Miten äitini rakkauden voima kosketti Jari Sarasvuota

Alkuperäinen kuva: sxc.hu

Perjantai-iltana kännykkäni soi. Soittaja oli henkilö, joka oli käynyt alkukesästä kokemassa “tilan, jossa voi tapahtua ihmeitä” — transformatiivisen valmennustapaamisen. Olin kutsunut hänet luokseni osana Stressitön Suomi 2022 -hankettani.

Hän kysyi voisiko kertoa kokemuksestaan kohta alkavassa Heikki ja Mikko Show’ssa.

Sanoin että totta kai, jos se tuntuisi siinä hetkessä hyvältä. Sehän on hänen oma kokemuksensa ja hän saa tehdä sillä mitä itse haluaa.

Puoli tuntia myöhemmin katsoin kuinka Jari Sarasvuo kuvasi valmennuskokemustaan kanssani Mikko Leppilammelle ja Heikki Paasoselle.

Jari aloitti tarinansa kertomalla miten tyrmistynyt hän oli siitä, että kehtasin ottaa häneen yhteyttä olettaen olevani hänen tasollaan (tai ehkä jopa yläpuolellaan) ja tarjota “lahjana” tapaamista kanssani.

Koska hän kuitenkin omien sanojensa mukaan käyttää eri terapeutteja ja valmentajia työnohjaukseen, hän päätti tulla katsomaan mistä oikein oli kyse.

Kehuttuaan koulutustani hän kuvasi valmennustapaamistamme seuraavasti:

“Hänen metodinsa oli hämmästyttävä. Idis oli siis se, ettei hän sanonut mitään. Hän tapitti minua.

Siis sanoi että ‘tää toimii sillä tavalla, että kerrot mitä sulla on mielessäs niin kauan kuin sulla on asiaa.’

Mä sanoin että mulla voi olla asiaa kolmetoista tuntia putkeen ilman pissataukoja.

‘No pysytään neljässäkymmenessäviidessä minuutissa.’

Sit mä kerroin.

Jonka jälkeen hän purskahti nauramaan ja kyynelehti. Ja se oli fantastinen kokemus.

Mä koin että joku ymmärsi mua ja… Tän voi joku ulkopuolinen katsoja ajatella että jaa-a… Mä lähdin sieltä ulos tyynempänä, valppaampana, iloisempana. Lähempänä itseäni.”

Hehee!

Luulen että aika moni valmennuksessani viime kuukausina käynyt voi jollain lailla samaistua tähän kuvaukseen. Kuten kaikki valmennuksessani käyneet tietävät, saatan purskahtaa yllättävässä kohdassa syvältä sydämestä kumpuavaan nauruun ja joskus saatan liikuttua inhimillisen kokemuksen hienoudesta.

Totta kai 90 minuuttiin mahtuu muutakin kuin tujiottamista, naurua ja kyynelehtimistä. Puhun kaikkien valmennustapaamisten aikana myös kolmesta prinsiipistä ja siitä, miten ne näkyvät valmennettavan juuri kertomassa tarinassa.

Miten minusta tuli äitini

Enoni, joka oli katsonut haastattelun netistä (ks. n. 17,5 minuutin kohdalta) soitti seuraavana päivänä kommentoidakseen sitä. Pian keskustelumme kääntyi siihen, mikä merkitys oman äitini esimerkillä on minuun valmentajana.

Äitini Kirsti Manninen on yksi aidosti sydämellisimmistä ja rakastavimmista ihmisistä joita tiedän. Mitä paremmin ymmärrän inhimillistä kokemusta ja sen syntyä, sitä enemmän arvostan ja ymmärrän omaa äitiäni.

Hän on syystä tai toisesta tajunnut inhimillisen kokemuksen luonteen aikoja sitten.

Hän näkee lähtökohtaisesti ihmiset hyvinä, ehjinä ja rakastettavina ja pystyy kokemaan rakkautta sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita muut eivät tahdo millään ymmärtää, jaksaa tai edes sietää.

Hän suhtautuu yhtä tasaveroisesti kaikkiin ihmisiin: niin koko elämänsä kovaa työtä tehneisiin mummoihin kuin tämän maan korkeimpiin johtohenkilöihin, juuri lukemaan oppineisiin alakoululaisiin kuin pitkän uran tehneisiin menestyskirjailijoihin.

Hän ei anna juurikaan painoarvoa kurjia tunteita herättäville ajatuksille.

Hän on opettanut minut luottamaan sisäiseen viisauteeni — ainakin kirjoittamisen ja luovan ongelmanratkaisun suhteen.

Hän uskoo kaitselmukseen eikä yritä liikaa kontrolloida asioita etukäteen.

Tietenkin hän menee välillä mukaan alhaisen mielentilan ajatteluun, mutta mielentilan noustua hän ei tee enää jälkikäteen ongelmaa kurjista tunteistaan.

Yksi valmentajakoulutuksessani eniten painotetuista asioista on muiden palveleminen.

En tiedä ketään niin palvelualtista ihmistä kuin äitini. Muistan joskus nuorempana ihmetelleeni miten hän saattoi jättää juuri ennen kirjan deadlinea kirjoittamisen kesken lähteäkseen roudaamaan vanhaa naapurin mummoa terveyskeskukseen. Hän totesi vain ettei voinut jättää vanhaa naista pulaan ja että “Jumala maksaa toiselta momentilta”. Niin kuin on usein maksanutkin.

Äitini osaa nauraa vastoinkäymisille ja uskoo että “kaikki järjestyy” ja “ei tämä nyt niin vakavaa ole”. Siksi monet soittavat tai tulevat tapaamaan häntä kokiessaan olevansa ahdistuneita tai mahdottoman tilanteen edessä.

Äitini uskoo muiden ihmisten kykyyn toteuttaa unelmiaan usein ennen kuin nämä uskovat siihen itse.

Äitini tavassa olla läsnä toiselle hädän hetkellä on jotain todella lohduttavaa ja rauhoittavaa. Tämä näkyy mm. siinä, että kauheimmankin koliikin vallassa kitisevä vauva hiljenee yleensä alle minuutissa päästessään äitini lämpimään syliin.

Vaikka en ainakaan vielä ole mikään lasten tyynnytysekspertti, tajusin eilen enoni kanssa jutellessani ensimmäistä kertaa kunnolla, miten uuden ymmärrykseni myötä olen alkanut suhtautua maailmaan ja muihin ihmisiin yhtä rakastavasti, luottavaisesti ja lempeällä huumorilla kuin äitini.

Minusta tuntuu oikealta jakaa ymmärrystä inhimillisen kokemuksen synnystä muille silloinkin, kun siitä ei näytä olevan minulle mitään taloudellista hyötyä tai edes järkeä.

Näen, että totta kai tämä puoli on tullut esiin minussa vuosien mittaan aina silloin tällöin korkeassa mielentilassa ollessani, mutta vasta uuden ymmärrykseni myötä olen antanut itselleni täyden vapauden olla niin rakastava ja avulias kuin vain voin olla.

Siksi uskalsin tarjota mm. Jarille mahdollisuuden tulla kokemaan miltä tuntuu kun joku katsoo ohi ajatustesi, tunteidesi ja tekojesi ja näkee sinut täysin ehjänä, hyvänä ja rakastettavana olentona, jolla on ääretön kyky uuteen ajatteluun.

Niin minä näen ihan jokaisen ihmisen tällä planeetalla, kiitos äitini esimerkin ja Michael Neillin Supercoach Academyssa saamieni oivallusten.

Olen iloinen, että Jari tarttui tilaisuuteen ja koki sen niin poikkeukselliseksi, että oli valmis kertomaan kokemuksestaan julkisesti. Olkoon tämä taas yksi todiste siitä, että olen oikealla tiellä niin valmennuksen kuin Stressitön Suomi 2022 -hankkeen kanssa.

Lue lisää yrityksille, yhteisöille ja yksilöille tarjoamistani valmennusvaihtoehdoista katrimanninen.net:issä. 

Jos olet valmentaja ja haluat ymmärtää syvemmin mistä inhimillisessä kokemuksessa on oikeasti kyse, tsekkaa kolme prinsiippiä virtuaalikurssi.

Ovatko nykynuoret masentuneempia kuin ennen?

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Eilen kävin puhumassa joukolle nuorison kanssa työskenteleviä ihmisiä inhimillistä kokemusta selittävästä kolmen prinsiipin mallista. Mallia on sovellettu erittäin menestyksekkäästi Jenkeissä muun muassa erilaisten ongelmayhteisöjen muuttamisessa toimiviksi, terveiksi yhteisöiksi. Linkitän kirjoituksen loppuun koskettavan ja silmiä avaavan englanninkielisen mini-dokumenttielokuvan aiheesta.

Eräs kuulijoista totesi keskustelun aikana, että hänen nuoruudessaan ei ikinä puhuttu masentuneista nuorista, kun taas tätä nykyä yksi jos toinen nuori syö masennuslääkkeitä.

Totta!

Jos olet yli 35-vuotias, muistele koulukavereitasi.

Kuinka moni näytti olevan kroonisesti masentunut? Entä kuinka usein kuulit nuorten itsemurhista?

Minä muistan nuoruudestani yhden tapauksen, joka saattoi olla itsemurha tai sitten känninen nuori vain käveli kuulokkeet korvilla junaradalla.

Olin itse hyvin paljon alamaissa varsinkin yläasteaikoina, jolloin vanhempani erosivat. Siihen aikaan kuitenkin pidettiin normaalina, että teiniä masentaa, vituttaa ja ahdistaa, joten asiasta ei tehnyt erityistä numeroa. Koska jollain tasolla oletin, että teiniangsti kuului asiaan ja menisi iän myötä ohi, en jäänyt jumiin kurjiin fiiliksiin.

Kolme viikkoa sitten Helsingin Sanomien nettisivuilla oli juttua tutkimuksesta, jonka mukaan onnellisuuden ihannointi tekee onnettomammaksi.

Ihmiset, jotka kokivat että yhteiskunta odottaa heidän olevan onnellisia, kokevat voimakkaampia ahdistuksen ja onnettomuuden tunteita kuin ne, jotka eivät oleta että heidän kuuluu olla onnellisia.

Tässä TED-videossa aivotutkija Sarah-Jayne Blakemore kertoo siitä, miten teinien aivot ovat voimakkaassa kasvu- ja kehitysvaiheessa, josta seuraa muun muassa tavallista suurempaa itsetietoisuutta (ja sitä kautta häpeän ja epävarmuuden tunteita), riskinottoa varsinkin kavereiden seurassa ja kyvyttömyyttä samaistua muihin.

Sarahin mukaan nuorille tyypillistä käytöstä ei saisi nähdä ongelmana, vaan tärkeänä osana nuorten kehitystä, jota on mahdollista tukea monin eri tavoin.

Tämä on erityisen tärkeä viesti Yhdysvalloissa, jossa nuorille määrätään tätä nykyä hurjia määriä vahvoja psyykenlääkkeitä — myös sellaisia, jotka on oikeasti tarkoitettu mm. skitsofrenian ja maanis-depressiivisyyden hoitoon.

Sen lisäksi Jenkeissä on alettu lääkitä myös uhmaikäisiä, jotta nämä eivät saisi raivokohtauksia.

Toisin sanoen Yhdysvalloissa näyttää olevan vallalla ajatusmalli, että negatiivisissa tunteet ovat paha asia ja että lasten ja nuorten kurjat tunteet ja voimakkaat tunteenilmaukset ovat ongelma, johon pitää puuttua tarvittaessa vaikka vahvoilla psyykenlääkkeillä.

Suomessa ei luojan kiitos vielä olla näin pitkällä, mutta näen että olemme ottaneet jo askeleita kohti tällaista kehitystä alkamalla puhua nuorten huonosta olosta vakavana ongelmana, sen sijaan että lähtisimme siitä, että nuorten kuuluu kokea kaikenlaisia vaikeita tunteita ja käyttäytyä typerästi.

Ovatko nykynuoret masentuneempia kuin ennen?

Kyllä ja ei.

Nykynuoret eivät ole lähtökohtaisesti sen helpommin masentuneempia tai ongelmallisempia kuin mitä murrosikäiset ovat olleet vuosituhansien ajan.

Väitän, että nykynuorten suurin ongelma on se, että heidän huonoista fiiliksistään ollaan tekemässä ongelmaa, joka pitää ratkaista.

Samalla tavalla kuin kaikki muutkin, teini-ikäiset tuntevat oman ajattelunsa. Se, mikä ajatus mieleemme juolahtaa tietyllä hetkellä riippuu valtavan monesta asiasta — mukaanlukien hormonaalisesta tilastamme.

Olennaista on huomata, että olipa fysiologinen tilamme mikä tahansa, sisäinen järjestelmämme pyrkii koko ajan kohti mielenrauhaa ja hyvää oloa. Toisin sanoen aina kun ajatuksesi ns. katkeaa, palaat hetkeksi neutraaliin tilaan, joka ei tunnu oikein miltään. Tämän neutraalin mielenrauhan tilan koet esimerkiksi silloin, kun olet juuri lopettanut pissaamisen, varsinkin jos sitä ennen sinulla on ollut kova pissahätä.

Olennaisempaa kuin se, mitä ajattelemme on nähdä ETTÄ ajattelemme ja tunnemme nimenomaan ajatuksemme, emme todellisuutta.

Toisin sanoen se, että teini-ikäinen tuntee ettei kukaan rakasta häntä kertoo siitä, että hän ajattelee ettei kukaan rakasta häntä — ei siitä, ettei kukaan oikeasti rakasta häntä.

Jokainen voi keskenään miettiä miten erilaisen tunnetilan ja toimintaa seuraavat kaksi ajatusta herättävät:

1. VAIHTOEHTO

Minua masentaa, ahdistaa ja hävettää, koska minulla on heikko itsetunto, tunnen olevani yksinäinen ja kärsin masennuksesta. Siksi minun pitää käydä terapiassa ja syödä psyykenlääkkeitä. Kukaan ei tiedä kuinka nopeasti paranen tästä.

Tunnen olevani epäonnistunut luuseri ja tuntuu epäreilulta, että juuri minun piti sairastua masennukseen. Ei mikään ihme, ettei kukaan tykkää minusta — ja se masentaa minua entisestään.

2. VAIHTOEHTO

Olen kokenut viime aikoina tavallista useammin ahdistusta, masennusta ja häpeää ja saanut hysteerisiä itku- ja raivokohtauksia, koska aivoni ovat rajussa kehitysvaiheessa. Tämä tuntuu todella ikävältä ja ehkä vähän pelottavaltakin, mutta on täysin normaalia ja luonnollista.

Vaikka minusta tuntuisi kuinka pahalta tahansa, paha olo menee aina itsestään ohi — ainakin hetkeksi. Vaikka minusta tuntuu ettei kukaan rakasta ja ymmärrä minua, se ei tarkoita että se on totta — ainoastaan että juuri sillä hetkellä olen syystä tai toisesta alhaisessa mielentilassa enkä pysty ajattelemaan selkeästi.

Vaikka usein pelkään että tulen hulluksi tai mieleeni juolahtaa ajatus, että haluan kuolla, se on onneksi vain ajatus, joka menee ohi. Melkein kaikilla ihmisillä tulee teini-iässä mieleen tällaisia ajatuksia. Samalla tavalla tämä kehitysvaihe menee itsestään ohi, jolloin minun on helpompi olla itsevarma enkä ahdistu enää niin usein ja helposti.

Miten nuoria kannattaa auttaa?

Minä väitän, että nuorille jos kenelle kannattaisi opettaa, että he tuntevat vain oman ajattelunsa — jopa silloin, kun “ulkoisessa maailmassa” asiat eivät ole lainkaan ruusuisesti.

Erityisen tärkeänä näen sitä, että nuorille tehdään selväksi, että hyvin voimakkaat mielialan vaihtelut kuuluvat murrosikään eivätkä ole vaarallisia, vaikka siltä kuohun keskellä tuntuukin.

Tähän liittyen olisi tärkeää opettaa, että emme pysty arvioimaan tilanteita ja syy- ja seuraussuhteita realistisesti silloin kun olemme jotenkin kiihtyneessä mielentilassa: joko ahdistuneita ja masentuneita tai hyperaktiivisia ja maanisia — vaan että olisi hyvä odottaa että mieli tyyntyy, ennen kuin lähtee tekemään mitään radikaaleja ratkaisuja tai vetämään isompia johtopäätöksiä.

Kaikkein tärkeintä olisi pointata ne hetket, jolloin he kokevat mielenrauhaa, onnea ja hyvää mieltä — ja näyttää, ettei heidän tarvitse tehdä mitään sen saavuttamiseksi.

 

Ihana aamu eli miten fyysinen olo ja mielentila liittyvät toisiinsa

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Kerroin eilisessä uutiskirjeessä siitä, kuinka olen kärsinyt kroonisesta univelasta esikoiseni syntymästä lähtien. Itse asiassa univelan kerryttäminen alkoi jo ennen synnytystä, koska viimeiset viikot lapsi herätti minut aina aamuneljältä potkimalla raivokkaasti mahassa.

Tuo neljän maissa aamuheräily on jatkunut koko lapsen eliniän — muiden heräilyjen lisäksi. Ainakin kesällä 2010 ja syksyllä 2011, kun vielä imetin, meillä oli kuukauden jaksot, jolloin lapsi heräili yön läpi tunnin välein tissittelemään. Koin olevani niiden jälkeen niin lopussa että vain itketti. Syksyllä 2011 mieheni puuttui onneksi asiaan ja ilmoitti että nyt saa imettäminen loppua. Ilman hänen tukeaan olisin tuskin jaksanut tehdä sitä. (Kiitos rakas!)

Viimeiset kolme viikkoa lapsi on useimpina öinä viihdyttänyt meitä klo 3:30-4:30 välillä huutokonsertilla, johon välillä myös vanhemmat ovat yhtyneet. (Anteeksi naapurit!)

Emme ole pystyneet löytämään selkeää linkkiä edellispäivän tapahtumien ja huudon välillä. Sen sijaan lapsen huudon ja oman hermostumiseni välillä on ollut yksi selkeä linkki: oma ajatukseni.

Aina yöherätyksen aikaan mieleen nousee vähintään kerran ajatuksia kuten “mä en saa ikinä nukkua” ja “miksei toi lapsi voi nukkua”. Niinä öinä kun pystyn näkemään että kyseessä on todellakin vain ajatus, hermot pysyvät hallinnassa — ja niinä öinä kun ajatus alkaa näyttää todellisuudelta, pinna palaa, koska koen olevani umpikujassa, josta ei ole ikinä enää ulospääsyä.

Jos viikon ajan kestänyt vähäinen unensaanti vastaa yhden promillen humalaa, jokainen voi miettiä mitä kohta kolme vuotta kestänyt krooninen univaje aiheuttaa. Univajeen uskotaan myös lisäävän stressiä ja ärtyisyyttä.

Sen perusteella, miten vähän saan hyvälaatuista unta, minun pitäisi olla ihmisraunio ja työkyvytön. Ja vielä viime vuonna koin aika usein olevani sellainen.

Mutta sen ymmärtäminen, miten inhimillinen kokemus syntyy, auttaa tässäkin — ja toisaalta on näyttänyt millä mekaniikalla väsymys ja muu fyysinen huono olo vaikuttaa mielialaan.

Viime yönä lapsi heräsi vain kolme kertaa lyhyesti 2-3 tunnin välein. Koska olin mennyt yhtä aikaa lapsen kanssa nukkumaan, olen eiliseen verrattuna superpirteä.

Voin kokea vain ja ainoastaan sen, mitä juuri nyt ajattelen eli missä huomioni on.

Joka kerta kun olen kiinnittänyt tänä aamuna huomioni siihen miltä kehoni tuntuu, olen kokenut että (fyysinen) pääni tuntuu epätodellisen kevyeltä — se kääntyy salamannopeudella ja tuntuu melkein siltä kuin sitä ei olisi olemassakaan.

Muu vartaloni tuntuu rennolta, muttei raskaalta — jos kohta ei kauhean energiseltäkään. Selkäranka tuntuu pidentyneen yön aikana. Tunnen näkeväni (fyysisesti) selkeämmin.

Pelkän fyysisen tilan havainnointi ei herätä minussa erityisiä emotionaalisia tunteita. Se on mitä se on.

Mutta useamman kerran kiinnitettyäni kehoni keveyteen huomiota mieleeni juolahtaa ajatus: “oi miten ihanalta tuntuu kun on niin kevyt ja levännyt olo” tai “ihanaa kun sain nukkua hyvin” tai “tuntuu siltä kuin olisi taas palannut vähän enemmän omaksi itsekseen.”

Ajatuksia seuraa kaikenlaisia mukavia emotionaalisia tunteita: iloa, joka tuntuu kuplivana ja kikattelevana olona, kiitollisuutta, joka tuntuu avarana ja nostattavana olona ja rauhallista varmuutta, joka tuntuu lämpimänä ja juurevana olona.

Mutta ajatukset, jotka tuovat emotionaalisia tunteita ovat kaikki keksittyjä tarinoita, joilla selitän itselleni mitä fyysinen oloni merkitsee.

Jos olisin nukkunut valtavan hyvin useita viikkoja putkeen, tämä täsmälleen sama fysiologinen tila ei olisi herättänyt samoja ajatuksia ja tunteita, silloin kun olisin kiinnittänyt huomiota siihen. Olisin kuitannut olotilan normaalina ja ja siirtynyt ajattelemaan jotain muuta.

Vielä dramaattisemmin olen huomannut fyysisen olon ja emotionaalisen tunteen välisen suhteen fiktiivisyyden nimenomaan niinä hetkinä, kun oloni on ollut kurja.

Jos olen pitkään syömättä ja kiinnitän huomiota kehooni, huomaan että keho tuntuu sähköiseltä, kireältä ja jäykältä. Voi olla, että vatsanpohjassani on kalvava tunne. Jos ajattelen, etten ole syönyt hetkeen ja minulla on nälkä ja käteni ulottuvilla on ruokaa, asia ei herätä minussa välttämättä minkäänlaista emotionaalista tunnetta. Syön ja jatkan muiden asioiden ajattelua.

Jos en syystä tai toisesta huomaa ajatella, että olen nälkäinen, saatan olettaa että olen emotionaalisesti ärtynyt. Koska mielemme on luotu etsimään syy- ja seuraussuhteita, mieleni hakee salamannopeasti jonkin “hyvän syyn” ärtymykseeni. Yleensä ensimmäinen asia, jonka voin tulkita olevan pielessä kelpaa. Jos mitään hyvää selitystä ei heti löydy, mieli jatkaa syyn etsimistä kunnes mieleen juolahtaa että minulla on nälkä tai jokin muu asia vie huomioni niin, etten enää huomaa huonoa fiilistä.

Eilen kun olin fysiologisesti erittäin väsynyt koko päivän, ajatukseni oli useita kertoja ja pidempiä aikoja jossain ihan muussa kuin fyysisessä olossani. Aina kun huomioni oli jossain muussa kuin siinä, miten vähän olin nukkunut ja miten väsyneeltä kehoni ja fyysinen pääni tuntui, tunsin itseni kaikkea muuta kuin väsyneeksi.

Kun katsoin kuvia kaverini vastasyntyneestä vauvasta tunsin suurta iloa ja liikutusta elämän ihmeestä. Ja kun vähän myöhemmin katsoimme Kätilöopistolla ultraäänikuvaa, jossa 20-viikkoinen kuopuksemme potkunyrkkeili äitiä, olin niin hereillä kuin ihminen vain voi olla — iloinen, innostunut, kiitollinen ja täynnä rakkautta lapsiani ja erityisesti heidän isäänsä kohtaan.

Vastatessani johonkin blogikommenttiin tunsin olevani virkeä ja keskittynyt, samoin puhuessani lempituottajani kanssa puhelimessa. Kun lapseni heräsi päiväunilta huippuiloisena ja halailimme ja leikkipainimme kikatellen, olin täynnä iloa, rakkautta ja energiaa.

Fysiologinen tilasi vaikuttaa mielialaasi vähemmän kuin luulet

Eli kyllä, fysiologinen tilasi vaikuttaa mielialaasi mutta vain jos kiinnität siihen huomiota. Ja silloinkin vaikutus riippuu tasan tarkkaan sitä, millaisen merkityksen annat fyysiselle olollesi eli millaisia tarinoita kerrot itsellesi sen pohjalta.

Minun mielestäni kaikkein olennaisinta onkin nähdä, ettei fysiologinen tilasi “pakota” sinua suoraan tuntemaan yhtään mitään.

Voit tulkita saman fysiologisen tilan monilla eri tavoilla ja sitä kautta tuntea monia eri tunteita.

Samoin kannattaa huomata, että fysiologisella tilallasi on merkitystä kokemuksellesi tästä hetkestä vain silloin, kun kiinnität siihen huomiota.

Sillä hetkellä kun huomiosi on jossain muussa kuin kehossasi — ympäristössäsi, muissa ihmisissä, työn alla olevassa tehtävässä, muistoissasi, unelmissasi tai peloissasi, kehosi fysiologisella tilalla ei ole sinulle merkitystä.

Toisin sanoen silloinkin kun kehosi on pahoinvoinnin, väsymyksen, nälän, janon, kylmyyden, kuumuuden, kivun tai vääränlaisten välittäjäainetasojen vallassa, voit kokea myös kaikenlaisia neutraaleja tai miellyttäviä emotionaalisia tunteita koska tulkintasi fyysisestä tilastasi on positiivinen tai huomiosi on jossain muussa kuin fyysisessä olossasi.

Voit kokea onnea, hyvää oloa, mielenrauhaa ja rakkautta millä hetkellä tahansa, olosuhteista riippumatta.

Tilaa uutiskirje täyttämällä tämän kaavakkeen. Muista vahvistaa tilauksesi klikkaamalla sähköpostiisi tulleen viestin vahvistulinkkiä, niin saat tilaajalahjan!


4. Miltä haluan ensi vuoden tuntuvan?

 

Miltä viime vuosi tuntui?
Kirkas, valoisa, selkeä, innostunut, kurinalainen, määrätietoinen, askeettinen, tehokas, sotilaallinen
Miltä tuntuisi huippuvuosi 2012?
Hedelmälliseltä, hauskalta, valoisalta, iloiselta, nauravalta. Ilossa, rentoudessa, innostuksessa.
Millaisia ajatuksia ajattelit 2011?
“Haluan keskittyä olennaiseen”, “mikä on tärkeää”, “nyt haluan painaa duunia kun pää vielä toimii ennen seuraavaa lasta”, “haluan saada tämän homman (valmentamisen jne.) mahdollisimman pitkälle ennen kuin raskaus iskee päälle”, “nyt on työn aika, leikin aika on myöhemmin”.
Millaisia ajatuksia sinun kannattaisi ajatella 2012?
“Minulla on aikaa pitää myös hauskaa.”
“Pärjäämme kyllä taloudellisesti.”
“Haluan nauttia tästä hetkestä.”
“Mikä olisi kivaa?”
“Saan kaikki työt tehtyä ajallaan.”
“Näin on hyvä.”
Mikä edesauttaisi kyseisten tunteiden tuntemista?
Järjestän kodin niin, ettei aikaa mene turhaan etsimiseen ja sähläämiseen. => filis että on enemmän aikaa (kun oikeasti on enemmän aikaa).

Etsin oikeasti hyvän siivoojan, johon luotan. => lisää aikaa siivoamiselta, puhtaampi koti ja iloisempi mies.

Järjestän raha-asiat, budjetin ja kirjanpidon niin, että tiedän missä mennään enkä käytä aikaa jatkuvaan alitajuiseen kelaamiseen että mikäköhän konkreettinen tilanne on.

Työstän vielä omia raha-angstejani, niin etten suotta stressaa rahasta (ainakaan silloin kun siihen ei oikeasti ole syytä)

=> pääsen eroon tunteesta että jos en tee koko ajan duunia, jäämme puille paljaille.

Mietin millaiset asiat oikeasti ovat hauskoja ja energisoivia ja millä ehdoin. Onko kahden tunnin hieronta sen väärti? Kenen kavereiden tapaaminen ja millä ehdoin piristää.

Kysyn: miten voisin antaa enemmän huomiota itselleni?

Mitä ajatuksia tämä tehtävä herätti?
Tänään toi sotilaallinen aspekti nousi enemmän esiin ja näen paremmin yhteyden sen ja tienaamistarveaspektin kanssa. Samoin kuin vasta nyt näen sen paineen, jota aikomus uuden lapsen tekemisestä aiheutti. Tarkoituksena oli aloittaa lapsen teko näillä main tai viimeistään Jenkeissä, mutta PMS-raivareissa tajusin että haluan lykätä sitä ainakin ensi kesään.

Tämä päivä on muutenkin ollut kiinnostava, kun olen nähnyt mikä on ydinsyy mun ja lapsen välisiin konflikteihin. Ja nyt se tuntuu niin itsestäänselvältä ja “yksinkertaiselta”, että melkein hävettää “kyllähän mä ton tavallaan jo tiesin” -hengessä. Ehkä tiesin, mutta en sisäistänyt. En ainakaan noin selkeästi.

Mutta siis hyvä ja levollinen mieli ja lapsen nukutuskin meni ihan hyvin, kun en pantannut siltä yhtään huomiota. Luulenpa että tästä lähtee aika, jolloin meidän lapsi alkaa ihan tosissaan kukoistaa ja konfliktit muutenkin vähenee radikaalisti…

Tuli mieleen juuri nyt sukupolvien ketjusta se, että mun äiti on viety omaan mummolaansa joskus puolivuotiaana tms. puoleksi vuodeksi. Vaikka sen mumma on takuulla antanut enemmän huomiota kuin sen nuori ja kiireinen opiskelija äiti — joka sitten jossain vaiheessa kävi nyppäämässä tyttärensä taas pois mummalta — niin voin vain kuvitella mitä jälkiä toi varhaisen kiintymyssuhteen pariinkin otteeseen katkaiseminen on aiheuttanut.

Mut on laitettu paikalliselle mummolle päiviksi hoitoon jo kolmen kuukauden iässä kun mutsi meni muistaakseni viransijaiseksi, koska muuten ne ei olisi opiskelijafaijan kanssa pärjänneet taloudellisesti. Kutsuin sitten sitä hoitotätiä “hoitoäidiksi”. Se on yksi syy siihen miksen ole itse laittanut lasta vielä hoitoon, vaikka tätä mummoa saan kiittää varmasti tietynlaisesta perusturvallisuuden tunteesta jne.

Ja tänään taksissa kauhistelin marokkolaisen taksikuskin tarinaa siitä, kuinka sen marokkolainen (Suomessa sen kanssa asuva) vaimo oli lähettänyt niiden alle nelivuotiaan pojan muka kuukaudeksi Marokkoon marokkolaisen mummonsa kanssa, että äiti saa tehdä rauhassa töitä — ja nyt se lapsi on ollut siellä jo puoli vuotta niin, että vanhemmat näkevät sitä vain videochatissa.

Juuri nyt näen sukupolvien ketjun: isoäitini opiskeli hulluna siihen aikaan kun äiti oli muutaman kuukauden ikäinen niin, että yliopiston vahtimestaritädit vahtivat äitiä kun isoäiti oli tenteissä (ja ehkä luennoillakin) — oma äiti meni töihin kun olin kolmen kuukauden ikäinen — ja minulla kaatui yksistään niskaan Villa Helena -televisiosarjan täydellinen uudelleenkirjoitusprojekti silloin kun lapseni oli noin kolmen kuukauden ikäinen.

En halua jatkaa enää tätä sukupolvien ketjua — varsinkaan jos sattuisin saamaan vielä tyttären.

Tästä tuli hullu ajatus. Mitä pitäisi tapahtua, että voisin viettää vaikka puolikin vuotta tekemättä varsinaisia töitä? Tai vuoden? Aika hurja ajatus. Hui.

Hyvä äitiys

Reilu viikko sitten kiittelin luojaa ja lääketehtaita Facebookissa vauvojen hampaidenpuhkeamiskipuun tarkoitetusta Bonjelasta. Eräs ystävättäristäni kommentoi paheksuvaan sävyyn lääkeaineen käyttöä niin pienellä. En tiedä vieläkään missä määrin hän vitsaili, mutta ystävättären kommentti sai minut miettimään hyvää äitiyttä.

Ensinnäkin olen sitä mieltä että kaikenlainen äitien kritisointi ja arvostelu pitäisi kieltää lailla. Kyllä, syyllistyn itsekin siihen aika ajoin, mutta olen onnistunut melko hyvin pitämään ajatukseni itselläni tai korkeintaan olen jakanut ne puolisoni kanssa.

Aina kun mieleni tekee ihmetellä jonkun äidin valintoja, yritän muistaa että:

  1. Jokainen äiti yrittää olla niin hyvä äiti lapselleen kuin vain mahdollista.
  2. Jokaiselle äidille hyvä äitiys tarkoittaa hieman eri asioita kuin muille äideille.

Minulle hyvä äitiys tarkoittaa sitä, että:

I. Imetän lastani yhä vieläkin.

Tavoitteenani on imettää esikoistani kaksivuotiaaksi asti (nykyään kiinteän ruoan antamisen ohella), ensinnäkin siksi, että WHO suosittelee sitä kaikille äideille — siis myös meille länsimaalaisille. Joidenkin tutkimuksien mukaan siitä on lapselle niin fyysistä kuin psyykkistä hyötyä  — eikä siitä ainakaan ole mitään haittaa. Päätökseeni vaikuttaa myös se, että imettäminen on ollut minulle alusta alkaen helppoa ja lähestulkoon aina henkisesti tyydyttävää.

Jollekin toiselle äidille hyvä äitiys sen sijaan saattaa tarkoittaa sitä, että koska imettäminen on hänelle niin vaikeaa, hän huolehtii lapsen riittävästä ravinnonsaannista äidinmaidon korvikkeen muodossa.

II. Kannan lastani yhä vieläkin

Päätin jo ennen synnytystä kokeilla kantoliinailua. Pitkällisen googlaamisen jälkeen päädyin tilaamaan Jenkeistä Sleepy Wrap -nimisen trikoisen kantoliinan, joka silloisella dollarin kurssilla maksoi veroineen ja lähetyskuluineen 34 € ja tuli noin viikossa.

Se tulikin hyvään tarpeeseen lapsemme osoittauduttua yökukkujaksi. Oli helpompaa hyssytellä kitisevää lasta sylissä ympäri asuntoa kävellen kun lapsi oli kantoliinassa.

Lapsen kantaminen on osoittautunut ainoaksi järkeväksi ratkaisuksi myös viime talven ja tämän talven lumikeleillä. Lapsen kasvettua isommaksi hankin huuto.net:istä käytetyn Manduca-repun. Tämän fantastisen ja monipuolisen kantolaitteen avulla voin kantaa lasta myös selässä — mikä esimerkiksi helpottaa huomattavasti ruoanlaittoa ja siivoamista, kun pikku herralla on erityisen huono päivä.

Keväällä, syksyllä ja talvella kantamisen on mahdollistanut yksi kalleimmista mutta myös eniten käyttämäni takki eli Mam Upgrade -kantotakki.

Kantaminen on ollut minulle myös emotionaalisesti tärkeää. Kun eläydyn siihen, miltä tuntuu olla pieni ja avuton rääpäle, lasta kantaessani koen antavani hänelle turvallisen tunteen. Ainakin toistaiseksi lapsi näyttää nauttivan siitä, että häntä kannetaan.

Kaikilla ei kantamiseen ole edes fyysistä mahdollisuutta, esim. heikon selän tai huonon fyysisen kunnon takia. Toisaalta joku voi pitää tärkeänä sitä, ettei lasta “hyysätä” liikaa tai sitä, että tämä näkee enemmän maailmaa rattaista.

III. Lapsi nukkuu kanssamme samassa sängyssä

Nykyään lapsemme nukkuu alkuillan omassa sängyssään, mutta hän nukkui käytännössä yksivuotiaaksi asti ja nukkuu vieläkin yli puolet yöstä isin ja äidin kanssa samassa sängyssä.

Olemme valinneet tämän vaihtoehdon toisaalta käytännön syistä. Edellinen asuntomme oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kunnolla vauvansänkyä. Sen lisäksi vierekkäin nukkuminen mahdollisti yöimetykset niin, etten aina kunnolla herännyt itse niihin.

Toisaalta vierekkäin nukkuminen on ollut minulle emotionaalisesti tärkeää. Kun kuvittelen miltä tuntuisi olla niin pieni ja avuton rääpäle, kuin mitä poikamme oli elämänsä ensimmäiset kuukaudet, ajatus äidin lämpimässä kainalossa nukkumisesta tuntuu huomattavasti houkuttelevammalta kuin isossa sängyssä yksin nukkuminen.

Siitä huolimatta ymmärrän älyllisesti, että jonkun toisen äidin mielestä voi olla tärkeämpää, että äiti saa nukuttua rennommin tai ettei oteta sitä riskiä, että lapsi esimerkiksi jää äidin tai isän alle tai tukehtuu aikuisten sängyssä oleviin peittoihin.

V. Hoidan ensisijaisesti mieheni kanssa lapseni.

Kyllä, joudun tinkimään usein yöunistani, jotta saisin työt tehtyä. Kyllä, välillä on niin raskasta olla yhtä aikaa lähes kokopäiväinen äiti ja kokopäiväinen käsikirjoittaja, että itku tulee. Kyllä, olisi ihanaa viettää enemmän vapaa-aikaa yhdessä miehen kanssa.

Siitä huolimatta en kerta kaikkiaan voinut kuvitella ainakaan ensimmäisen vuoden aikana antavani pientä poikaani vieraiden (tai tuttujenkaan) hoidettavasti jatkuvasti tai pitkiä aikoja kerrallaan.

Syy tähän on täysin emotionaalinen. Kun eläydyn pienen poikani maailmaan ja kuvittelen miltä tuntuisi joutua kokonaiseksi yöksi tai joka päivä useaksi tunniksi eroon äidistä (tai isistä), sydäntäni kylmää ja minua alkaa itkettää.

Voi olla että ajattelisin toisin, jos minulla olisi lapsen isän lisäksi joku sellainen ihminen, joka voisi helposti ottaa lapsen luokseen tai tulla meille yökylään JA johon luottaisin yhtä paljon kuin esimerkiksi lapsen isään. Ts. on olemassa ihmisiä, joiden hoitoon uskon lapseni ihan mielelläni, mutta he eivät valitettavasti asu Helsingissä.

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö käyttäisi välillä jopa palkattuja lastenhoitajia, mutta en ole ollut vielä koskaan lapsestani erossa yli kuutta tuntia enkä varsinkaan koko yötä.

Huono äiti?

Sen lisäksi olen tehnyt äitinä joukon kompromisseja, joita en toisenlaisissa olosuhteissa ehkä tekisi, mutta jotka eivät minun mielestäni tee minua vielä huonoksi äidiksi.

Nämä ovat kuitenkin valintoja, joita eräät tuttavani eivät missään olosuhteissa tekisi ja joita monet äidit saattaisivat paheksua, sillä heille ne edustavat “huonoa äitiyttä”.

1. Syötän lapselleni kaupan purkkiruokia.

Henkilökohtaisesti en ole kyennyt innostumaan enkä siksi löytämään aikaa soseiden väsäämiseen. Jos rehellisiä ollaan, koko syöttämisprosessi on mielestäni sen verran vastenmielinen, että haluan selvitä siitä niin vähällä ja nopeasti kuin mahdollista.

2. Lapseni on nukkunut ehkä parisenkymmentä kertaa päiväunet ulkona rattaissa ja vain kerran ulkona pakkasessa.

Pääsyy siihen on ollut se, että asumme kaupungissa, jossa ei ole ollut mahdollisuutta jättää rattaita turvallisesti ulos.

Toisaalta haluan ottaa kaiken irti siitä vapaa-ajasta, jonka lapsen nukkuessa saan eli mieluummin olen antanut lapsen nukkua päiväunet sisällä valvovan silmäni alla sillä aikaa kun esim. kirjoitan työjuttuja.

3. Käytän kertakäyttövaippoja.

Tämä kompromissi harmittaa minua eniten, muttei kuitenkaan niin paljon, että olisin ottanut kestovaipat käyttöön. Yritin alkuun muutaman kerran käyttää kestovaippoja, mutta lannistuin välittömästi pissojen tultua läpi ja koko homman tunnuttua muutenkin liian työläältä ainakin silloiseen väsymystilaan nähden.

Seuraava tavoitteeni onkin opettaa poika käymään potalla mahdollisimman pian.

4. Käytän puudutusgeeliä hampaiden puhkeamiskipua vastaan

Olen tilannut kaverini vinkistä englannista Bonjela Teething -geeliä. Sitä on käytetty Briteissä jo 30 vuotta. No, englantilaisten älyllisestä yms. kehityksestä voidaan tietysti olla montaa mieltä, mutta olen laskenut geelin mahdolliset terveyshaitat pienemmäksi kuin sen kärsimyksen, mitä hampaiden saanti näyttää lapselleni tuottavan (ja tuskan, mikä itkusta aiheutuu meille vanhemmille).

It’s not good, it’s not bad…

Muiden äitiyttä ihmetellessä suosittelen lämpimästi palauttamaan mieliin AFS-vaihto-oppilaiden vanha motto: “it’s not good, it’s not bad — it’s just different”. Eli asiat eivät ole hyviä tai huonoja, ne ovat vain erilaisia.

Mitkä teot ja valinnat saavat sinut tuntemaan itsesi hyväksi äidiksi?

“En voinut kuvitella”: 2. Miten paljon voin rakastaa

Edellisen valitusvirren jälkeen haluan kertoa miksi jatkuvasta uupumuksesta huolimatta olen onnellinen siitä että tulin äidiksi.

Vaikka tiesin, että tulisin tuntemaan vauvaani kohtaan suurempaa rakkautta kuin ketään muuta kohtaan, en osannut mitenkään kuvitella miten syvältä, hyvältä ja kokonaisvaltaiselta rakkauteni lastani kohtaan voi tuntua.mOikeastaan en edes osaa kuvailla sitä sanoin, mikä on minulle harvinaista. Olen vain ihan kertakaikkisen lääpälläni lapseeni.

Tunne ei kuitenkaan ole ollut alusta alkaen yhtä vahva tai ainakaan samanlainen.

Vauvan ollessa ihan pienenä vielä enemmän omassa maailmassaan ja siksi enemmän kuin pieni eläimenpoikanen, rakkaudentunteeni häntä kohtaan tuntuu enemmän vaistonvaraiselta suojelu- ja huolehtimisvaistolta. Itkevä, kitisevä tai ihan vain ynähtelevä vauva tuntui ikään kuin vetävän kehoani puoleensa. Välillä tunsin olevani kuin narttukoira, joka lasittunut katse silmissään “hösää” pentujensa ympärillä: tökkii kuonolla, nuolaisee sieltä täältä, laskeutuu pentujen viereen imettämään ja hädin tuskin kiinnittää huomiota omistajiinsa.

Siinä vaiheessa kun poika muuttui sosiaalisemmaksi ja alkoi hymyillä ja jokellella — samoin kuin oppi vääntämään suupielet ihan mahdottoman alas ja itkemään kyyneleet silmissä — rakastuin häneen niin kuin persoonaan rakastutaan eli vähän samalla tavalla kuin rakastun ensi-ihastuksen jälkeen puolisoon tai läheisiin ystäviin. Poikamme on selvästi iloinen, sosiaalinen ja puhelias — kuten myös yhtä kärsimätön ja temperamenttinen kuin vanhempansa. Myös pientä draamaprinssimäistä käytöstä on havaittavissa…

Vauva on tuonut lisää rakkautta elämääni myös laajemmassa merkityksessä.

Eräs miespuolinen tuttuni totesi esikoisensa saamisen jälkeen että “mä rakastan lastani enemmän kuin vaimoani — mutta mä rakastan nyt myös vaimoani enemmän kuin koskaan ennen, koska se on mun lapseni äiti.”

Vaikka väite tuntui tuolloin hieman radikaalilta, tiedän nyt ihan tasan tarkkaan mitä hän sillä tarkoitti. Aina kun näen miten lapsen isä puuhaa jotain lapsensa kanssa — leikittää, naurattaa, jututtaa, hyssyttää tai syöttää vauvaa, vaihtaa vaippaa, nukkuu vauvan kanssa — tunnen rakastuvani mieheen ikään kuin uudestaan: entistä syvemmin ja vahvemmin. Tai kuten sanoin lapsen isälle pari päivää sitten: “rakastan teitä kumpaakin ihan älyttömästi, mutta kun näen teidät yhdessä, rakastan teitä triplasti enemmän”.

Olen kuullut usein sanottavan, että pikkulapsiaika on kaikkein rankinta aikaa pariskuntien elämässä ja siksi pienten lasten vanhempien kannattaisi sinnitellä yhdessä ainakin siihen asti kun kuopus täyttää kolme vuotta, ennen kuin päättävät erota.

Olen itsekin kokenut miten jatkuva univelka tekee helposti kärttyisemmäksi ja saa vanhemmat ärähtelemään toisilleen ihan naurettavan pienistä jutuista. Pienestä ärähdyksestä eskaloituu äkkiä jättiriita ja jos voimat eivät riitä riidan sopimiseen, siitä jää helposti kaunaa kaihertamaan sydänalaa, jolloin on vaikeampaa tuntea rakkautta toista kohtaan.

Erilaisia pienten lasten vanhempien parisuhteita seurattuani olen alkanut epäillä, että ehkä tärkein tekijä siinä parantaako vai pahentaako lapsi parisuhdetta on se, miten isä (tai miksei äitikin) suhtautuu lapseen ja missä määrin hän osallistuu lapsen hoitoon. Tai ainakin niissä tuntemissani perheissä, joissa lapsi on parantanut parisuhdetta, isät viettävät suhteellisen paljon aikaa jo ihan vauvojen kanssa ja muutenkin osallistuvat kotitöihin. Otos ei tietenkään ole valtavan iso, joten havaintoni voi olla väärä tai puutteellinen.

Miten isän sitten saa innostumaan lastenhoidosta ja kotitöistä, onkin toinen juttu…

Seuraavaksi (ties koska): En voinut kuvitella miten aika rientää

Isyydestä

Edellisen viestin kommenttiosuudessa nimimerkki PET kysyy isyydestä ja isän roolista vauvan elämässä. Olemme sopineet avomieheni kanssa että hän pysyy pois julkisuudesta ja etten siksi puhu juurikaan julkisesti hänestä ja hänen elämästään.

Voinen kuitenkin kertoa, että ei ole sattumaa, että juuri hän on lapseni isä. Meille oli alusta alkaen selvää, että menisimme synnyttämään Haikaranpesään, jossa isiltä vaaditaan erityistä aktiivisuutta. En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että esikoisemme hymyili ensimmäistä kertaa juuri isälleen. Enkä todellakaan olisi voinut maata ensimmäisiä viikkoja sängyssä vauvan kanssa, ellei lapsen isä olisi pitänyt huolta arkirumban pyörittämisestä aina ruoanlaitosta pyykin pesemiseen. Univelkanikin alkoi kertyä tosissaan vasta sen jälkeen kun lapsen isä joutui palaamaan töihin, jolloin minun tehtäväkseni jäi yökukkujastamme huolehtiminen — varsinkin kun voin nukkua vauvan kanssa päivälläkin.

Tulen itse perheestä ja suvusta, jossa isät ovat aktiivisesti osallistuneet niin synnytyksiin kuin lastenhoitoon. Niinpä minulle on ollut itsestäänselvää, että lapseni isällä on erittäin tärkeä rooli lapseni elämässä. Vanhempani menivät synnyttämään minut Riihimäelle vain ja ainoastaan siksi, että se oli ainoa alueella oleva sairaala, jossa isät saivat tuolloin osallistua synnytykseen. Valokuvien ja todistajalausuntojen perusteella eläinlääkäri-isäni hoiti minua ahkerasti jo pikkuvauvana ja kuljin pienestä saakka hänen mukanaan sairaskäynneillä. Nuo sairaskäyntireissut, joiden aikana saimme jutella isän kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, lukeutuvatkin parhaimpiin lapsuusmuistoihin.

Vastaavasti vanhin pikkuveljeni on mielestäni yksi parhaista isistä, jonka olen koskaan nähnyt — oman siippani lisäksi. Olenkin saanut häneltä suhteessa enemmän asiallisia ja hyödyllisiä lastenhoitoneuvoja kuin keneltäkään muulta — kuten “älä riko rutiineja”. Tämä ohje perustuu havaintoon, että jos pikkulapsen päivärutiini rikkoutuu, koko loppupäivä menee pipariksi. Neuvoa konkretisoi video kaksivuotiaasta, joka kiukutteli puoliltaöin väsyneenä, koska päiväunet olivat jääneet lyhyesti… Muilla veljilläni ei ole vielä lapsia, mutta olen varma, että hekin ovat loistavia isiä.

Juttelin äskettäin erään ystävättäreni kanssa virheellisestä ja ehkä ärsyttävästäkin myytistä, joka liikkuu isien (ja miksei äitienkin) keskuudessa. Sen mukaan “pikkuvauvalle äiti on kaikki kaikessa ja isä ei ole mitään”.

Tämä myytti on mielestäni hyvä esimerkki itseään toteuttavasta profetiasta. Jos isä uskoo ettei hän ole pikkuvauvalle yhtä tärkeä kuin äiti, hän ei ehkä ota niin aktiivisesti osaa vauvan hoitoon edes niissä tilanteissa, joissa hän voisi hoitaa vauvaa ihan siinä missä äitikin. Vastaavasti äidit saattavat “omia” vauvan ja eivätkä jaa vastuuta lastenhoidosta niin paljon kuin voisivat.

Isä voi alkaa ottaa aktiivisesti osaa lapsen elämään jo vauvan ollessa kohdussa juttelemalla mahalle, jolloin isän ääni tulee vauvalle (ainakin lähes) yhtä tutuksi kuin äidin ääni.

Heti syntymän jälkeen lapsi näyttää leimautuvan vanhempiinsa (ja vanhemmat lapsiinsa) varsinkin ihokontaktin kautta. Samalla vauva saa itselleen vanhempien bakteerikannan ja sitä kautta suojan tulevassa kasvuympäristössään olevia haitallisia bakteereita vastaan.

Eräs tuttuni, joka joutui synnyttämään esikoisensa keisarinleikkauksella, kertoi että sillä aikaa kun äiti oli heräämössä, kätilöt olivat laittaneet vauvan kenguruhoitoon isän ihoa vasten. Kun äiti muutamaa tuntia myöhemmin pääsi perheensä seuraan, vauva reagoi voimakkaammin isän ääneen mm. lopettamalla kitinän, kuin äidin ääneen. Vielä isompanakin lapsi esimerkiksi itsensä satutettuaan haki lohtua yhtä lailla isän kuin äidin luota. Siksi pidin itse huolen siitä että heti ensi-imetyksen jälkeen esikoisemme pääsi makaamaan ihokkain isän paljasta rintakehää vasten, sillä aikaa kun äiti kävi ensimmäistä kertaa vessassa.

Isä voi hoitaa puklauttamiset, vaipanvaihdot, pukemiset, riisumiset ja kylvettämiset ihan siinä missä äitikin. Esimerkiksi Kätilöopiston Haikaranpesässä isä kylvettää ja pukee vauvan ensimmäistä kertaa ja auttaa kätilöä vauvan mittaamisessa ja punnitsemisessa. Samoin kätilöt opettavat vaipanvaihdon kädestä pitäen nimenomaan isälle, äidin seuratessa (halutessaan) kauempaa vierestä.

Äidin tavoin isä voi kantaa  vatsakivuista kärsivää vauvaa sylissään tai kantoliinassa. Itse asiassa olemme huomanneet yliväsyneen ja mahdollisesti ylensyöneen vauvan rauhoittuvan paremmin isän sylissä kuin äidin maidontuoksussa, joka yllyttää ahtamaan lisää maitoa jo ylensyönnistä kipeään masuun. Vauvaamme hieronut vyöhyketerapeutti oli sitä mieltä, että usein rauhallisemmat isät saattavat olla jopa parempia hieromaan vauvojaan kuin imettämisen ja hormoniheilahtelujen stressaamat äidit.

Isä ei tietenkään voi imettää (tai periaatteessa kyllä voi, mutta harva mies lienee valmis siihen), mutta hän voi syöttää vauvalle pullosta äidinmaitoa tai vastiketta. Ihan pienille vauvoille ei suositella ymmärtääkseni pulloruokintaa siksi, etteivät vauvan imuhalut kärsisi, koska pullosta imeminen on helpompaa kuin rinnan imeminen. Onneksi oman maitovampyyrimme imuote on heti synnytyssalista alkaen ollut täydellinen eikä satunnainen pulloruokinta näytä hetkauttavan herraa mitenkään. Esimerkiksi tänään “elämäni miehet” olivat kahdestaan ennätykselliset neljä tuntia minun käydessäni Kirkkonummella synnytyksestä palauttavassa akupunktiossa, jonka aikana isä oli mm. ruokkinut poikansa kahdesti.

Toisin sanoen isä voi tehdä vauvan eteen käytännössä katsoen kaiken sen minkä äitikin. Ja oma kokemukseni on osoittanut, että kun isä osallistuu aktiivisesti vauvan elämään ihan ensihetkistä alkaen, vauva rauhoittuu isän sylissä samalla lailla kuin äidin kanssa  ja turvautuu isukkiin yhtä lailla kuin äitiinkin — ainakin silloin kun ei ole nälkäinen tai voi saada isältäkin maitoa.

Äitiyslomalaisen tunnustuksia & Hesarin arvostelu

Nimimerkki Lukija huolehti edellisen viestin kommenttiosastolla jaksamisestani, koska olin maininnut tekeväni jo töitä ja aloittavani opiskelut.

Siinä mielessä hänen huolensa oli täysin aiheellinen, että tiedostan itsekin niin kehoni kuin mieleni olevan lähes yhtä kovan rasituksen alla kuin syksynä 2005, jonka päätteeksi onnistuinkin hienosti polttamaan itseni loppuun.

Äitiys on ehdottomasti haastavin homma, jonka olen ottanut hoitaakseni — eikä siitä edes voi ottaa oikeasti lomaa. Vaikka joskus yön pimeinä tunteina vauvaa hyssytellessä mieleen on noussut ajatus: “jos olisin tiennyt…” , sydämeni ääni on päättänyt lauseen aina: “…olisin silti tehnyt tämän.”

Harva se päivä kiitänkin itseäni siitä, että käytin viimeiset kolme vuotta oman pään selvittämiseen ja kehon kuuntelemisen opetteluun. Jälkimmäinen sisältää myös eri tekniikoiden harjoittelun muun muassa stressin ja aggressioiden hallintaan. Äitiys on nimittäin pistänyt kaikki omaksumani (ja  kirjassani kuvaamani) opit tehotestiin.

Kuinka olla pelottelematta itseään mielikuvilla siitä, mitä kaikkea lapselleni voi tapahtua? Entä miten pysyä rentona ja rauhallisena kun olen umpiväsynyt ja vatsakipuinen vauva kitisee sitä enemmän, mitä hermostuneempi olen? Miten tietää mikä ristiriitaisista ohjeista on oikea juuri minun lapselleni? Entä tulla toimeen tavallista herkemmin pahoittuvan mielen kanssa? Saati olla stressaantumatta kun univelkaa kertyy, ruokailut tahtovat jäädä väliin imetys- ja kakkavaipparumban keskellä ja vastuu pienen ihmisen elämästä painaa?

Omasta mielestäni olen pärjännyt ainakin tähän asti olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Lähes jokaiseen päivään toki mahtuu ainakin yksi “apua, en mä osaa” -hetki, mutta onneksi myös aina “hei, täähän sujuu” ja “olen niin onnellinen/kiitollinen” -hetkiä.

Uskoisin tiedostavani loppuun palamisen riskin paremmin kuin kukaan muu. Siksi ihan ensimmäiset viikot synnytyksen jälkeen en kyllä tehnyt juuri muuta kuin makasin sängyssä vauvan kanssa tai korkeintaan matkustin lapsuudenkotiini makaamaan lisää sängyssä (tosin siellä usein ilman vauvaa, jota äitini hoiti sillä aikaa kun minä nukuin univelkaa pois). Vasta nyt olen alkanut harjoitella vauvan kanssa kaupungilla liikkumista ja ottaa reippaammin kantaa arkirutiineihin ja kyllä, myös työjuttuihin.

Olen edelleenkin nukkunut mahdollisimman usein vauvan nukkuessa ja ottanut kaikin puolin rauhallisesti. Siksi juuri ne muutamat kirjoitustehtävät, joita minulle oli taas ilmaantunut, ovat kestäneet päiviä tai viikkoja, vaikka ennen lasta olisin hoitanut ne muutamassa tunnissa tai korkeintaan yhdessä päivässä — ja siksi Kutri.net:in päivitys kestää. Kirjaakin olen markkinoinut vähemmän kuin esimerkiksi Sinä onnistut -kirjoja. En ole ottanut työjutuista tai Kutri.net:in päivittämisestä juurikaan stressiä. Päinvastoin: radiohaastattelut ovat olleet hauskaa vaihtelua vauva-arkeen ja kun olen päässyt kirjoittamisen makuun, eli käytännössä flow-kokemukseen, olen saanut työnteosta energiaa ja onnistumiskokemuksia.

Taiteen tohtorin opinnot puolestaan tarkoittavat näin opintojen alkuvaiheessa vain romanttisten komedioiden katselua imettäessä ja kerran kuukaudessa muutaman tunnin kestävää tutkijaseminaaria, joista ensimmäinen on vielä edessä.

Myönnän että välillä olen tuntenut itseni varsinaiseksi alisuoriutujaksi, kun kuulen mitä muut äidit ovat jo onnistuneet saamaan aikaan ensimmäisten viikkojen aikana: kestittäneet päivittäin vieraita itseleivotuilla piimäkakuilla, hoitaneet (tosin käytännön pakosta) 15 hevosen tallia, lukeneet lopputentteihin. Kukaan näistä äideistä ei edes palanut loppuun, saati muistele ensimmäisiä viikkoja esikoisensa kanssa kauhulla. Alemmuuskompleksin iskiessä muistutan kuitenkin itseäni siitä, että kuten käytännössä kaikilla elämän osa-alueilla, vertailu on turhaa. Tärkeitä on, että minä olen lapselleni juuri niin hyvä äiti kuin vain minä voin olla.

Helsingin Sanomien Laura Kangasluoma ei selvästikään ollut Minä onnistun -kirjan kohderyhmää, koska hän ei oppinut kirjasta mitään uutta. Hyvä niin — mitä enemmän Suomessa on ihmisiä, jotka osaavat jo rakastaa itseä, purkaa pahaa oloaan ja tehdä asioita, joista nauttivat, sitä parempi paikka tästä maailmasta tulee.

Totta kai huonot arvostelut harmittavat, varsinkin jos ne ovat valtalehdessä, mutta toivon että kirja löytää silti tiensä niiden käsiin, jotka vielä kamppailevat huonon itsetunnon, vääristyneen kehonkuvan, negatiivisten tunteiden, stressin, liian murehtimisen, itsesabotaasin tai esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kanssa. Saamani todella positiivinen lukijapalaute ja netistä löytämäni arviot puhuvat sen puolesta, että ainakin osa lukijoista on kokenut kirjan itselleen hyödylliseksi tai vähintäänkin viihdyttäväksi. Myös uudessa Evita-lehdessä oli positiivinen juttu kirjasta.