Avainsana: Huippuvuosi 2012

Kadehdin Danielle LaPorten uskomatonta ulosantia ja ajatusmaalimaa (http://www.WhiteHotTruth.com)

Tai katsokaa nyt tätä Heidin elämää: http://www.101cookbooks.com/ — olisiko hienoa paneutua kokkaamaan niin kuin hän.

Kadehdin erästä lähisukulaista, joka on ihan uskomattoman hyvä äiti — olen viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa enkä ole koskaan nähnyt hänen hermostuvan tyttäriinsä. Sen lisäksi hän on muutenkin aina iloinen ja reipas, pukeutuu lähes aina tosi kivasti ja on sisustanut kotinsa upeaksi.

Kadehdin erästä ystävätärtäni, joka samoin näyttää aina hyvältä, joka pystyy loihtimaan ex-tempore juhla-aterian tyhjästä jääkaapista, joka on itsevarma ja luonteva maailman A-listan ihmisten ja superrikkaiden seurassa.

Kadehdin vuosia sitten tapaamaani taiteilijaa, joka oli myös superreipas ja hyväntuulinen (välillä myös huonotuulinen) ja kokkasi joka päivä itselleen kolmen ruokalajin aterian.

Samoin kahdehdin erästä ystävätärtäni siitä, että hän osaa loihtia niin herkullisia aterioita.

Jos saisin luoda elämäni täysin uusiksi jo vuodesta 1994, olisin lähtenyt ulkomaille opiskelemaan ja tekemään duunia, laihduttanut tuolloin pysyvästi, pysytellyt semi-sinkkuna ainakin 30-vuotiaaksi asti ja alkanut sitten vasta sitoutua.

Tai no, jos mietin mitä ottaisin nykyelämästäni uudestaan, niin…

…ainakin mun ammattitaidon, nämä nettisivustot, kirjoittamisen — eli en kyllä haluaisi tehdä mitään muuta duunia

…ehkä kodin

—Ja kyllä miehenkin, mutta rakentaisin alusta alkaen ihan erilaisen suhteen hänen kanssaan — nyt ensimmäinen katastrofaalinen vuotemme välillä tuo ikäviä flash backejä.

… ja lapsenkin joo, mutta niin, että jos saisin kokea ekan raskauden uusiksi, pysyttelisin rauhallisempana ja levollisempana, jolloin lapsen keskushermosto ja aivot olisivat kehittyneet ehkä toisin ja hänestä olisi tullut rauhallisempi.

Omien pelkojen — varsinkin epäonnistumisen pelon — ja muiden estojen ylittämistä.

No, huomenna filistellään miltä mä haluan ensi vuoden tuntuvan ”energeettisesti”. En halua muutenkaan sitoutua vielä mihinkään, ennen kuin olen tehnyt kaikki loputkin tehtävät läpi.

Minusta tuntuu kuin olisin käyttänyt energiaani niihin nimenomaan pakon edestä, vaikka toki omasta halustani ne teinkin. Varsinkin siivotessani olen huomannut ajattelevani että ”mä teen tän nyt ettei ton yhden tarvitse vittuilla tai raivota mulle”. Toi yksi = puoliso.

Ja lapsen nukkuttaminen ja kieltäminen/rajoittaminen tuntuu samalla tavalla pakkopullalta eli jos saisin valita, en tekisi niitä lainkaan vaan antaisin lapsen nukahtaa silloin kun sitä huvittaa (vaikka aamuneljältä) ja rajoittaisin sitä vain ihan supertärkeissä asioissa kuten tielle juoksemisessa (mutta esim. antaisin sen räpeltää isänsä tietokonetta jne.).

Miksi en antanut lapsen nukkua silloin kun sitä huvittaa tai koskea ihan kaikkeen? Koska koen että sitten olisin vieläkin huonompi vanhempi, koska olen lukenut ja kuullut joka paikasta, että lapselle pitää asettaa rajat.

Parisuhde on voinut paremmin aina kun olen panostanut siivoamiseen. Mies ei suoraan kiitä minua siivoamisesta, mutta on selvästi alkanut ihastella enemmän sitä, kuinka kotona on siistiä (kun siellä on siistiä).

Lapselle rajojen asettaminen ja nukuttaminen tuntuu loputtomalta suolta ja nukuttaminen on taas tätä nykyä tullut vaikeammaksi, kun siinä on välillä ollut epäjohdonmukaisuutta, eli esim. lapsen isä on ottanut lapsen pois sängystä ettei se huutaisi niin kamalasti jne. Olen väsyneempi ja kyllästyneempi lapsen nukuttamiseen ja rajojen asettamiseen kuin vielä kertaakaan. Tunnen olevani katkera ja vihainen siitä että minun pitää tehdä se ja koen että mies väistää vastuunsa. Tunnen itseni avuttomaksi koska on fiilis etten tiedä miten saisin miehen — ja lapsen — ottamaan minut tosissaan ja ymmärtämään miten avuton olo minulla on ja miten lopussa olen ja miten tärkeää oikeasti olisi ettei koko ajan vaihdeta käytäntöä lapsen nukuttamisen kanssa.

Oikeasti juuri nyt minulla on sellainen fiilis että vihaan koko äitiyttä ja vituttaa ihan suunnattomasti että edessä on taas uusi vuosi samaa vitun tappelua omapäisen lapsen kanssa. Ja siis tunnistan ja tiedostan että lapsi on ihan yhtä kovapäinen kuin minäkin, mikä tekee asiasta vain turhauttavampaa, koska samaan aikaan samaistun lapseen ja koen että joudun kohtelemaan häntä tavalla, jolla en halua kenenkään muun kohtelevan minua (ts. rajoittavan tekemisiäni).

Tuntuu myös todella typerältä nukuttaa lasta, kun en itsekään ole koskaan tykännyt mennä nukkumaan vaan olisin aina halunnut mieluummin kukkua. Ja voin oikeasti kukkua lähes loputtomiin. Ainoastaan terve järki ja ymmärrys siitä, miten karmea seuraavasta päivästä tulee, jos en mene nukkumaan, saa minut menemään sänkyyn eikä valvomaan vuorokauden ympäri.

Tein sen melko pitkälle omasta halusta — olisin voinut olla vain lapsen kanssa ja nauttia seuraelämästä ja jättää työt vähemmälle, mutta tuntui tärkeältä pistää aikaa ja energiaa valmentamiseen ja nyt syksyllä Kutri.net:in ja Kutrin VIP:in kehittämiseen. Tavallaan en tiedä edes miksi.

Tai tietysti olisin voinut laittaa lapsen tarhaan ja käyttää sen ajan työntekoon ja sitten käyttää hoitajaa ja miestä apuna niin, että olisin voinut viettää seuraelämää ja nukkua paremmin.

Niin ja olisin voinut lopettaa imettämisen aikoja sitten ja alkaa nukkua paremmin.

Fyysisen hyvinvoinnin eli käytännössä unien laiminlyönti oli kyllä typerä veto ja laski tosi paljon elämänlaatua.

Sosiaalisen elämän laiminlyönti ei harmita niin paljon, vaikka ehkä vuodesta tuli hieman ”ilottomampi” kuin mitä se olisi voinut olla. Mutta oikeasti sen laiminlyönti ei kyllä kauheasti harmita.

Sen ymmärtäminen mitä mielenrauha on ja miten luomme ajatuksillamme oman elämämme.

Siinä mielessä jo Kutri.net, että se loi mulle ”nettitunnettavuutta” ja mun kirjat, joiden kautta mua pyydettiin Evita-lehden bloggaajaksi, mitä kautta löysin valmennettavat. Toisaalta se, että käänsin Sanna Mämmiä kohtaan tuntemani kateuden voimavaraksi ja positiiviseksi asiaksi kysymällä ”mitä omaa unelmaa olen laiminlyönyt?”

Se että palkkasin lastenhoitajan — ja että sitä ennen olin tehnyt niin paljon käsishommia, että mulla oli varaa palkata se — jotta pystyin vapaammin tapaamaan valmennettavia.

Se, että tartuin Tarjan ehdotukseen käyttää meidän taloyhtiön kerhohuonetta tapaamisiin. Että olin avoin ja opin myös valmennussessioiden aikana tekemistäni kömmähdyksistä.

(OK, vähän harmittaa ehkä etten alkanut kuunnella intuitiotani aikaisemmin, vaan jatkoin toisaalta höveliyttäni E:tä kohtaan, toisaalta siksi, että ahneuksissani fantasioin miten rikastuisin projektista ja osin siksi, ettei ollut muuta projektia jota olisin halunnut tehdä.)

Tästä seuraa se, että riitatilanteissa en lähde mukaan satutetun minäni juttuihin, jotka kehottavat sanomaan toiselle rumasti takaisin, muistuttamaan tätä hänen virheistään, selittelemään tai sanomaan muita asioita, joiden oikeasti tiedän aiheuttavan lisää riitaa.

Tästä seuraa myös se, etten lähde mukaan Dubai-henkisiin ”liian hyvää ollakseen totta” -projekteihin tai ainakin lähden niistä hyvin pian sen jälkeen, kun en ne riittävästi takuita siitä, että niistä tulee jotain.

Kakkosoppi: ota ihan täysi vastuu omista tunteista, valinnoista ja teoista. Tämä näkyy riitatilanteissa niin, että myönnä täysin oma virheesi ilman että syyttelet toista yhtään mistään. Ammatillisesti ja raha-asioissa tämä näkyy niin, että pyrin panostamaan entistä enemmän niihin projekteihin, joiden toteutuminen on mahdollisimman paljon omissa käsissäni.

Kolmosoppi: minimoi E:n projekteihin mukaan lähteminen — mieluummin ota E mukaan projekteihin, jotka ovat itsestäni lähtöisin, jos niihinkään.

Nelosoppi: seuraa omaa innostusta ja inspiraatiota ja anna asioiden tapahtua helposti

Huonosti nukutut yöt, jotka ovat pitkälti myös seurausta siitä, että haluaisin tehdä omia juttuja enkä mennyt kiltisti nukkumaan lapsen kanssa. Ja siitä että jatkoin sitkeästi (!) (yö)imettämistä liian pitkään. Enkä lähtenyt etsimään apua ajoissa.

Lapsi olisi ehkä pitänyt laittaa syksyllä tarhaan, mutta omaa itsepäisyyttäni (!) en tehnyt niin vaan halusin uskoa että jotenkin hanskaisin lapsenhoidon ja työt yhtä aikaa. Eli sama asia mikä lapsessa ärsyttää on johtanut ”omaan tuhooni”. Nyt kun katson taaksepäin, tajuan että vuosi olisi ollut ihan täysin toisenlainen ja paljon helpompi, jos olisin vain suosiolla laittanut lapsen tarhaan enkä olisi yrittänyt hampaat irvessä olla ”hyvä äiti”, kun oikeasti en nauti juuri mistään äitiyden aspekteista niin paljon kuin työn tekemisestä.

Samoin olisi pitänyt olla huomattavan paljon jämäkämpi miehen kanssa ja jotenkin pakottaa se ottamaan voimakkaammin osaa lapsen hoitoon, vaikken edelleenkään tiedä miten se olisi mahdollista.

Ehkä isoin ongelma on se, että olen halunnut tehdä mieluummin töitä kuin panostaa täysillä äitinä olemiseen ja lapsen ongelmien ratkaisemiseen.

Plääh.

Älä yritä ratkaista ohimennen ongelmia (vrt. lapsen nukkuminen) vaan varaa aikaa niiden ratkaisemiseen, paneudu täysillä niiden ratkaisemiseen ja ratkaise ne. Säästät näin paljon enemmän aikaa kuin yrittämällä hoitaa asioita työnteon ohella.

Pura ongelmat ja hankkeet mahdollisimman pieniin paloihin.

Hanki oikeaa tietoa ja asiantuntija-apua (eikä vain jostain netin keskusteluryhmistä googlattua mutuilua).

Älä ole niin itsepäinen vaan jousta ja pyydä apua.

Opettele kommunikoimaan selkeämmin kumppanisi kanssa.

Aseta realistisempia odotuksia — tai vielä mieluummin älä aseta mitään odotuksia. Anna elämän näyttää miten hommat menevät.

Ole rehellisempi itsellesi äläkä tee suunnitelmia sen pohjalta miten ihanneminäsi toimisi.

Näin miten olemme pohjimmiltaan ehjiä, hyviä ja rakastettavia — ja että EMME ole ajatuksemme ja tunteemme.

Opin ymmärtämään kunnolla mistä mielenrauhassa on kyse, miltä se tuntuu ja miten sinne pääsee — ja miten sen menettää. Samoin näen nyt miksi on niin tärkeää pyrkiä toimimaan aina mielenrauhasta käsin ja ollessani järkyttyneessä, kiihtyneessä, häiriintyneessä jne. tilassa on tärkeämpää käyttää energia ”mitään tekemättömyyteen”, ts. siitä huolehtimiseen etten tee päätöksiä tai äkkiliikkeitä jos en ole mielenrauhassa.

Sisäistin miten kiristämme itseämme onnellisuudella ja miten voin olla onnellinen jo tänään ja silti asettaa tavoitteita ja tavoitella uusia juttuja.

Teki hyvää myös nähdä, miten epäselvyys näyttäisi olevan isoin ongelmani noiden käytännön juttujen hoitamisessa.

Sekin teki hyvää taas muistaa, että nykyinen ongelmatilanne lapsen kanssa on ihan oma valintani — panostan mieluummin työntekoon (vrt.tämä VIP-sivusto), kuin täyspainoisesti lapsen kasvatusongelmien ratkaisemiseen. Ts. yritän hoitaa ne ns. vasemmalla kädellä (vaikka vasuri olenkin), minkä takia ne eivät mene putkeen.

Mutta myös väsyttävältä, rajitetulta, vähän tylsältä, kurinalaiselta, askeettiselta.

Minulla on perhe, josta olen unelmoinut vuosia ja se tuntuu hyvältä ja tärkeältä. Tuntuu että ”olen saapunut”.

Olen uuden uran tai ammatin alussa, mikä tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä.

Ammatillisesti tunnen itseni vapaammaksi kuin ennen.

Kun kaikki on niin hyvin, se vähä mikä on huonosti vaivaa enemmän kuin ennen.

Kun imetyskin on loppunut ja lapsi kuitenkin nukkuu paremmin kuin koko aikana, on energiaa uusiin haasteisiin.

Oli jännää huomata, että ainakin tänään intuitiivisesti vastaten moni elämänalue oli 5 eli keskiverto tai jopa alle. Pitäisi katsoa jostain reilu vuosi sitten Ritch Litvinin vastaavantyyppisiin kysymyksiin antamani vastaukset. Toisaalta en ihmettele että ko. elämänalueet olivat korkeintaan keskivertoja.