Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen?

ovatkoihmisetilkeita

Pari päivää sitten tein Päivän teorian aiheesta ”Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen”.

Oletko koskaan itse sanonut ikävästi kenellekään?

Tiuskaissut, ärähtänyt tai jopa huutanut suoraa huutoa?

Tai ehkä vain näpäyttänyt terävästi tai piikitellyt salakavalasti?

Muka kehunut vaikka oikeasti olet ajatellut halveksivia tai vähätteleviä ajatuksia?

Tai vaikka et olisi koskaan päästänyt suustasi yhtään ilkeää sanaa, onko mielesi tehnyt koskaan sanoa jollekulle suorat sanat?

Muistatko miltä sinusta tuntui tuolla hetkellä?

Veikkaan, ettei kovinkaan rakkaudelliselta.

Ehkä olit väsynyt, ärtynyt, hermostunut, ahdistunut tai stressaantunut. Tunsit että sinut oli ajettu nurkkaan. Koit ettei sinua arvostettu, kunnioitettu tai otettu vakavasti. Koit tulleesi väärinymmärretyksi tai olosi uhatuksi.

Arvaa mitä — siltä tuntuu myös niistä ihmisistä, jotka ovat sinulle ilkeitä sillä hetkellä kun he ovat sinulle ilkeitä.

He ovat hetkellisesti hälytystilassa, jossa heistä tuntuu tosi todelta, että heidän on hyökättävä.

Siinä tilassa heidän ajattelunsa on laskenut villipedon tasolle. He ovat enemmän eläimiä kuin ihmisiä.

Sillä hetkellä heidän kykynsä hillitä itseään, tunnistaa muiden tunteita ja sitä kautta tuntea empatiaa on heikentynyt. He ovat vainoharhaisia ja kokevat olonsa uhatuksi. Heidän ajattelunsa on mustavalkoista ja he ovat ihan varmoja siitä, että he ovat oikeassa — jopa silloin kun kaikki faktat puhuvat sitä vastaan.

Se ei tarkoita että he ovat kokonaisvaltaisesti ilkeitä ja pahoja ihmisiä.

Me olemme kaikki ihmiseläimiä — siksi meillä kaikilla on kapasiteetti niin elämää edistävään inhimilliseen ajatteluun kuin oman elämän säilyttämiseen tähtäävään eläimelliseen ajatteluun.

Entä jos joku on aina muille tai ainakin sinulle ilkeä?

Oletko ihan varma siitä, että joku on aina sinulle ilkeä? Voi olla, että jos videokuvaisimme ihan jokaikisen kohtaamisen välillänne, kävisi ilmi, että usein kyseinen henkilö on ihan neutraali — ehkä jopa ystävällinen.

Jos oletat että hän on aina inhottava sinulle, tulkitset hänen ystävällisetkin sanansa piilopottuiluksi tai et edes huomaa niitä.

On myös mahdollista, että mieleesi on jäänyt ainoastaan ikävät kohtaamiset, sillä ihmismielellä on taipumusta muistaa paremmin ne kuin neutraalit tapahtumat.

Tai ehkä kyseinen henkilö ei edes oikeasti halua pahoittaa mieltäsi vaan hänen tapansa kommunikoida on sellainen, joka tuntuu sinusta hyökkäävältä. Itse hän uskoo ihan vilpittömästi olevansa vain suora ja asiallinen. Voi jopa olla, että hän ei tiedä loukkaavansa sinua, vaan uskoo kaiken olevan välillänne OK.

Totta kai on myös mahdollista, että sinulle ilkeilevä tyyppi ihan oikeasti haluaa pahoittaa mielesi joka ikinen kerta kun tapaatte.

Jos kohtaamisia on harvoin, tilastollisesti on mahdollista että viisi viidestä kohtaamisesta on ikävä.

Jos tapaatte joka päivä, hänen käytöksensä voi kummuta siitä, että hän ajattelee sinun olevan tavalla tai toisella uhka hänelle ja niinpä hän on kohdatessanne valmis hyökkäykseen.

Vielä todennäköisempää on se, että syystä tai toisesta tapaamisenne ovat yleensä hetkellä, jolloin hän on useimmiten hälytystilassa — eli esimerkiksi heti aamulla, jolloin hänen testosteroninsa on kohollaan (jos hän on mies), juuri ennen lounasaikaa tai iltapäivällä ja iltaisin, kun hän on nälkäinen, väsynyt tai muuten kuormittunut.

On myös mahdollista, että kyseinen henkilö on loppuunpalamisen partaalla ja lähestulkoon jatkuvassa hälytystilassa.

Joskus huonosta käytöksestä on tulla tapa. Tällöin henkilö voi esimerkiksi ärsyyntyessään etsiä sinut käsiinsä ja purkaa pahan olonsa sinuun.

Jos joku käyttäytyy sinua kohtaan hyökkäävästi netissä, todennäköisesti hän tekee niin useimmiten tiettyyn aikaan vuorokaudesta, viikosta tai kuukaudesta, jolloin hän syystä tai toisesta on kaikkein ärtyisimmillään.

Puolisosi tai ystäväsi voi ajatella, että rakkailleen ”saa näyttää kaikki tunteensa”. Tai esimiehesi kokee, että sinulle raivoamisesta on hänelle vähemmän vahinkoa kuin hänen omalle esimiehelleen valittamisesta.

Kaikki tämä pätee myös persoonallisuushäiriöisiin ihmisiin.

Narsisti joka on hyvällä tuulella on ylitsevuotavan ystävällinen. Sosiopaatti jonka olo on levollinen voi osoittaa valtaansa jättämällä sinut rauhaan.

Oli syy huonoon käytökseen mikä tahansa, se ei ole koskaan oikeutettua. Siksi sille saa ja pitää laittaa stoppi.

Erityisen tärkeää huonoon käytökseen puuttuminen on silloin, jos on syytä epäillä, ettei sinua kaltoin kohteleva ihminen ehkä tiedosta mitä tekee.

Tiedän omasta kokemuksesta, ettei ole helppoa sanoa toiselle, ettei hänen toimintansa ole OK.

Kaikkein parhaaseen tulokseen olen päässyt, jos en puutu asiaan sillä hetkellä kun jompikumpi meistä on kiihtyneessä tilassa, vaan odotan että kumpikin on rauhoittunut.

Kun olemme kumpikin tyyniä ja järkeviä, meidän on helpompi keskustella tapahtuneesta käytännön ongelmana, johon on käytännön ratkaisuja.

Joskus vastapuoli on niin kykemätön puhumaan käytöksestään ja muuttamaan sitä, että on helpompi ottaa häneen fyysistä tai digitaalista etäisyyttä vaihtamalla työpaikkaa tai blokkaamalla hänet sosiaalisessa mediassa tai puhelimesta.

Tämä ei ehkä tunnu reilulta, mutta kumpi on tärkeämpää — käyttää aikaa ja energiaa toisen kanssa taisteluun vai hyväksyä ettei elämä ole aina reilua ja siirtyä eteenpäin elämässä?

Voit katsoa videolta koko vastaukseni, jossa otan kantaa myös siihen, ovatko ihmiset pohjimmiltaan ilkeitä ja miksi naisvaltaisilla aloilla ja naisten välillä tuntuu olevan enemmän konflikteja.

Videolla mainittu kirja on Julie Hollandin Moody Bitches.

Katso video YouTubesta.

Miksi antaa anteeksi?

Miksi anteeksiantaminen on tärkeää? Pitääkö antaa anteeksi vaikka toinen ei pyydä anteeksi? Mikä ajatusvirhe estää meitä antamasta anteeksi?

Vastaan tällä päivän teoria -videolla näihin ja moniin muihin anteeksiantoon liittyviin kysymyksiin.

(Katso video YouTubessa.)

Tässä tärkeimmät pointtini anteeksiannosta:

”Katkeruus on sama kuin joisi myrkkyä ja toivoisi että toinen kuolee.”

”Katkeruus on sama kuin joisi myrkkyä ja toivoisi että toinen kuolee.”
Anteeksiantaminen tarkoittaa, että hyväksyn, että se tapahtui mikä tapahtui sen sijaan että haaskaisin aikaani miettimällä miten ”niin ei olisi pitänyt tapahtua” tai ”oli väärin että niin tapahtui”.

Anteeksiantaminen tarkoittaa että hyväksyn sen, ettei maailma ole aina oikeudenmukainen, että ihmiset tekevät virheitä ja että odotukseni olivat väärät.

Anteeksiantaminen ei tarkoita sitä, että ajattelisin tapahtuneen olleen oikein tai oikeutettua tai antaisin toiselle luvan toimia jatkossa yhtä ikävästi itseäsi kohtaan.

Annan anteeksi, koska näen, että se joka kärsii eniten kaunan ja katkeruuden kantamisesta tai vihan pitämisestä, olen minä itse.

Sillä hetkellä kun kelaan menneitä vääryyksiä, en pysty nauttimaan tästä hetkessä ja siitä, mikä elämässäni on juuri nyt hyvin.

Kärsimys ei ole vain henkistä, vaan myös fyysistä: ajatellessani vihan tai katkeruuden vallassa minua kohtaan väärin toiminutta ihmistä, pidän itseäni stressitilassa, joka kuormittaa kehoani monin tavoin.

Koska anteeksianto on itseäni varten, voin antaa anteeksi myös niille, jotka eivät kadu tekojaan tai edes tiedä tehneensä väärin.

Kaikkein tärkeintä on antaa anteeksi itselleen.

Et anna itsellesi anteeksi, koska luulet näin estäväsi itseäsi mokaamasta uudelleen. Valitettavasti anteeksiannon pihtaamisen vaikutus on päinvastainen: mitä enemmän syyllistät itseäsi, sitä todennäköisemmin toistat saman virheen tai teet uuden mokan.

Sori.

Voitko siis antaa anteeksi muille ja itsellesi ihan jo itsesi takia?

Annaanteeksi

Oletko liian armoton itseäsi kohtaan?

Syytätkö itseäsi koskaan tekemästäsi mokasta ajatellen ”mun olisi pitänyt tietää”, mutta jos kaverisi tekisi vastaavan mokan, sanoisit hänelle ”sä et voinut tietää”? Ajatteletko olevasi huono vanhempi tai puoliso koska toimit tietyllä tavalla, mutta jos ystäväsi toimisi niin, sanoisit hänelle ”hei, et sä ole huono äiti/isä/puoliso”? Vaaditko itseltäsi parempaa käytöstä, enemmän ymmärrystä tai kovempaa kestävyyttä kuin keneltäkään muulta?

Minä olen toiminut niin vuosikausia. Kaikkein eniten olen ruoskinut itseäni tavastani olla äiti. Ennen kuin oivalsin ettei minun kannata ottaa vakavasti kurjalta tuntuvia ajatuksia, piiskasin itseni niillä vereslihalle: ”sä olet maailman paskin äiti kun suutut lapsellesi”, ”näin hajamielisen ja huihthapelin ihmisen ei olisi pitänyt ikinä alkaa äidiksi”, ”sun lapsesi ansaitsee kärsivällisemmän äidin, joka tykkää lukea satuja”.

Olen tehnyt niin harvemmin sen jälkeen, kun oivalsin etten ole hyvä äiti enkä huono äiti. Olen vain äiti joka perustilassaan mielenrauhassa ollessaan toimii fiksusti — ja ahdistuneena, stressaantuneena tai väsyneenä toimii typerästi.

Viime aikoina olen joutunut arvioimaan ajatuksen kanssa toimintaani äitinä. Ammattikasvattajan kysely havahdutti minut siihen, etten ole ehkä osannut tukea lastani parhaalla mahdollisella tavalla. Kun hän kysyi minulta ”tunnetko sä siitä syyllisyyttä”. Totesin että totta kai tunnen, siis silloin kun olen alhaisessa mielentilassa. Kun kysyin häneltä eikö hän tunne ikinä syyllisyyttä äitinä, hän nauroi että: ”eiköhän se tule automaattisesti mukana lapsen syntyessä”.

Eilen juttelin asiasta kahden viisaan naisen kanssa. Kumpikin muistutti minua siitä, että olen äitinä toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan haastavassa tilanteessa. Mielenrauhan ja rakkauden tilassa näen sen toki itsekin. Siinä näen myös ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut. Ennen kaikkea tein päätöksen alkaa toimia toisella tavalla ja laitoin sen heti täytäntöön. (VIP-jäsenet voivat lukea muutoksista täältä.)

Koko episodi muistutti minua siitä, miten pitkälle olen päässyt vanhasta ajattelusta. Ennen vanhaan olisin valvonut yökausia miettien epätoivoisena, miten olen ehkä pilannut lapseni elämän (vaikken olekaan). Olisin ajanut itseni päivittäin tilaan, jossa tilanne olisi vaikuttanut ylitsepääsemättömältä.

Samaan aikaan olisin sokeutunut sille, etten olisi ikinä vaatinut yhdeltäkään ystävältäni asioita, joita olisin vaatinut itseltäni.

Nyt ajatukset epäonnistumisesta juolahtivat mieleeni hetkinä, jolloin olin jo valmiiksi huonossa hapessa: väsynyt, nälkäinen, hermostunut. Otin ne vain vähän aikaa vakavasti, ennen kuin havahduin siihen, miten kurja oloni oli.

Sillä hetkellä kun tajusin että ajatteluni ja puheeni kumpusivat tästä alhaisesta mielentilasta, oloni keveni ja pystyin ajattelemaan kirkkaammin. Muistin taas, ettei itsensä syyttely, häpeä ja halveksunta auta mitään. Anteeksipyytäminen ja -antaminen ja asioiden uudella tavalla tekeminen auttaa.

Seuraavan kerran kun huomaat syyttäväsi itseäsi jostain tai vaativasi itseltäsi jotain sellaista, mikä tuntuu vaikealta, mieti tekisitkö niin ystävällesi?

Miten neuvoisit asiassa sellaista ihmistä, jolle haluat parasta?

Voisitko edes tämän kerran armahtaa itsesi ja vaatia vain sen, minkä vaatisit muiltakin?

Jos sinusta tuntuu vaikealta antaa itsellesi armoa, vaikka jollain tasolla tiedät että se olisi tärkeää, varaa aika vapauttavaan ja valaisevaan keskusteluun kanssani.