistuksen — joko kyllästyy huutamaan, saa tassuttelua tai sitten tissittelyä.

Sama pätee syliin ottamiseen.

Argh! Yksinkertaista, mutta eipä tullut mieleeni.

Niinpä tätä nykyä en ota lapseen kontaktia juuri koskaan yön aikana ennen aamupuuroaikaa.

Lapsemme heräilee yleensä alkuillasta pari kertaa 1–2 tunnin välein. Se johtuu kuulemma siitä, että  tällaisilla vauhdikkaammilla lapsilla voi olla aluksi vaikeuksia rauhoittua kunnon uneen. Sen lisäksi hän herää usein aamuviiden ja -kuuden välillä kerran, jolloin hän yleensä itkee hieman enemmän.

Jos itku ei muutamassa minuutissa laannu, sanon lapselle “nyt on yö, pää tyynyyn” ja jos se ei auta, laitan sängyssä seisovan lapsen kyljelleen, jolloin hän nukahtaa samantien.

En ole ottanut lasta sängystä pois yön aikana kertaakaan näiden kolmen viikon aikana, jotka olemme olleet kotona — sitä ennen saatoin tehdä sitä useana yönä viikossa.

Hoitajien neuvosta olen myös asettanut lapsen sängyn niin, ettei hän näe kunnolla sänkyymme. Yleensä nukutan lapsen niin, että poistun itse huoneesta sen jälkeen kun olen laittanut lapsen sänkyyn. Jostain syystä se ettei lapsi näe äitiä saa hänet nukahtamaan helpommin.

5. Katso lasta, älä kelloa

Varsinkin näillä pienemmillä lapsilla unirytmit vaihtuvat jatkuvasti. Siksi on tärkeää ettei ala tehdä asioita vain kellon mukaan (“lapsemme menee aina klo 20 nukkumaan”) vaan jos näyttää että rytmi on vaihtunut, sopeuttaa päivärytmiä sen mukaan.

Tältä näytti "hyvä yö" ennen unikoulua Fitbit Flex -rannekkeen mukaan -- korkeintaan 1,5 h unta kerrallaan.
Tältä näytti “hyvä yö” ennen unikoulua Fitbit Flex -rannekkeen mukaan — korkeintaan 1,5 h unta kerrallaan.

 

Tältä näyttää hyvä yö unikoulun jälkeen -- pisin pätkä 6,5 h ja ainoat heräämiset johtuivat minusta, eivät lapsesta.
Tältä näyttää hyvä yö unikoulun jälkeen — pisin pätkä 6,5 h ja  herääminen johtui minusta, ei lapsesta.

Lapsi on nukkunut unikoulun jälkeen lähes joka yö vähintään kuuden tunnin pätkiä ja “huonoina” öinäkin vähintään kolme tuntia. Sairaalassa saadut opit auttoivat myös esikoisen nukuttamisessa.

Oli aika helpottavaa huomata että vika oli minun toimissani eikä lapsessa. Vielä ihanampaa oli nähdä miten hyvin pienillä ja yksinkertaisilla muutoksilla oli dramaattinen vaikutus lapsen unenlaatuun.

Kuinka hakea unikouluun?

Soittaessani Tammisaaren sairaalaan ennen joulua minulle kerrottiin että unikoulu oli menossa joululomalle, mutta sain ohjeet kuinka voisin hakea sinne loman aikana:

  1. Mene yksityislääkärille ja pyydä lähete unikouluun.– periaatteessa neuvolalääkäriltäkin voi saada lähetteen, mutta yksityislääkäri on nopeampi reitti.
  2. Painota yksityislääkärille että hänen pitää lähettää lähete eteenpäin samantien (ilmeisesti lastenklinikan kautta).
  3. Soita muutama päivä lääkärikäynnin jälkeen sairaalaan ja kysy onko lähete tullut perille — jos ei ole, soita lääkärille.

Sain joululomalla nukuttua muutaman yön paremmin äitini luona (äidin valvoessa vauvan kanssa) ja hakemalla osteopaatilta apua. Osteopaatilla käynnin jälkeen lapsi nukkui parina yönä jopa 3 h kerralla, ennen kuin nälkä jne. ajoivat hänet taas heräilemään.

Tammikuussa yöunet menivät entistä huonommiksi, joten lopulta soitin lastenterveysasema Pikku-Jättiin ja kerroin asiani. Meille varattiin tunnin aika Nina Kasevalle muistaakseni jo seuraavalle päivälle.

Ninan luona kävi ilmi että hän oli itse ollut harjoittelussa Tammisaaren sairaalassa ja osallistuu Pikku-Jätin oman unikoulun toteuttamiseen. Pikku-Jätin unikoulu toteutetaan kotona, mutta meidän asumistilanteemme oli sellainen, että sairaalaunikoulu tuntui paremmalta vaihtoehdolta.

Olin niin puhki etten muista ihan tarkkaan mitä Nina kyseli, mutta tunnin aikana käytiin kai läpi tilannettamme ja mitä teimme lapsen kanssa. Lapselle tehtiin tarkka terveystarkastus mahdollisten uneen vaikuttavien terveysongelmien varalta. Näin myös jotain kaavioita lapsen unesta.

Lopuksi Nina kirjoitti meille lähetteen kakkoskiireellisyysasteella. Periaatteessa meille olisi pitänyt löytyä unikoulupaikka viikossa — ykköskiireellisyysaste olisi tarkoittanut että vuorokaudessa.

Muutama päivä myöhemmin meille soitettiin Tammisaaresta että lähetteemme oli tullut perille. Paikka unikouluun varattiin meille puolentoista kuukauden päähän. Niin että se siitä kiirellisyysasteesta, hahhah!

Kysyin olisiko mahdollista saada peruutuspaikkoja ja he sanoivat pistävänsä ylös että meille voisi soittaa jos sellaisia tulisi.

Kuopus nukkui pari yötä paremmin, mutta sitten tilanne taas paheni. Tammikuun loppupuolella aloin olla taas niin puhki, että kun menin kauppaan, minusta tuntui että hyllyt kaatuisivat päälle.

Hetken ajan ajattelin että romahtaisin hyllyjen väliin itkemään, mutta sitten muistin että koen vain ajatteluni, ja että ahdistukseni johtui siitä, että olin hirvittävän väsynyt, ei siitä, että olisin sekoamassa tai hyllyt olisivat oikeasti kaatumassa päälle.

Ajatus “jaaha, ehkä mä en sitten romahdakaan”, nauratti niin, että pahin olo helpotti ja jäljelle jäi vain suhina päähän ja vähän epätodellinen olo. Keräsin loput ostokset koriin ja kävelin kotiin. Sinne päästyäni olo oli jo melkein normaali.

Soittelin taas Tammisaareen ja muistutin että olisimme valmiita tulemaan unikouluun aikaisemmin. Muistaakseni seuraavana päivänä meille soitettiin, että seuraavalle viikolle olisi peruutuspaikka.

Mitä sairaalan unikoulussa tapahtuu?

Unikoulu alkaa joko maanantaina ja tiistaina. Kerrallaan unikouluun otetaan kaksi vanhempaa lapsineen niin, että toinen tulee maanantaina ja toinen tiistaina.

Unikoulu kestää yleensä kolme yötä ja äiti lapsineen on sairaalassa saapumisillasta lähtöaamuun.

Eli me menimme unikouluun tiistaina iltapäivällä ja lähdimme perjantaiaamuna.

 

Muistaakseni ensimmäisenä aamuna lääkäri tarkastaa että lapsi on muuten terve, mutta tämä saattoi tapahtua jo ensimmäisenä iltana.

Unikoulu toteutetaan niin, että lapsi nukkuu omassa huoneessaan ja äiti nukkuu toisen äidin kanssa samassa huoneessa.

Päivällä hoitajat keskustelevat äidin kanssa ja osin tarkkailemalla ja avustamalla selvittävät mitä äiti voisi ehkä tehdä toisin paremman yöunen takaamiseksi lapselleen.

Äiti laittaa lapsen illalla nukkumaan ja menee sitten itse nukkumaan. Yön aikana hoitajat tarkkailevat lasta itkumonitorin kautta.

Ensimmäisenä yönä he menevät nopeasti rauhoittamaan lasta kun tämä itkee.

Toisena yönä he antavat lapsen itkeä (jos tämä on itkeäkseen) viisi minuuttia putkeen, ennen kuin menevät rauhoittamaan lasta.

Teoriassa näin käy myös kolmantena yönä, mutta tässä vaiheessa suurin osa lapsista on oppinut jo nukahtamaan uudestaan itsekseen.

Aamulla äiti saa taas lapsen hoitoonsa ja raportin siitä, miten yö on mennyt.

Mitä ottaa huomioon kun menee Tammisaaren Länsi-Uudenmaan sairaalan unikouluun?

Tammisaareen ajaa Helsingistä melkein puolitoista tuntia ja sinne pääsee myös bussilla, junalla tai juna-bussi-yhdistelmällä.

Bussit ja junat tulevat samalle asemalle noin 1,5 km kävelymatkan päähän sairaalasta. Taksilla matkaan menee muutama minuutti ja hinta on (muistaakseni) noin kympin.

Menimme vahingossa sisään päivystyksen ovesta. Virallinen sisäänkäynti olisi näyttänyt tältä (kuva sairaalan sivuilta):

sairaala

Pääovesta sisään mentyäsi käänny oikealle ja kävele kahvilan ohi ja niin pitkään eteenpäin, että käytävä kääntyy oikealle. Käänny oikealle ja kävele vielä vähän kunnes tulet osaston ovelle.

Osastolla on myös muita lapsia ja aikuisia kurkkupotilaita mutta heitä ei kyllä juurikaan näkynyt.

keittio_tammisaari

Lapsen ruoat tulevat talon puolesta.

Äiti voi tilata itselleen aterioita tai tehdä niitä itse minikeittiössä, jossa on ihan perustarvikkeet (kattila, paistinpannu jne.), jääkaappi, mikroaaltouuni, kahvinkeitin ja vedenkeitin.

Minikeittiössä ei ole lainkaan mausteita, joten jos aiot kokkailla, voi olla hyvä idea ottaa mausteita mukaan. Muistelen että keittiössä oli äideille myös kahvia keittämistä varten.

Tarjolla on aamiainen, lounas ja päivällinen.

Ruoka oli ihan OK sairaalaruokaa. Aamiainen oli kahvia, puuroa ja leipää. Ne ruoat mitä tilasin, olivat hyviä.

Ilmoitustaululla on ruokalista, josta voi katsoa mitä milloinkin on tarjolla. Ateriatilaukset ilmoitetaan pari ateriaa aikaisemmin (eli esim. aamiaisella voi kertoa haluaako päivällisen, edellisiltana haluaako aamiaisen jne.).

ruokalistaKoska päivällinen tulee klo 17 tienoilla, voi olla hyvä idea ottaa ainakin jotain iltapalaa itselle mukaan.

Ruokaa voi ostaa myös päivällä sairaalan kahviosta, jonne en kyllä itse koskaan ehtinyt (se on auki ilmeisesti vain klo 16 asti).

Lapsi saa aamiaisen, lounaan ja päivällisen lisäksi iltapuuron. Talon puolesta tarjolla on myös soseita ja purkkiruokaa.

Lähtökohtaisesti lapsen lounas ja päivällinen on täysin mautonta perunasosetta, jauhelihaa ja porkkanaa, mutta meille tilattiin ensimmäisen syöttöyrityksen jälkeen vähäsuolaista aikuisten ruokaa.

Sairaalassa on lasta varten varattu myös kertakäyttövaippoja ja rasvaa (eli ei tarvitse raahata itse mukana).

sairaalasankyLasten sairaalasängyt ovat myös aika karuja, joten olisi ollut hyvä idea ottaa joku oma huopa tms. mukaan sängyn laidan suojaksi ripustettavaksi. Nyt käytin omaa takkiani ja jättivillatakkia tehdäkseni sängystä “pesämäisemmän”. Tyynyksi laitoin oman paidan jonka sisään olin tunkenut toisen paidan.

Lakanat saattavat ärsyttää herkempää ihoa, joten voi olla hyvä idea ottaa lapselle ainakin oma tyyny- ja tyynyliina, jos lapsi on tottunut sellaisia käyttämään.

Sängyn laidat nostetaan yöksi ylös, jolloin lapsi on kuin vankilasta. Nostaminen onnistuu kun painaa laidan kummaltakin puolelta  reunimmaista kalteria kohti laidan keskiosaa.

Aikuisten sängyt eivät tietenkään ole juuri sen mukavampia.

Olen aika herkkäuninen, joten otin mukaan silmämaskin ja korvatulpat. Korvatulppia olisi kuulemma saanut myös osastolta. Sen lisäksi minulle tarjottiin mahdollisuutta ottaa puolikas nukahtamislääketabletti. Otin sen kahtena ekana iltana ja nukuinkin yöt kuin tukki.

Valitetavasti saamani unilääke vaikutti keskushermostoon ilmeisesti samalla tavalla kuin lihasrelaksantit, minkä takia vatsani alkoi välittömästi jumittaa. Niinpä jätin tabletin ottamatta kolmantena iltana ja nukuin siitä huolimatta hyvin. Tosin tässä vaiheessa toinen äiti oli jo lähtenyt ja nukuin yksin, mikä ehkä edesauttoi nukkumista.

vauvaleikkii

Ensimmäisen yön jälkeen pää oli kipeä, koska aivoni eivät olleet vielä tottuneet näin hyvin nukkumiseen, mutta sain sairaanhoitajilta särkylääkkeen avuksi.

Ainakin näin talvella sairaalan lattiat ovat liukkaat ja kylmät. Jarrusukat ovat must jos lapsi nousee jo pystyyn ja kerrospukeutuminen on in. Esim. itseäni harmitti etten tajunnut ottaa mukaan sukkahousuja lapselle. Myös kylmälle aran äidin kannattaa pakata mukaan lämpimiä vaatteita.

Lastenosastolla oli parikin leikkitilaa, joissa oli runsaasti kaikenlaisia jänniä leluja. Varsinkin työnnettävät ja äänekkäät lelut olivat kuopuksemme mieleen.

Jos lapsella on omia unileluja, niin ne kannattaa tietenkin ottaa mukaan.

Päiväsaikaan olisi hyvä käydä lapsen kanssa ulkoilemassa, joten ulkoiluvaatteet kannattaa myös pakata. Tammisaari on sopivan pieni ja sievä hyvällä säällä kierrettäväksi vaikkapa rattaiden tai ihan vain kantoliinan kanssa.

kirkko

 

 

Tosin silloin kun me olimme unikoulussa, pakkanen yhdistettynä mereltä nousevaan kosteuteen oli todella pureva.

Tammisaaren keskustassa on kävelymatkan päässä ihan OK K-market, tärkeimmät pankit ja ainakin yksi kivalta näyttävä kahvila Carl De Mumma, johon en kyllä jaksanut vääntäytyä.

tietokone

Kaupungissa oli myös useampia pieniä sisustuskauppoja, joista monet olivat kiinni arkisin näin talvikaudella.

Sairaalassa on vieraille tarkoitettu langaton netti, joka ei kyllä toimi kauhean hyvin, koska heittää käyttäjän ulos netistä ehkä 15-30 minuutin välein. Nettiyhteyden salasana löytyy ilmoitustaulusta olevasta kansiosta, jossa lukee ruotsiksi jotain Windows-yhteydestä tms. Kysy sairaanhoitajilta missä salasana on, jos et löydä sitä itse.

Ainakin iPhonella 3G kenttää oli vaikea löytää, joten jos haluat lapsen nukkuessa käydä Facebookissa tai soittaa videopuheluita kotiin, kannattaa kirjautua langattomaan verkkoon.

Millaista unikoulussa oli?

Eräs unikoulun aiemmin käynyt äiti varoitti että päivisin voisi tulla tylsää. Onneksi samaan aikaan kanssani ollut äiti oli mukava ja hengasimmekin paljon leikkitilassa ihmetellen lastemme leikkejä ja jutellen niitä näitä. Sen lisäksi hoitajat kävivät kiitettävästi keskustelemassa, neuvomassa ja muuten vain juttelemassa.

Minusta oli ihanaa keskittyä olemaan vain kuopuksen kanssa ilman että joutui ottamaan kantaa esikoiseen tai kotihommiin — varsinkin sen jälkeen kun sain nukkua ensimmäisen yön kunnolla.

Tein vähän töitä aamuisin ennen kuin lapsi heräsi tai silloin kun hän oli päiväunilla. Hoitajat kannustivat kyllä nukkumaan päiväuniaikaan, mutta koin saaneeni yöllä riittävästi unta, joten en tarttunut tilaisuuteen.

Kieltämättä tuntui vähän haljulta jättää lapsi öisin nukkumaan yksin sairaalahuoneeseen, mutta lohdutin itseäni ajatuksella, että ollessaan unessa lapsi ei tiennyt missä oli.

Ensimmäisenä yönä lasta käytiin katsomassa useamman kerran alkuyöstä, mutta sen jälkeen hän oppi nukahtamaan itse muutamassa minuutissa vain vähän itkeskeltyään.

Ensimmäisenä yönä herra heräili vielä melko usein, mutta toisen päivän aikana tekemäni korjausliikkeet johtivat siihen, että hän nukkui tokana yönä pidempään kuin aikoihin ja kolmantena yönä pidempään kuin koskaan.

Hoitajat olivat kaikki mukavia, mutta tyyliltään erilaisia. Jotkut ottivat asioita puheeksi lempeämmin ja varovaisemmin, toiset täräyttivät mielipiteitään suoremmin ja “tämä on fakta” -hengessä. Oli ihan hyvä, että meille osui ensimmäisenä iltana lempeämmän lähestymistavan hoitaja, koska siinä uupumustilassa suoremmin asioiden sanominen olisi voinut tuntua turhan tylyltä.

Eri hoitajat ottivat myös eri puolia puheeksi ja antoivat hieman eri asioihin liittyviä vinkkejä, mikä oli hyvä, koska näin tulin saaneeksi enemmän ohjausta kuin jos kaikki olisivat puhuneet samoista asioista.

Ainakin kaikkien meitä hoitaneiden hoitajien äidinkieli oli aksentista päätellen ruotsi, mutta koin ymmärtäväni ja tulevani ymmärretyksi suomeksi. Tämä oli jännittänyt minua vähän etukäteen, koska puhelimessa puhuen oli joskus vähän vaikea ymmärtää mitä linjan toisessa päässä sanottiin.

En muista tarkkoja summia tai tiedä vielä unikoulun kokonaishintaa meille, koska en ole saanut omaa laskuani ruoasta jne., mutta lapsen sairaalavuorokausi maksoi muistaakseni vajaat 40 euroa eli yhteensä noin 120 €.

Yksityislääkärin vastaanotto oli noin 150 € (tunnin aika oli pakollinen lähetteen kirjoittamista varten, mutta sitä olisi voinut hyödyntää myöhemmin kotiunikoulua varten).

Kaiken kaikkiaan unikoulu oli todella hyvä kokemus ja hintansa väärti — varsinkin kun lopputulos oli niin mahtava.

Viihdyimme lapsen kanssa hyvin, koimme saavamme paljon tukea ja oppimamme niksit loivat fiiliksen että “ei tämä nyt niin vaikeaa olekaan”. Niin kuin ei olekaan (ainakaan meillä).

Koska unikouluun on niin järkyttävän pitkät jonot, suosittelen kokeilemaan ensin kotona tassuttelu-unikoulua ja jutun alussa olleita vinkkejä.

Jos nyt kamppailet huonosti nukkuvan lapsen ja väsymyksen kanssa (ja tyyliin luet tätä keskellä yötä), kerron tällä erittäin autenttisella videolla miten on mahdollista olla henkisesti OK vaikka olet uuvuksissa.

Ja tässä on vielä muutaman sekunnin mittainen video unikoululaisestamme ensimmäisen yön jälkeen — eipä tuo näytä saaneen mitään traumoja vaikka nukkui yksin sairaalahuoneessa ihan vieraiden tätien hoteissa:

[box icon=”adjust” style=”simple”] Jos haluat oppia miten on mahdollista pysyä suhteellisen täysjärkisenä ja onnellisena silloinkin, kun olosuhteet ovat erittäin haastavat, liity kutri.net:in VIP-jäseneksi! Samalla pääset katsomaan muitakin äitiyspäiväkirjavideoitani.
[/box]

Kiitos siitä, että lapseni valvottavat

“Älä pilaa sitä mitä sinulla on haluamalla sitä mitä sinulta puuttuu; muista että se mitä sinulla on nyt oli joskus niiden asioiden joukossa, joita vain toivoit.”

Epikuros

Eilen Yhdysvalloissa vietettiin kiitospäivää. Tänään aamulla mietin mistä olisin kiitollinen.

Takana on viikko järjettömän rikkonaisia öitä kun kuopus nukkuu levottomasti opittuaan juuri konttaamaan ja juuri kyselykauteen päässyt esikoinen puhuu unissaan (ja välillä valveillakin).

Esimerkiksi viime yönä klo 3:30 jouduin hakemaan esikoisen keittiöstä ja käymään hänen kanssaan seuraavan keskustelun:

Äiti: Olli, nyt takaisin sänkyyn.

Olli: Miksi?

Äiti: Koska on yö ja pitää nukkua.

Olli: Miksi?

Äiti: Että jaksaa aamulla leikkiä.

Olli: Miksi?

Äiti: [vetää syvään henkeä, muistaa että tuntee vain ajattelunsa] Äiti on nyt tosi tosi väsynyt ja äiti haluaa nukkua. Nyt äkkiä sänkyyn.

Olli: Miksi?

Tuo Epikuroksen sitaatti sopii tähän tilanteeseen kuin nenä päähän.

Kyllä, juuri nyt elämäni on ainakin unimittarilla mitattuna haastavampaa kuin koko elämäni aikana. Kyllä, välillä tulee todella kova ikävä lapsettomia aikoja, jolloin sain nukkua milloin huvitti ja miten paljon tahansa huvitti.

Mutta noina aikoina haaveilin usein lapsista. Synkkinä hetkinä pelkäsin, että äitiys jää minulta kokematta.

Ei jäänyt. Vaikka nyt on kuinka rankkaa, niin mitä sitten? Tämä on vain suhteellisen lyhyt vaihe elämässäni.

Kamalimpienkin öiden jälkeen minulla on päivällä hetkiä, jolloin olen energinen ja skarppi. Vaikka olisin kuinka väsynyt, voin kokea mielenrauhaa.

Mitä sitten jos öisin valvotaan? Päivällä iloitaan lasten uusista taidoista ja ajatuksista. Seuraava aamu kun herään nukuttuani edes yhden kolmen tunnin pätkän tuntuu taivaalliselta.

Onko sinun elämässäsi jotain sellaista, joka tuntuu juuri nyt rasitteelta, vaikka aikanaan unelmoit siitä?

Voitko antaa itsesi olla kiitollinen siitä, että sait mitä halusit?

Oletko liian armoton itseäsi kohtaan?

Syytätkö itseäsi koskaan tekemästäsi mokasta ajatellen ”mun olisi pitänyt tietää”, mutta jos kaverisi tekisi vastaavan mokan, sanoisit hänelle ”sä et voinut tietää”? Ajatteletko olevasi huono vanhempi tai puoliso koska toimit tietyllä tavalla, mutta jos ystäväsi toimisi niin, sanoisit hänelle ”hei, et sä ole huono äiti/isä/puoliso”? Vaaditko itseltäsi parempaa käytöstä, enemmän ymmärrystä tai kovempaa kestävyyttä kuin keneltäkään muulta?

Minä olen toiminut niin vuosikausia. Kaikkein eniten olen ruoskinut itseäni tavastani olla äiti. Ennen kuin oivalsin ettei minun kannata ottaa vakavasti kurjalta tuntuvia ajatuksia, piiskasin itseni niillä vereslihalle: ”sä olet maailman paskin äiti kun suutut lapsellesi”, ”näin hajamielisen ja huihthapelin ihmisen ei olisi pitänyt ikinä alkaa äidiksi”, ”sun lapsesi ansaitsee kärsivällisemmän äidin, joka tykkää lukea satuja”.

Olen tehnyt niin harvemmin sen jälkeen, kun oivalsin etten ole hyvä äiti enkä huono äiti. Olen vain äiti joka perustilassaan mielenrauhassa ollessaan toimii fiksusti — ja ahdistuneena, stressaantuneena tai väsyneenä toimii typerästi.

Viime aikoina olen joutunut arvioimaan ajatuksen kanssa toimintaani äitinä. Ammattikasvattajan kysely havahdutti minut siihen, etten ole ehkä osannut tukea lastani parhaalla mahdollisella tavalla. Kun hän kysyi minulta ”tunnetko sä siitä syyllisyyttä”. Totesin että totta kai tunnen, siis silloin kun olen alhaisessa mielentilassa. Kun kysyin häneltä eikö hän tunne ikinä syyllisyyttä äitinä, hän nauroi että: ”eiköhän se tule automaattisesti mukana lapsen syntyessä”.

Eilen juttelin asiasta kahden viisaan naisen kanssa. Kumpikin muistutti minua siitä, että olen äitinä toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan haastavassa tilanteessa. Mielenrauhan ja rakkauden tilassa näen sen toki itsekin. Siinä näen myös ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut. Ennen kaikkea tein päätöksen alkaa toimia toisella tavalla ja laitoin sen heti täytäntöön. (VIP-jäsenet voivat lukea muutoksista täältä.)

Koko episodi muistutti minua siitä, miten pitkälle olen päässyt vanhasta ajattelusta. Ennen vanhaan olisin valvonut yökausia miettien epätoivoisena, miten olen ehkä pilannut lapseni elämän (vaikken olekaan). Olisin ajanut itseni päivittäin tilaan, jossa tilanne olisi vaikuttanut ylitsepääsemättömältä.

Samaan aikaan olisin sokeutunut sille, etten olisi ikinä vaatinut yhdeltäkään ystävältäni asioita, joita olisin vaatinut itseltäni.

Nyt ajatukset epäonnistumisesta juolahtivat mieleeni hetkinä, jolloin olin jo valmiiksi huonossa hapessa: väsynyt, nälkäinen, hermostunut. Otin ne vain vähän aikaa vakavasti, ennen kuin havahduin siihen, miten kurja oloni oli.

Sillä hetkellä kun tajusin että ajatteluni ja puheeni kumpusivat tästä alhaisesta mielentilasta, oloni keveni ja pystyin ajattelemaan kirkkaammin. Muistin taas, ettei itsensä syyttely, häpeä ja halveksunta auta mitään. Anteeksipyytäminen ja -antaminen ja asioiden uudella tavalla tekeminen auttaa.

Seuraavan kerran kun huomaat syyttäväsi itseäsi jostain tai vaativasi itseltäsi jotain sellaista, mikä tuntuu vaikealta, mieti tekisitkö niin ystävällesi?

Miten neuvoisit asiassa sellaista ihmistä, jolle haluat parasta?

Voisitko edes tämän kerran armahtaa itsesi ja vaatia vain sen, minkä vaatisit muiltakin?

Jos sinusta tuntuu vaikealta antaa itsellesi armoa, vaikka jollain tasolla tiedät että se olisi tärkeää, varaa aika vapauttavaan ja valaisevaan keskusteluun kanssani.

Kun elämä tuntuu kaaokselta

20130711-002134.jpg

Tänään on ollut taas sellainen päivä, joka on tuntunut hetkittäin ihan täydeltä kaaokselta.

Ulkoisesti päivä ei ollut mitenkään muuten erikoinen, kuin että vauvalla nousi kuume rokotuksen jälkeen ja se on ollut itkuinen ja sylinkipeä melkein koko päivän.

Esikoinen oli nukkunut huonosti ja vaikutti myös tavallista levottomammalta.

Tarkoituksena oli ollut lähteä heti aamusta pariksi tunniksi kirjoittamaan kahvilaan. Nyt aamupäivä meni tuskaista vauvaa tissitellessä ja rauhoittaessa.

20130710-233008.jpg

Ennen kuin huomasin oltiin iltapäivän kynnyksellä ja oli aika tehdä uusi irti turhasta -podcast — vauvaa yhä rauhoittaen.

Esikoinen ja isi lähtivät onneksi sentään ulos siksi aikaa, niin että ehdin tehdä podcastin. Lapsi rauhoittui sitteriin niin pitkäksi aikaa että ehdin tehdä vielä päälle Kahvilla Katrin kanssa videon.

Sitten esikoinen isineen olikin taas takaisin tarvitsemassa huomiota, ruokaa ja rakkautta ja yhtäkkiä kello oli kahdeksan illalla.

Kaaoksen tunne ei syntynyt näistä ulkoisista tapahtumista vaan ajatuksistani, jotka täyttivät pääni aina kun mielialani laski:

  • “Mitä jos tää vauvan kuume ei laskekaan? Mitä jos ne joudutaan menemään terveyskeskukseen odottamaan tuntikausiksi vuoroamme?”
  • “Missä välissä mä nyt kirjoitan? Eihän tää lapsi päästä ikinä tästä tissistä irti!”
  • “Argh! Mä en vieläkään saa rästiduuneja tehtyä! Mä olen niiiin kyllästynyt tähän etten saa koskaan tehdä rauhassa töitä.”
  • “Miksi toi esikoinenkin on noin hankala?”
  • “Ääh! Mun pitäisi laittaa noi tiskit. Mä en jaksa laittaa tiskejä. Mä laitan ne joskus myöhemmin.”
  • “Äh, noi tiskit on vieläkin laittamatta. Miksei toi vauva voi olla viittä minuuttia yksin että mä saisin edes tiskit laitettua?”

Siinä vaiheessa pää oli niin täynnä ajatuksia, että näytti viisaimmalta jättää esikoinen ja vänisevä vauva isänsä haltuun ja lähteä lenkille.

Aika pian ulos päästyäni totesin mielen taas tyhjäksi ja kun kukaan ei ollut vaatimassa huomiotani pystyin taas kuulemaan ajatukseni.

Hetkeä aiemmin sekavalta näyttänyt päivä alkoi tuntua selkeämmältä ja näin miten yksi iso ongelma on se, että esikoisen päiväunet ovat alkaneet jäädä yhä useammin väliin.

Keksin samantien asiaan ratkaisunkin ja huomisesta alkaen aion kokeilla taas uutta, fiksumpaa päivärytmiä.

Ennen vanhaan tällainen päivä olisi todennäköisesti päättynyt riitaan tai ainakin epätoivoon, kun olisin ottanut sekavat ja ahdistuneet ajatukseni liian vakavasti. Nyt heti mielialan noustua riittävän pitkäksi aikaa näin, ettei minulla ole mitään henkistä ongelmaa, ainoastaan käytännön ongelma, johon on käytännön ratkaisu.

Myös kirjoittamiseen löytyi ratkaisu:

Makaan juuri puoliunessa oleva vauva päälläni sängyssä tissittelemässä samalla kun näpyttelin tämän kirjoituksen iPhonella yhdellä kädellä ja pelkkää peukaloa käyttäen.

Miksi äidit arvostelevat toisia äitejä?

kantoliina2

Mietitkö koskaan millainen on hyvä tai huono äiti? Jos olet itse äiti, oletko koskaan ajatellut olevasi huono äiti? Entä oletko arvostellut ihan suoraa tai ainakin salaa mielessäsi muita äitejä?

Muutama päivä sitten eräs FB-kaveri linkitti Anu Silfverbergin haastatteluun, jossa Anu puhuu uudesta kirjastaan Äitikortti. En ole lukenut kirjaa, mutta jos ymmärsin oikein, siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan tietynlaisten äitien tapaa olla äiti. Ainakin haastattelussa Anu itse kritisoi äitejä, jotka tuomitsevat muiden äitien tavan olla äiti.

Eli siis Anu, joka on nyt itsekin äiti — mm. tuomitsee äidit, jotka tuomitsevat äidit, jotka käyttävät Baby Björn -reppuja. Hehee! Kyllä me ihmiset ollaan hassuja!

Äiti on äidille susi?

Miksi äidit ovat niin hanakoita puolustamaan omaa tapaansa olla äiti kritisoimalla muiden tapaa olla äiti?

Ensinnäkin ihmismieli on kalibroitu etsimään todisteita, jotka tukevat henkilön oikeana pitämiä uskomuksia ja todistavat poikkeavat näkemykset vääräksi. Sen lisäksi monet muut ihmismielen rakenteeseen kuuluvat vääristymät ja nyrkkisäännöt “pahentavat” taipumustamme luoda vastakkainasetteluja.

Tähän pystyvät yhtä lailla miehet kuin naisetkin. Kuuntele vaikka kahden eri urheilujoukkueen fanaattista kannattajaa  tai eri automerkkien vannoutuneita käyttäjiä keskustelemassa oman suosikkinsa ylivertaisuudesta. Tai jos haluat seurata kunnon tuomitsevaa keskustelua, hakeudu keskusteluihin, joissa eri ääriruokavalioiden noudattajat väittelevät siitä ovatko hiilarit myrkkyä vai ei, eläinrasva vaarallista tai lihansyöminen turhaa.

Kyseessä on siis yleisinhimillinen ominaisuus, ei kenenkään henkilökohtainen heikkous tai vajavaisuus.

Sen lisäksi ainakin raskausaikana ja jonkin aikaa synnytyksen jälkeen naiset ovat hormonaalisesti tilassa, jossa he saattavat lipua ns. alhaiseen mielentilaan herkemmin kuin ennen ensimmäistä raskauttaan. Kun samaan soppaan lisätään mahdollinen vauvan yöheräilyistä seurannut univelka, raskauden ja äitiyden aiheuttamat muutokset aivoihin ja niiden tomintaan ja mm. kehon vitamiini- ja hivenainetasapainoon, on pikemminkin ihme, ettei uusi äiti koe ainakin hetkittäin ulkopuolisia tahoja uhkana.

Niin ensimmäisen kuin toisen raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen minä olen kokenut useita hetkiä, jolloin yhtäkkiä aloin ajatella vainoharhaisesti ja vihamielisesti mm. muista äideistä (“niiden on ihan turha tulla arvostelemaan mua, koska ne itse ovat X-asiassa mua huonompia”) ja omasta äitiydestäni (“olen huono äiti”).

Et ole hyvä etkä huono äiti

Ensimmäisen lapsen jälkeen samaistuin voimakkaasti huonoissa fiiliksissä ajattelemiini ajatuksiin, koska luulin niiden olevan totta. Halusin epätoivoisesti olla hyvä äiti, mutta väsymystilassani tunsin olevani kaikkea muuta. Niinpä lähdin etsimään apua netin keskustelupalstoilta, lastenkasvatusoppaista  ja kaveripiiristäni. Sen sijaan että olisin löytänyt vastauksia ja mielenrauhan, löysin lisää syitä syyllistyä ja tuntea huonommuutta.

Argh!

Karmea kierre katkesi vasta, kun pääsin puhumaan aiheesta valmennusopettajani Elese Coitin kanssa. Hänen avullaan yhtäkkiä oivalsin että en ole huono äiti — enkä hyvä äiti.

imetys2

Olen vain äiti, joka mielenrauhassa eli korkeassa mielentilassa ollessaan toimii fiksusti ja rakastavasti ja huonoissa fiiliksissa typerästi ja vähemmän rakastavasti.

Myöhemmin oivalsin, että se, mitä ajattelen äitiydestä ja itsestäni silloin kun oloni on rento, levollinen, kevyt ja kirkas, on totta. Siinä tilassa pystyn myös löytämään vastauksia lastenkasvatusta koskeviin kysymyksiin.

Mikä parasta, minun ei tarvitse tehdä mitään päästäkseni mielenrauhaan, sillä se on perustilani.

Mitä vähemmän teen ongelmaa huonoista fiiliksistäni, sitä nopeammin sisäinen järjestelmäni palauttaa minut hyvään oloon. Olennaisinta on tunnistaa missä mielentilassa olen milloinkin ja viitata kintaalla alhaisessa mielentilassa mieleen juolahtaneille pimeille ajatuksille.

Kohti kevyempää äitiyttä

Minä, sinä ja kukaan muukaan äiti tuskin välttyy kritisoimasta muiden äitien tapaa toimia — ainakaan salaa mielessään. Se on ihan inhimillistä ja kyllä maailmaan mielipiteitä mahtuu.

Jos haluat kokea äitiyden helpommaksi ja hauskemmaksi, riittää, että jätät huonoissa fiiliksissä ajattelemasi ajatukset omaan arvoonsa. Niinä hetkinä, kun huomaat mielesi olevan kevyt — tai suorastaan onnellinen — voit kysyä itseltäsi lempeästi:

“Miten juuri minä haluan ja voin pitää huolta tästä lapsesta näillä resursseilla jotka minulla nyt ovat käytössäni?”

Yksi äiti saattaa haluta “kadota äitiyden mustaan aukkoon” eli himmailla himassa pienokaisensa kanssa kantoliinaillen ja perhepetissä nukkuen. Joku toinen laittaa lapsukaisensa lastenrattaisiin ja lähtee mammakahvilaan kavereita tapaamaan. Kolmas jättää lapsen isälle ja lähtee lapsettomien ystäviensä kanssa keskustelemaan politiikasta ja päivänpolttavista asioista. Neljäs vie lapsensa tarhaan ja menee töihin toteuttamaan itseään.

perhetpeti1

Minä kantoliinailen, imetän ja nukun lasteni kanssa samassa sängyssä, koska koen pääseväni näin helpommalla. Samasta syystä käytän kertakäyttövaippoja ja syötän lapselleni purkkiruokaa. Päivitän kutri.net:iä ja opiskelen nettiyrittämistä, koska se ruokkii sieluani enkä liiku juuri kahta korttelia kauemmas kotoani koska juuri nyt minua ei huvita lähteä hulmuamaan.

Oli tapasi olla äiti mikä tahansa, ole ylpeä siitä! Vedä esiin vaikka äitikortti, jos siltä tuntuu. Tai perustele kaikki väitteesi yhtä perusteellisesti kuin ennen lapsia, jos se tuntuu oikealta. Ei tämä nyt niin vakavaa ole.

Ihanaa naistenpäivää kaikille naisille!


Jos haluat suhteellisen suvaitsevia, raatorehellisiä ja varsin maalaisjärkisiä vinkkejä raskaaksi tuloon, synnytykseen ja varsinkin lapsivuodeaikaan, tsekkaa Raskaaksi rauhallisin mielin -opas ja siihen sisältyvä Kutrin äitiysopas.

Jos haluat ylipäätään keventää kehoasi, mieltäsi, arkeasi ja äitiyttäsi, liity Kutri.net:in VIP-jäseneksi.

Autuaita ovat tietämättömät

Jos ajattelet tulevaisuuttasi, mitä näet, tunnet tai koet? Onko sinulla selkeä mielikuva siitä, miten asiat tulevat menemään?

Jos muistelet menneisyyttäsi ja sitä, mitä silloin ajattelit tulevaisuudesta, kuinka usein asiat oikeasti menivät niin kuin olit ajatellut?

Laskettuun aikaani on enää muutama päivä. Toisin kuin ennen luulin, se on vain summittainen arvio niiden neljän viikon keskikohdasta, jolloin lapsen voi olettaa syntyvän. Suomessa vain 5 % vauvoista syntyy laskettuna päivänä.

laskettuaika-1

Toisin sanoen olen ollut jo reilun viikon tilanteessa, jossa vauvani voi syntyä hetkenä minä hyvänsä — mutta synnytykseen voi yhtä hyvin mennä vielä 2,5 viikkoa.

Synnytys on yksi niistä odotettavista asioista ihmisen elämässä, joiden kulkua ei voi ennakoida juurikaan etukäteen — ei edes ihan täysin  siinä tapauksessa, että se on suunniteltu tehtäväksi keisarinleikkauksella.

Toki on olemassa erilaisia synnytystä ennakoivia merkkejä, joista kärsimättömät äidit voivat yrittää arvailla synnytyksen lähestyvän, mutta yhtä hyvin synnytys voi alkaa lapsivesien menolla ilman mitään ennakkovaroitusta.

Edes aiemmat synnytykset eivät ennusta sitä miten seuraava synnytys etenee, miten kauan se kestää, miten kovana äiti kokee kivut, miten lapsi voi synnytyksen aikana tai miten hyvässä kunnossa äiti ja lapsi selviävät synnytyksestä.

Olin kuullut tämän faktan moneen kertaan ennen ensimmäistä synnytystäni ja sanoin sen itsekin ääneen. Samaan aikaan yritin hullun lailla ennakoida synnytystä.

Opiskelin kaiken mahdollisen synnyttämisestä mm. lukemalla englanninkielisiä synnytystukihenkilöille suunnattuja kirjoa ja tilaamalla ja katsomalla synnytysvideoita (kuten Orgasmic Birth) , haastattelemalla tuntemiani äitejä synnytyksestä ja käymällä synnytysjooga-kurssin. Sen lisäksi kuuntelin synnytyshypnoosinauhoja ja visualisoin ihanaa luonnonmukaista ja orgastista synnytystäni…

Tiedonkeruun taustalla ei ollut mikään lapsenomainen uteliaisuus ja halu ymmärtää maailmaa, vaan paniikinomainen tarve kontrolloida tulevia tapahtumia.

Pelkäsin tietämättömyydessä elämistä ja kontrollin menetystä. Niinpä jännitin hulluna synnytystä ja sairaalaan “kätilöiden komenneltavaksi joutumista”.  Oletin virheellisesti, että jos vain tietäisin kaiken synnyttämisestä, osaisin paremmin ohjailla ja kontrolloida omaa synnytystäni.

Mitä enemmän opiskelin synnytystä, sitä tietoisemmaksi tulin siitä, miten moni asia synnytyksessä oli ennalta-arvaamaton. Enhän voinut esimerkiksi tietää, miten itse suhtautuisin synnytyskipuun. Menettäisinkö puhekykyni, niin kuin “joku netissä” oli kertonut? Alistuisinko kivun keskellä kätilöiden painostukseen ottaa epiduraalin ja lopulta päätyisin synnyttämään kaikkein huonoimpaan synnytysasentoon: synnyttämään selälläni tai vielä pahempaa: keisarinleikkaukseen.

En luottanut puolisoni muistiin ja halukkuuteen pitää puoliani mahdollisesti ymmärtämättömiä kätilöitä vastaan, joten kirjoitin kolmesivuisen “synnytyssuunnitelman”, josta otin useita kopioita mukaan.

Kuten ehkä jo arvaat, valtava tarpeeni tietää mitä tulisi tapahtumaan ei saanut minua rentoutumaan –– päinvastoin. Siinä vaiheessa kun ensimmäiset synnytystä ennakoivat supistukset alkoivat, olin niin hermoraunio, että halusin mennä pöydän alle piiloon tai lähteä lapsuudenkotiini synnyttämään eläinlääkäri-isäni ja yhteensä kuudessa synnytyksessä mukana olleen äitini avulla.

Loppujen lopuksi menin kyllä sairaalaan, en menettänyt puhekykyäni, sinnittelin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä lähes loppuun asti ja olin tyytyväinen itse valitsemaani spinaali-puudutukseen. Viikkoja kestänyt hermoiluni, ahdistukseni ja jännitykseni oli ollut täysin turhaa.

Vuosi sitten oivalsin, ettei tuntematonta ja tietämättömyyttä tarvitse pelätä.

En voi oikeasti koskaan tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En voi edes tietää, mikä seuraava ajatukseni on. Siksi on mahdotonta valmistautua täydellisesti tuleviin tapahtumiin.

Illuusio siitä, että voin jotenkin tietää mitä tulee tapahtumaan syntyy siitä, että kiinnitän huomiota niihin kertoihin, kun asiat menivät niin kuin olin ennakoinut tai muistan jälkikäteen ennakoineeni asioita silloinkin, kun en oikeasti ennakoinut niitä. Samalla sivuutan sujuvasti kaikki ne kerrat, kun en tiennyt, miten asiat tulevat menemään. Tämä ilmiö on helpointa nähdä muissa ihmisissä.

Niin kauan kuin kuvittelemme että voimme  — ja meidän pitää — tietää miten asiat menevät, missaamme tärkeän pointin:

Vaikka elämä on heittänyt eteemme mitä tahansa yllättäviä tilanteita ja haasteita, olemme tähän asti aina selvinneet niistä jotenkin hengissä. Muuten minä en kirjoittaisi tätä kirjoitusta, etkä sinä lukisi sitä.

Se on mahdollista, koska meillä on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun — sisäinen viisaus, joka ohjaa ja neuvoo meitä ollessamme perustilassamme mielenrauhassa.

Meidän ei edes tarvitse tehdä mitään päästäksemme mielenrauhaan, koska sisäinen järjestelmämme palauttaa meidät sinne automaattisesti aina kuin vain mahdollista.

Ajatus siitä, että huono fiilis kertoo todellisesta vaarasta ja edellyttää, että minä teen sille jotain, vaikeuttaa ja hidastaa mielenrauhaan palaamista. Mitä enemmän olen OK sen kanssa, että välillä on kurja olo, sitä tehokkaammin sisäinen järjestelmäni toimii. Sitä nopeammin, useammin ja pidempään koen mielenrauhaa ja olen yhteydessä sisäiseen viisauteeni.

Nykyinen asenteeni tuskin muuttaa juurikaan synnytyksen kulkua — se tulee menemään niin kuin on mennäkseen — mutta se on saanut viime viikot tuntumat dramaattisesti erilaiselta kuin edellistä synnytystä edeltävä aika oli.

Tällä kertaa lähestyvä synnytys ei ahdista eikä juurikaan jännitä, joten olen ollut viime viikot etupäässä hyvällä tuulella, iloinen ja täynnä rakkautta puolisoani, esikoistani ja vatsassa potkivaa vauvaa kohtaan.

Odotan synnytystä lähinnä uteliaisuudella ja mielenkiinnolla. Toki viime päivinä on ollut hetkiä, jolloin painava maha ja tukala olo turhauttaa, mutta kun en ole tehnyt turhautumisestani ongelmaa, se on mennyt nopeasti ohi.

Minulla ei ole enää synnytyssuunnitelmaa, ainoastaan synnytystoivelista, joka on isolla fontilla kirjoitettuna liuskan mittainen ja sisältää mm. tietoa edellisestä synnytyksestäni.

Ainakin tällä hetkellä olen OK sen kanssa, ettei yksikään listalla olevista toiveistani toteudu — edes se, että minä ja lapsi selviäisimme synnytyksestä ilman ylenpalttisia vaurioita ja hengissä. Tapahtui mitä tapahtui, minä olen aina OK.

Haluatko lopettaa turhan murehtimisen ja oivaltaa että elämä on oikeasti aika kivaa, helppoa ja hauskaa, olosuhteista riippumatta? 

Tsekkaa kutri.net:in VIP-jäsenyys jos haluat keventää elämääsi kokonaisvaltaisesti…

…tai Aidon elämän kolme prinsiippiä -kurssi, jos olet kiinnostunut vain henkisestä hyvinvoinnista.